maanantaina, elokuuta 31, 2015

Kesän parhaat

Puhuimme viikonloppuna mökillä miehen kanssa, että tämä kesä on ollut pitkä kesä. Ja pitkä yksinomaan hyvässä mielessä. Juhannuksesta tuntuu olevan monta kuukautta (ja niihnhän siitä oikeastaan onkin, mutta näin keski-ikää lähestyvänä yleensä oma aikahorisontti on päinvastainen, muistelee tammikuuta kuin eilistä päivää) ja kesään on mahtunut harvinaisen paljon menemistä ja tekemistä. Suurin syy lienee se, että lapset ovat jo aika isoja, neli- ja kuusivuotiaita. Elämässä ei myöskään ole ollut mitään sen suurempia muutoksia, jotka olisivat itsessään vieneet aikaa ja energiaa kesäelämältä. Kesään on mahtunut monta tapahtumaa, monta muualla kuin kotisängyssä nukuttua yötä, molempien lasten synttärit leipomisineen, askarteluineen ja vieraineen, kesän luonnollisena päätapahtumana Berliinin matka, sekä myös sopivasti vapaamuotoista hengailua Kumpulan maauimalassa (eli Maakumpulassa), leikkipuistoruokailuissa, kasvitieteellisessä puutarhassa, omalla ja kavereiden siirtolamökeillä ja erilaisissa stadin kesätapahtumissa. 

Kävimme myös ensimmäistä kertaa ikinä Kivinokassa, tässä ihan hiljattain, elokuun loppupuolella. Noloa myöntää, mutta en tosiaan ole aiemmin alueella käynyt, vaikka se on helposti saavutettavissa, suhteellisen lähellä sekä kotia että mökkiä. Paikka on jotenkin ihan tajuton: vehreä metsätie, jonka varrella on jotenkin oikullisen hulvattomasti sinnetänne putkahtaneita miniatyyrimökkejä, joiden rinnalla siirtolamökkimme näyttää jättiläiseltä. Värikkäitä pikku mökkeleitä keskellä metsää, puutarhana muutama ruukku tai vanha alppiruusu. Autottoman tien päässä uimaranta täynnä vapaassa käytössä olevia rantaleluja, suihkut, kahvila ja veskit. Ranta sopivan matala pienillekin lapsille. Ja mikä parasta, rannalta näkyy rakkaan Helsingin siluetti ihan uudesta näkökulmasta. Siinä uidessani linnunmaidon lämpöisessä merivedessä fiilistelin sitä maisemaa, sen tuttuutta ja yllättävyyttä, tuolla on meidän taloyhtiön tornitalo, tuolla tv-torni, kas, Paavalinkirkko onkin oikeastaan ihan eri kohdassa kuin kuvittelin, tuolla huristaa metro. 

Kesäarkea on eletty siirtolamökillä. Kun lasten nukkuminen on helpottunut, ollaan tajuttu, että mökillä kannattaa olla putkeen useampi yö. Yhden yön visiiteistä jää mieleen lähinnä jatkuva siivoaminen ja järjesteleminen. Mökkihän ei ole varsinaisesti meidän, vaan vanhempieni. Vanhempani ovat hyvin höylejä mökin käytön suhteen ja iloitsevat siitä, että mökki on melkein meidän kesäkoti. Toisaalta heillä on aika tiukat kriteerit siisteyden ja järjestyksen suhteen ja meidän täytyy luonnollisesti niitä noudattaa. Mökki on oikeastaan hämmästyttävän iso, koska siinä on vintti. Vielä lapset eivät nuku vintillä, vaikka se suunnitelma on ollut puheissa jo pari vuotta. Mökille johtaa hieman turhan jyrkät tikkaat, enkä vielä aivan luota nelivuotiaan ”sattuu ja tapahtuu” -ukkelin meininkeihin, mitä lattiatasossa olevaan, helposti avattavaan vintinikkunaan tulee. Olemmekin ratkaisseet asian siten, että herkkäuninen mies nukkuu vintillä ja muu perhe alakerrassa. Mökillä riittää aina tekemistä. Ruoka tehdään pitkän kaavan mukaan, ei tulisi kuuloonkaan vetää jotain ankeita eineksiä mökillä (vaikka kotiarjessa pinaattiletut kuuluvatkin arkirepertuaariin) vaan pyritään siihen, että hyödynnetään oman maan satoa niin pitkälle kuin mahdollista. Näin loppukesän ja alkusyksyn taitteessa on jotain aivan biologisella tasolla tyydyttävää tehdä omalle perheelle ruokaa, kun perunat, salaatti, kesäkurpitsat, pavut ja yrtit nousevat omasta maasta. Puhumattakaan valtavasta vattusadosta ja itse keitetystä herukkamehusta. Aika usein mietin, että olen onnellisimmillani tehdessäni ruokaa tuoreista, terveellisistä ja itsekasvatetuista aineksista rakkaille ihmisille. Ei ihme, ettei oma ura ole maailman nousujohteisin. 

Ja se kesän kohokohta, Berliinin matka. Jännitin lentoa etukäteen, olinhan onnistunut olemaan lentämättä kuutisen vuotta, edellinen lentomatka suuntautui Firenzeen, kun odotin esikoista. No, lennot menivät kuin vettä vaan. Berliiniinhän lentää vain reilut kaksi tuntia, se oli hyvä aloitus lapsille, jotka olivat ekaa kertaa lentokoneessa. Lainasimme pari lentämistä käsittelevää kirjaa kirjastosta ja luimme niitä etukäteen. Olimme varanneet puuhakirjoja ja pussin karkkia matkaa varten ja katselimme innokkaasti maisemia lintuperspektiivistä. Oma pelko väistyi taka-alalle heti, ei tosiaankaan olisi ollut eettistä näyttää sitä omille lapsille, oikeastaan lentosiedätys tapahtui juuri sitä kautta, että nyt on pakko olla aikuinen. Perillä reissasimme hotelliin useammalla eri junalla ja sekin oli lapsista vain hauskaa, aikuisilla tahtoi vähän pinna kiristyä säätämisen suhteen. Ylipäätään, on tärkeää ottaa oppia lasten ennakkoluulottomuudesta kaiken uuden suhteen ja samalla olla tartuttamatta heihin omia tunnelmia, koska lapset ovat varsinaisia ilmapuntareita kaiken stressin ja ärhentelyn suhteen. 

Hotellimme oli tylsä ja välttävä perushotelli hotellikorttelissa, ilmastointi ja netti eivät kumpikaan toimineet (ilmastoinnin toimimattomuus ei haitannut, koska Berliinissä oli ihan sama keli kuin Helsingissä). Se sijaitsi suhteellisen lähellä Potzdamer Platzia ja Checkpoint Charlieta, mutta koska meitä eivät silläviisiin pikaisesti nähdyt turistioppaan ekalla sivulla komeilevat nähtävyydet ensisijaisesti kiinnostaneet, tällä sijainnilla ei ollut erityisesti mitään lisäarvoa. Totesimmekin, että seuraavalla kerralla otetaan yöpaikka (jos minä saan päättää, mieluiten Airbnb-tyyppinen ratkaisu) jostain valmiiksi ihanalta paikalta, ettei jokaisena päivänä tarvitse välttämättä matkustaa S- tai U-bahnilla pitkiä matkoja. No, hotellin hyvänä puolena mainittakoon pieni kitchenette (oikeastaan hotelli oli vain kallis Omenahotelli, jos näin voi luonnehtia) ja kylpyamme. Löysimme heti ekana päivänä jostain Kreutzbergin kosmetiikkakaupasta (Suomessahan ei nykyään ole näitä maailmalla niin yleisiä kemikalioita, joissa myydään päivittäiskosmetiikkaa, pesuaineita, mausteita, vaippoja, vessapaperia, vitamiineja jne) paitsi sikahalpaa ja ihanaa luonnonkosmetiikkaa, myös veden värjääviä kylpypillereitä. Lapset kylpivät joka ilta joko liilassa tai turkoosissa vedessä. 

Berliini on lapsille ihana kaupunki. Lähes joka korttelissa on mainio leikkipuisto huimine liukumäkineen, vesipumppuineen, kiipeilytelineineen. Puistovälineet eivät ole tutunturvallista lappsettia vaan jotenkin käsin veistetyn näköistä tummaksi käsiteltyä puuta. Puistoissa hengaa lapsiperheitä Bugiksineen ja kantoliinoineen, iltaisin bisse kädessä, mutta kukaan ei örsötä humalassa. Joku saattaa polttaa savukkeenkin. Lapset hilluvat vapaana, ränkyttävät vesipumppua ja kiipeilevät tarzaneina kiipeilytelineen köysissä. Puistoa ympäröivät plataanipuut ja ihanat, viime vuosisadan alun kerrostalot. Aurinko paistaa. Kun nälkä alkaa kaihertaa, kerätään joukot ja lähdetään läheiseen turkkilaiseen, josta saa vegaanilautasen femmalla ja börekiä kolmella eurolla. Ja ruuan saa nauttia terassilla, keskellä katuvilinää. Ihanaa. 

Kävimme useammassa museossa, katukirppiksillä ja eläintarhassa. Viimeksi mainittu aiheutti aikamoisia moraalisia pohdintoja, mutta päätimme kuitenkin lähteä, koska halusimme mahdollisimman lapsilähtöisen päivän. Kyllä ne kissaeläimet ahdistivat ja mietitytti, onko hylkeiden paikka siellä yleisön hauskuttajina. Toisaalta, norsut ja kirahvit näyttivät nauttivan ja paikka oli kokonaisuudessaan hämmentävän hieno myös arkkitehtonisessa ja puutarhasuunnittelullisessa mielessä. DDR-museo oli hauska ja tiivis, joskin tosi täynnä turisteja. Siitä olisi saanut enemmän irti ilman lapsia. Tekniikan museo oli lapsilähtöisempi ja myös todella laaja. Trödelmarket-kirppis osoittautui ylikalliiksi antiikkitoriksi, ostin sieltä tosin yhden paidan ja lapset saivat käytettyä muovikrääsää, mutta yleisesti ottaen se oli lievä pettymys. Paljon parempi kirppis bongattiin sattumalta Friedrichshainista. Kreuzbergin turkkilainen tori oli omasta mielestäni aivan mahtava kaikkine halpoine hedelmineen ja hassuine kangaskauppiaineen. Muu perhe ei oikein tungosta jaksanut, mutta olisin yksin viihtynyt siellä varmaan monta tuntia ja saanut tuhlattua mojovasti rahaa. 

Englantia Berliinissä osattiin ihan ookoosti, ei toki yhtä hyvin kuin Suomessa, mutta kuitenkin. Muutamia kertoja törmättiin ihan enkku-ummikkoihin, mikä on ymmärrettävää, koska ravintoloita pyörittävät pääosin turkkilaistaustaiset maahanmuuttajat, joille jo Saksa on uusi kieli. Onneksi miehen työväenopisto-saksalla pärjättiin varsin mukavasti. Ja onneksi vegan on vegan kaikilla kielillä. 

Eniten kai mekin, kuten kaikki muutkin Berliinissä vierailevat hipsteri-suomalaiset, rakastuimme Friedricschainin kaupunginosaan. Siellähän me häämatkallammekin pyörimme. Friedrichshain on vaan niin ihana, täynnä ravintoloita, pikkuputiikkeja, ihania perheitä, koiria, kauniita taloja. Ja siellä on valtavan suuri kansanpuisto, sellainen semisti neukkuaikainen, jossa on myös pompöösi betoniveistos, jota skeittarit käyttävät ramppina. Puistossa pyöriessä törmättiin hienon leikkipuiston jälkeen äkkiä ilmaiseen pomppulinnaan, jota joku eläkeikäinen mies piti ihan huvikseen pystyssä, lapsia ilahduttaakseen. Kyytipojaksi ostettin euron popparit. Leijoja lennätettiin, lapset riekkuivat, koirat kipittivät, ihmiset pyöräilivät ja lenkkeilivät, piknikkasivat, nauttivat alkoholia sivistyneesti. 

Seuraavalla kerralla pidän huolta siitä, että hotellissa toimii netti, tai sitten printtaan kaikki mahdolliset ja mahdottomat osoitteet ja kartat valmiiksi. Otan asiakseni ostaa kemikaliosta vuoden tarpeiksi halpaa ja ihanaa luonnonkosmetiikkaa ja viimeisenä päivänä hamstraan matkalaukun täyteen vegaanisia nakkeja ja leikkeleitä. Huolehdin ajoissa postimerkkien hankinnasta (todella hankalaa) ja nostan tukun käteistä Suomesta, koska Berliinissä ei harasteta korttimaksuja yhtään samassa määrin kuin täällä. Etsin majapaikan ihanalta alueelta, mielelläään sellaisen, jossa on vedenkeittimen lisäksi myös hella ja tiskimahdollisuus, ja kokkaan aamiaisen perheelle ihanista torin antimista. Itse asiassa haluaisin muuttaa Berliiniin tyyliin kuukaudeksi-pariksi, mutta se taitaa jäädä haaveeksi. 


sunnuntai, elokuuta 02, 2015

Hoito

Pitäisi oikeastaan kirjoittaa täyteläisestä kesästä, sillä sellainen se on ollut, nyt elokuun alusta taaksepäin katsoen. Olemme olleet huomattavan usein muussa kuin kotisängyssä yötä ja Berliinin matka oli matkustuslogistiikkansa puolesta paljon helpompi ja kivuttomampi kuin osasin odottaa. Luulin pelkääväni lentämistä, mutta en pelännytkään. Luulin ikävöiväni kotiin, mutta en ikävöinyt, kotihan oli minulla siinä mukana perheen muodossa.

Taidan kuitenkin tällä kertaa kirjoittaa lukemastani kirjasta, koska se resonoi niin hyvin tuon edellisen tekstini kanssa. Kyseessä on siis Jessica Sunin Hoito, jonka erikseen varasin kirjastosta sen kiinnostavan aiheen takia. Luin kirjan lentokoneessa ja ensimmäisenä unettomana yönä (myöhemmin ei univaikeuksia ollut, koko päivän ympäriinsä lampsiminen piti siitä huolen). Hoito kertoo narsistisesta energiahoitajamiehestä, joka viettelee itseään reilusti nuoremman, ekohenkisen ja ilmeisen älykkään naisen ja murentaa tämän itsetuntoa erilaisilla sadistisilla tempuilla ja valtapeleillä.

 Valtapelit ja alistaminen "rakkaus"suhteissa ovat aina kiehtoneet minua (ainoastaan!) kirjoissa, tämän takia vaikutun niin paljon Jean Rhysin kirjoista. Kuviot, jossa rakkauden ja parantamisen nimissä tehdään toiselle ihmiselle hirvittävää henkistä väkivaltaa ovat niin loputtoman monimutkaisia, moni-ilmeisiä ja samalla iänikuisia. Aika monella meistä on kokemus ihmisestä, joka pyrkii ensin ihastuttamaan ja lumoamaan ja sen jälkeen tavoittelee sinusta henkistä niskalenkkiä. Taitaa jopa olla, että tällaisia ihmisiä (kai nykyään lähinnä juuri narsisteiksi määriteltyjä) on tietty prosentuaalinen osuus väestöstä. Koska kukapa ei muistaisi ala-asteelta sitä selkäänpuukottavaa opportunistityttöä, jota ei totisesti halunnut vihollisekseen. Tai sitä bileiden säteilevää keskipistettä, jonka lyhytkin huomionosoitus jättää hivelevän olon, ja samalla jotenkin huoramaisen. Minulla ei ole koskaan ollut tällaista narsistista vallankäyttäjää seurustelukumppaninani, mutta edellisen kirjoituken esoteeriset mulkut ovat juuri kyseistä porukkaa.

Harmi vaan, etten oikein päässyt kirjan fiilikseen sisään. Ehkä minua häiritsi se, että minäkertojana toimi tämä energiahoitajamies itse. Ja hänen aivoituksensa, tunteenpurkauksena ja jotenkin töksähtävät inhontulvahduksensa naispäähenkilöä kohtaan olivat hetkittäin jotenkin epäaidon tuntuisia. On tietysti varmaan varsin vaikeaa asettua tunnekylmän narsistin asemaan, etenkin jos kirja on osittaista itseterapiaa ja pohjautuu omaan kokemukseen uhrina olemisesta (en tosin tiedä onko näin, mutta jokin kutina minulle tuli, että Hoito pohjautuu jossain määrin tositapahtumiin), mutta energiahoitajasta rakentui oudon epäkoherentti kuva. Tavallaan jonkinlainen sadistinen mastermind, toisaalta taas tökerö ja läpinäkyvä uuvatti. Myös jotkut tämän energiahoitajan tempauksista, kuten juottaa tyttöystävälle ripulia aiheuttavaa troppia drinksun joukossa, vaikuttivat aika kilareilta. Luulisi, ettei mestarimanipulaattorin tarvitsisi turvautua kenenkään konkreettiseen myrkyttämiseen.

Ja samalla piti ihmetellä, miten naispäähenkilö, energiahoitajan tyttöystävä millään tavoin pystyi alistumaan törkeään kohteluun? Oliko seksi muka niin hyvää, että se peitti muun alleen? Kyseessä oli kuitenkin aikamoinen superdonna, kaunis, älykäs ja koulutettu vegaani, joka kerta toisensa jälkeen lankesi narsistin lirkutteluihin. Naivius vituttaa minua aina, esiintyy se sitten tosielämän ihmisissä tai romaanihenkilöissä.

Kiehtovaa kirjan tarinassa oli se, että energiahoitaja verhosi vallan- ja nujertamisenhimonsa "egon tuhoamiseen", sellaiseen henkisyys-mumbojumboon, joka tuntuu uppoavan moneen skeptisempäänkin ihmiseen. Ja kai se egottomuus parhaimmillaan tavoitteleekin jotain korkeampaa zen-olomuotoa ja henkisen kirkkauden ylintä porrasta, mikäpä siinä. Kerta toisensa jälkeen energiahoitaja nuijii naisensa itsetuntoa häpäisemällä, nöyryyttämällä ja hylkäämällä - vedoten siihen samaan, egon kurittamiseen. Tuollaisella puheella voi kätevästi oikeuttaa henkisen väkivallan. Kuviohan on ihan sama kaikissa gurupohjaisissa uskonnollisissa ja henkisissä liikkeissä.

Ajoittain narsistisen minäkertojan ääni on hilpeän osuva. Energiahoitaja pilkkaa mielessään naisen veganismia, joka ilmenee sellaisena kaupassa kovaan ääneen taivasteluna "mutta tässähän on mehiläisvahaa!" ja naisen mukafeministisyyttä ja silkkaa nuoruudesta johtuvaa lapsellisuutta. Muutenkin perinjuurin kyynisen miehen huomiot ulkomaailmasta ovat hetkittäin hörähdyttäviä.

Oli kiinnostavaa lukea tämä kirja, etenkin kun nainen edusti jossain muodossa omaa viiteryhmääni ja Helsinkikin oli tuttu itsensä. Mutta silti jäin kaipaamaan vielä tarkkasilmäisempää ja hienovaraisempaa henkisen myllyttäjän kuvausta.

Tähän pitää loppuun mainita, että loistava kahden eri narsistin kuvaus löytyy Päivi Alasalmen (yksi suosikkikirjailijoistani) kirjasta Ystävä sä naisien. Kirjassa päädytään koulun keittolan kautta uskonlahkoon, ja vaikka kirjan clou onkin selvästi uskonlahkon johtaja, komea ja seksikäs Auvo, minua kiehtoo enemmän kuitenkin kirjan alkuosan narsistinen siivooja Meija. Niin herkullista, nasevaa ja psykologisesti hienovireistä kuvausta nimenomaan naistenvälisistä valtapeleistä saa harvoin lukea.

perjantaina, heinäkuuta 17, 2015

Hyväuskoisuus vs kyynisyys

Tämä asia jaksaa aina askarruttaa. Että missä kulkee hyväuskoisuuden suhteen se raja, jonka toisella puolella on terve luottavaisuus ja toisella puolella haitallinen naivius? Olen miettinyt tätä monelta kantilta, esimerkiksi sitä kautta, että tunnen aika paljon ihmisiä ja aika paljon vähän hörhöyteen kallellaan olevia ihmisiä. Ammennan positiivisesta maailmankatsomuksesta voimaa. Joskus taas pyörittelen silmiäni ja mietin, miten vietävissä jotkut voivat olla. Ja miten vietävissä oleminen pahimmillaan täräyttää naamaan niin isolla kartulla, että entisestä enkelin silmin maailmaa katselleesta tulee pahimman luokan kyynikko.

Minulla on muutama tuttu, jotka nuorempana rakastuivat aika usein esoteerisiin mulkkuihin. Esoteerisella mulkulla tarkoitan itserakasta, itsekästä ja itsekeskeistä, yleensä komeaa ja karismaattista tai ainakin karismaattista miestä, jolla on omasta mielestään joku kosketus ylempiin voimiin, kolmas silmä tai muita henkisiä tai hengellisiä ominaisuuksia. Yksi tällainen esoteerinen mulkku moitti ystävääni epänaiselliseksi ja epäseksuaaliseksi ja pyysi tätä aina väliin poistumaan omasta kodistaan, että ”saisi olla karmansa kanssa kahden”. Toinen väitti näkevänsä naisten katseesta, onko heille tehty abortti. Kolmas sai narrattua naisen naimisiin ja äidiksi asti ja laiminlyö nyt perhettään parhaansa mukaan, koska oman itsen kehittäminen ja henkisyys on tärkeämpää. Eräälle huorissakäyminen oli osa henkistä kehitystä.

Vaikka olen monessa mielessä keskeneräinen, höhlä ja keski-ikäiseksi naiseksi näemmä vieläkin toistaiseksi aika vaiheessa monen oman minuuden rakentumiseen liittyvän jutun suhteen, tässä kohtaa olen aina ollut aika varmoilla vesillä. Iskunkestävä paskanilmaisimeni on aina hälyttänyt samantien, kun olen kohdannut esoteerisen mulkun. Itserakas, hengellislähtöinen karisma ei ole uponnut minuun koskaan piirun vertaa, ja minun on ollut hyvin vaikeaa samaistua naisiin, jotka rakastuvat tällaisiin miehiin. Eikä tarvitse olla edes hengellinen tyyppi kyseessä. Taannoin seurailin vähän sivummalta, kun muuan nahkahousuinen runoilija niitti naisia kuin Jim Morrison konsanaan. Minusta runoilija oli semialkoholisoituneelta vaikuttava, tympeyksiä mumiseva naisvihaaja, jonka charmille olin täysin immuuni. Onnittelen itseäni aina muistaessani, että juuri tässä kohtaa satun olemaan aika ehjä ja kokonainen - en ole koskaan rakastunut renttuihin (paitsi nuorena ihastunut) vaan aina enemmänkin sellaisiin turvallisiin potentiaalinen isä -miehiin. 

Joo, niin. Hyväuskoisuus vs kyynisyys? Tässä kohtaa olen yrittänyt itse ottaa askeleita takaisin hyväuskoisuuden suuntaan. Olen nimittäin usein ihan turhankin skeptinen ja huomaan, että luonnontiedeuskovaisuus on uskovaisuutta sekin, eikä Hesarin tiedesivuilla aina kerrota totuutta, vaikka siellä onkin otettu linjaksi ampua alas kaikki hörhöltä kalskahtavat ravitsemus- jne teoriat. Uskonhan itsekin nimittäin toisaalta moniin valtavirrasta poikkeaviin käytänteisiin, kuten vaikka pitkään imetykseen, siihen, ettei lapsia tarvitse erityisesti kouluttaa nukkumaan yksin ja öö… kaikki ei-valtavirtanäkemykseni taitavat pääosin liittyä lapsiin. Kasvissyöntikin on niin yleistä nykyään, ettei siitä taida kovin radikaaliksi identiteettijutuksi olla. No, huomaan kuitenkin, että ahdistun myös sellaisessa skepsiläisessä ”pilkataan kaikkien pyhiä juttuja ja nauretaan niiden suunnattomalle tyhmyydelle” assburger-ilmapiirissä, etenkin kun siihen liittyy hyvin herkästi tietyntyyppinen naisvihamielisyys. Okei, inhoan rokotevastaisuutta enkä kestä mitään ”soija on ihmisravinnoksi kelpaamatonta” -kohkaamista, mutta en myöskään jaksa, että FB-uutisvirrassani jatkuvasti keskitytään pilkkaamaan väärässä olevia ihmisiä. Tämän takia erosin Skepsiksen FB-ryhmästä. Erosin muuten myös feministiryhmästä… kaikki ryhmässä olleet varmaan ovat huomanneet, että siellä on aika, hmmm, tiukat kriteerit. 


Joo, eksyin taas sivuraiteelle, enkä enää ihan tarkkaan muista, mikä alkuperäinen punainen lankani oli. Kuopus kärttää toista aamiaista ja esikoinen melskaa muutenvaan. Menen siis jatkamaan kesälomaa lasten kanssa, moro! 

torstaina, kesäkuuta 18, 2015

Kesämoi!

Huomenna lähdetään perinteiseen tyyliin juhannukseksi Keski-Suomeen, kauniisiin harju- ja järvimaisemiin. Hengaamme sukulaisten kanssa, katselemme kokkoa, tapaamme jyväskyläläistä ystäväperhettä, ajamme vielä tulomatkalla Tampereelle yhdeksi yöksi. Menomatkalla ajetaan Joutsan maisemareittiä, ehkä pysähdytään Putkilahden pieneen ruokakauppaan, jos se on vielä auki. Lapset katselevat takapenkillä Dinojunaa, minä en lätkytä älypuhelinta vaan viihdytän miestä ja luen Kultarintaa.

Pakattiin kerrankin ajoissa valmiiksi, tein jopa hienot eväsleivät, koska sorruin ostamaan hienot eväsrasiat (tai no, ei ne nyt ulkoisesti niin hienoja ole vaan tavallisen pakasterasian näköisiä) joissa on jäädytettävät kannet, ja pitäähän niitä kansia päästä testaamaan. Lasten UV-uikkarit pakkasin viime hetkessä takaisin kaappiin, mikään ei oikein viittää siihen, että lähipäivinä olisi riski saada palovammoja auringonpaisteesta. Sen sijaan kuravermeet ja villasukat on pakattu, kuten myös hyttysmyrkky, punkkipihdit ja lasten Burana.

Kotiin tultua on tarkoitus tehdä vielä vähän töitä, suunnitella muraalia kotitalon seinään (jee!!), hengata siirtolamökillä, maauimalassa ja puistoruokailussa, nähdä ihmisiä ja marssia Prideillä. Olla katsomatta Netflixiä (bingasin jo OITNB:n kolmannen kauden, aaaaah) ja lukea sen sijaan niitä kirjoja. Heinäkuussa rikon kuuden vuoden lentolakkoni ja lepatamme sinivalkoisin siivin Berliiniin, tuohon hipsterilapsiperheiden vegaanimekkaan. Odotan matkaa kuin hepo kesää, tosin lento hirvittää niin paljon, että pitää varmaan hulluna opiskella jotain mindfulness-tekniikoita ja/tai juoda punaviiniä. Lapset ovat lentokoneesta varmaan ihan mehuissaan, ihan kuten minäkin lapsena olin.

Ylipuhuin ystäväni ostamaan vauvalleen Bugaboot paskojen rämpylävaunujen asemesta. Sijaiskuluttajuus goes next level! Muutenkin tämä vauva on se kolmas, täydellisesti vauvatettu lapseni, jota en itse ehtinyt hommata. Täysimetetty, liinailtu, perhepeteilty ja tulevaisuudessa sormiruokittu pullerovauva pikkuinen, ihana kummivauvani. On kätevää kun vauvat voi ulkoistaa ystäville ja nautiskella niiden vaippapyllyisistä olemuksista ja naurettavista lihaviittiposkista ilman yöheräilyitä tai semmoisia.

Kaunista, kukkaisaa ja tuoksuvaa juhannusta kaikille!
Anki - Ne kesäyöt


perjantaina, toukokuuta 29, 2015

Hajanaisia havaintoja ulkonäöstä ja sen kohentelusta

Tänään, päiväkodin kevätjuhlassa pidättelin naurua hassuja esityksiä katsellessani ja ilmeilin aina väliin kannustavasti kuopukselle, joka tapansa mukaan mökötti penkillä rytmimunan kanssa ja irvisteli aina väliin, eikä ainakaan osallistunut tansseihin. Esikoistakin tuppasi jännittämään, kotioloissa kovin esiintymishaluinen ja riehakas tyttö pureskeli paidankaulustaan ja kiemurteli ujona. Eivätpä nuo korkeatemperamenttisetkaan lapset mitään sirkushevosia ole.

Minusta on ihanaa katsella omia lapsiani, niinkuin tietysti kaikista vanhemmista on. Nyt kun esikoinen on kohta kuusivuotias ja kasvojen taaperomaisuus on jo melko lailla haihtunut, mietin usein, että siitä taitaa tulla aika kaunis tyttö. Tottakai katson häntä äitinä ja äärimmäisen värittynein silmälasein, mutta vaalea kihara tukka, suloinen ruususuu ja isot sinisilmät ovat kyllä tosi suloiset. Tytär on myös luonnostaan hoikka, joka on ulkonäkömarkkinoilla haluttu piirre. Ääh. Ja tässä vaiheessa törmään käärmeissäni kaikkeen mahdolliseen: inhoon omaa konformismia kohtaan, feminismiini, pullean pikkutytön traumoihin, kaikkeen. Inhosin lapsena sitä, kun nätit tytöt saivat kaiken anteeksi nätteydellään. Inhosin, että he saivat pääroolit näytelmissä ja Lucia-neitoina, eräs erityisen suloinen ja pikkuinen sai juoksukilpailussa ykköspalkinnon, vaikka hänen kanssaan täsmälleen samassa ajassa juoksi toinen, hevosen näköinen hapsutukkatyttö. Itse opin varsin pian, että minun avuni ovat toisaalla. Että jos en olekaan suloinen pikkutyttö, olen aika hyvä esittämään noitaa, aika hyvä piirtämään ja aika hyvä kirjoittamaan äikän aineita. Ja aika hauska. Kun ei ollut prinsessa, piti kehittää muita ominaisuuksia. Sellaista kyllä toivon omillekin lapsilleni.

Meillä ei myöskään kotona erityisesti painotettu ulkonäköasioita. Siisteyteen ja perushygieniaan tietysti kannustettiin, ja olemme äidin kanssa aina olleet jonkinlaisia vaate-esteetikkoja. Äiti ei kuitenkaan ollut mikään laittautujatyyppi, eikä minultakaan odotettu samaa. Jostain omituisesta oikusta keksin alkaa meikata 11-vuotiaana ja äiti suhtautui asiaan hämmästyttävän joviaalisti, hän antoi minun tilata pari kertaa Yves Rocherilta pastellisia luomivärejä ja liilaa huulipunaa. Niillä (sekä lampaankäkkäräpermiksellä) tehokkaasti rumensinkin itseäni, kunnes aloin lukea vanhoja tyttökirjoja ja friikahdin viktoriaaniseen tyyliin, lopetin meikkaamisen siihen paikkaan ja aloin käyttää palmikkoja satiininauhoin. Toki tämäkin tyyli kohtasi ajan saatossa loppunsa ja rupesin hieman gootahtavaksi hipiksi (tosin gooteista ei 90-luvun Porvoossa oltu kuultukaan), hennasin tukkani ja aloin käyttää mustia virkattuja paitoja ja leveälahkeisia farkkuja. Hurjimmillaan, lukiossa, minulla oli Fiskarsin vasenkätisten saksien värinen tukka, mutta ihan sikaradikaaleihin ulkonäkökokeiluihin en koskaan lähtenyt, en kovin näkyviin lävistyksiin, rastoihin tai isoihin tatskoihin. Nykyään minulla on ihan sama hennatukka kuin teininäkin, ja samanlainen Marimekon laukku kuin parikymppisenä. Kun sitä tyylinsä löytää, turhaa siitä on sitten enää lipsua.

No joo. Mutta omien lasten ihastelun ja omien tyylivalintojen lisäksi tämän bloggauksen piti käsitellä nykyajan laittautumiskulttuuria ja sen hämmentävyyttä omasta näkökulmasta. Mietin juuri eilen jossain julkisessa kulkuvälineessä ohimennen, etten koskaan ole nähnyt yksiäkään ripsienpidennyksiä, jotka näyttäisivät aidoilta ja viehättäviltä. Yleensä ne näyttävät kutittavilta, korpinmustilta kynnysmatonpalasilta kantajansa yläluomella. Ja yleensä rakennekynnet näyttävät halvan pornoleffan (onko niitä kalliitakin?) kannesta revästyiltä munakynsiltä (kiitos termistä Taikinanaamalle) ylenpalttisine pituuksineen ja tekotimantteineen. Ja hiuslisäkkeetkin tekevät tukasta jokseenkin epäluontevan näköisen. Tai sitten on niin, että oma, eittämättä varsin harjaantumaton silmäni poimii joukosta vain ne epäluonnolliset versiot, ja onnistuneet saavat minut vain kuvittelemaan, että tuotapa on siunattu upeilla naamakarvoilla/pääkarvoilla/jne. Kuitenkin aina näin pennosiaan laskeskelevana pienyrittäjänä pyörii mielessä, että kuinka paljon massia noihin menee? Pienyrittäjiähän ne kynsiteknikot ja kampaajatkin ovat, joten hieno homma, että he saavat elantonsa, mutta minä en koskaan vaan voisi kuvitella tilannetta, jossa omaan budjettiin sisältyisi kuukausittainen ripsi- tai kynsihuolto. Että mistä se ulkonäköön panostaminen on pois, noin niinkuin rahallisesti? Ja ajallisestikin? Mietin tätä eilen, kun haudutin omaa tukkaani hennamöllöllä koko illan. Mitä pidempi kärsivällisyys, sen parempi vaikutus. Ja sen enemmän sotkuisia pyyhkeitä ja kylpytakkeja. Onneksi henna sentään maksaa vain 7,90 per pussi ja siihen losotettava väkiviinaetikka on vielä halvempaa. Kärsivällisyys palkittiin, nyt tukka on juurta myöten punainen.


torstaina, toukokuuta 21, 2015

Lapsuuden leikkikunnaat, osa x

Lapset lähtivät toissapäivänä kotieläintilalle päiväkodin kanssa. Hieno homma! Lasten päiväkoti on tosi kiva, enkä nyt tällä kertaa aloita urputusta siitä, että itse asiassa kaikkien päiväkotien pitäisi olla tuollaisia kuin lasten yksityinen päiväkoti on. Olisi kiva että olisivat, mutta eivät ole. No can do, vaikka parhaani olen yrittänyt.

Huomasin, että kotieläintila oli eri kuin viime keväänä. Tämä viimeisin viisiitti suuntautui Porvooseen, Sikilän kylään (onkohan siellä tosi hedelmällistä porukkaa?). Kulmat kuulostivat tutuilta, muistin yli kahdenkymmenen vuoden takaisen ravihevostallin, sen, kuinka me luokkakaverin kanssa reissasimme 11-vuotiaina uskollisesti lähes jokaisen koulupäivän jälkeen bussilla Sikilään hoitamaan ja rapsuttamaan hevosia. Sikilä oli (ja on) vähintään parinkymmenen kilometrin päässä Porvoon keskustasta ja bussi kiersi kaikki mahdolliset maitolaiturit. Perillä tallilla me värjöttelimme suurimman osan aikaa ulkosalla heppoja ihailemassa, kunnes viideltä-kuudelta hevosten omistajat veivät ne talliin, ja saimme hetken aikaa hoitaa ja helliä niitä. Oma hoitohevoseni oli nimeltään Monia Prophet, kunnes se melko pian vietiin teuraaksi. Seuraavan hevosen nimeä en muista. Olimme kuitenkin kaikkien hevostyttö-kategorioiden alimmalla paaria-portaalla. Todellisten hevostyttöjen mielestä ravurit olivat silkkaa paskaa ja tulevaa meetwurstia, ja jossain vaiheessa minulle selvisi, etten edes ollut Monian ykköshoitaja, vaan lähikylän tyttö, meikattu yläasteikäinen, oli se, joka Monian tarpeista ensisijaisesti vastasi. Mukana raahaamilleni, Helsingistä asti ostetuille harjoille ja kumisuille naurettiin, sain lähinnä luoda lantaa. Tallille rakennettiin uutta, nykyaikaista lisäosaa, jossa oli oma halli keinosiemennykselle. Kävimme kaverin kanssa äimistelemässä tamman muotoista härveliä, johon oli asennettu jonkinlainen putki siemennestettä varten. Keinotamman kyljessä oli veriviiruja ja jotain valkoista, jota hieman kavahdimme. 

Sattumoisin tämä hevoshullu kaverini oli hiljattain tullut uskoon äitinsä myötävaikutuksella. Uskoontulo oli hyvin tuomitsevaa ja hihhuloivaa hommaa ja ne tyhjät tunnit ennen hevosten sisälletuontia vietimme kylmällä tallipihalla hengaillen, kaverin kertoessa vanhatestamentillisen jumalan loppumattomasta vihasta ja pikkumaisuudesta: jumala kutsuu sinua vain kerran, ja jos siitä käskystä kieltäydyt, joudut ikuiseen helvettiin, tulijärveen ja kadotukseen. Vaikka olinkin jo aika nuorena skeptikko ja agnostikko, olin 11-vuotiaana sen verran kykenemätön lähdekritiikkiin, että ahdistuin propagandasta vähintäänkin riittävästi. Ja olin muutenkin varsin ahdistunut varhaisteini. Kaverin hihhuliuskonto harsuuntui ajan myötä ja niin myös hevoshulluutemme: emme enää sen kylmän kevään jälkeen jaksaneet reissata maalaiskuntaan taistelemaan elintilasta isompien hevostyttöjen kanssa. Sama fiilis leimaa koko muutakin hevostyttöaikaani: ratsastin mielelläni, pidin hevosista ja niiden hoitamisesta, rakastin laukkaavan hevosen askellusta jalkojeni välissä, mutta kaikki oheispaska, hierarkiat, kiusaaminen ja pompottelu saivat minut lopettamaan ratsastusharrastuksen parissa vuodessa. 

No, tämän lasten kotieläintilavisiitin myötä intouduin surffailemaan lapsuudenkaupunkini tuttuja kulmia Google Steet Viewin avustuksella. On kyllä mainio palvelu, se! Sieltä voi nähdä, miltä oma lapsuuden kotitalo näyttää, ja onko se ikivanha keilahalli edelleen samassa osoitteessa. Surffailu omilla leikkikunnailla tuntui hyvin ristiriitaiselta. Lapsuuslähiöni Keväkummun kadut aiheuttivat paitsi toki hyvin nostalgisia fiiliksiä, myös ahdistusta. Tympeä, tasapäinen ja -kattoinen 70-luvun pikkukaupungin lattapäälähiö, uh. Paikka, johon meidän perhe ei koskaan sopeutunut, paikka, jossa pienimpiäkin poikkeuksia normista, lapsilukua tai ammattia katsottiin karsaasti. Kaikki äidit (paitsi minun) olivat perhepäivähoitajia, kaikkien (paitsi minun) isä oli urakoinut talon pystyyn hartiapankkivoimin. Sinällään näihin lapsuudenmuistoihin liittyy myös paljon hauskoja muistoja: harhailevia pyöräretkiä kouluihastusten kaduille (Wallgreninkatu, Mustikkapolku), orastavaa valokuvausharrastusta puutalokortteleissa, orastavaa talonvaltausta kaverin naapurikorttelin hylätyssä puutalossa, (jonka puutarha oli elämänlankojen valloitama ja josta sisään murtauduttuamme löysimme varhaisen Aku Ankka -suomennoksen nimellä Ankka Lampinen sekä käsinpuhalletun  pullon) ja villivihannesten keräilyä. 

Itse aloitin kotikaupunkini inhoamisen siinä vaiheessa, kun tajusin, ettei siellä ole nuorisoteatteria näyttelemistä isoavalle sielulle, ja keskitin kaikki tarmoni ilmaisutaidon lukioon pääsyyn. Ja kun pääsin, samassa myllerryksessä pois Porvoosta muuttivat myös vanhempani. Me kaikki olemme sielultamme helsinkiläisiä, niin se vaan on. En silti tarkoita dumata Porvoota itsessään, sehän on aivan hurmaava, kaunis, taiteellinen pikkukaupunki ja etenkin Vanhan kaupungin vertaista ei löydy koko maapallolta. Ymmärrän hyvin helsinkiläisperheitä, jotka pakenevat Stadin hulinoita ja ristiriitoja idylliseen ja kai toistaiseksi melko kohtuuhintaiseen rintamamiestaloon Porvooseen. Vierailen mieluusti sellaisissa kodeissa, ajatus omasta talosta ja puutarhasta kuulostaa ihanalta. Samalla olen ihan kauhean iloinen tästä peri-stadilaisesta 70-luvun betoniviidakosta, jossa asun. Kaksi ratikkaa, miljoona junavaihtoehtoa, miljoona bussivaihtoehtoa. Hippejä, tukareita, maahanmuuttajia, spugeja, taiteilijoita, lapsiperheitä. Oma kuplani on täällä. 


sunnuntai, toukokuuta 17, 2015

Krinks-klonks, niin kuin rahtilaivan akselit konehuoneen syvyyksissä

...kun se kääntää hitaasti kurssia.

Otsikon sitaatti on runoilijaystävältäni, jonka kanssa joskus meilitse pohdimme sitä, miten äiti-ihminen vähitellen tulee uudestaan itsekseen, kun lapset ovat vähän isompia. Itsekseen, ja kuitenkin ihan toiseksi.

Omat krinksahdukseni eivät varsinaisesti, ainakaan suoraan liity lapsiin. Tai liittyvät sikäli, että erosin ainakin Facebookin Taaperoimetys-ryhmästä, koska perheessä ei pitkään aikaan ole ollut yhtään taaperoa ja vaikka imetys on ja tulee olemaan ehkä yksi siisteimmistä jutusta koko maailmassa, se ei silläviisiin kosketa enää omaa elämää.

Olen tämän kevään, tai sanotaanko puolen vuoden ajan elänyt hidasta, tietoista muutosta ihmiseksi, joka haluaisin olla. Matka on pitkä, elämän pituinen, kai. Olen niin kyllästynyt siihen huolen ja melankoliaan viittaan, jota kannan mukanani, ja kaikista kyllästynein niiden sivussa tuleviin tympeisiin kavereihin: kyynisyyteen ja ikisarkasmiin ja kyräilevään itsesääliin. En hemmetti soikoon ole ainoa köyhyysrajalla kituuttava pienyrittäjä tässä maailmassa, enkä myöskään ainoa niskakipuinen plantaarifaskiitista ja muista tympeistä elintasovaivoista kärsivä varhaiskeski-ikäinen. En ainoa äiti, joka huutaa lapsilleen joskus turpa umpeen, ja pistää pyörimään sen ännännen Rasmus-Nallen.

Ja samaan aikaan, kun oivallan, että ongelmani ja haasteeni eivät ole uniikkeja, enkä minä pienessä tai suuressa kärsimyksessä ylevä, oivallan, että minun pitää samaan aikaan olla itselleni armollinen ja kannustaa itseäni parempaan elämään. Se, että sorruin syöttämään miljoonatta kertaa lapsille einessoijanakkeja, ei tarkoita, että voisin sitten performatiivisen itsesäälisesti päättää, että olen muutenkin ihan surkea vanhempi, ja antaa niiden katsoa niitä videoita enemmän kuin niille on hyväksi ja komentaa ne ärhentäen iltapalalle. Se, että 5:2 -dieetin ensimmäinen paastopäivä lipsahtaa illalla yli vaaditun kalorimäärän, ei tarkoita sitä, ettenkö voisi toteuttaa seuraavaa päivää tavallaan ihan nollasta lähtien. Elämässä voi mokailla, ja niistä mokista voi ottaa oppia, eikä esimerkiksi toistaa niitä varmuuden vuoksi aina uudelleen. (Nyt alan kuulostaa Maaret Kalliolta, ja tässä olisi oiva tilaisuus irvistellä kyseisen kirjoittajan falskiudelle ja itsestäänselvyyksiä korulausein viljelevälle tyylille, mutta uusi, parempi Lupiini, versio 2.0 ei sorru nyt moiseen ilkeilyyn).

Minulla on siis halua kehittyä ihmisenä. Tämän halun ääneen tunnustaminenkin on ollut jonkinlainen virstanpylväs, kun olen omaksunut sellaisen skepsisläisen asenteen, että mitään muutosta nyt ei ainakaan intentionaalisesti tapahtu kellekään ja suuret oivallukset ovat vain life coachien tyhjää pep talkkia, jolla ei ole kenekään elämään positiivisia pitkäaikaisvaikutuksia. Mutta tuo uber-skepsismihän on ihan paskaa meininkiä, eikä ollenkaan mielekästä jos ihmisluontoa ajattelee. Niinpä olenkin pyrkinyt tietoisesti kehittämään itseäni ensiksikin käymällä Elävä Järjestys -kurssin, jossa käytiin hienoja ja avartavia keskusteluja lapsiperheen tavararöykkiöistä, elämänhallinnasta, itsensä johtamisesta ja siitä, mikä merkitys kaaoksen hallinnalla on omaan hyvinvointiin. Nyt käyn parhaillaan Toimiva perhe -kurssia, jota vetää ihana ja inspiroiva ystävä, jonka asenteesta haluaisin omaksua paljon itselleni. Työhommissanikin kurssitan itseäni parhaillaan.

Olen antanut itselleni luvan nauttia viattomista, pienistä asioista, vaikka jotkut pitäisivät niitä pinnallisina. Olen yrittänyt päästää irti kyynisyydestä esimerkiksi kaupalliseksi määrittelemieni blogien suhteen. Osa niistä on kaupallisuudestaan huolimatta tosi ihania ja visuaalisesti inspiroivia ja nostan vilpittömästi hattua ihmisille, jotka pystyvät markkinoimaan osaamistaan. Aiemmin pidin itseäni vähän falskina, kun kuvasin Instagramiin ihania hyvänmielen fiiliskuvia perheestäni, vaikka sydämessäni asui jatkuva melankolia ja suru. Nyttemmin olen todennut, että nätit kuvat eivät vahingoita ketään, eikä kukaan oletakaan, että lapsiperheen elämä olisi pelkkää puistopiknikkiä ja yhdessä askartelua. Kyllä niitä kura-aamuja mahtuu ihan kaikilla mukaan, niitä ei vaan ehkä halua taltioida. Elämässä pitää olla kauneutta ja keveyttä, viatonta hyvää fiilistä ilman saivartelua ja sarkasmia.

Kesän tullen haluan harrastaa vesiurheilua säännöllisesti. Olen kyllästynyt karmivaan niskajumiin ja huimaukseen, yöllä puutuviin käsiin ja Voltarenin napsimiseen. Ostin jo kahvakuulankin, sellaisen oikein pirteän vihreän.


perjantaina, maaliskuuta 27, 2015

Lupiini tienristeyksessä, vedenjakajalla, mitä näitä nyt on

Kirjoittaminen tänne on takkuillut jo pidempään. Päivittäisen avautumisentarpeen, uutisista möyhäämisen ja taivastelun tarpeen täyttää Facebook. Lapsi- ja kasvatusvertaistukea löydän eräältä laajalta nettifoorumilta (varmaan monelle lukijallekin tuttu), jonne kirjoittaa aika paljon jossain määrin samanhenkistä, ja myös erihenkistä porukkaa. Sen lisäksi olen elvyttämässä erästä toista, pienempää yhteisöä, jossa keskustella lapsijutuista.

Lapsista en oikein osaa Lupiiniin kirjoittaa. He ovat ihania, rakkaita, tavallisia ja terveitä lapsia, joiden edesottamukset tuskin kiinnostavat muita kuin ystäviä ja sukulaisia. Ja Lupiinissa ei ole kuvia, joten mitään kivaa lapsikuvablogiakaan en osaa pitää, sen tarpeen täyttää puolestaan Instagram. Sen lisäksi on aina olemassa riski, että joku käsittää minut väärin ja onnistun loukkaamaan jotakuta olemalla selkeän haluton oikomaan väärinkäsitystä rakentavasti. Viime keväänä huomasin olevani hyvin tyly anokommentoijalle, joka oli huolissaan mahdollisesta kuopus-esikois-suosimis -kuviosta (kaivaen todisteeksi jonkun menneen kirjoitukseni kommenttilaatikon sanamuodon), koska sellaista kuviota meillä ei kerta kaikkiaan ole koskaan ollut ja näen muutenkin todella herkästi verenpunaista kokiessani jonkun haluavan käsittää sanani tarkoitushakuisesti väärin. Menneet kärhämät menneiden blogi-ihmisten (tai no, yksikössä niistä voinee puhua) kanssa ovat tehneet minut jotenkin aivan allergiseksi sille, että joudun yksityiskohtaisesti aukikirjoittamaan jonkun ajatukseni, siis silloin, kun kirjoitan yksityiselämästäni ja kyseessä on täysin tuntematon kommentoija. Tutuille puin syyt ja seuraukset oikein mieluusti, rakastan vatuloida ja puntaroida, mutta sen täytyy tapahtua hyväntahtoisessa ja luotettavasssa seurassa.

Minulla on myös äiti ja sukulaisia, joiden käytös aiheuttaa joskus minulle harmaita hiuksia ja tarpeen puida ja purkaa. En kuitenkaan enää uskalla ottaa riskiä, että vuodattaisin tänne yksittäisten ihmisten pööpöilyistä, ne kirjoitukset voivat nimittäin päätyä väärien silmien luettaviksi. Jaan nämä turskahdukset mielummin rajatussa porukassa.

Politiikasta saatan kohkata täällä jatkossakin, ja asumisesta, ja statuksesta, ja kaikista minua kiinnostavista asioista. Mutta hiljaista varmaan tulee olemaan, ainakin hetkisen. Ruuhkavuosissa pitää priorisoida, ja juuri nyt ne prioriteetit ovat muualla.

Lupiinia en ole kuitenkaan kuoppaamassa, kyllä tää jatkossakin päivittyy!


perjantaina, maaliskuuta 20, 2015

Työtä, työtä, työtä tehdään

Isän ja äidin työlaulu

Töitä riittää, juuri nyt. Yötöitäkin, ilman yölisiä, iltatöitä ilman iltalisiä. Yrittäjä, tämän päivän torppari, prekaari ja sen sellainen.

Rankkaa ja stressaavaa, kuumottavaa ja hiostavaa. Kun ohjelmisto kaatuu kesken tärkeän työn, kun asiakas pyytää miljoonannetta korjausta, kun lounaat koostuvat monipuolisen linjaston sijaan nuudeleista ja hermaipapista, niin tuntee tosiaan olevansa pienyrittäjä, ainaisessa epävarmuudessa ja takuuvarmassa rahapulassa.

Mut on tää niin siistiäkin! Ei pomoa, ei lihateollisuuden mainontaa, ei jatkuvaa huoraamisen tunnetta, ei kailottavia työkavereita, ei pitkää työmatkaa.

Vaan työhuone Kalliossa kattonäkymin, parasta työhuoneseuraa, työtä jolla parannetaan maailmaa, työväenlauluja kuulokkeissa.

Nyt taidan lähteä kotiin, onhan se kellokin näköjään jo puoli kymmenen.

perjantaina, helmikuuta 27, 2015

Selviytyjät

Olen tässä viime viikkoina löytänyt ihan uuden audiovisuaalisen viihteen muodon, keskusteluohjelmat ja suomalaiset realityt. En koskaan varsinaisesti jaksa katsoa mitään sellaisia, en jaksa jumittaa töllön ääressä kyttäämässä puhuvia päitä, kun en esimerkiksi harrasta käsitöitä tai mitään vastaavaa. Kuitenkin osa duunistani on sellaista, etten jatkuvasti joudu aivan hulluna skarppaamaan, vaan voin rutiininomaisesti taittaa tai päivittää ja samalla kuunnella kuulokkeista puhetta.

Tiukan duunirupeaman ratoksi löysin Yle Areenasta mainion Aamusydämellä-keskusteluohjelman. Siinä ihmiset kertovat vaikeista elämäntilanteista ja siitä, miten he ovat selvinneet. On selkärankareumaa, kilpirauhasen vajaatoimintaa, keskenmenoja, puolison sairastumista dementiaan, koulukiusaamista, synnynnäistä sokeutta, uskonnollisen yhteisön painostusta. Kaikki lasten vakava sairaus -jutut olen jättänyt väliin, en halua ahdistua liikaa.

Lisäksi olen löytänyt pari kaupallisten kanavien realitya, joita seuraan luurien läpi epäsäännöllisen säännöllisesti. Ensitreffit alttarilla on aika hauska, Äitien sota (ekaa missijaksoa lukuun ottamatta) nimestään huolimatta yllättävän sympaattinen ja liikuttava (mielipiteeni Niina Mikkosesta muuttui huomattavasti positiivisempaan suuntaan), Mummomafia hauska (ja siinä on Kristiina Halkola!).  Adoptoidut -ohjelmaa kuunnellessa on ihan pakko vähän tirauttaa, niin herkistäviä ihmiskohtaloita ja kohtaamisia siinä käsitellään, eräskin keski-ikäinen nainen kohtaa biologisen isänsä ensimmäistä kertaa tämän ollessa yli kahdeksankymppinen, ja heistä tulee sielunkumppanit, yhyy!

Näillä ihmiskohtaloita käsittelevillä realityilla, joita joku tosikyyninen voisi pitää silkkana sosiaalipornona, on ollut minulle yllättävän tärkeä merkitys oman ihmiskuvan laajentamisessa. Se, että huomaan tuntevani suurta sympatiaa aiemmin julkisuuskuvansa perusteella mulkulta vaikuttaneeseen ihmiseen, on iso juttu. Elämänhallinnaton yksinhuoltaja-suttura, jota olisi helppo kaukaa ylenkatsoa, saa inhimillisiä piirteitä, kun hänen elämäänsä vähän valotetaan.

Selviytymistarinat antavat minulle myös uskoa siihen, että ihmiskeho ja ihmismieli on suunniteltu, no, selviytymään. Selkärankareumaa ja fibromyalgiaa sairastava nainen harrastaa aktiivisesti liikuntaa ja on työelämässä, jopa oman lapsensa itsemurhan läpikäynyt nainen on opiskellut aikuisiällä unelma-ammattinsa ja on siellä telkkarissa kertomassa elämästään. Joskus tuntuu, että kun itse lamaantuu ja nujertuu pienistäkin vastoinkäymisistä ja jaksaa vatuloida päivästä toiseen kaikkia elämän pieniä epäkohtia, on ihan naurettava kitisijä. En tietenkään kannata sellaista "ota itseäsi niskasta kiinni, toisilla ei ole edes käsiä ja silti he maalaavat suullaan mitä upeimpia tauluja" -retoriikkaa, mutta ongelmien suhteuttaminen tekee kyllä hyvää. Ehkäpä sitä voi ajatella kiitollisuusharjoituksena: että jos päivittäin kertaa mielessään mikä kaikki on hyvin ja onnellisesti, sitä osaa tosiaan arvostaa. Ettei välttämättä tarvitse itse kokea kaikkein kovimpia kolhuja tajutakseen jälkijättöisesti, että olipas silloin asiat hyvin, kun eniten vitutti alv-tilitys ja lasten pitkä tarhamatka.

lauantaina, helmikuuta 14, 2015

On mennyt aika nuoruuden, tuskin huomasin sen

Oli lauantaiaamu. He ajoivat perhautollaan espoolaisella moottoritiellä, kohti isoa kauppakeskusta, ostamaan erilaisia ruoka-aineksia Ruokatorstain maukkaalta kuulostavaa ohjetta varten. Taivas oli harmaa, puut mustia, autot värikkäitä ja nopeita. Lapset hihkuivat takapenkillä, nauroivat ja juttelivat vessajuttuja. Äiti ja isä kielsivät laiskasti, äiti joskus naurahtikin jutuille. Äiti hapuili paperilappua marilaukustaan, selaili ruokaohjetta uudelleen, mietti, mistä mitäkin ainesta kannattaisi ostaa. 

Perheauto alkoi kaartaa kohti ison kauppakeskuksen parkkihallia. Äkkiä äiti muisti hetken, jolloin he olivat aikoinaan ajaneet sinne samaan parkkihalliin. Kauan, kauan sitten, melkein kymmenen vuotta sitten, sydänkesän aattona, auringonpaisteessa, häiden aatonaattona, Kallioon muuton aatonaatonaattona. Ostamaan hääkakkua saman kauppakeskuksen ketjuliikkeestä. Isä ja äiti, kahdestaan. Ennen kuin heistä tuli isä ja äiti. 

Äiti oli silloin töissä ketjuliikkeen mainostoimistossa, ensimmäisessä kunnollisessa työpaikassaan, innoissaan ja onnellinen. Onnellinen ja innoissaan. Onnea pulppuileva, piirun alle kolmikymppinen, kohta naimisiin menevä nuori nainen täynnä suunnitelmia ja riemua. Auto ja espoolaiskoti pelkkää larppia, vitsi, hetkellinen elämäntilanne, joka kohta tulisi väistymään. Mielessä tulevat hääbileet, ihanista ihanin häämekko, häämatka Berliiniin ja myöhemmin vielä Havannaan, lyhyt, mutta täyteen toimintaa ahdettu kesäloma, bileet, kaverit, kaverimuutto, ihana ruutuikkunakoti rakkaassa Kalliossa. Keikat, leffat, bileet, kaverit, työ, elämä, rakkaus. 

Äkkiä äiti, tämä lauantaiaamun äiti, keski-ikäinen väsynyt äiti alkoi itkeä kesken lauseen. Isä lohdutti, silitti, ei oikein tajunnut. Äiti itki mennyttä nuoruutta, menneitä bileitä, menneitä kavereita, mennyttä ruutuikkunakotia, sitä pulppuavaa iloista tyttöä, josta äidin keski-ikäisessä, lihoneessa, silmäpussisessa naamassa oli enää kalpea aavistus. Sitä tyttöä, joka suhtautui tulevaisuuteen suurena seikkailuna, kuunteli musiikkia silmät loistaen, nauroi ja kohkasi, eikä suhtautunut kaikkeen uuteen aina varmuuden vuoksi kyynisenä ja varuillaan. 


Sitten äiti kokosi itsensä, pyyhki kyyneleensä, auttoi lapset ulos turvaistuimista, neuvotteli isän kanssa, että isä menee pullonpalautusautomaatille ja äiti pähkinäkauppaan, ja tavataan sitten kirjastossa. 

lauantaina, helmikuuta 07, 2015

Heittäytyjät ja me muut

Aina väliin, tai itse asiassa aika useinkin mielessä pyörivät erilaiset ihmiset erilaisine ratkaisuineen. Tunnen jonkin verran heittäytyjiä. Ihmisiä, jotka päättävät hetkellisen inspiraation seurauksena muttaa toiseen kaupunkiin tai jopa toiseen maahan, alkaa opiskella aivan uutta alaa, alkaa seurustella uuden ihmisen kanssa ja hommata pikaperheen, ostaa vanhan kansakoulun maalta, ja sitä rataa.

Tähän ikään mennessä olen nähnyt, että näistä ihanista inspiroitumisista seuraa joskus aivan karmivaa jälkeä. Avioeroja, huoltajuuskiistoja, vihaa, syytöksiä. Homealtistumista, valtavia taloudellisia tappioita, pysyvää terveyden menettämistä. Tällaisia tarinoita kohdatessani huomaan itsessäni joskus ikävän, narisevan, keski-ikäisen tukarin äänen: olisko kannattanut vielä miettiä? Olisiko kannattanut hetken odottaa, millainen tuo ihminen on, olisiko kannattanut olla kuuntelematta sitä ensimmäistä mahanpohjatunnetta? Olisiko kannattanut ajatella omien lasten tulevaisuutta?

Myönnän, olen monessa mielessä tylsä, ennakoiva, asioita pitkään ja monelta kantilta harkitseva tukari, keski-ikäinen tylsimys. Olin sitä tavallaan jo nuorempana, vältin aina kaikki kuumat paikat, en joutunut vaikeuksiin, en juonut muistiani, en pannut holtittomasti, en vaihtanut asuntoa, en ajautunut epäilyttäviin seurueisiin. Samalla osa minusta hinkusi vaaralliseen elämään, levottomille jatkoille, päihdekokeiluihin, epämääräisiin ihmissuhteisiin, laittomuuksiin. Silti oma keskiluokkainen, turvallinen taustani esti sen. Ja sama turvallisuushakuisuus on määrittänyt myös aikuiselämääni. Parisuhde, avioliitto, asunto, lapset hankittiin kaikki vakaan harkinnan jälkeen. Lapsiluku päätettiin, koska se tuntui hyvältä ja sopivan helpolta. Asunto ostettiin lapsiperhe-elämää ajatellen, autoon sijoitettiin nikotellen, mutta todeten, että se helpottaa elämää.

Ja samalla, kun se elämä ei aina noudattele niitä helpoimpia polkuja, tuntuu ahdistavalta ja epävarmalta ja toisaalta kuitenkin nautinnollisen vapaalta, että oma uudelleentyöllistyminen kotiäitiaikojen jälkeen, laman hutkittua vanhaa vakaata duunia isolla kartulla, työllistää itse itsensä. Ruveta pienyrittäjäksi, jonka tavoite ei ole fancy start up -firma tai hipsteriuskottava pössis, vaan ihan vaan itsensä työllistäminen, toimeentulo. Olisi varmaan hieman helpompaa, jos olisi rohkeampi, heittäytyvämpi ja villimpi. Mutta kun on tällainen: keski-ikää lähestyvä keskiluokkainen perheenäiti, jolle äitiys on edelleen se kaikkein tärkein juttu. Joka tekee sitä ja tätä, halvalla ja joskus ilmaiseksikin, kehittää innolla itseään, opiskelee lisää, nauttii uudelleensaavutetusta vapaudesta ja Kallion kivitaloista, ja samalla säätää vanhempaintoimikuntaa, miettii lasten välikausivaatteita, säntää bussiin että ehtisi ajoissa tarhaan, varaa harrastuksia, merkkaa kalenteriin milloin sen-ja-sen lastentapahtuman liput tulevat myyntiin. On edelleen ensisijaisesti äiti, äitinä hyvä ja asiansa osaava, ja samalla yrittää olla uskottava ammattilainen.

maanantaina, tammikuuta 26, 2015

Lupiinin miljoonalaatikko

Seuraavanlaisia asioita on mielessä tällä kertaa:

Sörnäisten metroasemalla on karkkikauppa, joka on yleisen terveys- ja itsehoitobuumin siivittämänä alkanut myydä kaikenlaista superfoodia: MSM-jauhetta, Macaa, Goji-marjoja. Toisella seinustalla on atsovärjättyjä, liivatteisia, valkoisella sokerilla ja e-koodeilla ryyditettyjä kirjavia namuja ja toisella näitä terveyttä edistäviä ja soluja nuorentavia tuotteita. Ostaakohan jengi kumpaakin samalla kertaa, toiset lauantai-iltaan ja toiset maantaiaamuun? Aina vähän hymyilyttää kun kävelee siitä ohi, vähän kuten joissain ruokakaupoissa vierekkäin olevat kortsut ja raskaustestit. No, meillä ei oikein käytetä mitään noista edellämainituista, paitsi joskus karkkia. Kortsua en muista avanneeni tällä vuosikymmenellä kertaakaan. Sen sijaan muistan ostaneeni 90-luvulla Kondomeriet-nimisestä hihhihhii-seksikaupasta erilaisia makukortsuja, joita myytiin isoissa laareissa kuten karkkia. Sitten hukkasin kännissä lompakkoni, johon olin tunkenut näitä makukortsuja odottamaan tilaisuutta (poikaystävä oli, mutta hän oli sivarikoulutuksessa Vaasassa). Sitten, monta kuukautta myöhemmin kouluun soitettiin, lompakko oli löytynyt jostain Puotilasta kaikki rahatkin tallella. Kun kävin hakemassa lompsan juopahtavalta pariskunnalta, olivat kaikki makukortsujen kääreet auenneet kosteuden takia, ja lompakko pursusi kosteaa kumia. Nolotti. Olin kuitenkin kaikesta huolimatta aika kiltti tyttö.

Sitten mietin tänä aamuna sellaista, että kun nämä kotihoito uber alles -ninamikkoset vetoavat usein siihen, että lapsia voisi päiväkodin sijaan hoitaa esimerkiksi isovanhempi, niin tajuavatkohan he oikeasti yhtään, mistä he puhuvat? Asia tuli mieleeni, kun näin taas kerran eläkeikäisen naapurimme, joka kärräsi lapsenlasta ylös lumista katua. Hän siis mitä ilmeisimmin hakee lapsen joka arkiaamu ihan toisesta kaupunginosasta, hoitaa tätä koko päivän ja palauttaa sitten vanhemmilleen. Asiaintilaa on jatkunut havaintojeni mukaan ainakin puolitoista vuotta ja lapsi näyttää kokonsa perusteella vähintään kaksi- ja puolivuotiaalta, ehkä vanhemmaltakin. Toivottavasti vaari saa palkkaa hommasta! Ja toivottavasti ei ole aivan kuormittunut. Omat vanhempani ovat ikäisekseen virkeitä ja jaksavia, mutta en voisi kuvitella heidän hoitavan lapsiamme kahdeksaa-yhdeksää tuntia putkeen edes satunnaisesti, saati joka ikinen arkipäivä. Siihen on syynsä, miksi ihmislaji ei pysty lisääntymään vaihdevuosien jälkeen. Lasten hoitaminen on raskasta työtä, raskaampaa kuin kevyt sisätyö tietokoneella. Sekä fyysisesti että henkisesti.

Hesarissa oli sunnuntaina juttu tyhjenevistä taloista ja kylistä, siitä, miten asuntokauppa on lähes halvaantunutta monissa muuttotappiokunnissa. Esimerkkinä käytettiin Kemijärveä. Sieltä katoavat työpaikat ja palvelut, asunnot ovat kaupan vuosikausia, kerrostaloja puretaan kysynnän puutteessa. Ison ja komean perheasunnon saisi Kemijärveltä alle kymppitonnilla. Olen joskus surffannut ajankuluksi Oikotien halvimpia asuntoja, pieniä kerrostaloasuntoja Valtimolla, viehättäviä funkis-kerrostalokoteja kuolleessa kaivoskylässä, kummallisia, alkeellisia mökkejä kaukana asutuksesta. Pohtinut, miten eri tavoin Suomessa asutaan, ne omat standardit lämpimästä kraanavedestä, pesutuvasta, taloyhtiösaunasta ja liiketunnistimella varustetuista rappuvaloista eivät ole mitenkään yleisiä edes kotimaassa.

Vaikka elämässä on paljon hyvää, joku yleinen huoli ja raskaus kulkee aina harteilla. Oman alan uranäkymät näyttävät aika karmivilta. Eikä muillakaan mene sen paremmin. Ennen vanhaan maisterit ja tohtorit saivat töitä ja hyvää palkkaa ja kunnioitusta, nyt he saavat paskaa palkkaa, pätkäduuneja, huonoa kohtelua, yllätyspotkuja. Asunnot menettävät arvonsa, ihmisiltä katoaa perusturva. Yritän olla onnellinen siitä, että miehellä on hyvä ja vakaa työpaikka, hyvä palkka ja vähän ylimääräistäkin rahaa. Minulla kun sitä ei juuri ole, pienyrityksen kulut juoksevat, laskutan milloin laskutan, teen paljon ilmaistyötä verkostoituakseni. Yksinhuoltajana olisin syvällä kusessa, onneksi on tuo elämäni peruskallio. Olisi vaan kivaa, jos sitä massia olisi itselläkin, etenkin kuin nuo 50-lukulaisen pikkurouvan hommat eivät itseltä koskaan ole kummoisesti sujuneet.

keskiviikkona, tammikuuta 14, 2015

Hörhöt ja minä

Koko aikuisikäni ystäväpiiriini on kuulunut aika paljon erilaisia hörhöjä. Huomaan usein viehättyväni itseäni hörhömmistä ihmisistä, mutta määritteleväni aika tarkkaan, millaista se viehättävä hörhöys on. Ja on myös niin, että raja on veteen piirretty, viehättävästä hörhöydestä voidaan humpsahtaa aika helposti ärsyttävän hörhöyden puolelle liialla besserwisseröinnillä, paranoialla tai oman napanöyhdän seulomiseen keskittyvällä hyvinvointihifistelyllä.

No mikä on viehättävää hörhöyttä? Aktiivisuus, vaihtoehtojen kartoittaminen, omilla aivoilla ajatteleminen, eettisyys, ekologisuus ja avarakatseisuus. Koskee niin lastenhoitoa, ravitsemusta kuin yleistä elämäntapaa. Arvostan todella paljon ihmisiä, jotka jaksavat talvipyöräillä paskakeleissä, eivät tarjoa lapsilleen jatkuvasti eineksiä, sietävät pienissä neliöissä asumiseen liittyvää säätämistä ja tilahtautta. Ihmisiä, jotka ovat löytäneet oman juttunsa ja joiden kaikki voimavarat eivät mene pelkkään arjesta selviytymiseen. Myös tiukoissa ruokavaliossa on joskus omaa viehättävyyttään, jos niiden harjoittaja ei ole huumorintajuton natsi (näitähän kyllä piisaa) eikä mikään "mikro TAPPAA ruuan"-kohkaaja. Arvostan sitä, että tiukka ruokavalio on ensisijaisesti ekologinen valinta.

Arvostan myös hörhöjen päihteettömyyttä, yleistä terveyttä ja hyvinvointia. Jaksavuutta, positiiviseen ponnistelemista. Saan tällaiseen melankoliaan ja joskus pessimismiin taipuvaisena ihmisenä possareista hörhöistä voimaa. Ja samalla tiedän, että minusta ei ole kaikkeen sellaiseen. Tunnen esimerkiksi huomattavan paljon ihmisiä, jotka aikovat laittaa lapsensa Steiner-kouluun, koska siellä saa kasvisruokaa ja otetaan lapsi yksilönä huomioon. Itse olen vaan niin perus-skeptikko, ettei Steiner kertakaikkiaan läpäise omaa kriittistä seulaani. Ja samalla kipuilen jo nyt esikoisen puolentoista vuoden päästä alkavaa koulutaivalta ja pelkään, että mitä jos se koulu onkin ihan perseestä jne.

Hörhökategoriassa on vaan toinenkin puoli. Se puoli, jonka takia olen eronnut muutamista Facebookin ryhmistä ja jonka takia en jaksa aina kauheasti omia hörhöratkaisujani mainostaa. Se puoli, jossa ei lähtökohtaisesti luoteta "koululääketieteeseen" vaan homeopatiaan, kristalliterapiaan, Kirlian-kuvauksiin jne bullshittiin. Se puoli, jonka mielestä raskauden aikaiset sokerirasitustutkimukset tai ultraäänitutkimukset ovat "haitallisia sikiölle", haitallisempia kuin niistä saatavat hyödyt. Se yllättävän empatiakyvytön läppä, jossa kaikki sairaudet ovat periaatteessa oma moka ja niistä parantuisi, jos vain ottaisi käyttöön Hopi-intiaanien vanhan voimarohdon ja alkaisi käyttää kantoliinaa. Ateistina suuri osa henkistymisjutuista menee pahasti minulta ohi, kaikki enkelijutut ja yksisarviset. Silti huomaan, etten oikein tykkää sellaisesta Skepsis-tyyppisestä, kova-arvoisesta kaiken mahdollisen pilkkaamisesta ja ivaamisesta. Jos joku uskoo vaikka nyt suojelusenkeliin, eipä se kai minulta ole pois, kunhan minun ei tarvitse uskoa.

Hörhöt saavat usein kiksejä tosi hyvistä jutuista, terveellisistä ja onnellistavista. Tämän uuden, punaviinirajotteisen ja liikuntasisältöisen elämäntavan alussa kaipaisin itsekin sellaista aivokemiapohjaista innostumista ja valaistumista, johon ei liity mikään kemiallinen stimulantti. Kahvinjuontia en silti aio lopettaa.

sunnuntai, tammikuuta 11, 2015

Se

Huono, tyhmä, vääränlainen.

Lahjaton, turha, epäkiinnostava.

Vanha, väärännäköinen, ei hauska.

Kiusallinen muisto menneisyydestä.

Se, jonka ohi aika ajoi.

Se, joka ei osaa. Se, joka ei ymmärrä. Se, joka keskittyi vääriin asioihin.

Se, joka haaskasi monta vuotta kotona.

Se, jolla on pöydällä pino papereita, joista se ahdistuu.

Se, joka osasi vielä äsken oman maailmansa suvereenisti ja tunsi itsensä hyväksi.

Se, joka ei äkkiä osaa.

Se, joka nauraa porukassa, koska kuuluu nauraa, ja itkee lapselta salaa ratikassa matkalla kotiin.