tiistaina, toukokuuta 31, 2011

Lahopää-perserkki

Olen voinut fyysisesti ihan hyvin, vaikka lantiota joskus aina vihlookin, luulen että ne ovat niitä paljon puhuttuja liitoskipuja. Henkisesti sen sijaan huomaan, miten loppuraskaus alkaa verottaa jaksamistani ja alan olla sekä hajamielinen että herkästi ärsyyntyvä. Ärsyyntyminen kohdistuu pääosin arkipäivän moniin haasteisiin, kuten joukkoliikenteeseen ja semirikkinäisiin matkarattaisiin. En ole oikeasti tajunnutkaan, millainen onnenmyyrä olin kaksi vuotta sitten, kun työpaikkani sijaitsi kävelymatkan päässä kotoa! Nyt rehaan ensin Kalliosta Länsi-Pasilaan tarhaan ja sieltä keskustaan, iltapäivällä sama ruljanssi toiseen suuntaan (miehelle nämä tarhareissut olisivat vielä aikaavievempiä, hän tekee täyttä päivää aivan toisella puolen kaupunkia). Olen optimoinut kotimatkat siten, että osumme matalaan ratikkaan (en todellakaan ala nostella raskaana vaunuja korkeaan ratikkaan, hui) mutta jos aikataulu pettää, kuten se lähes aina syystä tai toisesta tekee, olemme monimutkaisen säädön armoilla. Koska olen iltapäivisin usein tosi väsynyt, pitkät vaellukset autotien varressa eivät houkuta vaan jään möllöttämään pysäkille ja odottamaan seuraavaa, kymmenen-viidentoista minuutin päästä tulevaa kulkuvälinettä ja lahjon mukulan hiljaiseksi kissakirjalla tai Katti Matikaisen xylitol-pastilleilla. Olen lähes päivittäin ihan raivona joukkoliikenteelle: viime viikolla jouduimme aamulla täysin holtittoman ja aggressiivisen bussikuskin kyytiin, jouduin pitelemään kurveissa kippaavia vaunuja kaikin voimin pystyssä ja kuski meinasi jättää tarhakaverin rattaat oven väliin. Seuraavana päivänä jouduin parinkymmenen minuutin odotuksen jälkeen täpötäyteen kulttuuriratikkaan (neljän ruuhkassa!), jossa nuori jamppa soitti paskaa taiderokkia sähkökitaralla, spurgu mölisi kannustushuutoja, vauva itki pelästyttyään vahvistimen säröääntä ja mummon kassi jäi oven väliin ja kaikilla hiki valui ja pinnaa kiristi. Ei varmaankaan ole kovin terveellistä olla näin usein "haistakaa kaikki PERSE" -mielentilassa, mutta onneksi verenpaineeni (jota neuroottisesti mittailen melkein päivittäin) on pysynyt omana normirajojen sisällä pysyttelevänä itsenään. Ärsärini hävettävät minua heti ulos pullahdettuaan: inhoan sitä kun tuiskahtelen kanssaihmisille, koska sellainen ei normaalisti kuulu lainkaan tapoihini. Lauantaina tylytin S-marketin tuoretiskin myyjää, joka ei tiennyt onko feta pastoroitua (on tää vähälaktoosista!) sanomalla "kyllä teidän jotain pitäis tietää" ja olin sitten ylitsevuotavan ystävällinen oltuani äksy nuorelle pätkätyöläistytölle. Samana päivänä torjuin töykeästi Kansan uutisia jakaneen miehen, vaikka olin Kumpulan kirppiksellä, jossa kaikilla on kivaa. Näistä äksähdyksistä tulee paha mieli ja itkuinen olo (nytkin kun kirjoitan tätä, byhyy), oman hermostuksen purkaminen ulkopuolisiin on mielestäni raukkamaista toimintaa, jota pyrin normitilanteissa välttämään. Eilen, kun Lipsi huusi koko ratikkamatkan kotiin, minulla kippasi niin sanotusti kuppi nurin ja aloin itkeä Mäkelänrinteen uimahallin kohdalla ja sain kollotuksen lakkaamaan vasta Puu-Vallilassa. Kaikki on hyvin ja olen onnellinen, loppuraskaus vain ahdistaa minua joskus henkisesti ihan hirveän paljon. Kaikki voi mennä vielä totaalisen pieleen ja sikiön hiljaiset hetket saavat minut edelleen joskus paniikkiin, etenkin jos ne sijoittuvat aamuun, jolloin en ehdi rauhassa tunnustella ja kuulostella liikkeitä. Päivittäiseen arkeen kuuluu myös iloisia rutiineja: taaperon kanssa eläminen noin ylipäätään on todella hulvatonta, Lipsi tanssii ja laulaa ja rummuttaa kaikki illat ja on muutenkin varsinainen rakkauspökäle. Ja oman ajan pienet hetket, se kun istun ratikassa kirjan ja kahvimukin kanssa ja katselen alkukesäistä kaupunkiluontoa ympärilläni, ovat suorastaan meditatiivisia.

Toinen oire, lahopäisyys, aiheuttaa joskus koomisia tilanteita. Olen hukannut uikkarini jonnekin uimahalliin, mikä ei ole mitään uutta, sainpa syyn ostaa uuden, turkoosin uikkarin. Sen sijaan perjantaina tuli hölmöiltyä vähän isommin: olin lähdössä alkuillasta Lipsin kanssa kauppaan kun suljettuani ulko-oven tajusin, ettei olallani ole laukkua lainkaan. Ilmeisesti tyhjän repun asemoiminen selkään oli häirinnyt autopilotilla toimimista sen verran, että ele rekisteröityi aivoihin "laukun olalle laittamisena". Tajusin, ettei minulla ole avaimia, puhelinta tai lompsaa ja että ulkona sataa ja että viereisen oven kahvila on kiinni. Ja että L tulee kotiin vasta parin-kolmen tunnin päästä. Ja että kirjasto on menossa kiinni. Onneksi talossamme on summerit ja onneksi meillä on ihan kauhean mukava naapuriperhe (byääh, on surullista muuttaa juuri kun on tutustunut oman talon lapsiperheisiin) joka sattui olemaan kotona. Sain soittaa miehen puhelimesta ja lähdin Punavuoreen muuttohässäkän keskellä puuhaavien vanhempien kotiin. Siellä jälkeläinen pääsi nautiskelemaan muuttolaatikoista ja alumiinitikkaista, kunnes isän apuna uudessa asunnossa ollut L vapautui. Lahopäisyys vielä tarttui: kotimatkalla L unohti ratikkaan reppunsa, jossa oli muun muassa olutta. Mahtoi jonkun sateinen perjantai-ilta pelastua: ilmaista alkoholia ja superlaadukas netistä tilattu hifi-sateenvarjo, joka ei taitu tuulessakaan!

Jotenkin vaan alkaa tuntua, että nyt on vähän liikaa kaikkea eikä mihinkään jaksa keskittyä. Töissä on usein mielenkiintoista, mutta lasken silti päiviä sen loppuun (16). Koska laskin alun perin äitiysloman alkamisen väärin, Lipsi on yhden viikon tarhassa siten, että minä olen jo vapaalla. Aion käyttää viikon uimiseen, kotipuuhiin ja puutarhointiin, kaikkeen sellaiseen, jossa taaperoavusteisuus ei ole suotavinta. En tunne tästä yhtään huonoa omatuntoa: minulla on edessä paitsi synnytys myös muutto ja sopeutuminen uuteen elämäntilanteeseen, ansaitsen vähän omaa lomaa.

sunnuntaina, toukokuuta 15, 2011

Suojaava taivas

Vaikka mikään ei voitakaan lämpimänaurinkoisia, juovuttavia toukokuun päiviä ja iltojen kultaista valoa, on koleissa ja pilvisissäkin päivissä puolensa. Kukat ja puut eivät kuki loppuun aivan niin nopeasti, kevään eteneminen pysyy kauemmin "holdissa" joten sitä ehtii ihastella paneutuneemmin. Ja harmaassa villapilvitaivaassa on jotain hyvin turvallista ja rauhoittavaa kun se sattuu sopimaan omaan mielentilaan. Jos on viikon jälkeen vähän väsynyt ja vaisu mutta perushyväntuulinen, tuntuu kolea pilvisyys juuri oikeanlaiselta, pehmeältä ja vähän nuhjuiselta peitolta joka kääriytyy ympärille.

Herään aikaisin lauantaiaamuna, raivostuttavan aikaisin. Tyypillinen raskausoire, unen oheneminen aamutunteina saa minut lopulta pesemään todella smegmaiseksi päässeen jääkaapin kerrankin perusteellisesti. Olemme pitkästä aikaa menossa isoille kaupoille, joten siksikin haluan puhdasta. Jynssäysoperaation jälkeen lueskelen vielä äitienpäivälahjaksi saamaani Elisabet Ahon Sisarta ja yritän kuvitella kivi-Kallion tilalle puutaloja ja peltoja, sitten uni armahtaa minut. Herään varsinaisesti vasta lähellä puolta päivää (mahtavaa!) ja pakkaudummekin perheen kera City Cariin, haemme vanhemmilta mökille vietävää tavaraa ja suuntaamme kohti itää. Mökkitiellä Lipsi juoksee riemusta huohottaen, sen perässä saa jo tosissaan kirittää, niin nopea taaperosta on tullut. Koleana päivänä pihoilla ei puuhastele juuri kukaan. Tulppaanit, helmihyasintit ja narsissit komeilevat harmaassa ilmassa hehkeinä läikkinä. Oman pihan luumu ei vielä kuki, mutta lipstikka ja ruohosipuli ovat puskeneet vartta reippaasti. Nappaan kumpaakin mukaani ja sitten ajamme varsinaiseen kohteeseemme, itäiseen hypermarkettiin. Asemoimme Lipsin ensimmäistä kertaa "itse ohjailtavaan" autokärryyn jossa se saa painaa tööttiä sydämensä kyllyydestä. Shoppaamme kaikkea, mikä on parissa kuukaudessa päässyt loppumaan (kuten loputtoman määrän soija- ja kauramaitotuotteita lehmänmaitoallergiselle pienokaiselle) kunnes Lipsi sammuu autokärryynsä ja tömäyttelee päätään rattiin herätäkseen uudestaan ja hermostuakseen epämukavasta nukkuma-asennosta. Yritämme jatkaa unia kaupan penkillä, mutta lipsimäiseen tyyliin tuollainen vaihdos ei onnistu vaan aiheuttaa kovan vääryydentunteen pienelle ihmiselle. Onneksi lemmikkihyllyn päällä komeilee valtava kissankuva, jota katsellessa mieli paranee. Haen kosmetiikkahyllystä vielä hetken mielijohteesta violettia kynsilakkaa. Vaikka en koskaan lakkaa tynkämäisiä sormenkynsiäni (lakka näyttää ihan pöljältä lyhyissä kynsissä) värilliset varpaankynnet kuuluvat ehdottomasti kesään. En itse enää taivu ihan notkeasti lakkaushommiin (tai taivun toki, mutta pelkään ruttaavani sikiötä moisella jumpalla), saanen taas nakittaa miehen lakkaamaan, kuten toissakin kesänä.

Palattuamme kotiin ja purettuamme kaikki kahdeksan kassia (puhtaaseen jääkaappiin!) sitruunaoliiveja ja maalaistorileipää ja muuta ihanutta, pakkaan Lipsin vaunuun ja lähdemme läheiseen leikkipuistoon katsomaan kaverin ohjaamaa lastennäytelmää. Matkalla törmäämme vanhan kaverin hilpeisiin polttareihin, halaamme ja onnittelemme toisiamme elämän uusista käänteistä. Vaikka tuuli on hyytävä, näyttelevät possusisarukset ihonvärisissä sortseissaan antaumuksella. Lipsi ei vielä näytelmästä paljoa tajua, mutta minulla on hauskaa. Menemme vielä leikkimään (tai siis Lipsi leikkii, minä istun untelon tyytyväisenä penkillä) ja ihmettelen puiston valtavia, taivasta hipovia palsamipoppeleita, joiden juurakko on murtanut asvaltin ja jotka tuoksuvat vastapuhjenneina ihan madonnanliljalta. Poppelit ovat olleet paikallaan varmaan yhtä kauan kuin moni seudun taloista, ehkä ne on istutettu samaan aikaan kun Aleksis Kiven kansakoulu on rakennettu? Raju tuuli repii poppeleista oksia, onneksi ei kovin isoja. Lipsi juoksee ja hulmottaa riehakkaana, siunaan mielessäni leikkipuistoja, jotka antavat vanhempien levätä ja lasten purkaa tarmoaan.

Kun koleus alkaa hiipiä sormiin ja poskiin, nappaan pötkylöivän lapsen vaunuihin ja lähdemme kohti kotia, ilman erityisempää kiirettä. Kiertelemme ympäri Kalliota, katselemme näyteikkunoiden uus-antiikkivalikoimia (Nanny Stilin haarukat näyttävät maksavan kympin kappaleelta, vaikka ne ovat pesukonetta kestämätöntä muovia - design on ihmeellistä) ja yritämme bongata Kallio Kukkii -tapahtumia. Pommisuojan kohdalla on paljon hattupäisiä naisia, jotain on selkeästi alkamassa. Välitasanteen kaiteessa on tilkuista tehty kyltti ja neulegraffiteja. Vähän edempänä poikalauma kuvaa videota, Harjutori on täynnä tulppaaneita ja eri lajisia narsisseja. Harjun saunan edessä vilvoittelee lauma miehiä pyyhkeet päällä. Törmään pariin tuttuun jotka ovat tulossa kierrätystapahtumasta mukanaan cd-telineitä, naureskelemme miehen luulolle siitä, että "cd:t eivät olisi kuoleva formaatti". Pusken vaunut mäelle, vastaan tulee iloisia koiria, Franzeninkadun autotallien (joiden olen kuullut olevan entisiä juutalaisten kauppiaiden vaatekojuja) avonaisesta kaariovesta näkyy 80-luvun Merihotellin mainos, (muistan että Merihotellia sanottiin paikaksi, josta saa kupan ovenkahvoista) vaahterankukkia sataa, suojaava taivas kaartuu harmaana Torkkelinmäen yllä.

sunnuntaina, toukokuuta 01, 2011

Vappuilo, ilovappu

Vappua edeltävän viikon olen yh:na, L on työmatkalla ja omassa duunissa puristava kiireviikko. Sen lisäksi päiviin mahtuu kaksi asuntokauppaa, neuvolalääkäri ja muita pikku suoritteita, joiden takia olen iltaisin ihan tuijottava ja mölli, etenkin kun yöt ovat jääneet katkonaisiksi Lipsin pieruvaivojen ja hulinovan kissan takia. Perjantaina alkaa hellittää, töissä nautiskellaan brunssia pitkän kaavan mukaan ja illalla on Agit Propin 40-vuotiskonsertti, jonne menemme Nassun kanssa. Konsertti on ihana, yleisössä vanhoja kulttuuripieruja maripaitoineen samettitakkeineen ihan presidenttiä myöten. Tutut laulut soivat kuulaana ja Palefacen protestilaulut säväyttävät. Kun Nassu liikuttuu vieressäni, huomaan itse raivostuttavasti kelaavani yhdentekevyyksiä: missähän vaunujen sadesuoja on ja voisiko huomenna lähteä kuuntelemaan tangoja pelkässä kevättakissa vai pitääkö Lipsille laittaa kuravaatteet ja muistanko nyt varmasti pistää pavut likoamaan ajoissa ja naamavoidekin on melkein loppu. Vain hetkittäin onnistun riistäytymään irti arkiluupista mukaan kirkkaanpunaisiin säveliin, ja mietin, miten ennenvanhaan työläiset jaksoivat raskaan raadannan vastapainona virittyä hurmioituneisiin taistelulauluihin (no ehkä siksi, että 70-luvun vasemmistolaiset olivat pääosin opiskelijoita eivätkä duunareita) ja sivistää itseään vapaa-ajalla. Konsertin jälkeen ystävien kommuunin lopettajaisbileet houkuttelisivat, mutta koska L on edelleen sillä työmatkallaan ja äitini hoitaa Lipsiä eikä Lipsi ole mikään helpoin nukutettava, lähden kotiin epämääräisen haikeassa tunnelmassa.

Seuraavana päivänä, vappuaattona leivon, laitan ruokaa ja siivoan. Laitan taustalle soimaan samoja työväenlauluja, vaikka ensin ajattelenkin, etten turhaan triggeröi itseäni musiikilla kun sitä kautta muistan vaan, kuinka hauskaa ennen oli ja kuinka arkeen sidottua elämäni nyt on ENKÄ VOI EDES JUODA PUNKKUA, buhuu! Sitten torjun moisen typeryyden ja pyöräytän papupyörykät, perunasalaatit ja mutakakut ja istutan vielä ruiskukkien, sinitähtösten ja revonhännän taimet isompiin ruukkuihin ja kylvän pari päivää liossa odottaneet kanariankrassit. Muistan taas, että itse asiassa pidän kotitöistä kunhan ne perustuvat jonkinlaiselle vapaaehtoisuudelle ja niitä saa tehdä omassa järjestyksessään. Välillä katsomme Lipsin kanssa Pasilaa ja suihkuttelemme ja sitten otamme päiväunet. Kesken unien L soittaa olevansa kentällä ja annan Lipsin jatkaa päikkäreitä kun taas itse pistän kahvit tulelle ja tarjoan atavistisen kotirouvavaiston ajamana kotiin tulevalle miehelle vappulounaan. Mieliala alkaa nousta väistämättä vähän sulkeutuneesta ja tyhjästä hilpeämmäksi, vähän kuten ilmakin ulkona muuttuu ripsivästä säteileväksi.

L jää kotiin lepäilemään, pakkaan Lipsin vaunuun ja ajan ratikalla Vallilaan kuuntelemaan tango-orkesteria. Tapahtuma muuttuu vuosi vuodelta ihanammaksi ja lapsiystävällisemmäksi, tällä kertaa Inarinkadulla on erikseen aidattu lapsialue, jossa Lipsi hulmottaa suu ammollaan riemusta ja huutaa PAVVO, PAVVO nähdessään ilmapalloja ja on muutenkin aivan liekeissä kaikesta hulinasta. Tuttuja ja ystäviä lappaa joka kulmalta, Lumis on laittautunut häikäiseväksi tangoprinsessaksi ruusu tukassaan, R:n ja J:n pikkuvauvakin on mukana tangoissa, lapsuudenystävä J on iloisessa skumppakekkulissa kerrankin ilman lapsia mukana. Vanhat aktivistikaverit näkyvät poikineen ja huomaan työntäväni jo varsin muhkeaa vatsaani vähän paremmin esille näyttääkseni ikäänkuin sanattomasti mitä meille kuuluu. Kuulostaa tietysti ärsyttävältä, mutta kuten R:n kanssa toteamme: tapahtuma on jonkinlainen vuotuinen perinne, jossa tsekataan miten tuttavapiirin elämä on muuttunut: kellä on uusi kumppani, kellä perheenlisäystä ja sitä rataa. Tunnelma on ihana ja iloinen, keväisin alan aina uskoa että maailma on täynnä hyviä ja viisaita ihmisiä, viis vaalituloksesta. Kaikki eivät perhellistyttyään käperry tiiviiksi heteroseksuaalisiksi ydinperhepakkauksiksi lähiöihin ja vietä juhliakin pelkästään oman perheen kesken säleverhot tiukasti suljettuina vaan yhteisöllisyys on mahdollista säilyttää myös äiti-iskä-maailmassa.

Tangoista siirrymme naapuritaloon ystävän kotibileisiin. Tupa pölähtää täyteen porukkaa, L:kin tulee ja ottaa vetovastuun seventies-haalareissa hilluvasta Lipsistä ja lähtee pian ja minä saan keskittyä seurusteluun. Stereoista raikaa vuoroin Boney M:ää ja KOM-teatteria ja tunnen oloni riemukkaaksi: rakastan kotibileitä, rakastan huutaa metelin yli, sitä kun ihmiset kikattavat kollektiivisen vappu-kevät-hurmion vallassa. Ja mikä parasta, en tarvitse tähän riemuun edes alkoholia! Juttelen kaikkien kanssa, vuoroin nostalgisoin sarkastisessa hengessä Göteborgin demomatkaa (paikalla on myös ex-avomieheni, jota en ole nähnyt pitkään aikaan ja jonka nousuhumalainen disco-vallankumous-hillurointi tulvauttaa yli kymmenen vuoden takaisia muistoja mieleeni ja tajuan samalla, että eksä kokee asiat samoin: ei hänkään taatusti enää nelikymppisenä isänä useinkaan pogoa Hassisen koneen tahdissa vaan kyseinen tilanne lietsoo tuon vanhan minän esiin), vuoroin fiilistelen R:n kanssa imetystä ja synnytyksestä palautumista, juttelen viherkasveista, koirapsykologiasta, asunnoista, masennuksesta, kuninkaallisista häistä, simasta, puolustusvoimien hylkäämistä saarista Helsingin edustalla, Lipsistä ja kaupunkisuunnittelusta monien eri bilevieraiden kanssa ja yhdentoista jälkeen olen kerrassaan tyydytetty, onnellinen ja täynnä. Päätän lähteä kotiin, koska päivä se on huomennakin. Kävelen kotiin Puu-Vallilan ja hulinaisen Kallion läpi ja puhun maratonpuhelua Nassun kanssa, naureskelemme aiemmin illalla sattuneille insidenteille ja ihmisten hassuudelle. Siwan edessä törmään vielä uudestaan jo bileissä tavattuun kommunardi-kolmikkoon ja naureskelemme homoeroottiselle poikakalenterille jota Vompatti kuljettaa pyöränkorissaan. Saavun rauhaiseen ja siistiin kotiin onnellisena ja tyytyväisenä ja virkeänä ja tajuan siinä sivussa tuntea pientä ylpeyttä itsestäni, että olen jo aika pitkällä raskaana jaksanut tangot, bileet ja kävelyt kotiin hyväntuulisena ja reippaana.

Tyhjä, epämääräinen ja yksinäinen olo on kadonnut, olen täynnä ystäväriemua. Tajuan, että tarvitsen tätä, vaikka olenkin äiti ja naimisissa ja asuntovelallinen ja niin sanotuissa ruuhkavuosissa, en halua menettää elämästäni bileiloa ja huoletonta riemua, hölmöilyä ja kameralle irvistelyä ja pöljiä sanaleikkejä. Eikä minun tarvitsekaan! Menomeininkiä on harvemmin ja asioita on pakko joskus jättää väliin, mutta sitä makeammalta meininki maistuu kun sitä taas on saatavilla.