No ei vaiskaan, pukkia ei näkynyt, mutta onneksi koneen kätköistä löytyi paras ja ainoa joululevy, Joulupukin juhannusyö! Useista joululauluista tulee surullinen tai jotenkin vieraantunut olo (kuten myös Lumiukko-animaatiosta, kieltäydyn katsomasta sitä koska en halua jouluna kelata mitään "hetken kestää elämä, sekin synkkää ja ikävää"-juttua), mutta MA Numminen ei ikinä petä. Joululauluista vielä sen verran, että tykkään kyllä kamalasti laulaa joululauluja ja vuotuinen Skypejoululaulu onkin yksi joulun ajan kohokohtia. Pitäisi muutenkin laulaa yhdessä enemmän, se on niin kivaa!
Joulu oli, tai on, jatkuuhan se vieläkin, oikein hauska! Olen ennenkin hehkuttanut, kuinka mahtavaan sukuun minut on naitu, hauskaan ja iloiseen. Tänä jouluna juhlittiin L:n tädin luona peräti 18 hengen voimin ja pitkä pöytä alkoi olla ääriään myöten täynnä. Jossain vaiheessa jättipöytään on pakko liittää jatkopala. Syötiin perinteisiä jouluruokia oikein viimeisen päälle, poksauteltiin paukkukarkkeja ja naurettiin, kuten aina. Lapset hulinoivat keskenään, Lipsi pisti tanssiksi kolmivuotiaan pikkuserkkunsa kanssa. Jännää tämäkin, ei siitä niin kauaa ole, kun suvun juhlat olivat aikuisten juhlia, nyt pikkuisia on kolme ja lisää tulossa. Lahjojen jakaminen sujui ripeämmin kuin ennen ja kaikki olivat ottaneet huomioon sen, että jokaisen nurkat pullistelevat tavaraa jo valmiiksi. Me saimme pääosin syötäviä ja juotavia lahjoja ja muuta luksus-kulutuskamaa sekä lahjakortin herkkukauppaan lastenhoitolupauksella. Mainio lahja! Lipsi sai, kuten pyydettiin, pääosin kirjoja sekä omilta vanhemmiltani kauniin puisen keinuhevosen (jota pitää kauheasti pelätä) ja piirtolevyn sekä aina mieluisia Duploja. Lipsi innostui piirtolevystä Tallinnan laivalla ja isäni päätteli heti, että semmoinen on hommattava.
Vältyimme varmaankin osin oman topakkuutemme takia karseilta ja mauttomilta ja lapsia aliarvioivilta krääsälahjoilta, joita on kyllä tuolla lelukaupoissa ihan järkyttävät määrät. Ällöönnyin taannoin nähdessäni Salamatkustajankin mainitseman Top Model -tavarasarjan, joka on suunnattu tytöille kuusivuotiaista eteenpäin ja jossa keekoilee epänormaalin laiha ja isotissinen blondibimbo, jonka rinnalla barbi näyttää naapurintädiltä. Tervettä naiskuvaa heti leikki-iästä asti! Meillekin on toki siunaantunut kaikkea rumaa ja juosten kustun oloista lastentarviketta, joista ykkösinhokkini on kallis ja äänekäs Fisher Pricen Learning Puppy (josta Lipsi tietysti tykkää, eh). Räikeä, meikatun näköinen, comic sans -fontilla kirjailtu iso ja painava koiran irvikuva, jota puristelemalla joutuu kuulemaan sietämättömän tekopirteällä äänellä laulettuja, huitaisten sovitettuja ja väärällä sävelmällä esitettyjä rallatuksia. Jenkkihenkiseen jeesustelutyyliin Pää Olkapää -lorusta on sensuroitu sana peppu. Saati sitten Vau-kirjan (johon minut väijytettiin liittymään ja josta eroaminen oli todella konstikasta) imelät kirjat, jotka on suomennettu vessareissun aikana (Konni, pieni koira ja vituilleen käännetyt lorut) ja joiden kurkistuslärpäkkeet jäävät taaperon käteen heti ensikoskemalla. Oma lukunsa ovat tietysti huonot lastenohjelmat: tökeröt 3D-animaatiot ja ontuvat juonet, jotka on kehitetty vain oheiskrääsän rihmankiertämäksi. Ja kun maailmahan on vielä täynnä hyvää ja kaunista lastentavaraa ja -kulttuuria, sitä löytää ihan menemällä Akateemiseen kirjakauppaan.
Jotta en kuulostaisi liian ylimieliseltä snobilta, jota ilmiselvästi jossain määrin olen, mainitsen, että meilläkin on ihan kauheasti muovikrääsää lattioilla. Teletappeja, barbapapoja, kiekkoja palloja nuppeja namikoita palikoita hantaakeja ja epämääräisiä asioita, joista ei yhtään voi tietää mihin niitä käytetään, mutta ne ovat epäilemättä osa jotain kallista ja monimutkaista lelua. Toisaalta meillä kuunnellaan vain hyvää lastenmusiikkia (Paukkumaissi!) ja pidetään kerran kuukaudessa leluinventaarioita, joissa osa leluista menee vähäksi aikaa kaappiin jäähylle. Itse asiassa olen nyt parhaillaankin pitämässä leluinventaariota, mutta joulukooma tekee toimistani hitaita ja Lipsin tarmokas "apu" hidastaa siivoustoimia merkittävästi.
sunnuntai, joulukuuta 26, 2010
keskiviikkona, joulukuuta 15, 2010
Käsittämätön joulu on
Lipsi nukkuu kuumeisena hilluttuaan koko yön, joten käytän rauhaisaa aamuhetkeä bloggaukseen. Keitin juuri itselleni kahvia käyttämällä suodatinpussina kestovaippoihin laitettavaa riisipaperia, hyvin toimi.
Joulukin on ihan kohta. Paketoin eilen illalla lahjoja kunnes väsähdin kesken, nyt ruokapöydällä odottaa puolivalmis pakettikasa. Ihmeellisesti noita lahjoja on kertynyt, vaikka sopimusta ähkyttömästä ja lahjattomasta joulusta on yritetty solmia suvun kanssa. Tästä vähälahjaisemman joulun pyrkimyksestä nousi kohu, joka ylitti kyllä kaikki odotukseni. Loukkaannuttiin oikein kunnolla, luvan kanssa, vedottiin siihen että "olemme siis loukanneet teitä vuodesta toiseen antamalla lahjan" ja muuta sen sorttista lapsellisuutta, että oma hermo meinasi mennä. Ärsyttävintä on, että suuri enemmistö kannattaa lahjatonta joulua, mutta nyt mennään vähemmistön ehdoilla, koska martsailun määrä kasvoi niin massiiviseksi. Monille ihmisille joulu tuntuu näyttäytyvän hysteerisenä perinteidenvaalimisen tapahtumana, jossa kinkusta unohtuneet neilikat romahduttavat kaiken ja sitten itketään ja riidellään. Jopa se, että lahjattomuuteen sitoutuneet ihmiset sopivat asiasta keskenään, tuntuu loukkaavan ja järkyttävän jouluperinteitä. Jos jotain perustelua tässä maailmassa vieroksun, on se konservatiivinen "näin on aina tehty" ja "ei kuulu tapoihin". Se ei ole oikea perustelu, vaikka Päivi Räsänen niin kuvitteleekin.
On meidänkin perheessä jouluperinteitä ollut, mutta ei mitään kovin lukkoonlyötyjä. Menimme aika monta vuotta aatoksi satakuntaan mummolaan, jossa setäni toimi joulupukkina ja vähintäänkin originelli pieni isänpuolen sukuni kokoontui yhteiselle aterialle. Olin ainoa lapsi koko joukossa (näin aikuisena olen alkanut uumoilla, että minulla oli osittain melko yksinäinen ja surumielinen lapsuus: perhe oli epäsosiaalinen ja suku pieni ja murjottava. Ilmankos rakastan nykyään seuraa ja isoja ihmisjoukkoja, lasten hilluntaa ja suvun yhteisiä punkkubileitä, ovathan ne aivan toista kuin oma, käpertynyt kokemus sukusosiaalisuudesta) ja sain aina paljon lahjoja, joista en tosin tässä kohtaa muista yhtäkään. Meillä tehtiin laatikot ja piparit, mutta äiti ei ole koskaan ollut mikään keittiöihminen, joten perinneruuat tehtiin varmaankin enemmän jonkinlaisen sosiaalisen pakon sanelemana. Uskonnottomana perheenä Jeesus ei seikkaillut joulussamme ollenkaan, mutta koska olin paljon esiintyvällä musiikkiluokalla, esiinnyimme joka vuosi joulukirkossa. Porvoon tuomiokirkko edustaa minulle edelleen joulufiiliksen huipentumaa, kynttilät ja lumi ja kirkkaat lapsenäänet joululauluja laulamassa.
Kun vietimme jouluja L:n kanssa kahdestaan, keskityimme lähinnä hyviin jouluruokiin ja yleiseen möllötykseen. Lahjoja annamme tasan yhdet, ei tunnu järkevältä tuhlata yhteistalouden rahoja johonkin isoon yllätykseen, yleensä tässä iässä osataan hankkia tarpeelliset ja mieluiset parhaiten itse. Lipsille meillä ei ole lahjaa, se tulee hukkumaan niihin muutenkin. Nyt joulunvietossa tuntuu olevan enemmän mieltä kuin pari vuotta sitten. Toissa jouluna olin paniikkisen alkuraskaana ja pelkäsin hysteerisesti keskenmenoa (oli sellaisia oireita), sitä edeltävänä jouluna olimme juuri lähdössä Kuubaan eikä jouluvarustelulle ollut oikein aikaa. Sitä edeltävänä jouluna olin maassa duunittomuuden ja kipeyden takia. Lapsiperhejoulu tuntuu ihan erilaiselta juhlalta.
Odotan kyllä innolla sukujoulua. On ihan mahtavaa istua pitkän pöydän ääressä isolla porukalla syömässä porkkanalaatikkoa ja hihittää puujalkavitseille. Ehkä pääsemme joulusaunaankin, tai sitten aattoaamuna voisi organisoitua jollain porukalla Arlaan?
Joulukin on ihan kohta. Paketoin eilen illalla lahjoja kunnes väsähdin kesken, nyt ruokapöydällä odottaa puolivalmis pakettikasa. Ihmeellisesti noita lahjoja on kertynyt, vaikka sopimusta ähkyttömästä ja lahjattomasta joulusta on yritetty solmia suvun kanssa. Tästä vähälahjaisemman joulun pyrkimyksestä nousi kohu, joka ylitti kyllä kaikki odotukseni. Loukkaannuttiin oikein kunnolla, luvan kanssa, vedottiin siihen että "olemme siis loukanneet teitä vuodesta toiseen antamalla lahjan" ja muuta sen sorttista lapsellisuutta, että oma hermo meinasi mennä. Ärsyttävintä on, että suuri enemmistö kannattaa lahjatonta joulua, mutta nyt mennään vähemmistön ehdoilla, koska martsailun määrä kasvoi niin massiiviseksi. Monille ihmisille joulu tuntuu näyttäytyvän hysteerisenä perinteidenvaalimisen tapahtumana, jossa kinkusta unohtuneet neilikat romahduttavat kaiken ja sitten itketään ja riidellään. Jopa se, että lahjattomuuteen sitoutuneet ihmiset sopivat asiasta keskenään, tuntuu loukkaavan ja järkyttävän jouluperinteitä. Jos jotain perustelua tässä maailmassa vieroksun, on se konservatiivinen "näin on aina tehty" ja "ei kuulu tapoihin". Se ei ole oikea perustelu, vaikka Päivi Räsänen niin kuvitteleekin.
On meidänkin perheessä jouluperinteitä ollut, mutta ei mitään kovin lukkoonlyötyjä. Menimme aika monta vuotta aatoksi satakuntaan mummolaan, jossa setäni toimi joulupukkina ja vähintäänkin originelli pieni isänpuolen sukuni kokoontui yhteiselle aterialle. Olin ainoa lapsi koko joukossa (näin aikuisena olen alkanut uumoilla, että minulla oli osittain melko yksinäinen ja surumielinen lapsuus: perhe oli epäsosiaalinen ja suku pieni ja murjottava. Ilmankos rakastan nykyään seuraa ja isoja ihmisjoukkoja, lasten hilluntaa ja suvun yhteisiä punkkubileitä, ovathan ne aivan toista kuin oma, käpertynyt kokemus sukusosiaalisuudesta) ja sain aina paljon lahjoja, joista en tosin tässä kohtaa muista yhtäkään. Meillä tehtiin laatikot ja piparit, mutta äiti ei ole koskaan ollut mikään keittiöihminen, joten perinneruuat tehtiin varmaankin enemmän jonkinlaisen sosiaalisen pakon sanelemana. Uskonnottomana perheenä Jeesus ei seikkaillut joulussamme ollenkaan, mutta koska olin paljon esiintyvällä musiikkiluokalla, esiinnyimme joka vuosi joulukirkossa. Porvoon tuomiokirkko edustaa minulle edelleen joulufiiliksen huipentumaa, kynttilät ja lumi ja kirkkaat lapsenäänet joululauluja laulamassa.
Kun vietimme jouluja L:n kanssa kahdestaan, keskityimme lähinnä hyviin jouluruokiin ja yleiseen möllötykseen. Lahjoja annamme tasan yhdet, ei tunnu järkevältä tuhlata yhteistalouden rahoja johonkin isoon yllätykseen, yleensä tässä iässä osataan hankkia tarpeelliset ja mieluiset parhaiten itse. Lipsille meillä ei ole lahjaa, se tulee hukkumaan niihin muutenkin. Nyt joulunvietossa tuntuu olevan enemmän mieltä kuin pari vuotta sitten. Toissa jouluna olin paniikkisen alkuraskaana ja pelkäsin hysteerisesti keskenmenoa (oli sellaisia oireita), sitä edeltävänä jouluna olimme juuri lähdössä Kuubaan eikä jouluvarustelulle ollut oikein aikaa. Sitä edeltävänä jouluna olin maassa duunittomuuden ja kipeyden takia. Lapsiperhejoulu tuntuu ihan erilaiselta juhlalta.
Odotan kyllä innolla sukujoulua. On ihan mahtavaa istua pitkän pöydän ääressä isolla porukalla syömässä porkkanalaatikkoa ja hihittää puujalkavitseille. Ehkä pääsemme joulusaunaankin, tai sitten aattoaamuna voisi organisoitua jollain porukalla Arlaan?
lauantaina, marraskuuta 20, 2010
Superfood erottautumisen välineenä
Olin tänään, kuten joka lauantaiaamu, uimassa osa-aikatamperelaisen ystäväni Lumiksen kanssa. Kahvilassa vesijuoksettelun jälkeen puhuimme superfoodista ja yleisestä ruokabopoilusta ja Lumis mainitsi ruoalla erottautumisen olevan vahvasti pääkaupunkiseutulainen ilmiö. Totta, Tampereelle tuskin Anton & Antonin tyyliset superkalliit lähiluomukaupat istuisivat. Yritimme analysoida, mikä wellness-ruoka-ajattelussa ärsyttää. Ensiksikin: valtava erottautumisen tarve ja yksilökeskeisyys. Nykyään, kun ei ole mitenkään erikoista tai mielenkiintoista olla kasvissyöjä, koska niin moni on, voi minuuttaan parannella superfoodin, sokerittoman ruokavalion, viljattomuuden, paleodieetin tai minkä tahansa paljon säätöä ja rahaa kysyvän ruokakonstailun kautta (ja joo, en tarkoita keliaakikkoja tai allergikkoja). Ruokaan voi suhtautua lääkinnällisenä ja hekumoida sillä, miten solut nuorenevat goji-marjoja ja lucumba-jauhetta maistelemalla. Ja miten toiset ihmiset, nuo sokeat houkat, ahtavat sisäänsä valkoisia vehnäjauhoja ja sokeria eivätkä vaan tajua voivansa pahoin. On myös hiukkasen tuskastuttavaa, että ihminen, joka on saanut avun vaikkapa vatsalleen jättämällä leivän, kahvin ja maitotuotteet, alkaa oudosti olettaa kaikkien tarvitsevan samaa elämäntapaa ja saarnaa leivättömyyden/tms ideologiaa joka orrelta. Ehkä kyseessä onkin pohjimmiltaan harmi siitä, ettei itse saa juoda kahvia/syödä pullia ja kyvyttömyys hyväksyä, että muut voivat nautiskella tuotteista ilman sivuvaikutuksia?
Entisestä lempikaupastani Ruohonjuuresta on tullut superfood-tavaratalo täynnä kalliita ja eksoottisia rouheita, jauheita ja uutteita, joiden luvataan nuorentavan soluja, parantavan mieskuntoa ja muutenkin elämänlaatua. Voi olla, tai sitten ei. Erektio-ongelmiin ruoka tuskin auttaa, hyvä olo voi tulla tietysti oman kurinalaisuuden illuusiosta ja jos mössöjen mausta sattuu tykkäämään, sitä kautta. Minua itseäni ärsyttävät kuitenkin katteettomat terveysväittämät ja se, että kauden hype-tuote (oli se sitten goji-marja tai kookosöljy) on roudattu toiselta puolen maapalloa ja sille on lätkäisty reipas superfood-lisä kilohintaan. Muistan taannoin naureskelleeni, kun Hesarissa oli tutkittu goji-marjojen luvattuja terveysvaikutuksia ja vertailtu pitoisuuksia kotimaisten mustikoiden kanssa. Kummankaan elintarvikkeen terveysvaikutuksista ei ole tieteellistä näyttöä, mutta mustikoiden vitamiinipitoisuus pesi goji-marjat eikä mustikoista löytynyt torjunta-ainejäämiä. Ja mikä tärkeintä, mustikoita saa Suomen luonnosta eikä niitä tarvitse matkalla edes kuivata. Ja mikä itse asiassa vielä tärkeämpää, siinä kun goji-marjat maistuvat ihan rukkasilta, ovat mustikat aivan ihanan makuisia ja vieläpä hyväksi vatsalle.
Uusista ruokatrendeistä lähiruoka-ajattelu miellyttää minua enemmän. Kyseessä on siinä tapauksessa ihan oikea, konkreettinen ja ruoalta näyttävä ruoka, kuten tomaatit, kurpitsa, kala ja leipä. Lähiruokakaupat vaan tuppaavat olemaan valtavan kalliita näin hoitovapaalaisen tulotasolle. Taannoin piipahtaessani töölöläisessä lähiruokakaupassa meinasin tipauttaa silmäni kahdeksan euron pastakastikkeita tutkaillessa ja häivyin vähin äänin ostamatta mitään. Jonkinlainen luokkakantaisuus valtasi minut: en helvetissä halua kuulua siihen joukkoon, jonka merkittävin ekoteko on shoppailla luomufetaa Hakaniemen hallista viikonloppuisin. Käytännössä tietysti toimin noin (paitsi nyt olen alkanut puuhata yhden eduskuntavaaliehdokkaan tukiryhmässä) ja luomun ostamisesta tulee hyvä mieli, mutta joskus myös luomu- ja lähituotantoleimoilla ikäänkuin oikeutetaan törsääminen ja ökyily. Vaikka toisaalta, mielekkäämpää kai on tuhlata hyvään ruokaan kuin jääkaappimagneettipeliin tai ekassa pesussa virahtaviin halpiskuteisiin.
Ihmiset HALUAVAT uskoa ruoan parantavuuteen. Se lisää mielikuvaa kontrollista tässä kaoottisessa maailmassa. Tajuan tuon kyllä, syönhän itsekin muutamaakin eri lisäravinnetta. Ja toki ruoalla on terveysvaikutuksia, asian voi testata vaikka mittauttamalla hemoglobiininsa ennen ja jälkeen pinaatti-lese-soijarouhekuurin. Mutta siinä vaiheessa, kun ruokavaliolla aletaan tosissaan korvata oikeita, tutkittuja lääkkeitä tai aletaan täysin paranoideiksi kemikaalien suhteen, mennään vaarallisille vesille. Puolivillaisten, nopeasti toimitettujen päivälehtien terveysuutisten pohjalta tehdyt radikaalit ravintopäätökset tuntuvat myös varsin harkitsemattomilta. Aika monta ruoka-ainetta on aikojen saatossa ehditty demonisoida, eivätkä kaikki ole päässeet pannasta vieläkään.
Onneksi meillä on vielä viime kesän superfoodeja omassa pakastimessa: vattua ja omenaa, härkäpapuja, taittopapuja ja mangoldia. Tänään ajattelin tehdä jotain wokkijuttua, jossa on taittopapuja ja fiilistellä, miten soluni nuorenevat ja naiskuntoni kasvaa!
Entisestä lempikaupastani Ruohonjuuresta on tullut superfood-tavaratalo täynnä kalliita ja eksoottisia rouheita, jauheita ja uutteita, joiden luvataan nuorentavan soluja, parantavan mieskuntoa ja muutenkin elämänlaatua. Voi olla, tai sitten ei. Erektio-ongelmiin ruoka tuskin auttaa, hyvä olo voi tulla tietysti oman kurinalaisuuden illuusiosta ja jos mössöjen mausta sattuu tykkäämään, sitä kautta. Minua itseäni ärsyttävät kuitenkin katteettomat terveysväittämät ja se, että kauden hype-tuote (oli se sitten goji-marja tai kookosöljy) on roudattu toiselta puolen maapalloa ja sille on lätkäisty reipas superfood-lisä kilohintaan. Muistan taannoin naureskelleeni, kun Hesarissa oli tutkittu goji-marjojen luvattuja terveysvaikutuksia ja vertailtu pitoisuuksia kotimaisten mustikoiden kanssa. Kummankaan elintarvikkeen terveysvaikutuksista ei ole tieteellistä näyttöä, mutta mustikoiden vitamiinipitoisuus pesi goji-marjat eikä mustikoista löytynyt torjunta-ainejäämiä. Ja mikä tärkeintä, mustikoita saa Suomen luonnosta eikä niitä tarvitse matkalla edes kuivata. Ja mikä itse asiassa vielä tärkeämpää, siinä kun goji-marjat maistuvat ihan rukkasilta, ovat mustikat aivan ihanan makuisia ja vieläpä hyväksi vatsalle.
Uusista ruokatrendeistä lähiruoka-ajattelu miellyttää minua enemmän. Kyseessä on siinä tapauksessa ihan oikea, konkreettinen ja ruoalta näyttävä ruoka, kuten tomaatit, kurpitsa, kala ja leipä. Lähiruokakaupat vaan tuppaavat olemaan valtavan kalliita näin hoitovapaalaisen tulotasolle. Taannoin piipahtaessani töölöläisessä lähiruokakaupassa meinasin tipauttaa silmäni kahdeksan euron pastakastikkeita tutkaillessa ja häivyin vähin äänin ostamatta mitään. Jonkinlainen luokkakantaisuus valtasi minut: en helvetissä halua kuulua siihen joukkoon, jonka merkittävin ekoteko on shoppailla luomufetaa Hakaniemen hallista viikonloppuisin. Käytännössä tietysti toimin noin (paitsi nyt olen alkanut puuhata yhden eduskuntavaaliehdokkaan tukiryhmässä) ja luomun ostamisesta tulee hyvä mieli, mutta joskus myös luomu- ja lähituotantoleimoilla ikäänkuin oikeutetaan törsääminen ja ökyily. Vaikka toisaalta, mielekkäämpää kai on tuhlata hyvään ruokaan kuin jääkaappimagneettipeliin tai ekassa pesussa virahtaviin halpiskuteisiin.
Ihmiset HALUAVAT uskoa ruoan parantavuuteen. Se lisää mielikuvaa kontrollista tässä kaoottisessa maailmassa. Tajuan tuon kyllä, syönhän itsekin muutamaakin eri lisäravinnetta. Ja toki ruoalla on terveysvaikutuksia, asian voi testata vaikka mittauttamalla hemoglobiininsa ennen ja jälkeen pinaatti-lese-soijarouhekuurin. Mutta siinä vaiheessa, kun ruokavaliolla aletaan tosissaan korvata oikeita, tutkittuja lääkkeitä tai aletaan täysin paranoideiksi kemikaalien suhteen, mennään vaarallisille vesille. Puolivillaisten, nopeasti toimitettujen päivälehtien terveysuutisten pohjalta tehdyt radikaalit ravintopäätökset tuntuvat myös varsin harkitsemattomilta. Aika monta ruoka-ainetta on aikojen saatossa ehditty demonisoida, eivätkä kaikki ole päässeet pannasta vieläkään.
Onneksi meillä on vielä viime kesän superfoodeja omassa pakastimessa: vattua ja omenaa, härkäpapuja, taittopapuja ja mangoldia. Tänään ajattelin tehdä jotain wokkijuttua, jossa on taittopapuja ja fiilistellä, miten soluni nuorenevat ja naiskuntoni kasvaa!
tiistaina, marraskuuta 09, 2010
Kirjamessut elämänmuutosten valossa
Olin tuossa pari viikkoa sitten kirjamessuilla, sain ilmaisen lipun ja siitä intoutuneena vietin omaa kivaa messuilla pari tuntia. En kuuna kullanvalkeana maksaisi myyntimessuille osallistumisesta, paitsi toissa keväänä taisin maksaa lemmikkimessuista. Mutta ne ovatkin vähän eri asia koska siellä on ihan live-eläimiä paikalla. Olen käynyt kirjamessuilla kahden vuoden välein, 2006, 2008 ja 2010. Aloin näillä viimeisimmillä muistella aiempia kertoja kaksi ja neljä vuotta sitten ja muistin päivät yllättävän tarkkaan.
2006 kirjamessuilla olin onneton, viraton, valmistunut ja vailla oman alan työpaikkaa. Päivä oli kaunis, myöhäissyksyn kylmänkirkas pikkupakkanen, vielä muutamia ruskalehtiä puissa. Olin äidin kanssa kirjamessuilla ja luultavasti jossain vaiheessa onnistuimme riitaantumaan. Sen lisäksi minulla oli joku tissitulehdus joka sai minut kauhean huolestuneeksi ja muistankin vaeltaneeni kirjamessuilla pelokkaana ja tulevaisuudenuskoa vailla. Minulla oli tulossa joku pieni näyttely erääseen ullanlinnalaiseen baariin ja paiskin sitä ankarasti kasaan, mutta muita töitä ei ollut. Asuimme Espoossa ja inhosin asiaintilaa. Lauloin kuorossa, pidin laulamisesta mutta vieroksuin kuoron tylsiä ristikaulaisia perheenäitejä, olin ehkä mahdollisesti ainoa lapseton siinä porukassa. Olin ylipäätään elämässäni viihtymätön, asiaintilan takia jonkinasteiseen masennukseen vaipunut, äkäinen ja sulkeutunut, haluton käsittelemään ongelmiani. En tuolloin voinut tietää, ettei menisi kolmeakaan kuukautta, ennen kuin elämäni muuttuisi aivan toiseksi ja minusta tulisi onnellinen, kiireinen ja energiaa pursuava.
2008 kirjamessuilla asuinkin jo Kalliossa ja matkustin paikalle ihka uudella ysin ratikalla. Samana päivänä oli kunnallisvaalit, jossa äänestin eksääni (jonka muistan nyt nähneeni viime yönä unessa: siinä hän seurusteli Heikki-nimisen transihmisen kanssa, hohoo) ja jostain syystä vanhemmat tulivat meille käymään. Riitaannuin äidin kanssa tälläkin kertaa, huoh, ja lähdin kirjamessuille jokseenkin myrtsinä. Sunnuntait olivat minulle tuohon aikaan vähän hankalia koska jännitin hetkittäin tosi kovasti sitä, jatkuuko työsuhteeni vai ei ja mitäs sitten, jos ei jatku. Koska hengasin messuilla ystäväni Lumiksen kanssa, meillä oli kuitenkin tosi hauskaa enkä vahingossakaan ostanut mitään älyllistä vaan Paljas Uneksija -nimisen sananmuunnoskirjan ja jonkun Kari Heusalan seksioppaan (!!) neljällä eurolla. Sitten menimme kahville ja huomasin kertovani Lumikselle, että olemme päättäneet yrittää vauvaa. Käytin nerokasta tatuointi-vertausta liittyen siihen, että "mietin tatskaakin tosi kauan mutta sitten kun ajatus oli kypsä niin menin vaan ja otin sen ilman sen kummempaa vatulointia" ja Lumis huomautti vauvojen muistuttavan tatuointia myös siinä mielestä, että kummastakin on hyvin vaikeaa päästä eroon. Sitten puhuimme Poikani Kevin -kirjasta ja pohdimme, miltä tuntuisi jos oma lapsi olisi ihmishirviö. En tuolloin voinut tietää, ettei menisi kuukauttakaan, ja olisin jo raskaana.
2010 kirjamessuilla vaeltelin yksin, kaikessa rauhassa, ilman perhettä. Ostin muutamia lastenkirjoja joululahjoiksi ja ihastelin Joutomaan kortteja ja harkitsin useitakin kirjoja. Olin vähän sunnuntaisissa fiiliksissä, vaisu ja sisäänpäinkääntynyt, mutta vireä. Elämä olikin taas ihan erilaista kuin tuolloin kaksi vuotta sitten, tai ei ihan erilaista, mutta melko. Samoina ovat pysyneet koti Kalliossa ja perhesuhteet, paitsi että perheenjäseniä on tullut yksi lisää, se kaikkein tärkein. Ystäviäkin on elämänmuutoksen siivittämänä tullut lisää, muutama vanha on jäänyt taka-alalle, mutta ei mitenkään pahalla tavalla vaan melko luonnollisesti. Siten, että lähentyminen on varmaan joskus mahdollista, jos siihen tulee tarve ja tilaisuus. Jonkinlainen takaraivossa tykyttävä perustyytymättömyys on samaa: elämäni on suvantovaiheessa mutta pääni käymistilassa, pohdin muutoksia ja erinäisiä väyliä toteuttaa niitä. Tällä hetkellä elämä tuntuu seisovan paikallaan, varsinaisia ongelmia ei ole, mutta onnistun kehittämään niitä paristakin eri asiasta. Enkä yhtään voi tietää, mitä tapahtuu kuukauden tai kolmen kuukauden päästä.
2006 kirjamessuilla olin onneton, viraton, valmistunut ja vailla oman alan työpaikkaa. Päivä oli kaunis, myöhäissyksyn kylmänkirkas pikkupakkanen, vielä muutamia ruskalehtiä puissa. Olin äidin kanssa kirjamessuilla ja luultavasti jossain vaiheessa onnistuimme riitaantumaan. Sen lisäksi minulla oli joku tissitulehdus joka sai minut kauhean huolestuneeksi ja muistankin vaeltaneeni kirjamessuilla pelokkaana ja tulevaisuudenuskoa vailla. Minulla oli tulossa joku pieni näyttely erääseen ullanlinnalaiseen baariin ja paiskin sitä ankarasti kasaan, mutta muita töitä ei ollut. Asuimme Espoossa ja inhosin asiaintilaa. Lauloin kuorossa, pidin laulamisesta mutta vieroksuin kuoron tylsiä ristikaulaisia perheenäitejä, olin ehkä mahdollisesti ainoa lapseton siinä porukassa. Olin ylipäätään elämässäni viihtymätön, asiaintilan takia jonkinasteiseen masennukseen vaipunut, äkäinen ja sulkeutunut, haluton käsittelemään ongelmiani. En tuolloin voinut tietää, ettei menisi kolmeakaan kuukautta, ennen kuin elämäni muuttuisi aivan toiseksi ja minusta tulisi onnellinen, kiireinen ja energiaa pursuava.
2008 kirjamessuilla asuinkin jo Kalliossa ja matkustin paikalle ihka uudella ysin ratikalla. Samana päivänä oli kunnallisvaalit, jossa äänestin eksääni (jonka muistan nyt nähneeni viime yönä unessa: siinä hän seurusteli Heikki-nimisen transihmisen kanssa, hohoo) ja jostain syystä vanhemmat tulivat meille käymään. Riitaannuin äidin kanssa tälläkin kertaa, huoh, ja lähdin kirjamessuille jokseenkin myrtsinä. Sunnuntait olivat minulle tuohon aikaan vähän hankalia koska jännitin hetkittäin tosi kovasti sitä, jatkuuko työsuhteeni vai ei ja mitäs sitten, jos ei jatku. Koska hengasin messuilla ystäväni Lumiksen kanssa, meillä oli kuitenkin tosi hauskaa enkä vahingossakaan ostanut mitään älyllistä vaan Paljas Uneksija -nimisen sananmuunnoskirjan ja jonkun Kari Heusalan seksioppaan (!!) neljällä eurolla. Sitten menimme kahville ja huomasin kertovani Lumikselle, että olemme päättäneet yrittää vauvaa. Käytin nerokasta tatuointi-vertausta liittyen siihen, että "mietin tatskaakin tosi kauan mutta sitten kun ajatus oli kypsä niin menin vaan ja otin sen ilman sen kummempaa vatulointia" ja Lumis huomautti vauvojen muistuttavan tatuointia myös siinä mielestä, että kummastakin on hyvin vaikeaa päästä eroon. Sitten puhuimme Poikani Kevin -kirjasta ja pohdimme, miltä tuntuisi jos oma lapsi olisi ihmishirviö. En tuolloin voinut tietää, ettei menisi kuukauttakaan, ja olisin jo raskaana.
2010 kirjamessuilla vaeltelin yksin, kaikessa rauhassa, ilman perhettä. Ostin muutamia lastenkirjoja joululahjoiksi ja ihastelin Joutomaan kortteja ja harkitsin useitakin kirjoja. Olin vähän sunnuntaisissa fiiliksissä, vaisu ja sisäänpäinkääntynyt, mutta vireä. Elämä olikin taas ihan erilaista kuin tuolloin kaksi vuotta sitten, tai ei ihan erilaista, mutta melko. Samoina ovat pysyneet koti Kalliossa ja perhesuhteet, paitsi että perheenjäseniä on tullut yksi lisää, se kaikkein tärkein. Ystäviäkin on elämänmuutoksen siivittämänä tullut lisää, muutama vanha on jäänyt taka-alalle, mutta ei mitenkään pahalla tavalla vaan melko luonnollisesti. Siten, että lähentyminen on varmaan joskus mahdollista, jos siihen tulee tarve ja tilaisuus. Jonkinlainen takaraivossa tykyttävä perustyytymättömyys on samaa: elämäni on suvantovaiheessa mutta pääni käymistilassa, pohdin muutoksia ja erinäisiä väyliä toteuttaa niitä. Tällä hetkellä elämä tuntuu seisovan paikallaan, varsinaisia ongelmia ei ole, mutta onnistun kehittämään niitä paristakin eri asiasta. Enkä yhtään voi tietää, mitä tapahtuu kuukauden tai kolmen kuukauden päästä.
perjantaina, lokakuuta 22, 2010
Entä jos?
Juttelin tänään pitkään ystävän kanssa vähän kaikesta. Kuulumme samaan sukuun, joten perheasioitakin tuli puitua. Ystävä on lähiaikoina oman elämänsä mullistusten kautta käynyt läpi menneisyyttään ja haluaa selvästi puhua siitä. Keskustelimme siitä, miten vanhempien menettäminen varhain muuttaa ihmistä ja miten helppo avuntarpeelle on tietämättömyyttään tai pelkoaan kääntää selkänsä. Ystävä sanoi lauseen, jota ei helpolla unohda: "Se etten puhu, ei tarkoita sitä, ettei minun pitäisi puhua". Ihmisten on ihan liian helppo jättää introvertti, suruunsa käpertyvä ihminen rauhaan, kuvitella, että oiastaan surutyö on jo läpikäyty tai ainakin hyvässä vaiheessa, eihän tuosta näy ulospäin mitään. Ajatus karmaisee, puuttumatta ja auttamatta jättämisen pitkäkestoiset vaikutukset ovat vähän kuten vedenalainen ydinkoe: pinnalla värähtää vain hiukkasen, mutta alla tuhoutuvat rengasmaisesti korallit, vesikasvit ja kalat, tuho kestää pitkään eikä ekosysteemi ehkä ikinä palaa ennalleen.
Olen joskus, ulkopuolisena, yrittänyt tunkeutua tiettyjen tapahtumien sisäpuolelle, koska mielestäni ulkoa näkee joskus paremmin ja koska olen tavallaan kokenut sen velvollisuudekseni. En kuitenkaan tähän päiväänkään mennessä osaa sanoa, onko puuttuminen jotenkin yleisesti hyvä juttu? Tai siis, kaipa se on tilannesidonnaista. Mutta surua on vaikeaa kohdata: sitä intuitiivisesti huomaa ajattelevansa, että ihminen haluaa tulla jätetyksi rauhaan. Tai pelkää tölväisevänsä jotenkin typerästi ja julmasti. Tänään onnistuin myös toisen ystävän kohdalla tahattomasti itkettämään toista käsittämällä sanotun väärin ja vaikuttamalla hetken siltä, että vähättelisin hänen lähipiirissään tapahtunutta kuolemaa. Ja mikä naurettavinta, olin hetken niin loukkaantunut siitä, että minun voitaisi edes kuvitella olevan niin empatiakyvytön että vähättelisin toisen surua kuolemasta, että käänsin tilanteen itseeni, kunnes tajusin, ettei nyt ole oikea hetki puoltaa pontevasti omia oikeuksia. Näemmä hiljattain opiskelemani jämäkkyysharjoitukset (mm äidin kanssa tahimista varten) nostavat päätään joskus väärässäkin paikassa.
Näiden koettujen kautta aloin miettiä, millaisia me olisimme, jos elämämme olisivat menneet toisin, olisimmeko jotenkin sopivammassa kohdassa tai onnellisempia? Olisinko itse vähemmän neuroottinen ja itsekeskeinen jos meitä olisi ollut useampi lapsi? Olisinko niin kiinni äidissä, olisiko äiti niin kiinni minussa? Olisiko ystävä saanut kaipaamansa tavallisemman ja turvallisemman elämän, lykkinyt lastenvaunuja ja jättiostoskärryjä marketissa, sen sijaan että odottaa edelleen elämän alkua, ilman rikkinäistä ja arvaamatonta lapsuutta? Olisiko toinen ystävä uskaltanut hylätä akateemisen elämän ja kouluttautua oikeasti mielekkääksi kokemaansa ammattiin, ellei olisi kokenut olevansa velkaa kaikelle ja kaikille? Kävisikö kolmas parhaillaan läpi sitä suurta ja vaikeaa ja epävarmaa, jos häntä ei olisi niin aktiivisesti lapsena prepattu ja kannustettu yrittämään aina parhaansa?
Asiasta toiseen: olen ostanut kuukupin. Koska kestovaippailu on hauskaa, ajattelin että myös kestositeiden kanssa puljaaminen voisi olla hauskaa. Näköjään olin vain onnistunut hele-vetin monen kuukautisettoman vuoden aikana unohtamaan, että läpi vuotavissa tilkkeissä ei ole mitään kovin hauskaa, etenkin kun veri on sotkevuusasteeltaan ihan eri luokkaa kuin esimerkiksi taaperonpissa. Arastelin ensin kuukuppia episiotomia-arven takia, mutta ilmeisen turhaan. Kuppi on mukava ja lähes huomaamaton ja sen kanssa tuli söpö oranssi pussukka. Nyt pääsen uimaan milloin tahdon ilman karmaisevia, limakalvotpolttavia tamponeita! Ja tietysti vihkiydyn kuukuppikuntaan. Monia inhottaa ja ahdistaa kuukautisista puhuminen aikuisena, mutta minusta se on jotenkin emansipoivaa. Oma seksuaaliterveys on tärkeä ja kiinnostava asia ja raskauden jälkeen siitä on tullut ihastuttavan helppo ja arkinen juttu. Voisin pulista kuukupistani kaikille, mutta yritän pitää suuni kiinni miesseurassa, etten aiheuta ulkopuolisuuden tunnetta ja hämmennystä.
Olen joskus, ulkopuolisena, yrittänyt tunkeutua tiettyjen tapahtumien sisäpuolelle, koska mielestäni ulkoa näkee joskus paremmin ja koska olen tavallaan kokenut sen velvollisuudekseni. En kuitenkaan tähän päiväänkään mennessä osaa sanoa, onko puuttuminen jotenkin yleisesti hyvä juttu? Tai siis, kaipa se on tilannesidonnaista. Mutta surua on vaikeaa kohdata: sitä intuitiivisesti huomaa ajattelevansa, että ihminen haluaa tulla jätetyksi rauhaan. Tai pelkää tölväisevänsä jotenkin typerästi ja julmasti. Tänään onnistuin myös toisen ystävän kohdalla tahattomasti itkettämään toista käsittämällä sanotun väärin ja vaikuttamalla hetken siltä, että vähättelisin hänen lähipiirissään tapahtunutta kuolemaa. Ja mikä naurettavinta, olin hetken niin loukkaantunut siitä, että minun voitaisi edes kuvitella olevan niin empatiakyvytön että vähättelisin toisen surua kuolemasta, että käänsin tilanteen itseeni, kunnes tajusin, ettei nyt ole oikea hetki puoltaa pontevasti omia oikeuksia. Näemmä hiljattain opiskelemani jämäkkyysharjoitukset (mm äidin kanssa tahimista varten) nostavat päätään joskus väärässäkin paikassa.
Näiden koettujen kautta aloin miettiä, millaisia me olisimme, jos elämämme olisivat menneet toisin, olisimmeko jotenkin sopivammassa kohdassa tai onnellisempia? Olisinko itse vähemmän neuroottinen ja itsekeskeinen jos meitä olisi ollut useampi lapsi? Olisinko niin kiinni äidissä, olisiko äiti niin kiinni minussa? Olisiko ystävä saanut kaipaamansa tavallisemman ja turvallisemman elämän, lykkinyt lastenvaunuja ja jättiostoskärryjä marketissa, sen sijaan että odottaa edelleen elämän alkua, ilman rikkinäistä ja arvaamatonta lapsuutta? Olisiko toinen ystävä uskaltanut hylätä akateemisen elämän ja kouluttautua oikeasti mielekkääksi kokemaansa ammattiin, ellei olisi kokenut olevansa velkaa kaikelle ja kaikille? Kävisikö kolmas parhaillaan läpi sitä suurta ja vaikeaa ja epävarmaa, jos häntä ei olisi niin aktiivisesti lapsena prepattu ja kannustettu yrittämään aina parhaansa?
Asiasta toiseen: olen ostanut kuukupin. Koska kestovaippailu on hauskaa, ajattelin että myös kestositeiden kanssa puljaaminen voisi olla hauskaa. Näköjään olin vain onnistunut hele-vetin monen kuukautisettoman vuoden aikana unohtamaan, että läpi vuotavissa tilkkeissä ei ole mitään kovin hauskaa, etenkin kun veri on sotkevuusasteeltaan ihan eri luokkaa kuin esimerkiksi taaperonpissa. Arastelin ensin kuukuppia episiotomia-arven takia, mutta ilmeisen turhaan. Kuppi on mukava ja lähes huomaamaton ja sen kanssa tuli söpö oranssi pussukka. Nyt pääsen uimaan milloin tahdon ilman karmaisevia, limakalvotpolttavia tamponeita! Ja tietysti vihkiydyn kuukuppikuntaan. Monia inhottaa ja ahdistaa kuukautisista puhuminen aikuisena, mutta minusta se on jotenkin emansipoivaa. Oma seksuaaliterveys on tärkeä ja kiinnostava asia ja raskauden jälkeen siitä on tullut ihastuttavan helppo ja arkinen juttu. Voisin pulista kuukupistani kaikille, mutta yritän pitää suuni kiinni miesseurassa, etten aiheuta ulkopuolisuuden tunnetta ja hämmennystä.
lauantaina, lokakuuta 09, 2010
Tunnelmatihentymäkartta
Kävellessäni eilen pois ystävän luota Arabianrannasta, elämäni ensimmäiseltä lapsenhoitokeikalta (olen viettänyt erittäin lapsetonta elämää ennen Lipsiä ja ystävien pökäleitä) päätinkin vierailla läheisellä lastenvaatekirpputorilla. Kävelin loistavassa, matalan valon kultaamassa syysilmassa läpi hurmaavan puu-Toukolan ja aloin hahmotella mielessäni ennenkin väikkynyttä ajatusta eri paikkojen tunnelmatihentymistä tai -tiivistymistä. Ajatus tuli kun kävelin erään soman 50-lukuisen kerrostalon ohi (sellaisen, jotka Kauko Röyhkän mukaan tekevät jostain syystä hyvän olon), sen, jossa entiseni asui eromme jälkeen muutamia vuosia. Muistan, että minun oli alussa jotenkin kummallista ja vaikeaakin käydä sen talon bileissä. Asunto oli pieni ja nuhruinen kaksio, eksän askeettityylin mukaisesti sisustettu halvalla lastulevyllä, varastomaisissa kirjahyllyissä vallankumouskirjoja, niitä samoja, joita olin katsellut yhteisen kauniin kotimme Lundioissa. Oli vaikeaa olla tuomatta tähän sinkkukotiin mitään kaunistavia tavaroita, olla ehdottelematta verhojen ripustamista tai uusia lakanoita. Vähitellen tuo vaikeus luonnollisesti katosi ja paikasta tuli yhdentekevä.
Kumpulassa, lastenvaatekirppiksen kulmilla tunnelmatihentymiä on joka paikassa. Useita ystäviä asuu Limingantiellä, kesällä kävin paljon maauimalassa uimassa, Intiankadulla on nykyään ompelimo samassa kiinteistössä, jossa sijaitsi anarkistien toimitila 90-luvulla. Kävin siellä lukioikäisenä usein kokouksissa jotka kääntyivät dokailuiksi, ujostelin muita ja samalla ihailin itsevarmoja punkkareita ja teoreetikkomiehiä. Limingantien toisessa päässä onkin varsinainen tunnelmatiivistymien tiivistymä, Kätilöopisto, jonka näen nykyään silmäkulmastani aina, kun siellä päin liikun. On jännää ajatella, miten monelle naiselle Kätilöopisto tuo tunteita pintaan, itse huomaan vieläkin valitsevani reittini siten, että menen sen ison harmaan sairaalakolossin läheltä. Omaan raskauteeni ja synnytykseeni liittyvät muistot ovat valoisia, täynnä miellyttävää jännitystä. Pelkoakin, mutta sitä pelkoa ei enää niin muistele.
Koko Helsinki on täynnä tunnelmatihentymiä. Jääkärinkadulla muistan aina erään nolosti päättynen yhdenyönjutun. Merimiehenkatu tuo mieleen nykyisen parisuhteen alkuvuodet, onnellisen ajan jonkinlaisena esi-yhdessäasumisena, 20-luvun ruutuikkunoineen. Pienessä puistossa Merimiehenkadun päässä ulkoilutimme vanhaa punaista kissaa, alakerrassa oli Paola Suhosen toimisto ja iso irlanninsusikoira. Punavuoresta muistan muutamat työhaastattelutkin, vaikka ne eivät paikkaa poikineetkaan, liittyi niihin silti miellyttävä skarppiuden ja toiveikkuuden ilmapiiri. Kaivopuistossa muistan aina ensimmäiset treffini L:n kanssa, pimeän sateisen illan ja oman ketjupolttavan jännitykseni ennen tapaamista. Hermannissa, vankilan lähettyvillä on omanlaisensa, vähän ristiriitainen tunnelmatihentymä: asuin siellä hyvin nuorena ensimmäisessä avoliitossani, mutta olin jotenkin hukassa, liian nuori kotileikkiin. Siinä lähettyvillä pidimme myös luomukesäkioskia myöhemmin, vaikka sekään yritys ei tuottanut aivan toivottua tulosta, liittyy siihen muistoon lähinnä lämpöä.
Olisi hauskaa joskus piirtää itselleen tunnelmatihentymäkartta. Kallion kohdalla olisi pelkkää punaista, jokaisessa talossa ja puistossa jokin muisto. Punavuoressakin olisi punaisia alueita, Töölössäkin joitain, olinhan siellä aikoinaan töissä ja rakas ystävä asui eronsa jälkeen Sammonkadulla viehättävässä punatiilikorttelissa. Meilahteen liittyy sukulaismuistoja, Kamppiin lukuisia hilpeitä baarimuistoja ja kaksi tärkeää kommuunia, Lönnrotin- ja Eerikinkaduilta. Toisaalta Merihaassa ei olisi juuri yhtään merkintää, eikä liioin Pasilassa. Tai taka-Töölössä, se alue on jäänyt minulle niin etäiseksi ja vieraaksi, että eksyn siellä edelleen ja huomaan hiukan vieroksuvani jylhiä funkis-taloja. Jos olisin synnyttänyt Naistenklinikalla (kuten meinasi käydä, kun Kättärillä oli sulku päällä), olisi alue silmissäni aivan toisenlainen.
Nyt, kun minulla on ollut aikaa liikkua päivisin hetken mielijohteesta, olen joskus noudattanut omaa tunnelmatihentymäkarttaani ja liikuskellut sen mukaan esimerkiksi Kaartinkaupungissa. Vaikka kukaan läheiseni ei ole asunut siellä, kävimme katsomassa Korkeavuorenkadulta yhtä asuntoa aikoinaan ja ehdin jo puntaroida, millaisen elämän olisin niillä kulmin muodostanut. Kaartinkaupungissa tuli liikuttua Punavuori-aikoina usein, sielläkin päin oli yksi kommuuni. Ja Kasarmitorilta muistan 30-vuotispäiväni Taiteiden yön ja sen huikaisevan onnentunteen, jonka vallassa olin elänyt koko edellisen kesän.
Näiden tunnelmatihentymien takia käyn edelleen suunnilleen kerran vuodessa lapsuudenkaupungissani, vaikka siellä ei enää ole ystäviä eikä sukua. Porvoossa jokaikinen katu ja talo on täynnä muistoja, kun Googlen Street View julkaistiin, vietin monta tuntia tutkailemalla vanhoja kulmiani. Muistojen ei tarvitse aina olla onnellisia, etenkin jos ne ovat tarpeeksi kaukana.
Kumpulassa, lastenvaatekirppiksen kulmilla tunnelmatihentymiä on joka paikassa. Useita ystäviä asuu Limingantiellä, kesällä kävin paljon maauimalassa uimassa, Intiankadulla on nykyään ompelimo samassa kiinteistössä, jossa sijaitsi anarkistien toimitila 90-luvulla. Kävin siellä lukioikäisenä usein kokouksissa jotka kääntyivät dokailuiksi, ujostelin muita ja samalla ihailin itsevarmoja punkkareita ja teoreetikkomiehiä. Limingantien toisessa päässä onkin varsinainen tunnelmatiivistymien tiivistymä, Kätilöopisto, jonka näen nykyään silmäkulmastani aina, kun siellä päin liikun. On jännää ajatella, miten monelle naiselle Kätilöopisto tuo tunteita pintaan, itse huomaan vieläkin valitsevani reittini siten, että menen sen ison harmaan sairaalakolossin läheltä. Omaan raskauteeni ja synnytykseeni liittyvät muistot ovat valoisia, täynnä miellyttävää jännitystä. Pelkoakin, mutta sitä pelkoa ei enää niin muistele.
Koko Helsinki on täynnä tunnelmatihentymiä. Jääkärinkadulla muistan aina erään nolosti päättynen yhdenyönjutun. Merimiehenkatu tuo mieleen nykyisen parisuhteen alkuvuodet, onnellisen ajan jonkinlaisena esi-yhdessäasumisena, 20-luvun ruutuikkunoineen. Pienessä puistossa Merimiehenkadun päässä ulkoilutimme vanhaa punaista kissaa, alakerrassa oli Paola Suhosen toimisto ja iso irlanninsusikoira. Punavuoresta muistan muutamat työhaastattelutkin, vaikka ne eivät paikkaa poikineetkaan, liittyi niihin silti miellyttävä skarppiuden ja toiveikkuuden ilmapiiri. Kaivopuistossa muistan aina ensimmäiset treffini L:n kanssa, pimeän sateisen illan ja oman ketjupolttavan jännitykseni ennen tapaamista. Hermannissa, vankilan lähettyvillä on omanlaisensa, vähän ristiriitainen tunnelmatihentymä: asuin siellä hyvin nuorena ensimmäisessä avoliitossani, mutta olin jotenkin hukassa, liian nuori kotileikkiin. Siinä lähettyvillä pidimme myös luomukesäkioskia myöhemmin, vaikka sekään yritys ei tuottanut aivan toivottua tulosta, liittyy siihen muistoon lähinnä lämpöä.
Olisi hauskaa joskus piirtää itselleen tunnelmatihentymäkartta. Kallion kohdalla olisi pelkkää punaista, jokaisessa talossa ja puistossa jokin muisto. Punavuoressakin olisi punaisia alueita, Töölössäkin joitain, olinhan siellä aikoinaan töissä ja rakas ystävä asui eronsa jälkeen Sammonkadulla viehättävässä punatiilikorttelissa. Meilahteen liittyy sukulaismuistoja, Kamppiin lukuisia hilpeitä baarimuistoja ja kaksi tärkeää kommuunia, Lönnrotin- ja Eerikinkaduilta. Toisaalta Merihaassa ei olisi juuri yhtään merkintää, eikä liioin Pasilassa. Tai taka-Töölössä, se alue on jäänyt minulle niin etäiseksi ja vieraaksi, että eksyn siellä edelleen ja huomaan hiukan vieroksuvani jylhiä funkis-taloja. Jos olisin synnyttänyt Naistenklinikalla (kuten meinasi käydä, kun Kättärillä oli sulku päällä), olisi alue silmissäni aivan toisenlainen.
Nyt, kun minulla on ollut aikaa liikkua päivisin hetken mielijohteesta, olen joskus noudattanut omaa tunnelmatihentymäkarttaani ja liikuskellut sen mukaan esimerkiksi Kaartinkaupungissa. Vaikka kukaan läheiseni ei ole asunut siellä, kävimme katsomassa Korkeavuorenkadulta yhtä asuntoa aikoinaan ja ehdin jo puntaroida, millaisen elämän olisin niillä kulmin muodostanut. Kaartinkaupungissa tuli liikuttua Punavuori-aikoina usein, sielläkin päin oli yksi kommuuni. Ja Kasarmitorilta muistan 30-vuotispäiväni Taiteiden yön ja sen huikaisevan onnentunteen, jonka vallassa olin elänyt koko edellisen kesän.
Näiden tunnelmatihentymien takia käyn edelleen suunnilleen kerran vuodessa lapsuudenkaupungissani, vaikka siellä ei enää ole ystäviä eikä sukua. Porvoossa jokaikinen katu ja talo on täynnä muistoja, kun Googlen Street View julkaistiin, vietin monta tuntia tutkailemalla vanhoja kulmiani. Muistojen ei tarvitse aina olla onnellisia, etenkin jos ne ovat tarpeeksi kaukana.
tiistaina, syyskuuta 28, 2010
Kirpputoreista
Heti alkuun kerron, että Lupiinin hiljaisuudelle on syy: minulla on nykyään toinenkin kirjoitusfoorumi. Kirjoitan yhteisöblogia eräiden perheellisten ihmisten kanssa. Blogi on salasanan takana ja kirjoitettu jääkin sinne ja luulen, että keskitän Lipsiä koskevat jutut jatkossa suljetummalle areenalle. Saatan kyllä kirjoittaa hänestä täällä Lupiinissakin, aika näyttää. Mutta voih, kyllä Lupiini onkin kitulias nykyään, muistuttaa niitä tienpientareilla parhaillaan nähtäviä odelma-lupiineita, kakkossatoa joka kukkii uudelleen myöhään syksyllä, jos olosuhteet sallivat. Äääääh miten ontuva vertaus, mutta nuo toista kertaa kukkivat lupiinit ja muutkin kukat ovat aina kiehtoneet minua: ne ovat samoja kukkia, mutta jotenkin väärässä paikassa, kalpeina ja kituliaina ja vähän omituisina, liian lyhyinä ja harvoina.
Mutta syyskukat ovat kyllä hienoja! Olimme perheen kanssa toissa sunnuntaina Kaisaniemen kasvitieteellisessä puutarhassa ja päädyimme lumoutumaan vauvanpäänkokoisista, fraktaalimaisista daalioista joiden hehkuvat värit olivat niin liioiteltuja, että maalauksissa niitä ei uskottaisi todeksi. Myös eräs hyvin kummallinen kasvi, syysmyrkkylilja, joka näyttää laonneelta krookukselta ilman lehtivihreää, kukkii nyt paitsi Kaisaniemessä myös Koskelantien varressa. Kannattaa katsella sillä silmällä, kasvin kalpea liila on jotenkin aavemainen ja pimeässä hohtavan oloinen väri.
Olemme myyneet ystävän kanssa tavaraa pois itsepalvelukirppiksellä. Kamaa poistui varsin mukavasti ja onnistuin myymään pari kallistakin juttua, kuten Hotslings-kantoliinan. Kirpputorit ovat kyllä aivan loistava ilmiö ja nykyään aivan salonkikelpoisia. Olen itse oikeastaan aikamoinen kirppis-edelläkävijä, aloin käydä 12-vuotiaana pikkukaupungin kahdella uskonnollisella kirpputorilla haalimassa puhvihihaisia paitoja, hameita ja muuta Anna Ystävämme -tyyliin sopivia vermeitä. Käydessämme vanhempien kanssa pari vuotta myöhemmin Lontossa, meinasin nyrjähtää onnesta Camden Townin kirpputorialueella: korttelikaupalla käytettyjä vaatteita, hippikrääsää ja kuriositeetteja. Minusta on kuvakin, pengon siinä maanisesti vaaterekkiä, jossa ryöppyää kirjailtuja kaftaaneita, 60-luvun printtikuvioisia mekkoja ja sähkönsininen tyllihame. Minulla on kuvassa päässäni Lontoosta ostettu, afrikkalainen pillerirasiahattu eli ns Arja Koriseva -hattu (hyyyyyyyiiii). Ostin kirpputorilta sinisen, pyöreän maljakon jonka kyljessä on suuri ruostetahra ja joka oli siksi hyvin halpa. Maljakko on minulla vieläkin ja pidän sitä harvinaisen kypsänä ostoksena 13-vuotiaalle (vastapainona Koriseva-hatulle).
Edellinen lama 90-luvulla poiki valtavan määrän kirpputoreja. Pikkukaupungissa alettiin järjestää useammassakin tyhjäksi jääneessä liiketilassa kirppiksiä ja kävimme äidin kanssa aika usein myymässä niillä. Olemme aina tykänneet kauniista tavaroista ja toisaalta ahdistuneet liiasta tavarasta, siinäpä hyvä sykli ikuiselle kirppistelylle: yleensä meille kävi ja käy niin, että kirppikseltä tulee ostettua enemmän tai vähemmän tavaraa, vaikka kuinka olisi mennyt pelkästään myymään. Kun aloitin lukion, suunnilleen puolet Porthaninkadun liiketiloista, entisistä kiinteistövälitysfirmoista ja tilitoimistoista muuntui kirpputoreiksi. Kirppareilla tuli käytyä aina hyppytunneilla, tosin muistaakseni tavara oli silloin aikamoista täyhkää: äkkiä köyhtyneiden rouvien entisiä luksusteluvaatteita ja vanhoja kasetteja. Vaikka lama meni ohi, osa kirpputoreista jäi ja niillä käyminen ei ollut enää merkki köyhyydestä. Makasiinien kirpputori oli loistava paikka, jossa myimme äidin kanssa monta kertaa ja josta oli käytännössä mahdotonta lähteä ilman löytöjä.
Itse en ole koskaan erityisesti kuitenkaan tykännyt kirpputorilla myymisestä. Äitini rakastaa sitä, hän on synnynnäinen kauppias ja viihtyy myymisen ja ostamisen ilmapiirissä. Minä taas pitkästyn ja ennen kaikkea ärsyynnyn: kun aiempina kesinä myimme äidin kanssa Hietsun torilla useaan otteeseen, alkoi kirpparillakävijöistä erottua muutamia tuttuja hahmoja, originelleja ihmisiä, joita suurisydäminen ja kaikkia rakastava kirpparimyyjä pitäisi varmaan elävinä esimerkkeinä maailman ihanasta monimuotoisuudesta, mutta minä en osannut ajatella muuta kuin että jeesus, mikä pain in the ass taas täällä penkomassa, kyselemässä, sekoilemassa ja tinkaamassa, ja tuolle minun pitää olla ystävällinen ja nöyrä, vain koska seison myyntitiskin toisella puolen. En myöskään oikein tykkää tinkaamispelistä: myyn kaiken lähtökohtaisesti alihintaan, koska en ole rahalle perso ja päämotiivini kirppaukseen on päästä tavarasta eroon. Ja kun eurolla kauppaamaani koristeellista lautasta moititaan "liian kalliiksi" alkaa pinna kiristyä ja naama vetäytyä äkäiseen kurttuun. Ja sehän ei taas ole kirppiksellä lainkaan tarkoitus. Inhoan sitä, kun minussa melko vahvana olevaa perushyväntahtoisuutta ja myötäilevyyttä käytetään selkeästi hyväksi ja sitten lakkaankin olemasta hyväntahtoinen saman tien. Niin joo, ja kun nyt ärsyttäviä kirppisilmiöitä perata alettiin: yksi naurettava ilmiö on myyjät, jotka myyvät tuotteita ostohintaan, "koska mä oon käyttänyt tätä hametta vain kerran niin pyydän siitä saman 20 euroa kuin millä sen ostin". Ihan perustason markkinatalouttahan on, että kun tavara kaupassa vaihtaa omistajaa, sen arvo romahtaa välittömästi. Ensimmäinen käyttökerta ja pesu pudottaa arvoa entisestään: vaatteesta ei enää ikinä tule "käyttämätöntä". Toinen outo ilmiö ovat ihan silkkaa paskaa myyvät ihmiset: olen nähnyt Hietsussa pariinkin otteeseen pöydällisen rikkinäisiä nukkeja, reikiintyneitä huiveja ja vintin hajuisia vanhoja koulukirjoja, jotka eivät oikeasti kelpaa muualle kuin roskikseen. Ja sitten myyjäressu ihmettelee, kun kauppa ei käy vaan hommasta tuli takkiin huimien voittojen sijaan. En ole myöskään erityisen ihastunut uuteen kirpputorikulttuuriin, jossa myydään käyttämätöntä tilpehööriä: taatusti turvallisuustrandardeja läpäisemättömiä leluja, merkittömiä televisioita, akryylimyssyjä ja huiveja sekä muuta krääsää, joka sokaisee halpuudellaan mutta on kuitenkin kirppistavaraksi kallista. Ja uutta ja taatusti erittäin epäeettisissä oloissa tehtyä ja myytyä. Myyjinä toimivat yleensä maahanmuuttajat, vähän kuten Italiassa kadunvieret olivat täynnä laittomia siirtolaisparkoja myymässä kaiken maailman halpistäyhkää henkensä pitimiksi. Kirppisfilosofiaan ei mielestäni riiston pitäisi kuulua, mutta ainakin Valtterissa näin on vähän käynyt.
Lastentarvikkeet ja lastenvaatteet on monesta syystä mielekkäintä ostaa käytettynä, joten nykyään olen varsinainen kirpputorien suurkuluttaja. Joitain isoja hankintoja olemme ostaneet uutena, mutta lähes kaikki muu on ostettu käytettynä. Huusin juuri Lipsille talvihaalarin Huutonetistä kuudellakympillä, uudesta saisi pulittaa kaksinkertaisen summan. Goretex-talvilenkkarit irtosivat kahdeksalla eurolla, kun lasten kengät uusina maksavat suunnilleen saman verran kuin aikuistenkin. Toisaalta lastenvaatekirpputoreilla käy helposti myös niin, että kaikkea ihanaa tulee ostettua, koska se on niin halpaa. Ostin Lipsille Valtterista juuri sievän puolihameen, vaikka olenkin ajatellut, että hameet ovat noin pienillä vähän turhia, mekot toimivat paremmin (aikuismaiset vaatteet lapsilla herättävät minussa ristiriitaisia tunteita: pikkuinen jokapoika-paita tai herrainhattu on kauhean suutti lapsen yllä, mutta narutopit ja biksat ja glitter-pillifarkut vähän omituisia) eivätkä purista vyötäröä. Aina lastenvaatepöytiä penkoessa myyjä yleensä kysyy "tyttö vai poika" ja kun vastaan kuuliaisesti, aletaan tyrkyttää hennonpinkkejä juttuja. Ihan kun en itse osaisi valita, mistä tykkään. Ja ihan kuin muutenkaan valitsisin tummansinistä robottimonsteripaitaa.
Nykyään ostan osan lahjoistakin kirpputorilta, kun tiedän, että ystävät eivät siitä ainakaan pahastu. Eräs sukulainen on ihan erikseen toivonut, että hänen lapselleen ostetaan mieluummin käytettyjä tavaroita. Tai sitten ei mitään. Itse ostan kyllä joskus uuttakin: kaksi vauvaystävää (hehe, vauvaystävää... voiko vauvojen kanssa ystävystyä? ehkä ei. Vauvoihin voi rakastua, kylläkin) täyttää kohta vuoden ja olen erikseen suunnitellut meneväni kalliseen ja super-ihkuun punavuorelaiskauppaan ostamaan näille palleroille jotain sydäntäsärkevän ihanaa.
Mutta syyskukat ovat kyllä hienoja! Olimme perheen kanssa toissa sunnuntaina Kaisaniemen kasvitieteellisessä puutarhassa ja päädyimme lumoutumaan vauvanpäänkokoisista, fraktaalimaisista daalioista joiden hehkuvat värit olivat niin liioiteltuja, että maalauksissa niitä ei uskottaisi todeksi. Myös eräs hyvin kummallinen kasvi, syysmyrkkylilja, joka näyttää laonneelta krookukselta ilman lehtivihreää, kukkii nyt paitsi Kaisaniemessä myös Koskelantien varressa. Kannattaa katsella sillä silmällä, kasvin kalpea liila on jotenkin aavemainen ja pimeässä hohtavan oloinen väri.
Olemme myyneet ystävän kanssa tavaraa pois itsepalvelukirppiksellä. Kamaa poistui varsin mukavasti ja onnistuin myymään pari kallistakin juttua, kuten Hotslings-kantoliinan. Kirpputorit ovat kyllä aivan loistava ilmiö ja nykyään aivan salonkikelpoisia. Olen itse oikeastaan aikamoinen kirppis-edelläkävijä, aloin käydä 12-vuotiaana pikkukaupungin kahdella uskonnollisella kirpputorilla haalimassa puhvihihaisia paitoja, hameita ja muuta Anna Ystävämme -tyyliin sopivia vermeitä. Käydessämme vanhempien kanssa pari vuotta myöhemmin Lontossa, meinasin nyrjähtää onnesta Camden Townin kirpputorialueella: korttelikaupalla käytettyjä vaatteita, hippikrääsää ja kuriositeetteja. Minusta on kuvakin, pengon siinä maanisesti vaaterekkiä, jossa ryöppyää kirjailtuja kaftaaneita, 60-luvun printtikuvioisia mekkoja ja sähkönsininen tyllihame. Minulla on kuvassa päässäni Lontoosta ostettu, afrikkalainen pillerirasiahattu eli ns Arja Koriseva -hattu (hyyyyyyyiiii). Ostin kirpputorilta sinisen, pyöreän maljakon jonka kyljessä on suuri ruostetahra ja joka oli siksi hyvin halpa. Maljakko on minulla vieläkin ja pidän sitä harvinaisen kypsänä ostoksena 13-vuotiaalle (vastapainona Koriseva-hatulle).
Edellinen lama 90-luvulla poiki valtavan määrän kirpputoreja. Pikkukaupungissa alettiin järjestää useammassakin tyhjäksi jääneessä liiketilassa kirppiksiä ja kävimme äidin kanssa aika usein myymässä niillä. Olemme aina tykänneet kauniista tavaroista ja toisaalta ahdistuneet liiasta tavarasta, siinäpä hyvä sykli ikuiselle kirppistelylle: yleensä meille kävi ja käy niin, että kirppikseltä tulee ostettua enemmän tai vähemmän tavaraa, vaikka kuinka olisi mennyt pelkästään myymään. Kun aloitin lukion, suunnilleen puolet Porthaninkadun liiketiloista, entisistä kiinteistövälitysfirmoista ja tilitoimistoista muuntui kirpputoreiksi. Kirppareilla tuli käytyä aina hyppytunneilla, tosin muistaakseni tavara oli silloin aikamoista täyhkää: äkkiä köyhtyneiden rouvien entisiä luksusteluvaatteita ja vanhoja kasetteja. Vaikka lama meni ohi, osa kirpputoreista jäi ja niillä käyminen ei ollut enää merkki köyhyydestä. Makasiinien kirpputori oli loistava paikka, jossa myimme äidin kanssa monta kertaa ja josta oli käytännössä mahdotonta lähteä ilman löytöjä.
Itse en ole koskaan erityisesti kuitenkaan tykännyt kirpputorilla myymisestä. Äitini rakastaa sitä, hän on synnynnäinen kauppias ja viihtyy myymisen ja ostamisen ilmapiirissä. Minä taas pitkästyn ja ennen kaikkea ärsyynnyn: kun aiempina kesinä myimme äidin kanssa Hietsun torilla useaan otteeseen, alkoi kirpparillakävijöistä erottua muutamia tuttuja hahmoja, originelleja ihmisiä, joita suurisydäminen ja kaikkia rakastava kirpparimyyjä pitäisi varmaan elävinä esimerkkeinä maailman ihanasta monimuotoisuudesta, mutta minä en osannut ajatella muuta kuin että jeesus, mikä pain in the ass taas täällä penkomassa, kyselemässä, sekoilemassa ja tinkaamassa, ja tuolle minun pitää olla ystävällinen ja nöyrä, vain koska seison myyntitiskin toisella puolen. En myöskään oikein tykkää tinkaamispelistä: myyn kaiken lähtökohtaisesti alihintaan, koska en ole rahalle perso ja päämotiivini kirppaukseen on päästä tavarasta eroon. Ja kun eurolla kauppaamaani koristeellista lautasta moititaan "liian kalliiksi" alkaa pinna kiristyä ja naama vetäytyä äkäiseen kurttuun. Ja sehän ei taas ole kirppiksellä lainkaan tarkoitus. Inhoan sitä, kun minussa melko vahvana olevaa perushyväntahtoisuutta ja myötäilevyyttä käytetään selkeästi hyväksi ja sitten lakkaankin olemasta hyväntahtoinen saman tien. Niin joo, ja kun nyt ärsyttäviä kirppisilmiöitä perata alettiin: yksi naurettava ilmiö on myyjät, jotka myyvät tuotteita ostohintaan, "koska mä oon käyttänyt tätä hametta vain kerran niin pyydän siitä saman 20 euroa kuin millä sen ostin". Ihan perustason markkinatalouttahan on, että kun tavara kaupassa vaihtaa omistajaa, sen arvo romahtaa välittömästi. Ensimmäinen käyttökerta ja pesu pudottaa arvoa entisestään: vaatteesta ei enää ikinä tule "käyttämätöntä". Toinen outo ilmiö ovat ihan silkkaa paskaa myyvät ihmiset: olen nähnyt Hietsussa pariinkin otteeseen pöydällisen rikkinäisiä nukkeja, reikiintyneitä huiveja ja vintin hajuisia vanhoja koulukirjoja, jotka eivät oikeasti kelpaa muualle kuin roskikseen. Ja sitten myyjäressu ihmettelee, kun kauppa ei käy vaan hommasta tuli takkiin huimien voittojen sijaan. En ole myöskään erityisen ihastunut uuteen kirpputorikulttuuriin, jossa myydään käyttämätöntä tilpehööriä: taatusti turvallisuustrandardeja läpäisemättömiä leluja, merkittömiä televisioita, akryylimyssyjä ja huiveja sekä muuta krääsää, joka sokaisee halpuudellaan mutta on kuitenkin kirppistavaraksi kallista. Ja uutta ja taatusti erittäin epäeettisissä oloissa tehtyä ja myytyä. Myyjinä toimivat yleensä maahanmuuttajat, vähän kuten Italiassa kadunvieret olivat täynnä laittomia siirtolaisparkoja myymässä kaiken maailman halpistäyhkää henkensä pitimiksi. Kirppisfilosofiaan ei mielestäni riiston pitäisi kuulua, mutta ainakin Valtterissa näin on vähän käynyt.
Lastentarvikkeet ja lastenvaatteet on monesta syystä mielekkäintä ostaa käytettynä, joten nykyään olen varsinainen kirpputorien suurkuluttaja. Joitain isoja hankintoja olemme ostaneet uutena, mutta lähes kaikki muu on ostettu käytettynä. Huusin juuri Lipsille talvihaalarin Huutonetistä kuudellakympillä, uudesta saisi pulittaa kaksinkertaisen summan. Goretex-talvilenkkarit irtosivat kahdeksalla eurolla, kun lasten kengät uusina maksavat suunnilleen saman verran kuin aikuistenkin. Toisaalta lastenvaatekirpputoreilla käy helposti myös niin, että kaikkea ihanaa tulee ostettua, koska se on niin halpaa. Ostin Lipsille Valtterista juuri sievän puolihameen, vaikka olenkin ajatellut, että hameet ovat noin pienillä vähän turhia, mekot toimivat paremmin (aikuismaiset vaatteet lapsilla herättävät minussa ristiriitaisia tunteita: pikkuinen jokapoika-paita tai herrainhattu on kauhean suutti lapsen yllä, mutta narutopit ja biksat ja glitter-pillifarkut vähän omituisia) eivätkä purista vyötäröä. Aina lastenvaatepöytiä penkoessa myyjä yleensä kysyy "tyttö vai poika" ja kun vastaan kuuliaisesti, aletaan tyrkyttää hennonpinkkejä juttuja. Ihan kun en itse osaisi valita, mistä tykkään. Ja ihan kuin muutenkaan valitsisin tummansinistä robottimonsteripaitaa.
Nykyään ostan osan lahjoistakin kirpputorilta, kun tiedän, että ystävät eivät siitä ainakaan pahastu. Eräs sukulainen on ihan erikseen toivonut, että hänen lapselleen ostetaan mieluummin käytettyjä tavaroita. Tai sitten ei mitään. Itse ostan kyllä joskus uuttakin: kaksi vauvaystävää (hehe, vauvaystävää... voiko vauvojen kanssa ystävystyä? ehkä ei. Vauvoihin voi rakastua, kylläkin) täyttää kohta vuoden ja olen erikseen suunnitellut meneväni kalliseen ja super-ihkuun punavuorelaiskauppaan ostamaan näille palleroille jotain sydäntäsärkevän ihanaa.
perjantaina, syyskuuta 10, 2010
Meemillä kiinni bloggaukseen
Teksturissani killuu pari aika pitkälle ehtinyttä kirjoitusta, mutta koska en ole ikinä ehtinyt kirjoittaa niitä loppuun asti, alkavat ne menettää mielenkiintoaan ja ajankohtaisuuttaan. Olen saanut kahdeltakin kivalta bloggaajalta, Pagistaanilta ja Iskunvaimentimelta Beautiful Blogger -läpyskän jossa haastetaan antamaan se eteenpäin ja tekemään seitsemän tunnustusta.
1. Olen epäjärjestelmällinen
Vaikka nuoruuden pöljäilyistä ja hööhäilyistä on tultu kauas, olen edelleen joskus valitettavan epäjärjestelmällinen lahopää. Äitiyslomalla, imetyshuuruissa olin ihan käsittämättömän uuno, unohtelin vastata sähköposteihin, kahvinkeittimen päälle, pipoja ja lapasia leffateatteriin ja sitä rataa. Nyt, kun univelkaa on vähemmän ja imetystaival takana, on pää harsiintunut kokoon, mutta edelleen teen kaikkea tyhmää. Tällä viikolla olin niin innoissani eräistä työkuviojudansseista että unohdin ostokset kaupan kassalle ja huomasin asian vasta kotona. Enkä toki jaksanut enkä kehdannutkaan mennä hakemaan niitä, vaikka luulenkin, että olen hajamielisenäkin skarpeimmasta päästä Ympyrätalon S-marketin asiakkaita.
2. Lepsuilen kierrätyksen kanssa
Tämä hävettää aika paljonkin, etenkin kun olen toisaalta aika tarkka ympäristöasioissa: ostan paljon luomua ja jaksan jynssätä kakkaa kestovaipoista päivittäin. Nyt, kun Lipsi on kaikkein sotkevimmassa iässä ja keittiö on täynnä kuivuneita raejuustonpalasia ja muita ruuantähteitä, lattiat täynnä leluja ja paperisilppua sekä narulta revittyä pyykkiä ja laatikosta kaivettuja pakasterasioita, vittuunnun aika ajoin kaaokseen niin pahasti, että tungen tulistuneena kaiken aina oliivipurkeista sipulinkuoriin samaan sekajäteroskikseen. Ja samalla haaveilen kodista uudessa talossa, sellaisessa jossa keittiönkaapissa olisi tilaa kunnon kierrätysjärjestelmälle.
3. Olen nurkkapatriootti
Olen naurettavan ylpeä kotikaupunginosastani Kalliosta. Täällä on ihan kaikki: kivitaloja, puistoja, aikuisia, lapsia, ekokauppoja, ravintoloita, baareja. Ehkä kunnollinen lastenvaatekirppis voisi tehdä vielä terää, mutta muuten ei ole paljoa moittimista. Kalliosta on lyhyt matka niin keskustaan kuin toisaalta Arabianrantaan ja Koskelaan, jossa ystävä-äidit asuvat. Ratikat, bussit ja metro kulkevat. Aina löytyy näkemistä ja tekemistä, naapurikorttelissa on yksi Helsingin lumoavimmista paikoista: Torkkelinmäki. Kaikkialla vallitsee sallivuuden ja monimuotoisuuden ilmapiiri. Ikinä Kalliossa ei ole varsinaisesti pelottanut, vaikka örseltävät tyypit joskus tietenkin ärsyttävät. Rakastan Kalliota vähän vihlovasti siksikin, että kaikesta ihanuudesta huolimatta emme tuskin pysy täällä loppuelämäämme. Mutta ratikankantamaa kauemmas emme muuta, siitä on parin vuoden kokemus, joka jätti lähinnä ei-enää-ikinä -fiiliksen.
4. Olen liian herkkänahkainen
Loukkaannun herkästi ja olen hidas pääsemään loukkauksista/loukkaantumisista yli. Tämä aiheuttaa niihkausta lähinnä minun ja äidin väliseen suhteeseen, etenkin kun äiti on rempseän suorasukainen ja poikki et pinoon -henkinen, kun minä taas olen luovivampi, hienotunteisempi ja kuulostelevampi. Tapanani on mätkyttää jälkikäteen ikäviä kommentteja ja kasvattaa niitä mielessäni. Toisaalta, kun olen joskus ottanut härkää sarvista ja kertonut, mikä mieltäni on pahoittanut, ei sekään ole mennyt ihan putkeen, yleensä vastapuoli on pahastunut ja olen hätäpäisäsni perunut kaiken. Tätä asiaa työstän mielessäni aina, joskus enemmän ja joskus vähemmän.
5. Dissaan uskomushoitoja
Vaikka olenkin jossain määrin "vaihtoehtoinen" (mitä ikinä se nyt sitten meinaakaan), en syö lihaa ja olen ns pehmeiden arvojen kannattaja, suhtaudun vaihtoehtolääketieteeseen itse asiassa hyvinkin penseästi. Tähän liittyy nyt äitiyden myötä vieroksunta "luonnollisen" synnytyksen ja kipulääkityksen haitallisuudella pelottelijoiden puolestapuhujia kohtaan, koska kuten toisaalla osuvasti todettiin, on riskaabelia ruveta lietsomaan etenkin ensisynnyttäjää kyseenalaistamaan lääkärin ja kätilöiden ammattitaito. Ja suorastaan rikollista valehtelua on väittää, että synnytysongelmat johtuvat nykyaikaisesta kivunlievityksestä tai synnytyskäytänteistä. Mites se Suomen lapsikuolleisuusluku nyt menikään verrattuna esimerkiksi johonkin Afrikan maahan? Inhoan myös ylipäätään sitä, ettei kipua saisi lääkitä "koska se on oire jostakin" ja olen ilolla tervehtinyt nykyistä kivunlievitysmyönteisyyttä esimerkiksi hammaslääkärillä.
6. Olen feministi
No tämä nyt tuskin tulee kellekään yllätyksenä. Nykyään feminismini ottaa vähän väliä tulta kun mietin, miten tällaista heteroseksuaalisessa ydinperheessä elävää äitiä lähestytään: meillä oli Lipsin vauva-aikana pinkki-punaiset vaunut (koska ne olivat hienot ja alennuksessa) joista joka toinen satunnainen vastaantulija veti pikapikaa johtopäätöksen, että vaunuissa matkaa tyttövauva JA että olen juuri sellainen äiti, joka pukee vauvansa aina tosi tyttömäiseksi ja jolle sukupuolen korostaminen on tosi tärkeää. Eräs mies kertoi minulle traagisen tarinan kaltaisestani äidistä, jolle oli pinkeistä varusteluista huolimatta syntynyt poikavauva ja voi! kaikki tavarat piti vaihtaa. Ja koska olen sellainen halju konformisti, hymisen tuossa tilanteessa että no voi, pitipä sattua. Vaikka pidänkin oikeutenani pukea Lipsin pinkkiin(kin) ilman mitään oletuksia, huomaan itse kohotteleviani kulmiani kaikkein ruusunpunaisimmille mammablogeille, jossa vaaleanpunaiset toppasydämet ja Hello Kittyt vaan tursuavat. Ja totean hiukan vinosti hymyillen, että onneksi äitini oli niin viisas, että antoi minun elää överin glitter-trinsessa -vaiheeni siinä kymmenvuotiaana puuttumatta ylilyönteihini mitenkään, ettei minun aikuisena tarvitse kuorruttaa kotiani posliinisilla paimentytöllä.
7. Käyn paljon kirpputoreilla
Nykyisen, niukemman rahatilanteen ja toisaalta jatkuvien, lapsen vaatettamiseen ja viihdyttämiseen liittyvien tarpeiden takia olen alkanut käydä entistäkin enemmän kirpputoreilla. Olen kyllä aina ostanut kirppiksiltä, minua ei inhota käytetty, päin vastoin, käytetyn ostamisesta saa paljon enemmän kiksejä, koska se on a) halvempi ja b) ei kuormita maapalloa samalla tavoin. Valitettavasti kirppisostelustakin voi kehittää huonon tavan ja shoppailla ihan liikaa, taannoin Hietsun kirppiksellä riehaannuin ostamaan vaikka mitä, kuten rikkinäiset vihreät nahkatossut jotka eivät pysy Lipsin jaloissa. Myyn myös joskus kirppiksellä itse, mutta mieluiten itsepalvelukirppiksellä. Minulta puuttuu myyntihenkisyys aivan täysin ja alan akuutisti inhota ihmiskuntaa seistessäni kirppispöydän takana, kun yksi sun toinen hul... originelli ihminen tulee myllertämään pöydän ylösalaisin, tinkii naurettavuuksiin asti ja lähtee lopulta solvattuaan myytäviä tavaroita. Ja oma lukunsa ovat tietysti jobbarit, jotka ryntäävät paskakärpäslauman tavoin paikalle, kun pystyttää aamuäreänä pöytää mukulakivitorille eikä ole vielä edes saanut kasseja auki. Kaiken huippu oli toissa kesänä kun joku mies alkoi pokkana aukoa käsilaukkuani, jonka olin laskenut maahan saadakseni pukkipöydän pystyyn. Räkytin miehelle aikani ja ilmoitin tomerasti, että myynti alkaa tasan kello kahdeksan, siihen asti kaikki hus hus.
Siirrän tunnustus-läpyskän eteenpäin seuraaville viehkeille tyypeille: Hilla, Hups ja Epäluonteenomaista, olkaapa hyvät.
perjantaina, elokuuta 20, 2010
Kotiäidin vertaisvinkit, eli miten säilyä (melko) täysjärkisenä vaippaikäisen kanssa
Kun tätä lapsellisen arkea on nyt elänyt vuoden, alkaa mieleen hahmottua jonkinlaisia sääntöjä ja lainalaisuuksia, joita noudattamalla elämä sujuu paremmin, tai sitten ei. Olen itsekin osan näistä vinkeistä kanssa melko alkutaipaleella ja oivallukset karttuvat jatkuvasti. Tähän alkuun pistän myös sen pakollisen disclaimerin: nämä seuraavat vinkit olen koonnut erittäin suppean ja subjektiivisen tutkimusaineiston perusteella, lähinnä puhun omasta elämästäni ja jonkinverran viisautta on karttunut myös ystävä-äideiltä. Nämä eivät varmaan toimi kaikille ja sitä rataa, mutta meille näistä oivalluksista on ollut apua.
Lähde ulos lapsen kanssa
Koita lähteä ulos lapsen kanssa joka ikinen päivä, vaikka edes ruokakauppaan, pihalle, torille tai lähikahvilaan asti. Sisällä höperöityy äiti ja myös vähän vanhempi lapsi, vauva ei vielä niin välitä, mutta äidin psyykelle ulos lähtemisellä on merkittävä vaikutus. Koti alkaa tuntua vankilalta jos siellä viettää yhtäjaksoisesti liian kauan aikaa, eikä elämää ole varmaan tarkoitettu elettäväksi päiväsarjoja katsoen. Tapaa äitiystäviä, kehitä äitiharrastuksia, käy niissä museoissa ja näyttelyissä joissa et koskaan töissä käyvänä ehtinyt käydä. Vieraile kasvitieteellisessä puutarhassa, kehitä uusia kävelylenkkejä. Käy kirppareilla mutta älä täytä sisäistä tyhjyyttä liialla shoppailulla, ostamisen ilo on lyhytaikainen ja kun perheen tulot ovat äkkiä laskeneet ja toisaalta menot nousseet, voi jatkuvasta ostelusta kertyä iso menoerä. Käytä äkkiä käsissäsi oleva aika halvempien vaihtoehtojen etsimiseen. Hyppää bussiin, ratikkaan, junaan. Pääkaupunkiseudulla voit vaunuilla reissata ilmaiseksi vaikka kuinka kauas ja vaikka minkälaisiin paikkoihin. Sopivalla suunnittelulla vältät ruuhkat ja saat sitäpaitsi ilahdutettua ihmisiä pyytämällä apua vaunujen nostossa: 99 prosenttia ihmisistä tulee hyvälle mielelle saadessaan olla avuksi.
Lähde ulos ilman lasta
Keksi itsellesi joku oma harrastus, jumppa, uinti, laulutunnit tai vaikka mosaiikkikurssi. Jos joku kaveri innostuu samasta, sen mukavampaa. Vesijuoksu on loistava tapa ylläpitää sosiaalisia suhteita. Harrasta liikuntaa vain jos se on kivaa, fasistinen "mammakilot pois viikossa"-airobikki tai vittumaisen opettajan vetämä keramiikkakurssi saattaa muuttua arjen raskauttajaksi sen sijaan että se antaisi sinulle ihanan breikin lapsiarjesta. Pidä harrasteiden kohdalla muutenkin ohjenuorana iloista itsekkyyttä, älä suostu mihinkään mistä ei tule hyvä olo.
Hanki vertaistukea
Tapaa muita äitejä. Jos ystäväpiirissäsi ei ole valmiiksi muita äitejä tai heillä on jo useampi lapsi ja siten liian kiire, hanki sellaisia perhekahvilasta, muskarista tai muualta. Muista kuitenkin, että vauvakontekstissa bondaaminen ei tule kannattelemaan ystävyyttä kovin kauas eli olisi tietysti ihanteellista että teillä olisi muutakin yhteistä. Toisaalta uudet äitikaverit voi ajatella ikäänkuin työkavereina: teillä on yhteinen asia elämässä ja sen lisäksi omat elämät. Kaikkien ystävyyssuhteiden ei tarvitse olla syviä, hyvänpäiväntutuillakin on sijansa. Erityisesti esikoisvauvan äitien kanssa keskusteleminen on alussa tärkeää ja avartavaa.
Näe ystäviä
Paitsi äitiystäviä, kannattaa nähdä myös lapsettomia ystäviä ja ystäviä erilaisissa tilanteissa. Tyttöjen viini-illat, leffareissut, kotibileet, keikat ja kahvittelut antavat mielettömästi iloa ja virtaa omaan arkeen. Tämä on tärkeää: Älä puhu lapsestasi jatkuvasti! Lapsettomia eivät vaippajutut ihan oikeasti kiinnosta ja lapselliset haluvat luultavasti edes joskus unohtaa ne. Odota samaa myös ystäviltäsi ja jos he alkavat suhtautua sinuun pelkkänä maidontuotantolaitoksena, huomauta asiasta. Naura, tanssi, juo punaviiniä ja mene diippeihin ystävien kanssa. Nauti siitä ettet ole enää raskaana, flirttaile vaikka jos haluat, se ei vahingoita ketään.
Seuraa aikaasi ja pysy skarppina
Lue Hesaria, pysy tietoisena maailman tapahtumista, lue kirjoja, käy taidenäyttelyissä, konserteissa, festareilla. Vaikka elämässäsi on tapahtunut suuri ja ihmeellinen mullistus, muu maailma jatkaa kulkuaan. Jotta mielessäsi eivät pyörisi pelkät retrobodyt ja hedelmäsoseet, ettet alkaisi tuntea kuinka identiteettisi kuihtuu ja kapenee, pysy skarppina. Näin sinulla on ihmisten kanssa muutakin puhuttavaa kuin lapsiasiat. Älä kuitenkaan ahdistu tai oudoksu, jos ensimmäisen puolen vuoden aikana et jaksa miettiä juuri muuta kuin lastasi, se on ihan luonnollista. Lapsi ei kuitenkaan ole vauva kovin kauaa.
Laske siisteystasoa - sopivasti
Tingi sisustusideaaleistasi ainakin vähäsen, teillä asuu nyt olento, joka ei piittaa niistä hittojakaan. Hanki keittiön laatikostoihin rimat, jotka pitävät ne kiinni, ellet halua joka sekunti olla kaivamassa paistolämpömittaria pienokaisen kädestä etkä astua vessamatkalla teräviin piparimuotteihin. Koti täyttyy kaikesta melko mauttomasta vauvakamasta, kirjavista leluista, sitteristä, syöttötuolista, jatkuvasti esillä roikkuvista pyykeistä. Koita valikoida omaa silmääsi miellyttäviä ratkaisuja: susirumat lelut voi hyvin lahjoittaa eteenpäin tai viedä lähimpään lastenkotiin. Älä päästä kaaosta valloilleen vaan sopikaa kotona käytäntö, että koti hahmotellaan suhteeellisen siedettävään kuntoon ennen nukkumaanmenoa. Pommin jäljiltä oleva keittiö ensimmäisenä näkynä aamulla on hyvä tapa pilata päivä heti kättelyssä. Päätä samalla tietoisesti, ettet enää ahdistu pienistä vaatekasoista tai lattialle kumotusta lelukorista. Lapsiperheessä voi olla kiiltävän siistiä, mutta luultavasti ei kuitenkaan ole.
Vietä kahdenkeskistä aikaa kumppanisi kanssa
Vie lapsi isovanhemmille tai jollekin muulle hoitajalle, johon luotat, muutamaksi tunniksi. Viettäkää miehen kanssa laatuaikaa: juokaa kuoharia, jutelkaa, harrastakaa vaihteeksi muutakin kuin pikaseksiä. Menkää syömään, käykää teatterissa, tehkää jotain mitä teitte ennen lasta. Tehkää tätä säännöllisesti, esimerkiksi kuukausittain. Parisuhde pysyy kukoistavana ettekä ole toisillenne pelkkä ja iskä ja äiskä. Toinen, viikottain toteutettava rutiini on parisuhteen päivityskeskustelu, esimerkiksi sunnuntai-iltaisin kun lapsi on nukahtanut. Kun vuoden nukkuu liian vähillä unilla ja yrittää sen lisäksi hoitaa töitä, kotia, lasta ja muuta elämää, saattaa stressiviisari pojottaa punaisella siinä määrin herkästi, että armaalle tulee räkytettyä turhasta. Ja jos näitä riitoja ei setvi, ne alkavat kasvaa möykkyä ja siten etäännyttää teitä toisistanne. Ja harrastakaa seksiä, vaikka sitten sitä pikaseksiä, vaikka seksille pitäisi sopia aikataulu etukäteen. Toimiva seksuaalisuus on parisuhteen liima ja vaikka itseä ei aina niin nappaisikaan, ei ryhtymistä yleensä kuitenkaan kadu jälkeenpäin. Anna isälle myös vastuuta, älä omi vauvaa omaksi projektiksesi, se on varmin keino saada isä tuntemaan itsensä ylimääräiseksi ja ei-toivotuksi ja luultavasti jossain vaiheessa pitämään asiaa oletustilana, ja sitten oletkin yksin vastuussa mahdollisesti useammankin mukulan arjen pyörittämisestä kun mies liiruaa bänditouhuissa. Täysimetys ei kestä ikuisesti, sen jälkeen mies on pätevä ruokkija ja sitä ennenkin pätevä kanniskelija, vaipanvaihtaja, nukuttaja ja vaunuttelija. Luota isään, lapsi on hänelle yhtä rakas ja tärkeä kuin sinulle.
Ole armelias itsellesi
Älä piiskaa itseäsi lapsenhoitoon liittyvistä mokista. Joskus lapsi on pakko jättää hetkeksi pinnasänkyyn huutamaan vaikka kuinka vuorovaikutus häiriintyisi - on käytävä vessassa, pestävä hampaat, haettava uusi pullo. Liikkuva lapsi muksahtelee jatkuvasti, mustelmat ovat arkipäivää. Aina ei jaksa tapella ruuan kanssa, silloin on ookoo täyttää lapsen maha vellillä, jos se sitä suostuu parhaiten syömään. Jos kosteus ja helle piinaavat, kestovaippailusta voi hellittää kunnes ilmat viilenevät, ennestäänkin trooppinen asunto ei kaipaa enää kahta pyykkikoneellista päivässä lisäkostukkeeksi. Jos et laiskuuttasi jaksa taistella unikoulua vaan annat lapsen aina uudelleen nukkua aamuyön vieressäsi, lohduttaudu ajatuksella, että ei se enää kouluikäisenä vanhempien välissä nuku. Yritä unohtaa ristiriitaiset ohjeet, joita satelee neuvolasta, lääkäriltä, isovanhemmilta ja muilta äideiltä. Kaikki lapset ovat yksilöitä ja tilanteet tapauskohtaisia. Se mikä toimii naapurin Usvalla, ei toimi välttämättä omalla pienokaisella. Ennen kaikkea, luota vaistoosi.
Lähde ulos lapsen kanssa
Koita lähteä ulos lapsen kanssa joka ikinen päivä, vaikka edes ruokakauppaan, pihalle, torille tai lähikahvilaan asti. Sisällä höperöityy äiti ja myös vähän vanhempi lapsi, vauva ei vielä niin välitä, mutta äidin psyykelle ulos lähtemisellä on merkittävä vaikutus. Koti alkaa tuntua vankilalta jos siellä viettää yhtäjaksoisesti liian kauan aikaa, eikä elämää ole varmaan tarkoitettu elettäväksi päiväsarjoja katsoen. Tapaa äitiystäviä, kehitä äitiharrastuksia, käy niissä museoissa ja näyttelyissä joissa et koskaan töissä käyvänä ehtinyt käydä. Vieraile kasvitieteellisessä puutarhassa, kehitä uusia kävelylenkkejä. Käy kirppareilla mutta älä täytä sisäistä tyhjyyttä liialla shoppailulla, ostamisen ilo on lyhytaikainen ja kun perheen tulot ovat äkkiä laskeneet ja toisaalta menot nousseet, voi jatkuvasta ostelusta kertyä iso menoerä. Käytä äkkiä käsissäsi oleva aika halvempien vaihtoehtojen etsimiseen. Hyppää bussiin, ratikkaan, junaan. Pääkaupunkiseudulla voit vaunuilla reissata ilmaiseksi vaikka kuinka kauas ja vaikka minkälaisiin paikkoihin. Sopivalla suunnittelulla vältät ruuhkat ja saat sitäpaitsi ilahdutettua ihmisiä pyytämällä apua vaunujen nostossa: 99 prosenttia ihmisistä tulee hyvälle mielelle saadessaan olla avuksi.
Lähde ulos ilman lasta
Keksi itsellesi joku oma harrastus, jumppa, uinti, laulutunnit tai vaikka mosaiikkikurssi. Jos joku kaveri innostuu samasta, sen mukavampaa. Vesijuoksu on loistava tapa ylläpitää sosiaalisia suhteita. Harrasta liikuntaa vain jos se on kivaa, fasistinen "mammakilot pois viikossa"-airobikki tai vittumaisen opettajan vetämä keramiikkakurssi saattaa muuttua arjen raskauttajaksi sen sijaan että se antaisi sinulle ihanan breikin lapsiarjesta. Pidä harrasteiden kohdalla muutenkin ohjenuorana iloista itsekkyyttä, älä suostu mihinkään mistä ei tule hyvä olo.
Hanki vertaistukea
Tapaa muita äitejä. Jos ystäväpiirissäsi ei ole valmiiksi muita äitejä tai heillä on jo useampi lapsi ja siten liian kiire, hanki sellaisia perhekahvilasta, muskarista tai muualta. Muista kuitenkin, että vauvakontekstissa bondaaminen ei tule kannattelemaan ystävyyttä kovin kauas eli olisi tietysti ihanteellista että teillä olisi muutakin yhteistä. Toisaalta uudet äitikaverit voi ajatella ikäänkuin työkavereina: teillä on yhteinen asia elämässä ja sen lisäksi omat elämät. Kaikkien ystävyyssuhteiden ei tarvitse olla syviä, hyvänpäiväntutuillakin on sijansa. Erityisesti esikoisvauvan äitien kanssa keskusteleminen on alussa tärkeää ja avartavaa.
Näe ystäviä
Paitsi äitiystäviä, kannattaa nähdä myös lapsettomia ystäviä ja ystäviä erilaisissa tilanteissa. Tyttöjen viini-illat, leffareissut, kotibileet, keikat ja kahvittelut antavat mielettömästi iloa ja virtaa omaan arkeen. Tämä on tärkeää: Älä puhu lapsestasi jatkuvasti! Lapsettomia eivät vaippajutut ihan oikeasti kiinnosta ja lapselliset haluvat luultavasti edes joskus unohtaa ne. Odota samaa myös ystäviltäsi ja jos he alkavat suhtautua sinuun pelkkänä maidontuotantolaitoksena, huomauta asiasta. Naura, tanssi, juo punaviiniä ja mene diippeihin ystävien kanssa. Nauti siitä ettet ole enää raskaana, flirttaile vaikka jos haluat, se ei vahingoita ketään.
Seuraa aikaasi ja pysy skarppina
Lue Hesaria, pysy tietoisena maailman tapahtumista, lue kirjoja, käy taidenäyttelyissä, konserteissa, festareilla. Vaikka elämässäsi on tapahtunut suuri ja ihmeellinen mullistus, muu maailma jatkaa kulkuaan. Jotta mielessäsi eivät pyörisi pelkät retrobodyt ja hedelmäsoseet, ettet alkaisi tuntea kuinka identiteettisi kuihtuu ja kapenee, pysy skarppina. Näin sinulla on ihmisten kanssa muutakin puhuttavaa kuin lapsiasiat. Älä kuitenkaan ahdistu tai oudoksu, jos ensimmäisen puolen vuoden aikana et jaksa miettiä juuri muuta kuin lastasi, se on ihan luonnollista. Lapsi ei kuitenkaan ole vauva kovin kauaa.
Laske siisteystasoa - sopivasti
Tingi sisustusideaaleistasi ainakin vähäsen, teillä asuu nyt olento, joka ei piittaa niistä hittojakaan. Hanki keittiön laatikostoihin rimat, jotka pitävät ne kiinni, ellet halua joka sekunti olla kaivamassa paistolämpömittaria pienokaisen kädestä etkä astua vessamatkalla teräviin piparimuotteihin. Koti täyttyy kaikesta melko mauttomasta vauvakamasta, kirjavista leluista, sitteristä, syöttötuolista, jatkuvasti esillä roikkuvista pyykeistä. Koita valikoida omaa silmääsi miellyttäviä ratkaisuja: susirumat lelut voi hyvin lahjoittaa eteenpäin tai viedä lähimpään lastenkotiin. Älä päästä kaaosta valloilleen vaan sopikaa kotona käytäntö, että koti hahmotellaan suhteeellisen siedettävään kuntoon ennen nukkumaanmenoa. Pommin jäljiltä oleva keittiö ensimmäisenä näkynä aamulla on hyvä tapa pilata päivä heti kättelyssä. Päätä samalla tietoisesti, ettet enää ahdistu pienistä vaatekasoista tai lattialle kumotusta lelukorista. Lapsiperheessä voi olla kiiltävän siistiä, mutta luultavasti ei kuitenkaan ole.
Vietä kahdenkeskistä aikaa kumppanisi kanssa
Vie lapsi isovanhemmille tai jollekin muulle hoitajalle, johon luotat, muutamaksi tunniksi. Viettäkää miehen kanssa laatuaikaa: juokaa kuoharia, jutelkaa, harrastakaa vaihteeksi muutakin kuin pikaseksiä. Menkää syömään, käykää teatterissa, tehkää jotain mitä teitte ennen lasta. Tehkää tätä säännöllisesti, esimerkiksi kuukausittain. Parisuhde pysyy kukoistavana ettekä ole toisillenne pelkkä ja iskä ja äiskä. Toinen, viikottain toteutettava rutiini on parisuhteen päivityskeskustelu, esimerkiksi sunnuntai-iltaisin kun lapsi on nukahtanut. Kun vuoden nukkuu liian vähillä unilla ja yrittää sen lisäksi hoitaa töitä, kotia, lasta ja muuta elämää, saattaa stressiviisari pojottaa punaisella siinä määrin herkästi, että armaalle tulee räkytettyä turhasta. Ja jos näitä riitoja ei setvi, ne alkavat kasvaa möykkyä ja siten etäännyttää teitä toisistanne. Ja harrastakaa seksiä, vaikka sitten sitä pikaseksiä, vaikka seksille pitäisi sopia aikataulu etukäteen. Toimiva seksuaalisuus on parisuhteen liima ja vaikka itseä ei aina niin nappaisikaan, ei ryhtymistä yleensä kuitenkaan kadu jälkeenpäin. Anna isälle myös vastuuta, älä omi vauvaa omaksi projektiksesi, se on varmin keino saada isä tuntemaan itsensä ylimääräiseksi ja ei-toivotuksi ja luultavasti jossain vaiheessa pitämään asiaa oletustilana, ja sitten oletkin yksin vastuussa mahdollisesti useammankin mukulan arjen pyörittämisestä kun mies liiruaa bänditouhuissa. Täysimetys ei kestä ikuisesti, sen jälkeen mies on pätevä ruokkija ja sitä ennenkin pätevä kanniskelija, vaipanvaihtaja, nukuttaja ja vaunuttelija. Luota isään, lapsi on hänelle yhtä rakas ja tärkeä kuin sinulle.
Ole armelias itsellesi
Älä piiskaa itseäsi lapsenhoitoon liittyvistä mokista. Joskus lapsi on pakko jättää hetkeksi pinnasänkyyn huutamaan vaikka kuinka vuorovaikutus häiriintyisi - on käytävä vessassa, pestävä hampaat, haettava uusi pullo. Liikkuva lapsi muksahtelee jatkuvasti, mustelmat ovat arkipäivää. Aina ei jaksa tapella ruuan kanssa, silloin on ookoo täyttää lapsen maha vellillä, jos se sitä suostuu parhaiten syömään. Jos kosteus ja helle piinaavat, kestovaippailusta voi hellittää kunnes ilmat viilenevät, ennestäänkin trooppinen asunto ei kaipaa enää kahta pyykkikoneellista päivässä lisäkostukkeeksi. Jos et laiskuuttasi jaksa taistella unikoulua vaan annat lapsen aina uudelleen nukkua aamuyön vieressäsi, lohduttaudu ajatuksella, että ei se enää kouluikäisenä vanhempien välissä nuku. Yritä unohtaa ristiriitaiset ohjeet, joita satelee neuvolasta, lääkäriltä, isovanhemmilta ja muilta äideiltä. Kaikki lapset ovat yksilöitä ja tilanteet tapauskohtaisia. Se mikä toimii naapurin Usvalla, ei toimi välttämättä omalla pienokaisella. Ennen kaikkea, luota vaistoosi.
tiistaina, elokuuta 10, 2010
Lipsi lapsukainen täyttää vuoden eli muistelua, osa 1
Voi hyvänen aika! Äidin pussausposki, Mantelimissi Mähky-Pähkynen täyttää vuoden! Voikohan sille enää laulaa kaikkia vauva-aiheisia itse keksimiä lauluja vai pitääkö ruveta laulamaan taaperosta? No, mikäli vanhat merkit pitävät paikkansa, on äidin nonsense-laululipas aika ehtymätön. Vuoden ikäisenä Lipsi kävelee, touhottaa, yrittää tiputtaa esineitä vessanpönttöön, sormiruokailee, herää edelleen öisin, saa satunnaisesti tissiä mutta pääosin ei, tapailee paria sanaa (kukka, kakka, äiti, lukko), nukkuu yhdet päikkärit ja omistaa viisi hammasta. Mitat selviävät huomenna, aika sippura taitaa tämä tyttö edelleen olla, Lipsiä ei ole missään vaiheessa voinut sanoa kauhean ruokaorientoituneeksi vauvaksi. Mutta aika pitkäsääriseltä se näyttää, taitaa periä isänsä ruumiinrakenteen (siunattu lapsi!).
Olisi varmaan pienen retrospektion aika. Se lienee luontevaa aloittaa siitä, miten Lipsi sai alkunsa (mutta ei kovin yksityiskohtaisesti, ehe ehe!) ja miten päädyimme siihen, että meistä tulee perhe. Toissa elokuussa, suunnilleen tasan kaksi vuotta sitten, aloin äkkiä kuulla useita raskaus- ja vauvauutisia. Olihan näitä toki tipahdellut aiemminkin, mutta oma ystäväpiiri oli aika visusti lapsetonta porukkaa. Eräs vanha kaveri ilmestyi Karhupuistossa eteeni ison vauvamahan kanssa, toisaalla asuva ystävä oli pamahtanut ylläripaksuksi, terapeutti ilmoitti jäävänsä äitiyslomalle vuoden vaihteessa, puhelin piippaili kaveripariskunnan pikkuneidin syntymämittoja. Samaan aikaan elin voimakasta itsetutkiskelun kautta (se terapia), opin valtavasti itsestäni ja tein työtä omien luutumieni kanssa ja olin hirveän tyytyväinen itseeni. Ja sitten taas toisaalta kaiken ilon ja oivalluksen keskellä minua painoi työtilanteen totaalinen epävarmuus, puskista kimppuun hyökännyt lama (tai no varmaan senkin taloustieteilijät osasivat ennustaa, mutta minä en) ja tajuaminen siitä, että työsuhde kestäisi vain vuodenvaihteeseen, eikä jatkosta ollut tietoa. Kuten varmaan kaikki kolmekymppiset naiset, olin minäkin pyörittänyt vauvakuviota päässäni periaatteessa jo useita vuosia ja olimme ajatuksen tasolla miehen kanssa varustautuneet tulevaan perheenlisäykseen muuttamalla asuntoon, jossa on hissi ja tarpeeksi tilaa ainakin pariksi ensimmäiseksi vuodeksi. Tiesin, että moni lähipiirin ihminen odotti jo meiltä vauvaa ja ajatus siitä ärsytti ajoittain suunnattomasti. Olin aika solmussa koko perheellistymispäätöksen kanssa, harkitsimme jossain vaiheessa vakavasti elämää lapsettomana pariskuntana, mutta silti pohjimmiltaan meininki oli, että hommataan se mukula, mutta ei ihan vielä.
Syksyn edetessä kaikki asiat alkoivat vähitellen viitata siihen suuntaan, että aika perheenlisäykselle voisi olla oikea, ettei asiaa olisi enää mitään syytä pitkittää, me emme esimerkiksi nuorenisi. Pessimistinä varauduin jo mahdolliseen lapsettomuuteen tai ainakin pitkään odotukseen. Kehitin tapani mukaan lapsensaamisesta aikamoisen fiksaation, mutta en puhunut asiasta juuri kellekään vaan otatin kierukan pois kaikessa hiljaisuudessa ja ilmoitin miehelle topakasti, että nyt on ehkäisyt ehkäisty (tätä vauva-asiaa siis oli tosiaan vatkattu jo kauan, en ole mikään hullu despootti joka vaatii mieheltä siementä etukäteen varoittamatta ja puntaroimatta tarkkaan, onko miehestä isäksi. Olen seurustellut kerran ennenkin isä-aines-miehen kanssa, mutta silloin olimme ihan liian nuoria moiseen. Joukkoon mahtuu myös yksi ei-isä-tyyppiä oleva eksä, joten nämäkään jutut eivät ole itsestäänselviä. En lähtisi tekemään lasta miehen kanssa, jonka osallistumisesta, aikuisuudesta, sitoutumisesta ja vastuullisuudesta en voisi olla varma). Mies ei pistänyt hanttiin ja siitä alkoikin tietoinen vauvanyritys. Koska luin tietysti heti kaiken ovulaatiosta ja siitä, miten hedelmöittymistä voi edistää (tosin otin käyttöön vain mukavat konstit, kuten ison lasin punaviiniä... enkä luopunut huonoista elämäntavoistani vaan polttelin työstressiini tupakkaa ja huolehdin vitamiineista yhtä huonosti kuin ennenkin), vauva sai alkunsa heti. En voinut uskoa onneani pitkään aikaan ja samalla olin hirvittävän stressaantunut, etenkin kun päivää ennen positiivista raskaustestiä (tai siis haamuviivaa, oikea positiivinen tuli vasta seuraavalla viikolla) sain tietää työni jatkuvan vielä. Että yhdestä ressinaiheesta toiseen, sellainen hyppäys. Ennen joulua sain keskenmeno-oireita ja olin ihan varma, että tässä se oli. Itkin ja surin ja kävin parissa ultrassa, mitään selitystä verenvuodolle ei löytynyt, sen sijoittuminen intiimielämän yhteyteen sai minut pidättäytymään melkein koko ensimmäisen trimesterin ajan, joka oli todella syvältä, etenkin kun libidoni oli ihan entisellään tai vahvempikin. No, joulun mentyä huolekkaissa tunnelmissa ja uuden vuoden kemujen (kuka urpo järjestää uudenvuodenbileet raskaana, no minä) kuluessa juomattomuuden salailussa (minähän en ole ns. lasiin sylkevää tyyppiä) sainkin tammikuussa elämäni pahimman flunssan ja kurkkutulehduksen, joka naulitsi minut viikoksi sänkyyn. Sen jälkeen olin ainakin varma, että sikiö on häipynyt autuaammille kohtumaille, etenkin kun kova flunssa peitti raskausoireet hyvin alleen, mutta tammikuun loppupuolella ollut niskapoimu-ultra kertoi, että siellä sitä pyörittiin, viikon vanhempana kuin olin laskenut!
Ensimmäisen ultran jälkeen, toisen trimesterin alussa aloin olla "oikeasti raskaana", uskalsin iloita tulevasta vauvasta. Samaan aikaan ystäväpiiriin pulpahti kolmen hyvän ystävän raskausuutiset ja vertaistukeakin löytyi. Erikoisen pahoista raskausoireista en kärsinyt: alussa sain kovia päänsärkyjä, mutta ne loppuivat vähän puolenvälin jälkeen. Pahoinvointi pysyi siedettävissä kantimissa, muistan tosin pitäneeni pari melko tulista yksinpuhelua siitä, että "fetapaketti jätetään jääkaappiin haisemaan niin, että kaikki ihmiset voivat pahoin". Himoitsin appelsiineja ja loppuraskaudessa hiekkaa ja asfalttia ja kiviä. Alkuraskaudesta nukutti hurjasti: posotin työpäivien jälkeen kahdentoista tunnin unia ja skippasin suosiolla hyvin alkaneet Viron opinnot (onneksi myös samaan aikaan raskautunut ystävä, jonka kanssa kurssilla kävimme, oli yhtä nuupahtanut ja lopetimme kurssin hyvässä yhteisymmärryksessä eikä itselle jäänyt luuserioloa), sitten keskiraskaudessa aloinkin herätä vakituisesti viiden-puoli kuuden aikaan aamulla, pirteänä ja hyväntuulisena. Ennen rakenneultraa tilasin netistä dopplerin eli sydänäänten kuuntelulaitteen ja sain itse aina vähän sydämentykytyksiä ennen kuin syke löytyi. Onneksi doppleri jäi kerran päälle lipastonlaatikkoon ja hirtti kiinni, oli tavallaan ihan hyvä päästä eroon siitä laitteesta. Rakenneultran lisäksi kävin myös 4D-ultrassa, joka maksoi ihan hirveästi. Ainoa motiivini käydä siellä oli todeta mahdolliset sikiöpoikkeamat, en ole mitenkään ihastunut keskentekoisen vauvan katselemiseen noin muuten, pikemminkin päinvastoin. Ultratkin olivat tästä johtuen osittain vähän ahdistavia: se, että joku laite näkee paitsi minun sisälleni myös sikiön sisälle, saa minut ajatuksena ihan heikoksi. Ja samalla olen tietysti hirveän iloinen siitä, että moinen menetelmä on keksitty. Kaltaiselleni pelostelijalle tsekkaus toimii parhaana rauhoittajana.
Keskiraskauden aikaan lähdimme miehen kanssa viikoksi Italiaan. Jännitin etukäteen reissaamista raskaana, mietin veritulppaa, listeriaa ja ties mitä. Päätin kuitenkin karkaista luontoni ja ostin tukisukat sekä miniasperiinia. Matka onnistui loistavasti, viinittömyys ei päässyt harmittamaan (join kaksi lasia viiniä kyllä), olin raskauden hyvinvoivimmassa vaiheessa, jaksava ja hyväntuulinen. Erityisen kivaa oli, kun mies tunsi vauvan potkut ensimmäistä kertaa Bolognassa. Matkalta ostimme myös Lipsille kirsikkakuvioisen nimiäismekon (tiesimme sukupuolen rakenneultrasta asti ja olin kovasti hekumoinut pitäväni sen salaisuutena ihan kiusallanikin, ettei kukaan alkaisi hokea kompulsiivisesti "pikku prinsessa" ja tukkia asuntoamme vaaleanpunaisilla frilla-alushousuilla, mutta no, vuodin tiedon Facebookiin heti kun sain takin pois päältä Kättäriltä tultua), joka oikeasti olikin puolivuotiaan kokoa. Tästä sukupuolivuodosta muuten sitten loukkaannuttiin, mielestäni lähinnä ihan ihmisessä ikiaikaisena piilevästä loukkaantumisen halusta ja tarpeesta, olisi nimittäin toivottu henkilökohtaisempaa sukupuolen tiedottamista lähipiirille. Mikä toive lähinnä osoittaa sen, että sukupuolella on nähtävästi kauheasti väliä. Vaikka sitten kaikki ovat kuitenkin ihan yhtä iloisia, tuli sieltä tyttö taikka poika. Mahdollisen Lipsi kakkosen kanssa saatankin toimia toisin, tai sitten samalla tavalla, mitä sukupuolen tiedottamiseen tulee.
Matkan jälkeen tapasimme ystävän pienen tummakutrisen vauvan ja huomasin olevani edelleen ihan ummikko vauvojen käsittelyssä ja ehkä vähän ahdistuinkin siitä, ettei pieni pusuhuuli herättänyt minussa automaattisia äidintunteita. Vaikka tuollaiset tilanteet ovat aina niin latautuneita, että omat tunteensa siirtää jotenkin hassusti syrjään ja seuraa itseään ulkopuolisena. Kesän tullessa rohkenin ostella lisää vauvanvaatteita ja pesin matkalaukullisen miehen vanhoja seventies-kuteita, joita on edelleen käytössä (tosin totesin, että kehitys on 30 vuodessa kehittynyt vaateasioissakin: veluurifrotee on epäkäytännöllinen materiaali konttaavalle olennolle ja olkapäiltä napitettavat potkarit hankalia.) Huvittavaa on, että noissa seventies-vaatteissa on L-kirjaimella kuvitettu, Jamaikan lipun värinen noin kaksivuotiaan veluuripotkari, odotan hilpeydellä, miltä pikkulapsi-Lipsi näyttää se päällään vuoden päästä. Kesä meni mökkeillessä ja uidessa, kohopenkin kaivamisen jätin suosiolla väliin ja käytin aina vattuja poimiessa kumppareita (punkit! borrelioosi) ja kesän alussa multaa kuoputtaessa jopa kumihanskoja (toksoplasmoosi!). Aloin loppuraskaudesta nukkua huonosti, heräilin pissahätään enkä sitten saanut unta. Pariinkin otteeseen katsoin mökillä aamuyöstä kokonaisia leffoja. Nivusia alkoi särkeä, huonoina päivinä kitisytti. Jalkaterät turposivat pullamaisiksi ja kontrolliultrassa huomattiin, että kohdunsuu on juuri sen verran auki, ettei uimista enää suositeltu. Mikä oli harmillista, koska vesi oli ainoa paikka, jossa ison mahan saattoi hetkeksi unohtaa. Paitsi että kanssauimarit eivät toki unohtaneet vaan tylyttivät minua useampaan kertaan "vesijuoksuvyön väärästä asennosta" johon saatoin nasevan painokkaasti todeta, että olen kuules raskaana ja vyötärölinjani kulkee tällä haavaa tuossa rintojen alla.
Eräänä kuuman lauantain jälkeisenä yönä heräsin sitten mökiltä pissahätään ja sisään tultua ehdin ajatella, että great, olen näemmä menettänyt jopa virtsanpidätyskykyni näin loppuraskauden ratoksi, kun tätähän tulee tähän matolle. Sitten tajusin, että neste on vaaleanpunervaa ja tuoksuu huuhteluaineelta (!) ja siinä on hippusia. Sitten herätinkin miehen ja tilasin taksin ja soitin Kätilöpistolle, jossa oli meneillään sulku ja kehoitettiin konsultoimaan Naistenklinikkaa. Siellä oltiin sitä mieltä, ettei lapsiveden valuminen tarkoita sitä, että tarvitsisi heti lähteä synnyttämään, jos supistuksia ei ole. Sovittiin, että odotellaan kotona. Ja kotona odoteltiin, valvoin maanisena ja pesin pyykkiä, katselin valkenevaa sunnuntaipäivää. Iltapäivällä ajoimme Kättärille kontrolliin, vauvaa kuunneltiin käyrillä tunnin verran ja joku lääkäri oli ottamassa minua jo sisäänkin, odottamaan synnytyksen käynnistymistä (tai käynnistämistä, ellei se alkaisi itsestään maanantaiaamuun mennessä). Samaan aikaan osastolla tuli palohälytys ja olo oli jokseenkin absurdi kun kätilötkin miettivät, pitäisikö tässä nyt lähteä juoksemaan pää kolmantena jalkana ulos rakennuksesta vai mitä. Selvisi, että lääkärit olivat rasvakeittäneet jotain (uh, en lähde spekuloimaan MITÄ, mielikuvat istukoista tunkevat päähän väkisin) ja aiheuttaneet hälytyksen. Onneksi toinen lääkäri oli sitä mieltä, että voin aivan hyvin odottaa kotonakin. Kotiin lähdettiin, ostettiin matkalla jäätelöä ja katsoin loppupäivän ajan Mullan Allaa videolta. Illalla erehdyin googlettamaan synnytyksen käynnistystä ja eksyin sen aiemminkin manaamani kamppilaisen lastentarvikeliikkeen sivuille, jossa käynnistyksen uhattiin johtavan imetysongelmiin, äidin ja vauvan erottamiseen, vauvan hengitysvaikeuksiin ja käytettiin ilmaisua "jos epiduraalia tarvitaan". Viimeinen uhkaskenaario lähinnä nauratti, itse olin ihan taatunvarma jo heti kaksi viivaa tekstitikussa nähtyäni, että mukula saatetaan maailmaan kaiken mahdollisen puudutuksen vallitessa. Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä sitten aloin supistella ihan itsekseni, epäsäännöllisesti enkä kovin kivuliaasti, mutta kuitenkin. Maanantaiaamuna ajoimme taas taksilla Kättärille, siitä minut passitettiin käyrille yhdessä viiden-kuuden muun naisen kanssa ja silloin minua alkoikin supistella niin imakasti, etten olisi jaksanut olla paikallani makaamassa. Onneksi minut todettiin synnytysvalmiiksi, passitettiin hakemaan sairaalan vaatteet (sandaaleissa koko 42 oli pieni, normaalisti kokoni on 40) ja sitten menimmekin syntymähuoneeseen odottelemaan, mitä tuleman pitää. Synnytyskertomus löytyy täältä.
Jaaha, tämä maratonpostaus on käsitellyt vasta raskausajan. Seuraavaksi vuorossa Lipsin ensimmäiset puoli vuotta, kunhan taas ehdin istua aloilleni. Mikä tapahtuu ehkä vasta sitten, kun juhlavalmistelut ovat takana päin. Meillä on kahdet juhlat, ensin sukulaisille ja sitten kavereille, kummatkin mökillä. Olen leiponut maanisen kotirouvan tyyliin kaikkea valmiiksi pakkaseen, mutta vielä riittää ährättävää.
Olisi varmaan pienen retrospektion aika. Se lienee luontevaa aloittaa siitä, miten Lipsi sai alkunsa (mutta ei kovin yksityiskohtaisesti, ehe ehe!) ja miten päädyimme siihen, että meistä tulee perhe. Toissa elokuussa, suunnilleen tasan kaksi vuotta sitten, aloin äkkiä kuulla useita raskaus- ja vauvauutisia. Olihan näitä toki tipahdellut aiemminkin, mutta oma ystäväpiiri oli aika visusti lapsetonta porukkaa. Eräs vanha kaveri ilmestyi Karhupuistossa eteeni ison vauvamahan kanssa, toisaalla asuva ystävä oli pamahtanut ylläripaksuksi, terapeutti ilmoitti jäävänsä äitiyslomalle vuoden vaihteessa, puhelin piippaili kaveripariskunnan pikkuneidin syntymämittoja. Samaan aikaan elin voimakasta itsetutkiskelun kautta (se terapia), opin valtavasti itsestäni ja tein työtä omien luutumieni kanssa ja olin hirveän tyytyväinen itseeni. Ja sitten taas toisaalta kaiken ilon ja oivalluksen keskellä minua painoi työtilanteen totaalinen epävarmuus, puskista kimppuun hyökännyt lama (tai no varmaan senkin taloustieteilijät osasivat ennustaa, mutta minä en) ja tajuaminen siitä, että työsuhde kestäisi vain vuodenvaihteeseen, eikä jatkosta ollut tietoa. Kuten varmaan kaikki kolmekymppiset naiset, olin minäkin pyörittänyt vauvakuviota päässäni periaatteessa jo useita vuosia ja olimme ajatuksen tasolla miehen kanssa varustautuneet tulevaan perheenlisäykseen muuttamalla asuntoon, jossa on hissi ja tarpeeksi tilaa ainakin pariksi ensimmäiseksi vuodeksi. Tiesin, että moni lähipiirin ihminen odotti jo meiltä vauvaa ja ajatus siitä ärsytti ajoittain suunnattomasti. Olin aika solmussa koko perheellistymispäätöksen kanssa, harkitsimme jossain vaiheessa vakavasti elämää lapsettomana pariskuntana, mutta silti pohjimmiltaan meininki oli, että hommataan se mukula, mutta ei ihan vielä.
Syksyn edetessä kaikki asiat alkoivat vähitellen viitata siihen suuntaan, että aika perheenlisäykselle voisi olla oikea, ettei asiaa olisi enää mitään syytä pitkittää, me emme esimerkiksi nuorenisi. Pessimistinä varauduin jo mahdolliseen lapsettomuuteen tai ainakin pitkään odotukseen. Kehitin tapani mukaan lapsensaamisesta aikamoisen fiksaation, mutta en puhunut asiasta juuri kellekään vaan otatin kierukan pois kaikessa hiljaisuudessa ja ilmoitin miehelle topakasti, että nyt on ehkäisyt ehkäisty (tätä vauva-asiaa siis oli tosiaan vatkattu jo kauan, en ole mikään hullu despootti joka vaatii mieheltä siementä etukäteen varoittamatta ja puntaroimatta tarkkaan, onko miehestä isäksi. Olen seurustellut kerran ennenkin isä-aines-miehen kanssa, mutta silloin olimme ihan liian nuoria moiseen. Joukkoon mahtuu myös yksi ei-isä-tyyppiä oleva eksä, joten nämäkään jutut eivät ole itsestäänselviä. En lähtisi tekemään lasta miehen kanssa, jonka osallistumisesta, aikuisuudesta, sitoutumisesta ja vastuullisuudesta en voisi olla varma). Mies ei pistänyt hanttiin ja siitä alkoikin tietoinen vauvanyritys. Koska luin tietysti heti kaiken ovulaatiosta ja siitä, miten hedelmöittymistä voi edistää (tosin otin käyttöön vain mukavat konstit, kuten ison lasin punaviiniä... enkä luopunut huonoista elämäntavoistani vaan polttelin työstressiini tupakkaa ja huolehdin vitamiineista yhtä huonosti kuin ennenkin), vauva sai alkunsa heti. En voinut uskoa onneani pitkään aikaan ja samalla olin hirvittävän stressaantunut, etenkin kun päivää ennen positiivista raskaustestiä (tai siis haamuviivaa, oikea positiivinen tuli vasta seuraavalla viikolla) sain tietää työni jatkuvan vielä. Että yhdestä ressinaiheesta toiseen, sellainen hyppäys. Ennen joulua sain keskenmeno-oireita ja olin ihan varma, että tässä se oli. Itkin ja surin ja kävin parissa ultrassa, mitään selitystä verenvuodolle ei löytynyt, sen sijoittuminen intiimielämän yhteyteen sai minut pidättäytymään melkein koko ensimmäisen trimesterin ajan, joka oli todella syvältä, etenkin kun libidoni oli ihan entisellään tai vahvempikin. No, joulun mentyä huolekkaissa tunnelmissa ja uuden vuoden kemujen (kuka urpo järjestää uudenvuodenbileet raskaana, no minä) kuluessa juomattomuuden salailussa (minähän en ole ns. lasiin sylkevää tyyppiä) sainkin tammikuussa elämäni pahimman flunssan ja kurkkutulehduksen, joka naulitsi minut viikoksi sänkyyn. Sen jälkeen olin ainakin varma, että sikiö on häipynyt autuaammille kohtumaille, etenkin kun kova flunssa peitti raskausoireet hyvin alleen, mutta tammikuun loppupuolella ollut niskapoimu-ultra kertoi, että siellä sitä pyörittiin, viikon vanhempana kuin olin laskenut!
Ensimmäisen ultran jälkeen, toisen trimesterin alussa aloin olla "oikeasti raskaana", uskalsin iloita tulevasta vauvasta. Samaan aikaan ystäväpiiriin pulpahti kolmen hyvän ystävän raskausuutiset ja vertaistukeakin löytyi. Erikoisen pahoista raskausoireista en kärsinyt: alussa sain kovia päänsärkyjä, mutta ne loppuivat vähän puolenvälin jälkeen. Pahoinvointi pysyi siedettävissä kantimissa, muistan tosin pitäneeni pari melko tulista yksinpuhelua siitä, että "fetapaketti jätetään jääkaappiin haisemaan niin, että kaikki ihmiset voivat pahoin". Himoitsin appelsiineja ja loppuraskaudessa hiekkaa ja asfalttia ja kiviä. Alkuraskaudesta nukutti hurjasti: posotin työpäivien jälkeen kahdentoista tunnin unia ja skippasin suosiolla hyvin alkaneet Viron opinnot (onneksi myös samaan aikaan raskautunut ystävä, jonka kanssa kurssilla kävimme, oli yhtä nuupahtanut ja lopetimme kurssin hyvässä yhteisymmärryksessä eikä itselle jäänyt luuserioloa), sitten keskiraskaudessa aloinkin herätä vakituisesti viiden-puoli kuuden aikaan aamulla, pirteänä ja hyväntuulisena. Ennen rakenneultraa tilasin netistä dopplerin eli sydänäänten kuuntelulaitteen ja sain itse aina vähän sydämentykytyksiä ennen kuin syke löytyi. Onneksi doppleri jäi kerran päälle lipastonlaatikkoon ja hirtti kiinni, oli tavallaan ihan hyvä päästä eroon siitä laitteesta. Rakenneultran lisäksi kävin myös 4D-ultrassa, joka maksoi ihan hirveästi. Ainoa motiivini käydä siellä oli todeta mahdolliset sikiöpoikkeamat, en ole mitenkään ihastunut keskentekoisen vauvan katselemiseen noin muuten, pikemminkin päinvastoin. Ultratkin olivat tästä johtuen osittain vähän ahdistavia: se, että joku laite näkee paitsi minun sisälleni myös sikiön sisälle, saa minut ajatuksena ihan heikoksi. Ja samalla olen tietysti hirveän iloinen siitä, että moinen menetelmä on keksitty. Kaltaiselleni pelostelijalle tsekkaus toimii parhaana rauhoittajana.
Keskiraskauden aikaan lähdimme miehen kanssa viikoksi Italiaan. Jännitin etukäteen reissaamista raskaana, mietin veritulppaa, listeriaa ja ties mitä. Päätin kuitenkin karkaista luontoni ja ostin tukisukat sekä miniasperiinia. Matka onnistui loistavasti, viinittömyys ei päässyt harmittamaan (join kaksi lasia viiniä kyllä), olin raskauden hyvinvoivimmassa vaiheessa, jaksava ja hyväntuulinen. Erityisen kivaa oli, kun mies tunsi vauvan potkut ensimmäistä kertaa Bolognassa. Matkalta ostimme myös Lipsille kirsikkakuvioisen nimiäismekon (tiesimme sukupuolen rakenneultrasta asti ja olin kovasti hekumoinut pitäväni sen salaisuutena ihan kiusallanikin, ettei kukaan alkaisi hokea kompulsiivisesti "pikku prinsessa" ja tukkia asuntoamme vaaleanpunaisilla frilla-alushousuilla, mutta no, vuodin tiedon Facebookiin heti kun sain takin pois päältä Kättäriltä tultua), joka oikeasti olikin puolivuotiaan kokoa. Tästä sukupuolivuodosta muuten sitten loukkaannuttiin, mielestäni lähinnä ihan ihmisessä ikiaikaisena piilevästä loukkaantumisen halusta ja tarpeesta, olisi nimittäin toivottu henkilökohtaisempaa sukupuolen tiedottamista lähipiirille. Mikä toive lähinnä osoittaa sen, että sukupuolella on nähtävästi kauheasti väliä. Vaikka sitten kaikki ovat kuitenkin ihan yhtä iloisia, tuli sieltä tyttö taikka poika. Mahdollisen Lipsi kakkosen kanssa saatankin toimia toisin, tai sitten samalla tavalla, mitä sukupuolen tiedottamiseen tulee.
Matkan jälkeen tapasimme ystävän pienen tummakutrisen vauvan ja huomasin olevani edelleen ihan ummikko vauvojen käsittelyssä ja ehkä vähän ahdistuinkin siitä, ettei pieni pusuhuuli herättänyt minussa automaattisia äidintunteita. Vaikka tuollaiset tilanteet ovat aina niin latautuneita, että omat tunteensa siirtää jotenkin hassusti syrjään ja seuraa itseään ulkopuolisena. Kesän tullessa rohkenin ostella lisää vauvanvaatteita ja pesin matkalaukullisen miehen vanhoja seventies-kuteita, joita on edelleen käytössä (tosin totesin, että kehitys on 30 vuodessa kehittynyt vaateasioissakin: veluurifrotee on epäkäytännöllinen materiaali konttaavalle olennolle ja olkapäiltä napitettavat potkarit hankalia.) Huvittavaa on, että noissa seventies-vaatteissa on L-kirjaimella kuvitettu, Jamaikan lipun värinen noin kaksivuotiaan veluuripotkari, odotan hilpeydellä, miltä pikkulapsi-Lipsi näyttää se päällään vuoden päästä. Kesä meni mökkeillessä ja uidessa, kohopenkin kaivamisen jätin suosiolla väliin ja käytin aina vattuja poimiessa kumppareita (punkit! borrelioosi) ja kesän alussa multaa kuoputtaessa jopa kumihanskoja (toksoplasmoosi!). Aloin loppuraskaudesta nukkua huonosti, heräilin pissahätään enkä sitten saanut unta. Pariinkin otteeseen katsoin mökillä aamuyöstä kokonaisia leffoja. Nivusia alkoi särkeä, huonoina päivinä kitisytti. Jalkaterät turposivat pullamaisiksi ja kontrolliultrassa huomattiin, että kohdunsuu on juuri sen verran auki, ettei uimista enää suositeltu. Mikä oli harmillista, koska vesi oli ainoa paikka, jossa ison mahan saattoi hetkeksi unohtaa. Paitsi että kanssauimarit eivät toki unohtaneet vaan tylyttivät minua useampaan kertaan "vesijuoksuvyön väärästä asennosta" johon saatoin nasevan painokkaasti todeta, että olen kuules raskaana ja vyötärölinjani kulkee tällä haavaa tuossa rintojen alla.
Eräänä kuuman lauantain jälkeisenä yönä heräsin sitten mökiltä pissahätään ja sisään tultua ehdin ajatella, että great, olen näemmä menettänyt jopa virtsanpidätyskykyni näin loppuraskauden ratoksi, kun tätähän tulee tähän matolle. Sitten tajusin, että neste on vaaleanpunervaa ja tuoksuu huuhteluaineelta (!) ja siinä on hippusia. Sitten herätinkin miehen ja tilasin taksin ja soitin Kätilöpistolle, jossa oli meneillään sulku ja kehoitettiin konsultoimaan Naistenklinikkaa. Siellä oltiin sitä mieltä, ettei lapsiveden valuminen tarkoita sitä, että tarvitsisi heti lähteä synnyttämään, jos supistuksia ei ole. Sovittiin, että odotellaan kotona. Ja kotona odoteltiin, valvoin maanisena ja pesin pyykkiä, katselin valkenevaa sunnuntaipäivää. Iltapäivällä ajoimme Kättärille kontrolliin, vauvaa kuunneltiin käyrillä tunnin verran ja joku lääkäri oli ottamassa minua jo sisäänkin, odottamaan synnytyksen käynnistymistä (tai käynnistämistä, ellei se alkaisi itsestään maanantaiaamuun mennessä). Samaan aikaan osastolla tuli palohälytys ja olo oli jokseenkin absurdi kun kätilötkin miettivät, pitäisikö tässä nyt lähteä juoksemaan pää kolmantena jalkana ulos rakennuksesta vai mitä. Selvisi, että lääkärit olivat rasvakeittäneet jotain (uh, en lähde spekuloimaan MITÄ, mielikuvat istukoista tunkevat päähän väkisin) ja aiheuttaneet hälytyksen. Onneksi toinen lääkäri oli sitä mieltä, että voin aivan hyvin odottaa kotonakin. Kotiin lähdettiin, ostettiin matkalla jäätelöä ja katsoin loppupäivän ajan Mullan Allaa videolta. Illalla erehdyin googlettamaan synnytyksen käynnistystä ja eksyin sen aiemminkin manaamani kamppilaisen lastentarvikeliikkeen sivuille, jossa käynnistyksen uhattiin johtavan imetysongelmiin, äidin ja vauvan erottamiseen, vauvan hengitysvaikeuksiin ja käytettiin ilmaisua "jos epiduraalia tarvitaan". Viimeinen uhkaskenaario lähinnä nauratti, itse olin ihan taatunvarma jo heti kaksi viivaa tekstitikussa nähtyäni, että mukula saatetaan maailmaan kaiken mahdollisen puudutuksen vallitessa. Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä sitten aloin supistella ihan itsekseni, epäsäännöllisesti enkä kovin kivuliaasti, mutta kuitenkin. Maanantaiaamuna ajoimme taas taksilla Kättärille, siitä minut passitettiin käyrille yhdessä viiden-kuuden muun naisen kanssa ja silloin minua alkoikin supistella niin imakasti, etten olisi jaksanut olla paikallani makaamassa. Onneksi minut todettiin synnytysvalmiiksi, passitettiin hakemaan sairaalan vaatteet (sandaaleissa koko 42 oli pieni, normaalisti kokoni on 40) ja sitten menimmekin syntymähuoneeseen odottelemaan, mitä tuleman pitää. Synnytyskertomus löytyy täältä.
Jaaha, tämä maratonpostaus on käsitellyt vasta raskausajan. Seuraavaksi vuorossa Lipsin ensimmäiset puoli vuotta, kunhan taas ehdin istua aloilleni. Mikä tapahtuu ehkä vasta sitten, kun juhlavalmistelut ovat takana päin. Meillä on kahdet juhlat, ensin sukulaisille ja sitten kavereille, kummatkin mökillä. Olen leiponut maanisen kotirouvan tyyliin kaikkea valmiiksi pakkaseen, mutta vielä riittää ährättävää.
torstaina, elokuuta 05, 2010
Elämän ilot
Istuimme taannoin pikkumökillä hyvän ystävän kanssa mansikka-vuohenjuustosalaatin ääressä pohtimassa kaikkea mahdollista. Vauvat nukkuivat kumpikin omissa vaunuissaan ja meille jäi aikaa tutkailla ja puntaroida jopa siinä määrin, että koko päivä oikeastaan hurahti ohi, hyvässä seurassa. Olen viettänyt laatuaikaa viime aikoina muutenkin ja vähän väliä pysähdyn ihmettelemään onnellisena, miten monta viisasta ja lämmintä naista lähipiiriini on siunaantunut (ja toki miestäkin, mutta en näemmä osaa solmia miesten kanssa samalla tavalla intiimejä ystävyyssuhteita, yhteistä heijastuspinta-alaa on väistämättä vähemmän).
Puhuimme ystävän kanssa masennuksesta ja sen selättämisestä. Itselläni ei ole masennuksesta varsinaisesti omakohtaista kokemusta, mutta elämässäni on ollut aikoja jolloin herääminen on tuntunut merkityksettömältä, ikkunasta näkyvät kuuset (oma synkeä aikani kytkeytyy niin vahvasti Tapiolassa asumiseen että saan vieläkin lieviä puistatuksia niillä kulmin liikkuessani) varsinaisia surun sanansaattajia ja oma asema tässä maailmassa täysin tarpeettomalta. Lamaannusaikani johtui selkeästi siitä, etten valmistuttuani löytänyt heti työpaikkaa ja vanhempani syyllistivät minua asiasta niin valtavasti että tunsin itseni todelliseksi häviäjäksi ja aloin jossain vaiheessa epäillä ettei mitään oikeaa tule ikinä löytymään vaan joudun koko ikäni roikkumaan ultra-paskaduunissa bussivarikon puhelinvaihteessa. Ja kun löytyi, oli surkeuteni poispyyhittyä ja siitä loksahtikin liikkeelle asunnon ostamisen suunnittelu ja kaikki muu kiva, jonka ansiosta olen nyt tässä.
Olen aina ollut enemmän ahdistus- kuin masennusihmisiä, mikäli tällainen karkea erottelu sallitaan (tosin masennukseen liittyy usein tai ehkä lähes aina ahdistusta). Kun luin jälkikäteen synnytyksen jälkeisestä masennuksesta huomasin termin viittaavan enemmänkin ahdistukseen ja tunnistin aika monta sen piirrettä itsessäni. Mutta oma henkinen tilani synnytyksen jälkeen oli kyllä selkeästi korkeintaan "baby blues" vaikka skoorasinkin neuvolan masennustesteissä alussa joka kerta aika korkealle, koska kysymykset olivat tyyppiä "oletko itkenyt useammin kuin ennen?" ja vastaus tyyliä "no totta vitussa, jokainen itkee herkästi kahden tunnin yöunilla". Ahdistus ja huolestus kulkee elämässäni samanlaisena pohjavirtana kuin herkkyyteni ilolle ja pidän itseäni noin ylipäätään aika onnellisena ihmisenä. Vaikka mikäs tässä onnellisena ollessa, kun kerran olen saanut melko lailla kaiken mitä olen toivonutkin. Juuri ahdistusherkkyyteni takia en pidä saamiani asioita ikinä itsestäänselvyytenä, koska ne eivät sitä ole. Ja sitäpaitsi ihmisistä, jotka ottavat kaiken hyvän itselleen itsestäänselvästi kuuluvana tulee usein ylimielisiä ja empatiakyvyttömiä.
Ystävän kertomus masennuksesta toipumisesta oli silmiä avaavaa kuultavaa, ja myös hirveän ilahduttavaa, koska ystävä on nyt niin onnellinen. Masennus kuulostaa salakavalalta sairaudelta: se kietoutuu osaksi persoonaa ja saa kaiken näyttämään värittömältä, tympeältä, jotenkin miinusmerkkiseltä. Kuten aina, hahmotin ystävän kuvauksista myös toisia tuntemiani ihmisiä ja heidän reaktioitaan. Ystävä sanoi esimerkiksi, että oman salaatin syömistä ja vattujen poimintaa sisältävä laatuaika hyvässä seurassa mökillä, tai vaikka kaverin kanssa tehty reissu ulkomaille, olisi ennen tuntunut hankalalta, epämiellyttävältä ja kauheaa säätöä vaativalta ja poikinut lähinnä halun perua kaikki ja käpertyä kotisohvalle miehen kainaloon. Että kaikki sellainen, joka edellyttää muutosta arkirutiineihin tai ylimääräistä vaivannäköä, näyttäytyy automaattisesti vaikeana ja raskaana. Ja että asia on ikäänkuin tarpeen dumata jo etukäteen, vähätellä pienemmäksi. Muistan pahastuneeni joskus aikasemmin tilanteessa, jossa suunnittelin innoissani ruokalistaa ja ohjelmaa ja minulta kysyttiin turhautuneena, eikö perillä voisi syödä pelkkää valmisruokaa, kun ruuan teko niissä olosuhteissa on niin hankalaa? Kommentti kuulosti silkalta vähättelyltä, mutta jälkikäteen tajusin, että sanoja ei siinä tilanteessa vaan saanut iloaan lainkaan samantyyppisistä tekemisistä kuin minä, vaan kiva puuhailu näyttäytyi hänelle lähinnä riesana. Keskustellessamme masennuksesta minulle valkeni myös se, että piirre, joka on vaikuttanut olevan osa jonkun persoonaa ja tehnyt suhtautumisen tähän hiukan varautuneeksi, voi olla myös osa sairautta. Ja tämän hahmottaa vasta kun ihminen paranee.
Elämän iloista nautiskelu on kyllä myös sukupolvi- ja ikäkysymys. Esimerkiksi vanhemani ihmettelevät usein sitä, kuinka innokkaasti väsäämme tarjoomuksia juhliin. Heille ruokien suunnittelu on lähinnä stressaavaa pakkoa ja helpoiten homma hoituu mahdollisimman yksinkertaisilla ja nopeilla ratkaisuilla. Vanhempani ovat myös vannoutuneita kevyttuotteiden ystäviä jopa siinä määrin, että he käyttävät niitä juhlissakin. Olen jo varmaan turhankin monta kertaa kaivanut äidin kanssa riidellessä esiin taannoisen sukujuhlien pinaattipiirakan, jonka täyte koostui pakastepinaatista, kevytkermaviilistä ja kärtsänneistä kolmen prosentin fetakuutioista. Sitten taas muistan myös itse olleeni nuorempana aika välinpitämätön tietynlaisten elämän ilojen suhteen. Tai ehkä oli myös niin, että omissa piireissäni tietynsorttisista asioista nauttiminen oli "kiellettyä". Juhlissa viini oli halvinta Magista ja tarjoomukset jotain inhottavaa vegaanista ja dyykattua töhnää, joka syötiin kauniitten lautasten sijaan kierrätetyistä Tofu Line -purkeista. Muutenkin hauskanpito oli nuorempana huomattavasti viinavetoisempaa kuin nyt ja muutenkin meininki rajoittuneempaa. En muista parikymppisenä ikinä saunoneeni tai uineeni ystävien kanssa, en edes juuri pelanneeni pelejä tai kokanneeni. Elämääni aukeni aivan uusi ilon lähde joskus 25 ikävuoden tietämillä, kun löysin uimisen uudelleen ja sitä myötä uuden tavan nähdä ystäviä.
Elämän iloihin on tänä kesänä kuulunut Kumpulan maauimalassa hengailu vauvan kanssa tai ilman (ilman vauvaa tulee tosin jopa sportattuakin). Stadion on varsinaiseen vesiurheiluun parempi, mutta Kumpula ehdottomasti viihtyisämpi ja mukavammassa paikassa. Koska elämästä muistaa usein jälkeenpäin aina tietynlaisen yleisvaikutelman, luulen, että tästä kesästä jää viinipiknikkien (niitäkin saisi kyllä olla joskus!) ja juhlien sijaan mieleen äiti-ystävien kanssa käveleskely ja kahvittelu ja Lumiksen kanssa filosofeeraaminen Kumpulan maauimalan kahvilan varjopöydässä.
Puhuimme ystävän kanssa masennuksesta ja sen selättämisestä. Itselläni ei ole masennuksesta varsinaisesti omakohtaista kokemusta, mutta elämässäni on ollut aikoja jolloin herääminen on tuntunut merkityksettömältä, ikkunasta näkyvät kuuset (oma synkeä aikani kytkeytyy niin vahvasti Tapiolassa asumiseen että saan vieläkin lieviä puistatuksia niillä kulmin liikkuessani) varsinaisia surun sanansaattajia ja oma asema tässä maailmassa täysin tarpeettomalta. Lamaannusaikani johtui selkeästi siitä, etten valmistuttuani löytänyt heti työpaikkaa ja vanhempani syyllistivät minua asiasta niin valtavasti että tunsin itseni todelliseksi häviäjäksi ja aloin jossain vaiheessa epäillä ettei mitään oikeaa tule ikinä löytymään vaan joudun koko ikäni roikkumaan ultra-paskaduunissa bussivarikon puhelinvaihteessa. Ja kun löytyi, oli surkeuteni poispyyhittyä ja siitä loksahtikin liikkeelle asunnon ostamisen suunnittelu ja kaikki muu kiva, jonka ansiosta olen nyt tässä.
Olen aina ollut enemmän ahdistus- kuin masennusihmisiä, mikäli tällainen karkea erottelu sallitaan (tosin masennukseen liittyy usein tai ehkä lähes aina ahdistusta). Kun luin jälkikäteen synnytyksen jälkeisestä masennuksesta huomasin termin viittaavan enemmänkin ahdistukseen ja tunnistin aika monta sen piirrettä itsessäni. Mutta oma henkinen tilani synnytyksen jälkeen oli kyllä selkeästi korkeintaan "baby blues" vaikka skoorasinkin neuvolan masennustesteissä alussa joka kerta aika korkealle, koska kysymykset olivat tyyppiä "oletko itkenyt useammin kuin ennen?" ja vastaus tyyliä "no totta vitussa, jokainen itkee herkästi kahden tunnin yöunilla". Ahdistus ja huolestus kulkee elämässäni samanlaisena pohjavirtana kuin herkkyyteni ilolle ja pidän itseäni noin ylipäätään aika onnellisena ihmisenä. Vaikka mikäs tässä onnellisena ollessa, kun kerran olen saanut melko lailla kaiken mitä olen toivonutkin. Juuri ahdistusherkkyyteni takia en pidä saamiani asioita ikinä itsestäänselvyytenä, koska ne eivät sitä ole. Ja sitäpaitsi ihmisistä, jotka ottavat kaiken hyvän itselleen itsestäänselvästi kuuluvana tulee usein ylimielisiä ja empatiakyvyttömiä.
Ystävän kertomus masennuksesta toipumisesta oli silmiä avaavaa kuultavaa, ja myös hirveän ilahduttavaa, koska ystävä on nyt niin onnellinen. Masennus kuulostaa salakavalalta sairaudelta: se kietoutuu osaksi persoonaa ja saa kaiken näyttämään värittömältä, tympeältä, jotenkin miinusmerkkiseltä. Kuten aina, hahmotin ystävän kuvauksista myös toisia tuntemiani ihmisiä ja heidän reaktioitaan. Ystävä sanoi esimerkiksi, että oman salaatin syömistä ja vattujen poimintaa sisältävä laatuaika hyvässä seurassa mökillä, tai vaikka kaverin kanssa tehty reissu ulkomaille, olisi ennen tuntunut hankalalta, epämiellyttävältä ja kauheaa säätöä vaativalta ja poikinut lähinnä halun perua kaikki ja käpertyä kotisohvalle miehen kainaloon. Että kaikki sellainen, joka edellyttää muutosta arkirutiineihin tai ylimääräistä vaivannäköä, näyttäytyy automaattisesti vaikeana ja raskaana. Ja että asia on ikäänkuin tarpeen dumata jo etukäteen, vähätellä pienemmäksi. Muistan pahastuneeni joskus aikasemmin tilanteessa, jossa suunnittelin innoissani ruokalistaa ja ohjelmaa ja minulta kysyttiin turhautuneena, eikö perillä voisi syödä pelkkää valmisruokaa, kun ruuan teko niissä olosuhteissa on niin hankalaa? Kommentti kuulosti silkalta vähättelyltä, mutta jälkikäteen tajusin, että sanoja ei siinä tilanteessa vaan saanut iloaan lainkaan samantyyppisistä tekemisistä kuin minä, vaan kiva puuhailu näyttäytyi hänelle lähinnä riesana. Keskustellessamme masennuksesta minulle valkeni myös se, että piirre, joka on vaikuttanut olevan osa jonkun persoonaa ja tehnyt suhtautumisen tähän hiukan varautuneeksi, voi olla myös osa sairautta. Ja tämän hahmottaa vasta kun ihminen paranee.
Elämän iloista nautiskelu on kyllä myös sukupolvi- ja ikäkysymys. Esimerkiksi vanhemani ihmettelevät usein sitä, kuinka innokkaasti väsäämme tarjoomuksia juhliin. Heille ruokien suunnittelu on lähinnä stressaavaa pakkoa ja helpoiten homma hoituu mahdollisimman yksinkertaisilla ja nopeilla ratkaisuilla. Vanhempani ovat myös vannoutuneita kevyttuotteiden ystäviä jopa siinä määrin, että he käyttävät niitä juhlissakin. Olen jo varmaan turhankin monta kertaa kaivanut äidin kanssa riidellessä esiin taannoisen sukujuhlien pinaattipiirakan, jonka täyte koostui pakastepinaatista, kevytkermaviilistä ja kärtsänneistä kolmen prosentin fetakuutioista. Sitten taas muistan myös itse olleeni nuorempana aika välinpitämätön tietynlaisten elämän ilojen suhteen. Tai ehkä oli myös niin, että omissa piireissäni tietynsorttisista asioista nauttiminen oli "kiellettyä". Juhlissa viini oli halvinta Magista ja tarjoomukset jotain inhottavaa vegaanista ja dyykattua töhnää, joka syötiin kauniitten lautasten sijaan kierrätetyistä Tofu Line -purkeista. Muutenkin hauskanpito oli nuorempana huomattavasti viinavetoisempaa kuin nyt ja muutenkin meininki rajoittuneempaa. En muista parikymppisenä ikinä saunoneeni tai uineeni ystävien kanssa, en edes juuri pelanneeni pelejä tai kokanneeni. Elämääni aukeni aivan uusi ilon lähde joskus 25 ikävuoden tietämillä, kun löysin uimisen uudelleen ja sitä myötä uuden tavan nähdä ystäviä.
Elämän iloihin on tänä kesänä kuulunut Kumpulan maauimalassa hengailu vauvan kanssa tai ilman (ilman vauvaa tulee tosin jopa sportattuakin). Stadion on varsinaiseen vesiurheiluun parempi, mutta Kumpula ehdottomasti viihtyisämpi ja mukavammassa paikassa. Koska elämästä muistaa usein jälkeenpäin aina tietynlaisen yleisvaikutelman, luulen, että tästä kesästä jää viinipiknikkien (niitäkin saisi kyllä olla joskus!) ja juhlien sijaan mieleen äiti-ystävien kanssa käveleskely ja kahvittelu ja Lumiksen kanssa filosofeeraaminen Kumpulan maauimalan kahvilan varjopöydässä.
perjantaina, heinäkuuta 23, 2010
Tukholmassa
Lipsin ensimmäinen ulkomaanmatka, peräti ihan Ruotsiin asti, on nyt takana. Päätimme siis kesän alussa, minun ruinaamiseni tuloksena, lähteä lähialuematkalle koko perhe. Olinhan edellisen kerran ollut ulkomailla toissa keväänä (tai oikeastaan kesällä, mutta Tallinnaa ei ihan lasketa). Yllätyimme kuinka kalliita risteilyt ovat, niillä saisi melkein jo Italian matkan. Noo, ei se mitään, joskus voi tuhlata kunhan talous on yleisesti ottaen balanssissa. Lentokoneella emme halunneet lähteä: olen juuri sen verran lentopelkoinen, että joudun psyykkaamaan itseäni jonkun verran aina ennen lentoja, ja kävelevän (Lipsi oppi tuossa taannoin kävelemään, sen tössöttely on huvittavan näköistä) sekä hilluvan olennon kaitseminen lentokoneessa tuntui ajatuksena melko tuskastuttavalta.
Koska nyt on ollut jo aika hemmetin kuumaa, tervehdimme laivan ilmastointia ilolla. Hyttiin oli tuotu lastensänky, mutta huomasimme pian, että se oli ihan turha, vei tilaa ja aiheutti Lipsissä lähinnä hilluntareaktion. Koska en ole ollut ruotsinlaivalla herraties kuinka pitkään aikaan (viimeksi varmaan kun reissasin globalisaatiokriittisen liikkeen imussa isoihin mielenosoituksiin... silloin ei nukuttu hyteissä saati syöty buffassa) koko kelluvan maailman omituinen rinnakkaistodellisuus-fiilis oli ihan päässyt unohtumaan. Olin jo etukäteen päättänyt, että ostan laivalta luomivärin. Arvoin väriä pitkään ja päädyin pronssinkarvaiseen ja ihanan kimaltavaan, laadukkaan oloiseen luomiväriin jota lääpinkin sitten onnessani luomiini koko matkan ajan. Ensimmäisenä iltana teimme sen virheen, että menimme isoimpaan junttibuffaan, jossa saa mahansa (liian) täyteen mutta ruoka on sellaista säilykemaissi-marinoitu kalapala -tasoa. Lipsi, joka on helteellä syönyt vielä tavanomaista neiti nirppanokka-tyyliään valikoivemmin, suttasi raejuuston ja kurkkujen kanssa ja luikahti lopulta pöydän alle nauraa rähättämään.
Ilta oli ihana, erityisesti laivan kannelta. Peilityyni meri, hiljalleen punertuva taivas, yhteen liudentuvat meri ja taivaanranta. Oli ällistyttävää miten yö avomerellä oli trooppisen lämmin, Lipsu saatiin nukahtamaan vaunuihin ja sitten istuimmekin pelastusliivilaatikon päällä tuijottamassa loputonta merta. Yön Lipsi nukkui kainalossani ja aamiaisbuffassa onnistuin syöttämään sille jonkin verran leipää, jonka ansiosta se ei kakannut kuin vasta kotiin tultua, mikä oli tietysti reissussa aika mukavaa.
Perillä Tukholmassa olikin sitten kuuma, Siljan terminaali oli aika kaukana metroasemasta ja jono lippukassalle oli mahtava. Tunnelma ei kuitenkaan kiristynyt, koska uuden maan mantereella on aina niin hauskaa ja jännittävää, että ensimmäiset tunnit menevät innokkaassa kuikuilussa ja asioiden osottelussa matkaseuralle. Nasautimme kahdella eri metrolla Södermalmille, jossa hotellimme oli (olimme varta vasiten ottaneet majoituksen Söderistä kaikkien ylistettyä aluetta Tukholman Punavuoreksi). Entinen köyhien asuinalue, Puukko-Söder oli viehättävän kaupunkimainen, täynnä ihmisiä ja kuhinaa, korkeita viime vuosisadan alun taloja ja myös rumia 70-luvun taloja, jotka nekin istuivat ympäristöönsä. Peseydyimme ja vaippailimme hotellilla ja lähdimme sitten kävelemään Södermalmin pääkatua, Götgatania. Tavoitteeni oli tehdä toivioretki Gudrun Sjödenin kauppaan, niitähän ei ole Suomessa vaan ostelu pitää hoitaa postitse (mikä onnistuu joskus ja toiste taas ei). Matkalla törmäsimmekin vaikka mihin muihinkin kauppoihin, Emmauksen tasokkaaseen kirppikseen, Polarn o. Pyretin lastenvaatekauppoihin, Design-toreihin ja sitä rataa. Ostin Sjödenin alennusmyynnistä auringonkeltaisen tunikan, olisin ostanut koko kaupan tyhjäksi ellei matkaseura olisi osoittanut pitkästymisen merkkejä. Götgatanilta vaelsimme Vanhaan kaupunkiin, joka oli kerrassaan viehättävä mutta aivan nuijalla lyöty turisteja. Söimme jossain kivassa (homo)kahvilassa foccacciat ja vieressä imetti äiti puolivuotiasta lastaan. Ehdin miettiä, että ihanan tyypillistä Ruotsia, tuollainen vapautunut julki-imetys, kunnes nainen alkoi puhua meille Suomea ja paljastui turkulaiseksi.
Vanhan kaupungin jälkeen ajelehdimme kohti Kuninkaanlinnaa, joka otettiin lähinnä vastaantulevana kohteena, vailla suurta mielenkiintoa. Ilma oli tukalan kuuma eikä suihkulähteessä huljuttelukaan auttanut. Päätimme mennä Kansallismuseoon tietämättä sen tarkemmin näyttelyistä. Olemme L:n kanssa museoihmisiä, himmeästi valaistuissa, hiljaisissa huoneissa vaeltelu, vapaus pysähtyä ihmettelemään yksityiskohtia, hitaus ja hartaus viehättävät. Lipsun kanssa museoiluun tuli tietysti uusi aspekti, kävelytin sitä osan aikaa lattialla ja näytin tauluja, joiden oletin kiinnostavan. Ruotsalainen 1900-luvun alun maalaus, joka esitti kettuperhettä haaskalla, sai Lipsusta esiin innokasta kikatusta ja jalkojen sätkyttelyä, kuten myös posliininen kettuveistos. Ilmeisesti kettu on sen silmissä lähellä kissaa ja kissat taas ovat aivan takuuvarmoja nauruhepulin reuhauttajia (etenkin Shrekin saapasjalkakissa aiheuttaa suoranaista hysteriaa). Kansallismuseossa oli perusnäyttelyn lisäksi koti-aiheinen näyttely, johon oli koottu viime vuosisadan kotia esittäviä maalauksia, ikisöpöä (ja hiukan imelää) Carl Larssonia. Joukossa oli mielenkiintoisiakin teoksia, tyhjiä koteja esittävät maalaukset, joissa leijui outo surun ja salaperäisyyden tunnelma, olivat hienoja, mutta en painanut mieleeni taiteilijaa. Museon kiinnostavinta antia oli kuitenkin taideteollisuus (meillä on tapana jokaisella matkalla käydä melkeinpä ensimmäisenä taideteollisuusmuseossa) kobra-puhelimineen. Taideteollisuutta katsellessa hoksaa aina uudelleen, että kaikki käyttöesineet matkakortinlukijasta ovenkahvoihin on disainattu, joku on ne erikseen suunnitellut ja testaillut, miettinyt toimivuutta ja kauneutta. Ja sitä mukaa arkisia asioita osaa ainakin hetken aikaa arvostaakin vähän enemmän.
Museolta valuskelimme kohti Östermalmia, super-hienoa kaupunginosaa jossa toinen toistaan komeammat Jugend-talot sointuivat hyvin sieviin ja kalliin näköisiin kivijalkakauppoihin. Metroa piti taas kertaalleen vaihtaa ja vaikka metroverkosto onkin Tukholmassa sekä kattava että selvästi välttämätön, tuntui vaunuilla sohlaaminen ajoittain rasittavalta. Hissejä oli missä sattuu, ne olivat hitaita ja haisivat voimakkaasti kuselta. Tietysti jos asuisi siellä, oppisi nopeasti reitit eikä säätämiseen kuluisi niin paljoa aikaa. Hotellin lähellä poikkesimme Seven Eleveniin ostamaan pientä purtavaa, alkoihan meillä olla jo nälkä. Purtava osoittautui niin täyttäväksi, ettemme käyneet varsinaisesti ravintolassa sinä päivänä ollenkaan. Liiruttuamme hotellissa super-uneliaina päätimme torhistautua ja lähdimme iltakävelylle. Sattumoisin aivan hotellimme vieressä, keskellä cityä oli siirtolapuutarha-alue, jossa oli hyvä tallustella nukuttamassa pienokaista. Mökit olivat pienempiä kuin omamme, sellaisia että niissä ei varmaankaan yövytä. Puutarhat olivat niin suloisen kuvauksellisia kuin ruotsalaiset puutarhat voivat olla: täynnä salkoruusuja, liljoja ja hortensioita. Alueelle ei päässyt autolla ja pelkästään vaunuillakin liikkuminen oli hetkittäin hankalaa, viljelyn on tuollaisessa ympäristössä tavallaan pakko pysyä ihanan pienimuotoisena ja stressittömänä. Vaeltelimme vielä Söderin hämärtyvillä mutta elämää kuhisevilla kaduilla, kunnes silmäluomi alkoi luppasta liikaa myös aikuisväestöllä. Nukuimme taas perhepedissä, vieras pinnasänky olisi aiheuttanut liikaa hulinointia.
Aamiainen oli hyvä kuten pohjoismaisissa hotelleissa aina (poislukien Hangon legendaarisen Regatta-hotellin, aaltopellistä valmistetun perseläven jossa ei ollut vessaa, suihkuista tai semmoisista puhumattakaan... ja aamiainenkin oli jotain lörähtäneitä munia ja kuivaa paahtoleipää) ja huomasimme sen jäljiltä olevamme niin täynnä, ettei Seyhmuksessa käymisestä tulisi mitään. Tässä vaiheessa erkanimme, L lähti hattukaupoille ja minä ja Lipsi treffasimme Tukholmassa asuvan ystävän ja hänen kaksi pientä lastaan. Pienempi oli nelikuinen, isompikin vielä reilusti alle kahden (ystäväpiirissäni on yllättävän monta pikahiivapullauusintaa) mutta hyvin ystävä tuntui pienten kanssa multitaskaavan. Vauva (jota sain pitää sylissä ja ihailla sen muhkeita maitoposkia ja nukkatukkaa, voih) söi ja uinaili kantoliinassa ja pikkuhenkilö istui rattaissa kalaa kerjäten. Yritimme houkutella häntä sanomaan "pieju", mutta lapsi vissiin kelasi, että kahvilassa ei sovi sortua alatyyliin.
Tässä vaiheessa innostuin vähän shoppaamaan. Åhlensin tavaratalossa (jonka valikoimat muistuttivat yleisilmeeltään Prismaa) oli myynnissä iloisia ja kohtuuhintaisia lastenvaatteita alennuksella ja sorruin peräti kolmeen vaatteeseen: riemunkirjavaraidalliseen yöpaitaan jonka rinnassa komeilee musta barbapapa, neukkuhuivihenkiseen mekkoon sekä pinkki-punaiseen kesätakkiin. Yritän yleensä suitsia vaateshoppailuani aika ankaralla kädellä erityisesti uutena myytävän tavaran suhteen, mutta pitäähän matkalta toki roudata tuliaisia (hah hah, jep). Sen lisäksi ostimme Lipsille oranssin barbapapan markkeeraamaan lihavaa saapasjalkakissaa. Ja toki ostin vielä Polarn O. Pyretistä Lipsille mainiot sukka-mokkasiinit mariannekarkkisina versioina. Ja Design-torilta valaisevan kärpässienen sekä keittiörätin, johon on kuvitettu Tukholman metrokartan pornoversio. Hmm. Sitten liirusimme ympäriinsä, ajoimme metrolla Sergelin torille (tässä vaiheessa meillä oli mukana myös matkalaukku), uitimme Lipsiä ulkoaltaassa ja bongasimme sattumalta Tukholman ainoan ratikan. Ja ällistelimme sitä, kuinka hämmästyttävän kaunis kaupunki Tukholma on ja miten meri on siellä aivan eri tavalla läsnä kuin Helsingissä. Ja miten pehmiksissäkin on hilloraidat. Ja miten ihmiset ovat kerta kaikkisen perusmukavia. Meitä luultiin useaan otteeseen paikallisiksi (L näyttää ihan lattepapalta valkoisessa lätsässään) ja kysyttiin tietä. Vastasimme kankealla mutta jostain selkäytimestä tulevalla ruotsin kielellä, ettemme ole täältä. Löysimme myös vähän puoliksi sattumalta östermalmilaisen hienon kauppahallin, jossa kävimme kahvilla ja ihailemassa pieteetillä ylläpidettyä kymmenluvun arkkitehtuuria. Kahvittelun jälkeen olikin aika suunnata satamaan.
Tulomatkalla istuimme kannella varmaan kolmisen tuntia ja lumouduimme ruotsalaisesta saaristosta. Talot olivat toinen toistaan sievempiä, punaisia ja helmenharmaita, monien tonteilla kuusikulmaisia uimakoppeja ja siellä täällä Ruotsin lippuja salossa. Eräässä kohdin kirkkaankeltainen lossi kuljetti kannellaan autoja, jossain pikkusaaressa oli kaiken söpöyden lisäksi myös pieni tenniskenttä. Ihmiset vilkuttivat meille uidessaan, moottoriveneet kaartelivat lähellä keulaa. Kun nälkä alkoi ahdistella, päätimme kokeilla toista, pienempää buffettia (ravintolan nimeä en muista) ja siellä ruuan taso olikin aivan toista. Alle kahdellakympillä pöydästä sai vaikka mitä luksusherkkuja, kuten artisokansydämiä, kaviaaria ja kanapeitä. Ja lapsille taas niitä kurkunpaloja ja raejuustoa. Tulomatkalla olimme hereillä Maarianhaminan kohdalla ja istuimme kannella tuijottamassa hiljaisena pimenevää merta, kaukana loistavia laivoja ja omituisia pieniä luotoja. Siinä sivussa tuli todettua, että itse Maarianhamina näyttää jumalanhylkäämältä pikkukaupungilta (minulla on taustastani johtuen aaltomaisia inhontunteita rannikon pikkukaupunkeja kohtaan, niissä on niin TYLSÄÄ) mutta Ahvenanmaalla kai kuuluukin nautiskella luonnosta. Yö meni valitettavan hulinoivissa merkeissä ja aamusella pidin jo äkäisen monologin siitä, miksi aina minä ja kotona kyllä menen nukkumaan ja nägä nägä nägä. Kuten meninkin: kuumaan kotikoloomme saavuttuamme pistin pään tyynyyn ja nukuin ennätykselliset viiden tunnin päiväunet.
Reissu oli kerrassaan onnistunut, vaikka Lipsi on jonkin verran haastavassa iässä matkustamista ajatellen. Tuollainen helppo ja turvallinen kevytreissaus sopii meille tällä hetkellä parhaiten, vuoden-parin päästä voi sitten miettiä kauemmaskin suuntautuvia matkoja.
Koska nyt on ollut jo aika hemmetin kuumaa, tervehdimme laivan ilmastointia ilolla. Hyttiin oli tuotu lastensänky, mutta huomasimme pian, että se oli ihan turha, vei tilaa ja aiheutti Lipsissä lähinnä hilluntareaktion. Koska en ole ollut ruotsinlaivalla herraties kuinka pitkään aikaan (viimeksi varmaan kun reissasin globalisaatiokriittisen liikkeen imussa isoihin mielenosoituksiin... silloin ei nukuttu hyteissä saati syöty buffassa) koko kelluvan maailman omituinen rinnakkaistodellisuus-fiilis oli ihan päässyt unohtumaan. Olin jo etukäteen päättänyt, että ostan laivalta luomivärin. Arvoin väriä pitkään ja päädyin pronssinkarvaiseen ja ihanan kimaltavaan, laadukkaan oloiseen luomiväriin jota lääpinkin sitten onnessani luomiini koko matkan ajan. Ensimmäisenä iltana teimme sen virheen, että menimme isoimpaan junttibuffaan, jossa saa mahansa (liian) täyteen mutta ruoka on sellaista säilykemaissi-marinoitu kalapala -tasoa. Lipsi, joka on helteellä syönyt vielä tavanomaista neiti nirppanokka-tyyliään valikoivemmin, suttasi raejuuston ja kurkkujen kanssa ja luikahti lopulta pöydän alle nauraa rähättämään.
Ilta oli ihana, erityisesti laivan kannelta. Peilityyni meri, hiljalleen punertuva taivas, yhteen liudentuvat meri ja taivaanranta. Oli ällistyttävää miten yö avomerellä oli trooppisen lämmin, Lipsu saatiin nukahtamaan vaunuihin ja sitten istuimmekin pelastusliivilaatikon päällä tuijottamassa loputonta merta. Yön Lipsi nukkui kainalossani ja aamiaisbuffassa onnistuin syöttämään sille jonkin verran leipää, jonka ansiosta se ei kakannut kuin vasta kotiin tultua, mikä oli tietysti reissussa aika mukavaa.
Perillä Tukholmassa olikin sitten kuuma, Siljan terminaali oli aika kaukana metroasemasta ja jono lippukassalle oli mahtava. Tunnelma ei kuitenkaan kiristynyt, koska uuden maan mantereella on aina niin hauskaa ja jännittävää, että ensimmäiset tunnit menevät innokkaassa kuikuilussa ja asioiden osottelussa matkaseuralle. Nasautimme kahdella eri metrolla Södermalmille, jossa hotellimme oli (olimme varta vasiten ottaneet majoituksen Söderistä kaikkien ylistettyä aluetta Tukholman Punavuoreksi). Entinen köyhien asuinalue, Puukko-Söder oli viehättävän kaupunkimainen, täynnä ihmisiä ja kuhinaa, korkeita viime vuosisadan alun taloja ja myös rumia 70-luvun taloja, jotka nekin istuivat ympäristöönsä. Peseydyimme ja vaippailimme hotellilla ja lähdimme sitten kävelemään Södermalmin pääkatua, Götgatania. Tavoitteeni oli tehdä toivioretki Gudrun Sjödenin kauppaan, niitähän ei ole Suomessa vaan ostelu pitää hoitaa postitse (mikä onnistuu joskus ja toiste taas ei). Matkalla törmäsimmekin vaikka mihin muihinkin kauppoihin, Emmauksen tasokkaaseen kirppikseen, Polarn o. Pyretin lastenvaatekauppoihin, Design-toreihin ja sitä rataa. Ostin Sjödenin alennusmyynnistä auringonkeltaisen tunikan, olisin ostanut koko kaupan tyhjäksi ellei matkaseura olisi osoittanut pitkästymisen merkkejä. Götgatanilta vaelsimme Vanhaan kaupunkiin, joka oli kerrassaan viehättävä mutta aivan nuijalla lyöty turisteja. Söimme jossain kivassa (homo)kahvilassa foccacciat ja vieressä imetti äiti puolivuotiasta lastaan. Ehdin miettiä, että ihanan tyypillistä Ruotsia, tuollainen vapautunut julki-imetys, kunnes nainen alkoi puhua meille Suomea ja paljastui turkulaiseksi.
Vanhan kaupungin jälkeen ajelehdimme kohti Kuninkaanlinnaa, joka otettiin lähinnä vastaantulevana kohteena, vailla suurta mielenkiintoa. Ilma oli tukalan kuuma eikä suihkulähteessä huljuttelukaan auttanut. Päätimme mennä Kansallismuseoon tietämättä sen tarkemmin näyttelyistä. Olemme L:n kanssa museoihmisiä, himmeästi valaistuissa, hiljaisissa huoneissa vaeltelu, vapaus pysähtyä ihmettelemään yksityiskohtia, hitaus ja hartaus viehättävät. Lipsun kanssa museoiluun tuli tietysti uusi aspekti, kävelytin sitä osan aikaa lattialla ja näytin tauluja, joiden oletin kiinnostavan. Ruotsalainen 1900-luvun alun maalaus, joka esitti kettuperhettä haaskalla, sai Lipsusta esiin innokasta kikatusta ja jalkojen sätkyttelyä, kuten myös posliininen kettuveistos. Ilmeisesti kettu on sen silmissä lähellä kissaa ja kissat taas ovat aivan takuuvarmoja nauruhepulin reuhauttajia (etenkin Shrekin saapasjalkakissa aiheuttaa suoranaista hysteriaa). Kansallismuseossa oli perusnäyttelyn lisäksi koti-aiheinen näyttely, johon oli koottu viime vuosisadan kotia esittäviä maalauksia, ikisöpöä (ja hiukan imelää) Carl Larssonia. Joukossa oli mielenkiintoisiakin teoksia, tyhjiä koteja esittävät maalaukset, joissa leijui outo surun ja salaperäisyyden tunnelma, olivat hienoja, mutta en painanut mieleeni taiteilijaa. Museon kiinnostavinta antia oli kuitenkin taideteollisuus (meillä on tapana jokaisella matkalla käydä melkeinpä ensimmäisenä taideteollisuusmuseossa) kobra-puhelimineen. Taideteollisuutta katsellessa hoksaa aina uudelleen, että kaikki käyttöesineet matkakortinlukijasta ovenkahvoihin on disainattu, joku on ne erikseen suunnitellut ja testaillut, miettinyt toimivuutta ja kauneutta. Ja sitä mukaa arkisia asioita osaa ainakin hetken aikaa arvostaakin vähän enemmän.
Museolta valuskelimme kohti Östermalmia, super-hienoa kaupunginosaa jossa toinen toistaan komeammat Jugend-talot sointuivat hyvin sieviin ja kalliin näköisiin kivijalkakauppoihin. Metroa piti taas kertaalleen vaihtaa ja vaikka metroverkosto onkin Tukholmassa sekä kattava että selvästi välttämätön, tuntui vaunuilla sohlaaminen ajoittain rasittavalta. Hissejä oli missä sattuu, ne olivat hitaita ja haisivat voimakkaasti kuselta. Tietysti jos asuisi siellä, oppisi nopeasti reitit eikä säätämiseen kuluisi niin paljoa aikaa. Hotellin lähellä poikkesimme Seven Eleveniin ostamaan pientä purtavaa, alkoihan meillä olla jo nälkä. Purtava osoittautui niin täyttäväksi, ettemme käyneet varsinaisesti ravintolassa sinä päivänä ollenkaan. Liiruttuamme hotellissa super-uneliaina päätimme torhistautua ja lähdimme iltakävelylle. Sattumoisin aivan hotellimme vieressä, keskellä cityä oli siirtolapuutarha-alue, jossa oli hyvä tallustella nukuttamassa pienokaista. Mökit olivat pienempiä kuin omamme, sellaisia että niissä ei varmaankaan yövytä. Puutarhat olivat niin suloisen kuvauksellisia kuin ruotsalaiset puutarhat voivat olla: täynnä salkoruusuja, liljoja ja hortensioita. Alueelle ei päässyt autolla ja pelkästään vaunuillakin liikkuminen oli hetkittäin hankalaa, viljelyn on tuollaisessa ympäristössä tavallaan pakko pysyä ihanan pienimuotoisena ja stressittömänä. Vaeltelimme vielä Söderin hämärtyvillä mutta elämää kuhisevilla kaduilla, kunnes silmäluomi alkoi luppasta liikaa myös aikuisväestöllä. Nukuimme taas perhepedissä, vieras pinnasänky olisi aiheuttanut liikaa hulinointia.
Aamiainen oli hyvä kuten pohjoismaisissa hotelleissa aina (poislukien Hangon legendaarisen Regatta-hotellin, aaltopellistä valmistetun perseläven jossa ei ollut vessaa, suihkuista tai semmoisista puhumattakaan... ja aamiainenkin oli jotain lörähtäneitä munia ja kuivaa paahtoleipää) ja huomasimme sen jäljiltä olevamme niin täynnä, ettei Seyhmuksessa käymisestä tulisi mitään. Tässä vaiheessa erkanimme, L lähti hattukaupoille ja minä ja Lipsi treffasimme Tukholmassa asuvan ystävän ja hänen kaksi pientä lastaan. Pienempi oli nelikuinen, isompikin vielä reilusti alle kahden (ystäväpiirissäni on yllättävän monta pikahiivapullauusintaa) mutta hyvin ystävä tuntui pienten kanssa multitaskaavan. Vauva (jota sain pitää sylissä ja ihailla sen muhkeita maitoposkia ja nukkatukkaa, voih) söi ja uinaili kantoliinassa ja pikkuhenkilö istui rattaissa kalaa kerjäten. Yritimme houkutella häntä sanomaan "pieju", mutta lapsi vissiin kelasi, että kahvilassa ei sovi sortua alatyyliin.
Tässä vaiheessa innostuin vähän shoppaamaan. Åhlensin tavaratalossa (jonka valikoimat muistuttivat yleisilmeeltään Prismaa) oli myynnissä iloisia ja kohtuuhintaisia lastenvaatteita alennuksella ja sorruin peräti kolmeen vaatteeseen: riemunkirjavaraidalliseen yöpaitaan jonka rinnassa komeilee musta barbapapa, neukkuhuivihenkiseen mekkoon sekä pinkki-punaiseen kesätakkiin. Yritän yleensä suitsia vaateshoppailuani aika ankaralla kädellä erityisesti uutena myytävän tavaran suhteen, mutta pitäähän matkalta toki roudata tuliaisia (hah hah, jep). Sen lisäksi ostimme Lipsille oranssin barbapapan markkeeraamaan lihavaa saapasjalkakissaa. Ja toki ostin vielä Polarn O. Pyretistä Lipsille mainiot sukka-mokkasiinit mariannekarkkisina versioina. Ja Design-torilta valaisevan kärpässienen sekä keittiörätin, johon on kuvitettu Tukholman metrokartan pornoversio. Hmm. Sitten liirusimme ympäriinsä, ajoimme metrolla Sergelin torille (tässä vaiheessa meillä oli mukana myös matkalaukku), uitimme Lipsiä ulkoaltaassa ja bongasimme sattumalta Tukholman ainoan ratikan. Ja ällistelimme sitä, kuinka hämmästyttävän kaunis kaupunki Tukholma on ja miten meri on siellä aivan eri tavalla läsnä kuin Helsingissä. Ja miten pehmiksissäkin on hilloraidat. Ja miten ihmiset ovat kerta kaikkisen perusmukavia. Meitä luultiin useaan otteeseen paikallisiksi (L näyttää ihan lattepapalta valkoisessa lätsässään) ja kysyttiin tietä. Vastasimme kankealla mutta jostain selkäytimestä tulevalla ruotsin kielellä, ettemme ole täältä. Löysimme myös vähän puoliksi sattumalta östermalmilaisen hienon kauppahallin, jossa kävimme kahvilla ja ihailemassa pieteetillä ylläpidettyä kymmenluvun arkkitehtuuria. Kahvittelun jälkeen olikin aika suunnata satamaan.
Tulomatkalla istuimme kannella varmaan kolmisen tuntia ja lumouduimme ruotsalaisesta saaristosta. Talot olivat toinen toistaan sievempiä, punaisia ja helmenharmaita, monien tonteilla kuusikulmaisia uimakoppeja ja siellä täällä Ruotsin lippuja salossa. Eräässä kohdin kirkkaankeltainen lossi kuljetti kannellaan autoja, jossain pikkusaaressa oli kaiken söpöyden lisäksi myös pieni tenniskenttä. Ihmiset vilkuttivat meille uidessaan, moottoriveneet kaartelivat lähellä keulaa. Kun nälkä alkoi ahdistella, päätimme kokeilla toista, pienempää buffettia (ravintolan nimeä en muista) ja siellä ruuan taso olikin aivan toista. Alle kahdellakympillä pöydästä sai vaikka mitä luksusherkkuja, kuten artisokansydämiä, kaviaaria ja kanapeitä. Ja lapsille taas niitä kurkunpaloja ja raejuustoa. Tulomatkalla olimme hereillä Maarianhaminan kohdalla ja istuimme kannella tuijottamassa hiljaisena pimenevää merta, kaukana loistavia laivoja ja omituisia pieniä luotoja. Siinä sivussa tuli todettua, että itse Maarianhamina näyttää jumalanhylkäämältä pikkukaupungilta (minulla on taustastani johtuen aaltomaisia inhontunteita rannikon pikkukaupunkeja kohtaan, niissä on niin TYLSÄÄ) mutta Ahvenanmaalla kai kuuluukin nautiskella luonnosta. Yö meni valitettavan hulinoivissa merkeissä ja aamusella pidin jo äkäisen monologin siitä, miksi aina minä ja kotona kyllä menen nukkumaan ja nägä nägä nägä. Kuten meninkin: kuumaan kotikoloomme saavuttuamme pistin pään tyynyyn ja nukuin ennätykselliset viiden tunnin päiväunet.
Reissu oli kerrassaan onnistunut, vaikka Lipsi on jonkin verran haastavassa iässä matkustamista ajatellen. Tuollainen helppo ja turvallinen kevytreissaus sopii meille tällä hetkellä parhaiten, vuoden-parin päästä voi sitten miettiä kauemmaskin suuntautuvia matkoja.
lauantaina, heinäkuuta 03, 2010
Hormoonit valloillaan (minä ja PMS)
Olen muutaman viikon ajan, imetystä radikaalisti vähennettyäni, ollut jokseenkin herkillä. Pahastuva, epävarma, kyyneleitä nieleskelevä tai niissä kylpevä, räyhäkäs ja äkäinen perserkki. Juhannusaattoa edeltävänä päivänä vielä ihmettelin, mikä ihme minua voi vaivata, kauniina päivänä kun kaikki on hyvin, ihmiset mukavia, tori pursuaa värikkäitä vihanneksia ja Lipsi on oppinut taputtamaan hyvin huvittavalla tavalla. Hakaniemen torilla kuljeskelin surullisena ja ulkopuolisena, kaikki tuntui jotenkin värittömältä ja merkityksettömältä. Juhannuksena sain hetkittäin, erityisesti iltavaloisella piknikillä oudon painon pois rinnan seutuvilta, mutta taas seuraavana päivänä, perheen kanssa Lintsillä, tunsin kaikesta kilisevästä, piippaavasta ja säihkyvästä ilosta huolimatta olevani jotenkin puolinainen.
Tämän viikon alussa ilmeni yllätysreissu lähikuntaan, jonka menomatkan ajan räyhäsin miehelle raivokkaasti (saatoin myös ulista) kunnes Lipsi oksensi päälleen (luullakseni räyhääminen ei johtanut oksentamiseen, vaan pienokaiselle kävi klassinen tuttipullo liian syvälle kurkkuun-insidentti) ja jouduimme pysähtymään ja pesemään lapsiraukan. Oksentamisen kiistattomasta harmillisuudesta huolimatta tuo tilanne katkaisi riidan ja hitsasi meidät yhteen: nyt unohdetaan aikuisten kähinät ja keskitytään hoitamaan lapsi kuntoon, ja siihen tarvitaan molempia.
Tulomatkalla ihailin uusmaalaista, kumpuilevaa kulttuurimaisemaa keskikesän loisteessa ja tunsin sitäkin kohtaan jonkinlaista vieraantunutta vastenmielisyyttä: miten joku voikaan olla niin penseän liikkumatonta kuin vihreä pelto, mitä pirua ihmiset oikein tekevät kaikki elämänsä päivät täällä hukan perseessä, jossa ei ole edes busseja saati lähikauppoja, muusta tarjonnasta puhumattakaan? Viihdytän usein miestä maaseutuangstillani reissatessamme jossain, mutta tällä kertaa tyydyin tuijottamaan ulos ikkunasta ja tuntemaan ihan oikeaa ahdistusta.
Tälle viikolle sattui vielä mökkinaapuriepisodi kakkonen (olen poistanut tähän liittyvän kirjoituksen Lupiinista liiallisen tunnistettavuuden takia) ja vaikka asiat ovat luullakseni selvinneet aika pitkälle ja itse tein ennenkuulumattoman rohkean diplomaatti-rauhanenkeli-elkeen (ja olen kiitollinen ystävälle joka antoi tälle asialle tavallaan alkusysäyksen), olin silti tästäkin selvittelystä melko ahdistunut jälkikäteen, koska asiaan liittyy useamman ihmisen melko perustavanlaatuisia luonne-eroja.
Ja tietysti sekin, että vanhempani ovat vanhoja, osin sairaita ja monasti äkäisiä ja jotenkin surullisia, vaikuttaa minuun. Rakastan heitä suuresti, mutta joskus kun äiti soittaa, tunnen, että minut vetäistään nilkasta suolampeen, jonka vesi on mustaa ja hyistä ja josta joudun räpiköimään rannalle vaikka vesikasvit takertuvat jalkoihini ja rannan suopursut haisevat tunkkaisesti nenään. Ja samaa angstia olen potenut muidenkin ihmissuhteiden kanssa: hetkittäin on tuntunut, että suuri osa kaikesta kommunikaatiosta muiden kanssa pelaa muiden ratkaisujen kritisoinnilla, spekuloinnilla ja iänikuisella vatkuttamisella. Ja tietysti harmillisinta on ollut huomata, että olen itse varsinainen vatkuttajien kantaäiti ja käytän huomattavasti aikaa ja energiaa muiden ihmisten asioiden pohtimiseen. Ja mikä ikävintä: huomaan ajoittain aidosti nautiskelevani esimerkiksi omasta äitiydestäni eroavan äitiyden ja sen edustajien irvailemisesta. Mikä on aivan perseestä, etenkin kun itse olen tuoreehkona äitinä herkkä kokemaan arvostelua ja olen joskus pahastunut sukulaisten kommenteista äitiyteeni liittyen.
Eilen lähdin pikkumökille jokseenkin myrtyneenä: lapoin konemaisesti oliiveja, vuohenjuustoa ja muita salaatin aineksia ostoskoriin ja meinasin Alkossa hermosta, kun Fresita ei heti samalla sekunnilla löytynyt. Perillä salaattia riipiessäni ja etukäteisvieras Nassun jalkapallointoilua sivukorvalla kuunnellessani (ehdimme tosin siinä välissä puhua siitä, mistä me tyttökaverit oikein puhuisimme jos emme puhuisi ihmissuhteista ja niiden monimutkaisuudesta. Puhuisimmeko esimerkiksi politiikasta, me älykkäinä ja valveutuneina itseämme pitävät naiset... NOT.) olin vieläkin jotenkin yleis-ihmisvihainen ja suunnittelin mielessäni aivan yksin tehtävää matkaa jonnekin lähelle, ilman että tarvitsisi tavata yhtään ketään, mutta kun mökkivieraaksi kutsutut tytöt putkahtivat valkoisesta portista, alkoi mieliala väistämättä nousta. Ja pian minulla olikin jo kauhean hauskaa, ystävän tuore ihastuminen riemastutti kaikkia, matkakuulumiset, perheasiat, sairaudet ja tulevaisuudensuunnitelmat käsiteltiin samassa lämpöaallossa ja lopulta kotiin päästyäni olo oli kerrassaan onnellinen ja rakkautta täynnä.
Olisi hyvä jos tästä imetyksen vähentämisen ja siitä seuraavan hormonimyrskyn aiheuttamasta mielialan herkistymisestä puhuttaisiin enemmän. Eihän sille sinällään mitään tarvitse tehdä, etenkin kun tajuaa, että tässä eletään nyt ensimmäistä Pemssiä hyvinkin puoleentoista vuoteen, mutta silti minullakin kesti aikansa tajuta, miksi olen niin moody. Onneksi imetyksen vähentämisellä on myös positiivisia keho-mieli-vaikutuksia: ruususen unta uinaileva libido on selkeästi heräämässä. Mikä on ihan mahtavaa ja osin vahvistaa päätöstäni ja haluani asettua jonkinlaiseen keholliseen normaalitilaan joksikin aikaa, ennen esimerkiksi seuraavaa raskautta. En halua, että kehoni toimii pelkkänä lapsentuotanto- ja hengissäpitämisvälineenä useita vuosia putkeen.
Eikä tämä PMS ole vieläkään helpottanut. Mutta nyt kun olen saanut tyttöterapiaa ja osannut nimetä tilani oikein, osaan suhtautua surumielisyyteeni.
Tämän viikon alussa ilmeni yllätysreissu lähikuntaan, jonka menomatkan ajan räyhäsin miehelle raivokkaasti (saatoin myös ulista) kunnes Lipsi oksensi päälleen (luullakseni räyhääminen ei johtanut oksentamiseen, vaan pienokaiselle kävi klassinen tuttipullo liian syvälle kurkkuun-insidentti) ja jouduimme pysähtymään ja pesemään lapsiraukan. Oksentamisen kiistattomasta harmillisuudesta huolimatta tuo tilanne katkaisi riidan ja hitsasi meidät yhteen: nyt unohdetaan aikuisten kähinät ja keskitytään hoitamaan lapsi kuntoon, ja siihen tarvitaan molempia.
Tulomatkalla ihailin uusmaalaista, kumpuilevaa kulttuurimaisemaa keskikesän loisteessa ja tunsin sitäkin kohtaan jonkinlaista vieraantunutta vastenmielisyyttä: miten joku voikaan olla niin penseän liikkumatonta kuin vihreä pelto, mitä pirua ihmiset oikein tekevät kaikki elämänsä päivät täällä hukan perseessä, jossa ei ole edes busseja saati lähikauppoja, muusta tarjonnasta puhumattakaan? Viihdytän usein miestä maaseutuangstillani reissatessamme jossain, mutta tällä kertaa tyydyin tuijottamaan ulos ikkunasta ja tuntemaan ihan oikeaa ahdistusta.
Tälle viikolle sattui vielä mökkinaapuriepisodi kakkonen (olen poistanut tähän liittyvän kirjoituksen Lupiinista liiallisen tunnistettavuuden takia) ja vaikka asiat ovat luullakseni selvinneet aika pitkälle ja itse tein ennenkuulumattoman rohkean diplomaatti-rauhanenkeli-elkeen (ja olen kiitollinen ystävälle joka antoi tälle asialle tavallaan alkusysäyksen), olin silti tästäkin selvittelystä melko ahdistunut jälkikäteen, koska asiaan liittyy useamman ihmisen melko perustavanlaatuisia luonne-eroja.
Ja tietysti sekin, että vanhempani ovat vanhoja, osin sairaita ja monasti äkäisiä ja jotenkin surullisia, vaikuttaa minuun. Rakastan heitä suuresti, mutta joskus kun äiti soittaa, tunnen, että minut vetäistään nilkasta suolampeen, jonka vesi on mustaa ja hyistä ja josta joudun räpiköimään rannalle vaikka vesikasvit takertuvat jalkoihini ja rannan suopursut haisevat tunkkaisesti nenään. Ja samaa angstia olen potenut muidenkin ihmissuhteiden kanssa: hetkittäin on tuntunut, että suuri osa kaikesta kommunikaatiosta muiden kanssa pelaa muiden ratkaisujen kritisoinnilla, spekuloinnilla ja iänikuisella vatkuttamisella. Ja tietysti harmillisinta on ollut huomata, että olen itse varsinainen vatkuttajien kantaäiti ja käytän huomattavasti aikaa ja energiaa muiden ihmisten asioiden pohtimiseen. Ja mikä ikävintä: huomaan ajoittain aidosti nautiskelevani esimerkiksi omasta äitiydestäni eroavan äitiyden ja sen edustajien irvailemisesta. Mikä on aivan perseestä, etenkin kun itse olen tuoreehkona äitinä herkkä kokemaan arvostelua ja olen joskus pahastunut sukulaisten kommenteista äitiyteeni liittyen.
Eilen lähdin pikkumökille jokseenkin myrtyneenä: lapoin konemaisesti oliiveja, vuohenjuustoa ja muita salaatin aineksia ostoskoriin ja meinasin Alkossa hermosta, kun Fresita ei heti samalla sekunnilla löytynyt. Perillä salaattia riipiessäni ja etukäteisvieras Nassun jalkapallointoilua sivukorvalla kuunnellessani (ehdimme tosin siinä välissä puhua siitä, mistä me tyttökaverit oikein puhuisimme jos emme puhuisi ihmissuhteista ja niiden monimutkaisuudesta. Puhuisimmeko esimerkiksi politiikasta, me älykkäinä ja valveutuneina itseämme pitävät naiset... NOT.) olin vieläkin jotenkin yleis-ihmisvihainen ja suunnittelin mielessäni aivan yksin tehtävää matkaa jonnekin lähelle, ilman että tarvitsisi tavata yhtään ketään, mutta kun mökkivieraaksi kutsutut tytöt putkahtivat valkoisesta portista, alkoi mieliala väistämättä nousta. Ja pian minulla olikin jo kauhean hauskaa, ystävän tuore ihastuminen riemastutti kaikkia, matkakuulumiset, perheasiat, sairaudet ja tulevaisuudensuunnitelmat käsiteltiin samassa lämpöaallossa ja lopulta kotiin päästyäni olo oli kerrassaan onnellinen ja rakkautta täynnä.
Olisi hyvä jos tästä imetyksen vähentämisen ja siitä seuraavan hormonimyrskyn aiheuttamasta mielialan herkistymisestä puhuttaisiin enemmän. Eihän sille sinällään mitään tarvitse tehdä, etenkin kun tajuaa, että tässä eletään nyt ensimmäistä Pemssiä hyvinkin puoleentoista vuoteen, mutta silti minullakin kesti aikansa tajuta, miksi olen niin moody. Onneksi imetyksen vähentämisellä on myös positiivisia keho-mieli-vaikutuksia: ruususen unta uinaileva libido on selkeästi heräämässä. Mikä on ihan mahtavaa ja osin vahvistaa päätöstäni ja haluani asettua jonkinlaiseen keholliseen normaalitilaan joksikin aikaa, ennen esimerkiksi seuraavaa raskautta. En halua, että kehoni toimii pelkkänä lapsentuotanto- ja hengissäpitämisvälineenä useita vuosia putkeen.
Eikä tämä PMS ole vieläkään helpottanut. Mutta nyt kun olen saanut tyttöterapiaa ja osannut nimetä tilani oikein, osaan suhtautua surumielisyyteeni.
perjantaina, kesäkuuta 25, 2010
Ne kesäyöt
Kallio on jo rauhoittunut juhannukseen, Karhupuiston kukat saavat olla rauhassa, joku soittaa Tivoliaudiosta kesämusaa. Ratikat kolistelevat pysäkille, aina välillä palolaitokselta lähtee autoja ehkä ennenaikaisia kokkoja sammuttamaan. Istumme vihreällä penkillä lehmusten alla, L:n loma on alkanut. Heijaamme unta tapailevaa vauvaa, juttelemme kaikenlaista, nauramme.
Huomenna kärräämme itsemme ja epälukuisen kasan grillattavia asioita pikkumökille, saunomme, vaeltelemme hiekkateillä ja keitämme lipstikoista keittoa, maistatamme vauvallakin. Ja syömme kesän ensimmäistä mansikkakakkua. Seuraavana päivänä nousemme takaisin kotikukkulalle, piknikkaamme pastellitalojen kehässä.
Toivotan kaikille lukijoilleni ja satunnaisille vaeltajille ihanaa, merkityksellistä, lämmintä, vähähyttysistä ja tuoksuvaa juhannusta Ankin sävelin.
Huomenna kärräämme itsemme ja epälukuisen kasan grillattavia asioita pikkumökille, saunomme, vaeltelemme hiekkateillä ja keitämme lipstikoista keittoa, maistatamme vauvallakin. Ja syömme kesän ensimmäistä mansikkakakkua. Seuraavana päivänä nousemme takaisin kotikukkulalle, piknikkaamme pastellitalojen kehässä.
Toivotan kaikille lukijoilleni ja satunnaisille vaeltajille ihanaa, merkityksellistä, lämmintä, vähähyttysistä ja tuoksuvaa juhannusta Ankin sävelin.
perjantaina, kesäkuuta 18, 2010
Kuu on puolikas
Kuu on puolikas, taivas oranssia, persikkaa, savunharmaata, vauvansinistä.
Mietin ystäviäni, alkaneita prosesseja, muutoshalua, suuria askeleita. Viime viikolla olimme katsomassa tyttöporukalla Sinkkuelämää. Melkein kaikki olivat sitä mieltä, että "ei olisi kannattanut kertoa", vaikka se olikin kupletin juonen takia oleellista, se kertominen. Puhuimme Carrien ja Mr Bigin päätöksestä, Charlotten äitiangstista (elokuvaa katsoessa melkein liikutuin kun Charlotte ja Miranda skoolasivat "äideille, joilla ei ole lastenhoitajaa", hehän skoolasivat minulle!) ja toki elokuvan ylenpalttisen kukkuraisista luksuspuitteista, niiden vieraannuttavasta ja osin vastenmielisestä vaikutuksesta. Myöhemmin Lumis vertasi Sinkkuelämän härskiä kulutuskeskeisyyttä väkivaltakohtauksia sisältäviin elokuviin, joiden mahdollisesta muusta hauskuudesta ja hyvyydestä huolimatta on pakko välillä raottaa silmiään inhoten ja hokea mielessään "tää on vaan elokuvaa, tää on vaan elokuvaa".
Ystäväpiirissä kuhisee. Ollaan ostamassa taloa, mietitään perheenperustamista, puntaroidaan pikkukakkosta, sopeudutaan pikkukakkosen ja uhmaikäisen yhdistelmään, kihlaudutaan, nettideittaillaan, sovitellaan hääpukuja, tunnetaan vetoa aidan toiselle puolen, kokeillaan uusia tapoja elää suhdetta, aloitetaan uusi ura, riidellään ja sovitaan. Seuraan tätä kaikkea kiinnostuksella ja osanotolla, kuten aina. Oma elämä kulkee tällä hetkellä totuttua rataansa, vaikka ajattelenkin ohikiitävällä haikeudella ihastumisia ja uralla kohoamista, muistan varsin usein olla kiitollinen tästä tasaisen onnen virrasta, joka minua ympäröi. Vauva-ajan elämä heittää jatkuvasti eteeni iloa ja lämpöä, kun minulla on aikaa haistella juhannusruusuja ja istuskella nurmella, kävellä pitkin rantoja vaikka koko tuulisen iltapäivän, etsiytyvät uudet tilaisuudet ja ihmiset luokseni. Olen onnellinen siitä, etten ole menettänyt ystäviäni perheellistymisen myötä vaan päin vastoin heitä on ilmaantunut lisää ja monet ovat tulleet entistä läheisemmiksi.
Kuu on puolikas, taivas musteensinistä, napolinkeltaista, ruusua.
Mietin ystäviäni, alkaneita prosesseja, muutoshalua, suuria askeleita. Viime viikolla olimme katsomassa tyttöporukalla Sinkkuelämää. Melkein kaikki olivat sitä mieltä, että "ei olisi kannattanut kertoa", vaikka se olikin kupletin juonen takia oleellista, se kertominen. Puhuimme Carrien ja Mr Bigin päätöksestä, Charlotten äitiangstista (elokuvaa katsoessa melkein liikutuin kun Charlotte ja Miranda skoolasivat "äideille, joilla ei ole lastenhoitajaa", hehän skoolasivat minulle!) ja toki elokuvan ylenpalttisen kukkuraisista luksuspuitteista, niiden vieraannuttavasta ja osin vastenmielisestä vaikutuksesta. Myöhemmin Lumis vertasi Sinkkuelämän härskiä kulutuskeskeisyyttä väkivaltakohtauksia sisältäviin elokuviin, joiden mahdollisesta muusta hauskuudesta ja hyvyydestä huolimatta on pakko välillä raottaa silmiään inhoten ja hokea mielessään "tää on vaan elokuvaa, tää on vaan elokuvaa".
Ystäväpiirissä kuhisee. Ollaan ostamassa taloa, mietitään perheenperustamista, puntaroidaan pikkukakkosta, sopeudutaan pikkukakkosen ja uhmaikäisen yhdistelmään, kihlaudutaan, nettideittaillaan, sovitellaan hääpukuja, tunnetaan vetoa aidan toiselle puolen, kokeillaan uusia tapoja elää suhdetta, aloitetaan uusi ura, riidellään ja sovitaan. Seuraan tätä kaikkea kiinnostuksella ja osanotolla, kuten aina. Oma elämä kulkee tällä hetkellä totuttua rataansa, vaikka ajattelenkin ohikiitävällä haikeudella ihastumisia ja uralla kohoamista, muistan varsin usein olla kiitollinen tästä tasaisen onnen virrasta, joka minua ympäröi. Vauva-ajan elämä heittää jatkuvasti eteeni iloa ja lämpöä, kun minulla on aikaa haistella juhannusruusuja ja istuskella nurmella, kävellä pitkin rantoja vaikka koko tuulisen iltapäivän, etsiytyvät uudet tilaisuudet ja ihmiset luokseni. Olen onnellinen siitä, etten ole menettänyt ystäviäni perheellistymisen myötä vaan päin vastoin heitä on ilmaantunut lisää ja monet ovat tulleet entistä läheisemmiksi.
Kuu on puolikas, taivas musteensinistä, napolinkeltaista, ruusua.
lauantaina, kesäkuuta 12, 2010
Kesäisiä hajamietteitä
Istun tässä kasvihiusvärit tukkaa punaisemmaksi hauduttaen, roseviinilasi näppäimistön vieressä, enkä oikein tiedä, mitä kirjoittaisin. Kesä on ihan mahtava, kuten te armaat lukijani varmasti olette itsekin havainneet. Ajoittain näitä kotiäidin päiviäni vaivannut tyhjyyden tunne on poissa, kun ulkona voi luuhata mielin määrin, tavata ihmisiä kaupungilla tai pikkumökillä, käydä maauimalassa tai lippakiskalla kahvilla. Olen viihtynyt yksinkin (tai siis kaksin, pienokaisen kanssa), vaellellut ympäri Punavuorta ja Kaartinkaupunkia, ihastellut tuoreuttaan kiilteleviä, lähes teollisen kirkkaanvihreitä lehmuksenlehtiä Jugend-talojen edessä, poikennut sisäpihoilla ihmettelemässä, ostanut mehujään ja maistattanut suullisen lapsukaisella.
Kaikkia hauskoja, ärsyttäviä, päivänpolttavia pikku aiheita pyörii mielessä, mutta kun tällä hetkellä paikalle asettumiseen ei tunnu olevan aikaa, niitä ei tule kirjatuksi ylös. Olen miettinyt esimerkiksi "kierrätysdesigniä" aina punavuorelaisia taidekäsityömyymälöitä ohittaessani. Pienissä osuuskuntamuotoisissa kollektiiveissa myydään kaikensorttista veikeää ja vitsikästä: Judovöistä tehtyjä vöitä, soputeltoista tehtyjä olkalaukkuja, LP-levyistä tehtyjä hedelmäkulhoja ja sitä rataa. Useimmat noista esineistä ovat omaan silmääni rehellisesti sanottuna rumia. Kellastuneen harmaasta tietokoneen näppäimestä ei tule kaunista vaikka siitä tekisi hiuspampulan, turvavyön lukko näyttää turvavyön lukolta myös koristaessaan trendikkään graafikko-dj:n kapeita lanteita. Itsearvoisen nokkelankekseliäs esineiden uusiokäyttö muistuttaa mieleeni aina uudelleen erään lapsuuden naapuriperheen, jonka mauton koti oli tietynsorttinen legenda: olohuoneessa komeili hevosenlängistä tehty peili, piironkia koristi hopeoitu aisakello, kiuluun oli ahdettu aikakauslehtiä. Karsean näköistä ja samalla suorastaan pioneerihenkistä niin innovatiivisessa kuin ekologisessa mielessä.
Nämä design-puodit sekä hiukan ärsyttävät että myös vilpittömästi säälittävät minua. Tiedän pienyrittämisestä sen verran, että taidekäsityön myyminen ei hevillä lyö leiville ja paperisota on tuskastuttava. Pitäisi olla joku tosi repäisevä innovaatio, että omien kätten töillä pääsisi edes köyhyysrajan yläpuolelle. Moni näistä pikkukaupoista lopettaa vaivihkaa kun yleisö ei jaksa kuukaudesta toiseen ostaa osuuspankin heijastimista tehtyjä kaulakoruja. Mutta kovasti nämä tuoreet käsityöläiset kyllä jaksavat yrittää ja innovoida: viime vuoden Vanhan joulumyyjäisissä lähes jokaisessa kojussa myytiin erilaisia kangasheijastimia, jotka tosin eivät heijasta kovin hyvin, mutta ovat tavallaan ihan hauskoja. Ja lähes samanlaisia kuin siinä naapurikojussa.
Eniten tuossa kierrätysdesignissä riipii kuitenkin se ihme viherpesumeininki, jonka varjolla täysin turhasta ja siivottoman ylihintaisesta hilavitkuttimesta saadaan eettisempi. Monien kierrätyskoristeiden laatu on myös melko heikko: thaimaalaisesta lintukoristeesta ei tule yhtään kestävämpää tai tyylikkäämpää korvakoruna kuin mitä se on alkuperäisessä käyttötarkoituksessaan, mauttomana ikkunakoristeena ollut.
Jos tätä pohdiskelua ulotetaan koskemaan lastenvaatteita, on niin sanotulla retrolla näemmä täysin ookoo pyytää vauvan bodystä 45 euroa, jos siinä vain on kaikissa sateenkaaren väreissä komeilevia pöllöjä. Pöllöpaidat ovat hauskoja ja oma lastenvaatemakuni on iloisen retrohenkinen, mutta hoitovapaalaisen budjetilla ei totisesti ostella aikuisten vaatteen hintaisia pikkupuseroita, joiden käyttöikä on pari kuukautta. Ja retroa myydään myös käytettynä siivottoman kalliilla, etenkin "aitoa retroa" (joka on terminä paradoksi: kysehän on lastenvaatteiden vintagesta). Huuto.netissä näkee luiruja ja haalistuneita, jopa vähän risoja vaaleankeltaisia kasarihirvityksiä myytävän kympillä-parilla, vain koska niitä voi kutsua vuosikertavaatteiksi. No, näistähän on helppo kieltäytyä vain olemalla ostamatta niitä, mutta ilmiö huvittaa ja ärsyttää silti ajoittain.
Asiasta toiseen: odotan jo innolla, mitä kasvihuoneesta tänä vuonna saadaan. L teki pikkumökille viime kesänä pienen kasvihuoneentapaisen, tai oikeastaan puolentoista metrin korkuisen pleksiseinäisen kaapin mökin eteläseinälle, istutimme sinne silloin tomaattia, mutta koska kasvihuone valmistui vasta keskikesällä ja loppukesä menikin ihan vauvaillessa, en ehtinyt paneutua asiaan hirveästi. Nyt kasvihuoneessa asustaa montaa lajia tomaatteja, kahta munakoisia, kasvihuonekurkkua, vesimeloni sekä paprika. Erityisesti vesimeloni kuulostaa villiinnyttävältä: jos se tekisi edes muutaman makean mähkyrän, olisin onnesta muikea.
Kaikkia hauskoja, ärsyttäviä, päivänpolttavia pikku aiheita pyörii mielessä, mutta kun tällä hetkellä paikalle asettumiseen ei tunnu olevan aikaa, niitä ei tule kirjatuksi ylös. Olen miettinyt esimerkiksi "kierrätysdesigniä" aina punavuorelaisia taidekäsityömyymälöitä ohittaessani. Pienissä osuuskuntamuotoisissa kollektiiveissa myydään kaikensorttista veikeää ja vitsikästä: Judovöistä tehtyjä vöitä, soputeltoista tehtyjä olkalaukkuja, LP-levyistä tehtyjä hedelmäkulhoja ja sitä rataa. Useimmat noista esineistä ovat omaan silmääni rehellisesti sanottuna rumia. Kellastuneen harmaasta tietokoneen näppäimestä ei tule kaunista vaikka siitä tekisi hiuspampulan, turvavyön lukko näyttää turvavyön lukolta myös koristaessaan trendikkään graafikko-dj:n kapeita lanteita. Itsearvoisen nokkelankekseliäs esineiden uusiokäyttö muistuttaa mieleeni aina uudelleen erään lapsuuden naapuriperheen, jonka mauton koti oli tietynsorttinen legenda: olohuoneessa komeili hevosenlängistä tehty peili, piironkia koristi hopeoitu aisakello, kiuluun oli ahdettu aikakauslehtiä. Karsean näköistä ja samalla suorastaan pioneerihenkistä niin innovatiivisessa kuin ekologisessa mielessä.
Nämä design-puodit sekä hiukan ärsyttävät että myös vilpittömästi säälittävät minua. Tiedän pienyrittämisestä sen verran, että taidekäsityön myyminen ei hevillä lyö leiville ja paperisota on tuskastuttava. Pitäisi olla joku tosi repäisevä innovaatio, että omien kätten töillä pääsisi edes köyhyysrajan yläpuolelle. Moni näistä pikkukaupoista lopettaa vaivihkaa kun yleisö ei jaksa kuukaudesta toiseen ostaa osuuspankin heijastimista tehtyjä kaulakoruja. Mutta kovasti nämä tuoreet käsityöläiset kyllä jaksavat yrittää ja innovoida: viime vuoden Vanhan joulumyyjäisissä lähes jokaisessa kojussa myytiin erilaisia kangasheijastimia, jotka tosin eivät heijasta kovin hyvin, mutta ovat tavallaan ihan hauskoja. Ja lähes samanlaisia kuin siinä naapurikojussa.
Eniten tuossa kierrätysdesignissä riipii kuitenkin se ihme viherpesumeininki, jonka varjolla täysin turhasta ja siivottoman ylihintaisesta hilavitkuttimesta saadaan eettisempi. Monien kierrätyskoristeiden laatu on myös melko heikko: thaimaalaisesta lintukoristeesta ei tule yhtään kestävämpää tai tyylikkäämpää korvakoruna kuin mitä se on alkuperäisessä käyttötarkoituksessaan, mauttomana ikkunakoristeena ollut.
Jos tätä pohdiskelua ulotetaan koskemaan lastenvaatteita, on niin sanotulla retrolla näemmä täysin ookoo pyytää vauvan bodystä 45 euroa, jos siinä vain on kaikissa sateenkaaren väreissä komeilevia pöllöjä. Pöllöpaidat ovat hauskoja ja oma lastenvaatemakuni on iloisen retrohenkinen, mutta hoitovapaalaisen budjetilla ei totisesti ostella aikuisten vaatteen hintaisia pikkupuseroita, joiden käyttöikä on pari kuukautta. Ja retroa myydään myös käytettynä siivottoman kalliilla, etenkin "aitoa retroa" (joka on terminä paradoksi: kysehän on lastenvaatteiden vintagesta). Huuto.netissä näkee luiruja ja haalistuneita, jopa vähän risoja vaaleankeltaisia kasarihirvityksiä myytävän kympillä-parilla, vain koska niitä voi kutsua vuosikertavaatteiksi. No, näistähän on helppo kieltäytyä vain olemalla ostamatta niitä, mutta ilmiö huvittaa ja ärsyttää silti ajoittain.
Asiasta toiseen: odotan jo innolla, mitä kasvihuoneesta tänä vuonna saadaan. L teki pikkumökille viime kesänä pienen kasvihuoneentapaisen, tai oikeastaan puolentoista metrin korkuisen pleksiseinäisen kaapin mökin eteläseinälle, istutimme sinne silloin tomaattia, mutta koska kasvihuone valmistui vasta keskikesällä ja loppukesä menikin ihan vauvaillessa, en ehtinyt paneutua asiaan hirveästi. Nyt kasvihuoneessa asustaa montaa lajia tomaatteja, kahta munakoisia, kasvihuonekurkkua, vesimeloni sekä paprika. Erityisesti vesimeloni kuulostaa villiinnyttävältä: jos se tekisi edes muutaman makean mähkyrän, olisin onnesta muikea.
lauantaina, toukokuuta 22, 2010
Imetystä, julkista ja yksityistä
Nyt kun Lipsi on vinhasti konttaava ja ilman tukea seisova, ensimmäisen hampaansakin kasvattanut yhdeksänkuinen, olen alkanut makustella imetyksen lopettamista. Imetys sujui meillä loppujen lopuksi tosi hyvin, vaikka alussa oli kaikenlaista takkuamista: Liian hidasta painonnousua ja sen aiheuttamia kontrolleja, rintakumin kanssa räpeltämistä, rintaraivarikausi, alkuaikojen syyllisyys siitä, etten "pystynyt" ikinä täysimettämään. Nyt pidän asiaa siunauksena ja toivoisin erittäin lämpimästi, että imetysaktivistit ja -valistajat painottaisivat vielä nykyistäkin enemmän, että *kaikki imetys on hyvästä*, ei siis pelkkä kuuden kuukauden täysimetys. Minua harmitti ja suututti moneen kertaan, kun etsin tietoa korvikkeista, oletettiin jokaisessa laskelmassa ja infolappusessa, että vauva on JOKO täysimetyksellä TAI täysin pulloruokittu. Ja näinhän ei useinkaan ole! Huomattavan moni tuntemistani äideistä on "osittaisimettänyt" (vaikka tuokin termi on minusta vähän niputtava), antanut lapselle pääosin rintaa ja sitten lisäksi korviketta. Ja puhe siitä, ettei lapsen kanssa muka voisi olla lähellä pulloruokkiessa on ihan paskapuhetta (ja ohjeet siitä, miten lasta pitäisi pidellä tiiviissä ihokontaktissa pulloruokkiessa tuntuvat myös silkalta vittuilulta: MITEN MUUTEN pikkuvauvaa muka ruokitaan kuin sylissä, tekevätkö jotkut kenties niin, että vauva makaa sängyssä ja äiti ojentaa sille pulloa käsi pitkänä, pää inhosta pois käännettynä? Tuskin!). Pullottelussa kaikkein parasta oli se, että isäkin pääsi ruokkimaan vauvaa. L sanoi että yksi päivän parhaita hetkiä oli pullottaa aamu-uninen, lämpöinen vauva ennen töihinlähtöä.
Koska äitiyden mukana tuntuu tulevan aimo annos syyllisyytä ja sitä kautta kumpuavaa puolustautuvuutta, muistan muutaman kerran tuohtuneeni näissä imetyshommissa henkilökohtaisesti. Kun vein Lipsua lääkäriin ummetusvaivoissa, lääkäri sanoi "hyvä kun olet alkanut imettää häntä enemmän". En osannut sanoa siihen oikein mitään, eikä asia olisi oikeastaan selvittämisellä edes parantunut, mutta kysehän oli siitä, että ensimmäisellä lääkärikäynnillä (olemme käyneet Lipsun kanssa kolme kertaa yksityisellä melko lailla turhaan: onneksi on vauvavakuutus!) meillä oli käynnissä neuvolan määräämä aktiivinen painonlisäyskausi lisämaitoineen ja toisella käynnillä homma oli saatu tasaantumaan ja olin "melkein täysimetyksellä".
Julki-imetys on tietysti toinen tunteita ajoittain kuumentanut asia. Minä, kuten kaikki tuntemani ja lähes kaikki näkemäni äidit, olen diskreetti ja huomaavainen julki-imettäjä. Olen tätä diskreettiyden periaatetta noudattaen onnistunut silti imettämään kahviloissa, taidemuseoissa ja puistoissa. Ostin heti Lipsin synnyttyä pari-kolme imetyspaitaa, joista homma sujuu ilman sen suurempia exhibbailuja. Nykyään en jaksa käyttää niitä kolmea paitaa, joten tarvittaessa venytän kaula-aukkoa ja peitän rinnan yksinkertaisesti kädellä. Koska sekin on vähän naurettavaa, että imettäessä pitäisi teeskennellä tekevänsä jotain muuta (sitä kai näillä julki-imetyksen inhoajien ajamilla "huivipakoilla" ajetaan takaa). Tosin nyt julki-imetys on vähentynyt sitä kautta, että Lipsi huolii vihdoin kiinteitäkin ja tarjoilen sille erilaisia hedelmämössöjä aina kun vain voin, että tottumus kasvaisi. Nimittäin vielä vapun aikaan kiinteät upposivat todella nihkeästi ja aloin jo miettiä, huoliiko tuo ikinä muuta kuin tissiä, Nannia tai velliä? Mutta siis, tajuan nyt vielä vähemmän kuin ennen, mikä siinä julki-imetyksessä voi olla niin noloa? Istuessani taannoin aurinkoisessa ja lämpimässä Torkkelinpuistossa, ystävä säikähti pelkkää ajatusta, että imettäisin siinä penkillä. En viitsinyt alkaa vängätä (etenkin kun en ollut edes aikeissa imettää vaan lähteä kotiin antamaan tomaattipastaa, joka maistuakseen vaatii lämmityksen), mutta ihmettelin kyllä mielessäni, että olisiko nännin vilahdus oikeasti järkyttävämpää kuin kuseksinta, oksentelu ja naiminen, jota puistossa lämpiminä iltoina harjoitetaan? Mietin aina joskus, että onko imetyksen kiusaannuttavana kokemisessa mukana jotain yleisempääkin naiskehollisuuden ja sen verellis-lihallisuuden inhoa? En muista itsekään juuri sympanneeni julki-imettämistä ennen lapsen saamista (tai siis, ei minulla ollut asiaan mitään erityistä kantaa, mutta kaikki sellainen kotisynnytys-henkinen hippimäisen luomuileva emoideologia äklötti minua aiemmin). Olen tässä imetystaipaleen aikana myös tajunnut sen, että vaikka omaan kehoon on varsin tyytymätön, ei omaa kehoa enää mitenkään voi vihata ja inhota, koska se on kantanut yhdeksän kuukautta elämää ja vielä ruokkinut sitä toiset yhdeksän kuukautta. Tiedän, että "luonnollisuudesta" puhuttaessa mennään aina vaarallisille vesille, mutta on kieltämättä niin, että oma keho on toteuttanut nyt kertaalleen ominaistyypilleen hyvin luonnollisen ja tärkeän tehtävän: jälkeläisen saattamisen maailmaan. Ja sitä kautta itseä kohtaan on luontevasti jotenkin armollisempi.
Kaikesta imetyksen ihanuudesta ja helppoudesta (etenkin jälkimmäisestä: en imetä ideologisista syistä vaan koska olen laiska ja helppouden nimeen vannova äiti. Samasta syystä en käytä kantoliinaa: sen sitominen on liian vaikeaa, kantoreppu on tuhat kertaa helpompi. Äitiys on raskasta työtä ja kaikki helpotukset otetaan ilolla vastaan.) huolimatta haluaisin jo pikku hiljaa lopettaa. Olen laittanut lopulliseksi etapiksi vuoden iän, jos vieroitus onnistuu sitä ennen, hyvä. Olen väsynyt heräämään kolme viiva kuusi kertaa yössä, en tykkää nukkua perhepedissä (nukumme siinäkin pelkkää laiskuuttani: vauvaa on helpompi pitää vieressä syömässä kuin laskea-nostaa-laskea sitä sänkyyn. En henkilökohtaisesti usko varhaisen vuorovaikutuksen vonksahtavan mihinkään suuntaan, nukkui vauva umpiunensa sitten omassa sängyssään tai vanhempiensa vieressä ja olen muutenkin vankka unirauhan kannattaja. Inhoan esimerkiksi kaikkea unista nuhjaamista ja hinkkaamista toisen (aikuisen) vieressä; en saa unta jos minuun liimaudutaan kiinni. Hereillä tapahtuva hellyys onkin sitten ihan eri asia) ja Lipsin imu on niin kova, että rintani kipeytyvät imetyksestä aina ajoittain. Tärkein lopetussyy on kuitenkin ihan muualla: Libidoni on ollut suhteellisen lamaantunut siitä lähtien, kun imetys alkoi. Tämähän on tietenkin luonnollista: ei naiskehon kannata haluta seksiä, kun sillä on avuton jälkeläinen ruokittavanaan (tämän takia lakkasin myös fantasioimasta pikaraskautumisesta uudelleen: jos kehoni kertoo minulle, että nyt on aika imettää, keho on varmasti oikeassa. Ja tällä hetkellä koko raskautumisen himo on painunut jonnekin aika syvälle enkä tykkää pallotella vielä mitään "pikkukakkos"ajatuksia, etenkin kun nämä lapsensaantiasiat ovat korkeemmas kädes: olen onnellinen jos pystymme saamaan vielä toisenkin lapsen, mutta en todellakaan suhtaudu asiaan itsestäänselvyytenä, kuten en mihinkään muuhunkaan tässä maailmassa). No niin, takaisin siihen libidoon. Ihmettelen, ettei katoavista seksihimoista puhuta enempää imetyksen yhteydessä? Miksei? Onko kyse siitä, ettei äidin edes kuulu haluta seksiä, tai että seksi on naiselle lopultakin väkisin nielty lääke ja synnyttänyt nainen on "jo hoitanut seksivelvollisuutensa" eli saanut vauvan? Koska kyllä se järisyttää identiteettiä aika massiivisella tavalla, jos on tottunut murrosikäisestä asti seksuaalisen halukkuuden olemassaoloon, tuntuu jotenkin amputoidulta, kun halua ei äkkiä olekaan. Ja kohdallani on kyse nimenmaan aivokemiasta eikä esimerkiksi siitä, että muuttunut keho tai alarekisteri vaikeuttaisi sänkypuuhia tai "äidin rooli" tekisi olosta jotenkin erilaisen. Eikä seksi ole esimerkiksi sattunut missään vaiheessa ja fysiikka kykenee nautintoon siinä kuin ennenkin. Ja yläpääkin on mukana sitten kun päästään asiaan, mutta en juurikaan ajattele seksiä arkielämässä. Voi olla, että jonkun toisen naisen libido on tällainen aina, mutta itselle nykytila tuntuu siltä, kuin vaimennuspedaali olisi jäänyt päälle. Olen päättäväisesti myös torjunut tätä oloani ja pitänyt mielessä, että jos seksielämä kuihtuu, kuihtuu parisuhteesta jotain aivan erityistä (se syy, miksi ollaan alunperin menty yhteen, osittain). Kuulun muutenkin siihen koulukuntaan joka uskoo, että kannattaa "antaa" silloinkin kun ei niin hirveästi tee mieli: yleensä antaminen muuttuu myös saamiseksi ja juuri seksuaalisuuteen kertyy valtavan helposti erilaisia möykkyjä, jos sitä ei vaali (tarkoitan tällä antamis-jutulla tietysti ihmissuhdetta, jossa vallitsee luottamus ja rakkaus, en tietenkään sitä, että pitäisi antaa kaikille noin ylipäätään, vaikka itseä ei haluttaisi). Haluaisin myös rintani takaisin: vaikka niistä ei ikinä tule samanlaisia, tuntoherkkyys on melko lailla kadonnut, olisi mukavaa nähdä ne muunakin kuin lapsen ruokintavälineinä.
En vain ihan tiedä, miten se imetyksen lopettaminen sitten sujuu. Päiväimetyksiä on helppoa korvata vähitellen kiinteillä aterioilla, mutta maidontuotantoni on vielä sen verran suurta, että rintani pakkautuvat aika täyteen, jos en moneen tuntiin imetä. Öisin sitä tisitystä sitten piisaakin: Lipsi alkoi hylkiä tuttia kun ensimmäinen hammas punkesi leuasta ulos ja nyt öisen rähinän rauhoittaa vain tissi. Tai siis tissi on se helpoin keino: voisin tietysti seistä selkä kyyryssä, lopen väsyneenä pinnasängyn ääressä ja silitellä raivoavaa vauvaa, mutta en öisin jaksa yhtään mitään, paitsi maata. Tietysti tällainen aktiivinen tassuttelu kantaisi piankin hedelmää, mutta vähän silti hirvittää. No, ainakin ensi yö on turvattu: olemme sopineet, että saan nukkua koko yön (patjalla olkkarissa) ja L hoitaa Lipsiä ja yrittää mahdollisuuksien mukaan tarjota räyhään muuta kuin maitoa.
Koska äitiyden mukana tuntuu tulevan aimo annos syyllisyytä ja sitä kautta kumpuavaa puolustautuvuutta, muistan muutaman kerran tuohtuneeni näissä imetyshommissa henkilökohtaisesti. Kun vein Lipsua lääkäriin ummetusvaivoissa, lääkäri sanoi "hyvä kun olet alkanut imettää häntä enemmän". En osannut sanoa siihen oikein mitään, eikä asia olisi oikeastaan selvittämisellä edes parantunut, mutta kysehän oli siitä, että ensimmäisellä lääkärikäynnillä (olemme käyneet Lipsun kanssa kolme kertaa yksityisellä melko lailla turhaan: onneksi on vauvavakuutus!) meillä oli käynnissä neuvolan määräämä aktiivinen painonlisäyskausi lisämaitoineen ja toisella käynnillä homma oli saatu tasaantumaan ja olin "melkein täysimetyksellä".
Julki-imetys on tietysti toinen tunteita ajoittain kuumentanut asia. Minä, kuten kaikki tuntemani ja lähes kaikki näkemäni äidit, olen diskreetti ja huomaavainen julki-imettäjä. Olen tätä diskreettiyden periaatetta noudattaen onnistunut silti imettämään kahviloissa, taidemuseoissa ja puistoissa. Ostin heti Lipsin synnyttyä pari-kolme imetyspaitaa, joista homma sujuu ilman sen suurempia exhibbailuja. Nykyään en jaksa käyttää niitä kolmea paitaa, joten tarvittaessa venytän kaula-aukkoa ja peitän rinnan yksinkertaisesti kädellä. Koska sekin on vähän naurettavaa, että imettäessä pitäisi teeskennellä tekevänsä jotain muuta (sitä kai näillä julki-imetyksen inhoajien ajamilla "huivipakoilla" ajetaan takaa). Tosin nyt julki-imetys on vähentynyt sitä kautta, että Lipsi huolii vihdoin kiinteitäkin ja tarjoilen sille erilaisia hedelmämössöjä aina kun vain voin, että tottumus kasvaisi. Nimittäin vielä vapun aikaan kiinteät upposivat todella nihkeästi ja aloin jo miettiä, huoliiko tuo ikinä muuta kuin tissiä, Nannia tai velliä? Mutta siis, tajuan nyt vielä vähemmän kuin ennen, mikä siinä julki-imetyksessä voi olla niin noloa? Istuessani taannoin aurinkoisessa ja lämpimässä Torkkelinpuistossa, ystävä säikähti pelkkää ajatusta, että imettäisin siinä penkillä. En viitsinyt alkaa vängätä (etenkin kun en ollut edes aikeissa imettää vaan lähteä kotiin antamaan tomaattipastaa, joka maistuakseen vaatii lämmityksen), mutta ihmettelin kyllä mielessäni, että olisiko nännin vilahdus oikeasti järkyttävämpää kuin kuseksinta, oksentelu ja naiminen, jota puistossa lämpiminä iltoina harjoitetaan? Mietin aina joskus, että onko imetyksen kiusaannuttavana kokemisessa mukana jotain yleisempääkin naiskehollisuuden ja sen verellis-lihallisuuden inhoa? En muista itsekään juuri sympanneeni julki-imettämistä ennen lapsen saamista (tai siis, ei minulla ollut asiaan mitään erityistä kantaa, mutta kaikki sellainen kotisynnytys-henkinen hippimäisen luomuileva emoideologia äklötti minua aiemmin). Olen tässä imetystaipaleen aikana myös tajunnut sen, että vaikka omaan kehoon on varsin tyytymätön, ei omaa kehoa enää mitenkään voi vihata ja inhota, koska se on kantanut yhdeksän kuukautta elämää ja vielä ruokkinut sitä toiset yhdeksän kuukautta. Tiedän, että "luonnollisuudesta" puhuttaessa mennään aina vaarallisille vesille, mutta on kieltämättä niin, että oma keho on toteuttanut nyt kertaalleen ominaistyypilleen hyvin luonnollisen ja tärkeän tehtävän: jälkeläisen saattamisen maailmaan. Ja sitä kautta itseä kohtaan on luontevasti jotenkin armollisempi.
Kaikesta imetyksen ihanuudesta ja helppoudesta (etenkin jälkimmäisestä: en imetä ideologisista syistä vaan koska olen laiska ja helppouden nimeen vannova äiti. Samasta syystä en käytä kantoliinaa: sen sitominen on liian vaikeaa, kantoreppu on tuhat kertaa helpompi. Äitiys on raskasta työtä ja kaikki helpotukset otetaan ilolla vastaan.) huolimatta haluaisin jo pikku hiljaa lopettaa. Olen laittanut lopulliseksi etapiksi vuoden iän, jos vieroitus onnistuu sitä ennen, hyvä. Olen väsynyt heräämään kolme viiva kuusi kertaa yössä, en tykkää nukkua perhepedissä (nukumme siinäkin pelkkää laiskuuttani: vauvaa on helpompi pitää vieressä syömässä kuin laskea-nostaa-laskea sitä sänkyyn. En henkilökohtaisesti usko varhaisen vuorovaikutuksen vonksahtavan mihinkään suuntaan, nukkui vauva umpiunensa sitten omassa sängyssään tai vanhempiensa vieressä ja olen muutenkin vankka unirauhan kannattaja. Inhoan esimerkiksi kaikkea unista nuhjaamista ja hinkkaamista toisen (aikuisen) vieressä; en saa unta jos minuun liimaudutaan kiinni. Hereillä tapahtuva hellyys onkin sitten ihan eri asia) ja Lipsin imu on niin kova, että rintani kipeytyvät imetyksestä aina ajoittain. Tärkein lopetussyy on kuitenkin ihan muualla: Libidoni on ollut suhteellisen lamaantunut siitä lähtien, kun imetys alkoi. Tämähän on tietenkin luonnollista: ei naiskehon kannata haluta seksiä, kun sillä on avuton jälkeläinen ruokittavanaan (tämän takia lakkasin myös fantasioimasta pikaraskautumisesta uudelleen: jos kehoni kertoo minulle, että nyt on aika imettää, keho on varmasti oikeassa. Ja tällä hetkellä koko raskautumisen himo on painunut jonnekin aika syvälle enkä tykkää pallotella vielä mitään "pikkukakkos"ajatuksia, etenkin kun nämä lapsensaantiasiat ovat korkeemmas kädes: olen onnellinen jos pystymme saamaan vielä toisenkin lapsen, mutta en todellakaan suhtaudu asiaan itsestäänselvyytenä, kuten en mihinkään muuhunkaan tässä maailmassa). No niin, takaisin siihen libidoon. Ihmettelen, ettei katoavista seksihimoista puhuta enempää imetyksen yhteydessä? Miksei? Onko kyse siitä, ettei äidin edes kuulu haluta seksiä, tai että seksi on naiselle lopultakin väkisin nielty lääke ja synnyttänyt nainen on "jo hoitanut seksivelvollisuutensa" eli saanut vauvan? Koska kyllä se järisyttää identiteettiä aika massiivisella tavalla, jos on tottunut murrosikäisestä asti seksuaalisen halukkuuden olemassaoloon, tuntuu jotenkin amputoidulta, kun halua ei äkkiä olekaan. Ja kohdallani on kyse nimenmaan aivokemiasta eikä esimerkiksi siitä, että muuttunut keho tai alarekisteri vaikeuttaisi sänkypuuhia tai "äidin rooli" tekisi olosta jotenkin erilaisen. Eikä seksi ole esimerkiksi sattunut missään vaiheessa ja fysiikka kykenee nautintoon siinä kuin ennenkin. Ja yläpääkin on mukana sitten kun päästään asiaan, mutta en juurikaan ajattele seksiä arkielämässä. Voi olla, että jonkun toisen naisen libido on tällainen aina, mutta itselle nykytila tuntuu siltä, kuin vaimennuspedaali olisi jäänyt päälle. Olen päättäväisesti myös torjunut tätä oloani ja pitänyt mielessä, että jos seksielämä kuihtuu, kuihtuu parisuhteesta jotain aivan erityistä (se syy, miksi ollaan alunperin menty yhteen, osittain). Kuulun muutenkin siihen koulukuntaan joka uskoo, että kannattaa "antaa" silloinkin kun ei niin hirveästi tee mieli: yleensä antaminen muuttuu myös saamiseksi ja juuri seksuaalisuuteen kertyy valtavan helposti erilaisia möykkyjä, jos sitä ei vaali (tarkoitan tällä antamis-jutulla tietysti ihmissuhdetta, jossa vallitsee luottamus ja rakkaus, en tietenkään sitä, että pitäisi antaa kaikille noin ylipäätään, vaikka itseä ei haluttaisi). Haluaisin myös rintani takaisin: vaikka niistä ei ikinä tule samanlaisia, tuntoherkkyys on melko lailla kadonnut, olisi mukavaa nähdä ne muunakin kuin lapsen ruokintavälineinä.
En vain ihan tiedä, miten se imetyksen lopettaminen sitten sujuu. Päiväimetyksiä on helppoa korvata vähitellen kiinteillä aterioilla, mutta maidontuotantoni on vielä sen verran suurta, että rintani pakkautuvat aika täyteen, jos en moneen tuntiin imetä. Öisin sitä tisitystä sitten piisaakin: Lipsi alkoi hylkiä tuttia kun ensimmäinen hammas punkesi leuasta ulos ja nyt öisen rähinän rauhoittaa vain tissi. Tai siis tissi on se helpoin keino: voisin tietysti seistä selkä kyyryssä, lopen väsyneenä pinnasängyn ääressä ja silitellä raivoavaa vauvaa, mutta en öisin jaksa yhtään mitään, paitsi maata. Tietysti tällainen aktiivinen tassuttelu kantaisi piankin hedelmää, mutta vähän silti hirvittää. No, ainakin ensi yö on turvattu: olemme sopineet, että saan nukkua koko yön (patjalla olkkarissa) ja L hoitaa Lipsiä ja yrittää mahdollisuuksien mukaan tarjota räyhään muuta kuin maitoa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)