Kuten mainitsin, kuopuksen ryhmä on kiva. Nuoria, asiastaan innostuneita naisia (jotka ovat tosin koko ajan raskaana tai lähdössä reppureissaamaan, joten henkilökunta vaihtuu), laululeikkejä, sirkusta, askartelua. Kuopus on ikänsä ja perusluonteensakin takia sopeutunut tarhaelämään helposti, mitä oli vielä vuosi sitten siitä äitiä vinkuvasta tissi-iiposta vaikeaa uskoa. Jos tuo kiva ryhmä pysyisi ja henkilökunta ei jatkuvasti vaihtuisi, oltaisiin ainakin kuopuksen suhteen hyvillä vesillä. Valitettavasti pienten ryhmä on pienten ryhmä ja kolmen vuoden maaginen rajapyykki killuu alle puolen vuoden päässä. Ja se isojen ryhmä... hurja määrä lapsia liian pienissä tiloissa, vaihtuvaa henkilökuntaa, riitoja, ulos unohtuvia lapsia, jatkuvaa hulinaa ja sähläystä, liukuhihnameinkinkiä jossa neljä- ja puolivuotias pakotetaan päiväunille. Ärsyttävä häirikkölapsi joka piinaa ja runnoo muita lapsia. Orastava ystävyyssuhde, joka kaatuu siihen, että toisen lapsen isä ei halua lapsensa leikkivän tytön kanssa. Oma suvaitsevaisuus on koetuksella, falski kulttuurirelativismini on rapissut huomattavissa määrin.
Eniten väsyttää ja vituttaa omien vaikutusmahdollisuuksien pienuus. Reklamoin syksyllä päivähoidon suunnittelijalle ja päiväkodin johtajalle yli-isoista ryhmistä ja henkilökunnan vaihtuvuudesta. Törmäsin käsienlevittelyn ja epäoleellisuuksien muuriin. Turhauduin, jossain vaiheessa väsyin ja tympäännyin. En jaksanut alkaa organisoida vanhempaintoimikuntaa, koska koko ajan oli tunne, että ei me tähän voida jäädä.
Olin jo opetellut näkemään päiväkodin hyvät puolet ja kirskuttelemaan hampaitani huonoista puolista kun saimme äkkiarvaamatta tietää, että lapsille järjestyisi poikkeuksellisesti kesken vuoden paikat Montessori-päiväkodista. Kävimme tutustumassa ja ihastuimme. Mieheen nörttinä ja minuun taiteilijana (hehheh) vetosivat ihan kympillä kaikki ihanat opetusvälineet, yleinen rauhallisuus, luonnontiedehenkisyys ja värikylläisyys. Ja se, että lapsi otetaan huomioon yksilönä. Ja se, ettei henkilökunta jatkuvasti vaihdu. Ja se, että lapset pääsevät samaan ryhmään. Ja se, ettei päiväkodissa noudateta viidakon lakeja. Mietimme asiaa viikonlopun yli, laskimme kustannuksia, pohdimme tarhamatkaa (ei ole kauhean lähellä) ja teimme päätöksemme, että kyllä! Haluamme lapsemme tuohon ihanaan päiväkotiin. Emme enää halua ahdistua esikoisen itkuista ja jatkuvista henkilökuntavaihdoksista. Tingimme muusta. Kun kerran tälle lastenlaittolinjalle lähdettiin, niin kyllähän ne tulevat prioriteettilistalla itsestäänselvästi ykkösenä.
Tottahan toki tällaisena punavihreänä hyvinvointivaltion kannattajana ahdistun elitismistä ja eriarvoistumisesta. Haluaisin kovasti kunnallisen päiväkodin, jossa eivät toteudu ne viidakon lait eikä mennä jatkuvasti siitä, mistä aita on matalin. Tiedän, että näitä päiväkoteja on olemassa. En kuitenkaan enää jaksa heittää random-arpaa ja repiä lapsia paikasta toiseen. Montessoriin on tällä hetkellä vahva luottamus. Se tuntuu vastaavan meidän käsityksiämme laadukkaasta varhaiskasvatuksesta. Vertailun vuoksi täytyy vielä todeta, että kävin viime talvena tutustumassa suht lähellä kotiamme sijaitsevaan (valtavan suosittuun ja jonotettuun) Luonnossa kotonaan -päiväkotiin. Paikka tuntui tosi viehättävältä ja arvostin kovasti heidän filosofiaansa. Samalla huomasin, kun itseäni tarkastelin, että tuo ei ehkä ole aivan meidän paikka. Olemme, kuten sanottua, nörtti ja taiteilija (tai siis "taiteilija"), kaksi työkseen koneella nysväävää ihmistä, jotka pitävät kyllä luonnosta kunhan se sijaitsee metromatkan päässä ja sisältää komeita istutuksia. Mutta emme vähimmässäkään määrin ole mitään eräilijöitä ja ulkoilukin on usein puolittain elämäntilanteen pakottamaa. Että tuntuisi ehkä hassulta jos omia lapsia koulittaisiin jatkuvaan soilla miihailuun kun itseä huvittaa eniten pyöriskellä Hakaniemen torilla tai omalla siirtolamökkipalstalla.
Ja se toinen suosittu oman viiteryhmän vaihtoehto, Steiner-pedagogiikka on tällaisille rokotemyönteisille ateisteille ihan nounou, vaikka kasvisruokailu ja mehiläisvahaliidut viehättävät. Itse asiassa olen tosi yllättynyt siitä, kuinka moni tuttu ei halua nähdä Steinerin ikäviä puolia vaan laittaa sinne lapsena. Itselleni ne pahimmillaan vapaamuurarimaiset, hämärät antroposofiset filosofiat, henkilökultit ja vaihtoehtoiset väriopit ovat suoranainen punainen vaate.
Mutta joka tapauksessa: kahden kuukauden päästä meidän kersoista tulee Montessori-kersoja. Jännää jännää!
