Luin tuossa kahvitauolla (ja aamiaisella, en ehdi ikinä syödä aamiaista kotona, itse asiassa en ehdi kotona kuin pukea ja pestä hampaat, kahvikin pitää usein ottaa prinsessapullossa mukaan) nuorille naisille suunnattua aikakauslehteä. Lehti on ikään kuin kanttaan parempi, mikä on aika hämmentävää. Kannessa on aina vahvasti meikattu beibi huulet törröllään, jutunotsikkoja tyyliin syksyn 2008 meikkivinkit, Nicole Kidman avaa sydämensä, paras detox-dieetti (detox-dieetti on muuten jotain todella absurdia höpöä, siihen liittyy hämärää, new agehtavaa muminaa ”puhdistumisesta” vaikka oikeasti siihen turvautuvat kuvittelevat, että viidessä vuodessa hankitut läskit katoavat mystisesti kahden viikon siirapinjuontikuurilla.... kuka väittikään, että ihmeaineita kaupittelevat huijarit hevosvankkureissa ovat kadonneet, ei suinkaan, ne ovat vain vaihtaneet muotoaan luontaistuotekauppojen myyjiksi ja maanisiksi verkostomarkkinoijiksi) ja sitä rataa. Kansien sisältä löytyy kuitenkin mielenkiintoisia artikkeleita, henkilökuvia ja kolumneja. Tiedän, että lehteä tekevät ikäiseni naiset ja sen jututkin on suunnattu noin kolmekymppisille, mutta ilmeisesti jonkinlaisten naistenlehti myy näin-paineiden takia lehti näyttää parikymppisten bibistäjien muotiraamatulta (vaikka itse saattaisin harkita joskus kyseisen lehden ostamista töissä lukemisen sijaan, jos sillä olisi toinen nimi ja kannessa joskus joku oikea ihminen eikä geneerinen, vahvasti meikattu mallibabe).
Lehdessä on yleensä myös sisustusjuttu jonkun kolmekymppisen, Kalliossa tai Punavuoressa asuvan graafikko-dj-pariskunnan kodista. Vaikka noin laajasti ottaen kuulunkin hiukan samaan viiteryhmään ja nämä kodinsisustajat koteineen saattavat vaikuttaa hyvinkin sympaattisilta, jokin minussa kavahtaa noita juttuja. Pidän sisustamisesta, ihmisten kodit ovat kiinnostavia, joskus saatan jopa poimia vinkkejä (kuten äskenkin, kukkivaan oksaan ripustetut korvakorut näyttivät ihanalta, mutta käytännössä tuollainen ei ehkä kissakodissa ihan toimisi) ja samaan aikaan irvistelen ihmisten ratkaisuille sisustaa kotiaan omilla 80-luvun alun leluillaan ja Marimekon retrokankailla. Vaikka olenkin nostalgikko, en hahmota omaan lapsuuteen kohdistuvaa nostalgiaa ainakaan kodinsisustuksessa, siinä on värähdyttävän paljon huppariaikuisuutta mukana. Nallesukat, kylpylelukokoelma, vaahtokarkkikulho ja teeveessä pyörivät piirretyt. En tiedä, mistä nämä mielikuvat päähäni virtaavat... katsonhan itsekin nostalgisesti Käytöskukkaa (vaikka nostalgiani on myöhäsyntyistä, kun Käytöskukkaa 70-luvulla esitettiin, vietin aikani lähinnä potkupuvussa kuolaten) ja pelkkä ajatus puisesta lelumäyräkoirasta vieterihäntineen hymyilyttää, mutta en silti täyttäisi merkitysavaruuttani niillä. Pidän kodistani enemmän lämminhenkisenä ja hieman venäläis-budoaarihtavana selkeästi aikuisten ihmisten kotina kirjahyllyineen kuin postmodernina lastenhuoneena. Oletan nimittäin, että näissä lapsuudenaikaisesti sisustetuissa kodeissa on kyse myös jonkinlaisesta ironiasta (koska eihän kukaan oikeasti VOI pitää ruskeita muovimukeja kauniina).
En hahmota trendikkyyttä koska en hahmota ironiaa tyylikysymyksenä. Minusta autonrenkaasta tehty olkalaukku on yksiselitteisesti ruma, vaikka se on kierrätysmateriaalia ja sisältää siten ahaa-oivalluksen, kuten useimmat kierrätysdesign-tavarat. Sama koskee lp-levyistä prässättyjä kulhoja ja vauvanvaunujen virikemuovileluista uudelleeninnovoituja kaulakoruja, niille voi hymähtää, mutta niitä ei halua omistaa. Katselen joskus huvikseni Hel looks -sivustoa, jossa ironia tyylinä on viety äärimmilleen. Kun yhdistää tarpeeksi pussittavan ja sähkönsinisen läikesilkkipaidan pillifarkkuihin ja keltaisiin haisaappaisiin, on tulos jollain kierolla tavalla hieno, tai ainakin kuvauksellinen.
Mitä tyyliin tulee, selailemassani lehdessä oli juttu naisista, joiden omaa tyyliä on ollut innoittamassa joku oikea henkilö. Lauren Bacall –entusiasti näytti todella classylta, mutta suosikkini oli silti Frida Kahlo –nainen. Hänellä oli punainen ruusu tukassaan, kudottu ja sinisin kukin kirjailtu, puhvihihainen neuletakki ja kaulassa pitkä kangasruusunauha. Naisen tyyli oli lumoava, täysin överin koristeellinen ja folkloristinen. Jos jaksaisin panostaa ja kestäisin jatkuvan tuijotuksen, saattaisin hyvinkin alkaa pukeutua Frida Kahlon tapaan, samaan aikaan äärinaisellisesti, perinteisesti ja etnisesti. Tukkaani laittaisin aina vihreitä tai mustia tai petrolinsinisiä ruusuja, alushameita olisi ainakin kolme päällekäin, kaulassa ja korvissa kilisisivät kirjavat helmet. Toisaalta, mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän olen kiinnostunut herättämään minkäänlaista huomiota katukuvassa (tämä taitaa olla hyvin yleistä, ei ihme, että nuo Hel looksin trendisetterit ovat pääosin teinejä) ja jokin minussa pitää liiallista vaatehumputusta (ellei sitä sitten toisaalta tehdä noin osoittelevan karnevalistisesti ja performatiivisesti) pinnallisena ja kestämättömänä. En halua olla yhtä kuin vaatteeni ja vaikka kauniista asioista pidänkin, mielenkiintoni lopahtaa aina jossain vaiheessa kun aletaan puhua muodista. Olin esimerkiksi ihan ulalla huomatessani, että housut ovat niinä viitenätoista housuttomana vuotenani muuttuneet lantiomallisiksi (miksi, apua?) ja niitä saa aina väliin vaivihkaisesti kiskoa ylöspäin. Hiukan vieroksun muotiblogeja samasta syystä, minusta on kyllä mukavaa katsella hauskoja pukeutumistyylejä, mutta en jaksa mitään listauksia (Lindexiltä, 14,90) tai meikkivinkkejä (Lancome, Le nuit du Cacaa yläluomen liikkuvalle osalle) vaan alan aina miettiä, mistä tuollainen paneutuneisuus on pois.
Asiasta punaviinilasiin, minua huolestuttaa absurdilla tavalla yksi seikka. Koska olen päättänyt radikaalisti vähentää tissuttelua, pelkään, että nyt kaikki luulevat, että olen raskaana. En ole raskaana, kerron sen sitten teille, rakkaat ystävät (tiedän, että Lupiinia lukevat pääosin ystävät, osa teistä on ystäviä monen vuoden takaa, osa löydetty Lupiinin kautta) jos joskus olen, mutta nyt en ole. Ajoittainen dokaamattomuus johtuu siitä, että olen kyllästynyt itseeni krapulassa, itsehillinnän ja miellyttävän kurinalaisuuden rapisemiseen, päivänkestoiseen feelingblueen ja yleiseen vetkuuteen (sekä siihen, että poltan gänäillessä puoli askia tupakkaa ja saan säännönmukaisen migreenin). Syyspäivät ovat ihania ja arvokkaita, ei enää yhtään sunnuntaita sohvan vankina, katsomassa videolta Pohjantähteä viidettäkymmenettä kertaa, ei enää ravintoarvoltaan kyseenalaista juustopastaa eikä varsinkaan loiventavaa lonkeroa. Eräs viisas ystäväni sanoi taannoin, että hänestä tuli urheilullinen siinä vaiheessa, kun hän alkoi päättäväisesti muokata omaa identiteettiään ja minäkuvaansa urheilulliseen suuntaan ja häivytti tietoisesti aikaisemmae ennakkoluulonsa omista kyvyistään. Minä en aio urheilulliseksi (kaikki minussa haraa tuota termiä vastaan, urheilullisuus kuulostaa siltä, että pelaa kössiä kerran viikossa duunikafrujen kanssa rumat verkkarit päällä) mutta tervehenkiseksi, kehoaan kuuntelevaksi ja sen parhaaksi toimivaksi ihmiseksi aion.
torstaina, elokuuta 28, 2008
maanantaina, elokuuta 25, 2008
Thirty One Today
31-vuotissyntymäpäiväni kunniaksi kuuntelin äsken Aimee Mannin Thirty One Today-kappaleen. Mann on yksi lempimelankolikoistani, ja vaikka en voikaan samaistua laulun syntymäpäiväsankarin elämänpettymykseen, sopii sen tunnelma silti maanantaisyntymäpäivään, jolloin herää myöhässä, ei ehdi meikata eikä keittää kahvia ja unohtaa vielä puhelimensa kotiin.
Odotinko kappaleen 31-vuotiaan tavoin elämäni olevani tässä iässä jotenkin erilaista? En kai, en luultavasti lapsena tai nuorena ikinä visualisoinut itseäni kolmekymppisenä. Aikoinaan olisin varmaan kuvitellut olevani äiti tähän ikään mennessä, vaikka en oikein muista ikinä haaveilleeni perheestä, enemmänkin rakastajien virrasta, eri-ikäisistä miehistä ja dekadenteista juhlista. Ja asumisesta Kalliossa tietenkin, se on ollut tärkeä haave joka on myös toteutunut. Työkseni kuvittelin tekeväni jotain luovaa ja no, tavallaan asia onkin niin.
Synttärijuhlani pidin tänä vuonna pikkumökin puutarhassa. Juhlat olivat omassa lajissaan viehättävät, rauhalliset ja täynnä naurua. Ehdin jopa jutella lähes kaikkien vieraiden kanssa, mitä ei isoissa juhlissa pysty tekemään. Viime vappuna kun jokainen asuinneliömme oli iloisten hippaajien kansoittama (ja joista osaa en edes tuntenut) enkä ehtinyt pysähtyä puhumaan oikein kellekään, päätin, että nämä olivat viimeiset megajättizembalot vähään aikaan. Tarjoomuksien suhteen pyrimme mahdollisimman suureen omavaraisuuteen ja kaikissa herkuissa olikin jotain omasta maasta, jopa hummuksen keventäjänä kesäkurpitsaa. Kuten bileissä on alkanut viime vuosina käydä, jäi tälläkin kertaa viinaa yli. Tuliaispullojen kera jäimme viinaplussalle ja plussalla varmaan tullaan olemaankin, itse olen taas saanut vähäksi aikaa tarpeekseni viininlatkimisesta. Ystäväpiiriini kuuluu nykyään boheemien sienien ja kaltaisteni keskikäyttäjien lisäksi melko paljon lähes raittiita tai raitistuneita ihmisiä. Jollekulle tulee paristakin lasista kamala karpula, toiselle viina toimii mielialan suhrustajana ja surustajana. Olen itsekin miettinyt, mihin sitä alkoholia oikeastaan tarvitsee? Ei ainakaan vapautumiseen, oikeastaan olen sosiaalisesti hyvinkin suvereeni ihminen ja saan suuni auki ilman rohkaisuakin. Haltioitumista koen selvinkin päin, torstaina kävellessäni töistä Kulttuuritehdas Korjaamolle Art Goes Kapakkaan hykertelin ja hymyilin koko matkan ihanalle iltahelsingille, kasvitieteellisen puutarhan muhkeille ruusuille ja lintuparville, Töölön ennennäkemättömille Art Deco-taloille ja koko elokuun kypsälle tunnelmalle (en vieläkään osaa ratkaista kumpaa rakastan enemmän, yhteyttämistä kuhisevaa toukokuunloppua vaiko paisuvaa, raskaanmakeaa elokuuta, jompaa kumpaa kuitenkin, on keskikesäkin ihana mutta vähän liian seisovaa vettä makuuni). Perillä join lasin punaviiniä tunnelman kulminoimiseksi, mutta luultavasti olisin ollut yhtä hyväntuulinen ilmankin. Toisaalta kyllä on niin, että harva asia maailmassa voittaa yhden lasin nousuhumalaa, kaiken ollessa kohdallaan ja viinin kupliessa päässä saattaa hetkellisesti kuvitella, miltä extasyn tai vastaavan käyttäjistä tuntuu, kaikkivoipaiselta ja säteilevältä ja kipunoivan iloiselta.
Olen miettinyt alkoholinkäyttöä siltäkin kantilta, että muutaman viikon sisällä vauvauutisia on taas kuulunut vähän joka puolelta. Suomessa käyvällä ystävällä oli yllättävä rumpumaha, toiset ystävät saivat juuri tytön, yhdet pohtivat ehkäisyn pois jättämistä. Olen kuullut useammaltakin taholta, että raskaana ollessa punaviiniä ei ainoastaan ole tekemättä mieli vaan ajatuskin siitä ällöttää. Puhumattakaan nyt vaikka tupakasta. Voin kuvitella, jos seuralaisena kulkee lievä kuvotus ei ainakaan halua mitenkään edesauttaa sitä. Eräs pitkäaikainen, jo teini-iässä ensimmäiset lapsensa saanut ystäväni alkoi ällötä kaikkia päihteitä raskautensa ensimetreiltä asti, vaikka hän oli viettänyt hyvinkin rajua elämää. Nykyäänhän on aivan itsestään selvää lopettaa alkoholinkäyttö kun vauva ilmoittaa tulostaan, mutta kuulemma vielä 70-luvun lopulla pahoinvointiin suositeltiin konjakkia. Äitini onkin joskus pohtinut ääneen, kuinka fiksu minusta olisi mahtanut tulla ilman niitä konjamiinitujauksia.... Joka tapauksessa, suggestioalttiina eläimenä on ilmeisesti käymässä kuten olen ajatellutkin. 31-vuotiaana ajatus vauvan saamisesta ei nimittäin tunnu aivan niin kammottavalta ja täydellisen vieraalta kuin vielä 30-vuotiaana. Vaikuttaa siltä, että joku imaginäärinen vauvaviisari on kääntymässä, hitaasti ja töksähdellen tosin. Tai sitten on kyse myöhäsyntyisestä kolmenkympin kriisistä, tunteesta, ettei elämään nyt vain saa olla tyytyväinen sellaisenaan, vaan sitä pitää aktiivisesti pyrkiä muuttamaan?
Odotinko kappaleen 31-vuotiaan tavoin elämäni olevani tässä iässä jotenkin erilaista? En kai, en luultavasti lapsena tai nuorena ikinä visualisoinut itseäni kolmekymppisenä. Aikoinaan olisin varmaan kuvitellut olevani äiti tähän ikään mennessä, vaikka en oikein muista ikinä haaveilleeni perheestä, enemmänkin rakastajien virrasta, eri-ikäisistä miehistä ja dekadenteista juhlista. Ja asumisesta Kalliossa tietenkin, se on ollut tärkeä haave joka on myös toteutunut. Työkseni kuvittelin tekeväni jotain luovaa ja no, tavallaan asia onkin niin.
Synttärijuhlani pidin tänä vuonna pikkumökin puutarhassa. Juhlat olivat omassa lajissaan viehättävät, rauhalliset ja täynnä naurua. Ehdin jopa jutella lähes kaikkien vieraiden kanssa, mitä ei isoissa juhlissa pysty tekemään. Viime vappuna kun jokainen asuinneliömme oli iloisten hippaajien kansoittama (ja joista osaa en edes tuntenut) enkä ehtinyt pysähtyä puhumaan oikein kellekään, päätin, että nämä olivat viimeiset megajättizembalot vähään aikaan. Tarjoomuksien suhteen pyrimme mahdollisimman suureen omavaraisuuteen ja kaikissa herkuissa olikin jotain omasta maasta, jopa hummuksen keventäjänä kesäkurpitsaa. Kuten bileissä on alkanut viime vuosina käydä, jäi tälläkin kertaa viinaa yli. Tuliaispullojen kera jäimme viinaplussalle ja plussalla varmaan tullaan olemaankin, itse olen taas saanut vähäksi aikaa tarpeekseni viininlatkimisesta. Ystäväpiiriini kuuluu nykyään boheemien sienien ja kaltaisteni keskikäyttäjien lisäksi melko paljon lähes raittiita tai raitistuneita ihmisiä. Jollekulle tulee paristakin lasista kamala karpula, toiselle viina toimii mielialan suhrustajana ja surustajana. Olen itsekin miettinyt, mihin sitä alkoholia oikeastaan tarvitsee? Ei ainakaan vapautumiseen, oikeastaan olen sosiaalisesti hyvinkin suvereeni ihminen ja saan suuni auki ilman rohkaisuakin. Haltioitumista koen selvinkin päin, torstaina kävellessäni töistä Kulttuuritehdas Korjaamolle Art Goes Kapakkaan hykertelin ja hymyilin koko matkan ihanalle iltahelsingille, kasvitieteellisen puutarhan muhkeille ruusuille ja lintuparville, Töölön ennennäkemättömille Art Deco-taloille ja koko elokuun kypsälle tunnelmalle (en vieläkään osaa ratkaista kumpaa rakastan enemmän, yhteyttämistä kuhisevaa toukokuunloppua vaiko paisuvaa, raskaanmakeaa elokuuta, jompaa kumpaa kuitenkin, on keskikesäkin ihana mutta vähän liian seisovaa vettä makuuni). Perillä join lasin punaviiniä tunnelman kulminoimiseksi, mutta luultavasti olisin ollut yhtä hyväntuulinen ilmankin. Toisaalta kyllä on niin, että harva asia maailmassa voittaa yhden lasin nousuhumalaa, kaiken ollessa kohdallaan ja viinin kupliessa päässä saattaa hetkellisesti kuvitella, miltä extasyn tai vastaavan käyttäjistä tuntuu, kaikkivoipaiselta ja säteilevältä ja kipunoivan iloiselta.
Olen miettinyt alkoholinkäyttöä siltäkin kantilta, että muutaman viikon sisällä vauvauutisia on taas kuulunut vähän joka puolelta. Suomessa käyvällä ystävällä oli yllättävä rumpumaha, toiset ystävät saivat juuri tytön, yhdet pohtivat ehkäisyn pois jättämistä. Olen kuullut useammaltakin taholta, että raskaana ollessa punaviiniä ei ainoastaan ole tekemättä mieli vaan ajatuskin siitä ällöttää. Puhumattakaan nyt vaikka tupakasta. Voin kuvitella, jos seuralaisena kulkee lievä kuvotus ei ainakaan halua mitenkään edesauttaa sitä. Eräs pitkäaikainen, jo teini-iässä ensimmäiset lapsensa saanut ystäväni alkoi ällötä kaikkia päihteitä raskautensa ensimetreiltä asti, vaikka hän oli viettänyt hyvinkin rajua elämää. Nykyäänhän on aivan itsestään selvää lopettaa alkoholinkäyttö kun vauva ilmoittaa tulostaan, mutta kuulemma vielä 70-luvun lopulla pahoinvointiin suositeltiin konjakkia. Äitini onkin joskus pohtinut ääneen, kuinka fiksu minusta olisi mahtanut tulla ilman niitä konjamiinitujauksia.... Joka tapauksessa, suggestioalttiina eläimenä on ilmeisesti käymässä kuten olen ajatellutkin. 31-vuotiaana ajatus vauvan saamisesta ei nimittäin tunnu aivan niin kammottavalta ja täydellisen vieraalta kuin vielä 30-vuotiaana. Vaikuttaa siltä, että joku imaginäärinen vauvaviisari on kääntymässä, hitaasti ja töksähdellen tosin. Tai sitten on kyse myöhäsyntyisestä kolmenkympin kriisistä, tunteesta, ettei elämään nyt vain saa olla tyytyväinen sellaisenaan, vaan sitä pitää aktiivisesti pyrkiä muuttamaan?
perjantaina, elokuuta 15, 2008
Itsemäärittelyn itseääntoteuttavuudesta
Olen jo muutamia vuosia sitten päättänyt, etten ole kunnianhimoinen. Samaan aikaan olen alkanut pitää kunnianhimoisuutta jos nyt ei negatiivisena niin ainakin jossain määrin ihmistä kuluttavana piirteenä. Oivallus oli minulle alun alkaen voimaannuttava, koska olin tottunut ajattelemaan kunnianhimoa ihailtavana ja tavoiteltavana ominaisuutena, vaikka jo itse sanakin kuulostaa suunnilleen yhtä sympaattiselta kuin häikäilemättömyys tai päällekäyvyys. Nykyään liitän kunnianhimoon erään lahjakkaan ja ahkeran työkaverini lauseen: ”Mä en kykene olemaan onnellinen”. Vaikka itse olisin ehkä puhunut onnellisuuden sijaan tyytyväisyydestä (koska kun sanaa tyytyväinen makustelee, huomaa, että sillä tarkoitetaan juuri tyytymistä, sopeutumista vallitseviin olosuhteisiin ja siten omista, rajallisista kyvyistä ahdistumattomuutta) oli nousuhumalassa heitetty kommentti itse asiassa hyvin surullinen. Vaikka en tietenkään ole itse täysin tyytyväinen elämääni tällaisenaan, kukapa sitä sataprosenttisesti olisi, tiedän olevani hetkittäin tyytyväinen ja hyvinkin onnellinen. Enkä kytke onnellisuuttani niinkään saavutuksiin vaan hetkiin, jolloin istutaan ilta-auringossa nauramassa tai vaikututaan musiikista. Vaikka toisaalta kyllä onnistuneet viljelmät kuten kilon painoiset kesäkurpitsat tekevät minut onnelliseksi – työni ei ole mennyt hukkaan (kuten se usein puutarhurinhommissa väistämättä menee) vaan olen hetken lähempänä luonnon kiertokulkua.
Olen tietoisesti luopunut kunniahimosta siksikin, että omaa kunnianhimoisuuttani on sävyttänyt aina aika siekailematon epärealismi ja naiivi yltiö-optimismi, joka johtaa väistämättä pettymykseen. Teini-iän merkittävin haaveeni oli tulla näyttelijäksi. Harrastin teatteria yksitoistavuotiaasta saakka ja manailin pikkukaupungin rajallisia mahdollisuuksia diivana olemiseen. Kun nelitoistavuotiaana kuulin, että nuorisomusikaali etsi esiintyjiä sytyin liekkeihin ja elämäni sai päämäärän. Pääsin tietysti sisään, muu ei kerta kaikkiaan ollut mahdollista, olisin varmaan linnoittautunut nuorisotilan portaille makuupussissa jos en olisi päässyt, ja tämä asenne aivan epäilemättä näkyi minusta. Koko kahdeksannen luokan vietin musiikkiteatterihuumassa, numerot laskivat ja lintsailin surutta taiteeni nimissä, olinhan liian typerä ja naiivi ymmärtämään, että numeroita olisi pitänyt pikemminkin nostaa ilmaisutaidon lukioon pääsyä varten. Musikaalissa olikin ihanaa ja se ruokki monella tapaa ylimielisyyttäni ja erottautumisentarvettani, useimmat esiintyjistä olivat minua muutaman vuoden vanhempia ja siksi sain itsekin syyn esiintyä ”ikäistäni kypsempänä” (tähän kypsyyteen kuuluivat tietysti myös ensikänni, ensitupakka ja ensisuudelma). Musikaali oli menestys, esityksiä oli koko kevään ja pääsimme lopulta Ruotsiin asti. Kun projekti loppui, itkimme itsemme aivan paisuksiin, tilitin päiväkirjallenikin kuinka ”musikaalin loppumisen jälkeen elämältäni katosi Merkitys ja Ilo”.
Ilmaisutaidon lukiossa taisin jollain esittelykierroksella päästää suustani jotain niinkin itsekorosteista kuin ”oon täs koulus koska must tulee näyttelijä” vaikka meille jatkuvasti tolkutettiin, että kyseessä on lukio muutamin ekstra-ainein eikä Teakiin valmistava koulu. Hyvin nopeasti aloinkin huomata, että näyttelijäntyö jälkiturkkalaisessa ilmapiirissä on itse asiassa aika helvetillistä. Epäliikunnalliselle näyttelijyys näyttäytyi tuskallisena, Töölönlahtea verenmakuisesti hölkkäävänä maniana itketyssessioineen. Vallalla oli sekä fyysisen rääkin ihannointi että toisaalta kauhea pelko ”tekotaiteellisuudesta”. En vieläkään pysty suhtautumaan tekotaiteellisuuteen terminä neutraalisti, inhoan sitä yhtä tunteenomaisesti kuin ”kukkahattutätiä”, sillä on niin helppo hutkia mitä tahansa taidemuotoa joka ei heti aukea tai josta ei henkilökohtaisesti välitä tai jolla on jokin muukin kuin viihdearvo. Takaisin raiteelle palatakseni, olin kirjoittamassa teatterikoulutuksen rääkki-aspektista.... oltuamme teatterikesälukion kanssa katsomassa Ylioppilasteatterin Mahnovitsinaa satuimme törmäämään yhteen näyttelijään metrossa. Lehahdimme ihailevana parvena jotenkin kärsivän oloisen tytön ympärille. Pian selvisi, ettei kärsivä ilme johtunutkaan fanituksestamme vaan siitä, että tyttö oli hiljattain rikkonut nivelsiteet jalastaan ja saanut lääkäriltä ohjeen pitää jalkaa ehdottomassa levossa ”tai onnut loppuikäsi”. Se, että tyttö oli uhmannut kieltoa ja jatkanut näyttelemistä näyttäytyi meille teatterihulluille teineille ihailtavana sisäisenä palona eikä suinkaan silkkana typeryytenä, mitä se näin aikuisen näkökulmasta katsottuna oli. Samaa asennetta meihin iskostettiin lukiossa, flunssaisiakaan ei säästelty hysteeriseltä juoksentelemiselta ja miesten punnerruksilta.
Oman rajallisuuden tajuaminen oli yllättävän kivutonta. En vain osannut arvostaa sitä kilpailuhenkisyyttä mitä vaadittiin roolien saamiseen. Sen sijaan kirjallisesta ilmaisusta nautin suuresti, oli ihanaa istua kuuntelemassa muiden tekstejä (ryhmässämme oli useita käsittämättömän lahjakkaita kirjoittajia) ja saada palautetta omistaankin, ilman että kertaakaan piti tekoitkeä tai tehdä sataa vatsalihasliikettä. Palo katosi vähitellen eikä oikeastaan ikinä korvautunut millään. En ole näyttelijähaaveiden jälkeen tahtonut mitään ammattia epätoivoisen kamalasti, ajauduin erinäisten epäkäytännöllisten taideopintojen jälkeen kuvallisen viestinnän opintoihin ja ammattiin. Mutta nyt kun ajattelen itseäni lapsena, muistan nauttineeni kaikkein eniten piirtämisestä ja maalaamisesta. Harrastin monenmoista kuten keskiluokan lapset tapasivat tehdä, mutta ainoa paikka, jonne menin aina odottavasti ja innokkaana oli kuvataidekoulu. Pianonsoitto oli suurimmaksi osaksi tervanjuontia puhumattakaan nyt Jazz-tanssista jossa käännyin aina väärään suuntaan.
Kunnianhimottomaksi profiloitumiseen on kohdallani liittynyt myös oman keskinkertaisuuden tunnustaminen ja hyväksyminen. Olen taiteellisesti pikkulahjakas monellakin alalla, osaan laulaa mukavasti, näytelläkin ja kirjoittaa. Piirustelunikin on näppärää keskitasoa. En koe paloa hioutua briljantiksi, siksipä keskinkertaisena lienen säilynytkin (tosin en usko että olisin hioutunut briljantiksi kovallakaan yrittämisellä, sellaisia on kovin harvassa eikä ole mitään syytä olettaa, että olisin yksi heistä). Tavallaan ajattelen olevani myös alisuoriutuja, mutta toisaalta, mitä sekin sitten tarkoittaa? Harva mielenkiintoista alaa opiskellut työllistyy mihinkään ihan totaaliseen unelmaduuniin eikä välttämättä edes halua. Itse olen jo jonkin aikaa sitten oivaltanut, että maailmassa ei sellaista työtä olekaan, jota haluaisin tehdä enempää kuin kahdeksan tuntia päivässä (ja sekin on ehdotonta ylärajaa, kuuden tunnin työpäivin ehtisi harrastaa esimerkiksi enemmän liikuntaa eikä yksikään ilta haaskaantuisi siihen, että makaa peiton alla lukemassa Helvetilliset-antologiaa kuudettatoista kertaa vaikka yöpöydällä odottaa kymmenen kirjastosta haettua laaturomaania). Teen toki flown vallassa taideproggiksia, mutta floweilla on tapana kestää korkeintaan kolme-neljä tuntia kerrallaan, ja hyvä niin. Flow on vähän kuten seksi (yritin keksiä jonkun muun vertauksen, koska olen tehnyt sen periaatepäätöksen, ettei Lupiinissa puhuta ”olen todella seksuaalinen” -puhetta, johon olen aikaisemmin feministinä tuntenut tarvetta ihan siksi, ettei kaikkia feministejä leimattaisi seksuaalikielteisiksi, joopa joo. Joku pomonvaimo kertoi taannoin naistenlehden helakanfuksiassa lööpissä olevansa todella seksuaalinen ja aloin miettiä, mitä ihmeen irtopointseja kyseisellä tiedolla halutaan kerätä, eivätkö aikuiset ihmiset noin lähtökohtaisesti ole seksuaalisia? Oman seksuaalisen halun mainostaminen tekstuaalisesti tuntuu informaatiosisällöltään suunnilleen samantasoiselta kuin että kertoisi tuntevansa mahassaan nälkäistä murinaa useita kertoja päivässä, vähän sillai ”no shit, onko sinullakin fyysisiä tarpeita”.... seksistä puhuminen onkin sitten eri asia, siitä jauhankin varsin usein mutta lähinnä jossain ihmissuhde-kontekstissa), tosi hauskaa ja intensiivistä, mutta aika kaikennielevää.
Harvinainen perjantai: Olen kerrankin jopa oikeasti noussutkin (yritettyäni tätä jo kahtena aamuna) kahtakymmentä yli kuusi ja teputtanut suoraa päätä töihin. Nyt, kellon ollessa viittä yli kolme huomaan tehneeni jo vähän ylitöitä. Jotta en alkaisi vaikuttaa kunnianhimoiselta tahtotila-tiimitiikeriltä taidan sulloa pillit pussiin ja kadota viikonlopun viettoon!
Olen tietoisesti luopunut kunniahimosta siksikin, että omaa kunnianhimoisuuttani on sävyttänyt aina aika siekailematon epärealismi ja naiivi yltiö-optimismi, joka johtaa väistämättä pettymykseen. Teini-iän merkittävin haaveeni oli tulla näyttelijäksi. Harrastin teatteria yksitoistavuotiaasta saakka ja manailin pikkukaupungin rajallisia mahdollisuuksia diivana olemiseen. Kun nelitoistavuotiaana kuulin, että nuorisomusikaali etsi esiintyjiä sytyin liekkeihin ja elämäni sai päämäärän. Pääsin tietysti sisään, muu ei kerta kaikkiaan ollut mahdollista, olisin varmaan linnoittautunut nuorisotilan portaille makuupussissa jos en olisi päässyt, ja tämä asenne aivan epäilemättä näkyi minusta. Koko kahdeksannen luokan vietin musiikkiteatterihuumassa, numerot laskivat ja lintsailin surutta taiteeni nimissä, olinhan liian typerä ja naiivi ymmärtämään, että numeroita olisi pitänyt pikemminkin nostaa ilmaisutaidon lukioon pääsyä varten. Musikaalissa olikin ihanaa ja se ruokki monella tapaa ylimielisyyttäni ja erottautumisentarvettani, useimmat esiintyjistä olivat minua muutaman vuoden vanhempia ja siksi sain itsekin syyn esiintyä ”ikäistäni kypsempänä” (tähän kypsyyteen kuuluivat tietysti myös ensikänni, ensitupakka ja ensisuudelma). Musikaali oli menestys, esityksiä oli koko kevään ja pääsimme lopulta Ruotsiin asti. Kun projekti loppui, itkimme itsemme aivan paisuksiin, tilitin päiväkirjallenikin kuinka ”musikaalin loppumisen jälkeen elämältäni katosi Merkitys ja Ilo”.
Ilmaisutaidon lukiossa taisin jollain esittelykierroksella päästää suustani jotain niinkin itsekorosteista kuin ”oon täs koulus koska must tulee näyttelijä” vaikka meille jatkuvasti tolkutettiin, että kyseessä on lukio muutamin ekstra-ainein eikä Teakiin valmistava koulu. Hyvin nopeasti aloinkin huomata, että näyttelijäntyö jälkiturkkalaisessa ilmapiirissä on itse asiassa aika helvetillistä. Epäliikunnalliselle näyttelijyys näyttäytyi tuskallisena, Töölönlahtea verenmakuisesti hölkkäävänä maniana itketyssessioineen. Vallalla oli sekä fyysisen rääkin ihannointi että toisaalta kauhea pelko ”tekotaiteellisuudesta”. En vieläkään pysty suhtautumaan tekotaiteellisuuteen terminä neutraalisti, inhoan sitä yhtä tunteenomaisesti kuin ”kukkahattutätiä”, sillä on niin helppo hutkia mitä tahansa taidemuotoa joka ei heti aukea tai josta ei henkilökohtaisesti välitä tai jolla on jokin muukin kuin viihdearvo. Takaisin raiteelle palatakseni, olin kirjoittamassa teatterikoulutuksen rääkki-aspektista.... oltuamme teatterikesälukion kanssa katsomassa Ylioppilasteatterin Mahnovitsinaa satuimme törmäämään yhteen näyttelijään metrossa. Lehahdimme ihailevana parvena jotenkin kärsivän oloisen tytön ympärille. Pian selvisi, ettei kärsivä ilme johtunutkaan fanituksestamme vaan siitä, että tyttö oli hiljattain rikkonut nivelsiteet jalastaan ja saanut lääkäriltä ohjeen pitää jalkaa ehdottomassa levossa ”tai onnut loppuikäsi”. Se, että tyttö oli uhmannut kieltoa ja jatkanut näyttelemistä näyttäytyi meille teatterihulluille teineille ihailtavana sisäisenä palona eikä suinkaan silkkana typeryytenä, mitä se näin aikuisen näkökulmasta katsottuna oli. Samaa asennetta meihin iskostettiin lukiossa, flunssaisiakaan ei säästelty hysteeriseltä juoksentelemiselta ja miesten punnerruksilta.
Oman rajallisuuden tajuaminen oli yllättävän kivutonta. En vain osannut arvostaa sitä kilpailuhenkisyyttä mitä vaadittiin roolien saamiseen. Sen sijaan kirjallisesta ilmaisusta nautin suuresti, oli ihanaa istua kuuntelemassa muiden tekstejä (ryhmässämme oli useita käsittämättömän lahjakkaita kirjoittajia) ja saada palautetta omistaankin, ilman että kertaakaan piti tekoitkeä tai tehdä sataa vatsalihasliikettä. Palo katosi vähitellen eikä oikeastaan ikinä korvautunut millään. En ole näyttelijähaaveiden jälkeen tahtonut mitään ammattia epätoivoisen kamalasti, ajauduin erinäisten epäkäytännöllisten taideopintojen jälkeen kuvallisen viestinnän opintoihin ja ammattiin. Mutta nyt kun ajattelen itseäni lapsena, muistan nauttineeni kaikkein eniten piirtämisestä ja maalaamisesta. Harrastin monenmoista kuten keskiluokan lapset tapasivat tehdä, mutta ainoa paikka, jonne menin aina odottavasti ja innokkaana oli kuvataidekoulu. Pianonsoitto oli suurimmaksi osaksi tervanjuontia puhumattakaan nyt Jazz-tanssista jossa käännyin aina väärään suuntaan.
Kunnianhimottomaksi profiloitumiseen on kohdallani liittynyt myös oman keskinkertaisuuden tunnustaminen ja hyväksyminen. Olen taiteellisesti pikkulahjakas monellakin alalla, osaan laulaa mukavasti, näytelläkin ja kirjoittaa. Piirustelunikin on näppärää keskitasoa. En koe paloa hioutua briljantiksi, siksipä keskinkertaisena lienen säilynytkin (tosin en usko että olisin hioutunut briljantiksi kovallakaan yrittämisellä, sellaisia on kovin harvassa eikä ole mitään syytä olettaa, että olisin yksi heistä). Tavallaan ajattelen olevani myös alisuoriutuja, mutta toisaalta, mitä sekin sitten tarkoittaa? Harva mielenkiintoista alaa opiskellut työllistyy mihinkään ihan totaaliseen unelmaduuniin eikä välttämättä edes halua. Itse olen jo jonkin aikaa sitten oivaltanut, että maailmassa ei sellaista työtä olekaan, jota haluaisin tehdä enempää kuin kahdeksan tuntia päivässä (ja sekin on ehdotonta ylärajaa, kuuden tunnin työpäivin ehtisi harrastaa esimerkiksi enemmän liikuntaa eikä yksikään ilta haaskaantuisi siihen, että makaa peiton alla lukemassa Helvetilliset-antologiaa kuudettatoista kertaa vaikka yöpöydällä odottaa kymmenen kirjastosta haettua laaturomaania). Teen toki flown vallassa taideproggiksia, mutta floweilla on tapana kestää korkeintaan kolme-neljä tuntia kerrallaan, ja hyvä niin. Flow on vähän kuten seksi (yritin keksiä jonkun muun vertauksen, koska olen tehnyt sen periaatepäätöksen, ettei Lupiinissa puhuta ”olen todella seksuaalinen” -puhetta, johon olen aikaisemmin feministinä tuntenut tarvetta ihan siksi, ettei kaikkia feministejä leimattaisi seksuaalikielteisiksi, joopa joo. Joku pomonvaimo kertoi taannoin naistenlehden helakanfuksiassa lööpissä olevansa todella seksuaalinen ja aloin miettiä, mitä ihmeen irtopointseja kyseisellä tiedolla halutaan kerätä, eivätkö aikuiset ihmiset noin lähtökohtaisesti ole seksuaalisia? Oman seksuaalisen halun mainostaminen tekstuaalisesti tuntuu informaatiosisällöltään suunnilleen samantasoiselta kuin että kertoisi tuntevansa mahassaan nälkäistä murinaa useita kertoja päivässä, vähän sillai ”no shit, onko sinullakin fyysisiä tarpeita”.... seksistä puhuminen onkin sitten eri asia, siitä jauhankin varsin usein mutta lähinnä jossain ihmissuhde-kontekstissa), tosi hauskaa ja intensiivistä, mutta aika kaikennielevää.
Harvinainen perjantai: Olen kerrankin jopa oikeasti noussutkin (yritettyäni tätä jo kahtena aamuna) kahtakymmentä yli kuusi ja teputtanut suoraa päätä töihin. Nyt, kellon ollessa viittä yli kolme huomaan tehneeni jo vähän ylitöitä. Jotta en alkaisi vaikuttaa kunnianhimoiselta tahtotila-tiimitiikeriltä taidan sulloa pillit pussiin ja kadota viikonlopun viettoon!
perjantaina, elokuuta 08, 2008
Humajaa
Olen oudon leijuvassa mielentilassa. Leijunta ei ole pelkästään hyvä juttu, omien mielialojeni vaihtelu yhden päivän tai jopa tunnin sisällä tuntuu kummalliselta. Tai ainahan niin tapahtuu, mutta tänään on aivan erityisen moody päivä. Aamupäivästä kävin kipakahkon väittelyn erään läheisen kanssa, mutta luullakseni saimme selvennettyä omia tapojamme lähestyä asioita ja osaamme jatkossa ottaa erilaiset keskustelukulttuurit huomioon. Väittely sai minut myös menemään itseeni. Taitaa aivan todella pitää paikkansa, että otan asiat todella henkilökohtaisesti ja näen itseeni suunnattuja piikkejä sielläkin, missä niitä ei ole. Tämä korostuu erityisesti miesten kanssa väitellessä ja osaan paikallistaa reaktioni menneisyyteen. Minulla on pitkä historia itseäni älykkäämpien miesten kanssa väittelemisestä, joista ensimmäiset ja tärkeimmät ovat saaneet minut ikuiseen, ärhäkkään altavastaajan positioon. Isälläni on moniaista hyvistä ominaisuuksistaan huolimatta ollut tapana suhtautua minun ja äitini mielipiteisiin joskus hiukan vähätellen, jopa naurahdellen. Kuulen tätä ylemmyydentuntoista naurahtelua siis edelleen, myös silloin kun sitä ei oikeasti tapahdu.
Käyn läpi prosessia, joka nostaa tunteita pintaan ja saa minut hämmentymään ja pelkäämään. Vaikka olen edistynyt hyvin, jokin minussa kuitenkin jarruttelee ja pitää kiinni vanhasta. Kun yritän paikallistaa syytä, törmään jonkinlaiseen identiteetinmenetyspelkoon, mikä on hassua, koska tavallaan koen, että jos minulla nyt identiteetti onkin, niin ei mitään kovin kiinteää ja selkeää minää. Olen kimppu tapoja ja luontumuksia ja asenteita. Eri tilanteet tuovat esiin täysin eri minän ja joskus kun kuulen itseäni luonnehdittavan jollain termillä, olen aivan ällistynyt. Enhän minä ole sellainen, en ainakaan siinä määrin, että se tulisi minusta ikään kuin ensimmäisenä mieleen.
Oikeastaan pelkään muuttuvani niin paljon, että hyviksi näkemäni asiat ja tilanteet elämässäni voisivat näyttäytyä aivan toisessa valossa. Ja että repisin saman tien kaikki loputkin verhot ja muurit alas. Kuinka raadolliselta maailma silloin näyttäisi, osaisiko sitä luottaa enää mihinkään?
Joskus tämä Lupiinikin tuntuu pelkältä hymistelyltä ja pyhistelyltä. Teen täällä itsestäni paljon paremman ja kiltimmän ja tasapainoisemman kuin mitä oikeasti olen. Vaikka toisaalta, Lupiini on yksi puoleni, se valoisampi ja rauhallisempi. Tällä hetkellä tunnen olevani täysin kaikkien tunteiden vietävissä. Vuosikausia olen vuorannut tunne-elämääni tietyllä keinolla, nyt, kun se keino on poissa (enkä kaipaa sitä yhtään) elän vuoristoradassa. Ja vuoristoradassa on todella niitä huippujakin, kävellessäni auringossa lehmusten alla hymyilen ja hyräilen ja tunnen ilon lepattavan minussa. Tunnin päästä olen ahdistunut ja huolestunut ja ehtinyt kehittää jonkun ongelman, jota vatkata loppupäivä.
Toisaalta, ainakin tunnen olevani elossa. Ja luultavasti huomenna ihmettelen, mitä ihmettä sitä eilen tuli hötkyiltyä, kaikkihan on hyvin?
Käyn läpi prosessia, joka nostaa tunteita pintaan ja saa minut hämmentymään ja pelkäämään. Vaikka olen edistynyt hyvin, jokin minussa kuitenkin jarruttelee ja pitää kiinni vanhasta. Kun yritän paikallistaa syytä, törmään jonkinlaiseen identiteetinmenetyspelkoon, mikä on hassua, koska tavallaan koen, että jos minulla nyt identiteetti onkin, niin ei mitään kovin kiinteää ja selkeää minää. Olen kimppu tapoja ja luontumuksia ja asenteita. Eri tilanteet tuovat esiin täysin eri minän ja joskus kun kuulen itseäni luonnehdittavan jollain termillä, olen aivan ällistynyt. Enhän minä ole sellainen, en ainakaan siinä määrin, että se tulisi minusta ikään kuin ensimmäisenä mieleen.
Oikeastaan pelkään muuttuvani niin paljon, että hyviksi näkemäni asiat ja tilanteet elämässäni voisivat näyttäytyä aivan toisessa valossa. Ja että repisin saman tien kaikki loputkin verhot ja muurit alas. Kuinka raadolliselta maailma silloin näyttäisi, osaisiko sitä luottaa enää mihinkään?
Joskus tämä Lupiinikin tuntuu pelkältä hymistelyltä ja pyhistelyltä. Teen täällä itsestäni paljon paremman ja kiltimmän ja tasapainoisemman kuin mitä oikeasti olen. Vaikka toisaalta, Lupiini on yksi puoleni, se valoisampi ja rauhallisempi. Tällä hetkellä tunnen olevani täysin kaikkien tunteiden vietävissä. Vuosikausia olen vuorannut tunne-elämääni tietyllä keinolla, nyt, kun se keino on poissa (enkä kaipaa sitä yhtään) elän vuoristoradassa. Ja vuoristoradassa on todella niitä huippujakin, kävellessäni auringossa lehmusten alla hymyilen ja hyräilen ja tunnen ilon lepattavan minussa. Tunnin päästä olen ahdistunut ja huolestunut ja ehtinyt kehittää jonkun ongelman, jota vatkata loppupäivä.
Toisaalta, ainakin tunnen olevani elossa. Ja luultavasti huomenna ihmettelen, mitä ihmettä sitä eilen tuli hötkyiltyä, kaikkihan on hyvin?
keskiviikkona, elokuuta 06, 2008
Elonkorjuuta
Elän aikoja, jolloin jokainen vierailu pikkumökillä aiheuttaa ooh ja aah –huudahduksia, raportinomaisia puheluita L:lle (mikäli satun olemaan paikalla yksin) ja painavaa reppua kotimatkalla. Eilen, kokatessani Nassulle kesäkurpitsakastiketta ja höyrytettyjä parsakaaleja ihastelimme molemmat sitä yksinkertaista tosiseikkaa, että pihalta voi hakea sisään ruokaa, valmistaa sen ja kattaa ulos. Ruoasta saaduilla voimilla voi sitten tunkea itsensä mustaviinimarjan ja vadelman väliin ja alkaa täyttää kaulassa riippuvaa purtiloa kuningatar-sekoituksella.
Snapsiherneet ovat aivan mahtavia, ne eivät edes kunnolla vähene, vaikka niitä snapsiikin suuhunsa aina hyötykasvipenkin lähelle päätyessään. Kurpitsat ovat valloittaneet lonkeroillaan osan nurmikkoakin, italialainen salaatti puskee aina uutta lehteä ilman että vanhat muuttuvat kitkeriksi. Luumupuu notkuu hedelmien painosta, vessanpolku on punatäpläinen vadelmista (joita tulee niin kertakaikkisen paljon, ettei ihan jokaista vain ehdi poimia). Rastaat ovat tehokkaasti verottaneet herukoita, mikä ei varsinaisesti harmita ketään. Mustaviinimarjoissa on toki pikantti maku mutta punaisille en osaa keksiä muuta käyttöä kuin jääpalankorvikkeet boolissa. Kerran tein synttäreilleni punaherukkapiirakkaa, jota eräs ystäväni maistettuaan sylki takaisin lautaselle irvistellen. Viimeistään tällöin päätin, että kaikkea ei ole pakko maanisesti hyödyntää, vaikka se kuinka rehottaisi tai olisi ilmaista. Sama koskee raparpereja, niitä ei vain pysty käyttämään kaikkia, osa jää koristamaan pihanperää ja tarjoamaan lehtokotiloille viileää kotia. Sitä paitsi rastaiden torjunta on vaikeaa. Muutamista pensaisiin ripustetuista peileistä ei ole mitään hyötyä, cd-levyt ovat epäesteettisiä ja verkot tekevät kauheaa jälkeä. Kun olin lapsi, hoitotädilläni oli tapana suojata herukkapensaansa verkoilla. Kerran verkkoon oli takertunut iso rastas. Minunkin annettiin seurata kun huutavaa rastasta revittiin irti verkosta naureskellen (!), lopulta siinä käytettiin saksiakin. Rastaasta tuli verta, se kitui ja huusi ja kärsi ennen kuolemaansa. Oudointa oli, ettei hoitotädin mies ollut lainkaan järkyttyneen oloinen vaan päin vastoin jotenkin rehvakas, lähinnä harmitteli rikkoutunutta verkkoa. Tuo oli luultavasti niitä ensimmäisiä eläinten kärsimys
–kokemuksia jotka sitten myöhemmin johtivat eläinkokeiden vastustamiseen ja lihansyönnin lopettamiseen.
Eilen onnistuin kuljettamaan kotiin salaatinlehtien joukossa toukan. Toukka oli sorminivelen mittainen, vihreä ja käpertyi heti palloksi jos sitä kosketti. En muutenkaan pidä turhasta tappamisesta mutta erityisesti toissaviikonloppuiset keskustelut Hurinan kanssa saivat minut suorastaan säälimään pientä toukkaa. Jokin sen pehmeydessä teki siitä erityisen liikuttavan, jostain syystä kitiinipitoisempia, pelkistä jaloista koostuvia ötököitä on helpompi tuhota (koska kyllähän tuholaistorjunta myös tuhoaa ötököitä, kaalinlehdille suihkuttelemani raparperiliuos varmaankin tappaa lehdellä pyörivät kirpat ja vastaavat). Pakkasin toukan hellävaraisesti salaatinlehtien kanssa biojätepussin suulle ratkaistakseni asian aamulla (jolloin heräisin seitsemältä ja menisin ekstra-aikaisin töihin). Heräsin vähän kahdeksan jälkeen (huomatakseni ilokseni, että nenänpielen punainen läiskä oli yön aikana jalostunut poikkeuksellisen pumpsakaksi finniksi) ja nappasin ohimennessäni biojätepussin ja dumppasin sen ulkoroskikseen. Vasta töissä muistin pussin sisällön, mutta lohdutan itseäni ajattelemalla että luultavasti toukalla on biojäteastiassa kivaa.... hmm.
Elokuu on tuonut mukanaan uudenlaisen kokemustennälän. Juhlaviikkojen ohjelma repun etutaskussa kiinnostaa ja samalla melkein ahdistaa, Art Goes Kapakan parhaat palat olen jo merkinnyt kalenteriini. Puhumattakaan sitten työväenopistojen ohjelmasta, apua, minun on varmaankin pakko päästä ainakin jollekin artsylle intensiivikurssille ja toki myös kielikurssille. En silti haluaisi ihan vielä päästää irti lenseästä kesäolosta vaikka aamu kuinka kirpeilisi imitoiden syyskuuta. Onhan nyt vielä kesä!
Snapsiherneet ovat aivan mahtavia, ne eivät edes kunnolla vähene, vaikka niitä snapsiikin suuhunsa aina hyötykasvipenkin lähelle päätyessään. Kurpitsat ovat valloittaneet lonkeroillaan osan nurmikkoakin, italialainen salaatti puskee aina uutta lehteä ilman että vanhat muuttuvat kitkeriksi. Luumupuu notkuu hedelmien painosta, vessanpolku on punatäpläinen vadelmista (joita tulee niin kertakaikkisen paljon, ettei ihan jokaista vain ehdi poimia). Rastaat ovat tehokkaasti verottaneet herukoita, mikä ei varsinaisesti harmita ketään. Mustaviinimarjoissa on toki pikantti maku mutta punaisille en osaa keksiä muuta käyttöä kuin jääpalankorvikkeet boolissa. Kerran tein synttäreilleni punaherukkapiirakkaa, jota eräs ystäväni maistettuaan sylki takaisin lautaselle irvistellen. Viimeistään tällöin päätin, että kaikkea ei ole pakko maanisesti hyödyntää, vaikka se kuinka rehottaisi tai olisi ilmaista. Sama koskee raparpereja, niitä ei vain pysty käyttämään kaikkia, osa jää koristamaan pihanperää ja tarjoamaan lehtokotiloille viileää kotia. Sitä paitsi rastaiden torjunta on vaikeaa. Muutamista pensaisiin ripustetuista peileistä ei ole mitään hyötyä, cd-levyt ovat epäesteettisiä ja verkot tekevät kauheaa jälkeä. Kun olin lapsi, hoitotädilläni oli tapana suojata herukkapensaansa verkoilla. Kerran verkkoon oli takertunut iso rastas. Minunkin annettiin seurata kun huutavaa rastasta revittiin irti verkosta naureskellen (!), lopulta siinä käytettiin saksiakin. Rastaasta tuli verta, se kitui ja huusi ja kärsi ennen kuolemaansa. Oudointa oli, ettei hoitotädin mies ollut lainkaan järkyttyneen oloinen vaan päin vastoin jotenkin rehvakas, lähinnä harmitteli rikkoutunutta verkkoa. Tuo oli luultavasti niitä ensimmäisiä eläinten kärsimys
–kokemuksia jotka sitten myöhemmin johtivat eläinkokeiden vastustamiseen ja lihansyönnin lopettamiseen.
Eilen onnistuin kuljettamaan kotiin salaatinlehtien joukossa toukan. Toukka oli sorminivelen mittainen, vihreä ja käpertyi heti palloksi jos sitä kosketti. En muutenkaan pidä turhasta tappamisesta mutta erityisesti toissaviikonloppuiset keskustelut Hurinan kanssa saivat minut suorastaan säälimään pientä toukkaa. Jokin sen pehmeydessä teki siitä erityisen liikuttavan, jostain syystä kitiinipitoisempia, pelkistä jaloista koostuvia ötököitä on helpompi tuhota (koska kyllähän tuholaistorjunta myös tuhoaa ötököitä, kaalinlehdille suihkuttelemani raparperiliuos varmaankin tappaa lehdellä pyörivät kirpat ja vastaavat). Pakkasin toukan hellävaraisesti salaatinlehtien kanssa biojätepussin suulle ratkaistakseni asian aamulla (jolloin heräisin seitsemältä ja menisin ekstra-aikaisin töihin). Heräsin vähän kahdeksan jälkeen (huomatakseni ilokseni, että nenänpielen punainen läiskä oli yön aikana jalostunut poikkeuksellisen pumpsakaksi finniksi) ja nappasin ohimennessäni biojätepussin ja dumppasin sen ulkoroskikseen. Vasta töissä muistin pussin sisällön, mutta lohdutan itseäni ajattelemalla että luultavasti toukalla on biojäteastiassa kivaa.... hmm.
Elokuu on tuonut mukanaan uudenlaisen kokemustennälän. Juhlaviikkojen ohjelma repun etutaskussa kiinnostaa ja samalla melkein ahdistaa, Art Goes Kapakan parhaat palat olen jo merkinnyt kalenteriini. Puhumattakaan sitten työväenopistojen ohjelmasta, apua, minun on varmaankin pakko päästä ainakin jollekin artsylle intensiivikurssille ja toki myös kielikurssille. En silti haluaisi ihan vielä päästää irti lenseästä kesäolosta vaikka aamu kuinka kirpeilisi imitoiden syyskuuta. Onhan nyt vielä kesä!
perjantaina, elokuuta 01, 2008
Lapsuuden kesät
En muista rakastaneeni kesää lapsena erikoisen paljon. Kesällä piti olla hoitotädillä vanhempien ollessa töissä, viettää loputtoman pitkiä päiviä hoitotädin laakeantasaisella nurmikolla tai tuijottaa ikkunasta Randströmin sedän tummanruskeaa seinää, mikäli sattui satamaan. Randströmin sedällä oli kuplavolkkari ja pihanedus täynnä appelsiininpuolikkaita – setä vihasi kissoja. Joskus harvoin pääsimme Randströmin pihalle käymään puolisalaa, saatoimme itse asiassa heittää pallon tai vastaavan tarkoituksella aidan yli, että pääsisimme siihen tummanruskean aidan rajaamaan kummalliseen metsäpihaan. Alue, jolla lapsena asuin oli vielä 70-luvun alussa ollut kuivaa kangasmetsää korkeine mäntyineen, puolukoineen ja ummehtuneenhajuisine suonsilmineen. Useimmat talot oli rakennettu hartiapankkivoimin (ei tosin meidän talomme, emme olleet sen ensimmäisiä asukkaita joka oli omiaan aiheuttamaan lievää mutta havaittavaa ulkopuolisuutta ja närää, etenkin hoitotätini näki tarpeelliseksi piikitellä minua ”insinöörintyttäreksi” mikä aiheutti outoa syyllisyyttä ja samalla suuttumusta kuittailun epäoikeudenmukaisuudesta) ja niiden tontit olivat isoja. Laihassa maassa kasvit eivät kuitenkaan oikein jaksaneet menestyä, meidänkin pihamme oli suuri ja litteä, harvanurminen ja jalavien sekä poppelien varjostama. Omenapuita meillä oli alun alkaen neljä, mutta yksi toisensa jälkeen ne kuolivat. Marjapensaatkin tuottivat kituliaasti etenkin sen jälkeen, kun niille tehtiin tuoreista jalavanoksista tuet. Tuet nimittäin alkoivat puskea uutta oksaa ja muodostivat nopeasti viehättävän jalavatiheikön imien mullasta ne vähäisetkin voimat. Useimmilla naapureilla oli samantyyppiset normis-pihat, tosin eräällä perheellä oli peilimosaiikein kirjailtu tuulimylly vesiaiheen keskellä, piharatkaisu joka lapsena kadehditutti ja teininä kuvotti.
Randströmin sedän piha oli täysin luonnontilassa. Se oli oikeastaan vain pala metsää, joka oli rajattu aidoin. Pihalla kasvoi korkeita mäntyjä, pieniä kuusia ja juolukkaa, siellä tuoksuikin metsältä. Piha oli aivan eri tavoin pelottava ja salaperäinen kuin heti sen takana alkava rajaamaton metsä, juuri pihan metsämäisyys tai pikemminkin metsän pihuus kiihdytti mieltämme. Randströmin setä kyllä vihasi kissojen lisäksi myös lapsia, joten visiitit piti tehdä vaivihkaa.
Kotitien takaa alkoi metsä, joka jatkui pituussuunnassa varmastikin ainakin kilometrin, että jos lähti kulkemaan satunnaisia polkuja tuli lopulta ulos aivan toisesta kaupunginosasta, melkein keskustan läheltä. Leveyssunnassa metsä rajautui kummalliseen, Chicago-alueeksi (kuulin sen aina lapsena Sikakono-alue) kutsuttuun parakkikylään, jossa asui hämäräksi määriteltyä, vähärahaista porukkaa kuten vapautuneita vankeja, spurguja ja romaneita ja jonne ei heidän takiaan saanut mennä. Rikoimme käskyä aina joskus vaikka meitä ihan oikeasti pelottikin, olihan alueella myös koira, joka puheiden mukaan ”näki pelon ihmisen silmistä”. Parakit olivat tummanruskeaksi maalattua lautaa, yksikerroksisia ja neliömäisiä. Kerran kurkistimme yhden nuoren, hiukan kajahtaneelta vaikuttavan miehen yksiön ikkunasta sisään. Hänen sisustuksensa koostui patjasta lattialla sekä nakutyttökuvasta seinällä. Miehen asunnon läheltä löytyi kasa pornolehtiä joiden parissa koin hyvin hämmentävän ja pelontäyteisen hetken kuvitellen, että minunkin rinnoistani (joita ei siis silloin ollut) saattaisi tulla jonain päivänä lähes naaman peittävät, piukat ilmapallot enkä ehkä voisi asialle mitään. Erään ystäväni perhe asui lyhyen aikaa alueella, perheen isällä oli aina joitain hiukan epämääräisiä bisneksiä ja luultavasti makselemattomia velkoja, jonka takia he muuttivat usein. Isä oli pitkä, laiha ja tumma, arvaamaton sadisti. Kerran hän laittoi ystäväni peltiseen arkkuun ja alkoi rummuttaa nyrkeillään sen kantta, toisen kerran hän potki maassa makaavaa tytärtään. Emme tuohon aikaan olleet edes kymmenvuotiaita, seurasin väkivaltaa lannistuneena vierestä enkä tainnut kertoa asiasta ikinä edes vanhemmilleni.
Toisen tien päässä alkoi vielä laajempi metsä. Metsän uumenissa oli graniittinen, pyöreäselkäinen kallio johon jossain vaiheessa leimaannuin. Kallion lähettyvillä kasvoi keltasarvikkaa ja pihlajoita, itse kalliokin hehkui aina punaisena ilta-auringossa (sinne piti mennä nimen omaan illalla) ja kosteat vihreät sammalmättäät houkuttelivat painamaan kämmenellä. Lähellä kalliota oli runollinen puro pienine puusiltoineen. Kävimme siellä luontolyyris-viktoriaanisissa tunnelmissa ystäväni kanssa fiilistelemässä, meillä oli molemmilla palmikot ja pitkät hameet. Kesken fiilistelyn ja mahdollisen runonlausunnan paikalle kaasutti lauma mopopoikia, jotka päristelivät päällemme hiekkaa ja pakokaasua kunnes pakenimme kirkuen.
Puron takaa alkoi vanha puutaloalue, selkeä maaseutu hiekkateineen ja vanhoine omenapuineen. Kaikkein kiehtovinta siellä oli palaneen talon rauniot ja villiintynyt puutarha. Puutarhassa kasvoi vanhoja, vihreitä happamia omenia kantavia puita, muutamia maatiaisperennoja ja jasmiineita. Joka vuosi luonto valloitti ihmisen tekemää takaisin itselleen, omenapuut ehtyivät ja kukat katosivat heinikkoon. Palaneeseen taloon kuului myös rinteeseen rakennettu maakellari, joka oli osin sortunut ja jonne ei nyt ainakaan missään nimessä saanut mennä. Kerran löysin maakellarista kondomin ja kysyessäni äidiltä että mikäs kyseinen pussukka mahtaisi olla, sain vihaisen vastakysymyksen koskien löytöpaikkaa ja sen jälkeen kehoituksen pestä kädet.
Puutaloalueella oli myös ”omenapostilaatikoksi” kutsuttu pylväs, jonka päässä oli punainen rautapallo. Halusin käydä omenapostilaatikolla usein, mieluiten joka päivä. Tällöin olin niin pieni, että äiti kuljetti minua tarakalla. Minulla oli suunnilleen nelivuotiaana useampiakin paikkafiksaatioita, toinen mieleen jäänyt oli ”rajomaantie” (varmaan turha mainitakaan, että paikannimi oli itse keksimäni), tyhjä ja ruohottunut kenttä maantien varressa. Kentällä ei ollut leikkitelineitä tai edes penkkiä, enkä tehnyt siellä muuta kuin käveleskelin ympäriinsä ja ihmettelin paikan mystistä rauhaa. Äiti odotti meditaationi loppumista kärsivällisesti pyörän selässä ja usein kotimatkalla poikkesimme kioskille, josta minulle ostettiin purkka (siis yksittäinen purkka, muistaakseni sen nimi oli Bubbis).
Teini-iässä kotikaupunkini unelias rauha alkoi tympäistä minua pahan kerran. Koska en halunnut viettää viikonloppuja dokaillen Runkkupuistossa (parempi nimi olisi ollut pettinkipuisto, siellä puskat tutisivat elokuun tummina iltoina ja itsekin sain siellä kerran fritsun vaikka pidinkin itseäni liian fiksuna moiseen kutusumppuun) vaeltelin lähimetsissä koiran kanssa (ja harjoittelin tupakanpolttoa) tympääntyneenä, odottaen että ysiluokka loppuisi ja elämä alkaisi. Ja sehän alkoi, jätin lapsuudenkesät taakseni edes vilkaisematta, ne vaihtuivat festareihin, magiskänneihin ja vanhempaan poikaystävään. Nyttemmin, oikeasti aikuisena olen alkanut muistella noita kesiä. En oikeastaan kaivaten mutta jollain tavoin tyytyväisenä siitä, että vietin lapsuuteni metsissä ja pyörän selässä, opin viihdyttämään itseäni näennäisestä tapahtumattomuudesta huolimatta, haltioitumaan ilta-auringosta männynkyljessä.
Randströmin sedän piha oli täysin luonnontilassa. Se oli oikeastaan vain pala metsää, joka oli rajattu aidoin. Pihalla kasvoi korkeita mäntyjä, pieniä kuusia ja juolukkaa, siellä tuoksuikin metsältä. Piha oli aivan eri tavoin pelottava ja salaperäinen kuin heti sen takana alkava rajaamaton metsä, juuri pihan metsämäisyys tai pikemminkin metsän pihuus kiihdytti mieltämme. Randströmin setä kyllä vihasi kissojen lisäksi myös lapsia, joten visiitit piti tehdä vaivihkaa.
Kotitien takaa alkoi metsä, joka jatkui pituussuunnassa varmastikin ainakin kilometrin, että jos lähti kulkemaan satunnaisia polkuja tuli lopulta ulos aivan toisesta kaupunginosasta, melkein keskustan läheltä. Leveyssunnassa metsä rajautui kummalliseen, Chicago-alueeksi (kuulin sen aina lapsena Sikakono-alue) kutsuttuun parakkikylään, jossa asui hämäräksi määriteltyä, vähärahaista porukkaa kuten vapautuneita vankeja, spurguja ja romaneita ja jonne ei heidän takiaan saanut mennä. Rikoimme käskyä aina joskus vaikka meitä ihan oikeasti pelottikin, olihan alueella myös koira, joka puheiden mukaan ”näki pelon ihmisen silmistä”. Parakit olivat tummanruskeaksi maalattua lautaa, yksikerroksisia ja neliömäisiä. Kerran kurkistimme yhden nuoren, hiukan kajahtaneelta vaikuttavan miehen yksiön ikkunasta sisään. Hänen sisustuksensa koostui patjasta lattialla sekä nakutyttökuvasta seinällä. Miehen asunnon läheltä löytyi kasa pornolehtiä joiden parissa koin hyvin hämmentävän ja pelontäyteisen hetken kuvitellen, että minunkin rinnoistani (joita ei siis silloin ollut) saattaisi tulla jonain päivänä lähes naaman peittävät, piukat ilmapallot enkä ehkä voisi asialle mitään. Erään ystäväni perhe asui lyhyen aikaa alueella, perheen isällä oli aina joitain hiukan epämääräisiä bisneksiä ja luultavasti makselemattomia velkoja, jonka takia he muuttivat usein. Isä oli pitkä, laiha ja tumma, arvaamaton sadisti. Kerran hän laittoi ystäväni peltiseen arkkuun ja alkoi rummuttaa nyrkeillään sen kantta, toisen kerran hän potki maassa makaavaa tytärtään. Emme tuohon aikaan olleet edes kymmenvuotiaita, seurasin väkivaltaa lannistuneena vierestä enkä tainnut kertoa asiasta ikinä edes vanhemmilleni.
Toisen tien päässä alkoi vielä laajempi metsä. Metsän uumenissa oli graniittinen, pyöreäselkäinen kallio johon jossain vaiheessa leimaannuin. Kallion lähettyvillä kasvoi keltasarvikkaa ja pihlajoita, itse kalliokin hehkui aina punaisena ilta-auringossa (sinne piti mennä nimen omaan illalla) ja kosteat vihreät sammalmättäät houkuttelivat painamaan kämmenellä. Lähellä kalliota oli runollinen puro pienine puusiltoineen. Kävimme siellä luontolyyris-viktoriaanisissa tunnelmissa ystäväni kanssa fiilistelemässä, meillä oli molemmilla palmikot ja pitkät hameet. Kesken fiilistelyn ja mahdollisen runonlausunnan paikalle kaasutti lauma mopopoikia, jotka päristelivät päällemme hiekkaa ja pakokaasua kunnes pakenimme kirkuen.
Puron takaa alkoi vanha puutaloalue, selkeä maaseutu hiekkateineen ja vanhoine omenapuineen. Kaikkein kiehtovinta siellä oli palaneen talon rauniot ja villiintynyt puutarha. Puutarhassa kasvoi vanhoja, vihreitä happamia omenia kantavia puita, muutamia maatiaisperennoja ja jasmiineita. Joka vuosi luonto valloitti ihmisen tekemää takaisin itselleen, omenapuut ehtyivät ja kukat katosivat heinikkoon. Palaneeseen taloon kuului myös rinteeseen rakennettu maakellari, joka oli osin sortunut ja jonne ei nyt ainakaan missään nimessä saanut mennä. Kerran löysin maakellarista kondomin ja kysyessäni äidiltä että mikäs kyseinen pussukka mahtaisi olla, sain vihaisen vastakysymyksen koskien löytöpaikkaa ja sen jälkeen kehoituksen pestä kädet.
Puutaloalueella oli myös ”omenapostilaatikoksi” kutsuttu pylväs, jonka päässä oli punainen rautapallo. Halusin käydä omenapostilaatikolla usein, mieluiten joka päivä. Tällöin olin niin pieni, että äiti kuljetti minua tarakalla. Minulla oli suunnilleen nelivuotiaana useampiakin paikkafiksaatioita, toinen mieleen jäänyt oli ”rajomaantie” (varmaan turha mainitakaan, että paikannimi oli itse keksimäni), tyhjä ja ruohottunut kenttä maantien varressa. Kentällä ei ollut leikkitelineitä tai edes penkkiä, enkä tehnyt siellä muuta kuin käveleskelin ympäriinsä ja ihmettelin paikan mystistä rauhaa. Äiti odotti meditaationi loppumista kärsivällisesti pyörän selässä ja usein kotimatkalla poikkesimme kioskille, josta minulle ostettiin purkka (siis yksittäinen purkka, muistaakseni sen nimi oli Bubbis).
Teini-iässä kotikaupunkini unelias rauha alkoi tympäistä minua pahan kerran. Koska en halunnut viettää viikonloppuja dokaillen Runkkupuistossa (parempi nimi olisi ollut pettinkipuisto, siellä puskat tutisivat elokuun tummina iltoina ja itsekin sain siellä kerran fritsun vaikka pidinkin itseäni liian fiksuna moiseen kutusumppuun) vaeltelin lähimetsissä koiran kanssa (ja harjoittelin tupakanpolttoa) tympääntyneenä, odottaen että ysiluokka loppuisi ja elämä alkaisi. Ja sehän alkoi, jätin lapsuudenkesät taakseni edes vilkaisematta, ne vaihtuivat festareihin, magiskänneihin ja vanhempaan poikaystävään. Nyttemmin, oikeasti aikuisena olen alkanut muistella noita kesiä. En oikeastaan kaivaten mutta jollain tavoin tyytyväisenä siitä, että vietin lapsuuteni metsissä ja pyörän selässä, opin viihdyttämään itseäni näennäisestä tapahtumattomuudesta huolimatta, haltioitumaan ilta-auringosta männynkyljessä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)