Kun tätä lapsellisen arkea on nyt elänyt vuoden, alkaa mieleen hahmottua jonkinlaisia sääntöjä ja lainalaisuuksia, joita noudattamalla elämä sujuu paremmin, tai sitten ei. Olen itsekin osan näistä vinkeistä kanssa melko alkutaipaleella ja oivallukset karttuvat jatkuvasti. Tähän alkuun pistän myös sen pakollisen disclaimerin: nämä seuraavat vinkit olen koonnut erittäin suppean ja subjektiivisen tutkimusaineiston perusteella, lähinnä puhun omasta elämästäni ja jonkinverran viisautta on karttunut myös ystävä-äideiltä. Nämä eivät varmaan toimi kaikille ja sitä rataa, mutta meille näistä oivalluksista on ollut apua.
Lähde ulos lapsen kanssa
Koita lähteä ulos lapsen kanssa joka ikinen päivä, vaikka edes ruokakauppaan, pihalle, torille tai lähikahvilaan asti. Sisällä höperöityy äiti ja myös vähän vanhempi lapsi, vauva ei vielä niin välitä, mutta äidin psyykelle ulos lähtemisellä on merkittävä vaikutus. Koti alkaa tuntua vankilalta jos siellä viettää yhtäjaksoisesti liian kauan aikaa, eikä elämää ole varmaan tarkoitettu elettäväksi päiväsarjoja katsoen. Tapaa äitiystäviä, kehitä äitiharrastuksia, käy niissä museoissa ja näyttelyissä joissa et koskaan töissä käyvänä ehtinyt käydä. Vieraile kasvitieteellisessä puutarhassa, kehitä uusia kävelylenkkejä. Käy kirppareilla mutta älä täytä sisäistä tyhjyyttä liialla shoppailulla, ostamisen ilo on lyhytaikainen ja kun perheen tulot ovat äkkiä laskeneet ja toisaalta menot nousseet, voi jatkuvasta ostelusta kertyä iso menoerä. Käytä äkkiä käsissäsi oleva aika halvempien vaihtoehtojen etsimiseen. Hyppää bussiin, ratikkaan, junaan. Pääkaupunkiseudulla voit vaunuilla reissata ilmaiseksi vaikka kuinka kauas ja vaikka minkälaisiin paikkoihin. Sopivalla suunnittelulla vältät ruuhkat ja saat sitäpaitsi ilahdutettua ihmisiä pyytämällä apua vaunujen nostossa: 99 prosenttia ihmisistä tulee hyvälle mielelle saadessaan olla avuksi.
Lähde ulos ilman lasta
Keksi itsellesi joku oma harrastus, jumppa, uinti, laulutunnit tai vaikka mosaiikkikurssi. Jos joku kaveri innostuu samasta, sen mukavampaa. Vesijuoksu on loistava tapa ylläpitää sosiaalisia suhteita. Harrasta liikuntaa vain jos se on kivaa, fasistinen "mammakilot pois viikossa"-airobikki tai vittumaisen opettajan vetämä keramiikkakurssi saattaa muuttua arjen raskauttajaksi sen sijaan että se antaisi sinulle ihanan breikin lapsiarjesta. Pidä harrasteiden kohdalla muutenkin ohjenuorana iloista itsekkyyttä, älä suostu mihinkään mistä ei tule hyvä olo.
Hanki vertaistukea
Tapaa muita äitejä. Jos ystäväpiirissäsi ei ole valmiiksi muita äitejä tai heillä on jo useampi lapsi ja siten liian kiire, hanki sellaisia perhekahvilasta, muskarista tai muualta. Muista kuitenkin, että vauvakontekstissa bondaaminen ei tule kannattelemaan ystävyyttä kovin kauas eli olisi tietysti ihanteellista että teillä olisi muutakin yhteistä. Toisaalta uudet äitikaverit voi ajatella ikäänkuin työkavereina: teillä on yhteinen asia elämässä ja sen lisäksi omat elämät. Kaikkien ystävyyssuhteiden ei tarvitse olla syviä, hyvänpäiväntutuillakin on sijansa. Erityisesti esikoisvauvan äitien kanssa keskusteleminen on alussa tärkeää ja avartavaa.
Näe ystäviä
Paitsi äitiystäviä, kannattaa nähdä myös lapsettomia ystäviä ja ystäviä erilaisissa tilanteissa. Tyttöjen viini-illat, leffareissut, kotibileet, keikat ja kahvittelut antavat mielettömästi iloa ja virtaa omaan arkeen. Tämä on tärkeää: Älä puhu lapsestasi jatkuvasti! Lapsettomia eivät vaippajutut ihan oikeasti kiinnosta ja lapselliset haluvat luultavasti edes joskus unohtaa ne. Odota samaa myös ystäviltäsi ja jos he alkavat suhtautua sinuun pelkkänä maidontuotantolaitoksena, huomauta asiasta. Naura, tanssi, juo punaviiniä ja mene diippeihin ystävien kanssa. Nauti siitä ettet ole enää raskaana, flirttaile vaikka jos haluat, se ei vahingoita ketään.
Seuraa aikaasi ja pysy skarppina
Lue Hesaria, pysy tietoisena maailman tapahtumista, lue kirjoja, käy taidenäyttelyissä, konserteissa, festareilla. Vaikka elämässäsi on tapahtunut suuri ja ihmeellinen mullistus, muu maailma jatkaa kulkuaan. Jotta mielessäsi eivät pyörisi pelkät retrobodyt ja hedelmäsoseet, ettet alkaisi tuntea kuinka identiteettisi kuihtuu ja kapenee, pysy skarppina. Näin sinulla on ihmisten kanssa muutakin puhuttavaa kuin lapsiasiat. Älä kuitenkaan ahdistu tai oudoksu, jos ensimmäisen puolen vuoden aikana et jaksa miettiä juuri muuta kuin lastasi, se on ihan luonnollista. Lapsi ei kuitenkaan ole vauva kovin kauaa.
Laske siisteystasoa - sopivasti
Tingi sisustusideaaleistasi ainakin vähäsen, teillä asuu nyt olento, joka ei piittaa niistä hittojakaan. Hanki keittiön laatikostoihin rimat, jotka pitävät ne kiinni, ellet halua joka sekunti olla kaivamassa paistolämpömittaria pienokaisen kädestä etkä astua vessamatkalla teräviin piparimuotteihin. Koti täyttyy kaikesta melko mauttomasta vauvakamasta, kirjavista leluista, sitteristä, syöttötuolista, jatkuvasti esillä roikkuvista pyykeistä. Koita valikoida omaa silmääsi miellyttäviä ratkaisuja: susirumat lelut voi hyvin lahjoittaa eteenpäin tai viedä lähimpään lastenkotiin. Älä päästä kaaosta valloilleen vaan sopikaa kotona käytäntö, että koti hahmotellaan suhteeellisen siedettävään kuntoon ennen nukkumaanmenoa. Pommin jäljiltä oleva keittiö ensimmäisenä näkynä aamulla on hyvä tapa pilata päivä heti kättelyssä. Päätä samalla tietoisesti, ettet enää ahdistu pienistä vaatekasoista tai lattialle kumotusta lelukorista. Lapsiperheessä voi olla kiiltävän siistiä, mutta luultavasti ei kuitenkaan ole.
Vietä kahdenkeskistä aikaa kumppanisi kanssa
Vie lapsi isovanhemmille tai jollekin muulle hoitajalle, johon luotat, muutamaksi tunniksi. Viettäkää miehen kanssa laatuaikaa: juokaa kuoharia, jutelkaa, harrastakaa vaihteeksi muutakin kuin pikaseksiä. Menkää syömään, käykää teatterissa, tehkää jotain mitä teitte ennen lasta. Tehkää tätä säännöllisesti, esimerkiksi kuukausittain. Parisuhde pysyy kukoistavana ettekä ole toisillenne pelkkä ja iskä ja äiskä. Toinen, viikottain toteutettava rutiini on parisuhteen päivityskeskustelu, esimerkiksi sunnuntai-iltaisin kun lapsi on nukahtanut. Kun vuoden nukkuu liian vähillä unilla ja yrittää sen lisäksi hoitaa töitä, kotia, lasta ja muuta elämää, saattaa stressiviisari pojottaa punaisella siinä määrin herkästi, että armaalle tulee räkytettyä turhasta. Ja jos näitä riitoja ei setvi, ne alkavat kasvaa möykkyä ja siten etäännyttää teitä toisistanne. Ja harrastakaa seksiä, vaikka sitten sitä pikaseksiä, vaikka seksille pitäisi sopia aikataulu etukäteen. Toimiva seksuaalisuus on parisuhteen liima ja vaikka itseä ei aina niin nappaisikaan, ei ryhtymistä yleensä kuitenkaan kadu jälkeenpäin. Anna isälle myös vastuuta, älä omi vauvaa omaksi projektiksesi, se on varmin keino saada isä tuntemaan itsensä ylimääräiseksi ja ei-toivotuksi ja luultavasti jossain vaiheessa pitämään asiaa oletustilana, ja sitten oletkin yksin vastuussa mahdollisesti useammankin mukulan arjen pyörittämisestä kun mies liiruaa bänditouhuissa. Täysimetys ei kestä ikuisesti, sen jälkeen mies on pätevä ruokkija ja sitä ennenkin pätevä kanniskelija, vaipanvaihtaja, nukuttaja ja vaunuttelija. Luota isään, lapsi on hänelle yhtä rakas ja tärkeä kuin sinulle.
Ole armelias itsellesi
Älä piiskaa itseäsi lapsenhoitoon liittyvistä mokista. Joskus lapsi on pakko jättää hetkeksi pinnasänkyyn huutamaan vaikka kuinka vuorovaikutus häiriintyisi - on käytävä vessassa, pestävä hampaat, haettava uusi pullo. Liikkuva lapsi muksahtelee jatkuvasti, mustelmat ovat arkipäivää. Aina ei jaksa tapella ruuan kanssa, silloin on ookoo täyttää lapsen maha vellillä, jos se sitä suostuu parhaiten syömään. Jos kosteus ja helle piinaavat, kestovaippailusta voi hellittää kunnes ilmat viilenevät, ennestäänkin trooppinen asunto ei kaipaa enää kahta pyykkikoneellista päivässä lisäkostukkeeksi. Jos et laiskuuttasi jaksa taistella unikoulua vaan annat lapsen aina uudelleen nukkua aamuyön vieressäsi, lohduttaudu ajatuksella, että ei se enää kouluikäisenä vanhempien välissä nuku. Yritä unohtaa ristiriitaiset ohjeet, joita satelee neuvolasta, lääkäriltä, isovanhemmilta ja muilta äideiltä. Kaikki lapset ovat yksilöitä ja tilanteet tapauskohtaisia. Se mikä toimii naapurin Usvalla, ei toimi välttämättä omalla pienokaisella. Ennen kaikkea, luota vaistoosi.
perjantaina, elokuuta 20, 2010
tiistaina, elokuuta 10, 2010
Lipsi lapsukainen täyttää vuoden eli muistelua, osa 1
Voi hyvänen aika! Äidin pussausposki, Mantelimissi Mähky-Pähkynen täyttää vuoden! Voikohan sille enää laulaa kaikkia vauva-aiheisia itse keksimiä lauluja vai pitääkö ruveta laulamaan taaperosta? No, mikäli vanhat merkit pitävät paikkansa, on äidin nonsense-laululipas aika ehtymätön. Vuoden ikäisenä Lipsi kävelee, touhottaa, yrittää tiputtaa esineitä vessanpönttöön, sormiruokailee, herää edelleen öisin, saa satunnaisesti tissiä mutta pääosin ei, tapailee paria sanaa (kukka, kakka, äiti, lukko), nukkuu yhdet päikkärit ja omistaa viisi hammasta. Mitat selviävät huomenna, aika sippura taitaa tämä tyttö edelleen olla, Lipsiä ei ole missään vaiheessa voinut sanoa kauhean ruokaorientoituneeksi vauvaksi. Mutta aika pitkäsääriseltä se näyttää, taitaa periä isänsä ruumiinrakenteen (siunattu lapsi!).
Olisi varmaan pienen retrospektion aika. Se lienee luontevaa aloittaa siitä, miten Lipsi sai alkunsa (mutta ei kovin yksityiskohtaisesti, ehe ehe!) ja miten päädyimme siihen, että meistä tulee perhe. Toissa elokuussa, suunnilleen tasan kaksi vuotta sitten, aloin äkkiä kuulla useita raskaus- ja vauvauutisia. Olihan näitä toki tipahdellut aiemminkin, mutta oma ystäväpiiri oli aika visusti lapsetonta porukkaa. Eräs vanha kaveri ilmestyi Karhupuistossa eteeni ison vauvamahan kanssa, toisaalla asuva ystävä oli pamahtanut ylläripaksuksi, terapeutti ilmoitti jäävänsä äitiyslomalle vuoden vaihteessa, puhelin piippaili kaveripariskunnan pikkuneidin syntymämittoja. Samaan aikaan elin voimakasta itsetutkiskelun kautta (se terapia), opin valtavasti itsestäni ja tein työtä omien luutumieni kanssa ja olin hirveän tyytyväinen itseeni. Ja sitten taas toisaalta kaiken ilon ja oivalluksen keskellä minua painoi työtilanteen totaalinen epävarmuus, puskista kimppuun hyökännyt lama (tai no varmaan senkin taloustieteilijät osasivat ennustaa, mutta minä en) ja tajuaminen siitä, että työsuhde kestäisi vain vuodenvaihteeseen, eikä jatkosta ollut tietoa. Kuten varmaan kaikki kolmekymppiset naiset, olin minäkin pyörittänyt vauvakuviota päässäni periaatteessa jo useita vuosia ja olimme ajatuksen tasolla miehen kanssa varustautuneet tulevaan perheenlisäykseen muuttamalla asuntoon, jossa on hissi ja tarpeeksi tilaa ainakin pariksi ensimmäiseksi vuodeksi. Tiesin, että moni lähipiirin ihminen odotti jo meiltä vauvaa ja ajatus siitä ärsytti ajoittain suunnattomasti. Olin aika solmussa koko perheellistymispäätöksen kanssa, harkitsimme jossain vaiheessa vakavasti elämää lapsettomana pariskuntana, mutta silti pohjimmiltaan meininki oli, että hommataan se mukula, mutta ei ihan vielä.
Syksyn edetessä kaikki asiat alkoivat vähitellen viitata siihen suuntaan, että aika perheenlisäykselle voisi olla oikea, ettei asiaa olisi enää mitään syytä pitkittää, me emme esimerkiksi nuorenisi. Pessimistinä varauduin jo mahdolliseen lapsettomuuteen tai ainakin pitkään odotukseen. Kehitin tapani mukaan lapsensaamisesta aikamoisen fiksaation, mutta en puhunut asiasta juuri kellekään vaan otatin kierukan pois kaikessa hiljaisuudessa ja ilmoitin miehelle topakasti, että nyt on ehkäisyt ehkäisty (tätä vauva-asiaa siis oli tosiaan vatkattu jo kauan, en ole mikään hullu despootti joka vaatii mieheltä siementä etukäteen varoittamatta ja puntaroimatta tarkkaan, onko miehestä isäksi. Olen seurustellut kerran ennenkin isä-aines-miehen kanssa, mutta silloin olimme ihan liian nuoria moiseen. Joukkoon mahtuu myös yksi ei-isä-tyyppiä oleva eksä, joten nämäkään jutut eivät ole itsestäänselviä. En lähtisi tekemään lasta miehen kanssa, jonka osallistumisesta, aikuisuudesta, sitoutumisesta ja vastuullisuudesta en voisi olla varma). Mies ei pistänyt hanttiin ja siitä alkoikin tietoinen vauvanyritys. Koska luin tietysti heti kaiken ovulaatiosta ja siitä, miten hedelmöittymistä voi edistää (tosin otin käyttöön vain mukavat konstit, kuten ison lasin punaviiniä... enkä luopunut huonoista elämäntavoistani vaan polttelin työstressiini tupakkaa ja huolehdin vitamiineista yhtä huonosti kuin ennenkin), vauva sai alkunsa heti. En voinut uskoa onneani pitkään aikaan ja samalla olin hirvittävän stressaantunut, etenkin kun päivää ennen positiivista raskaustestiä (tai siis haamuviivaa, oikea positiivinen tuli vasta seuraavalla viikolla) sain tietää työni jatkuvan vielä. Että yhdestä ressinaiheesta toiseen, sellainen hyppäys. Ennen joulua sain keskenmeno-oireita ja olin ihan varma, että tässä se oli. Itkin ja surin ja kävin parissa ultrassa, mitään selitystä verenvuodolle ei löytynyt, sen sijoittuminen intiimielämän yhteyteen sai minut pidättäytymään melkein koko ensimmäisen trimesterin ajan, joka oli todella syvältä, etenkin kun libidoni oli ihan entisellään tai vahvempikin. No, joulun mentyä huolekkaissa tunnelmissa ja uuden vuoden kemujen (kuka urpo järjestää uudenvuodenbileet raskaana, no minä) kuluessa juomattomuuden salailussa (minähän en ole ns. lasiin sylkevää tyyppiä) sainkin tammikuussa elämäni pahimman flunssan ja kurkkutulehduksen, joka naulitsi minut viikoksi sänkyyn. Sen jälkeen olin ainakin varma, että sikiö on häipynyt autuaammille kohtumaille, etenkin kun kova flunssa peitti raskausoireet hyvin alleen, mutta tammikuun loppupuolella ollut niskapoimu-ultra kertoi, että siellä sitä pyörittiin, viikon vanhempana kuin olin laskenut!
Ensimmäisen ultran jälkeen, toisen trimesterin alussa aloin olla "oikeasti raskaana", uskalsin iloita tulevasta vauvasta. Samaan aikaan ystäväpiiriin pulpahti kolmen hyvän ystävän raskausuutiset ja vertaistukeakin löytyi. Erikoisen pahoista raskausoireista en kärsinyt: alussa sain kovia päänsärkyjä, mutta ne loppuivat vähän puolenvälin jälkeen. Pahoinvointi pysyi siedettävissä kantimissa, muistan tosin pitäneeni pari melko tulista yksinpuhelua siitä, että "fetapaketti jätetään jääkaappiin haisemaan niin, että kaikki ihmiset voivat pahoin". Himoitsin appelsiineja ja loppuraskaudessa hiekkaa ja asfalttia ja kiviä. Alkuraskaudesta nukutti hurjasti: posotin työpäivien jälkeen kahdentoista tunnin unia ja skippasin suosiolla hyvin alkaneet Viron opinnot (onneksi myös samaan aikaan raskautunut ystävä, jonka kanssa kurssilla kävimme, oli yhtä nuupahtanut ja lopetimme kurssin hyvässä yhteisymmärryksessä eikä itselle jäänyt luuserioloa), sitten keskiraskaudessa aloinkin herätä vakituisesti viiden-puoli kuuden aikaan aamulla, pirteänä ja hyväntuulisena. Ennen rakenneultraa tilasin netistä dopplerin eli sydänäänten kuuntelulaitteen ja sain itse aina vähän sydämentykytyksiä ennen kuin syke löytyi. Onneksi doppleri jäi kerran päälle lipastonlaatikkoon ja hirtti kiinni, oli tavallaan ihan hyvä päästä eroon siitä laitteesta. Rakenneultran lisäksi kävin myös 4D-ultrassa, joka maksoi ihan hirveästi. Ainoa motiivini käydä siellä oli todeta mahdolliset sikiöpoikkeamat, en ole mitenkään ihastunut keskentekoisen vauvan katselemiseen noin muuten, pikemminkin päinvastoin. Ultratkin olivat tästä johtuen osittain vähän ahdistavia: se, että joku laite näkee paitsi minun sisälleni myös sikiön sisälle, saa minut ajatuksena ihan heikoksi. Ja samalla olen tietysti hirveän iloinen siitä, että moinen menetelmä on keksitty. Kaltaiselleni pelostelijalle tsekkaus toimii parhaana rauhoittajana.
Keskiraskauden aikaan lähdimme miehen kanssa viikoksi Italiaan. Jännitin etukäteen reissaamista raskaana, mietin veritulppaa, listeriaa ja ties mitä. Päätin kuitenkin karkaista luontoni ja ostin tukisukat sekä miniasperiinia. Matka onnistui loistavasti, viinittömyys ei päässyt harmittamaan (join kaksi lasia viiniä kyllä), olin raskauden hyvinvoivimmassa vaiheessa, jaksava ja hyväntuulinen. Erityisen kivaa oli, kun mies tunsi vauvan potkut ensimmäistä kertaa Bolognassa. Matkalta ostimme myös Lipsille kirsikkakuvioisen nimiäismekon (tiesimme sukupuolen rakenneultrasta asti ja olin kovasti hekumoinut pitäväni sen salaisuutena ihan kiusallanikin, ettei kukaan alkaisi hokea kompulsiivisesti "pikku prinsessa" ja tukkia asuntoamme vaaleanpunaisilla frilla-alushousuilla, mutta no, vuodin tiedon Facebookiin heti kun sain takin pois päältä Kättäriltä tultua), joka oikeasti olikin puolivuotiaan kokoa. Tästä sukupuolivuodosta muuten sitten loukkaannuttiin, mielestäni lähinnä ihan ihmisessä ikiaikaisena piilevästä loukkaantumisen halusta ja tarpeesta, olisi nimittäin toivottu henkilökohtaisempaa sukupuolen tiedottamista lähipiirille. Mikä toive lähinnä osoittaa sen, että sukupuolella on nähtävästi kauheasti väliä. Vaikka sitten kaikki ovat kuitenkin ihan yhtä iloisia, tuli sieltä tyttö taikka poika. Mahdollisen Lipsi kakkosen kanssa saatankin toimia toisin, tai sitten samalla tavalla, mitä sukupuolen tiedottamiseen tulee.
Matkan jälkeen tapasimme ystävän pienen tummakutrisen vauvan ja huomasin olevani edelleen ihan ummikko vauvojen käsittelyssä ja ehkä vähän ahdistuinkin siitä, ettei pieni pusuhuuli herättänyt minussa automaattisia äidintunteita. Vaikka tuollaiset tilanteet ovat aina niin latautuneita, että omat tunteensa siirtää jotenkin hassusti syrjään ja seuraa itseään ulkopuolisena. Kesän tullessa rohkenin ostella lisää vauvanvaatteita ja pesin matkalaukullisen miehen vanhoja seventies-kuteita, joita on edelleen käytössä (tosin totesin, että kehitys on 30 vuodessa kehittynyt vaateasioissakin: veluurifrotee on epäkäytännöllinen materiaali konttaavalle olennolle ja olkapäiltä napitettavat potkarit hankalia.) Huvittavaa on, että noissa seventies-vaatteissa on L-kirjaimella kuvitettu, Jamaikan lipun värinen noin kaksivuotiaan veluuripotkari, odotan hilpeydellä, miltä pikkulapsi-Lipsi näyttää se päällään vuoden päästä. Kesä meni mökkeillessä ja uidessa, kohopenkin kaivamisen jätin suosiolla väliin ja käytin aina vattuja poimiessa kumppareita (punkit! borrelioosi) ja kesän alussa multaa kuoputtaessa jopa kumihanskoja (toksoplasmoosi!). Aloin loppuraskaudesta nukkua huonosti, heräilin pissahätään enkä sitten saanut unta. Pariinkin otteeseen katsoin mökillä aamuyöstä kokonaisia leffoja. Nivusia alkoi särkeä, huonoina päivinä kitisytti. Jalkaterät turposivat pullamaisiksi ja kontrolliultrassa huomattiin, että kohdunsuu on juuri sen verran auki, ettei uimista enää suositeltu. Mikä oli harmillista, koska vesi oli ainoa paikka, jossa ison mahan saattoi hetkeksi unohtaa. Paitsi että kanssauimarit eivät toki unohtaneet vaan tylyttivät minua useampaan kertaan "vesijuoksuvyön väärästä asennosta" johon saatoin nasevan painokkaasti todeta, että olen kuules raskaana ja vyötärölinjani kulkee tällä haavaa tuossa rintojen alla.
Eräänä kuuman lauantain jälkeisenä yönä heräsin sitten mökiltä pissahätään ja sisään tultua ehdin ajatella, että great, olen näemmä menettänyt jopa virtsanpidätyskykyni näin loppuraskauden ratoksi, kun tätähän tulee tähän matolle. Sitten tajusin, että neste on vaaleanpunervaa ja tuoksuu huuhteluaineelta (!) ja siinä on hippusia. Sitten herätinkin miehen ja tilasin taksin ja soitin Kätilöpistolle, jossa oli meneillään sulku ja kehoitettiin konsultoimaan Naistenklinikkaa. Siellä oltiin sitä mieltä, ettei lapsiveden valuminen tarkoita sitä, että tarvitsisi heti lähteä synnyttämään, jos supistuksia ei ole. Sovittiin, että odotellaan kotona. Ja kotona odoteltiin, valvoin maanisena ja pesin pyykkiä, katselin valkenevaa sunnuntaipäivää. Iltapäivällä ajoimme Kättärille kontrolliin, vauvaa kuunneltiin käyrillä tunnin verran ja joku lääkäri oli ottamassa minua jo sisäänkin, odottamaan synnytyksen käynnistymistä (tai käynnistämistä, ellei se alkaisi itsestään maanantaiaamuun mennessä). Samaan aikaan osastolla tuli palohälytys ja olo oli jokseenkin absurdi kun kätilötkin miettivät, pitäisikö tässä nyt lähteä juoksemaan pää kolmantena jalkana ulos rakennuksesta vai mitä. Selvisi, että lääkärit olivat rasvakeittäneet jotain (uh, en lähde spekuloimaan MITÄ, mielikuvat istukoista tunkevat päähän väkisin) ja aiheuttaneet hälytyksen. Onneksi toinen lääkäri oli sitä mieltä, että voin aivan hyvin odottaa kotonakin. Kotiin lähdettiin, ostettiin matkalla jäätelöä ja katsoin loppupäivän ajan Mullan Allaa videolta. Illalla erehdyin googlettamaan synnytyksen käynnistystä ja eksyin sen aiemminkin manaamani kamppilaisen lastentarvikeliikkeen sivuille, jossa käynnistyksen uhattiin johtavan imetysongelmiin, äidin ja vauvan erottamiseen, vauvan hengitysvaikeuksiin ja käytettiin ilmaisua "jos epiduraalia tarvitaan". Viimeinen uhkaskenaario lähinnä nauratti, itse olin ihan taatunvarma jo heti kaksi viivaa tekstitikussa nähtyäni, että mukula saatetaan maailmaan kaiken mahdollisen puudutuksen vallitessa. Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä sitten aloin supistella ihan itsekseni, epäsäännöllisesti enkä kovin kivuliaasti, mutta kuitenkin. Maanantaiaamuna ajoimme taas taksilla Kättärille, siitä minut passitettiin käyrille yhdessä viiden-kuuden muun naisen kanssa ja silloin minua alkoikin supistella niin imakasti, etten olisi jaksanut olla paikallani makaamassa. Onneksi minut todettiin synnytysvalmiiksi, passitettiin hakemaan sairaalan vaatteet (sandaaleissa koko 42 oli pieni, normaalisti kokoni on 40) ja sitten menimmekin syntymähuoneeseen odottelemaan, mitä tuleman pitää. Synnytyskertomus löytyy täältä.
Jaaha, tämä maratonpostaus on käsitellyt vasta raskausajan. Seuraavaksi vuorossa Lipsin ensimmäiset puoli vuotta, kunhan taas ehdin istua aloilleni. Mikä tapahtuu ehkä vasta sitten, kun juhlavalmistelut ovat takana päin. Meillä on kahdet juhlat, ensin sukulaisille ja sitten kavereille, kummatkin mökillä. Olen leiponut maanisen kotirouvan tyyliin kaikkea valmiiksi pakkaseen, mutta vielä riittää ährättävää.
Olisi varmaan pienen retrospektion aika. Se lienee luontevaa aloittaa siitä, miten Lipsi sai alkunsa (mutta ei kovin yksityiskohtaisesti, ehe ehe!) ja miten päädyimme siihen, että meistä tulee perhe. Toissa elokuussa, suunnilleen tasan kaksi vuotta sitten, aloin äkkiä kuulla useita raskaus- ja vauvauutisia. Olihan näitä toki tipahdellut aiemminkin, mutta oma ystäväpiiri oli aika visusti lapsetonta porukkaa. Eräs vanha kaveri ilmestyi Karhupuistossa eteeni ison vauvamahan kanssa, toisaalla asuva ystävä oli pamahtanut ylläripaksuksi, terapeutti ilmoitti jäävänsä äitiyslomalle vuoden vaihteessa, puhelin piippaili kaveripariskunnan pikkuneidin syntymämittoja. Samaan aikaan elin voimakasta itsetutkiskelun kautta (se terapia), opin valtavasti itsestäni ja tein työtä omien luutumieni kanssa ja olin hirveän tyytyväinen itseeni. Ja sitten taas toisaalta kaiken ilon ja oivalluksen keskellä minua painoi työtilanteen totaalinen epävarmuus, puskista kimppuun hyökännyt lama (tai no varmaan senkin taloustieteilijät osasivat ennustaa, mutta minä en) ja tajuaminen siitä, että työsuhde kestäisi vain vuodenvaihteeseen, eikä jatkosta ollut tietoa. Kuten varmaan kaikki kolmekymppiset naiset, olin minäkin pyörittänyt vauvakuviota päässäni periaatteessa jo useita vuosia ja olimme ajatuksen tasolla miehen kanssa varustautuneet tulevaan perheenlisäykseen muuttamalla asuntoon, jossa on hissi ja tarpeeksi tilaa ainakin pariksi ensimmäiseksi vuodeksi. Tiesin, että moni lähipiirin ihminen odotti jo meiltä vauvaa ja ajatus siitä ärsytti ajoittain suunnattomasti. Olin aika solmussa koko perheellistymispäätöksen kanssa, harkitsimme jossain vaiheessa vakavasti elämää lapsettomana pariskuntana, mutta silti pohjimmiltaan meininki oli, että hommataan se mukula, mutta ei ihan vielä.
Syksyn edetessä kaikki asiat alkoivat vähitellen viitata siihen suuntaan, että aika perheenlisäykselle voisi olla oikea, ettei asiaa olisi enää mitään syytä pitkittää, me emme esimerkiksi nuorenisi. Pessimistinä varauduin jo mahdolliseen lapsettomuuteen tai ainakin pitkään odotukseen. Kehitin tapani mukaan lapsensaamisesta aikamoisen fiksaation, mutta en puhunut asiasta juuri kellekään vaan otatin kierukan pois kaikessa hiljaisuudessa ja ilmoitin miehelle topakasti, että nyt on ehkäisyt ehkäisty (tätä vauva-asiaa siis oli tosiaan vatkattu jo kauan, en ole mikään hullu despootti joka vaatii mieheltä siementä etukäteen varoittamatta ja puntaroimatta tarkkaan, onko miehestä isäksi. Olen seurustellut kerran ennenkin isä-aines-miehen kanssa, mutta silloin olimme ihan liian nuoria moiseen. Joukkoon mahtuu myös yksi ei-isä-tyyppiä oleva eksä, joten nämäkään jutut eivät ole itsestäänselviä. En lähtisi tekemään lasta miehen kanssa, jonka osallistumisesta, aikuisuudesta, sitoutumisesta ja vastuullisuudesta en voisi olla varma). Mies ei pistänyt hanttiin ja siitä alkoikin tietoinen vauvanyritys. Koska luin tietysti heti kaiken ovulaatiosta ja siitä, miten hedelmöittymistä voi edistää (tosin otin käyttöön vain mukavat konstit, kuten ison lasin punaviiniä... enkä luopunut huonoista elämäntavoistani vaan polttelin työstressiini tupakkaa ja huolehdin vitamiineista yhtä huonosti kuin ennenkin), vauva sai alkunsa heti. En voinut uskoa onneani pitkään aikaan ja samalla olin hirvittävän stressaantunut, etenkin kun päivää ennen positiivista raskaustestiä (tai siis haamuviivaa, oikea positiivinen tuli vasta seuraavalla viikolla) sain tietää työni jatkuvan vielä. Että yhdestä ressinaiheesta toiseen, sellainen hyppäys. Ennen joulua sain keskenmeno-oireita ja olin ihan varma, että tässä se oli. Itkin ja surin ja kävin parissa ultrassa, mitään selitystä verenvuodolle ei löytynyt, sen sijoittuminen intiimielämän yhteyteen sai minut pidättäytymään melkein koko ensimmäisen trimesterin ajan, joka oli todella syvältä, etenkin kun libidoni oli ihan entisellään tai vahvempikin. No, joulun mentyä huolekkaissa tunnelmissa ja uuden vuoden kemujen (kuka urpo järjestää uudenvuodenbileet raskaana, no minä) kuluessa juomattomuuden salailussa (minähän en ole ns. lasiin sylkevää tyyppiä) sainkin tammikuussa elämäni pahimman flunssan ja kurkkutulehduksen, joka naulitsi minut viikoksi sänkyyn. Sen jälkeen olin ainakin varma, että sikiö on häipynyt autuaammille kohtumaille, etenkin kun kova flunssa peitti raskausoireet hyvin alleen, mutta tammikuun loppupuolella ollut niskapoimu-ultra kertoi, että siellä sitä pyörittiin, viikon vanhempana kuin olin laskenut!
Ensimmäisen ultran jälkeen, toisen trimesterin alussa aloin olla "oikeasti raskaana", uskalsin iloita tulevasta vauvasta. Samaan aikaan ystäväpiiriin pulpahti kolmen hyvän ystävän raskausuutiset ja vertaistukeakin löytyi. Erikoisen pahoista raskausoireista en kärsinyt: alussa sain kovia päänsärkyjä, mutta ne loppuivat vähän puolenvälin jälkeen. Pahoinvointi pysyi siedettävissä kantimissa, muistan tosin pitäneeni pari melko tulista yksinpuhelua siitä, että "fetapaketti jätetään jääkaappiin haisemaan niin, että kaikki ihmiset voivat pahoin". Himoitsin appelsiineja ja loppuraskaudessa hiekkaa ja asfalttia ja kiviä. Alkuraskaudesta nukutti hurjasti: posotin työpäivien jälkeen kahdentoista tunnin unia ja skippasin suosiolla hyvin alkaneet Viron opinnot (onneksi myös samaan aikaan raskautunut ystävä, jonka kanssa kurssilla kävimme, oli yhtä nuupahtanut ja lopetimme kurssin hyvässä yhteisymmärryksessä eikä itselle jäänyt luuserioloa), sitten keskiraskaudessa aloinkin herätä vakituisesti viiden-puoli kuuden aikaan aamulla, pirteänä ja hyväntuulisena. Ennen rakenneultraa tilasin netistä dopplerin eli sydänäänten kuuntelulaitteen ja sain itse aina vähän sydämentykytyksiä ennen kuin syke löytyi. Onneksi doppleri jäi kerran päälle lipastonlaatikkoon ja hirtti kiinni, oli tavallaan ihan hyvä päästä eroon siitä laitteesta. Rakenneultran lisäksi kävin myös 4D-ultrassa, joka maksoi ihan hirveästi. Ainoa motiivini käydä siellä oli todeta mahdolliset sikiöpoikkeamat, en ole mitenkään ihastunut keskentekoisen vauvan katselemiseen noin muuten, pikemminkin päinvastoin. Ultratkin olivat tästä johtuen osittain vähän ahdistavia: se, että joku laite näkee paitsi minun sisälleni myös sikiön sisälle, saa minut ajatuksena ihan heikoksi. Ja samalla olen tietysti hirveän iloinen siitä, että moinen menetelmä on keksitty. Kaltaiselleni pelostelijalle tsekkaus toimii parhaana rauhoittajana.
Keskiraskauden aikaan lähdimme miehen kanssa viikoksi Italiaan. Jännitin etukäteen reissaamista raskaana, mietin veritulppaa, listeriaa ja ties mitä. Päätin kuitenkin karkaista luontoni ja ostin tukisukat sekä miniasperiinia. Matka onnistui loistavasti, viinittömyys ei päässyt harmittamaan (join kaksi lasia viiniä kyllä), olin raskauden hyvinvoivimmassa vaiheessa, jaksava ja hyväntuulinen. Erityisen kivaa oli, kun mies tunsi vauvan potkut ensimmäistä kertaa Bolognassa. Matkalta ostimme myös Lipsille kirsikkakuvioisen nimiäismekon (tiesimme sukupuolen rakenneultrasta asti ja olin kovasti hekumoinut pitäväni sen salaisuutena ihan kiusallanikin, ettei kukaan alkaisi hokea kompulsiivisesti "pikku prinsessa" ja tukkia asuntoamme vaaleanpunaisilla frilla-alushousuilla, mutta no, vuodin tiedon Facebookiin heti kun sain takin pois päältä Kättäriltä tultua), joka oikeasti olikin puolivuotiaan kokoa. Tästä sukupuolivuodosta muuten sitten loukkaannuttiin, mielestäni lähinnä ihan ihmisessä ikiaikaisena piilevästä loukkaantumisen halusta ja tarpeesta, olisi nimittäin toivottu henkilökohtaisempaa sukupuolen tiedottamista lähipiirille. Mikä toive lähinnä osoittaa sen, että sukupuolella on nähtävästi kauheasti väliä. Vaikka sitten kaikki ovat kuitenkin ihan yhtä iloisia, tuli sieltä tyttö taikka poika. Mahdollisen Lipsi kakkosen kanssa saatankin toimia toisin, tai sitten samalla tavalla, mitä sukupuolen tiedottamiseen tulee.
Matkan jälkeen tapasimme ystävän pienen tummakutrisen vauvan ja huomasin olevani edelleen ihan ummikko vauvojen käsittelyssä ja ehkä vähän ahdistuinkin siitä, ettei pieni pusuhuuli herättänyt minussa automaattisia äidintunteita. Vaikka tuollaiset tilanteet ovat aina niin latautuneita, että omat tunteensa siirtää jotenkin hassusti syrjään ja seuraa itseään ulkopuolisena. Kesän tullessa rohkenin ostella lisää vauvanvaatteita ja pesin matkalaukullisen miehen vanhoja seventies-kuteita, joita on edelleen käytössä (tosin totesin, että kehitys on 30 vuodessa kehittynyt vaateasioissakin: veluurifrotee on epäkäytännöllinen materiaali konttaavalle olennolle ja olkapäiltä napitettavat potkarit hankalia.) Huvittavaa on, että noissa seventies-vaatteissa on L-kirjaimella kuvitettu, Jamaikan lipun värinen noin kaksivuotiaan veluuripotkari, odotan hilpeydellä, miltä pikkulapsi-Lipsi näyttää se päällään vuoden päästä. Kesä meni mökkeillessä ja uidessa, kohopenkin kaivamisen jätin suosiolla väliin ja käytin aina vattuja poimiessa kumppareita (punkit! borrelioosi) ja kesän alussa multaa kuoputtaessa jopa kumihanskoja (toksoplasmoosi!). Aloin loppuraskaudesta nukkua huonosti, heräilin pissahätään enkä sitten saanut unta. Pariinkin otteeseen katsoin mökillä aamuyöstä kokonaisia leffoja. Nivusia alkoi särkeä, huonoina päivinä kitisytti. Jalkaterät turposivat pullamaisiksi ja kontrolliultrassa huomattiin, että kohdunsuu on juuri sen verran auki, ettei uimista enää suositeltu. Mikä oli harmillista, koska vesi oli ainoa paikka, jossa ison mahan saattoi hetkeksi unohtaa. Paitsi että kanssauimarit eivät toki unohtaneet vaan tylyttivät minua useampaan kertaan "vesijuoksuvyön väärästä asennosta" johon saatoin nasevan painokkaasti todeta, että olen kuules raskaana ja vyötärölinjani kulkee tällä haavaa tuossa rintojen alla.
Eräänä kuuman lauantain jälkeisenä yönä heräsin sitten mökiltä pissahätään ja sisään tultua ehdin ajatella, että great, olen näemmä menettänyt jopa virtsanpidätyskykyni näin loppuraskauden ratoksi, kun tätähän tulee tähän matolle. Sitten tajusin, että neste on vaaleanpunervaa ja tuoksuu huuhteluaineelta (!) ja siinä on hippusia. Sitten herätinkin miehen ja tilasin taksin ja soitin Kätilöpistolle, jossa oli meneillään sulku ja kehoitettiin konsultoimaan Naistenklinikkaa. Siellä oltiin sitä mieltä, ettei lapsiveden valuminen tarkoita sitä, että tarvitsisi heti lähteä synnyttämään, jos supistuksia ei ole. Sovittiin, että odotellaan kotona. Ja kotona odoteltiin, valvoin maanisena ja pesin pyykkiä, katselin valkenevaa sunnuntaipäivää. Iltapäivällä ajoimme Kättärille kontrolliin, vauvaa kuunneltiin käyrillä tunnin verran ja joku lääkäri oli ottamassa minua jo sisäänkin, odottamaan synnytyksen käynnistymistä (tai käynnistämistä, ellei se alkaisi itsestään maanantaiaamuun mennessä). Samaan aikaan osastolla tuli palohälytys ja olo oli jokseenkin absurdi kun kätilötkin miettivät, pitäisikö tässä nyt lähteä juoksemaan pää kolmantena jalkana ulos rakennuksesta vai mitä. Selvisi, että lääkärit olivat rasvakeittäneet jotain (uh, en lähde spekuloimaan MITÄ, mielikuvat istukoista tunkevat päähän väkisin) ja aiheuttaneet hälytyksen. Onneksi toinen lääkäri oli sitä mieltä, että voin aivan hyvin odottaa kotonakin. Kotiin lähdettiin, ostettiin matkalla jäätelöä ja katsoin loppupäivän ajan Mullan Allaa videolta. Illalla erehdyin googlettamaan synnytyksen käynnistystä ja eksyin sen aiemminkin manaamani kamppilaisen lastentarvikeliikkeen sivuille, jossa käynnistyksen uhattiin johtavan imetysongelmiin, äidin ja vauvan erottamiseen, vauvan hengitysvaikeuksiin ja käytettiin ilmaisua "jos epiduraalia tarvitaan". Viimeinen uhkaskenaario lähinnä nauratti, itse olin ihan taatunvarma jo heti kaksi viivaa tekstitikussa nähtyäni, että mukula saatetaan maailmaan kaiken mahdollisen puudutuksen vallitessa. Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä sitten aloin supistella ihan itsekseni, epäsäännöllisesti enkä kovin kivuliaasti, mutta kuitenkin. Maanantaiaamuna ajoimme taas taksilla Kättärille, siitä minut passitettiin käyrille yhdessä viiden-kuuden muun naisen kanssa ja silloin minua alkoikin supistella niin imakasti, etten olisi jaksanut olla paikallani makaamassa. Onneksi minut todettiin synnytysvalmiiksi, passitettiin hakemaan sairaalan vaatteet (sandaaleissa koko 42 oli pieni, normaalisti kokoni on 40) ja sitten menimmekin syntymähuoneeseen odottelemaan, mitä tuleman pitää. Synnytyskertomus löytyy täältä.
Jaaha, tämä maratonpostaus on käsitellyt vasta raskausajan. Seuraavaksi vuorossa Lipsin ensimmäiset puoli vuotta, kunhan taas ehdin istua aloilleni. Mikä tapahtuu ehkä vasta sitten, kun juhlavalmistelut ovat takana päin. Meillä on kahdet juhlat, ensin sukulaisille ja sitten kavereille, kummatkin mökillä. Olen leiponut maanisen kotirouvan tyyliin kaikkea valmiiksi pakkaseen, mutta vielä riittää ährättävää.
torstaina, elokuuta 05, 2010
Elämän ilot
Istuimme taannoin pikkumökillä hyvän ystävän kanssa mansikka-vuohenjuustosalaatin ääressä pohtimassa kaikkea mahdollista. Vauvat nukkuivat kumpikin omissa vaunuissaan ja meille jäi aikaa tutkailla ja puntaroida jopa siinä määrin, että koko päivä oikeastaan hurahti ohi, hyvässä seurassa. Olen viettänyt laatuaikaa viime aikoina muutenkin ja vähän väliä pysähdyn ihmettelemään onnellisena, miten monta viisasta ja lämmintä naista lähipiiriini on siunaantunut (ja toki miestäkin, mutta en näemmä osaa solmia miesten kanssa samalla tavalla intiimejä ystävyyssuhteita, yhteistä heijastuspinta-alaa on väistämättä vähemmän).
Puhuimme ystävän kanssa masennuksesta ja sen selättämisestä. Itselläni ei ole masennuksesta varsinaisesti omakohtaista kokemusta, mutta elämässäni on ollut aikoja jolloin herääminen on tuntunut merkityksettömältä, ikkunasta näkyvät kuuset (oma synkeä aikani kytkeytyy niin vahvasti Tapiolassa asumiseen että saan vieläkin lieviä puistatuksia niillä kulmin liikkuessani) varsinaisia surun sanansaattajia ja oma asema tässä maailmassa täysin tarpeettomalta. Lamaannusaikani johtui selkeästi siitä, etten valmistuttuani löytänyt heti työpaikkaa ja vanhempani syyllistivät minua asiasta niin valtavasti että tunsin itseni todelliseksi häviäjäksi ja aloin jossain vaiheessa epäillä ettei mitään oikeaa tule ikinä löytymään vaan joudun koko ikäni roikkumaan ultra-paskaduunissa bussivarikon puhelinvaihteessa. Ja kun löytyi, oli surkeuteni poispyyhittyä ja siitä loksahtikin liikkeelle asunnon ostamisen suunnittelu ja kaikki muu kiva, jonka ansiosta olen nyt tässä.
Olen aina ollut enemmän ahdistus- kuin masennusihmisiä, mikäli tällainen karkea erottelu sallitaan (tosin masennukseen liittyy usein tai ehkä lähes aina ahdistusta). Kun luin jälkikäteen synnytyksen jälkeisestä masennuksesta huomasin termin viittaavan enemmänkin ahdistukseen ja tunnistin aika monta sen piirrettä itsessäni. Mutta oma henkinen tilani synnytyksen jälkeen oli kyllä selkeästi korkeintaan "baby blues" vaikka skoorasinkin neuvolan masennustesteissä alussa joka kerta aika korkealle, koska kysymykset olivat tyyppiä "oletko itkenyt useammin kuin ennen?" ja vastaus tyyliä "no totta vitussa, jokainen itkee herkästi kahden tunnin yöunilla". Ahdistus ja huolestus kulkee elämässäni samanlaisena pohjavirtana kuin herkkyyteni ilolle ja pidän itseäni noin ylipäätään aika onnellisena ihmisenä. Vaikka mikäs tässä onnellisena ollessa, kun kerran olen saanut melko lailla kaiken mitä olen toivonutkin. Juuri ahdistusherkkyyteni takia en pidä saamiani asioita ikinä itsestäänselvyytenä, koska ne eivät sitä ole. Ja sitäpaitsi ihmisistä, jotka ottavat kaiken hyvän itselleen itsestäänselvästi kuuluvana tulee usein ylimielisiä ja empatiakyvyttömiä.
Ystävän kertomus masennuksesta toipumisesta oli silmiä avaavaa kuultavaa, ja myös hirveän ilahduttavaa, koska ystävä on nyt niin onnellinen. Masennus kuulostaa salakavalalta sairaudelta: se kietoutuu osaksi persoonaa ja saa kaiken näyttämään värittömältä, tympeältä, jotenkin miinusmerkkiseltä. Kuten aina, hahmotin ystävän kuvauksista myös toisia tuntemiani ihmisiä ja heidän reaktioitaan. Ystävä sanoi esimerkiksi, että oman salaatin syömistä ja vattujen poimintaa sisältävä laatuaika hyvässä seurassa mökillä, tai vaikka kaverin kanssa tehty reissu ulkomaille, olisi ennen tuntunut hankalalta, epämiellyttävältä ja kauheaa säätöä vaativalta ja poikinut lähinnä halun perua kaikki ja käpertyä kotisohvalle miehen kainaloon. Että kaikki sellainen, joka edellyttää muutosta arkirutiineihin tai ylimääräistä vaivannäköä, näyttäytyy automaattisesti vaikeana ja raskaana. Ja että asia on ikäänkuin tarpeen dumata jo etukäteen, vähätellä pienemmäksi. Muistan pahastuneeni joskus aikasemmin tilanteessa, jossa suunnittelin innoissani ruokalistaa ja ohjelmaa ja minulta kysyttiin turhautuneena, eikö perillä voisi syödä pelkkää valmisruokaa, kun ruuan teko niissä olosuhteissa on niin hankalaa? Kommentti kuulosti silkalta vähättelyltä, mutta jälkikäteen tajusin, että sanoja ei siinä tilanteessa vaan saanut iloaan lainkaan samantyyppisistä tekemisistä kuin minä, vaan kiva puuhailu näyttäytyi hänelle lähinnä riesana. Keskustellessamme masennuksesta minulle valkeni myös se, että piirre, joka on vaikuttanut olevan osa jonkun persoonaa ja tehnyt suhtautumisen tähän hiukan varautuneeksi, voi olla myös osa sairautta. Ja tämän hahmottaa vasta kun ihminen paranee.
Elämän iloista nautiskelu on kyllä myös sukupolvi- ja ikäkysymys. Esimerkiksi vanhemani ihmettelevät usein sitä, kuinka innokkaasti väsäämme tarjoomuksia juhliin. Heille ruokien suunnittelu on lähinnä stressaavaa pakkoa ja helpoiten homma hoituu mahdollisimman yksinkertaisilla ja nopeilla ratkaisuilla. Vanhempani ovat myös vannoutuneita kevyttuotteiden ystäviä jopa siinä määrin, että he käyttävät niitä juhlissakin. Olen jo varmaan turhankin monta kertaa kaivanut äidin kanssa riidellessä esiin taannoisen sukujuhlien pinaattipiirakan, jonka täyte koostui pakastepinaatista, kevytkermaviilistä ja kärtsänneistä kolmen prosentin fetakuutioista. Sitten taas muistan myös itse olleeni nuorempana aika välinpitämätön tietynlaisten elämän ilojen suhteen. Tai ehkä oli myös niin, että omissa piireissäni tietynsorttisista asioista nauttiminen oli "kiellettyä". Juhlissa viini oli halvinta Magista ja tarjoomukset jotain inhottavaa vegaanista ja dyykattua töhnää, joka syötiin kauniitten lautasten sijaan kierrätetyistä Tofu Line -purkeista. Muutenkin hauskanpito oli nuorempana huomattavasti viinavetoisempaa kuin nyt ja muutenkin meininki rajoittuneempaa. En muista parikymppisenä ikinä saunoneeni tai uineeni ystävien kanssa, en edes juuri pelanneeni pelejä tai kokanneeni. Elämääni aukeni aivan uusi ilon lähde joskus 25 ikävuoden tietämillä, kun löysin uimisen uudelleen ja sitä myötä uuden tavan nähdä ystäviä.
Elämän iloihin on tänä kesänä kuulunut Kumpulan maauimalassa hengailu vauvan kanssa tai ilman (ilman vauvaa tulee tosin jopa sportattuakin). Stadion on varsinaiseen vesiurheiluun parempi, mutta Kumpula ehdottomasti viihtyisämpi ja mukavammassa paikassa. Koska elämästä muistaa usein jälkeenpäin aina tietynlaisen yleisvaikutelman, luulen, että tästä kesästä jää viinipiknikkien (niitäkin saisi kyllä olla joskus!) ja juhlien sijaan mieleen äiti-ystävien kanssa käveleskely ja kahvittelu ja Lumiksen kanssa filosofeeraaminen Kumpulan maauimalan kahvilan varjopöydässä.
Puhuimme ystävän kanssa masennuksesta ja sen selättämisestä. Itselläni ei ole masennuksesta varsinaisesti omakohtaista kokemusta, mutta elämässäni on ollut aikoja jolloin herääminen on tuntunut merkityksettömältä, ikkunasta näkyvät kuuset (oma synkeä aikani kytkeytyy niin vahvasti Tapiolassa asumiseen että saan vieläkin lieviä puistatuksia niillä kulmin liikkuessani) varsinaisia surun sanansaattajia ja oma asema tässä maailmassa täysin tarpeettomalta. Lamaannusaikani johtui selkeästi siitä, etten valmistuttuani löytänyt heti työpaikkaa ja vanhempani syyllistivät minua asiasta niin valtavasti että tunsin itseni todelliseksi häviäjäksi ja aloin jossain vaiheessa epäillä ettei mitään oikeaa tule ikinä löytymään vaan joudun koko ikäni roikkumaan ultra-paskaduunissa bussivarikon puhelinvaihteessa. Ja kun löytyi, oli surkeuteni poispyyhittyä ja siitä loksahtikin liikkeelle asunnon ostamisen suunnittelu ja kaikki muu kiva, jonka ansiosta olen nyt tässä.
Olen aina ollut enemmän ahdistus- kuin masennusihmisiä, mikäli tällainen karkea erottelu sallitaan (tosin masennukseen liittyy usein tai ehkä lähes aina ahdistusta). Kun luin jälkikäteen synnytyksen jälkeisestä masennuksesta huomasin termin viittaavan enemmänkin ahdistukseen ja tunnistin aika monta sen piirrettä itsessäni. Mutta oma henkinen tilani synnytyksen jälkeen oli kyllä selkeästi korkeintaan "baby blues" vaikka skoorasinkin neuvolan masennustesteissä alussa joka kerta aika korkealle, koska kysymykset olivat tyyppiä "oletko itkenyt useammin kuin ennen?" ja vastaus tyyliä "no totta vitussa, jokainen itkee herkästi kahden tunnin yöunilla". Ahdistus ja huolestus kulkee elämässäni samanlaisena pohjavirtana kuin herkkyyteni ilolle ja pidän itseäni noin ylipäätään aika onnellisena ihmisenä. Vaikka mikäs tässä onnellisena ollessa, kun kerran olen saanut melko lailla kaiken mitä olen toivonutkin. Juuri ahdistusherkkyyteni takia en pidä saamiani asioita ikinä itsestäänselvyytenä, koska ne eivät sitä ole. Ja sitäpaitsi ihmisistä, jotka ottavat kaiken hyvän itselleen itsestäänselvästi kuuluvana tulee usein ylimielisiä ja empatiakyvyttömiä.
Ystävän kertomus masennuksesta toipumisesta oli silmiä avaavaa kuultavaa, ja myös hirveän ilahduttavaa, koska ystävä on nyt niin onnellinen. Masennus kuulostaa salakavalalta sairaudelta: se kietoutuu osaksi persoonaa ja saa kaiken näyttämään värittömältä, tympeältä, jotenkin miinusmerkkiseltä. Kuten aina, hahmotin ystävän kuvauksista myös toisia tuntemiani ihmisiä ja heidän reaktioitaan. Ystävä sanoi esimerkiksi, että oman salaatin syömistä ja vattujen poimintaa sisältävä laatuaika hyvässä seurassa mökillä, tai vaikka kaverin kanssa tehty reissu ulkomaille, olisi ennen tuntunut hankalalta, epämiellyttävältä ja kauheaa säätöä vaativalta ja poikinut lähinnä halun perua kaikki ja käpertyä kotisohvalle miehen kainaloon. Että kaikki sellainen, joka edellyttää muutosta arkirutiineihin tai ylimääräistä vaivannäköä, näyttäytyy automaattisesti vaikeana ja raskaana. Ja että asia on ikäänkuin tarpeen dumata jo etukäteen, vähätellä pienemmäksi. Muistan pahastuneeni joskus aikasemmin tilanteessa, jossa suunnittelin innoissani ruokalistaa ja ohjelmaa ja minulta kysyttiin turhautuneena, eikö perillä voisi syödä pelkkää valmisruokaa, kun ruuan teko niissä olosuhteissa on niin hankalaa? Kommentti kuulosti silkalta vähättelyltä, mutta jälkikäteen tajusin, että sanoja ei siinä tilanteessa vaan saanut iloaan lainkaan samantyyppisistä tekemisistä kuin minä, vaan kiva puuhailu näyttäytyi hänelle lähinnä riesana. Keskustellessamme masennuksesta minulle valkeni myös se, että piirre, joka on vaikuttanut olevan osa jonkun persoonaa ja tehnyt suhtautumisen tähän hiukan varautuneeksi, voi olla myös osa sairautta. Ja tämän hahmottaa vasta kun ihminen paranee.
Elämän iloista nautiskelu on kyllä myös sukupolvi- ja ikäkysymys. Esimerkiksi vanhemani ihmettelevät usein sitä, kuinka innokkaasti väsäämme tarjoomuksia juhliin. Heille ruokien suunnittelu on lähinnä stressaavaa pakkoa ja helpoiten homma hoituu mahdollisimman yksinkertaisilla ja nopeilla ratkaisuilla. Vanhempani ovat myös vannoutuneita kevyttuotteiden ystäviä jopa siinä määrin, että he käyttävät niitä juhlissakin. Olen jo varmaan turhankin monta kertaa kaivanut äidin kanssa riidellessä esiin taannoisen sukujuhlien pinaattipiirakan, jonka täyte koostui pakastepinaatista, kevytkermaviilistä ja kärtsänneistä kolmen prosentin fetakuutioista. Sitten taas muistan myös itse olleeni nuorempana aika välinpitämätön tietynlaisten elämän ilojen suhteen. Tai ehkä oli myös niin, että omissa piireissäni tietynsorttisista asioista nauttiminen oli "kiellettyä". Juhlissa viini oli halvinta Magista ja tarjoomukset jotain inhottavaa vegaanista ja dyykattua töhnää, joka syötiin kauniitten lautasten sijaan kierrätetyistä Tofu Line -purkeista. Muutenkin hauskanpito oli nuorempana huomattavasti viinavetoisempaa kuin nyt ja muutenkin meininki rajoittuneempaa. En muista parikymppisenä ikinä saunoneeni tai uineeni ystävien kanssa, en edes juuri pelanneeni pelejä tai kokanneeni. Elämääni aukeni aivan uusi ilon lähde joskus 25 ikävuoden tietämillä, kun löysin uimisen uudelleen ja sitä myötä uuden tavan nähdä ystäviä.
Elämän iloihin on tänä kesänä kuulunut Kumpulan maauimalassa hengailu vauvan kanssa tai ilman (ilman vauvaa tulee tosin jopa sportattuakin). Stadion on varsinaiseen vesiurheiluun parempi, mutta Kumpula ehdottomasti viihtyisämpi ja mukavammassa paikassa. Koska elämästä muistaa usein jälkeenpäin aina tietynlaisen yleisvaikutelman, luulen, että tästä kesästä jää viinipiknikkien (niitäkin saisi kyllä olla joskus!) ja juhlien sijaan mieleen äiti-ystävien kanssa käveleskely ja kahvittelu ja Lumiksen kanssa filosofeeraaminen Kumpulan maauimalan kahvilan varjopöydässä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)