Oli lauantaiaamu. He ajoivat perhautollaan espoolaisella moottoritiellä, kohti isoa kauppakeskusta, ostamaan erilaisia ruoka-aineksia Ruokatorstain maukkaalta kuulostavaa ohjetta varten. Taivas oli harmaa, puut mustia, autot värikkäitä ja nopeita. Lapset hihkuivat takapenkillä, nauroivat ja juttelivat vessajuttuja. Äiti ja isä kielsivät laiskasti, äiti joskus naurahtikin jutuille. Äiti hapuili paperilappua marilaukustaan, selaili ruokaohjetta uudelleen, mietti, mistä mitäkin ainesta kannattaisi ostaa.
Perheauto alkoi kaartaa kohti ison kauppakeskuksen parkkihallia. Äkkiä äiti muisti hetken, jolloin he olivat aikoinaan ajaneet sinne samaan parkkihalliin. Kauan, kauan sitten, melkein kymmenen vuotta sitten, sydänkesän aattona, auringonpaisteessa, häiden aatonaattona, Kallioon muuton aatonaatonaattona. Ostamaan hääkakkua saman kauppakeskuksen ketjuliikkeestä. Isä ja äiti, kahdestaan. Ennen kuin heistä tuli isä ja äiti.
Äiti oli silloin töissä ketjuliikkeen mainostoimistossa, ensimmäisessä kunnollisessa työpaikassaan, innoissaan ja onnellinen. Onnellinen ja innoissaan. Onnea pulppuileva, piirun alle kolmikymppinen, kohta naimisiin menevä nuori nainen täynnä suunnitelmia ja riemua. Auto ja espoolaiskoti pelkkää larppia, vitsi, hetkellinen elämäntilanne, joka kohta tulisi väistymään. Mielessä tulevat hääbileet, ihanista ihanin häämekko, häämatka Berliiniin ja myöhemmin vielä Havannaan, lyhyt, mutta täyteen toimintaa ahdettu kesäloma, bileet, kaverit, kaverimuutto, ihana ruutuikkunakoti rakkaassa Kalliossa. Keikat, leffat, bileet, kaverit, työ, elämä, rakkaus.
Äkkiä äiti, tämä lauantaiaamun äiti, keski-ikäinen väsynyt äiti alkoi itkeä kesken lauseen. Isä lohdutti, silitti, ei oikein tajunnut. Äiti itki mennyttä nuoruutta, menneitä bileitä, menneitä kavereita, mennyttä ruutuikkunakotia, sitä pulppuavaa iloista tyttöä, josta äidin keski-ikäisessä, lihoneessa, silmäpussisessa naamassa oli enää kalpea aavistus. Sitä tyttöä, joka suhtautui tulevaisuuteen suurena seikkailuna, kuunteli musiikkia silmät loistaen, nauroi ja kohkasi, eikä suhtautunut kaikkeen uuteen aina varmuuden vuoksi kyynisenä ja varuillaan.
Sitten äiti kokosi itsensä, pyyhki kyyneleensä, auttoi lapset ulos turvaistuimista, neuvotteli isän kanssa, että isä menee pullonpalautusautomaatille ja äiti pähkinäkauppaan, ja tavataan sitten kirjastossa.
Niin, ei mulla ole oikeastaan mitään lisättävää tähän. Tekisi mieli just nyt tirauttaa noille ihan samoille asioille. Mut mä juon tään viinilasin ja mietin jotain muuta :)
VastaaPoistaNiin, ei mulla ole oikeastaan mitään lisättävää tähän. Tekisi mieli just nyt tirauttaa noille ihan samoille asioille. Mut mä juon tään viinilasin ja mietin jotain muuta :)
VastaaPoistaHeh, niinpä. Mulla ei ollut edes viiniä! Oliskin :)
PoistaKiinnostava blogi sulla, alan lukijaksi!
Katos mä olen ihan tuplana kirjoittanut :D
PoistaIhana postaus :)
VastaaPoistaKiitos! Nyt tuntuu jo ihan erilaiselta, liekö ollut joku pemssi päällänsä toissa lauantaina :)
PoistaIhana postaus :)
VastaaPoistaVoi, ihanasti puettu sanoiksi tuo tunne. Miten sitä nuorena odottaa että pääsisi tekemään kaikkea koska silloinhan kaikki on mahdollista - ikää ja rahaa vaan uupuu. No, nyt niitä on ja vaihtoehtojen valikoima vaan suppenee. En tiedä onko musta koskaan sellaiseksi viisikymppiseksi, joka pistää koko pakan uusiksi, muuttaa korpeen ja alkaa kutsumusammattiinsa enkelihoitajaksi ja vaihtaa vanhan miehen nuoreen naiseen :D Nyt on asiat hyvin mutta koko ajan kelailee sitä voisiko ne olla ehkä toisinkin. Ja se fiilis, kun voi täysillä heittäytyä hetkeen, ei oo mitään välikausivaate-makaronilaatikko-vasukeskustelu-asuntolainankilpailutusjuttua koko ajan takaraivossa nakuttamassa ja pilaamassa auringonlaskut, seksihetket, kynttilätunnelmat, lempimusat ja muut parhaudet. Onko tän nimi nyt aikuisuus, kyynisyys, urautuneisuus vai mikä?
VastaaPoistaMoi Leijonalapsen äiti, pitkästä aikaa!
PoistaMusta nää elämänsä uusiksi pistävä keski-ikäiset on jotain maailman inspiroivimpia, samalla tiedän, että olen itse ihan liian mukavuudenhaluinen ja riskejä välttelevä sellaiseen. Ja tosiaan, keski-iän kriisi voi pahimmillaan johtaa sellaiseen "hankitaan harrikka ja jätetään perhe" -urpoiluun :D.
Musta sen fiiliksen, mitä kuvaat, nimi on kauniisti sanottuna seestyneisyys ja vähemmän kauniisti sanottuna luovuttaminen. Se, kun ei jaksa aina lähteä jonnekin jortsuilemaan, vaikka olisi tilaisuuskin, se, kun ehkä mieluiten vetäytyy makkariin katsomaan Netflixiä sen sijaan että lukisi maailmankirjallisuuden klassikoita jne.
Mutta sit kun jälkikasvu on isompaa, niin kyllähän se vapaus koittaa. Ja miltä se silloin maistuukaan, kun on eri tavalla resursseja toteuttaa itseään ja tuntee omat tarpeensa? Musta tulee varmaan ainakin, jos ei muuta, niin työväenopiston kurssien suurkuluttaja ja jonain päivänä muutan takaisin kalliolaiskaksioon :)