keskiviikkona, toukokuuta 30, 2007

Juurillepaluita

Elämä syöksyy eteenpäin, minä tonttuilen perässä väsymyksen turvottamin luomin (järkytyin hissin peilin näystä, kuka on käynyt vaihtamassa silmäluomikseni lusikkaleivät?) ja epäuskoisesti hymyillen. Jatkuva hypersosiaalisuus on alkanut jo vähän ahdistaa, kaipaisin yhtä päivää, tai edes puolikasta, jolloin saisi istua parvekkeella ja tuijottaa orvokkien yli Otsolahteen. On kuitenkin ollut kauhean kivaa, sellaista aikaa jota muistelee jälkeenpäin kaiholla.

Olimme perjantaina lapsuuteni leikkikunnailla Porvoossa tupaantuliaisissa. Onnellinen, kolmipoikainen perhe asuttaa rintamamiestaloa ja omenapuupihaa. Perillä tajusin, että olin lapsena käynyt kyseisen talon piharakennuksen ompelimossa, minulle teetettiin siellä jotain, merimiespukuko? Pyrin käymään Porvoossa muutaman kerran vuodessa, vaikka minulla ei olekaan enää paikkaan konkreettisia siteitä, niin vanhemmat kuin ystävätkin ovat helsinkiläistyneet aikaa sitten. Porvoo on ihana, rauhallinen ja pittoreski, muistoja herättävä, mutta silti koen siellä aina hiukan samaa ahdistusta kuin muissakin pikkukaupungeissa. Kaikki on matalaa ja pientä, käpertynyttä, yksityistä. Porvoo oli turvallinen paikka lapselle kasvaa, vietin koko lapsuuteni polkupyörän selässä ja metsissä. Autoja oli vähänlaisesti ja ne ajoivat hitaasti. Teininä aloin kuitenkin syvästi inhota Porvoota, siellä ei ollut edes yhtä teatteria, ei yhtään hippiä eikä talonvaltaajaa, ei jännittäviä taidelukiolaisia. Kun pääsin Kallion lukioon, annoin pitkät Porvoon pysähtyneisyydelle, enkä vieläkään usko että koskaan palaan baskeri kourassa.

Sunnuntaina olin Lumiksen uuden kodin tienoilla Puu-Kumpulassa pihakirppiksellä enkä voinut olla vertailematta yleistä ilmapiiriä Porvooseen. Kummassakin on puutaloja, omenapuita ja tulppaaniryhmiä, kummassakin paljon lapsia. Mutta toisin kuin Porvoossa, Kumpulassa ihmiset avaavat pihansa ja kotinsakin toisille. Yleinen hippihenkisyys, luottavaisuus muiden hyväntahtoisuuteen vallitsee. Teitä ei ole tukittu citymaastureilla, keski-ikäisillä naisilla on pitkä tukka (mikä siinä on, että niin monet naiset leikkaavat pitkän tukkansa jossain kolmen- ja neljänkympin välillä? Lyhyt tukka on hieno, ei sillä, mutta siistin ja näppärän polkkatukan tai lyhyen permiksen ylivoimaisuus verrattuna pitkään tukkaan on hämmästyttävä). Ja pihakahviloista saa maailman parasta, vaaleanpunaista raparperimehua. Ja ilma oli täynnä poppelinlunta.

En ole itse mikään maailman yhteisöllisin ihminen. Oman yksityisyydentarpeeni takia en ole ikinä asunut kommuunissa ja avoliittoakin pitkitimme useamman vuoden. Oma tilantarpeeni juontaa juurensa varmaankin siitä, että olin ainoa lapsi. Totuin väistämättä olemaan yksin, enkä pitänyt sitä pahana. Pidän edelleen yksinolosta ja pelkään hiukan kaikkea päälleliimattua väkisinbondausta esimerkiksi työyhteisössä. Olen kuitenkin noin yleisesti ottaen tullut iän myötä yhä sosiaalisemmaksi, ydinperhekäpertyminen tuntuu ajatuksena vieraalta. Espooseen muuttaessa minua ahdisti ajatus siitä, ettei kukaan enää voi tulla kylään hetken mielijohteesta.

Palaan juurilleni pian muussakin mielessä, vakituisemmin kuin yhdeksi illaksi. En vielä kirjoita siitä, asiat ovat kesken, mutta sen verran voin avautua, että ikkunamaisemamme vaihtuvat pian merellisestä kallioiseen. Iih!

perjantaina, toukokuuta 25, 2007

Auringonkeltainen päähine

Töissä oli tänään virkistyspäivä. Virkistymiseen kuului olennaisena osana persoonallisuustestin tulosten julkistaminen. Kuulimme monituntisen luennon innokkaan esitelmöijän suusta (tätä kuulkaa tutkitaan monessa yliopistossa ja tää perustuu Jungiin) ja saimme väriämme kuvastavat lippalakit. Olin keltainen, tai oikeastaan keltavihreä, "avulias innostaja" tai jotain. Olen aina suhtautunut persoonallisuustesteihin suurella varauksella, niissä niputetaan ihmisiä aika krouvisti ja harva testitilanne ei johdattele tekijäänsä. En silti voi kieltää etteikö omassa profiilissani olisi ollut perääkin, erityisesti kohta "Lupiinilla on kotonaan esillä hauskaa pitävien ihmisten valokuvia" oli aika hymyilyttävä. Kuten myös kehitysehdotus "Koeta saada elämäsi parempaan järjestykseen". Saatatko tuon paremmin sanoa. Oli sinänsä ihan mukava kuulla olevansa optimistinen ja ihmisistä pitävä, koska olen sitä osin, asetan tosin ihmisille aika paljon kriteereitä.

Liiallista tiimitiikeriyttä välttääkseni sluibasin alkuillasta Hyötykasviyhdistyksen taimitorille, jossa hassasin siivottomasti rahaa kaikkeen ihanaan, kuten ananakselta tuoksuvaan timjamiin(?) ja kolmeen eri lajiseen pelakuuhun. Koin instant-pelakuuherätyksen ja olen nyt aivan intona! Minua surettaa jo valmiiksi tieto siitä, että menetämme piakkoin parvekkeen. Olemme kuitenkin priorisoineet sen ruutuikkunoiden ja kantakaupungin kustannuksella. Kun vanhemmatkin ovat kantakaupunkilaisia, eikä ainakaan tuleva kesä sisällä lainkaan maassa möyrimistä, minulle tulee varmaan jossain vaiheessa aika paha kasvikaipuu. Haimme äidin kanssa Annalasta palstaa, mutta emme tietenkään niin suositun paikan ollessa kyseessä skorettaneet. No, tuleehan noita kesiä, sellaisiakin, jolloin on lomaa enemmän kuin viikko.

Loppuilta menikin sitten firman juhlissa. Yritin käyttää drinkkilippujani kohtuudella, mutta parikin punaista menee näinä aikoina päähän. Lauloin karaokessa Chydeniusta ja hieman lisää rohkaistuneena Kikkaa, jälkimmäistä en laulaisi ikinä ilman kemiallista vaikutusta. Vaikka yritän välttää turhaa viininlatkimista, koin kyseisen illan olevan jonkinlaisen bondaamisen kannalta tärkeän. Juttelin äärioikeistolaisena pitämäni työtoverin (sen ainoan, sen joka sattuu olemaan myös entinen opiskelukaveri) kanssa musiikkimaun psykologisesta paljastavuudesta ja hän paljasti tykkäävänsä työväenlauluista. Olen aina semihävennyt taistolaislaulufanitustani, mutta ehkä siihen ei ole syytä, jos joku patrioottikin niistä pitää.

Tänään bussissa, Hakaniemen kohdalla mietin sitä, kuinka vähän itse kukin muuttuu iän myötä. Itseluottamus ja -tuntemus kasvavat, mutta tietyt mieltymykset ja arvot pysyvät. Satuin nostamaan katseeni Tykkimiehen sylistä (minulla on taas vaihteeksi paha Aulikki Oksas-kausi) juuri torin kohdalla ja muistin, kuinka peruskoulussa pidin esitelmän Aulikista ja haaveilin pääsystä Kallion kujille. Sinä hetkenä tunsin lempeää, suvaitsevaista rakkautta teini-Lupiinia kohtaan, olisin halunnut kertoa hänelle että hei, en naura sinulle kolmekymppisenä, hymyilen kyllä, mutta en ivallisesti.

tiistaina, toukokuuta 22, 2007

Ohivilistävät päivät

Kuuntelen parhaillaan Melartinin Juhlamarssia eli Prinsessa Ruususen häämarssia. Löysin sen sattumalta, mistäpä muualtakaan kuin ITunesin soittolistalta, henkilöltä joka kuuntelee punkkia ja häämarsseja, mielenkiintoinen maku. Runsaan kuukauden päästä kävelen Juhlamarssin tahdissa kohti ei nyt alttaria, mutta työväentalon lavaa, jossa meidät vihitään ja minusta tulee rouva. Argh. Olen oikeastaan koko ajan ajatellut häitämme tavallista isompina juhlina, jossa viihtyminen on varmistettu ihanalla välimeren kasvisruualla ja riittävällä punkulla ja foksia soittavalla bändillä. Motiivini mennä naimisiin ovat tavallaan ihan tarkoituksellisen huvittelunhaluisia, en ole missään vaiheessa arkaillut sanoa että oikeastaan suurin syy avioitumiselle on saada kerrankin järkätä kunnon bileet. Rakastan juhlia, elän niiden odotuksessa. L:n sukuun kuuluminen (kohta laillisinkin sitein) on siksikin niin mukavaa, että siinä on porukka, joka osaa juhlia. Harvemmin on tullut edes hurjemmassa nuoruudessa hippaloitua kahdesta iltapäivällä kahdeksaan aamulla, mutta kunnianarvoisan kuusikymppisen tädin uima-allasjuhlissa sitä on tullut tehtyä.

Toki avioliitolla on myös syvempiä merkityksiä. Olen taipunut yhteiseen nimeenkin, koska se symboloi ja kertoo hyvin konkreettisella tavalla meidän sitoutuneen toisiimme. Toisaalta minulle kyllä riittää aivan hyvin, että me kaksi tiedämme sitoutumisestamme, etenkin kun emme ole mustasukkaista tyyppiä, mutta toisaalta mieleeni tulevat usein avioliittoa ajatellessa Mirkka Rekolan sanat Minä rakastan sinua, minä sanon sen kaikille. Sitoutumisenkin voi nähdä monella tapaa. Vierastan munasarjoja myöten sellaista tiimipaita-ajattelua parisuhteessa, kokisin identiteettini kaventuvan jos lyöttäytyisin(me) jonkinlaiseen mekaksi-poteroon, johon liittyisi niin herkeämätön yhdessäolo kuin yhteiset mielipiteetkin.(edit: tähän oli pakko vielä palata). Yhteisistä mielipiteistä sen verran, että kaipaan parisuhteelta toki yhteistä arvomaailmaa. Olisin oikeistolaisen miehen kanssa varmaan jatkuvassa sanaharkassa. Perimmäiseen erilaisuuteen voi suhteen alussa liittyä seksuaalista stimuloivuutta (ainakin itse olen ihan läähkynä sellaisiin virittyneen sähköisiin keskusteluihin, ensikohtaaamiseni L:n kanssa tapahtui eräissä bileissä, jossa kävimme tuikean väittelyn siitä, onko Anja Kauranen (ei silloin vielä Snellman) perseestä vai ei). Vaikka taidan olla sitoutuvaa ja parisuhteellista tyyppiä (no toivottavasti, olenhan tosiaan menossa naimisiin) olen etekin aikuistuessa alkanut vaatia omaa tilaa. Pidän tätä kohdallani positiivisena kehityskulkuna, nuorempana olin hyvinkin läheisriippuvainen. Kun eksä lähti kolmeksi päiväksi Viroon, olin aivan siipi maassa. Kyllä nykyäänkin on haikeaa olla poissa toisen luota, mutta sen kestää paremmin kun on pohjiaan myöten päässyt eroon ajatuksesta, että toinen voisi vaikka häippäistä yhtäkkiä. Tuokin on selkeästi aikuisuuden mukanaan tuomaa yleistä luottavaisuutta, nuorempana piinasin itseäni joskus "poikaystävä hylkää selittämättä"-ajatuksilla, vaikkei niihin ollut syytä.

Olimme lauantaina Tallinnassa ostamassa viinaa 80 henkilölle. Siinä tuli roudattua muutamakin puna-, valko- ja punainen kuoharipullo auton takapaksiin. Harvinaisen automahdollisuuden (hähhää, olen juuri disauttanut automarketteilua ja sitten itse teen sitä) innoittamina ajoimme Lasnamäkeen ja sieltä Maarjamäkeen, jossa oli kerrassaan komea, pahasti rapistunut sotilasmuistomerkki, joka koostuu Pinoccion hautanakin tunnetusta obeliskista ja geometrisista poluista. Helakka voikukkameri oli pikku hiljaa vallannut muistomerkkiä, venäläisten sotilaiden haudoilla oli kuihtuneita neilikoita. Paikka oli kosmisen outo ja havainnollisti neuvostoarkkitehtuurin ja uskonnollisen arkkitehtuurin pohjimmaisen samankaltaisuuden - pyrkimyksen saada ihminen tuntemaan itsensä hyvin pieneksi. Näimme toki perinteisempääkin Tallinnaa, pittoreskeja pastellitaloja ja kulmapuoteja. Ränstyneessä puutalossa sijainnut lempiteekauppani oli lopettanut toimintansa, talo oli palanut korjauskelvottomaksi. Hapankaalit ja muut hapanvihannekset (miksei niitä saa Suomesta siedettävään hintaan, häh) ostin proosallisesti marketista. Olisin halunnut ostaa kadunvarsimummoilta värinokkosta tai muita perinnekasveja, mutta löysin vain ketjukukkakauppoja.

Aika kuluu hämmentävän nopeasti. Vastahan oli helmikuu, äskettäin vielä lunta ja talvikenkiä. Kevään tuloon ei ikinä totu, tuomenkukkia tervehtii aina samalla hämmentyneellä ilolla ja aamuisin pukee liikaa päälle.

keskiviikkona, toukokuuta 16, 2007

Aikuis

Viime viikon Nyt-liitteessä oli lehden linjaa ja tasoa noudatteleva, siitä huolimatta ihan veikeä artikkeli aikuisuudesta, tarkemmin sanoen siitä, milloin ensimmäistä kertaa tuntee itsensä aikuiseksi. Artikkelissa mainittiin esimerkkeinä muistaakseni ainakin kaupassa teitittely ja tädiksi kutsuminen. Se, kun papereita lakataan kysymästä, on tietysti klassikko. Minulta ei ole papereita kysytty montaakaan kertaa koko kaksituhattaluvulla, enkä osaa olla asiasta pahoillani. Kuuntelen kyllä myhäillen nuorennäköisten ystävieni kohtaamia henkkarivaateita Alkossa, onhan se mukavaa kuulla, ettei näytä ikälopulta. Itse totuin teininä siihen, että täysi-ikäiseltä piti näyttää ja kuulostaa hinnalla millä hyvänsä, muutoin saattoi olla ilta pilalla. Puhuin parikin kertaa itseni 17-vuotiaana baariin, vuotta nuoremmat ystävät väärensivät nerokkaalla teipinpala-kikalla syntymävuodesta kasin kuutoseksi, ja täydestä meni. Kaverini tilasi lukiossa Lukiolaisten Liiton jäsenkortin, johon sai ilmoittaa haluamansa syntymävuoden. Valitettavasti kortti kelpasi vain eräässä Savion räkälässä, jonne ei helsinkiläisellä tullut kovin usein asiaa. Itse pääsin usein alaikäisenä sisään baareihin sekä aikuisemmalta vaikuttavan ulkonäköni että kuusi vuotta vanhemman, partanaamaisen poikaystävän avustuksella.

Lieneekö noista ajoista jäänyt päälle sellainen perustuntuma, ettei omalla kohdallaan erikoisesti perusta teiniltä näyttämisestä (olisihan se kyllä kohdallani viimeistään nyt aika höpöä, kolmekymppisiin on pari kuukautta). Itse asiassa olen näyttänyt ikäistäni vanhemmalta viime vuosiin asti (koska olen näyttänyt parikymppisestä asti samalta, mitä nyt perslaaki on kasvanut ja kaventunut (pääosin ensinmainittua) vuoron perään. Nyt, kun monet ikäiseni pukeutuvat jakkupukuihin ja korkkareihin tai sitten vaihtoehtoisesti fleeceen ja jokasäänkenkiin, minua on alettu veikata hiukan nuoremmaksi kuin olen. Eikä ihme, kolmekymppisenä ikää määrittää pitkälti pukeutuminen, minun ikäiseni voivat aivan hyvin näyttää sekä kaksi- että nelikymppisiltä. Näkyviä ryppyjä ei vielä ole (tai sitten on, olen vain liian miellyttämishaluton femakko ruoskimaan itseäni inisemällä hienonhienoista linjoista silmien sivuilla) ja leukaan pompahtaa edelleen muutamia finnejä kuun ollessa suotuisassa vaiheessa.

Minulla on aikuisuuteen(kin) vähän ambivalentti suhde. Tervehdin ilolla aikuisuuden mukanaan tuomaa itsetuntemusta ja varmuutta. Myös oma talous, kyky hoitaa asiansa, valmius kantaa vastuuta paitsi itsestä, myös muista. Itsenäisyys. Muuten aika jälkiäjättämätön lukukokemus, Laura Honkasalon Tyttökerho iskosti mieleeni loistavan termin, huppariaikuinen. Huppariaikuinen elää paitsi pitkitettyä nuoruutta, jopa todella pitkitettyä lapsuutta, johon kuuluvat tietokonepelit, ylenpalttinen nostalgisuus lapsuuden leluja kohtaan ja pääasiallisesti irtokarkeista koostuva ravinto. Tällainen huppariaikuinen ei yllättäen ole ihmissuhteissaankaan nuoruuden parinvaihtoleikkejä pidemmällä. Kirjassa huppariaikuinen on mies, ihana pikkupoika jota kohtaan päähenkilö tuntee seksuaalis-äidillisiä tunteita. Alan nyt mennä sivuun aiheesta, mutta olen henkilökohtaisesti täysin ulalla äidinvaistojen ja seksuaalisuuden miksaamisesta (sitä taidetaan kutsua "naiset rakastuvat renttuihin"-syndroomaksi), yhtä lailla kun en hahmota älykäs mies-tyhmä nainen-parisuhdetta, eikö niistä puutu jotain ihan perustavanlaatuista toisen kunnioitusta? (alan hipoa epäkorrektiuden reunoja, saako ihmisiä sanoa tyhmiksi?)

Toiselta kantilta katsoen aikuisuus kuulostaa ahdistavalta. Kehittelin tässä taannoin (ontuvanpuoleista) teoriaa ihmisten henkisestä huipusta, joka sijoittuu kolmenkympin kieppeille. Siihen asti elämää usein ahnehditaan; matkustetaan, koetaan, luetaan kirjoja, toimitaan hetken mielijohteesta, aloitetaan uutta. Kun elämä vakiintuu ja nurmijärveläisparketilla töpsöttävät paritkin töppösparit, suuria kysymyksiä onkin vertailla Prisman ja Citymarketin hintoja toisiinsa ja optimoida viikottainen jumppa siten, ettei sen aikana missaa yhtään monista lempisarjoista. Oikeasti en edes tunne yhtään tuollaista perhettä, kunhan visioin. Tiedän monia lapsiperheitä, joissa ei ole heitetty aivoja ja henkistä hereisyyttä babysitterin pakkauksen mukana pahvinkeräykseen. Ylenkatseeni ärsyttää vähän itseänikin, mutta oikeutan sen myös sillä, että tällaisissa arjen nujertamissa perheissä ei yleensä piitata hittojakaan ekologisista pointeista, vaikka omien jälkeläisten kannaltakin olisi aika loogista niin tehdä.

Ehkä tulen tästä itselleni yllättävän kokoomuslaiseen johtopäätökseen; ei pidä lakata yrittämästä. Yrittäminen palkitsee ihan prosessinakin, ei-tavoitehakuisesti. Itse aion nyhtää palan omasta henkisestä laiskuudestani kieltäytymällä ostamasta digiboksia (kylläpä olenkin varsinainen kapinakenraali ja superradikaali!) ja ensi kesänä luen Stolhenitsynin Vankileirien saariston. Ja herään joka aamu tuntia aikaisemmin jumppaamaan ja pesen itseni karkealla suolalla ja syön vain lähiruokaa ja ja ja...

perjantaina, toukokuuta 11, 2007

Lupiini 1 v

Huomasin juuri, että olen pitänyt tätä blogia vuoden ajan. On siis pienimuotoisen muistelon aika. Olin oikeastaan koko viime vuoden alun harkinnut blogin aloittamista, huomasin aina silloin tällöin hahmottelevani päässäni kirjoituksia eri aiheista. Olin lukenut ehkä viittä-kuutta blogia säännöllisesti jo pitkään, ihastunut niiden avomielisyyteen ja ajatukseen siitä, miten eri tavoin maailmaa voi sanallistaa. Koin hengenheimolaisuutta useisiinkin bloggaajiin, ja aloin tuntea itseni jo melkein vaklaajaksi kun tiesin heidän elämästään paljonkin asioita, mutta he eivät edes olemassaoloani. Tunsin myös halua bondaamiseen, seurasin lumoutuneena niitä nopeasti tiivistyviä ystävyyden verkkoja, joita blogien yli solmittiin.

Mietin aluksi, onko minulla kylliksi kirjoitettavaa. En halunnut kirjoittaa pelkkää haircuttia, mutta en myöskään esimerkiksi silkkaa politiikkaa tai vastaavaa maailmanparannusta. En itse asiassa edelleenkään juuri lue poliittisia tai muuten selkeästi profiloituneita blogeja, pidän eniten hyvin kirjoitetusta arjen kuvauksesta, aasinsiltamaisista pohdiskeluista ja tajunnanvirrasta. Blogiesikuvani kirjoittivat ihanasti lörpötellen, kuin parhaan kaverin kanssa kahvitellessa, tai sitten lyhyen aforistisesti siten, että teksti pitää lukea monta kertaa kunnes havaitsee sen taustalla olevan ajatuksen. Itseltäni tuo aforistinen kiteytyskyky puuttuu jotakuinkin kokonaan, en osaa kirjoittaa runoja (olen kirjoittanut lapsuuden jälkeen yhden runon, joka sattumoisin voitti Kallion Kimallus-nimisen kirjoituskilpailun *kröhöm*, runo kertoi koulumatkasta Kallion halki). Itse asiassa runojen kirjoittaminen tekisi minulle luultavasti hyvää, en osaa pelkistää mitään, en disainejani, en maalauksiani, en kotiani, ängen joka paikkaan kivoja kuvia, ahdistun tyhjästä tilasta.

Koska olen kuitenkin aina pitänyt kirjoittamisesta ja joskus vähän opiskellutkin sitä halusin vihdoin rikkoa vuosikausia kestäneen päiväkirjattomuuden. Luultavasti olen siinä määrin riippuvainen "yleisöstä", etten enää edes osaisi kirjoittaa täysin yksityistä päiväkirjaa (olenhan korruptoinut jopa teini-iän päiväkirjani lukien niitä kikattaen ääneen ystävilleni). Blogista muodostui nopeasti miellyttävä velvollisuus, omatunto alkoi soimata lempeästi ellen viikkoon päivittänyt. Vaikka tolkutankin aina itselleni, etten ole kunnianhimoinen, olen sitä nähtävästi ainakin pienimuotoisesti, pyrin haalimaan itselleni velvollisuuksia, vaikka sitten pieniäkin.

Blogi-identiteetikseni muodostui aluksi luontoa ja kaupunkikuvia fiilistelevä, hiukan lapsenomaisesti iloinen ja herkästi haltioituva tyyppi, eli siis se puoli itsestäni. Loin blogistani värikästä maalausta kuvineen ja kuvailuineen. Jälkeenpäin olen havainnut matkineeni tahattomasti ehkä tärkeimmän blogi-innoittajani, Veloenan tyyliä, luultavasti siksi että Veloena oli ensimmäinen blogi jota luin. Jossain vaiheessa mukaan alkoi tulla itselleni ominaista piikikkyyttä ja tiuskeita havaintoja ja joskus aika synkkiäkin sävyjä. Blogielämäni alkuaika oli minulle oikeasti vaikeaa, olin vastavalmistunut, työtön, havaitsemassa että päässäni on joitain aika pahoja luutumia jotka vaikuttivat arkielämääni. Blogin kirjoittaminen oli sekä keino jäsennellä aikaa, pitää itseään jonkinlaisissa rutiineissa kiinni ja ensisijaisesti pakottaa mieli pois tympeästä tarpeettomuuden tunteesta ja halusta sulkeutua kirjan kanssa peiton alle epämääräiseksi ajaksi. Myös lukijoilta saatu palaute oli tärkeää, en ikinä unohda ensimmäisen, elokuisen itsesääli- ja itsevihakirjoituksen poikimia, lämpimiä ja kannustavia kommentteja.

Vuodenvaihde oli matalista matalinta matalentoa, huomaan kirjoittaneeni silloin kaikkein vihaisimmat tekstini. Silloin havaitsin itsessäni kateuden, tunteen jota olen aina pyrkinyt välttämään, ja yleisen kitkeryyden, negatiiviset ja epäluuloiset ajatukset jopa omia läheisiä kohtaan. Siilinpiikit. Kun sitten onneksi sain hartaasti toivomani työpaikan, olin jonkin aikaa ihan trallallallaa, mutta jossain vaiheessa havainnoin, että kaikki vanhat fuktupnessit eivät mystisesti katoa sillä, että elämän ulkoiset puitteet ovat kunnossa.

Olen kokenut bloggaajanakin kuuluvani jossain määrin marginaaliin. Luen muutamaa suosittua blogia, mutta vain siksi, että niiden kirjoittajat tuntuvat jotenkin tutuilta, helpoilta samastua. En seuraa oman blogini kävijätilastoja enkä odota suurta lukijakuntaa. En myöskään käy isoissa blogitapaamisissa, en ole sillä tavalla syleilevä tyyppi, kuten vaikka Hurina, joka on yksi lumoavimmista, lämpimimmistä koskaan tapaamistani ihmisistä, samaan aikaan viisas ja sydämellinen. Pidän kyllä sitten pienemmistä tapaamisista ihan mielettömästi, esimerkiksi Skypejoululaulu on viime joulunajan paras muistoni. Pienimuotoisissa blogitapaamisissa, jossa ainakin suurin osa bloggaajista on lukenut toisiaan, on ihan oma tunnelmansa. Tunnusteleva ja vähän ujo, mutta silti hämmentävän avoin.

Tunnen silti myös tiettyä surumielistä ulkopuolisuutta seuratessani blogimaailmasta versonneita läheisiä ystävyyksiä. Toissa kevättalvi, jolloin en vielä blogannut, näytti olevan hypersosiaalisen blogiverkottumisen aikaa. Bloggaajat tapasivat kerran, pari, ja olivat yhtäkkiä superläheisiä. Itse myöhästyin tuosta verkottumisesta juuri sen verran, että vaikka olenkin tavannut monia, ihaniksi osoittautuneita bloggaajia, en ole omien, monivivahteisten alemmuus-, tyrkytys- ja ujostelukelojeni takia uskaltanut yrittää siihen myyttiseen sisäpiiriin, jota ystäväporukoiksikin kutsutaan. En noin ylipäätään osaa täysin hahmottaa, mistä tämä jo monta vuotta kestänyt, vähän apea ja haikea ulkopuolisuuden tunne johtuu. Olen kaivannut tiheää ystäväverkkoa jo kauan, vaikka minulla ON monta rakasta, läheistä ja pitkäaikaista ystävää (I Love You Guys, te ystävät jotka tätä luette). Ehkä kaipuussani on kyse jostain tyhjän taulun ystävyydestä, jossa tutustuminen on tietoista, tunnustelevaa, yhteisiä ajatuksia poimivaa, vailla pitkää menneisyyttä ja luutuneita roolituksia. Siksi olen nauttinut kovasti muutamasta kahdenkeskisestä tapaamisesta Viiveen kanssa.

Blogin kirjoittaminen on opettanut minulle avoimmuutta ja kykyä tunnustaa oma heikkous. Olen myös oppinut sanallistamaan tunteitani. Kun jonkun epämääräisen kaiherruksen kirjoittaa auki, sitä kykenee jotenkin pilkkomaan paremmin. Ajattelen kulunutta vuotta matkana itseen ja matkana muihin. Toivon matkan jatkuvan vielä pitkään.

tiistaina, toukokuuta 08, 2007

Kolean päivän tunnelmia

Viime aikoina blogiin kirjoittaminen on tuntunut vaikealta. Syynä on ehkä se, että kirjoittaminen on minulle aina jonkinlaista pyrkimistä iloon tai ainakin selkeyteen. Viime aikoina olen paikallistanut itsestäni ajatuksen, etten ansaitse iloa. En, tällaisena. Olen tästä johtuen kieltänyt itseltäni suuren osan nautinnoista, sekä siksi etten todellakaan ansaitse niitä ja siksi, että nautinnoista kieltäytyminen saattaa mahdollisesti edesauttaa sitä, että kokisin joskus jonkilaista oikeutusta iloon ja onnellisuuteen. Enkä edes ole masentunut enkä itsetunnoton, au contraire, joku minussa sanoo että ansaitsisin vielä paljon suurempaakin vastenmielisyyttä itseltäni. On mielenkiintoista lukea hyvin kirjoittavien ihmisten surusta ja masennuksesta (vaikka en ole itse masentunut oikeasti, tunnin päästä kikatan uima-altaassa kuin yksinkertainen ja hilpeä Charlotte Haze-hylje ainakin) kun oma angsti on sellaista rumaa, raskasta, arkista ja sameaa paskaa. Jotkut osaavat pukea melankoliankin niin lyyriseksi tunteeksi, että ei voi kuin ihailla. Omassa surussani, inhossani ei ole mitään esteettistä. Jokainen sana, jonka tähän näpytän irtoaa sormistani tahmeasti, vastentahtoisesti kuin akvatinta-painoväri trasseliin.

Viime viikolla, työhöntulotarkastuksessa hymyilin paljon, kerroin kysyttäessä harrastavani kuorolaulua, olevani kihloissa, että viihdyn töissä, ei univaikeuksia allergioita särkyjä astmaa syöpää lähisuvussa sydänkohtauksia leikkauksia mielenterveyshäiriöitä. Paitsi joo, syömiseen vähän vääristynyt suhde mutta SE ON IHAN KUNNOSSA NYT KUN OLEN TAJUNNUT MISTÄ ON KYSE, ei tarvitse ammattiapua, ei, pärjään hyvin ja elän elämäni parasta aikaa.

Miksi en osaa ilmaista ahdistusta ja vihaa muuten kuin haastamalla riitaa äidin kanssa? Miksi en osaa puhua? Olen aina osannut puhua, avoin-sulkeutunut-akselilla asetun varmaan kaikkien muiden mielestä avoimeen päähän. Silti kadun kaikkia avautumisiani jo valmiiksi, pelkään sekä tartuttavani ahdistusta että toisaalta antavani aseita käteen. Tuo jälkimmäinen ajatus on jotain kauheaa. En tajua, miksi olen niin kaunainen että kuvittelen avautumiseni tuottavan jollekulle tyydytystä. Tiedän ihmisten olevan monasti raadollisia kusipäitä, mutta omissa ystävissäni ei sellaisia ole. Tiedän myös, että omassa ystäväpiirissäni tietynlainen hajoilu on aika yleistä eikä vaikeista asioista puhumiseen pitäisi olla estettä. Toisaalta tiedän kyllä, että tietyntyyppiset ihmiset eivät kestä säröjä enkä näin ollen odotakaan voivani tilittää enkä haluaisikaan, joskus ystävyydelle on saneltu reunaehdot ja roolit joita ei kannata mennä väkisin murtamaan.

Olen pitkään yrittänyt ajatella että ehjää onnea ei ole. Uskon sen ajatuksen sisäistämisen olevan aika olennainen edes osittaisen onnen saavuttamisen kannalta. En haluaisi nähdä itseäni jonkinlaisessa irvihampaisessa kieltotilassa, jossa kaikki kipeä painetaan pinnan alle. Ehkä onnen tavoittelu on noin ylipäätään haitallista ja syynä jatkuvaan tyytymättömyyteen? Mielekkäämpää olisi kai tavoitella mielenrauhaa. Tai sitten siten, että hyväksyy onnen ehdot? Itse uskon, että onni koostuu hetkistä ja talletan (ällöttävää, nyt kun mietin onnellisia hetkiä tulen paljon paremmalle tuulelle ja angstaamiselta menee pohja!) onnellisia hetkiä tietoisesti siten, että voin muistella niitä jälkeenpäin. Vappuna tallensin onnellisia hetkiä Puu-Vallilassa, tangon soidessa ja auringon kituliaasti lämmittäessä, kun joka puolelta tuli vanhoja tuttuja ja kaikkia hymyilytti, sekä seuraavana päivänä Paasitornissa, kun salillinen ihmisiä lauloi Partisaanivalssia, äiti ja isä siinä vieressä.

Olen päätynyt siihen, että sukunimeni vaihtuu kesällä. Samalla vaihtuu myös L:n nimi, muuhun en oikein suostuisikaan, yhteinen nimi on mukava ajatus ja kaikkein mukavinta siinä on se, että se on molemmille yhtä lailla uusi ja toinen meistä ei siirry toisen nimen alle, tai sitä rataa. Yritän taistella jatkuvasti sitä ajatusta vastaan, että nimenvaihto on kytkeytynyt jotenkin alitajuisesti siihen, että kuvittelisin muuttuvani jotenkin ihanammaksi uuden nimen myötä. Että vaihtamalla nimeä muutun muutenkin paremmaksi ja jätän paskuuden taakseni. Koska täytyyhän minun pitää itsestäni tällaisena, eihän mistään tule mitään, jos kiellän itseltäni ilon?

keskiviikkona, toukokuuta 02, 2007