Feminismistä, beibi

Saimi Nousiainen sanoo tämän päivän iltapäivälehdessä (miksi, miksi luen sellaista paskaa, edes netissä?) että "suomalaiset miehet hakevat kohta vaimot ulkomailta, koska suomalaiset naiset näyttävät miehiltä." (Oman ironisen säväyksensä tähän antaa se, että en ole ehkä ikinä nähnyt niin miehen näköistä naista kuin Saimi koripalloilijanruumiineen ja kolhoine kasvoineen).

Lopuksi Saimi kertoo, ettei hänessä ole tippaakaan feministiä. Mikä Saimista ei-feministin tai paremminkin, mikä feminismistä tekee Saimille vastenmielisen? Tätä nimenomaista artikkelia lukiessa päättelin, että Saimin mielestä feministit ovat niitä naisia, jotka pukeutuvat korottomiin kenkiin ja pitävät lyhyttä tukkaa. Tämä seikka harmittaa varmaankin Saimia muodin ja kauneuden ammattilaisena. Uskookohan Saimi herättävänsä naiset syyttävällä lausunnollaan käyttämään piikkareita arkielämässä? Entäs ne rillipäiset ja meikittömät miesnaiset, jotka ovat jo löytäneet miehen? Heille uhkakuvana voisi vilauttaa tilannetta, jossa omat sloggit ajavat miehet pettäjän tielle kauniiden itäsisarten kanssa.

Minua kuvottaa ja väsyttää sukupuolisodan alkeellisuus. Veloenaa siteeraten

Joskus tuntuu siltä, että haluaisin vetää pahvilaatikon päähäni, kun sukupuoliroolikeskustelu alkaa.

Alatyylisessä sukupuolten välisessä kärhämässä perusargumentteja ovat nämä: Nainen: Suomalainen mies on laiska, sohvalla makaava piereskelijä, joka ei puhu eikä pussaa eikä avaa naiselle ovea. Mies: Suomalainen nainen on persjalkainen, ohuttukkainen maatuska, joka ei osaa enää miellyttää miestä ja jolle ei saa edes avata ovea. Tyypillistä "keskustelulle" (poteroista ammuskelulle) on nostaa turhanaikaisia pikkuseikkoja, kuten oven avaaminen tai rintaliivien poltto, kynnyskysymyksiksi. (Tiedoksi tässä välissä muuten niille, joille asia on vielä epäselvä: Olen feministi ja rakastan hyviä käytöstapoja. Kiitän ja katson silmiin kun minulle avaa oven, myös takin päälle auttaminen on herttaista. En koe tätä alistavana, enkä keksi miten kukaan voisikaan kokea. Ja vielä rintaliiveistä; olen käyttänyt sellasia 11-vuotiaasta asti, en tulisi ilman toimeen päivääkään. Suosin kaarituettuja ja pitsisiä malleja, väreinä mustaa ja punaista. Minulle on tärkeää tietää, että minulla on kauniit alusvaatteet. Tämäkään ei ole alistavaa. Tunnen monta tavallani ajattelevaa feministiä. Ai niin, ja pidän seksistä ja meikkaan joka päivä.) Miksi sitten seuraan idioottimaista sukupuolisotaa, jossa sovun saavuttamisesta ei ole selkeästi mitään toivoa? En osaa sanoa, ehkä koen sen jollain tasolla velvollisuudeksi ja sitäpaitsi kiinnostaa (ja karmaisee) lukea, mitä oman humaanin ja sivistyneen ystäväpiirin ulkopuolella esimerkiksi feminismistä ajatellaan.

Mietin, ärsyttääkö Saimin kommentti minua siksi, koska Saimi on nainen? Penäänkö Saimilta sisarten välistä solidaarisuutta ja koenko hänen menneen vihollisen puolelle? En. En halua lähteä ajatuksesta, että meitä on täällä mustia ja punaisia, kyttäämässä aseet tanassa hiekkasäkkien takana. Saimin sukupuoli ei ole lausunnossa kovin oleellinen. Enkä minäkään, edelleen feministinä, tunne mitään erikoista solidaarisuutta kaikkia maailman naisia kohtaan. En myöskään hetkeäkään usko, toisin kuin jotkut feministit, että naissukupuoli olisi jotenkin essentiaalisesti "parempi" (siis hyvä-paha-akselilla) kuin miessukupuoli. Olen aina INHONNUT sitä julistetta, jossa on naisen raskaana oleva maha, joka onkin maapallo, ja tekstinä on "Mies tappaa, nainen synnyttää". Se, että naiset kykenevät samanlaisiin raakuuksiin kuin miehet, on tullut todistettua vaikkapa Tansu Cillerin tai Tatcherin toimesta. Naisten käyttämä väkivalta kuohuttaa monia juuri tuon "nainen varjelee elämää"- oletuksen takia. Kansalaissodassa punaisten puolella taistelleita naisia vihattiin todella syvästi. Tätini, joka on ihan ehta misogyyni, jaksaa aina kauhistella naissotilaitten raakuuksia.

Blogimaailmassa tasa-arvo-, feminismi-, ja sukupuoliasiat tuntuvat kuohahtavan helposti hyvin sotaisaksi sopaksi tavalla, jota kukaan tuskin toteuttaisi kasvokkain. Minulla on vastaavia kokemuksia irkistä, jossa mielipiteet ja argumentit saattoivat pelkkien ennakko-oletusten takia kärjistyä suorastaan loukkaaviksi. Nettikeskustelussa olkinuket ja ad hominemit sinkoilevat, ja vastapuolet linnoittautuvat yhä jykevämmin omiin poteroihinsa. Itse olen jotenkin kauhean väsynyt sotimiseen, josta en ole alun perinkään piitannut. Kun minuun feministinä ahdetaan väkisin olettamuksia, yritän oikoa niitä, mutta jos oikominen ei mene perille, that's it. Minuun on toistuvasti esimerkiksi yritetty lyödä leimaa, jonka mukaan en uskoisi naisissa ja miehissä olevan mitään eroa. Leima saattaa johtua juuri siitä, etten erikoisemmin välitä essentialismista, pidän sitä sekä miesten että naisten kannalta haitallisena, luutunutta sukupuolikäsitystä uusintavana näkemyksenä. Uskon ja NÄEN, herrajumala, että naisissa ja miehissä ON eroa. En vain aina koe sen eron painottamista kauhean oleellisena, haluaisin edes joskus keskustella sukupuolineutraalisti (joka lienee mahdotonta). Omaa naiseuttani ei vähennä se, että en jatkuvasti halua esiintyä sukupuoliolentona (tässä mielessä nettikeskusteluissa on ehdottomasti puolensa, tarvittaessa voi valita neutraalin nikin, jolloin kanssakeskustelija ei ole heti ahtamassa toista tiettyyn viitekehykseen.) Toisaalta en kyllä halua feikata miestä (sukupuolineutraalihan on noin lähtökohtaisesti mies, koska mies on sääntö, nainen poikkeus :P) ihan periaatesyistä.

Olen jo pitkään pyrkinyt ottamaan feminismikeskustelussa esiin miesten alistamisen, etenkin miesten kanssa keskustellessa ;) Useimmat sukupuoluluutumat alistavat yhtä lailla miestä, joskus jopa pahemmin. Esimerkiksi seksuaalisuuteen, kyvykkyyteen ja kyltymättömyyteen liittyvät odotukset miesten kohdalla ovat varmasti raskaita. Olen muutenkin sitä mieltä, että miehen seksuaalisuus on paljon haavoittuvampi kuin naisen (saa väittää vastaan jos on eri mieltä!). Tai se, ettei mies joidenkin mukaan saa näyttää tunteita kuin ilo-vitutus-seksuaalinen halu-skaalalla. Ystäväni, jolla on kaksi lasta, kertoi, että juhlissa tyttö saa ihailua pelkästään olemalla olemassa "voi miten hurmaava mekko, ja ihanat silmät, hymyile sedälle" mutta pojan pitää seistä päällään ja tehdä taikatemppuja saadakseen saman ihailun. Ammattikasvattajana ja muutenkin fiksuna ihmisenä ystäväni näki heti tilanteen haitallisuuden kummankin lapsen kannalta. Eri asia vain, miten isovanhemmille saa sanottua asian hienotunteisesti.

Uu beibi, en enää tiedä minne kirjoitukseni vie. Huolimatta ajoittaisesta tuskastumisestani sukupuoli- ja sukupuoliroolikeskusteluun käyn joskus myös rakentavia sellaisia. Joskus on jopa käynyt niin, että on löydetty konsensus ja kumpikin osapuoli on joutunut antamaan vähän periksi ja tinkimään (tinkiminen on oikeasti kivaa silloin kun sen tekee vilpittömin mielin). Sukupuolikeskustelu ei lopu ikinä, ja keskustelun muodoista juuri sukupuolikeskustelussa on tavattoman helppoa luisua alkeellisiin olettamuksiin, laveisiin yleistyksiin ja kärhämöintiin. Tietty jännite on aina läsnä. Olisi kuitenkin ilo nähdä (ja osallistua) hedelmälliseen sellaiseen, ilman outoa perheriidan makua.

Valokuvatorstai, valo

Ilmalasta, joulukuulta.

Pikkukukkaroiden vaellustaipumuksesta

Sain sivusynttärilahjaksi J:ltä nahkaisen etnopikkukukkaron punaista nahkaa. Päälahja oli kultakiemurainen lyhty. Laitoin pikkukukkaron toistaiseksi asumaan eteisen krääsähyllyyn, jossa asuu muitakin pikkukukkaroita. Siellä on äidin vanha tunisialainen, kirjailtu nahkapikkukukkaro erikoisella avaamismekanismilla, sekä Nassun Guatemalasta tuoma virkattu aurinkopikkukukkaro.

En oikein osaa käyttää pikkukukkaroita (paitsi nassukukkaroa joskus). Lompakon kolikkotasku nyt vaan on kätevämpi, ja satunnaiset hilut kulkevat jossain kassin pohjalla. Lapsena pikkukukkaro oli ensimmäinen askel omaan talouteen. Muistan pyytäneeni viikkorahat aina kolikoina, ja tuohtuneeni, kun isä ehdotti niiden vaihtamista seteliksi. Yksi ensimmäisistä pikkukukkaroistani oli mummolta saatu keltainen tipukukkaro, jossa oli muoviset, pyörivät silmät ja plyymiä. Se oli ostettu Tiimarista, kaupasta joka oli pikkukaupunkilaiselle hienouden huippu.

Löysin arkistoja siivotessani muutaman vanhan pikkukukkaron. Eräs pikkukukkaro oli Mikki-hiiren naaman muotoinen ja Pariisista. Muistan käyttäneeni sitä aikani, kunnes se nuhjaantui pahasti. Sisältä löytyi vanhaa rahaa. Löytyi myös pienenpieni, nahkainen pörssi-tyyppinen pikkukukkaro, jossa lukee PORI, ja joka sisälsi vielä vanhempaa rahaa.

Kun nykyistä asuntoamme perattiin perikunnan toimesta, löytyi jostain laatikon pohjalta aivan hurmaava, kultahelminen, silkkivuorinen pikkukukkaro. Ihastelin pikkukukkaroa muutaman vuoden, se pyöri osana jotain harmoniseksi tarkoitettua asetelmaa ja tipahteli lattialle. Se oli paitsi syötävän soma, myös totaalisen epäkäytännöllinen, helposti särkyvä ja tilaa vievä. Viime jouluna annoin sen H:lle, joka on, jos mahdollista, vielä harakampi kuin minä. H oli kultapörsäänsä jokseenkin myyty. Pikkukukkaroita voi muutenkin lahjoitella vapaasti eteenpäin, lahjan alkuperäisen antajan siitä loukkaantumatta. Näyttelyni avajaisissa sain vanhempien tutuilta taas sivulahjana kerrassaan kauniin, punasilkkisen ja kilisevän pikkukukkaron. Ihastelin sitäkin aikani ja pidin visusti tallessa; kissalle sen kilikiliääni oli täysin vastustamaton. Loppukeväällä, kun R:llä oli vaikeaa, annoin sen hänelle piristyslahjaksi, auttoi vissiin ainakin hiukan. Luultavasti ihailen uusinta pikkukukkaroani jonkun aikaa, ja annan sen sitten eteenpäin.

Lompakot ovatkin ihan eri juttu, ne tulee käytettyä loppuun ja ainakin itse säästän ne muistoina. Vanhin tallessa oleva lompakkoni on about vuodelta 89, valkoista tekonahkaa, lävistetty kammottavin toimistoniitein ja liimattu täyteen hevosten kuvia ja tuppoja häntäjouhista (!). Sitä seurasi virolainen, kirjailtu nahkalompakko, jonka erityisiä ansioita oli pieni peili. Se tuoksuu edelleen luultavasti siltä, jota jotkut kutsuvat "rakkaaksi ryssänhajuksi". Teininä ja parikymppisenä suosin vakaasti etno- ja hamppulompakkoja. Lemmikkini oli intialaisesta kankaasta tehty nyssykkämäinen, punasävyinen ja paljettinen lompsanpussukka, josta vuosi vuodelta harotti yhä enemmän langanpätkiä. Useimmista hamppulompakoista pankkikortit purskahtelivat pihalle ja kolikkotaskun vetskari keräsi hampaisiinsa lankanöyhtää. Nyt olen jo muutaman vuoden käyttänyt äidiltä perittyä nahkalompsaa, joka on toiminut täydellisesti. Se on uskottava (ei tosin katu-) ja sievä, pitää pintansa ja vetää suuret määrät kuitteja.

Kirjastolta oli tullut eilen kiva viesti, kaikki viisi varaamaani kirjaa olivat saapuneet Omenaan. Olen siis viettänyt blogi-hiljaisuutta jo mitä... pari päivää? Hui!

Pikkuneidin juhlissa on riemu verraton

Otsikon sitaatti on saamastani synttärikortista. Koska juhlieni teema oli pinkki, sain useammankin vaaleanpunaisen, pikkulapsille suunnatun kortin, joista riitti riemua pitkään. Muita lahjoja: pikkumyy-pyyhe, Blue Velvet-dvd, Seinfeld-dvd, (meitsi mielletään nähtävästi audiovisuaaliseksi ihmiseksi, kuten O kuittasi) kissakirja, maailmasta hienoin pinkki pahvilakki, jossa lukee kimalleliimalla kaikkea hassua. Oli siis aivan sairaan ihanat synttärit, jotka jatkuvat edelleen. Varastin vähän aikaa blogaamiseen, tämä on myös eka kännisellaiseni :) Ihanat juhlat, kiitos osallistuneille, olen niin iloinen! Huomista viktoriaanista mielentilaa odotellessa! Tosin aivosoluni lienevät huvenneen about puoleen huomiseen mennessä, kääks!

Rakkaudella, Maire

Eilinen taideanti jäi Kallio-painotteiseksi. Nalleinstallaatio, homoemo-dj, Gato Negroa ja Painobaari kotimatkalla. Suunnitelmissa oli harrastaa artsua vähän laajemminkin, mutta tofu-pesto-salaatti ja mutakakku (orkkunamppaa) vangitsivat sörkkalaiseen penthouseen pitkäksi aikaa.

Huomenna 29-vuotispartee. Piirakat pakkasessa, kaalisalaatti jääkaapissa. Tunnollisuuteni ja ajoissaolemiseni oirehtii aina tällaisissa ei-niin-oleellisissa asioissa, kuten juhlien järjestämisessä. Askartelen aina joulukortitkin kuukausia etukäteen valmiiksi, mielihyvästä loistaen. Nyt minulla on odottamassa vastaavanlainen kiva projekti, kalenterin päällystäminen kollaasimaiseksi pienoistaideteokseksi. Säästelen sitä sopivalle hetkelle, kalenteria ei sovi päällystää hätiköiden! Aloitan työväenopistossa keramiikan, siellä päässen purkamaan jatkuvaa paskartelunhimoani. Maalaan säännöllisen epäsäännöllisesti, valokuvaan, photoshoppaan. Liiman, saksien, paperimassan, maalien ja vastaavien kanssa puljaaminen on kuitenkin ihan erityisellä tavalla tyydyttävää, ehkä "maallisemmin" kuin öljyvärimaalaus, jossa ainakin uskottelee itselleen luovansa jotain spektaakkelinomaista (huomatakseen taas maalanneensa punasävyisen lähikuvan orkidean sisältä, joka näyttää sopivasti naisen sukuelimeltä mutta ei kuitenkaan, voisin ehkä ihan oikeasti jo päästä tästä aiheesta eteenpäin).

Lainasin kirjastosta Veikko Aaltosen elokuvan Rakkaudella, Maire. Tarkoitus oli katsella sitä juhlavalmistelujen ohessa, olenhan nähnyt sen ennenkin, mutta jumiuduinkin sohvalle muutamaksi tunniksi. Maire on keski-ikäinen, yksinäinen edustusrouva joka naukkailee pitkästymiseensä ja kanavoi tunteensa erilaisiin kohtalotarinoihin. Maire lukee lehdestä nuoresta äidistä, jonka poliisimies on taannoin ammuttu ravintolakahakassa. Nuoresta, suurisilmäisestä leskestä tulee Mairen pakkomielteiden kohde. Leski Kirsimari ei kuitenkaan suostu ahtautumaan iäti mustiinpukeutuvan tragediennen hahmoon, vaan haluaa katsoa tulevaisuuteen. Maire ei tätä kestä, ja kuten arvata saattaa, kaikki huipentuu murhenäytelmään.

Maire on surullinen hahmo, rakkauden kerjäläinen. Hän elää muiden elämää täyttääkseen omansa sisällöttömyyttä. Aviomies työskentelee Japanissa, tytär ei soita koskaan, poika luuhaa yöt ulkona. Eeva Litmanen esittää Mairen syöksykierteen kerrassaan loistavasti, kaikki voimattoman itkun, humalaisten äkkiraivareiden ja huokuvan myötäelämisen vuoristoradat. Kuten myös lopun tiukkahuulisen päättäväisyyden. Mairessa on muuten myös aivan mieletön musiikki, Mauri Sumenin säveltämä. Myös kuvaaja ja leikkaaja ovat olleet todellisia kuvataiteilijoita, jokainen viipyvä kuva on värien ja sommittelun puolesta harkittu ja tasapainoinen. Mairen kylmä westendiläinen edustuslukaali ja Kirsimarin iloisenkirjavansekava nuori koti keskeneräisellä asuinalueella muodostavat hienot taustat päähenkilöille. Puhumattakaan nyt epäonnisesta, nujertuneesta poliisintappajasta, joka on saanut uuden alun Tammisaaren svenskatalande puutaloidyllissä.

Sain L:ta synttärilahjaksi punakiviset korvakorut (iih!) ja kaulakorun jossa on punaisia pimpuloita ja kohokuvioinen pyörylä ja timangeja (iik!). Korujahan ei siis voi olla liikaa, ei vaan voi. Tiedän joidenkin suhtautuvan samalla tavalla kenkiin. Kengissä on tietysti olemassa edes etäinen hyötymomentti (ihminen tarvitsee kenkiä tepsutellessaan ulkona) mutta korut mahtuvat toisaalta pienempään tilaan.

Valokuvatorstai, kämmenellä

Eläinlinja jatkuu; kissullamme on tapana nukkua Emma-tuolin pehmeällä kämmenellä.

Unkarilainen kansanlaulu

Aina välillä sitä haluaa unohtaa, miten musiikista voi päihtyä, miten voimakkaasti joku tietty biisi vain KOLAHTAA, iskee tainnoksiin, huumaa. Haluaa unohtaa siksi, että on tilanteita, jolloin ei halua ehdoin tahdoin herätellä pulppuavaa elämänvirtaa jossain tuolla rinnan kohdalla, se tuottaisi liikaa kipua. On aikoja, jolloin on helpompaa kulkea lievästi puolikuolleena, kuin ärsytellä ehdoin tahdoin esiin tunteitaan, joiden analysointi tuottaisi liikaa ahdistusta. Itselleni jotkut biisit aiheuttavat niin suuren ja haikean nostalgianpuuskan, ettei niitä voi kuunnella kuin tietyssä mielentilassa, sellaisessa jossa esimerkiksi on niiden nostalgiaa aiheuttavien ihmisten kanssa (kuten Tampereen hää-reunion) tai haluaa itkeä kunnon itkut ja tarvitsee siihen laukaisijan. Olen muutenkin kyllä ihan patologinen nostalgikko, hempeilen ja haikailen tapahtumia jo silloin kun ne tapahtuvat. Hurina kirjoitti muuten taannoin musiikista ja ihmisistä lumoutumisesta tunnistettavaan sävyyn.

Olin alkukesällä Tampereella ystävieni häiden 10-vuotisjuhlissa. Siellä soitettiin loppuillasta unkarilaista kansanlaulua, joka iski minuun kaoottisella ilollaan kuin miljoona volttia. Kuumuus, alkukesän maidonvalkea yö, kansallisromanttinen järvimaisema ja koivut, maaninen kansanlaulu, tutut, hengästyneesti nauravat ihmiset tanssimassa hämärässä huoneessa. Laulu pyöri mieleni pohjalla pari kuukautta ja viime viikolla pyysin vihdoin laulua itselleni, ja tänään se erinäisten kommervenkkien kautta saapui. Olen kuunnellut sen tässä koneen ääressä ainakin kymmenen kertaa. Laulussa on iloisia, rytmillisiä viuluja, lapsenääninen nainen, miesten taustakuoro. Se muistuttaa kletzmeriä. Sanat kuulostavat unkarilaisina hassusti suomelta. Ihana, koukuttava, ihana!

Takaisin hymymaassa

Kiitos ja halaus kaikille edellistä postaustani kommentoineille, olette ihania! Tunnelmakäyrä alkoi hetimiten nousta, kun sain angstattua pahimmat tunnot tekstinä ulos. Minulla on äitini temperamentti, kun pohjamutiin mennään, sinne mennään syvälle ja itketään ja soimataan itseä. Mutta aika nopeasti sieltä taas noustaan ja nähdään elon valoisat puolet. Kuten kommenttiloodassa sanoinkin, olen kyllä pohjimmiltani optimisti ja uskon asioiden sutviintuvan.

Kävimme vuorokauden intensiivimökkeilyllä Kirkkonummella. Löysin sieltä aivan loistavan kirjan nimeltään Sukupuolielämämme vuodelta 1945. Sen on kirjoittanut Fritz Kahn-niminen gynekologi ja taiteilija (?). Kirja avautui itsestään mies-nainen-kuvaparin kohdalta, jossa miehen ominaisuuksiksi oli lueteltu mm kapeat reidet ja "äly ja toimintavoima vallitsevat", sekä naisen ominaisuuksiksi paksut reidet ja "tunteet ja uhrautumishalu vallitsevat". Hilpeässä kuvaparissa oli kyllä ainakin omalta kohdaltani totuuden siemen, vaikka toivoakseni omassakin päässäni vallitsevat joskus myös äly ja toimintavoima.

Vaikka kirja oli luonnollisesti pahasti vanhentunut niin tasa-arvon kuin lääketieteenkin kannalta, oli siinä myös aika moderneja näkemyksiä. Syntyvyyden säännöstelyä suositeltiin lämpimästi, ja esitettiin siihen monia, osin vanhentuneita keinoja. Kahn suositteli coitus interruptusta hyvänä ehkäisymenetelmänä. (Syvältä kumpuavalla kokemuksen rintaäänellä voin sanoa, että väite on kukkua). Sen sijaan coitus intin henkis-eroottiset vaikutukset nähtiin negatiivisena, "on kuin viulistilta kesken loppuhuipennuksen katkeisi kieli, ja hän joutuisi viheltämään aarian loppuun." Taidatkos tuon paremmin sanoa. Sikiönlähdettämisestä puhuttiin paljon, vaikka Kahn piti aborttia julmana toimenpiteenä puhuen kohdusta hyvin lyyriseen sävyyn, hän tuntui kannattavan abortin laillistamista.

Kykenemättömyydestäkin oli oma, pitkä lukunsa. Aviollisen kykenemättömyyden yhtenä syynä Kahn piti seksielämän arkistumista. Lääkkeeksi suositeltiin toisen huomioon ottamista esimerkiksi kynttiläillallisen ja kauniin ehostuksen muodossa. Kahnilla on aivan ehdottomasti pointti, pitkän parisuhteen bed death on parhaiten vältettävissä sillä, ettei ala pitää kumppania itsestäänselvyytenä. Kirjassa vastuu vireästä seksielämästä sälytettiin vaimon harteille: "Naisen on opittava ymmärtämään, että hänen todellinen kutsumuksensa ei ole maistella kaikkia taiteita ja tieteitä, ja ajattelemattomasti matkia miesten aikaansaannoksia, vaan että luonto on määrännyt hänelle aivan erikoisen naisellisen ja täysin epämiehekkään elämänradan jota hänen on kuljettava tullakseen todella onnelliseksi ja jonka vaiheet ovat: rakkaus - avioliitto - äitiys - lastenkasvatus."

Kirja oli hauska reliikki, epätasa-arvoisille ja rasistisille jutuille voi näinä maailmanaikoina ja tässä maailmankolkassa jo hymähtää. Hieman kylmäävää tosin on, että Kahn itse juutalaisena tuntui kannattavan jonkinlaista rodunjalostusta, hän ei pahemmin arkaillut puhua tyhmistä, liikaa lisääntyvistä ihmisistä verrattuna älykkäisiin, säädellysti lisääntyviin ihmisiin. Tuo "tyhmät lisääntyvät liikaa"-retoriikkahan on tuttua monenkin nykyeugenikon puheista.

Pitävätköhän puheet maalaisilmasta paikkansa? Olen jo viitenä kesänä huomannut, että mökkiolosuhteissa sekä nukuttaa, nälättää että seksittää aivan jatkuvasti. Nukuttaminen voi selittyä silläkin, että jokapäiväisiin toimenpiteisiin, kuten ruuanlaittoon ja tiskeistä huolehtimiseen menee huomattavan paljon aikaa. Puhumattakaan nyt kaikista puhdetöistä, joita riittää. Kävin myös uimassa, vesi oli linnunmaitoa, järven äänet vienoja. Matkalla rannalle tieltä löytyi litteäksi kuollut kyylapsi, pieni raukka, liian nuori välttämään nelipyöräistä hirviötä. Samaisella nelipyörähirviöllä mekin mökille matkasimme tosin. Olen jo jonkun aikaa ajatellut kirjoittaa autoista ja ajamisesta. Autoilu on jo itsessään minulle hiukan traumaattista, ajoin kortin pari vuotta sitten, mutta en suostu vieläkään ajamaan, inhoan ja pelkään ratissa oloa. En ole kyennyt omaksumaan rutiinia. Kun vanhempani muuttivat lähiöstä keskustaan, heidän autonsa muutti pihallemme. Punavuoressa autoa ei tarvitse eikä kannata edes säilyttää. Kätevä ratkaisu; kumpikin osapuoli pääsee käyttämään autoa tarvittaessa, mutta suurimman osan aikaa se viettää hiljaiseloa pihlajan alla. Käytämme autoa isojen hankintojen kuljetteluun ja mökkireissuihin, vanhemmat suunnilleen samaan. L käy luonnollisesti julkisilla töissä, samoin minä silloin kun töitä on. Auton kyydissä on mukavaa istua, mutta en ole koskaan omaksunut autoelämäntapaa lainkaan, enkä kyllä aiokaan. Vaikka ajamispelkoni tuntuukin tavallaan tyhmältä, se on toisaalta äärimmäisen tehokas vastalääke autoistumista vastaan. Ei tule tilannetta, jolloin lähtisin jonnekin autolla "koska sillä pääsee nopeimmin". Päivittäisiä ärrinmurrin-hetkiäni on katsoa bussipysäkillä, kun ohitse jyrää kolonnakaupalla henkilöautoja, joissa on tasan yksi matkustaja. Peevanan Espoolaiset autofanit, ettekö tiedä että Tapiolasta pääsee bussilla yhdeksässä minuutissa Helsingin keskustaan :) Ja bussissa voi esimerkiksi juoda kahvia, lukea uutislehtä tai perehtyä lempiromaaniin. Itse olen niin aamutorvi, että en varmasti edes voisi herättyäni istua rattiin, nuokun mielummin bussissa ja tuijotan aamusumua.

Syyllisyydestä vielä: se on päivittäinen vieraani. Kannan syyllisyyttä vähän kaikesta. Odotusten täyttämisestä, maailmantilanteesta, omista elintavoista ja sellaisesta. Olen ajatellut taas aktivoitua kansalaisvaikuttamisen suhteen, mennä mukaan järjestötoimintaan. Aion myös alkaa luovuttaa verta. Ajatus vähän karmaisee, mutta kaipa sen karmaisun voittaa. Verenluovutuksessa on samaa viehättävää maanläheistä konkreettisuutta kuin vaikka kulutusvalinnoissa tai vegetarismissa. Addressit ja mielenosoitukset, vaikka tärkeitä vaikutusmuotoja ovatkin, tuntuvat usein jotenkin epämääräisiltä ja katoavilta.

Istuimme äsken parvekkeella elokuun mustassa, tuoksuvassa yössä. Naapuritalosta soi Olavi Virran laulama Hopeinen kuu. Olo tuntuu taas kovin onnelliselta.

Nalle ja Pelakuu

Myin tänään Hietsussa nallen taiteilijalle, joka käyttää sitä osana Karhujen yön installaatiota. Se toteutuu Bear Park Cafen seinään Karhupuistossa Taiteiden yönä 16-20. Tajusin juuri, että muutin Karhupuiston vierestä Otsolahteen. Naapurikatumme on Nallenpolku, mikä palleronimi. Nallenpolulla asuu taiteilijoita.

Pitää mennä verestämään karhumuistoja Karhupuistoon, viimeistään Taiteiden Yönä. Karhupuiston sateenkaarinen lippakiskakahvila avattiin samana kesänä kuin Osuuskunta Pelakuun luomukioski-kesäkahvila Vallilassa. Lippakiskat kokivat silloin yhden renessansseistaan, arvatenkin jonkun lehtiartikkelin seurauksena. Meitä oli Pelakuussa kuusi yritystoiminnasta täydellisen ulalla olevaa humanistihippiä. Vuokrasimme kioskin edullisesti, maalasimme sen sisältä vaaleanpunaiseksi, punontataitoinen teki pajuamppelit, minä suunnittelin logon. Myyntiin hankittiin luomujäätelöä, Laitilan limonadeja, reilun kaupan suklaita, itse teimme piirakoita ja ihan jumalaisen hyviä savutofupatonkeja. Koska luomu- ja reilunkaupan tuotteet olivat kalliita ja alkupääomamme jotain todella minimaalista, kiskamme hyllyt muistuttivat kyllä tavaramäärältään viljandilaista lihakauppaa vuonna 1989 (tiedän mistä puhun, en kyllä tajua mitä teimme LIHAkaupassa luokkaretkellä). Periaatteellinen riita, joka kohti mielenosoitukselliseen parvekkeellepoistumiseen koski biodynaamisten nallekarkkien hankkimista myyntiin. Minä vastustin naurettavan kalliin hinnan ja sen, että rinnastan biodynaamisen viljelyn kiviterapiaan, takia investointia, joku oikeaoppisempi kasvissyöjä kannatti. Ei niitä sitten hankittu, koska ei ollut varaa.

Ottamatta aivan tarkkaa selkoa erilaisista säädöksistä ja määräyksistä myimme itse tehtyjä leipomotuotteita. Jossain vaiheessa selvisi, että kiskamme varustelutaso oli liian alhainen ruoanvalmistukseen (ei lämmintä vettä), mutta katsoimme säädöstä sormien läpi. Kukaan ei onneksi ikinä tullut kovistelemaan meitä aiheesta. Pöytien pitämiseenkin olisi tarvinnut olla erillinen lupa, jota emme tainneet ikinä hankkia. Asiakaskunta koostui pääosin kavereistamme ja muutamasta Paavalinpuistossa hengaavasta rantareinosta, joille reilun kaupan ja käden santsikupit maittoivat. Päivittäin kyseltiin tupakkaa ja kaljaa. Näiden tupakkitoiveiden takia keltaiseen keitaaseemme yritettiin murtautua pariinkin kertaan, ja jouduimme investoimaan myös uusiin ja uusiin munalukkoihin.

Jälkeenpäin ajatellen yrityksemme oli ainakin rahallisesti tuhoon tuomittu. Palkkaa emme tietenkään pystyneet itsellemme maksamaan, itse asiassa jouduimme kaikki sijoittamaan rahaa hommaan. Verotoimiston kanssa käytävä byrokratia oli tuskastuttavaa. Suurin ongelma oli sijainti, aivan liian syrjässä. Sekakäyttäjien kanssa väittely siitä, onko meillä myynnissä tupakkaa vai ei, oli joskus rasittavaa. Kuitenkin kaikitenkin projekti oli ihana, lämmin, sympaattinen. Loimme yhdeksi kesäksi iloisenkirjavan keitaan Hämeentien harmauteen.

Tällainenkin on pian. Pitäisiköhän?

Hassua, olen pitänyt tätä blogia vasta muutaman kuukauden, ja siitä on tullut jo aika tärkeä osa elämääni. Huomaan poimivani aiheita, eräänkin kosteahkon illan jälkeen kännykästäni löytyi kryptisiä viestejä kuten "homososiaalinen asema" ja "salamarakkaudet erot". Olin tallettanut itselleni vinkkejä keskusteluista blogiin analysoitavaksi. Harmi vain, että en oikein hahmota tuota homososiaalista asemaa vieläkään. Olen löytänyt monta kiinnostavaa blogia=kiinnostavaa ihmistä, jotka haluaisin mielelläni tavata livenä. Tavallaan mietityttää, että olenko myöhäisherännäinen bloggaaja, näyttää, että moni bloggaaja on jo muodostanut ystäväpiirin keskenään, blogimiitit ovat muuttuneet tapaamisiksi ystävien kesken. Tuollainen tilanne on tosi hieno, minulla on vastaavanlaisia kokemuksia ircistä. Omasta puolestani kuitenkin vähän harmittaa, etten aloittanut aikaisemmin. Blogilistallani on monta mielenkiintoista ihmistä (pitäisi päivittää sitä, olen taas löytänyt uusia kivoja blogeja) joihin haluaisin tutustua. Järjestäkää bloggaajatapaaminen, niin tapaatte siellä minut, olen kiva jä jännä! Itse en tavallaan uskalla tehdä aloitetta, ajoittain oirehtiva ylihienotunteinen kainouteni estää minua, mutta jos joku ottaa ideasta onkeensa, osallistun mieluusti mahdolliseen järjestämiseen tahi tiedottamiseen.

Valokuvatorstai, onnellinen

Vapaana hulmottava koira, onko onnellisempaa olentoa? Koira on Igge, lempeä banaaninsyöjäkoira.

Työelämän kovuudesta

Veloena kirjoittaa oman alan työpaikkojen etsinnästä ja sen (tragi)koomisuudesta. Itse, hiljattain valmistuneena ja pidempiaikaista työpaikkaa jatkuvasti etsivänä en aina tiedä puhjetako mielipuoliseen hohotukseen vai suonenvedontapaiseen itkuun esimerkiksi tällaisten ilmoitusten edessä. "Etsimme kustannusyhtiöömme graafikkoharjoittelijaa. Hallitset Photoshopin, Indesignin ja Illustratorin hyvin. Pärjäät kovan paineen alla hermostumatta, etkä valita turhasta. Ymmärrät julkaisualan kovat aikataulupaineet ja pystyt tarvittaessa venymään todella voimakkaasti, etkä luovuta suurienkaan haasteiden edessä. Et myöskään viilaile asioita ikuisesti olemalla liiallinen perfektionisti, vaan ymmärrät tehdä tehtävän mahdollisimman nopeasti loppuun laadusta tinkimättä."
Tuosta duunista maksettaisiin 200 euroa kuussa. Hieno homma, samaa luokkaa kuin opintotuki. Pahoittelen kohta seuraavia alatyylisiä ilmaisuja, mutta tuon ilmoituksen lukeminen VITUTTI todella. Kaksisataa euroa palkkaa siitä, että joutuu venymään äärimmilleen eli kuuntelemaan mielettömiä vaatimuksia, unohtamaan työajat, ottamaan paljon vastuuta ja olemaan samalla rennon suvereeni laaduntuottaja. Saatana.

Selailin muitakin työpaikkoja, satuin avaamaan Suomen Postin työpaikkailmoituksen. Siinä haettiin extraajia jakeluun, eli ihmisiä, joille soitetaan ennen kukonlaulua ja käsketään tulemaan välittömästi jakamaan postia paikkaan x. Ja tämä ilo surkealla palkalla. Satun tietämään, että vakituisistakin postinjakajista on aina pulaa. Vaikka asia tai ammattiala ei minua henkilökohtaisesti koske, tekisi mieli laatia vihainen kirjelmä sisällöllä "Pientä rajaa, riistäjät!".

Ystäväni R, joka on toimittaja, työskenteli taannoin erästä ajankohtaisohjelmaa varten useissa eri paskaduuneissa. Pätkät oli saatu vuokravälitysfirman kautta. R:lle painotettiin nöyryyttä ja joustavuutta. Koulutusta ei tietenkään annettu, R pistettiin kylmiltään pesemään mummoja, tarjoilemaan ja tiskaamaan. Työkutsut tulivat tunnin-parin varoitusajalla. Ohjelmalla pyrittiin osoittamaan silpputyöläisten oikeudettomuus.

Tarinoita kaltoin kohdelluista paskaduunareista riittää, voisin kertoa vaikka kuinka monta ihan omasta ystäväpiiristäni. Erityisen masentavaa omalla kohdalla on vain se, että sama kurjistamistendenssi näkyy vallitsevan myös oman alani "oikeissa" töissä. Firmat säästävät ottamalla puolen vuoden työharjoitteluun opiskelijoita tai vastavalmistuneita, joille hymistellään epämääräisesti "paikan vakinaistamisesta", kunnes harjoittelu on saatu päätökseen. Tällöin harjoittelijalle näytetään ovea, josta seuraava ilmainen harjoittelija onkin jo tulossa sisään, taas puoleksi vuodeksi. Palkan maksaa Kela opintotuen tai työmarkkinatuen muodossa, ehkä joissain tapauksissa firma antaa pientä, 200 euron tyylistä karkkirahaa.

Mörr.

Suolaiset sormet

Ruskeat pihlajat, sinapinvärinen nurmikko. Kädet haisevat mäntysuovalta ja mereltä, iho on ohennut ja hellä. Matoissa samat öljyvärin kirjomat kuviot haaleampina. Parvekkeella koivun ripottamaa konfettia, krassinsiemeniä, kellastunut lipstikka.

Veenuskukkulan valloittajat

No, niinhän siinä taas kävi, että mielenosoituspaikalla oli about seitsemän ihmistä, ja me Nassun kanssa hannasimme Kiasman kauppaan ja terassille. En tässä iässä jaksa olla niin masokisti, että menisin minimielenosoituksiin, jossa saa lähinnä hävetä silmät päästään, niin oikeaoppista ruohonjuuritason vaikuttajaa minusta ei enää tule. En kyllä tajua, mikä säällisessä tiedottamisessa on niin vaikeaa? Pelkällä ketjutekstarilla olisi saanut paikalle edes mainittavan määrän ihmisiä. Nazzer löysi Kiasmasta hienoista hienoimman Helsinki-paidan ja minä graafisen suunnitelun oppaan ja näin uhrasimme poliittisen aktivismimme kapitalismin alttarille. Mutta minkäs teet, Kiasma-kauppaan saisi hassattua rahaa ihan määrättömät määrät.

Keksimme ex tempore tehdä lähiöseikkailun, otimme lähijunan Malmille. Siellä joimme kahdet jonkun paikallispubin terassilla. On mielenkiintoista, miten muutaman asemanvälin päästä Helsingin keskustaa on aivan toinen maailma, toisennäköisiä ihmisiä, toinen meininki. En kehdannut tilata punkkua vaan join äklöpinkkiä aspartaamilillua, vissiin siiderin tai lonkeron nimellä. Baarin asiakkaat näyttivät siltä, että suuressa osassa keskustan paikkoja heille näytettäisi heti miten ovea. Kalliossakin on toki räkälöitä, mutta niissä kantaturilaisiin sekoittuu aina boheemia ainesta: opiskelijoita, taiteilijoita, muusikkoja, hippejä. Malmilla meininki oli jotenkin lohdutonta, näin ikäisiäni miehiä, jotka kävelivät epävarmasti kuin taaperoikäiset, keskushermosto ikuisen vaurion saaneena. Punakaksi palaneita suomenleijonapaitaisia- ja kaulakoruisia, rämeä-äänisiä naisia, maahanmuuttajia, teiniäitejä. Köyhyyttä, osattomuutta, syrjässäolemista. Täytyy painottaa, että olimme asemanseutuvilla, tiedän Malmilla olevan ihania omenapuupihataloja ja assatodellisuuden olevan vain osa todellisuutta.

Tavallaan Malmin touhua seuratessa tuli falski olo, kuin olisi joku snobbaileva antropologi täysin vierasta kulttuuria kartoittamassa. Olen elänyt kuitenkin väistämättä aika keskiluokkaisen turvattua elämää kaikesta hippeilystä huolimatta. Joskus teininä, kun tuli vietettyä jonkun verran aikaa punk-skenessä, tuli tavattua elämän pahasti murjomia ihmisiä. Alakulttuurina punk tuntui vetävän puoleensa kärsineitä, tai ehkä punkkarit olivat normaalia avarakatseisempaa porukkaa ja hyväksyivät joukkoonsa siipeensä saaneet ja kotoaan karanneet. Muistan jo silloin tunteneeni itseni joskus toisaalta tarkkailijaksi ja toisaalta sosiaalityöntekijäksi jutellessani jonkun kiljusta pahoinvoivan, isäpuolensa pieksämän pikkutytön kanssa. Halun auttaa ja kuunnella, ja samalla vahvan ulkopuolisuuden ja osattomuuden tunteen. En ikinä pitänyt punk-musiikista yhtään, en kännännyt itseäni oksukuntoon (etenkään kiljusta), en uskaltanut värjätä hiuksiani shokkivärillä peläten niiden menevän huonoon kuntoon, ja pidin monia punkkareita epä-älyllisinä juoppoina, mutta joku siinä meiningissä viehätti. Aktivismi oli myös 90-luvulla (ennen eläinoikeusliikkeen breikkausta) kytkeytynyt niin vahvasti punkkiin, että punkilta oli suorastaan vaikea välttyä.

Pohdimme Nassen kanssa muun muassa kolmannen maailmansodan mahdollisuutta ja sitä, voisiko ihmisistä kitkeä ahneuden jollain keinoin? (Neukuissahan tätä kokeiltiin, mutta keturalleen meni). Näiden aiheiden vastapainoksi puhuimme myös koiranpennuista ja kissojen kurinaäänestä. Ja siitä, miten harmi on, ettemme ole enää naapureita. Kun asuin valtamerilaivatalossa melkein-Torkkelinmäellä ja Nazzer Hämeentiellä kommuunissa, vierailut olivat melkein päivittäisiä.

Kotipihalla näin, kun sepelkyyhky ja pupu laidunsivat keltaisella nurmella vierekkäin. Sellaisen edessä katukuilujen kaipuu katoaa ainakin hetkeksi.

Ai miten otsikko liittyy postaukseen? Ei tällä kertaa niin mitenkään, se tarttui silmään jostain yhteydestä, sen niminen erotiikkaelokuva on tainnut pyöriä joskus synnyinvuosikymmenelläni. Kahdella eellä ja isolla veellä.

Formulat fidduun Helsingistä

Toyota järjestää 12.8. klo 14.30 alkaen formula 1 esittelytilaisuuden
Helsingin keskustassa. Ks. tilaisuus tulee aiheuttamaan melutason ylityksiä
ja haittaamaan julkista liikennettä, osa keskustan kaduista joudutaan
sulkemaan. Päätös luvan myöntämisestä Toyotalle tehtiin epädemokraattisesti
esityslistan ulkopuolella ja köydä Toyota-yhtiö maksaa huvista Helsingille
ruhtinaalliset kaksituhatta euroa. (lainaus sähköpostilistalta). Tässä myös linkki Helsingin Sanomien artikkeliin aiheesta.

En valitettavasti löydä mitään suoraa linkkiä kaupunkiformulakriittiseen mielenosoitukseen, mutta joka tapauksessa Kiasmalla lauantaina 12.8. klo 14 on kokoontuminen. Autourheilu on niitä harvoja asioita, jotka saavat kaltaiseni nykyään maltillisen henkilön verenpaineen kohoamaan etenkin silloin, kun se tuodaan HELSINGIN KESKUSTAAN ja sillä häiritään joukkoliikennettä. AutoURHEILU, mitä hemmetin URHEILUA sekin on, böh?

Valokuvatorstai, hoitaa, hoivata

Kissaäiti opettaa poikasia peseytymään.

Lukemusmeemi

Paremman maailman Mikko haastoi lukijansa kirjallisuusmeemiin, ja koska olen kiistämättä lukija, otan haasteen vastaan.

1. Yksi kirja, joka muutti elämääsi:
Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla-trilogia avasi teininä aivan uuden ikkunan lähihistoriaan, ja vaikutti varsin vahvasti omaan poliittiseen ideologiaani eli toisin sanoen minusta tuli vasemmistolainen osaksi Pohjantähden takia. (En muuten pysty pitäytymään tässä yksi kirja-jutussa alkuunkaan, pakko sanoa useampia). Vielä nuorempana luettu Marja-Leena Mikkolan Anni Manninen aiheutti samanlaisen valaistumisen ympäristönsuojelun suhteen.

2. Yksi kirja, jonka olet lukenut useammin kuin kerran:
Luen kaikki hyvät kirjat monta kertaa. Mainitaan nyt vaikka Päivi Alasalmen Sudenhetki-novellikokoelma, jonka niminovelli on erityisen koukuttavan sysimusta.

3. Yksi kirja, jonka tahtoisit mukaasi autiolle saarelle:
Vladimir Nabokovin Lolitan, tarkemmin sanottuna The Annotated Lolitan, joka sisältää perusteelliset selitykset kaikkiin mahdollisiin sanaleikkeihin, kiertoilmauksiin ja intertekstuaalisiin viittauksiin, joita Lolita vilisee.


4. Yksi kirja, joka teki sinusta hupakon:
No ehkei hupakkoa, mutta hilpeän teki Bridget Jonesin päiväkirja, luimme sitä Nassun kanssa Viron kiertomatkalla junassa, kikatimme niin ettemme pysyneet penkillä ja heittelimme toisiamme leivällä.


5. Yksi kirja, joka sai sinut puhkeamaan kyyneliin:
Pohjantähti tietysti, etenkin kakkososa. Kun valkoiset pistävät Elinan naureskellen kuuraamaan työväentalon vessaa, koska Akseli on punapäällikkö ja Elina sanoo ääni värähtäen "Meillä tehdään tämä joka lauantai, ei sitä ole naurettu", aukeavat minulta kyynelhanat. Myös Aulikki Oksasen kirjat itkettävät herkästi, Isosisko ja Pikkuveli esimerkiksi, ja Kultivoidut Rikokset-novellikokoelman Kynä, jossa taksikuskin vaimo katoaa ja kuulakärkikynä kertoo Chilessä kadonneista toisinajattelijoista. Olen muuten sellainen maruliisa, että pelkkä novellin kuvailu alkoi pistellä nenänsisusta (ensimmäinen itketysoire).


6. Yksi kirja, jonka toivoisit tulleen kirjoitetuksi:
Jonkun kattavan yleisteoksen suomalaisen naisliikeen historiasta.

7. Yksi kirja, josta toivot, ettei sitä olisi koskaan kirjoitettu:
Laura Doylen Heikko vahva vaimo. Jo nimi saa yökkäämään. En kyllä ole lukenut koko kirjaa, ehkä pitäisi, mutta vieroksun populaari-pseudotieteellisiä, sekä naisia että miehiä aliarvioivia ja typistäviä kirjoja, joiden avulla elämä ja parisuhde muka muuttuu auvoksi.

8. Yksi kirja, jota luet paraikaa:
Näitäkin on useampi. Annie Proulxin Laivauutisia, Mikael Niemen Nahkakolo, Wislawa Szymborskan Sata Szymborskaa sekä Julkaisun tekeminen-nimistä graafisen suunnittelun opusta.


9. Yksi kirja, jonka olet aikonut lukea:
Louis-Ferdinand Célinen Niin kauas kuin yötä riittää. Sain sen pari vuotta sitten synttärilahjaksi aina hyviä kirjalahjoja antavalta T:ltä lähes rikkiluettuna painoksena.


10. Nyt haasta viisi bloggaajaa:
Kaikki lukemani bloggaajat lienevät tehneen tämän meemin. Kaikki halukkaat on haastettu!

Lapsista ja niiden tekemisestä/saamisesta

Onkohan otsikossa sallittua käyttää kautta-merkkiä, ehkä ei, mutta minkäs teet. Lasten maailmaansaattamisesta puhutaan eri sanoin riippuen puhujasta. Joskus vuosia sitten lausahdin aikaisin äitiytyneen pikkuserkkuni kuullen "jos hankin lapsia..." ja hän korjasi moittivasti "jos saan lapsia". Korjauksella hän ymmärtääkseni viittasi siihen, että lapset ovat, jos ei nyt Jumalan kämmenellä, niin ainakin lahjoja jotka tulevat jos ovat tullakseen. Toki on näin, kaikki lapsia haluavat eivät niitä saa. Itse olen vierastanut lastenSAANTI-puheessa jonkinlaista holtittomuutta, ikään kuin niitä lapsia vaan pulpahtelisi epälukuinen määrä, ja pulpahtelumäärään puuttuminen olisi jotenkin moraalitonta. Ne, jotka vierastavat lasten TEOSTA puhumista, ajattelevat luultavasti, että niiden tuleminen ei pohjimmiltaan ole kenenkään vaikutuspiirissä, ainakaan loputtomiin. Ja toki näin onkin. Ehkä lastensaanti-puhe herättää minussa lievää vieroksuntaa siksikin, että se ikään kuin vihjaa, että lapset ovat aina ja kaikkialla suurin lahja mitä ihmiselle voi suoda.

Olen huomannut ajattelevani lasten hankkimisesta vähän samaan tapaan kuin avioliitosta. Ihailen ihmisiä, jotka valitsevat lapsettomuuden enkä missään nimessä pidä vanhemmutta onnellisen tai täyden elämän takeena. Kuulen ilolla ja mielenkiinnolla esimerkkejä vapaaehtoisesti lapsettomien elämästä, tavallaan samastun heihin. Äitiyteen liitetyt odotukset ja etenkin tietty tuomitsevuus ahdistavat minua. En tiedä, vieroksunko enemmän äitien harrastamaa tuomitsemista vai äiteihin kohdistettua? Toki puhun nyt vain pienestä osasta äitejä ja äitiodotuksia, mutta vähän väliä saa lukea lehdistä hyvinkin jyrkkiä mielipiteitä esimerkiksi imetyksen kestosta tai siitä, minne pikkulasta saa viedä. En miellä itseäni erikoisesti lapsi-ihmiseksi (enemmänkin eläinihmiseksi, eläimet ovat pehmeämpiä, hiljaisempia ja ymmärrettävämpiä), saatan tuskastua lasten kitinästä ja tunnen usein, etten ymmärrä lapsia. Haluan kuitenkin itse lapsia, tai lapsen. Ja vieläpä mieluiten oman, biologisen lapsen. En koe geenejäni millään muotoa jatkamisen kannalta ylivertaiseksi, haluan lähinnä kokea lapsen kantamisen ja synnyttämisen (helppo varmaan uhota tässä vaiheessa :P) Uskon ehdottomasti, että adoptiolapseen voi tuntea yhtä voimakasta sidettä kuin biologiseenkin, enkä osaa perustella haluani järkisyillä. Ehkä tämä onkin hitaasti heräävä biologinen kelloni, joka tikittää vaimeasti tuolla alavatsan tienoilla?

Entä, jos saisin tietää, etten (ettemme) voi saada lapsia? Turvautuisinko hedelmöityshoitoihin, yrittäisinkö adoptiota? En tiedä. Olen lukenut joitain kirjoituksia ihmisiltä, joiden parisuhde on muuttunut jatkuvan yrittämisen johdosta pelkäksi rytmitettyjen yhdyntöjen viipaloimaksi pakkopullaksi. Vuosikausien odotusta adoptiopäätöksen ja itse lapsen saamiseksi. Jatkuvaa ruumiinlämmön mittaamista, keskenmenoja, surua. Hyväksyisinkö jossain vaiheessa, että lapsia ei tule, that's it?

Tiedän itse ainakin kykeneväni hedelmöittymään, koska minulle on tehty aikoinaan abortti. Olen ennenkin halunnut kirjoittaa abortista, mutta sen mahdollisesti aiheuttamat reaktiot ovat pelottaneet, abortti jakaa mielipiteitä ihan yllättävissäkin yhteyksissä. En kuitenkaan itse häpeä enkä kadu tehtyä. En ole tähän päivään mennessä saanut tapahtumasta traumoja, lähinnä itse prosessin jälkeen tunsin valtavaa helpotusta ja elossa olemisen iloa (joku voisi pitää tätä ironisena). Kun kuulin olevani raskaana (tai näin, vuorenvarma tieto iski minuun kun odotin unta, seuraavana aamuna koulumatkalla menin ostamaan testin ja lähimpään kahvilaan tekemään sen), ensireaktio oli silkka kauhu ja pelko, mutta minkään laista epäröintiä tunteeseen ei liittynyt. Elämäntilanteeni ja parisuhteeni oli siinä vaiheessa vähintäänkin selvitystilassa (itse asiassa kyseinen aika oli elämäni pahinta, ei-aborttiin liittyvien seikkojen takia) ja tuli lähinnä mieleen, että "tämäkin vielä, loistavaa". Abortin kanssa läpikäydyt tunteet selvittivät kuitenkin mieleni ja saivat minut näkemään, että silloisella parisuhteella ei ollut minkäänlaisia tulevaisuudennäkymiä. Ehkä olisin ottanut abortin raskaammin, jos olisin elänyt onnellisessa suhteessa ja varmassa elämäntilanteessa, kuka tietää?

Yksi tärkeimpiä oman elämänfilosofiani ohjenuoria on kärsimyksen minimointi. Siksi kannatan aborttioikeutta, eutanasiaa, kärsimyksistä päästämistä. En myöskään epäröisi abortoida pahasti kehitysvammaista sikiötä. Vammaisilla on luonnollisesti oikeus elää, en voi tätä kyllin painottaa, mutta koko elämänsä kärsivillä on oikeus olla syntymättä. Puhe "perheen päivänsäteinä" toimivista Downin syndroomaa sairastavista lapsista hirvittää joskus, etenkin kuultuna täysin kokemattomien suusta, satun jossain määrin omakohtaisesti tietämään, että asia ei useinkaan ole näin, vaan henkistä jälkeenjääneisyyttä aiheuttavan vamman kylkiäisenä tulee usein muita, erittäin pahoja, elämänlaatua heikentäviä sairauksia, joiden hoitaminen ei kotioloissa onnistu.

Omaan kaveripiiriini on alkanut ilmestyä, tosin toistaiseksi aika maltillisessa määrin, vauvoja. Näen heissä ihan uudenlaista iloa ja valoa. Jonain päivänä haluaisin kokea sen itse, en ihan vielä.

Kuu on mieletön, täyteläisen oranssi elokuunkuu, oudon sensuelli normaalisti niin kylmäksi taivaankappaleeksi. Melkein säikähdin nähdessäni sen, niin lämminvärinen ja suuri se on. Näen usein unia pelästyttävän hienoista sateenkaarista tai kauhistavan tummansinisistä taivaista, hauskaa että se säikähdyksen laatu tulee joskus hereilläkin.

Lempiasioitani

Koska maanantai on tyhmä päivä, koska sain Nassun kanssa aikaan kärhämän aiheesta akateemisuus vs työväenluokkaisuus/ajattelu vs kädentaidot, koska piha on kärventynyt ruskeaksi, koska tunnen jatkuvaa, kalvavaa tyytymättömyyttä, koska viikonlopun jälkeen pitäisi palata salaattiruotuun, koska olen itsekäs, käpertyvä, asioita loputtomasti edestakaisin vatkaava tylsimys aion listata seuraavaksi itseäni piristääkseni LEMPIASIOITANI:

- lehtipuumetsä myöhään syksyllä
- eläinlapset
- meressä uiminen
- messingin haju käsissä
- käden työntäminen karkeahkoon hiekkaan
- kantakaupungin katukuilut kuumana iltapäivänä
- vanhojen kirjojen tuoksu
- ensimmäinen lasi viiniä
- ihmisten valaistut ikkunat kun on itse ulkona pimeässä
- loppukesän öiden tuoksu
- erkkerit
- pensselin hankaaminen mäntysaippuapalaseen
- peltirasiat
- naamankokoiset kukat Torkkelinpuistossa
- surrealistiset unet
- ohuet mustat tussit

Näin muutamia mainitakseni. Soitin Nassulle hyvittelypuhelun ja uimareissu odottaa.

Etu-Töölön kielot

Olin juurieronneen ystävän yllätyssyntymäpäivillä Etu-Töölössä. Vaikka vietimmekin pääosan ajasta pihalla, on kotikin hehkuttamisen arvoinen. Iso jugend-talokommuuni ydinkeskustassa, juhlien järjestäjällä on paitsi viherkasvien kukittama erkkeri, myös ratikkanäköala ja pariisinsininen, 90 asteen kulmia sisältämätön keittiö.

Koska mansikkaiset juhlat kestivät pitkään, tuli myös katsastettua pihan jättilehmuksen takamaasto (sisäinen pissikseni nostaa päätään) ja siinä sivussa taivasteltua, että monenko maailman pääkaupungin keskustatalon pihalla kasvaa kieloja (jotka eivät tosin enää tietenkään kuki, mutta kumminkin).

Etukäteen vähän jännitti, miten vastaeronnut suhtautuu yllätykseen, eläytyen tilanteeseen en olisi ihmetellyt itkunpuuskaa ja äkkikatoamista. Kaikki meni kuitenkin oikein sujuvasti. Annoin lahjaksi kirjotun lintukukkalaukun ja ystäviäni symppaavalta äidiltäni oli laukun sisällä yllärilahjana vielä kaulakoru.

Jatkoilla baarissa puhuimme aika paljon vankiloista ja vankeinhoidosta, olihan joukossamme sekä totaali että sosiaalityöntekijä. L, joka kävi nuoruudessaan armeijan, on monasti puhunut, että totaalikieltäytyminen sopisi hänelle loistavasti paitsi eettisistä, myös käytännön syistä. Ajatella, rutiinit ja arki pakkohanskassa, ja mahdollisuus lukea kirjoja ja ajatella juttuja loputtomasti! A, entinen totaali kehui myös systeemin sopineen samasta syystä hänelle, toisin kuin useimmille kanssavangeille. Monille juuri pakollinen toimettomuus on pahinta, mieluummin tekee vaikka turhaakin työtä kuin katsoo ikkunasta ja odottaa ajan kulumista.

Nappasin kotimatkalla uuden ilmaisjakelulehden nimeltä kaupunkilehti Metropoli. Paskaa, paskaa, paskaa! Ensimmäisellä sivulla oli seitsemän kielioppivirhettä, enkä tarkoita mitään pilkkuvirheitä. Tiedoksenne esimerkiksi, että Jessica Alba (kuka?) saa DELFFIINIT kuumaksi. Ja Wallun mielestä turhia tapahtumia ovat "olympia stadion tapahtumat paitsi hyväntekeväisyys jutut." Taitto, jota pyrin arvioimaan paitsi ylipäätään esteetikkona, myös ammattinäkökulmasta, oli hanurista, niin sanoakseni.

Minulla on myös uusi tukka! Kuukausia kestänyt vatulointini aiheesta "näyttääkö tukkani värinpoiston jälkeen hamppuköydeltä" tuli todistettua vääräksi ammattitaitoisen kampaajan käsittelyssä. Olen käynyt viimeksi kampaajalla vuonna soijanakkisota, eikä nytkään olisi ollut varaa, ellei äiti olisi antanut käsittelyä tulevaksi syntymäpäivälahjaksi. Entinen, punaisesta yhä tummemmanpunaiseksi ja aika kylmäsävyiseksi ajautunut pörrölainetukka on nyt raikkaan vaalea-puna-raidallinen ja sileä. Sileys kestää tasan seuraavaan pesuun asti, mutta raikkaus säilyy. Excellent hair day!

Poukon kyllä vielä pari päivää peilikuvaani, mutta kun L kutsuu kultakutriksi, se ilahduttaa. Toivottavasti tukkani suhtautuu asianmukaisella vakavuudella tällä hetkellä suhteellisen aktiiviseen vesikävelyharrasteeseeni, edellinen tukkani ei sitä tehnyt, vaan meni mitä epäasiallisimmaksi karkopörrö-angoralapaseksi.

Valokuvatorstai, matka

Jatkan näemmä koira-aiheella...kuva on Barcelonasta tammikuulta 2006.

Säilömisestä

Tulin eilen palstalta muassani ämpärillinen mustaherukkaa, pussillinen karviaista sekä pohjaton säkillinen salaattia. Unohtamatta kitukasvuista kesäkurpitsaa ja täysin tunnistamattomiksi, suorastaan rubensilaisen muhkeiksi paisuneita retiisejä. Retiisit nähtävästi (maistavasti) eivät kasvaessaan menetä hapokasta aromiaan, pikemminkin päinvastoin. Voikohan retiisejä säilöä, niitä ei nimittäin kykene syömään kuin muutaman kerrallaan. Humbert Humbert piti parhaana närästyksenestolääkkeenä retiisejä ja lasillista maitoa, mutta itselleni ne toimivat närästyksen edesauttajana.

Minulla on ilo omistaa (mikäli nyt ihmisten kohdalla on sopivaa puhua omistamisesta edes kuvainnollisesti) säilönnästä tykkäävä mies. Tulisin toimeen ei-säilövänkin kanssa, tämä säilömisominaisuus tulee ikään kuin boonuksena. Eilen keittelimme marjahilloja (karviaisista tuli aika säälittävä nokare litran purkin pohjalle), tänään avomaankurkkuja. Säilöminen tyydyttää jotain syvällä piilevää metsästäjä-keräilijä-viettiä, vähän kuten leipominenkin. Tulee turvallinen ja (harhaisen) omavarainen olo, kun kaapit ovat täynnä hilloja ja kuivattuja sieneksiä, kylmäkellari (meillä fifties-talossa on vielä sellainenkin kiva keksintö) täytetty sipuleilla ja perunoilla. Samasta syystä villivihreiden poimiminen ja jälkikäsittely mahdollisimman edullisiin säilytysformaatteihin on tyydyttävää.

Ennen vanhaan, vähän nuorempana ja köyhempänä dyykkasin silloin tällöin. Dyykattuihin elintarvikkeisiin suhtautui samalla tavalla kuin luonnonantimiin, poikkeuksellisen huolekkaasti ja säilövästi (mikä oli varmaan ihan hyvä juttu siksikin, että useasti tuotteet killuivat pilaantumisen rajalla). Kasviksista piti heti miten duunata jotain säilyvää, kaikki pestä huolellisesti, leivät pakastaa. Ilmaiseksi saadulla on jotain ihan erityistä arvoa. Yritin, ja yritän kyllä toisaalta hillitä hamstraamisen tarvettani, koska liiallinen kaman (vaikka sitten syötävänkin) haaliminen muuttuu helposti neuroottiseksi, tapanani on esimerkiksi säästellä kuivattuja sieniä aina uuteen satoon asti, tai "pahan päivän varalle". Lapsena otti päähän, kun pakastettuja mansikoita ei saanut alkaa syödä kuin vasta marraskuussa, "että ne riittäisivät kevääseen." No, miksi hemmetissä olisi pitänyt, pakastemansikoitahan saa kaupastakin, eivätkä ne oikeastaan ole välttämätön osa ruokavaliota. Turha varmaan mainitakaan, että pistelin mansikoita kielloista huolimatta, mutta jätin vastaavasti puolukat ja karpalot koskematta.