Mulla on yksi oikeakin kirjoitus tuolla luonnoksissa odottamassa, mutta sitten iski mahatauti. Vituttaa tietysti ihan huolella, että pääsiäisloma menee osittain punkan pohjalla, ystävien kanssa sovittu sushi-ilta peruuntui, mutta on kyllä ollut tervetullutta lepoa myös lähinnä maata ja katsoa Täykkäreitä putkeen ja surffata tabletilla. Vanha kunnon ripaska-oksu-homma on käyty läpi, onneksi armeliaasti eri päivinä. Kyllä sitä voi ihminen ruuansulatustaan arvostaa kun se ei toimi. En nyt lähde sen graafisemmin kuvailemaan, mutta onhan se hämmentävää kun neste tulee ulos eri paikasta kuin yleensä ja siitä yleisimmästä paikasta ei ollenkaan. Kärsin varmaan jonkinasteisesta nestehukasta etenkin kun imetän edelleen. Eilinen meni kyllä aika survivor-hengessä: mies oli töissä ja esikoinen mummulassa, mutta koska sielläkin sairastetaan (luulo-, ainakin osittain) ei heitä voinut kahdella lapsella sälyttää, joten makasin punkassa ja Juhannuspoika hillui ympäriinsä ja sai "tiitä" vähän väliä ellen heittänyt sille banaania kaluttavaksi. Yllättävän hyvin makkarin aktiviteetit tuolle taaperolle riittivät, jumppapallosta voi lapsi saada määrättömästi huvia ja kun päiväunet koittivat, ummistin minäkin silmäni.
Vatsataudin loppusairastelun miellyttävin sivuvaikutus on outo, instant-humalainen olotila, vähän kuin olisi impannut ilokaasua. Maailma näyttäytyy kaukaisena, absurdina ja hilpeänä, ilman erityistä syytä. Ei jaksa edes sääliä itseään koska kaikki vähän naurattaa ja meuhkaannuttaa. Meuhkaannuin erityisesti Facebookista löytämästäni sivustosta, jonka vanhemmat ovat perustaneet tuoreelle keskosvauvalle ja jonne on liittynyt valtava määrä ihmisiä lyhyessä ajassa. Ei siinä mitään, vertaistuki on tärkeää ja kokemusten jakaminen myös, mutta alunperin kai perheelle tarkoitettuun ryhmään änkeää ties mitä porukkaa linkittämään kuolleitten vauvojen vanhemmille tarkoitettuja tukisivuja etc. Ja joku kertoo siellä, miten heidän 15-viikkoinen enkelivauvansa menehtyi. Anteeksi nyt vaan, mutta minusta on epäsensitiivistä kertoa kuolleiden vauvojen vanhemmille keskenmenosta samanarvoisena asiana. Ei se ole sitä. Sitten on tämä "meidänkin Maija-Pekka syntyi 900-grammaisena ja on nyt reipas koululainen"-diskurssi. Se on tietysti tarkoitettu tsempiksi, mutta on jotenkin, no, pöllöä, kun vastassa on alle kilon painoisen vastasyntyneen vanhemmat. Tai ehkä olen vaan neuroottinen. Itsekin kuulin tuota tsemppiläppää Juhannuspojan synnyttyä. Sairaalassa jossa jaoimme huoneen jonkun muun äidin kanssa, tulivat tämän äidin sukulaiset ällistelemään Juhannuspojan pienuutta ja kun kerroin hänen syntyneen hieman ennen aikojaan, he alkoivat hulluna tsempata että kyllä täällä Suomessa keskoshoito on niiin upeeta ja siitäkin voi tulla ihan terve normaali koululainen. Kiittelin ja mietin itsekseni että mitä vittua, nyt tuli niin ärsyttäviä tsemppejä että huhhuh. Jos juhannuspoika olisi oikeasti ollut keskos-keskonen ja jotenkin hädässä, eihän se olisi ollut kanssani synnyttäneiden osastolla vaan letkuissa ihan eri paikassa. Samoja kannustavia tarinoita kuulin monen monta liinaillessani (no nyt tuli ällö termi!) kaupassa kun tädit äimistelivät vauvan pientä kokoa. Vieläkin tulee samaa läppää, mutta nyt olen oppinut valehtelemaan suvereenisti Jussipojan iän paria kuukautta alemmaksi esim uimahallissa, koska en JAKSA miljoonatta kertaa setviä tätä lievä ennenaikaisuus -casea läpi. Ja Jussipoika lienee laiha ihan muuten vaan, useat 35-viikkoisena syntyneet ovat taaperoina jo ihan pulskia veijareita. Vaan kaikki eivät.
Toivottavasti en ole tartuttanut muita perheenjäseniä, koska en jaksaisi tämän kuoleva joutsen (kiitos termistä Liisalle) -olotilan jälkimainingeissa kauheasti ketään hoidella.
perjantaina, maaliskuuta 29, 2013
lauantaina, maaliskuuta 16, 2013
Kaaos
Olimme miehen kanssa laatineet talvilomaa varten pitkän listan, mitä kaikkea kotona pitäisi siivota, korjata, fiksata, myydä ja jemmata. Ehkä kolmasosa saatiin tehtyä. Palohälyttimet (lintu ja kärpänen, tässä on lintu ja tässä on kärpäneen) saatiin kattoon, ärsyttävä rumahko yöpöytä annettua Facebookin annetaan-ryhmän kautta uuteen kotiin (jeesus miten ärsyttävää sakkia siellä ryhmässä onkaan. Yksi tyyppi otti yhteyttä heti ja pyysi pöytää, olin jo lupaamassa kunnes huomasin, että kyseessä oli sama nainen joka ronklasi taannoin keittiöntuoliemme kanssa peruen jatkuvasti noutonsa... ja joku toinen nainen haukkui yöpöydän ja kieltäytyi ottamasta sitä. Urpoja.), blogivalopalloihin vaihdettua uusi, toimiva valonauha ja lastenvaatteiden lajittelu vähän paremmalle tolalle. Hoitamatta jäivät omat vaatteet, keittiön purtilokaaos, parvekkeen kevätkuntoon saattaminen, kirjahyllyn järjestäminen ja liioista lakanoista eroon pääsy. Juhannuspoika on äkkiä venähtänyt pituutta (meinasimme joutua neuvolassa oikein KONTROLLIIN "liiallisen" pituuskasvun takia, kunnes nauroin lääkärille päin naamaa ja sanoin tytön vetäneen aikanaan samanlaisen kasvuspurtin ja että mies on melkein kaksimetrinen joten mites genetiikka) eli kasa paitoja on taas poistokorissa. En edes jaksa alkaa myymään niitä (tein juuri lastenvaatekirppiksellä ison tilin vanhoista vaatteista) vaan delegoin ne suvun uudelle vauvalle.
No, tästä kaikesta aikaansaadusta luopumis- ja järjestelyprosessista huolimatta tuntuu, että meillä himassa vallitsee edelleen kauhea kaaos. Suuren osan kaaoksesta muodostavat lastentarvikkeet, vaatteet ja lelut. Kun on kaksi pientä talvivaatetettavaa, jotka kasvavat ja kuluttavat kovaa vauhtia ja saavat jatkuvasti lahjaksi lisää, tuntuu, että pyykkiä on koko ajan eri muodoissaan ympäri kämppää. Haaveilen kuivausrummusta, vaikka sitten meillä olisi sitä puhdasta pyykkiä korit täynnä. Joskus lastenvaatteita yksinkertaisesti katoilee mustiin aukkoihin, Juhannuspojalta on hävinnyt kaksi aika hintavaa tumppua, Lipsin musta paita on ollut kateissa pitkään, toinen juhlakenkä on hukan persiissä. Puhumattakaan nyt sitten leluista. Jeesus maria miten niitä leluja onkin, vaikka yritämme koko ajan karsia ja organisoida! On Brion junarataa lukuisin lisävarustein, on Duploja, on soittimia, on askarteluvälineitä, nukke ja nukenvaatteita, palloja jotka kierivät hetimiten sohvan alle, lasten dvd:itä joita Juhannuspoika silmän välttäessä availee ja jemmailee jonnekin. On kauniita pieniä maatuskoja ja puisia leppäkerttuja, jotka katoavat yleiseen kaaokseen. On kamalia jättikäärmeitä ja jättiampiaisia ja pimputtimia. On palapelejä: nuppipalapelejä, anatomisia palapelejä, pahvipalapelejä. On rakennuspalikoita. On kaikkea isoa kuten nukenvaunut, potkulauta ja sirkusteltta. Yritän jatkuvasti jemmata leluja, mutta silti niitä on joka paikassa. Nyt teimme sellaisen sopimuksen, että lelujen pitää mahtua tiettyyn määrään säilytyskoreja ja lopuista luovutaan. Mutta kuka huolii käytettyjä leluja? Eivät ainakaan vastaanottokeskukset, sitä olen jo kokeillut. Ensikodille toimitin yhden kassillisen, mutta nyt niitä kassillisia olisi taas lisää. Huonosti tehdyt, rumat ja helposti särkyvät lelut suututtavat. Niistä ei ole mitään iloa ensihuuman jälkeen, ne ovat usein kierrätyskelvottomia ja päätyvät lopulta sekajätteeseen vietettyään elinkaarensa viimeiset hetket sohvan alla.
Ja mites sitten aikuisten kamat? Meillähän on tosi paljon kirjoja. Olen aina, vauvasta saakka ollut siinä käsityksessä, että iso kirjahylly on kulttuurikodin merkki ja viittaa selvästi älykkääseen sekä syvähenkiseen elämäntyyliin. Joo, näinhän se voi olla, mutta kirjastolaitos toimii täällä Suomessa aivan mainiosti ja osa isosta kirjavalikoimasta on epäilemättä jotain perittyä tai saatua schaibaa josta ei vaan ole tullut hankkiuduttua eroon. Täytyy myöntää, että rakastuin nykyiseen asuntoomme jo Oikotien kuvien perusteella nimenomaan olohuoneen päätyseinien kattoon ulottuvien kirjahyllyjen takia. Päättelin, että asunnossa täytyy asua fiksu ja lukemista harrastava perhe ja kun kuvissa näkyi muutamia itämaisia mattoja ja pari kivaa taulua, olinkin jo ihan sillä meiningillä, että meidän on vaan ihan pakko muuttaa just tuohon kämppään koska sehän siis ON meidän kämppä. Olen edelleen sitä mieltä, että tämä asunto valitsi meidät (etenkin kun emme alun perin olleet katsoneet asuntoa tältä alueelta) ja onneksi näihin jättikirjahyllyihin mahtuvat melkein kaikki meidän opuksemme, poislukien lastenkirjat, keittokirjat, valokuva-albumit ja kaikki epämääräiset täyhkämapit jotka sisältävät kaikkea jännittävää dataa kuten "Freehand-kurssin opiskelumateriaali 2004" (koko fuken Freehandia ei enää edes ole, Adobe osti sen). Muistan joskus lukeneeni Jaakko ja Virpi Hämeen-anttilan haastattelun, jossa he kertoivat isosta kirjavalikoimastaan ja sen sekavuudesta ja että itse asiassa on helpompaa lainata kirjastosta kaipaamansa kirja kuin kaivaa se omista kirjakasoista. Meillähän on tosiaan ollut projektina järjestää kaikki kirjat sekä a) aakkosjärjestykseen että b) teemajärjestykseen, mutta näin pikkulapsiperheessä prioriteettilistalla kyseinen toimenpide killuu väistämättä häntäpäässä. Sattumoisin kirjoitan tätä blogitekstiä kirjahyllyn vieressä ja kun käännän päätäni vasemmalle, näen hyllyssä sulassa sovussa kirjat Pieni runotyttö, Marxin kosto, Aristoteles VIII, Harry Potter ja Tyttökavereiden opas taaperovuosiin. Kirjat on tällä hetkellä aseteltu lähinnä sen mukaan, minkä korkuinen mahtuu mihinkin hyllyyn. Ne hyllyt jotka ovat pikkutaaperon ulottuvilla, on tupattu erityisen tiukkaan, mutta silti Nabokovin Lolita härskeine kansikuvineen (ärsyttää että maailmankirjallisuuden klassikossa pitää olla tissikansi) löytyy joka ilta lattialta.
Puhumattakoon nyt sitten huonekaluista. Puolisoni pitää kovasti tummista, raskaista huonekaluista ja Aivazovskin tauluista. Luonnollisestikaan meillä ei ole mitään aitoja Aivazovskeja, mutta sanotaanko näin, että perintötaulut ovat paljon konservatiivisempia kuin oma taidemakuni. Onneksi meillä on myös duuniaikana (nythän ei ole budjettia ostella taidetta, edes halpaa) ostamiani grafiikoita, joitain itse maalaamiani jutskia sekä lasten valokuvia seinillä, ettei kotimme näytä joltain mummolalta. Paitsi toisaalta lasten valokuvat kuulostavat hyvin mummolalta, eh. Olen pitkän viivytystaistelun jälkeen saanut neuvoteltua pari isoa tummanvihreää tuolinrohjaketta siirrettäväksi työhuoneeseen ja/tai vintille, mutta silti aina väliin, etenkin kevään tullen, haluaisin vaihtaa kaikki kolhuiset antiikkikalut keveisiin fiftarilipastoihin ja siroihin tuoleihin. Mutta toisaalta, se nyt vasta aikaa ja rahaa vaatisi eikä totisesti olisi kovin ekologista. Tykkään siitä, että on olemassa jonkinlainen oma tyyli joka näkyy jokaisessa kodissa ja elämänvaiheessa. Ja tykkään siitäkin, että rakkaat huonekalut seuraavat kodista toiseen, ettei kaikkea tarvitse uudistaa vaikka kotitalon vuosimalli vaihtuisi 20-luvulta omalle synnyinvuosikymmenelle.
Eniten kai kaipaisin sitä, että tavaraa ja sitä mukaa siivottavaa olisi vähemmän. Se vaan ei taida lähivuosina onnistua, vaikka itse kuinka pelkistäisi vaatekaappiaan. Lapset tarvitsevat vuosi vuodelta enemmän, kohta alkaa harrastuksien aika, luistimien, suksien, uimavälineiden, mahdollisesti soittimienkin esiinmarssi kodissamme. Sitä silmälläpitäen pitäisi vaan kehittää mahdollisimman sujuva käyttöön-kiertoon -systeemi, ettei nurkkiin jää pyörimään mitään liian pientä tai vähänkäytettyä kamaa. Pitäisi varmaan tutustua kaikkin lainaus- ja vuokrausjuttuihin, on varmasti paljon tavaroita ja välineitä joita ei ole pakko varsinaisesti omistaa vaan enemmänkin pitää niitä osana kiertokulkua. En vielä edes osaa kuvitella mitä ne voisivat olla, mutta aika näyttää.
No, tästä kaikesta aikaansaadusta luopumis- ja järjestelyprosessista huolimatta tuntuu, että meillä himassa vallitsee edelleen kauhea kaaos. Suuren osan kaaoksesta muodostavat lastentarvikkeet, vaatteet ja lelut. Kun on kaksi pientä talvivaatetettavaa, jotka kasvavat ja kuluttavat kovaa vauhtia ja saavat jatkuvasti lahjaksi lisää, tuntuu, että pyykkiä on koko ajan eri muodoissaan ympäri kämppää. Haaveilen kuivausrummusta, vaikka sitten meillä olisi sitä puhdasta pyykkiä korit täynnä. Joskus lastenvaatteita yksinkertaisesti katoilee mustiin aukkoihin, Juhannuspojalta on hävinnyt kaksi aika hintavaa tumppua, Lipsin musta paita on ollut kateissa pitkään, toinen juhlakenkä on hukan persiissä. Puhumattakaan nyt sitten leluista. Jeesus maria miten niitä leluja onkin, vaikka yritämme koko ajan karsia ja organisoida! On Brion junarataa lukuisin lisävarustein, on Duploja, on soittimia, on askarteluvälineitä, nukke ja nukenvaatteita, palloja jotka kierivät hetimiten sohvan alle, lasten dvd:itä joita Juhannuspoika silmän välttäessä availee ja jemmailee jonnekin. On kauniita pieniä maatuskoja ja puisia leppäkerttuja, jotka katoavat yleiseen kaaokseen. On kamalia jättikäärmeitä ja jättiampiaisia ja pimputtimia. On palapelejä: nuppipalapelejä, anatomisia palapelejä, pahvipalapelejä. On rakennuspalikoita. On kaikkea isoa kuten nukenvaunut, potkulauta ja sirkusteltta. Yritän jatkuvasti jemmata leluja, mutta silti niitä on joka paikassa. Nyt teimme sellaisen sopimuksen, että lelujen pitää mahtua tiettyyn määrään säilytyskoreja ja lopuista luovutaan. Mutta kuka huolii käytettyjä leluja? Eivät ainakaan vastaanottokeskukset, sitä olen jo kokeillut. Ensikodille toimitin yhden kassillisen, mutta nyt niitä kassillisia olisi taas lisää. Huonosti tehdyt, rumat ja helposti särkyvät lelut suututtavat. Niistä ei ole mitään iloa ensihuuman jälkeen, ne ovat usein kierrätyskelvottomia ja päätyvät lopulta sekajätteeseen vietettyään elinkaarensa viimeiset hetket sohvan alla.
Ja mites sitten aikuisten kamat? Meillähän on tosi paljon kirjoja. Olen aina, vauvasta saakka ollut siinä käsityksessä, että iso kirjahylly on kulttuurikodin merkki ja viittaa selvästi älykkääseen sekä syvähenkiseen elämäntyyliin. Joo, näinhän se voi olla, mutta kirjastolaitos toimii täällä Suomessa aivan mainiosti ja osa isosta kirjavalikoimasta on epäilemättä jotain perittyä tai saatua schaibaa josta ei vaan ole tullut hankkiuduttua eroon. Täytyy myöntää, että rakastuin nykyiseen asuntoomme jo Oikotien kuvien perusteella nimenomaan olohuoneen päätyseinien kattoon ulottuvien kirjahyllyjen takia. Päättelin, että asunnossa täytyy asua fiksu ja lukemista harrastava perhe ja kun kuvissa näkyi muutamia itämaisia mattoja ja pari kivaa taulua, olinkin jo ihan sillä meiningillä, että meidän on vaan ihan pakko muuttaa just tuohon kämppään koska sehän siis ON meidän kämppä. Olen edelleen sitä mieltä, että tämä asunto valitsi meidät (etenkin kun emme alun perin olleet katsoneet asuntoa tältä alueelta) ja onneksi näihin jättikirjahyllyihin mahtuvat melkein kaikki meidän opuksemme, poislukien lastenkirjat, keittokirjat, valokuva-albumit ja kaikki epämääräiset täyhkämapit jotka sisältävät kaikkea jännittävää dataa kuten "Freehand-kurssin opiskelumateriaali 2004" (koko fuken Freehandia ei enää edes ole, Adobe osti sen). Muistan joskus lukeneeni Jaakko ja Virpi Hämeen-anttilan haastattelun, jossa he kertoivat isosta kirjavalikoimastaan ja sen sekavuudesta ja että itse asiassa on helpompaa lainata kirjastosta kaipaamansa kirja kuin kaivaa se omista kirjakasoista. Meillähän on tosiaan ollut projektina järjestää kaikki kirjat sekä a) aakkosjärjestykseen että b) teemajärjestykseen, mutta näin pikkulapsiperheessä prioriteettilistalla kyseinen toimenpide killuu väistämättä häntäpäässä. Sattumoisin kirjoitan tätä blogitekstiä kirjahyllyn vieressä ja kun käännän päätäni vasemmalle, näen hyllyssä sulassa sovussa kirjat Pieni runotyttö, Marxin kosto, Aristoteles VIII, Harry Potter ja Tyttökavereiden opas taaperovuosiin. Kirjat on tällä hetkellä aseteltu lähinnä sen mukaan, minkä korkuinen mahtuu mihinkin hyllyyn. Ne hyllyt jotka ovat pikkutaaperon ulottuvilla, on tupattu erityisen tiukkaan, mutta silti Nabokovin Lolita härskeine kansikuvineen (ärsyttää että maailmankirjallisuuden klassikossa pitää olla tissikansi) löytyy joka ilta lattialta.
Puhumattakoon nyt sitten huonekaluista. Puolisoni pitää kovasti tummista, raskaista huonekaluista ja Aivazovskin tauluista. Luonnollisestikaan meillä ei ole mitään aitoja Aivazovskeja, mutta sanotaanko näin, että perintötaulut ovat paljon konservatiivisempia kuin oma taidemakuni. Onneksi meillä on myös duuniaikana (nythän ei ole budjettia ostella taidetta, edes halpaa) ostamiani grafiikoita, joitain itse maalaamiani jutskia sekä lasten valokuvia seinillä, ettei kotimme näytä joltain mummolalta. Paitsi toisaalta lasten valokuvat kuulostavat hyvin mummolalta, eh. Olen pitkän viivytystaistelun jälkeen saanut neuvoteltua pari isoa tummanvihreää tuolinrohjaketta siirrettäväksi työhuoneeseen ja/tai vintille, mutta silti aina väliin, etenkin kevään tullen, haluaisin vaihtaa kaikki kolhuiset antiikkikalut keveisiin fiftarilipastoihin ja siroihin tuoleihin. Mutta toisaalta, se nyt vasta aikaa ja rahaa vaatisi eikä totisesti olisi kovin ekologista. Tykkään siitä, että on olemassa jonkinlainen oma tyyli joka näkyy jokaisessa kodissa ja elämänvaiheessa. Ja tykkään siitäkin, että rakkaat huonekalut seuraavat kodista toiseen, ettei kaikkea tarvitse uudistaa vaikka kotitalon vuosimalli vaihtuisi 20-luvulta omalle synnyinvuosikymmenelle.
Eniten kai kaipaisin sitä, että tavaraa ja sitä mukaa siivottavaa olisi vähemmän. Se vaan ei taida lähivuosina onnistua, vaikka itse kuinka pelkistäisi vaatekaappiaan. Lapset tarvitsevat vuosi vuodelta enemmän, kohta alkaa harrastuksien aika, luistimien, suksien, uimavälineiden, mahdollisesti soittimienkin esiinmarssi kodissamme. Sitä silmälläpitäen pitäisi vaan kehittää mahdollisimman sujuva käyttöön-kiertoon -systeemi, ettei nurkkiin jää pyörimään mitään liian pientä tai vähänkäytettyä kamaa. Pitäisi varmaan tutustua kaikkin lainaus- ja vuokrausjuttuihin, on varmasti paljon tavaroita ja välineitä joita ei ole pakko varsinaisesti omistaa vaan enemmänkin pitää niitä osana kiertokulkua. En vielä edes osaa kuvitella mitä ne voisivat olla, mutta aika näyttää.
perjantaina, maaliskuuta 08, 2013
Kotiäitiansa
Olimme tänään lasten kanssa Naistenpäivän vaunumarssilla, mielenosoituksessa vaatimassa äitikuolleisuuden vähentämistä. Joka päivä kuolee 800 naista ja tyttöä, koska heiltä puuttuu mahdollisuus ehkäisyyn, turvalliseen aborttiin ja seksuaaliterveyteen. Uhreista 99 prosenttia asuu köyhissä maissa, missä äitiyskuolleisuus on yleisintä 15–19 -vuotiaiden tyttöjen keskuudessa. RFSU:n järjestämä marssi kulki Espalta Eduskuntatalolle ja pääkallonpaikalla pari kansanedustajaa kävi kertomassa, miten äitikuolleisuutta yritetään vähentää ja millä keinoin. Lopuksi saatiin kahvia ja keksiä ja tilaisuus oli muutenkin herttainen ja vähän vaisu. Ei taida kotiäideistä oikein olla mellakan aloittajaksi ja hyvä niin, mellakat ovat aika kamalia. Oli hauskaa olla pitkästä aikaa mielenosoituksessa, kävin niissä nuorena niin paljon ja niin moniaista aiheista, että sain todella pahan mielenosoitusallergian vuosikausiksi. Paikalla oli mediaa ja oma jälkikasvu tuli ikuistettua ainakin Iltasanomien sivuille, tosin nyt varmaan tämä Talvivaara-mielenosoituksen savupommi-isku (idiootit!!!) peittää tämän herttaisen äitimielenosoituksen alleen. Niinhän se menee, röyhkeät ja äänekkäät jyräävät.
Naureskelimme mielenosoituksessa kälyn kanssa sille, miten meille aina joskus tulee kutsuja näihin "Kotihoidontuki paremmaksi, kotiäideille lisää massia"-mielenosoitukseen. Emme kumpikaan, vaikka kotiäitejä olemme, lähtisi niihin mielenosoituksiin suurin surminkaan. Viiteryhmänä lisää rahaa vaativat kotiäidit kuulostavat rehellisesti sanottuna puistattavalta. En muutenkaan ole kiinnostunut osottamaan mieltäni napakohtaisista asioistani (koska en esim kuulu seksuaalivähemmistöön, silloin asia olisi eri), Suomessa kotiäideillä on asiat vähän helvetin hyvin noin globaalissa mittakaavassa. Täällä on turvalliset synnytykset, turvattu raskaus- ja pikkulapsiaika ja pitkät pitkät äitiyslomat ja vanhempainvapaat. Joskus tekisi mieli kirjoittaa Hesarin yleisönosastoon otsikolla "onnellinen veronmaksaja" ja hehkuttaa sitä, miten upealla tavalla juuri kotiäitinä pääsee nauttimaan hyvinvointivaltion hedelmistä. Hienoista leikkipuistoista, museosta, joukkoliikenteestä, neuvolajärjestelmästä. Ilmaiseksi!
Hauskan mielenosoituksen jälkeen alkoi kuitenkin vituttaa ankarasti. Pyrytti, tarvoin taas lasten kanssa tuplavaunuilla kaupungilla vaikka miehellä on lomaviikko ja olin tyhmyyksissäni mennyt lupaamaan sille jotain "omaa päivää". Sitten tajusin, että olen viimeksi nukkunut pitkään joskus tammikuussa ja soitin hänelle itkuisenräyhäkkään puhelun siitä, että nyt on MINUN aikani pitää vapaata, on naistenpäivä ja kaikkea, nyt heti kotiin hemmetti, ja äiti vapaalle! Olin vielä hoitanut tässä välissä uuden sukulaisvauvan ristiäislahjan, lasten ruokinnat ja viihdytykset ja kaikkea muuta, sellaista jota teen jatkuvasti ja joka vaatii paljon aikaa ja säätöä. Mies, lasten isä, on todella osallistuva ja ihana 2000-luvun feministimies-isähahmo, mutta huomaan silti, miten lipsahdamme aina uudestaan siihen samaan kotiäitiansaan. Minä otan päävastuun lapsista, etenkin kuopuksesta, vahdin heitä laivan leikkihuoneessa kun mies on konjakilla baarissa, ja sitä rataa. Nukutan lapset että mies pääsee sikaribaariin (olimme juuri Tallinnassa) ja huolehdin, että kaikki on mukana. Huomaan selvästi, miten miehen pinna on lasten kanssa säätäessä paljon lyhyempi kuin minun, joka on tottunut jatkuvaan multitaskaamiseen ja sähläämiseen. Tiistaina kun epäonnisen lounasravintolareissun jälkeen mies puhkui hiljaisia vitutuksen pilviä, sanoin hänelle, että "tajuatko että mä hoidan tällaisia tilanteita päivittäin, ilman sun apua" ja mies kehtasi möläyttää, että "ei se mua lohduta" sen sijaan että olisi sirotellut päälleni ruusunlehtiä ja ylistänyt ihmeellistä äitivoimaani. Joskus toivoisin, että voisin tältä istumalta lähteä töihin ja mies koti-isäksi vaikka kolmeksi kuukaudeksi, silloin hänkin näkisi millaista se päiväarki lasten kanssa on. Vaan ei, me olemme juuri sellainen perhe josta Anu Silfverberg ansiokkaassa Äitikortissaan kirjoittaa: miehellä on hyväpalkkainen vakiduuni, minä olen vailla paluutyöpaikkaa. Miehen kotiinjäänti romahduttaisi talouden joten itsestäänselvästi minä olen se kotonaolija. Ja ei sillä, viihdyn tässä hommassa useimmiten hyvin ja olen iloinen voidessani seurata lasten pikkulapsivuosia läheltä, mutta kyllä joskus hirttää kiinni. Etenkin naistenpäivänä. Ja missä se mun kukkakimppukin on?
Naureskelimme mielenosoituksessa kälyn kanssa sille, miten meille aina joskus tulee kutsuja näihin "Kotihoidontuki paremmaksi, kotiäideille lisää massia"-mielenosoitukseen. Emme kumpikaan, vaikka kotiäitejä olemme, lähtisi niihin mielenosoituksiin suurin surminkaan. Viiteryhmänä lisää rahaa vaativat kotiäidit kuulostavat rehellisesti sanottuna puistattavalta. En muutenkaan ole kiinnostunut osottamaan mieltäni napakohtaisista asioistani (koska en esim kuulu seksuaalivähemmistöön, silloin asia olisi eri), Suomessa kotiäideillä on asiat vähän helvetin hyvin noin globaalissa mittakaavassa. Täällä on turvalliset synnytykset, turvattu raskaus- ja pikkulapsiaika ja pitkät pitkät äitiyslomat ja vanhempainvapaat. Joskus tekisi mieli kirjoittaa Hesarin yleisönosastoon otsikolla "onnellinen veronmaksaja" ja hehkuttaa sitä, miten upealla tavalla juuri kotiäitinä pääsee nauttimaan hyvinvointivaltion hedelmistä. Hienoista leikkipuistoista, museosta, joukkoliikenteestä, neuvolajärjestelmästä. Ilmaiseksi!
Hauskan mielenosoituksen jälkeen alkoi kuitenkin vituttaa ankarasti. Pyrytti, tarvoin taas lasten kanssa tuplavaunuilla kaupungilla vaikka miehellä on lomaviikko ja olin tyhmyyksissäni mennyt lupaamaan sille jotain "omaa päivää". Sitten tajusin, että olen viimeksi nukkunut pitkään joskus tammikuussa ja soitin hänelle itkuisenräyhäkkään puhelun siitä, että nyt on MINUN aikani pitää vapaata, on naistenpäivä ja kaikkea, nyt heti kotiin hemmetti, ja äiti vapaalle! Olin vielä hoitanut tässä välissä uuden sukulaisvauvan ristiäislahjan, lasten ruokinnat ja viihdytykset ja kaikkea muuta, sellaista jota teen jatkuvasti ja joka vaatii paljon aikaa ja säätöä. Mies, lasten isä, on todella osallistuva ja ihana 2000-luvun feministimies-isähahmo, mutta huomaan silti, miten lipsahdamme aina uudestaan siihen samaan kotiäitiansaan. Minä otan päävastuun lapsista, etenkin kuopuksesta, vahdin heitä laivan leikkihuoneessa kun mies on konjakilla baarissa, ja sitä rataa. Nukutan lapset että mies pääsee sikaribaariin (olimme juuri Tallinnassa) ja huolehdin, että kaikki on mukana. Huomaan selvästi, miten miehen pinna on lasten kanssa säätäessä paljon lyhyempi kuin minun, joka on tottunut jatkuvaan multitaskaamiseen ja sähläämiseen. Tiistaina kun epäonnisen lounasravintolareissun jälkeen mies puhkui hiljaisia vitutuksen pilviä, sanoin hänelle, että "tajuatko että mä hoidan tällaisia tilanteita päivittäin, ilman sun apua" ja mies kehtasi möläyttää, että "ei se mua lohduta" sen sijaan että olisi sirotellut päälleni ruusunlehtiä ja ylistänyt ihmeellistä äitivoimaani. Joskus toivoisin, että voisin tältä istumalta lähteä töihin ja mies koti-isäksi vaikka kolmeksi kuukaudeksi, silloin hänkin näkisi millaista se päiväarki lasten kanssa on. Vaan ei, me olemme juuri sellainen perhe josta Anu Silfverberg ansiokkaassa Äitikortissaan kirjoittaa: miehellä on hyväpalkkainen vakiduuni, minä olen vailla paluutyöpaikkaa. Miehen kotiinjäänti romahduttaisi talouden joten itsestäänselvästi minä olen se kotonaolija. Ja ei sillä, viihdyn tässä hommassa useimmiten hyvin ja olen iloinen voidessani seurata lasten pikkulapsivuosia läheltä, mutta kyllä joskus hirttää kiinni. Etenkin naistenpäivänä. Ja missä se mun kukkakimppukin on?
lauantaina, maaliskuuta 02, 2013
Äidit ja yhteinäiskulttuurin kaipuu
Meillä, minulla ja lapsilla, on yleensä perjantaisin sisarusmuskari. Sisarusmuskari on osa sitä semi-strukturoitua kotiäitiarkea jota toteutan, sitä, johon kuuluu esikoisen päiväkerho, esikoisen kanssa kahdestaan käyty naperomuskari sekä perhekerho. Näiden aktiviteettien lisäksi meille jää luonnollisesti runsaasti aikaa hengata puistoissa ja kaupungilla, museoissa ja kahviloissa. Enkä ole näiden ohjelmallistenkaan menojen suhteen turhan tarkka: tällä viikolla jäivät väliin molemmat muskarit, eri syistä. Tämän päivän muskarin ohitti prioriteettilistalla läheisehkön leikkipuiston nyyttäriaamiainen. Lähdimme ex tempore sinne, eväinä tertullinen banaaneja. Kuopus on sisarusmuskarissa niin rasittava apina, kiipeää ikkunalaudalle ja tiputtelee djembe-rumpuja, että juuri tänä aamuna vapaamuotoinen leikkitouhu sekä herkkupöytä houkuttelivat enemmän. Olin asennoitunut, että leikkipuistossa on ainakin yksi ystävä-äiti, mutta hän ei ollutkaan paikalla. Onneksi paikalla oli tuttuja ja onneksi, ihme kyllä, olen nykyään niin suvereeni sosiaalisesti, että juttelin joidenkin ihan uppo-outojen äitien kanssa niitänäitä vaatteista ja kirppiksistä ja kivaa oli. Harmittaa, etten hieronut tuttavuutta erään ensikertalaisäidin kanssa, hän istui vähän orpona samassa pöydässä kuin minä ja imetti suunnilleen Juhannuspojan ikäistä lasta ja meinasin spontaanisti sanoa että "ai säkin imetät vielä" ja sitten en kuitenkaan kehdannut, muiden imetyksen kommentointi menee vaan jonkinlaisen intiimiysrajan ylitse niin kirkkaasti. Ja sitten tämä äiti lähti ilman että vaihdoimme oikeastaan sanaakaan ja tajusin hyvin kuinka ulkopuoliselta hänen olonsa tuntui, osin siksi, että omakin oloni oli vähän sellainen, koska paikalla ei sattunut olemaan kovinkaan montaa tuttua.
Se mikä veti heti ovesta sisään astuessa suuta väistämättä hymyyn oli äitien ja lasten tyylien yhtenäisyys. Bongasin heti ainakin neljä tai viisi mustavalkoraitaista paitaa ja shinglattuniskaista polkkatukkaa, siis äideillä. Lapsilla oli Polarn o. Pyretiä ja kirjavaa retroa, oltiinhan luovan luokan kaupuginosan leikkipuistossa. Jossain vaiheessa joku huikkasi ovelta "nyt täällä itkee vauva bugaboissa" ja meinasin murjaista siihen, että "ai missä niistä kuudesta rivissä olevasta?". Toinen suosittu vaunumerkki on tietysti meidänkin käytössä oleva Phil&Teds, tehtaillaanhan lapset nykyään yleensä aika pienellä ikäerolla, kaipa siksi, että niitä aletaan alun alkaenkin tehdä munasoluelämän ehtoopuolella. Ja kolme on uusi kaksi, ja niin edelleen. Juttelin yhden vanhan kaverin kanssa puistossa, hän sanoi rehelliseen tapaansa, ettei suosittele kellekään kolmea lasta lyhyellä ikäerolla ja nauroi päälle. Puhuimme sitten laajemminkin tästä ilmiöstä ja have it all -syndroomasta ja siitä, miten naiset ihan selkeästi kilpailevat lapsiluvulla. Se on hassua, kun kyseessä on niin iso asia, kokonainen elämä. Ettei siihen oikeastaan pitäisi olla kenelläkään mitään sanottavaa tai paremmaksi pistettävää, kun kaikkien tilanne on niin omansa. Mutta siis: se, mikä minua tänään askarrutti, hymyilytti ja itsetutkiskelutti, on tämä äitien kaipuu ja tarve samanlaisuuteen, jonkinlaiseen äitiyden yhtenäiskulttuuriin. Minä, joka edustan vertaisteni lailla jonkinlaista punavihreää, ekotietoisen kulutuskriittistä äitiryhmää, tunnen kaikki tuntemisen arvoiset lastenvaatemerkit, osaan määritellä millaiset perheet mitäkin käyttävät, saatan ostaa kirpputorilla sen kalliimman mustan pipon kahdesta suht samanlaisesta jos siinä kalliimmassa on se tietty P-kirjain keskellä otsaa. En tiedä, mitä merkkiä oma nelivuotias talvitakkini on, mutta osaan vaikka aamuyöllä herätettynä luetella kaikki lasteni talvivarusteiden brändit suoralta kädeltä. Olen muuttunut juuri sellaiseksi lastenvaatteista sisältöä ammentavaksi mammaksi, joita lapsettomana äänekkäästi halveksin. Ja kieltämättä nauran itselleni edelleen ja samaan aikaan kun pohdiskelen kuumeisesti sitä, voiko lapsille hommata jo kesäkengät vai kasvaako niiden jalat megana sitä ennen, pyörittelen jossain takaraivossani silmiäni - itselleni. Kyllähän minä olin esteetikko ja jossain määrin ulkonäköön panostava ennen lapsiakin, halusin (ja haluan) tosin vahvasti tehdä sen panostuksen omilla ehdoillani ja omalla tyylilläni. Se mikä tuntuu hassuimmalta, on alttius vaikutteille. En alunperin ole pitänyt raitakuosia mitenkään ihmeellisenä, päin vastoin, raidat ovat olleet aika tylsiä ja yli-skandinaavisia. Raikkaan ja sukupuolineutraalihkon Polarn o. Pyretin marssittua esiin tietoisuuteeni olen kuitenkin alkanut pitää niistä ja nyt harkitsen ihan vakavissani investointia raitakaulahuiviin, siis itselleni. Sama koskee monia muitakin lasten brändejä: alunperin täysin näkymättömistä ja ehkä osin vastenmielisistäkin ilmiöistä on tullut hiukan haluttavia. Ja samaan aikaan naurattaa. Esikoisen kerhoreppu on Mini-Kånken, kuten melkein kaikilla muillakin kerholaisilla. Toinen vaihtoehto olisi kai veikeän eläinkuvioinen Skiphop. Tai sitten joku uudempi brändi, itsehän en ole missään lapsityylikkyyden etujoukoissa.
Taannoin muskarissa kysyin mukavalta äidiltä, missä hän asuu. Tiesin vastauksen jo ennen sen kuulemista, olin päätellyt hänen ja hänen kahden lapsensa vaatteista, vaunuvalinnoista ja jopa lasten nimistä asuinpaikan. Tunsin itseni hetken Henry Higgingsiksi, joka pystyy määrittelemään kanssaihmisten tarkan kaupunginosan Lontoossa näiden käyttämän slangin perusteella. Paitsi että minä, toisin kuin Higgings, tunnen parhaiten oman viiteryhmäni ja sen kuviot. Jos minut lähetettäisi Tampereelle tai vaikka edes Vantaalle, olisin varmaan jo ihan ulalla. Jo pelkkä visiitti Punavuoreen, jossa visiteeraan sattuneesta syystä aika usein, paljastaa, että pelkästään kantakaupungin sisällä on omia äitiyden ja äitityylikkyyden ilmituomisen muotoja. Ja niiden hienoimmat vivahteet jäävät minulta ehkä havaitsematta.
Miksi äitiys on nykyään niin täynnä brändäystä, oman tyylin jatkamista lapsiin, eräänlaista lifestyle-harrastamista? Ja mistä johtuu, että brändien ja tyylien moninaisuudesta ammennettava erottautuminen ja oman itsen ilmentäminen typistyy tavallaan hyvin kapeaksi? On tietyt merkit, joilla voi näyttää kuuluvansa tiettyyn porukkaan. Sama ilmiö ahdisti minua 90-luvun pikkukaupungissa ihan yli äyräiden, miksi sitten himoitsen näitä tunnuksia ainakin osittain itsekin? En kai voikaan väittää olevani niin vahva, erityinen tai fiksu, että olisin immuuni muiden valinnoille. Anu Silferberg (josta aion vielä blogata, ha!) on ihan oikeassa siinä, että ekovanhemmatkin ilmentävät ekouttaan pitkälti juuri kulutusvalintojensa kautta. Olen ihan oikeasti tavannut naisen, jolla on 40 erilaista kantoliinaa. Ja olen itsekin shoppaillut intona eri kuosisia kestovaippoja. Uskon, että moni kaltaiseni oikeuttaa shoppailunsa sekä sillä, että se on a) lapsen parhaaksi (iik! tavallisissa tuttipulloissa on bisfenolia mutta painavissa lasituttipulloissa, etenkään sen tietyn merkin, ei ole) ja b) ekologista (tavalliset pyllysavetit maksavat Prismassa jotain euron, Jackson Reesen ekopyllysavetit Bebesissä femman). Tuo jälkimmäinen esimerkki on omasta elämästäni, ensinmainitusta en koskaan innostunut, samasta syystä kuin että juon aina punaviinini muovipullosta (on se hei luomua) ja nautin tarvittavat bisfenolit sen kylkiäisenä. En viitsi turhaan kantaa painavia juttuja mukanani, jos kevyemmälläkin kuormalla selviää.
No joo, tästä aiheesta voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään, enkä saa tätäkään postausta pyöristettyä kauniisti vaan lopetan sen tähän ja menen nukkumaan. Morjens!
Se mikä veti heti ovesta sisään astuessa suuta väistämättä hymyyn oli äitien ja lasten tyylien yhtenäisyys. Bongasin heti ainakin neljä tai viisi mustavalkoraitaista paitaa ja shinglattuniskaista polkkatukkaa, siis äideillä. Lapsilla oli Polarn o. Pyretiä ja kirjavaa retroa, oltiinhan luovan luokan kaupuginosan leikkipuistossa. Jossain vaiheessa joku huikkasi ovelta "nyt täällä itkee vauva bugaboissa" ja meinasin murjaista siihen, että "ai missä niistä kuudesta rivissä olevasta?". Toinen suosittu vaunumerkki on tietysti meidänkin käytössä oleva Phil&Teds, tehtaillaanhan lapset nykyään yleensä aika pienellä ikäerolla, kaipa siksi, että niitä aletaan alun alkaenkin tehdä munasoluelämän ehtoopuolella. Ja kolme on uusi kaksi, ja niin edelleen. Juttelin yhden vanhan kaverin kanssa puistossa, hän sanoi rehelliseen tapaansa, ettei suosittele kellekään kolmea lasta lyhyellä ikäerolla ja nauroi päälle. Puhuimme sitten laajemminkin tästä ilmiöstä ja have it all -syndroomasta ja siitä, miten naiset ihan selkeästi kilpailevat lapsiluvulla. Se on hassua, kun kyseessä on niin iso asia, kokonainen elämä. Ettei siihen oikeastaan pitäisi olla kenelläkään mitään sanottavaa tai paremmaksi pistettävää, kun kaikkien tilanne on niin omansa. Mutta siis: se, mikä minua tänään askarrutti, hymyilytti ja itsetutkiskelutti, on tämä äitien kaipuu ja tarve samanlaisuuteen, jonkinlaiseen äitiyden yhtenäiskulttuuriin. Minä, joka edustan vertaisteni lailla jonkinlaista punavihreää, ekotietoisen kulutuskriittistä äitiryhmää, tunnen kaikki tuntemisen arvoiset lastenvaatemerkit, osaan määritellä millaiset perheet mitäkin käyttävät, saatan ostaa kirpputorilla sen kalliimman mustan pipon kahdesta suht samanlaisesta jos siinä kalliimmassa on se tietty P-kirjain keskellä otsaa. En tiedä, mitä merkkiä oma nelivuotias talvitakkini on, mutta osaan vaikka aamuyöllä herätettynä luetella kaikki lasteni talvivarusteiden brändit suoralta kädeltä. Olen muuttunut juuri sellaiseksi lastenvaatteista sisältöä ammentavaksi mammaksi, joita lapsettomana äänekkäästi halveksin. Ja kieltämättä nauran itselleni edelleen ja samaan aikaan kun pohdiskelen kuumeisesti sitä, voiko lapsille hommata jo kesäkengät vai kasvaako niiden jalat megana sitä ennen, pyörittelen jossain takaraivossani silmiäni - itselleni. Kyllähän minä olin esteetikko ja jossain määrin ulkonäköön panostava ennen lapsiakin, halusin (ja haluan) tosin vahvasti tehdä sen panostuksen omilla ehdoillani ja omalla tyylilläni. Se mikä tuntuu hassuimmalta, on alttius vaikutteille. En alunperin ole pitänyt raitakuosia mitenkään ihmeellisenä, päin vastoin, raidat ovat olleet aika tylsiä ja yli-skandinaavisia. Raikkaan ja sukupuolineutraalihkon Polarn o. Pyretin marssittua esiin tietoisuuteeni olen kuitenkin alkanut pitää niistä ja nyt harkitsen ihan vakavissani investointia raitakaulahuiviin, siis itselleni. Sama koskee monia muitakin lasten brändejä: alunperin täysin näkymättömistä ja ehkä osin vastenmielisistäkin ilmiöistä on tullut hiukan haluttavia. Ja samaan aikaan naurattaa. Esikoisen kerhoreppu on Mini-Kånken, kuten melkein kaikilla muillakin kerholaisilla. Toinen vaihtoehto olisi kai veikeän eläinkuvioinen Skiphop. Tai sitten joku uudempi brändi, itsehän en ole missään lapsityylikkyyden etujoukoissa.
Taannoin muskarissa kysyin mukavalta äidiltä, missä hän asuu. Tiesin vastauksen jo ennen sen kuulemista, olin päätellyt hänen ja hänen kahden lapsensa vaatteista, vaunuvalinnoista ja jopa lasten nimistä asuinpaikan. Tunsin itseni hetken Henry Higgingsiksi, joka pystyy määrittelemään kanssaihmisten tarkan kaupunginosan Lontoossa näiden käyttämän slangin perusteella. Paitsi että minä, toisin kuin Higgings, tunnen parhaiten oman viiteryhmäni ja sen kuviot. Jos minut lähetettäisi Tampereelle tai vaikka edes Vantaalle, olisin varmaan jo ihan ulalla. Jo pelkkä visiitti Punavuoreen, jossa visiteeraan sattuneesta syystä aika usein, paljastaa, että pelkästään kantakaupungin sisällä on omia äitiyden ja äitityylikkyyden ilmituomisen muotoja. Ja niiden hienoimmat vivahteet jäävät minulta ehkä havaitsematta.
Miksi äitiys on nykyään niin täynnä brändäystä, oman tyylin jatkamista lapsiin, eräänlaista lifestyle-harrastamista? Ja mistä johtuu, että brändien ja tyylien moninaisuudesta ammennettava erottautuminen ja oman itsen ilmentäminen typistyy tavallaan hyvin kapeaksi? On tietyt merkit, joilla voi näyttää kuuluvansa tiettyyn porukkaan. Sama ilmiö ahdisti minua 90-luvun pikkukaupungissa ihan yli äyräiden, miksi sitten himoitsen näitä tunnuksia ainakin osittain itsekin? En kai voikaan väittää olevani niin vahva, erityinen tai fiksu, että olisin immuuni muiden valinnoille. Anu Silferberg (josta aion vielä blogata, ha!) on ihan oikeassa siinä, että ekovanhemmatkin ilmentävät ekouttaan pitkälti juuri kulutusvalintojensa kautta. Olen ihan oikeasti tavannut naisen, jolla on 40 erilaista kantoliinaa. Ja olen itsekin shoppaillut intona eri kuosisia kestovaippoja. Uskon, että moni kaltaiseni oikeuttaa shoppailunsa sekä sillä, että se on a) lapsen parhaaksi (iik! tavallisissa tuttipulloissa on bisfenolia mutta painavissa lasituttipulloissa, etenkään sen tietyn merkin, ei ole) ja b) ekologista (tavalliset pyllysavetit maksavat Prismassa jotain euron, Jackson Reesen ekopyllysavetit Bebesissä femman). Tuo jälkimmäinen esimerkki on omasta elämästäni, ensinmainitusta en koskaan innostunut, samasta syystä kuin että juon aina punaviinini muovipullosta (on se hei luomua) ja nautin tarvittavat bisfenolit sen kylkiäisenä. En viitsi turhaan kantaa painavia juttuja mukanani, jos kevyemmälläkin kuormalla selviää.
No joo, tästä aiheesta voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään, enkä saa tätäkään postausta pyöristettyä kauniisti vaan lopetan sen tähän ja menen nukkumaan. Morjens!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)