sunnuntai, maaliskuuta 30, 2008

Talo meren rannalla

Unessa saan tietää, että suvullani on kesäasunto jossain rannikkoseudulla. Talo on melko pohjoisessa, ehkä Oulun korkeudella. Ulkoa katsottuna se sijaitsee autiolla nummella, hiekkatien päässä, ilman naapureita. Talo on iso, keltainen puutalo, rakennettu ehkä 30-luvulla. Se on ankara ja jylhä, jotenkin funkismainen, katsoo merelle korkein ikkunoin.

Menemme sisälle taloon jonkin joukkion kanssa. Sisätilat ovat huonossa kunnossa, tyhjillään, vain muutamia vanhoja huonekaluja. Ovenpielet ja ikkunanpuitteet on maalattu oudolla, samean punaruskealla värillä. Keittiössä hellan paikka ammottaa tyhjänä, seinästä repsottaa kaapeli. Keittiöstä lähtevät myös portaat yläkertaan. Ne ovat kapeat, tuskin askeleenmentävät, mutkittelevat kummallisesti. Kaiteita ei tietenkään ole ja portaat näyttävät vielä liukkailtakin. Talon pohjapiirros on hyvin kummallinen, huoneiden välillä on hyödyttömiä ja ikkunattomia pikkuhuoneita, joihin pääsee minikokoisesta ovesta, kumartuen ja sivuittain. Joku oviaukko on korkealla seinässä, sinne pitää kiivetä. Portaita on muissakin huoneissa ja ne kaikki ovat jotenkin outoja ja vaarallisen näköisiä.

Maisemat ikkunoista ovat jylhiä ja pelottavia. Keittiön ikkunasta näkyy jyrkkä rinne korven keskellä ja keittiönovi antaa suoraan rotkoon. Jostakin ikkunasta näkyy upottava, soinen metsälampi ja toisesta myrskyävä, mustanharmaa, leväinen meri, jonka pärskeet osuvat ikkunalasiin. Ihmettelen, miten kukaan on rakentanut näin omituisen talon näin synkälle paikalle, tuossa korvessa ei voisi pitää minkäänlaista puutarhaa. Näitä pohtiessani myös identiteettini alkaa selkiytyä. Olen suomenruotsalainen, surullinen nainen, pieni ja hoikka, ruskeatukkainen. Rintani ovat puberteettiset, ihoni ruskea ja luomien kirjoma. Talo on mieheni suvun kesähuvila. Tiedän, että meidän pitäisi muuttaa taloon vakituisesti ja pelkään kahden lapseni puolesta, näen kauhukuvia pienen käden avaamasta keittiönovesta, pienestä ruumiista rotkossa. Talo on täynnä ihmisiä, mutta minä olen heille pelkkää ilmaa. Mieheni pitää peliä jonkun vaalean naisen kanssa, katoilee huoneisiin eikä välitä siitä, että tajuan. Jossain vaiheessa pääsen talosta ulos, nummelle. Taivas on matalalla, meri raivoaa, nummella kasvaa helakanpunaista apilaa.

torstaina, maaliskuuta 27, 2008

Kikatusta

Peruskoulussa meitä oli viiden-kuuden päällepäin kiltin tytön lauma. Tällä porukalla teimme lehteä nimeltä Kansi, hirtimme banaaneja ja joimme ekat kikatushuppelit Kossu Peachilla (ja se vähemmän kiltti osa meistä hankki lisäpäihtymystä tupakasta). Meitä pidettiin melko nynnyinä, mikä johtui kai lähinnä siitä, että olimme edes jossain määrin kiinnostuneita arvosanoista ja harrastuksista. Pinnan alla olimme turmeltuneita törkyturpia, annoimme toisillemme synttärilahjoiksi valtavan suuria kurkkuja ja varmuusvälineitä ryyditettynä tuhmilla runoilla, samalla kun pistelimme vaaleanpunaiseksi värjättyä marenkikakkua ja muumilimsaa ponipaidat päällä.

Suurin osa tytöistä on haihtunut maailman tuuliin, muutaman olen löytänyt Facebookista, vaihdellut kuulumisia ja sopinut väljästi tapaamisista. Yksi, se alun alkaen paraskaverini on nykyään samassa paikassa kuin Hurina. Kahteen tytöistä, J:hin ja T:n suhteet ovat säilyneet läheisinä, näemme liian harvoin, mutta joka kerta meillä on aivan tolkuttoman hauskaa. On mielenkiintoista havaita, miten sitä alkaa vihdoin luopua joistain ikivanhoista rooleista, minulla oli tyttöporukassa alun alkaen se kaikkein rivopuheisin ja äänekkäin imago, ja vielä parikymppisenä olin se, joka oli hillunut mielenosoituksissa ja poltellut pilveäkin ja joka hieman rehvasteli kokemuksillaan. J oli reipas villapaitatyttö ja T hiljainen älykkö. Näin on toki vieläkin, mutta T on saanut uudenlaista, myhäilevää varmuutta ja iloa, J on muuttunut hiukan androgyynistä poikatytöstä seksuaalisuutta uhkuvaksi kahden lapsen äidiksi. Ja minä luultavasti olen löytänyt rauhaa ja harmoniaa, uhoaminen ja shokeeraamisenhalu on kadonnut.

Muistelimme vanhoja aikoja, puhuimme ihmissuhteista, tulevaisuudesta, elämäntapojen eroista. Meitä huvitti, kuinka kaikessa härskipuheisuudessamme olimme teineinä kovin viattomia, meillä kaikilla oli vakaa, yksipuolinen rakkaus jota piti vaklata ja josta haaveiltiin ehkä enintään pussaus-juttuja, mutta lähinnä kuitenkin kädestäpitoa. Rohkein fantasiani oli suudelma taidekoulun vintillä (siellä ei oikeasti ollut mitään vinttiä) minua lyhyemmän, mutta kauniin ja jo 13-vuotiaana kiehtovan ynseän (olen aina ihastunut vähän torjuvan oloisiin miehiin) luokkatoverin kanssa. J kertoi unelmoineensa pelastamisesta, siis siitä, että hän pelastaisi ihastuksensa ja muistin itsekin kelailleeni jotain samansuuntaista. Aika viehättävää aikuisena tajuta, että on varhaisteininä kaikesta Hollywood-hapatuksesta huolimatta voinut kuvitella itsensä aktiivisena toimijana l. SUBJEKTINA poika-asioissa.

Pitkän ajan ystävien tapaamisessa on aina ihan oma viehätyksensä. Niissä tulee väistämättä peilattua siihen, millainen on ollut lapsena ja nuorena ja pohdittua, olisiko ikinä aikoinaan voinut kuvitella päätyvänsä tilanteeseen, jossa nykyään on. Esimerkiksi itse en olisi välttämättä 14-vuotiaana ennustanut meneväni naimisiin ja käyväni porvarillisissa yhdekästä viiteen (paitsi tänään kahdeksasta seitsemään, arrrrg) –töissä. Ja se, että olemme jo ala-asteella ”osanneet valita näin hyviä tyyppejä ystäviksi” kuten eilen totesimme, tuntuu hauskalta. Vaikka elämäntilanteissamme on eroja, arvomaailmamme on samankaltainen, kenestäkään ei ole tullut korskeaa edustusrouvaa tai kylmää rahanperässäjuoksijaa.

Puhuimme myös ns vaihtoehtolääketieteestä. J on pitkän linjan ”antrohörhö”, steineriläinen vaikka opettaakin tavallisessa lastentarhassa. Hän kertoi saaneensa avun allergioihin ja synnytyskomplikaatioihin homeopatiasta. Vaikka itse suhtaudun vähintäänkin varautuneesti juuri homeopatiaan, minulla ei sinällään ollut syytä kyseenalaistaa J:n kokemuksia. Antroposofisesti suuntautuneet lääkärit käyttävät hoidoissa kuulemma myös ”kovia lääkkeitä” ja niiden rinnalla vaihtoehtoisia hoitomuotoja. J esitti myös hyvän pointin termistä ”koululääketiede”: länsimaissa termi viittaa tähän parhaiten tuntemaamme lääketieteeseen, mutta taas vaikkapa Kiinassa akupunktioon ja sappitutkimuksiin (ja vastaaviin, en ole näistä kovin hyvin perillä). Eli, että asioita pitäisi ikäänkuin tarkastella vähemmän eurosentrisestä vinkkelistä. Vaihtoehtolääketieteessä mättää varmaan paljolti myös sääntelyn puute. Luontaistuotteina voidaan myydä vaarallisiakin ravintolisiä ja ikävä kyllä, järkeenkäyvät hoidot ja ties mikä enkeliterapia niputtuvat herkästi yhteen. Hörhöhoitojen puoleen kääntyvät usein ihmiset, joille länsimainen lääketiede on tuottanut pettymyksen. Joissain kokonaisvaltaisissa, elämäntilanteeseen ja -hallintaan liittyvissä tapauksissa uuden asenteen ja "pehmeän elämäntavan" omaksumisella voidaan saavuttaa paljon, mutta jos diabetesta aletaan parantaa vaihtolämpökylvyillä, liikutaan vaarallisilla vesillä. Ymmärtääkseni passiiviseen potilas-statukseen kypsyneet ihmiset hakevat usein apua vaihtoehtoisista hoidoista ja siinä onkin järkeä. Selkäkivuista kärsivän ei kannata ainakaan kovin pitkään vetää ylityöllistetyn terveyskeskuslääkärin (joka ehkä itsekin haluaisi paneutua potilaansa vaivoihin ihan tosissaan, mutta aika ei vain riitä, ystäväpiirini lääkärit valittelevat tätä asiaa usein) määräämiä tulehduskipulääkkeitä vaan alkaa pohtia, mistä kipu johtuu ja miten sen syihin pääsisi käsiksi.

Itse olen onneksi tähän ikään mennessä säästynyt pahemmilta terveysongelmilta. Huomaan kuitenkin lievästi hypokondrisena ihmisenä olevani aika uskollinen koululääketieteelle, taannoin särkylääkeostoksilla minua samaan aikaan huvitti ja kammotti se turvallisuudentunne, jota koin apteekissa. Ajoittain vaivaavaan käsikipuun voisin hyvinkin kuvitella vaikkapa akupunktiota (mikäki se auttaa käsikipuun), kuten myös päänsärkytaipumuksiini. Nuo kivut ovat hallinnassani olevia, perinnöllisiä ja tuttuja. Mutta taannoisen, vaarattomaksi osoittautuneen nuppuni kanssa en olisi nanosekuntiakaan harkinnut muuta kuin kovia hoitoja, leikkausta ja lääkkeitä ja säteitä.

J puhuu myös horoskoopeista sillä tavoin luontevasti, kuten itse sanoisi että ”se on tyypillinen luonnontieteilijä”. Yleensä reagoin kaikkeen horoskoopeilla selittämiseen vierovasti, mutta vanhan ystävän suusta ”tyypillinen neitsyt” vain hymyilyttää, vaikka itse olen kuullut juuri paljon hämmästelyä siitä, että olen horoskoopiltani neitsyt enkä lainkaan muistuta sellaista (tosihoroskooppaajat keksivät heti jonkun seitsemäs huone-selityksen tälle). Erityisesti töissä nämä horoskooppikysymykset ärsyttävät. Tekisi mieli sanoa, että jos kerran uskot horoskooppeihin, etkö pystyisi käytöstäni ja työskentelytapojani seuraamalla yksinkertaisesti TIETÄMÄÄN mikä oma merkkini on. Itse asiassa taannoisissa duuniryyppäjäisissä sain parin lasin rohkaisemana sanottua, etten lainkaan usko horoskooppeihin ja olen sen jälkeen saanut olla rauhassa tiedusteluilta. Vuosia sitten olin akvarellikurssilla, jonka opettaja oli hyvin horoskooppiorientoitunut. Kun valittelin, etten osaa tehdä merimaisemaa akvarelleilla, hän katsoi kiinteästi silmiini ja tiedusteli horoskooppimerkkiäni. Kun kerroin sen, hän huudahti AHAA! ja selitti, etteivät neitsyet ikinä osaa maalata merimaisemia.

Olen ollut tänään töissä yksitoista tuntia. Työeuforia on hämmentävää, vaikka ylityöni koostui lähinnä tylsästä pdf-exporttaamisesta, olen edelleen aivan kierroksilla ja harkitsen vakavasti mummolipaston mökkimoodiin saattamisen aloittamista. Olen saanut suurella vaivalla, ähellyksellä ja mustelmilla hajoitettua sen osiin, raspattua pinnan kylpyammeessa ja nyt olisi edessä se kiva vaihe, maalaaminen. Lipastosta tulee lämpimän antiikkivihreä, samansävyinen kuin tuvan seinistä, paitsi tummempi. Mökki tulee olemaan ulkoa punainen ja sisältä vihreä, kuinka metaforista!

maanantaina, maaliskuuta 24, 2008

Aikainen lintu

Kuvittelin, että miniloman aikana unirytmini vinksahtaa lomaisaksi, kuten sillä on yleensä tapana tehdä jo viikonlopun aikana. Lauantaisin sisäinen kello herättää minut viimeistään puoli yhdeksältä, mutta sunnuntaina saatamme nukkua kymmeneen-yhteentoista. Illalla uni välttelee päätä pikkutunneille asti. No, nyt on loman viimeinen päivä, olin eilen bileissä ja heräsin silti puoli kahdeksalta. Oikeasti heräsin vielä aikaisemmin (toistuvaan painajaiseen siitä, että unohdin meikkipussini antibiootteineen toiselle puolen Uuttamaata), mutta jatkoin unta mielikuvaharjoituksin ja heräsin vasta, kun olin varma siitä, että kello on puoli yksitoista ja kaikkia velvollisuuksia pitää alkaa hoitaa. Saatan ehkä olla tullut kipeäksi, en osaa vieläkään sanoa. Flunssilla on tapana roikottaa minua löysässä hirressä, vihjailla ja tunkeilla, mutta olla ottamatta minua kuitenkaan valtaansa. Tämä saattaa johtua siitä, etten ikinä ole kuumeessa, enkä siten "oikeasti" kipeä.

Olen ollut talvisissa juhlissa runoilijan talossa. Osallistunut chili-suklaa-browniesien tekoon ja vähän kaiken pilkkomiseen. Hämmästellyt sitä, miten nopeasti voittaa ujoutensa alastomuuden suhteen sellaisessakin seurassa, jossa on ennestään tuntemattomia. Parikymppisenä, kun kaveriporukka asutti espoolaista 70-luvun lukaalia, järjestettiin siellä aina sauna-ulkouima-allas-sikana viinaa-bileitä. Suurin osa saunojista oli poikia, tyttö jos toinenkin, minä muiden mukana perusteli saunomattomuutta "meikkien tärveltymisellä" (mikä oli hassua, en varsinaisesti liikuskellut missään valokynäpiireissä). Oikeasti kyse oli siitä, että häpesimme kukin omia puutteitamme ja liikojamme, pelkäsimme vaivihkaisia katseita. Ja parikymppisenä kaikessa seksuaalisessa vapautumishybriksessä ajatus yhteissaunasta on punastuttavan kauhea, silloin yläasteen yhteisten uimavuorojen piina on vielä liian lähellä. Eilen, väljän saunan ja hämmentävän suuren uima-altaan äärellä en kuitenkaan epäröinyt. Kukaan ei pidä minusta vähemmän siksi, että reisissäni on selluliittia tai siksi, että poveni menettää painovoimaa uhmaavan näkönsä ilman hyvinmuotoiltuja rintaliivejä. Itse asiassa, ketään ei luultavasti kiinnosta. Ja sauna oli ihana, sopivan lämmin vastapainona altaan kylmyydelle. Ulkona pyrytti taukoamatta, pieni lampi ja vastarannan punaiset mökit kietoutuivat yhä postikorttimaisempaan asuun, mutta valitettavasti en ainakaan itse osaa tässä vaiheessa kevättä ihastua lumesta. Tuntuu, kuin toistuvasti hyllylle unohtunut joululahja, kirjavat lapaset tai pipo annettaisiin vihdoin pääsiäisenä ja niitä pitäisi alkaa käyttää, vaikka ajatukset ovat suuntautuneet jo välikaudentakkeihin ja keväänvihreisiin silkkihuiveihin.

Ensimmäisenä lomapäivänä olimme siivoamassa mökkiä. Pesin keittiön lattiasta kattoon nauttien pinttyneen rasvan ja sormenjälkien katoamisesta ja onnistuen samalla hinkkaamaan liedestä vähän olennaisempaakin, nimittäin säätönuppien numeroita, hups. Joka tapauksessa, pikku avokeittiöstä tuli kiiltävän puhdas, saisipa samanlaisen innon päälle omankin keittiön suhteen. Mökiltä otin mukaan soikean, piparkakkureunaisen, hilsehtivämaalisen kehyksen. Liotettuani sitä kidesoodaliemessä, alkoi kehys turvota ja ratkeilla liimauksistaan. Koska olin päättänyt maalata sen pääsiäisloman aikana, naulasin ratkeamat paikalleen (tietäen, ettei tämä ole se ortodoksisin keino kyseiseen tilanteeseen) ja aloin maalata. Kovan maalaamis-flown vallassa sudin myös litteän vodkapullon ja kukkaruukun heleänturkoosiksi ja koristelin ne punaisilla kukilla. Kun flow iskee, esimerkiksi maalin kuivumista on lähes mahdotonta odottaa, kuten myös nousta hakemaan ohuempaa sivellintä, sitä keinottelee paksun siveltimen kärjellä ja kärvistelee pissahädässä, kun ei vaan malta luovuttaa. Samassa flowssa aloitin myös mökin nimikylttiä, joka oli pakko jättää kesken (ja hyvä niin) koska olimme sopineet ateriasta Kynsilaukassa. Kehyksestä tuli hieno, folkloristinen punaisin kukin ja vihrein lehdin. En vielä tiedä, mitä kehystän, ehken mitään, miksei kehystä voisi roikottaa mökinseinällä tyhjänäkin.

Kaikesta kivasta, valosta, helmihyasinteista ja ystävien seurasta huolimatta olen oudon surumielinen. Kyyneleet vaaniskelevat jossain kurkussa, mutta eivät suostu esille. En tiedä, mikä on. Isä on lapissa ja äiti koiran kanssa kahdestaan kotona, kuulostaa puhelimessa yksinäiseltä. Tajuan, ettei yksinäisyydentunne johdu vain parin päivän poissaolosta vaan liittyy eläkeikäisen ymmärrykseen siitä, että tällaista se tulee olemaan sitten, kun puoliso kuolee. Kaikki muuttuu ja katoaa, sen paremmin en osaa surullisuuttani sanallistaa.

torstaina, maaliskuuta 20, 2008

Tissi

Maanantaina töissä vasenta rintaani kutittaa. Raavin sitä antaumuksella, mutta kutina ei lakkaa (milloinkas se sitäpaitsi raapimiseen lakkaisi) minkä kehtaan, oman sekundaarisen sukupuolielimen rapsuttelu julkisella paikalla on vähän kiusallista. Lopulta unohdan vaivan ja muistan sen vasta illalla suihkun jälkeen. Tunnustelen rintani lävitse, kuten vastuullisen naisen kuuluu tehdä ja löydän vasemmasta rinnastani kyhmyn. Ensimmäinen ajatukseni on: kuinka tyypillistä ja tavanomaista, jos joku asia kuuluu naiseuteen, se on ehdottomasti kyhmyn löytäminen rinnasta. Seuraavana alkaa nousta paniikki. Yritän hetken työntää koko kyhmyn tajuntani takamaille, mutta se ei onnistu, eipä tietenkään. Makustelen asiaa hetken yksin, pohdin mainitsisinko L:lle. Kyhmyä puristellessa onnistun pullauttamaan sen pinnalle siten, että se näyttää aivan toiselta nänniltä. L ei huolestu (tai ei ainakaan näytä sitä) ja sanoo, että syöpä tuskin käyttäytyisi noin. Olen periaatteessa ihan samaa mieltä mutta yhdistelmä rinta+kyhmy on jo vallinnut mieleni.

En saa unta, joka kerran unen rajamailla alan ajatella rinnan menetystä, tukan menetystä, sädehoitoja ja kuolemaa. Luen yhdentekevää romaania rauhoittaakseni itseäni, pyöriskelen ja haen hömpsyn mustaherukkalikööriä. Lopulta L herkkäunisena kyllästyy pöyhertämiseeni ja muuttaa patjan kanssa olohuoneeseen. Avaan tietokoneen ja kirjoitan googleen "rintasyöpä". Löydän blogin, jossa ikäiseni nainen kertoo sairastumisestaan, rinnan poistosta ja hoitojen rankkuudesta. Blogia on kirjoitettu monta vuotta, ajattelen, kuinka tulevaisuuteni tulisi muuttumaan, aivan koko tulevaisuuteni. Miten kävisi mahdollisuudelle saada jälkeläisiä, mitä työsuhteelle tapahtuisi? Aina väliin yritän hillitä päässäni mylläävää skenaariovirtaa, mutta en onnistu. Lopulta, pikkutunneilla varaan ajan Diacorilta. Unta saan puoli kuudelta herätäkseni kuuden jälkeen.

Töihin kävellessäni ajattelen elämää ilman toista rintaa. Rintani ovat isot ja pidän niistä (joitain ihmisiä selvästi ärsyttää että isorintainen pitää rinnoistaan, niistä kuuluisi valittaa, voivotella selkäsärkyjä ja painovoiman armottomuutta, sitä, kun miehet tuijottavat) ja mietin, miten identiteettini muuttuisi ilman kauniita asioitani, rintoja ja hiuksia (tässä vaiheessa olen ehtinyt mielikuviin, jossa MOLEMMAT rintani poistetaan ja samalla ehkä myös kainalot). Perillä marssin suoraan työterveyteen ja kerron ääni sortuen (tätä aikaisemmin minua ei ole itkettänyt, olen kriisitilanteissa yleensä ulospäin tyyni ja jopa sarkastinen, sisältä liian puristunut itkemään) löydöstäni ja siitä, etten pysty nukkumaan enkä syömään enkä tekemään töitä, ennen kuin saan selvyyden, mitä rinnassani on. Saan ajan jo samalle aamulle. Töissä askaroin monotonisesti ja tehokkaasti (huomaan, että työnteko itse asiassa auttaa jonkin verran) kunnes tulee aika mennä lääkäriin.

Lääkärissä riisun paitani ja menen makaamaan tutkimuspöydälle. Rintani tutkitaan ja lääkärin suusta tulee välittömästi diagnoosi "rauhastulehdus". Syöpäkammolleni hän hymähtää ja sanoo, että kasvain on täysin erilainen, ei suinkaan suoraan ihon alla, ja aivan eri tuntuinen ja muotoinen. Minulle määrätään antibiootteja ja salvaa ihonalaiseen tulehdukseen. Ulkona tirautan helpotuksesta, soitan L:lle ja perun Diacorin ajan. Töissä on täytekakkua jota meinaan ottaa "syövästä selviämisen kunniaksi", mutta perustelun falskiuden tajuttuani onnistun pidättäytymään.

Antibiootit maistuvat xylitolilta ja sen alla happamalta. Seuraavana aamuna rintaa kutittaa ja se punoittaa, mutta nupuksi ristimäni kyhmy on kutistunut puoleen.

perjantaina, maaliskuuta 14, 2008

Oma maantiede

Aina välillä kuulee ihmisistä, jotka eivät ole käyneet Kalliossa melkein ikinä. Nämä ihmiset puhuvat ”Kallion baarikierroksista” jonain äärettömän dekadenttina hommana, vähän kuten toiset huume- tai kimppaseksikokeiluista sekä suhtautuvat koko Pitkänsillan väärään puoleen paheiden pesänä. Ne ihmiset tekisi mieli tuoda katselemaan kevättalvista iltapäivää Agricolankadulla, sen hiljaisuutta ja arvokkuutta, vanhoja jylhiä taloja ja graniittikirkkoa. Saimme L:n kanssa kerran houkuteltua tällaisen Kallio-neitsyen Alppilaan baariin ja hän myönsi vilpittömästi pitäneensä paikkaa paljon villimpänä kuin se onkaan. Samalla hän kuitenkin sanoi, ettei Kallion välttäminen oikeastaan ollut mikään valinta, entisellä kauniaislaisella ja nykyisellä punavuorelaisella ei vain ollut minkäänlaista kosketuspintaa itäiseen kantakaupunkiin, koska mikään reitti ei vienyt sen läpi eikä siellä asunut keitään tuttuja.

Itselleni Espoo oli pitkään täysin tuntematon manner. Luulin vielä lukiossa, että Lauttasaari on Espoota, Tapiolan ja Leppävaaran hahmotin jotenkuten mutten lainkaan niiden keskinäistä suhdetta. Espoo oli paikka, jossa rikkaiden perheiden kotona vielä asuvat lapset pitivät uima-allasbileitä, joihin jäätiin aina yöksi koska taksiin ei ollut varaa eikä Niipperistä tai Jupperista tai Pöpperistä kävelty kotiin. Vasta Tapiolaan muuttaessa aloin vähän oivaltaa espoolaista maantiedettä, vaikka surkea poikittaisjoukkoliikenne tekikin paikasta toiseen siirtymisestä oudon mutkittelevaa. Kun työskentelin valmistumisen jälkeen vähän aikaa bussiyhtiön puhelinvaihteessa, minun piti neuvoa päivittäin ihmisiä, jotka eivät osanneet käyttää Reittiopasta. Olisin ilman nettiä ollut aivan pulassa, Espoo on niin sekava ja monitahoisesti etäpesäkkeistynyt ”kaupunki” ettei sitä ehkä kykenekään hallitsemaan kokonaan. Toinen syy miksi en ikinä oikein oppinut Espoota oli vilpitön vastenmielisyyteni paikkaa kohtaan. Inhoan Espoota jostain syystä vielä enemmän kuin Vantaata, (ehkä syy on se teknocityhehkutus ja yleinen kokoomuslaisuus) siitäkin huolimatta, että Tapiola oli viehättävä paikka asua ja Otsolahden rannasta sai toukokuusta syyskuuhun kerättyä mitä moninaisimpia kukkakimppuja ja nokkoset saattoi noutaa takapihalta.

Omaan Helsinkiini kuului alunperin lähinnä Roihuvuori ja keskusta. Tätini asui Roihuvuoressa ja kävimme siellä Porvoosta aina silloin tällöin (ihan pienenä luulin, että Suomessa on kolme kaupunkia: Porvoo etelässä, Helsinki Keski-suomessa ja Pori Lapissa). Kun Itäkeskus rakennettiin, moni porvoolainen alkoi rajoittaa stadishoppailunsa (80- ja 90-luvulla Porvoosta ei saanut paljoakaan kivoja vaatteita, ne piti hakea muualta) Itikseen, kestihän sinne bussilla vain vähän yli puolisen tuntia entisen tunnin asemesta. Me äidin kanssa menimme edelleen keskustaan asti, ensiksikin siksi, että meillä oli hyvin piintynyt tapa syödä Sociksella lounas ja toiseksi, koska pidimme Stadista Stadina emmekä jonain massiivisena liitosalueen ostoskompleksina. Eikä Itiksessä sitäpaitsi ollut Laura Ashleytä, jonne viktoriaaniseen tyyliin leimautunut tytönsydämeni isosi aina uudestaan, vaikka sieltä ei kovin usein vaatteita raaskinut ostaa.

Ollessani kuudennella luokalla parhaan ystäväni isoveli pääsi Kallion lukioon. Kävimme jossain tutustumispäivässä ja olin siltä näkemältä täysin myyty, elämäni sai uuden päämäärän. Halusin Kallioon, näyttelemään ja luomaan, pois ahdistavasta pikkukaupungista. Onnistuin vaalimaan fiksaatiotani koko yläasteen, sain vanhemmatkin vakuutettua asiastani ja pääsin sisään. Ilmaisutaidon lukiosta haaveilevana, helposti haltioituvana teininä kuvittelin Kalliolle ihastuttavia, fellinimäisiä piirteitä, kadulla laulavia ihmisiä, hippimeininkiä ja työläisromantiikkaa. Hassua kyllä, kuvitelmieni naiviudesta ja naurettavuudesta huolimatta en tainnut olla aivan hakoteillä, noita juttuhan Kalliossa on, etenkin laulavia ihmisiä ainakin kesäaikaan ikkunamme alla... Yläasteen ja lukion välisenä kesänä, teatterikesälukiossa Laajasalossa pääsin kahden viikon ajan harjoittelemaan pehmeää laskua helsinkiläisyyteen. Joka päivä tuntien päätyttyä ajoin metrolla keskustaan ja aloin vaellella ympäri Helsinkiä. Otin satunnaisesti ratikan, kävelin sinne tänne, saatoin polttaa tupakan (joka meni päähän ja lisäsi huumaani), katselin taloja ja tiesin, että tänne minun kuuluu päästä. En tuntenut Helsinkiä keskustan ulkopuolelta käytännössä lainkaan, retket olivat seikkailuja. Muistan havainnoineeni Korkeavuorenkadulla kiemurat Jugend-talon seinässä, Ruttopuiston ja muhkeat villiviinit jossain Punavuoressa. En osannut hahmottaa paikkojen suhteita, matka Porthaninkadulta Sörnäisiin oli täynnä ihastuneita harharetkiä.

Lukioon päästyäni muutin kotoa Kontulaan HOAS:in soluun, kauheaan paikkaan, jossa sekakäyttäjäpariskunta hillui nakusillaan pihalla jahdaten mielikuvitusötököitä. Asuimme luokkakaverin kanssa samassa huoneistossa, kämppiksemme oli jonkun tytön poliisia pakoileva isä, joka poltti sisällä ketjussa ja ehdotteli tytöille törkeyksiä. Yläkerran poika teki itsemurhan, sen kuulimme vasta kun seuraava asukas kantoi hänen tavaransa ulos sateeseen, josta kukaan ei koskaan niitä hakenut. Eipä siis ihme, että varhainen parisuhteellistumiseni ja hinkuni avoliittoon kohtasi vanhempieni taholta niinkin vähän vastustusta, he varmaan olettivat minun pysyvän todennäköisemmin hengissä minua vähän vanhemman miehen kanssa kotia leikkien. Asuimme vuoden Vallilassa yksiössä, sitä kautta aloin hahmottaa itäistä kantakaupunkia, vietin kesätyöttömän kesän pyöräilemällä ympäriinsä, toivoen jo pian pääseväni pois ankeasta 50-luvun kolhoositalosta. Olen hahmottanut Vallilan hienouden oikeastaan vasta viime syksynä ystäväpariskunnan muuttaessa ihanaan 20-luvun taloon.

Kun sitten muutimme Kallioon, tunsin tulleeni ainoaan oikeaan kotiini. Tajusin Torkkelinmäen olemassaolon vasta kalliolaisena, kävelin kerran sattumalta sen läpi (sattumoisin kävelyä edelsi yksi harvoja hevimpiä pilvenpolttokokemuksiani) aivan ymmyrkäisenä alueen pittoreskiudesta ja suorastaan pikkukaupunkimaisesta söpöydestä. Torkkelinmäen kupeessa asuinkin sitten yhdeksän vuotta, siihen asti kunnes muutimme Tapiolaan. Erotuskani Kalliosta olivat oikeasti vähintään yhtä pahat kuin miehestä, jonka kanssa alunalkaen Kallioon muutin. Ensimmäinen joulu puutarhakaupunginosassa meni itkiessä ja vonkuessa sporan kolinan perään. Siitä sporan äänen kaipuusta en päässyt koko espoolaisaikana eroon, sepelkyyhkyjen kujerrus lähikoivussa oli suloista, mutta ei voinut korvata urbaania äänimaisemaa. Olen silti iloinen tuosta Espoo-ekskursiosta, pidän sitä monella tapaa rikastavana kokemuksena. Ja tulin myös todenneeksi, mihin minusta on ja ei ole. Kaipaan kosketusta luontoon, mutta jotenkin vapaa-aikapainotteisesti. Näillä leveysasteilla suurin osa vuodesta on pelkkää loskaa ja pimeyttä; vaikka Tapiola oli kesällä ihana, myöhäissyksyllä, talvella ja varhaiskeväällä se oli lähinnä autonrenkaanpainanteita likaisessa lumessa, paljaita puita ja tulvivaa, keltaista vettä.

Alkaessamme katsella kotia Helsingistä kävimme näytöillä Punavuoressa, Kruununhaassa ja Töölössä. Koska emme ole old money:tä emmekä pokerimiljonäärejä, nämä katselmukset olivat pitkälti jonkinlaista haaveilua ja kartoitusta. Tiesimme joutuvamme ottamaan ison asuntolainan ja karsimme jatkuvasti vaatimuksia. Löysin nykyisen asuntomme netistä jo pääsiäisen aikaan, mutta en ehdottanut sitä L:lle koska se sijaitsee vastapäätä entistä kotiani ja kuvittelin meidän muuttavan Pitkänsillan toiselle puolen. Kuitenkin kaikitenkin, lopulta päädyimme katsomaan tätä asuntoa ja olimme myytyjä (tai asunto oli myyty, meille). En halunnut painostaa L:a Kallion suuntaan koska tiesin hänen rakkautensa Punavuoreen (ja omanikin, asuuhan siellä myös lähin perheeni). Asiat vaan loksahtivat paikalleen tavalla, jota, mikäli tuntisin pientäkään taipumusta fatalismiin, pitäisin kohtalona. Nyt pidän sitä hauskana sattumana, että päädyin niille kulmille, josta sydän verta vuotaen muutamia vuosia sitten lähdin, ajatellen, etten enää koskaan pääse tänne. Nyt tuntuu siltä, etten ikinä halua täältä pois, vaikka tiedä häntä, asiat ja tilanteet muuttuvat, jonain päivänä saatamme kaivata tai jopa tarvita kolmatta huonetta ja vastaavantyyppisiä käytännön fasiliteetteja. Nyt olen kuitenkin tyytyväinen tähän, ensimmäiseen kotiin johon olen muuttanut rouvasihmisenä (ääk) ja valinnut itse tapetit ja jonka ikkunasta näen vanhan kouluni, rakkaan kirjaston ja Kallion taukoamattoman elämänvirran.

keskiviikkona, maaliskuuta 12, 2008

Arkistot auki!

Odelmalta, uudelta blogituttavuudelta tuli tällainen hauska haaste:

Säännöt:

1. Laita viisi linkkiä viiteen aikaisempaan blogipostaukseesi. Niiden tulee liittyä näihin viiteen teemaan alla:

Perhe : Empatiasta ja välienselvittelystä Valitettavasti perheestä tuli ensisijaisesti mieleen taannoinen räyhäkkä riita äidin kanssa. Meillä on molemmilla leiskahtava temperamentti, omani osaan pitää (useimmiten) kurissa, mutta äidin seurassa en. Luin taannoin artikkelin äitien ja tyttärien suhteesta ja tuntui, kuin juttu olisi kirjoitettu meistä. Meillä on molemmilla joskus tapana omaksua vanhoja, lapsuuteni aikaisia rooleja, äiti mestaroi ja komentelee, minä rähjään ja kapinoin. Huomaan sen siitäkin, että purskahtelen äidin kanssa riidellessä itkuun aivan jatkuvasti, vaikka muiden kanssa riidellessä (onneksi en paljoa riitele) pystyn argumentoimaan aikuisen kypsästi.

Ystävyys : Ihanaa Koko viime kesä muistuu mieleeni huumaavan onnellisena, täynnä tapahtumia ja naurua ja halauksia. Polttaripäivä oli yksi näistä.

Rakkaus : Pyhäpäivän rauhaa Tämä kirjoitus kertoo rakkaudesta kotiseutuuni, kotiini ja rakkaisiini. Olen pyrkinyt kuvaamaan siinä kokonaisvaltaista seesteisen hyvää oloa, jonka rauhallisista viikonlopuista joskus saa.

Minä itse : Hyviä puolia Pääosa kirjoituksistani kertoo tietysti itsestäni. Tässä meemintyngässä oli lueteltu (hyviä) juttuja minusta ikäänkuin kompaktisti.

Mitä tahansa: Ajatukset unissa
Tämän kirjoituksen olin tyystin unohtanut. Tuo unien kirjoituspöytä seikkailee mielessäni aina joskus, kuten myös ne kullankarvaiset isot kissat. Onnellisia ja kauniita unia.

2. Haasta viisi muuta bloggaajaa tekemään saman. Yritä löytää ainakin kaksi uudempaa tuttavuutta, joihin voit näin tutustua paremmin.

Voi olla, että joku teistä on jo haastettu, mutta tässä te kuiteski tuutte: Liekkiö, Pagistaan, Taviokuurna, Cista, Minh, Purrrina.

maanantaina, maaliskuuta 10, 2008

Reliikki

Viime viikolla, kun oli hetken ihan oikea talvi, huomasin tarvitsevani kynsikkäät. En käytä hanskoja kuin pakkasella, sukuni on lämminveristä (kuulemma isoisäni ajoi hevosiaan talvet läpeensä hanskoitta, joskus 30-luvulla talvet lienivät aika kylmiäkin) ja vierastan hanskojen tuomaa kömpelökätisyyden tunnetta. Haluan voida näpertää avaimia, puhelinta ja pikkurahoja ulkosallakin ilman että tarvitsee pysähtyä sompailemaan tipahtelevien tumppujen kanssa. Kylmempinä talvina olen toki ollut pakotettu käyttämään kunnon käsineitä, minulla on muutamat aivan ihanat, kirjaillut tumput Tallinnasta, yksissäkin on punainen huopakukka vihrein lehdin ja kiemuroin, oi.

Työmatkani varrella, niin kutsutussa viinamäessä on parikin käsineitä myyvää kauppaa. Ne näyttävät ulospäin sympaattisen epätrendikkäiltä ja ajattomilta käsinkirjoitettuine mainoslappuineen. Toinen liikkeistä näyttää myyvän varastojaan loppuun, oletan omistajan siirtyvän eläkkeelle. Valitsin näistä liikkeistä sen, jossa käsineet näyttivät selkeimmin itse tehdyiltä. Talous-Huolto -niminen liike myy pääosin kodintekstiileitä: peittoja, tyynyjä ja lakanoita. Ikkunassa on myös käsinvirkattuja pikku liinoja sekä nukenvaatteita, ja tietysti niitä kynsikkäitä. Astuessani Talous-Huoltoon sisään astun myös lapsuuteeni tai vieläkin kauemmaksi, ehkäpä 50-luvulle. Tummat hyllyt jatkuvat kattoon asti, niitä koristavat hieman roikkuvat, vihreät pitsinauhat. Hinnat on tekstattu säännöllisellä, vanhahtavalla kaunolla, myyjä on eläkeikäinen, palmikkopäinen nainen kotimekossa. Radiosta tulee kuunnelmana Papin rouva, tärkki tuoksuu. Pyydän viininpunaiset kynsikkäät ikkunasta ja huvitun maksaessani kirjavalla kaksikymmeneuroisella. Vanhaan kassakoneeseen sopisivat paremmin ruskehtavat markan setelit. Saan kaupan päälle pienen, keltaisen liinan.

Kallio alkaa olla viimeisiä seutuja, joissa mummojen pitämiä pikkukauppoja enää on. Kun asuin edellisen kerran täällä, naapurissani oli vanhan ajan pieni ruokakauppa tuoretiskeineen. Ostin sieltä satunnaiset kahvimaidot ihan supportin vuoksi, vaikka valikoima oli pieni ja hinnat kalliita. Tunnen haikeutta tämän perinteen katoamisesta, mutta toisaalta ymmärrän sen. Muutamia kuukausia sitten ostin yhdestä kituvasta kalliolaisliikkeestä vartalovoiteen kahdellatoista eurolla. Nieleksin vähän hintaa etenkin siinä vaiheessa kun huomasin voiteen olevan maidonpaksuista lientä, joka ei kosteuta kuivaa ihoa laisinkaan. Siinä vaiheessa on aika vaikeaa olla menemättä Sokokseen ostamaan laadukasta luonnonkosmetiikkaa puolet halvemmalla.

Sitäpaitsi arastelen pikkuliikkeitä joskus siksikin, että pelkään myyjän ottavan liikaa kontaktia. En (kai) ole (kovin) ujo, mutta jähmetyn perisuomalaisesti tuntemattomalta taholta tulevasta vuolaudesta. Joskus vierailin ihastuttavassa hippitavaraliikkeessä, jossa paikan omistaja paasasi satunnaiselle asiakasraukalle siitä, miten ei kannata ottaa ulkomaalaista miestä (kuten k.o. asiakas oli tehnyt) ja miten omistaja oli tavannut ulkkari-exänsä MicMacissa vuonna 89 (ja niin edelleen, koko stoori surkeaan eroon asti). En missään nimessä haluaisi elämänohjeita tuntemattomilta, enkä oikeastaan kuulla kenenkään elämäntarinaakaan, koska sitten minun olisi pakko ostaa jotakin.

Luullakseni viiden vuoden päästä näitä pikkukauppoja ei enää ole. Paikalla on ehkä ekokauppa tai graafisen suunnittelun toimisto. Se on ilahduttavaa, harmillisinta on nähdä liiketiloja tyhjillään tai Thai-hierontapaikkoina, joita täällä on jo aivan suhteettoman paljon (itse näkisin toki mieluiten kaupunkitilan kokonaan vailla legitimoitua prostituutiota) verrattuna oletettuun asiakaskuntaan.

Edit: Kävellessäni aamulla töihin Thai-hierontapaikan ohi, havaitsin sen portailla jokapäiväisen, ilmeisesti buddhalaisuuteen liittyvän, hengille uhrattavan ruoan (yleensä tarjolla on kolme posliinimukillista teetä, viinirypäleitä ja keksejä) joukossa myös valtavan broilerin, johon oli tökätty suitsuke. Ehkä henget ovat talvisaikaan nälkäisempiä tai jotain?

tiistaina, maaliskuuta 04, 2008

Melkein Pomarfin

Jouduin noin vuosi sitten kieroon talvikenkäkierteeseen. Syksyllä 2006, jolloin olin vielä persaukinen ja vastavalmistunut, ostin halvimmat mahdolliset karvavarsisaappaat jostain marketista. No, saappaat kestivät hyvinä nelisen kuukautta ja halkesivat sitten pohjasta. Olen lukenut jostain, että monet ulkomaiset kengät eivät kestä Suomen ilmastoa laisinkaan, niiden pohja on pakkasessa halkeavaa muovisekoitetta. Näin muuten kävi aikoinaan myös vaelluskengilleni. Minulle ostettiin Lontoosta tyylikkäät, mustat vaelluskengät, koska olin lähdössä myöhemmin kesällä Norjaan vaeltamaan (toistaiseksi ja luultavasti viimeinen kerta Lapissa, puuttomuus yhdistettynä ikinä laskemattomaan aurinkoon ahdisti, dekoratiivisena rönsyilijänä en ole ikinä osannut arvostaa karuutta, en sisustuksessa enkä luonnossa enkä pukeutumisessa enkä taiteessa). Seuraavana talvena hiukan maihareita muistuttavat, yläastelaisen mielestä katu-uskottavat vaelluskengät halkesivat jäädyttyään ensin pakkasella.

No, viime talvena jouduin siis ostamaan toisetkin talvikengät. Nekin olivat halvat, tekonahkaiset mustat saapikkaat, lämpöiset ja ihan kivan näköisetkin, ja mikä parasta, liukkailla pitävät. Käytin niitä tyytyväisin mielin lopputalven. Viime syksynä, kun talvi ei oikeastaan tullutkaan, sai talvikenkien käyttämistä lykätä joulukuulle. Kuuban-matkan jälkeen havaitsin että kas, nämäkin kengät irvistävät, ilmeisesti halvat talvikengät kestävät maksimissaan vuoden. Aloin siis etsiä uusia, tällä kertaa valmiina sijoittamaan niihin vähän enemmänkin rahaa. Pitkällisten etsintöjen jälkeen löysin hauskat, punaiset saappaat (tai nilkkurit, mutta nilkkuri on masentava sana ja tuo mieleen marketista ostetut jokasäänkengät, jättiostoskärryt ja pukeutumistyylin, jossa käytäntö menee aina estetiikan edelle) puoleen hintaan. Tepastelin saappailla tyytyväisenä, kunnes satoi lunta. Siinä vaiheessa huomasin, että ne ovat pohjasta aivan sileät. Huomio oli jokseenkin epämiellyttävä, koska tässä vaiheessa olin heittänyt vanhat talvikenkäni roskiin.

Vuosi sitten liukastuin (kännissä, juhlimassa uutta työpaikkaa) ensimmäistä kertaa elämässäni niin pahasti, että reväytin takareiteni ja peukaloni (peukalo oli puoli vuotta arka, takareisi tuntuu vielä joskus vesijuostessa vähäsen) ja jouduin seisomaan (istuminen sattui) päivän Mehiläisessä jonottamassa peukalokuvaukseen ja pulittamaan hommasta pitkän pennin. Sen jälkeen olen suhtautunut foobisesti liukastumiseen, käyttänyt tarvittaessa mummopiikkejä ja keksinyt pitkiäkin kietoteitä liukkaille reiteille. Kun eilen nuljuin töihin (ja kohtasin matkalla Viiin, joka on nyt myös työnaapurini) etanavauhtia, päätin, että ostan vielä toisetkin talvikengät, sellaiset joissa on kunnollinen, suomalainen kumipohja. Illalla, vesijuoksun jälkeen vastustin väsymystä ja nasautin Kamppiin kenkäkauppaan. Päätin, että kenkien ei ole pakko olla ihan hirveän hienot, kunhan ovat mustat. Tässä vaiheessa vuotta näyttää olevan turha liikaa nirsoilla minkään talvitamineiden kanssa, kaupat myyvät läpökästä ja kukkamekkoa, vaikka ulkona tuiskuttaa. Löysinkin kahdet erilaiset kengät, joita niiden kiistattomasta käytännönläheisyydestä saatoin harkita. Toiset olivat Pomarfinnit ja niitä sovittaessa huomasin olevani mitä naurettavimman brändiajattelun orja. Koska kyseinen kenkämerkki leimautuu mielessäni keski-ikäisyyteen, ei-helsinkiläisyyteen ja henkiseen demariuteen (parempi tietty kuin henkinen kokoomuslaisuus) ja koska olen käynyt Pomarfinin tehtaanmyymälässä Pomarkussa (sukuni on vähän sieltä päin) ja ahdistunut pikkukylän laatikkomarketeista ja yleisestä kuolleisuudesta, penseilin kengillekin. Niinpä päädyin toisiin kotimaisiin, jotka kyllä näyttivätkin paremmilta. Kannatan lämpimästi lähituotantoa ja kotimaisuutta, mutta kotimaisten vaatteiden laadukkuus on kuulemma aikamoinen myytti (ja itse kotimaisuuskin on usein myytti).

Vaikka brändäys onkin mielestäni tavallaan tosi naurettavaa ja sotii periaatteitani vastaan, törmään usein yrityksiin ja järjestöihin, joille brändääminen tekisi hyvää. Liittyisin esimerkiksi itse vapaa-ajattelijoihin paljon mieluummin, jos ne vähän markkinoisivat. Nyt minulla on vaikutelma miesvoittoisesta, luonnontiedeuskoisesta nörttilaumasta. Samoin moni kehitysmaakauppa kärsii jonkinasteisesta uskottavuuspulasta; jos myynnissä on pääosin riemunkirjavia peruninka-halattihuppareita, puutulppaaneita ja huolinukkeja (huolinuket ovat mielestäni kauheita, se, että joku ei ole lapsityövoimalla tehtyä, ei vielä tee tuotteesta ei-turhaketta, etenkin kun siihen yhdistää taikauskon ja räikeänkeltaisen värin) ainakaan minä en ala sen asiakkaaksi. Pomarfinn voisi luoda kotimaisuudesta samanlaisen myyntivaltin kuin Karhu Originals, palkata jonkun nuoren kenkädesignerin (näitäkin Suomessa riittää, ihmisiä koulutetaan luovalle alalle liikaa suhteessa työpaikkoihin) suunnittelemaan hauskoja ja omintakeisia kenkiä kestävistä materiaaleista. Ja vaikka vegaanikenkiä, niitä ei taida kotimaisina helpolla saadakaan?