Selviytyjät

Olen tässä viime viikkoina löytänyt ihan uuden audiovisuaalisen viihteen muodon, keskusteluohjelmat ja suomalaiset realityt. En koskaan varsinaisesti jaksa katsoa mitään sellaisia, en jaksa jumittaa töllön ääressä kyttäämässä puhuvia päitä, kun en esimerkiksi harrasta käsitöitä tai mitään vastaavaa. Kuitenkin osa duunistani on sellaista, etten jatkuvasti joudu aivan hulluna skarppaamaan, vaan voin rutiininomaisesti taittaa tai päivittää ja samalla kuunnella kuulokkeista puhetta.

Tiukan duunirupeaman ratoksi löysin Yle Areenasta mainion Aamusydämellä-keskusteluohjelman. Siinä ihmiset kertovat vaikeista elämäntilanteista ja siitä, miten he ovat selvinneet. On selkärankareumaa, kilpirauhasen vajaatoimintaa, keskenmenoja, puolison sairastumista dementiaan, koulukiusaamista, synnynnäistä sokeutta, uskonnollisen yhteisön painostusta. Kaikki lasten vakava sairaus -jutut olen jättänyt väliin, en halua ahdistua liikaa.

Lisäksi olen löytänyt pari kaupallisten kanavien realitya, joita seuraan luurien läpi epäsäännöllisen säännöllisesti. Ensitreffit alttarilla on aika hauska, Äitien sota (ekaa missijaksoa lukuun ottamatta) nimestään huolimatta yllättävän sympaattinen ja liikuttava (mielipiteeni Niina Mikkosesta muuttui huomattavasti positiivisempaan suuntaan), Mummomafia hauska (ja siinä on Kristiina Halkola!).  Adoptoidut -ohjelmaa kuunnellessa on ihan pakko vähän tirauttaa, niin herkistäviä ihmiskohtaloita ja kohtaamisia siinä käsitellään, eräskin keski-ikäinen nainen kohtaa biologisen isänsä ensimmäistä kertaa tämän ollessa yli kahdeksankymppinen, ja heistä tulee sielunkumppanit, yhyy!

Näillä ihmiskohtaloita käsittelevillä realityilla, joita joku tosikyyninen voisi pitää silkkana sosiaalipornona, on ollut minulle yllättävän tärkeä merkitys oman ihmiskuvan laajentamisessa. Se, että huomaan tuntevani suurta sympatiaa aiemmin julkisuuskuvansa perusteella mulkulta vaikuttaneeseen ihmiseen, on iso juttu. Elämänhallinnaton yksinhuoltaja-suttura, jota olisi helppo kaukaa ylenkatsoa, saa inhimillisiä piirteitä, kun hänen elämäänsä vähän valotetaan.

Selviytymistarinat antavat minulle myös uskoa siihen, että ihmiskeho ja ihmismieli on suunniteltu, no, selviytymään. Selkärankareumaa ja fibromyalgiaa sairastava nainen harrastaa aktiivisesti liikuntaa ja on työelämässä, jopa oman lapsensa itsemurhan läpikäynyt nainen on opiskellut aikuisiällä unelma-ammattinsa ja on siellä telkkarissa kertomassa elämästään. Joskus tuntuu, että kun itse lamaantuu ja nujertuu pienistäkin vastoinkäymisistä ja jaksaa vatuloida päivästä toiseen kaikkia elämän pieniä epäkohtia, on ihan naurettava kitisijä. En tietenkään kannata sellaista "ota itseäsi niskasta kiinni, toisilla ei ole edes käsiä ja silti he maalaavat suullaan mitä upeimpia tauluja" -retoriikkaa, mutta ongelmien suhteuttaminen tekee kyllä hyvää. Ehkäpä sitä voi ajatella kiitollisuusharjoituksena: että jos päivittäin kertaa mielessään mikä kaikki on hyvin ja onnellisesti, sitä osaa tosiaan arvostaa. Ettei välttämättä tarvitse itse kokea kaikkein kovimpia kolhuja tajutakseen jälkijättöisesti, että olipas silloin asiat hyvin, kun eniten vitutti alv-tilitys ja lasten pitkä tarhamatka.