Koska vuosi lähenee vääjäämättä (sepä vasta olisi, jos vuosi alkaisi tässä vaiheessa VÄÄJÄILLÄ hulluna, siinä olisikin tietämistä!) kohti loppuaan, on jo perinteiseksi muodostuneen Lupiinin vuosikatsauksen paikka. Koska tämä on vissiin jonkinlainen meemi (tämäkin on jo traditio, mutta kerron tähän väliin että meemit noin yleisesti ottaen ovat peffasta ja blogiravintoarvoltaan verrattavissa vaahtokarkkeihin tai värjättyihin popcorneihin, tämä vuosikatsausmeemi ja pari muuta ovat poikkeuksia). Vuosikatsauksen saa kopioida omaan blogiinsa, mutta en haasta ketään, ettei tule ressiä sille haastetulle.
Olen itse asiassa erittäin tyytyväinen tähän vuoteen. Vuosi 2008 on ollut sisäisen kehityksen ja korjaamisen vuosi ja olen mielestäni onnistunut hyvin.
1. Mitä sellaista teit vuonna 2008, mitä et ollut tehnyt koskaan aiemmin?
Aloitin psykoterapian. Lisätiedustelut tästä asiasta pyydetään lähettämään suoraan Hevosmiesten tietotoimistolle, puhun terapiastani jos/kun itse haluan, mutta en halua alkaa tehdä mitään lisäselvityksiä aiheesta vaikkapa kesken illanistujaisten tai muutenkaan, olen herkkä ärtymään jo siitäkin, kun jonkun terapiaan tiedustellaan ”syytä”. Sitä alkaa silloin miettiä, että mitä kysyjä oikein haluaisi kuulla, jonkun suussa sulavan traagisen lapsuusmuiston tai esimerkin oikein kinkkisestä pakko-oireesta (edellä mainittuja ei meikäläiseltä löydy). Usein terapioille ei ole mitään yhtä syytä, joskus toki on, mutta ei aina. Terapian aloittaminen on ollut yksi elämäni parhaista päätöksistä.
2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi, ja teetkö enemmän ensi vuodelle?
Lupasin, etten lue iltapäivälehtiä. Rikoin muistaakseni lupauksen heti ensimmäinen ensimmäistä lentokoneessa kohti Kuubaa (tai siis Ranskaa, jos tarkkoja ollaan) ja töissä olen selaillut ilta-paskoja suunnilleen joka viikko (mikä yhdistää Kate Winsletiä ja Joulupukkia: molemmat ovat liian lihavia). Pitäisiköhän luvata uudelleen sama lupaus?
Vakavasti ottaen: lupaan, että otan elämääni liiaksi hallitsevan pelon haltuuni ja vähennän sitä. Ja lopetan tupakanpolton, se on jo pitkään tökkinyt pahasti (tosin pidän oikeutenani aloittaa röökaamisen uudelleen, jos elämäni ajautuu kriisiin. Tupakka auttaa akuutteihin kriiseihin ihan oikeasti).
3. Synnyttikö kukaan läheisesi?
Ei, kaverit ei näytä olevan poikivaa tyyppiä. Vaikka nuoriahan tässä vielä ollaan, vuoden päästä voi vastaus olla ihan eri.
4. Kuoliko kukaan läheisesi?
Ei onneksi.
5. Missä maissa kävit?
Kuubassa ja Virossa (hih hih, miettikää miltä tuo vastaus olisi näyttänyt 30 vuotta sitten, ihan KOMMUNISTISELTA).
6. Mitä sellaista haluaisit vuonna 2009, jota puuttui vuodesta 2008?
Sitä, etten pelkäisi ja ahdistuisi niin helposti ja kokoaikaisesti.
7. Mitkä vuoden 2008 päivämäärät tulet aina muistamaan ja miksi?
Uh, en muista nyt tähän hätään yhtään päivää. No, 30.6. oli hääpäivä ja silloin kävimme pitkään suunnittelemallamme saaristoristeilyllä. Kuuban reissu vuoden alussa on hyvin ikimuistoisa mutta ei erikoisesti päivämääriensä takia. Sen, kun vanhemmat ostivat siirtolamökin (joskus helmi-maaliskuun vaihteessa).
8. Mikä oli suurin saavutuksesi tänä vuonna?
Terapiaan meno ja sen tuoma mieletön muutos. Ryhmäliikunnan aloittaminen, en olisi ikinä voinut kuvitella itsestäni sellaista. Yleinen kehotietoisuus ja hyvinvointi. Uudet, syvät ystävyyssuhteet. Viron opiskelu ja skarppi ote työhön.
9. Mikä oli suurin epäonnistumisesi?
Äidin kanssa riitely ja turha loukkaaminen.
10. Kärsitkö sairauksista tai vammoista?
Polvivammoista ja b-vitamiininpuutosruvesta suupielessä. Tissikutkasta joka parani antibiootilla. Virtsiksestä. Eli en mistään vakavasta.
11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?
Skeemakirja. Ja kirsikkapuu mökin pihaan.
12. Kenen käytös herätti hilpeyttä?
Hassujen eläinten.
13. Kenen käytös masensi?
Halla-ahon.
14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?
Asuntolainan lyhentämiseen.
15. Mistä olit oikein, oikein, oikein innoissasi?
Ihmisistä, kirjoista, musiikista, Kuuban matkasta, kesämökistä, elämäni ensimmäisestä palkallisesta kesälomasta.
16. Mikä laulu tulee aina muistuttamaan sinua vuodesta 2008?
Lauran ihana ja surullinen Sahara.
17. Viime vuoteen verrattuna, oletko:
b) laihempi vai lihavampi?
Laihempi (yli kymmenen kiloa, tättärää)
c) rikkaampi vai köyhempi?
Varmaan aika sama
18. Mitä toivoisit tehneesi enemmän?
Luoneeni vapaa-ajalla, tehneeni Viron läksyt huolellisemmin
19. Mitä toivoisit tehneesi vähemmän?
Pelänneeni
20. Kuinka vietit joulua?
Perhekeskeisesti, ystäväkeskeisesti ja sukukeskeisesti ja hieman närästyskeskeisesti kaiken porkkanalaatikon ja suklaan jälkeen
22. Rakastuitko vuonna 2008?
En, soon taaxejäänyttä elämää. Joskus ovulaatioaikaan tulee levottomia ajatuksia vähän kaikista miehenpuolista, mutta se on silkkaa biologiaa eikä sillai tunne-elämää lainkaan.
23. Kuinka monta yhdenyön juttua?
0.
24. Mikä oli suosikki tv-ohjelmasi?
Ei ole ollut telkkua enää pitkään aikaan, mutta ostin taannoin Anna Ystävämme-dvd-kokoelman. Se oli mukava paluu varhaisnuoruuteen.
25. Vihaatko nyt ketään, jota et vihannut viime vuonna tähän aikaan?
En.
26. Mikä oli paras lukemasi kirja?
Kung Po.
27. Mikä oli suurin musiikillinen löytösi?
Silvio Rodriques, Vuokko Hovatta, Valeria Munarriz, Omara Portuondo
28. Mitä halusit ja sait?
Pienen punaisen mökin ja luumupuun. Jatkoa työsopimukselle. Oppia Viroa.
29. Mitä halusit muttet saanut?
Hmm... apua. Kaikki toiveeni ovat toteutuneet, oh. Olen toivonut ystävilleni onnea, jotkut ovat sen löytäneet ja olen siitä hyvin iloinen. Kaikki eivät ja se aina joskus surettaa. Haluaisin myös, että polvilumpioni kasvaisivat keskellä eivätkä sivuilla, mutta sille ei oikein mitään voi joten en jaksa repiä asiasta paitaani.
30. Mikä oli suosikkileffasi tänä vuonna?
Argentiinalainen kotiapulaisleffa R&A:ssa oli aika hyvä, melko kuvaavaa etten muista sen nimeä.
31. Mitä teit syntymäpäivänäsi ja kuinka vanha olit?
Täytin 31 ja vietin synttäreitäni mökillä ystävien kesken. Join vähän liikaa ja sen jälkeen päätin, että vähennän kupinottoa radikaalisti. Se on onnistunut yllättävän hyvin, poislukien tosin nuo pikkujouluiset työdokailut joiden jäljiltä olen ollut ihan krapulan mankeloima.
32. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi mittaamattomasti tyydyttävämmän?
Tuskin mittaamattomasti mikään.
33. Kuinka kuvailisit henkilökohtaista pukeutumiskonseptiasi vuonna 2008?
Punaista, mustaa, oliivinvihreää, petrolinsinistä. Pitkiä hameita, paksuja mustia sukkahousuja.
34. Mikä piti sinut järjissäsi?
Rakkaat ihmiset, työ ja koti.
36. Mikä poliittinen asia herätti eniten mielenkiintoasi?
Kunnallisvaalit, ”laitaoikeiston” nousu, maahanmuuttokriittisyyden ja yleisen punaniskaisuuden lisääntyminen, talouslama, Obaman voitto, ilmastonmuutos, Romanian kerjäläiset, rehellisyyden nimissä myös ulkoministerin tekstiviestikohu ja naisvihamielinen&julma Johanna Tukaisen bashaaminen (miten ihmiset viitsivät kuukaudesta toiseen potkia maassa makaavaa) sekä Venäjä-jännitteet.
37. Ketä ikävöit?
Matkoilla olevia ystäviä.
38. Kuka oli paras tapaamasi uusi ihminen?
Muutaman ystävän uudet poikaystävät, huippuja tyyppejä!
tiistaina, joulukuuta 30, 2008
sunnuntaina, joulukuuta 21, 2008
Eroottiset piparit
Ihan kohta on joulu! Koska olen joissain, yleensä melko epäolennaisissa asioissa hyvinkin tarmokas ja jopa pedantti, olen hoitanut joululahja-asiat hyvissä ajoin kuntoon. Tilailin taas Suomen Pakolaisavusta (nimi on oikeastaan ihanan provokatiivinen näinä aikoina, jolloin ihan normaalinkin oloiset ihmiset ovat alkaneet vihata maahanmuuttajia) aapisia ja hiv-testejä sekä ostelin myyjäisistä killuttimia. Ilman huonon omantunnon häivettäkään käärin monia, suhteellisen käyttämättömän näköisiä, jo saatuja lahjoja uusiksi lahjoiksi. Pidän kovasti tuoksusaippuoista mutta jotenkin ne kuluvat niin hitaasti, että päätinkin antaa eteenpäin syntymäpäivälahjaksi saadut omena- ja jasmiinisaippuat.
Tänään olin Lumiksen luona piparitalkoissa, ja ilmapiiri (tuleekohan tämä jatkumaan loppuelämän: varhaisteini-iästä asti huomattava osa kaikista puhutuista jutuista on pyörinyt seksin ympärillä eikä mikään viittaa siihen, että meininki olisi laantumassa) lietsoi pellille erilaisia yhtyviä eläinpareja: krokotiileja, kissoja, possuja ja outoja lajienvälisiä akteja, kuten torson naisen ja vuohen välisen yhteyden. Pipareita koristeltiin helmipalloilla, värikkäillä sokerikuorrutteilla ja ranskanpastilleilla, niistä tuli kerrassaan hienoja. Sen lisäksi myös askartelimme, syntyi sydänkäpyjä ja paukkukarkkeja mitä hienoimmista materiaaleista. Piparitalkoot toivat mieleen, miksei kaikki tämäntyyppinen voisi oikeastaan tapahtua porukalla? Voimat ja välineet yhdistämällä tulos on paljon hienompi kuin yksin, vähän kuten onnistuneessa tiimityössä (yääk mitä kehityskeskustelu-mielistelyläppää) ollaan parhaimmillaan enemmän kuin osiensa summa.
Talkoiden jälkeen lähdin vielä Mojakan perinteiselle joulukiertueelle Ompuun. Oli hassua nähdä baari täynnä tuttuja kasvoja aikuistuneina ja osin vanhentuneina ja huomata, että itsekin jaksaa lähteä sunnuntai-iltana hiukan hippaamaan, vaikka on töitä seuraavana aamuna. Sunnuntaidokailua taasen en kaipaa lainkaan, enkä muutenkaan baarivetoista elämäntapaa, Ompukin toi mieleen monet sekavahkot illat elämäni toiseksikaoottisimpana kesänä, jolloin istuin siellä useana iltana viikossa, usein aika tympääntyneenäkin. Hassua, olin silti porukasta melkein vähiten juova, siihen aikaan vain oli tapana viettää sosiaalista elämää juuri kapakassa. Kun tuossa syksymmällä olin eräissä syntymäpäiväjuhlissa joissa päivänsankari joi itsensä offensiiviseen ja itsetuhoiseen känniin, koin hetkellisesti aika voimakkaan ahdistusreaktion. Oli kuin minut olisi väkisin vetäisty takaisin menneisyyteen, jonne en ikinä haluaisi takaisin. Joskus 2000-luvun alussa oli sosiaalisesti täysin hyväksyttyä juoda itsensä joka viikonloppu kuntoon, jossa kaatuiltiin, riideltiin ja pantiin tuntemattomien kanssa, pelättiin sukupuolitauteja ja missattiin luennot. Kännissä tehdyt typeryydet annettiin kollektiivisesti anteeksi, typerehtimisestä ei hirveästi muistuteltu jälkeenpäin (elleivät ne olleet auttamattoman koomisia) ja satunnaispanotkin sivuutettiin humalaisena törttöilynä. Suhtauduin jo silloin kännin oikeuttamaan sikailuun hiukan tosikkomaisesti enkä kyennyt unohtamaan lärveissä sanottuja asioita, vaikka itse sanoja oli niistä autuaan muistamaton. Sama pätee edelleen (tosin enää lähipiirissäni kukaan ei juo muistiaan), päihtymystilalla oikeuttaminen tuntuu aina jotenkin hälyttävältä, siltä, että kännikalalla on oikeasti joku paha lukko, joka oirehtii vain kolmen promillen humalassa ja että sille pitäisi tehdä jotain muuta kuin lääkitä sitä viinalla. Vaikka minkäs teet, maailma on täynnä ihmisiä joille alkoholi on ainoa psyykenlääke.
Haluaisin oikeastaan tosi paljon ulkomaille, kaupunkilomalle jonnekin, jossa on valoisampaa. Lomien yhteensovittamisen haasteellisuuden ja sensellaisen takia olemmekin L:n kanssa menossa pienelle matkalle, peräti ihan Tampereelle saakka. Olemme olleet Tampereella yhdessä vain kerran ja silloin nukuimme patjalla puutalon lattialla. Nyt menemme korkeaan kivitaloon jonkun muun petaamaan sänkyyn. On tietysti mukavaa nukkua hyvin, mutta kaipaan kyllä sitä aikaa muiden lattioilla, sohvatyynyä päänalusena ja dyykattua aamiaista kakluunin lämmittämässä keittiössä.
Tänään olin Lumiksen luona piparitalkoissa, ja ilmapiiri (tuleekohan tämä jatkumaan loppuelämän: varhaisteini-iästä asti huomattava osa kaikista puhutuista jutuista on pyörinyt seksin ympärillä eikä mikään viittaa siihen, että meininki olisi laantumassa) lietsoi pellille erilaisia yhtyviä eläinpareja: krokotiileja, kissoja, possuja ja outoja lajienvälisiä akteja, kuten torson naisen ja vuohen välisen yhteyden. Pipareita koristeltiin helmipalloilla, värikkäillä sokerikuorrutteilla ja ranskanpastilleilla, niistä tuli kerrassaan hienoja. Sen lisäksi myös askartelimme, syntyi sydänkäpyjä ja paukkukarkkeja mitä hienoimmista materiaaleista. Piparitalkoot toivat mieleen, miksei kaikki tämäntyyppinen voisi oikeastaan tapahtua porukalla? Voimat ja välineet yhdistämällä tulos on paljon hienompi kuin yksin, vähän kuten onnistuneessa tiimityössä (yääk mitä kehityskeskustelu-mielistelyläppää) ollaan parhaimmillaan enemmän kuin osiensa summa.
Talkoiden jälkeen lähdin vielä Mojakan perinteiselle joulukiertueelle Ompuun. Oli hassua nähdä baari täynnä tuttuja kasvoja aikuistuneina ja osin vanhentuneina ja huomata, että itsekin jaksaa lähteä sunnuntai-iltana hiukan hippaamaan, vaikka on töitä seuraavana aamuna. Sunnuntaidokailua taasen en kaipaa lainkaan, enkä muutenkaan baarivetoista elämäntapaa, Ompukin toi mieleen monet sekavahkot illat elämäni toiseksikaoottisimpana kesänä, jolloin istuin siellä useana iltana viikossa, usein aika tympääntyneenäkin. Hassua, olin silti porukasta melkein vähiten juova, siihen aikaan vain oli tapana viettää sosiaalista elämää juuri kapakassa. Kun tuossa syksymmällä olin eräissä syntymäpäiväjuhlissa joissa päivänsankari joi itsensä offensiiviseen ja itsetuhoiseen känniin, koin hetkellisesti aika voimakkaan ahdistusreaktion. Oli kuin minut olisi väkisin vetäisty takaisin menneisyyteen, jonne en ikinä haluaisi takaisin. Joskus 2000-luvun alussa oli sosiaalisesti täysin hyväksyttyä juoda itsensä joka viikonloppu kuntoon, jossa kaatuiltiin, riideltiin ja pantiin tuntemattomien kanssa, pelättiin sukupuolitauteja ja missattiin luennot. Kännissä tehdyt typeryydet annettiin kollektiivisesti anteeksi, typerehtimisestä ei hirveästi muistuteltu jälkeenpäin (elleivät ne olleet auttamattoman koomisia) ja satunnaispanotkin sivuutettiin humalaisena törttöilynä. Suhtauduin jo silloin kännin oikeuttamaan sikailuun hiukan tosikkomaisesti enkä kyennyt unohtamaan lärveissä sanottuja asioita, vaikka itse sanoja oli niistä autuaan muistamaton. Sama pätee edelleen (tosin enää lähipiirissäni kukaan ei juo muistiaan), päihtymystilalla oikeuttaminen tuntuu aina jotenkin hälyttävältä, siltä, että kännikalalla on oikeasti joku paha lukko, joka oirehtii vain kolmen promillen humalassa ja että sille pitäisi tehdä jotain muuta kuin lääkitä sitä viinalla. Vaikka minkäs teet, maailma on täynnä ihmisiä joille alkoholi on ainoa psyykenlääke.
Haluaisin oikeastaan tosi paljon ulkomaille, kaupunkilomalle jonnekin, jossa on valoisampaa. Lomien yhteensovittamisen haasteellisuuden ja sensellaisen takia olemmekin L:n kanssa menossa pienelle matkalle, peräti ihan Tampereelle saakka. Olemme olleet Tampereella yhdessä vain kerran ja silloin nukuimme patjalla puutalon lattialla. Nyt menemme korkeaan kivitaloon jonkun muun petaamaan sänkyyn. On tietysti mukavaa nukkua hyvin, mutta kaipaan kyllä sitä aikaa muiden lattioilla, sohvatyynyä päänalusena ja dyykattua aamiaista kakluunin lämmittämässä keittiössä.
Toisten sanoin
Päätoimiseksi naiseksi älä rupea,
se on silkkaa kuukautiskiertoa, pillereitä ja kierukoita,
meikkiohjeita, joista ei tolkkua saa.
Omin käsin leivottua pullaa ja lattioita
joissa ei rikkaa näy,
tarjouksesta tarjoukseen.
Elämistä kuulopuheiden ja satunnaisuuksien varassa.
Sinulla on oltava aina joku tukipylväs, odoteltava almanakka kourassa
mikä tulee ja miksi ei jo tule.
Siivouskykyinen rintarauhaspari.
Valkopyykki on kohtalo.
Huolto pelaa mutta miten on kirjavien laita?
Arja Tiainen
se on silkkaa kuukautiskiertoa, pillereitä ja kierukoita,
meikkiohjeita, joista ei tolkkua saa.
Omin käsin leivottua pullaa ja lattioita
joissa ei rikkaa näy,
tarjouksesta tarjoukseen.
Elämistä kuulopuheiden ja satunnaisuuksien varassa.
Sinulla on oltava aina joku tukipylväs, odoteltava almanakka kourassa
mikä tulee ja miksi ei jo tule.
Siivouskykyinen rintarauhaspari.
Valkopyykki on kohtalo.
Huolto pelaa mutta miten on kirjavien laita?
Arja Tiainen
perjantaina, joulukuuta 12, 2008
Aikainen lintu nappaa mehevän tuhatjalkaisen
Olen viimeisen viikon ajan heräillyt siinä kuuden pintaan (huvittavaa, tätä lausetta kirjoittaessani kännykkäni alkoi piipittää herätystä: oli siis TARKOITUS herätä tänä aamuna kahdeksalta mutta heräsinkin viideltä). En herää ahdistukseen tai paniikkiin vaan ainoastaan herään, virkeänä ja hyväntuulisena. Viime lauantaina puuhastelin kuudesta yhteentoista: sain pestyä vessan ja kylppärin, tehtyä loput joulukortit ja silitettyä. On ollut hauskaa ja hyvin tavallisuudesta poikkeavaa lähteä töihin puoli kahdeksaksi, aivan virkeänä. Yleensä nimittäin piippaan tukka sekaisin sisään kymmentä yli yhdeksän, nuokun kahvikupin ääressä puoli tuntia ja katoan sitten vessaan meikkaamaan. En silti pidä tuota edellistä tapaani mitenkään huonona: meitä on moneen junaan ja vahvan iltaihmisen identiteetin omaavana en suostu arvottamaan tämänhetkistä unirytmihäikkääni mitenkään lähtökohtaisesti paremmaksi elämäntilaksi. Pitkään nukkuminen on ihanaa ja ainakin omalla kohdallani maaninen aamutouhottaminen kertoo jostain: tässä tapauksessa stressin laukeamisesta. Minulta on vapautunut työhuolien hellittäessä iso määrä energiaa ja sen sijaan että saisin vihdoin levättyä, purankin sitä puuhailuun ja suunnitteluun. Toivon laskujen iskevän kuitenkin pian: en usko, että hypomania tekee kellekään hyvää pitkällä tähtäimellä vaikka kyseistä nykyään tavoiteltavana pidetäänkin. Onneksi joulu on tulossa: joulu ja vapaat päivät, kaverijoulu glögeineen, joululahjakirjat ja Anna Ystävämme dvd:llä.
En oikein tiedä, mitä haluaisin joululahjaksi. L:n kanssa pidämme aina lahjomiset minimissä, yksi mietitty lahja riittää. Epäromanttisen tylsimysmäisesti sitä ei enää oikein jaksa keksiä toiselle mitään kauhean yllättävää lähinnä siksi, että kaikkea on tarpeeksi ja liikaakin ja pieleenmenon riskit haluaa minimoida. Ylipäätään: vaikka nautinkin lahjojen antamisesta, niitä tuntuu vuosi vuodelta olevan yhä vaikeampi keksiä. Ihmisillä on niin suunnattomat määrät tavaroita, kirjoja, koruja ja viinipulloja. Palveluiden antaminen on sinällään oikein hyvä asia, mutta juuri eilen viinamäkeä ylös tarpoessani ja uuden kauneushoitolan palveluita sivusilmällä tsekatessani tajusin, etten itse lainkaan pidä ”palveluista”. Vuoden takaista ihonpuhdistusta lykkäsin pariinkin kertaan ihan vain siksi, että ajatus vieraasta ihmisestä nyppimässä naamaa tuntui epämiellyttävältä. Kampaajalle menen vasta pakon edessä, joku jalkahoito tai vastaava on ajatuksenakin aivan absurdi. Minulle ”hemmotteluna” toimii parhaiten lasi viiniä ja kikattaminen ystävien seurassa tai sitten ihana, hautova möllötys uimahallin saunassa, ei se, että minulle tehdään jotain käytännössä näkymättömiä mutta kukkaroaloveavia hoitoja täysin vieraan ihmisen toimesta. Sinällään kyllä symppaan tosi paljon immateriaalilahjoja, vaikka nyt jonkinlaisia lifestyle-henkisiä kursseja tai vastaavia.
Tuosta lifestyle-hirvityksestä pääsenkin sopivasti eteenpäin aiheeseen, joka minua aina väliin hymyilyttää. Kun ostimme taannoin sarastuslampun (jonka sarastuksesta en ole päässyt nauttimaan viikkoon, herään aina paria tuntia ennen ”auringon”nousua) huomasimme, että laitteeseen on sisällytetty sekä radio että aparaatti, joka päästelee ”wellness-ääniä”. Pyrskähtelimme kielikukkaselle, mutta itse äänet ovat osoittautuneet aika mukaviksi. Vaihtoehtoja ovat mainingit, keväinen metsä, puron lirinä ja tuulen humina. Metsä ja lirinä ovat parhaita, vaikka jälkimmäinen buustaakin aamupissahätää tehokkaasti. Wellness on käsitteenä mielenkiintoinen. Sillä tarkoitetaan samanaikaisesti itsen hemmottelua ja kuuntelua ja toisaalta melko fasistista kehokontrollia. Koska pääsen (joudun) omalla alallani seuraamaan näitä trendejä, olen pannut merkille sellaisenkin seikan, että ennen laihdutustuotteiksi kutsuttuja pussijauheita ja humpuukiteenlitkuja kutsutaan nykyään wellness-tuotteiksi. Ajatus siitä, että kukaan alle neljänsadan kalorin päiväannoksella (kuten nämä Nutrilett-kuurit) elävä olisi minkään sorttisessa hyvinvoinnin tilassa on sekä naurettava että sairas. Wellness-ajattelun hemmottelu viitannee varmaankin juuri näihin vieroksumiini pedikyyreihin ja kasvonaamioihin, sellaiseen ”olet sen (eli törsäämäsi rahan) arvoinen”-ajatteluun. Pohjimmiltaan wellnessissä on kyse samasta asiasta kuin muussakin, ensisijaisesti naisille suunnatussa markkinoinnissa: olet epäkelpo, mutta pistämällä tarpeeksi rahaa haisemaan, sinusta tulee kelvollinen ja tätä kautta saat oikeuden rakastaa itseäsi.
Toisaalta sitten: luullakseni wellnessin käsitteen voi ulottaa myös vaikkapa lemppariravintolani Silvopleen ruokaan (on oikeasti vähän leimiä pitää Silvopleetä lempiravintolanaan, etenkin kun se on ehkä epäviihtyisin paikka jossa olen koskaan syönyt: miksi elävää ravintoa tarjoavissa paikoissa on niin masentava sisustus loisteputkivaloineen ja mauttomine new age-akvarelleineen?). Se on terveellistä ja melko ekologista ja silti ah niin maittavaa. Myös tämän vuoden aikana omaksumani uudenlainen kehotietoisuus on luultavasti wellnessiä: Nia ja vesijuoksu ja höyrysaunassa vanuminen, kiinnostus rentoutustekniikoihin ja ravitsemukseen. Ehkä on niin, että olen aiemmin vieronut liiallista keho-orientoituneisuutta samasta syystä kuin 60-luvun hippejä: epäpoliittisuuden ja itseensä käpertymisen takia. Nuo muinaiset hipithän puhuivat ”vallankumouksesta pään sisällä” kun taas kommarit istuivat valiokunnissa ja marssivat kulkueissa. Yhä edelleen tuo jälkimmäinen vaihtoehto on enemmän mieleeni (jos tässä nyt olisi pakko alkaa määritellä identiteettiään syntymäänsä edeltäneen vuosikymmenen mukaan, onneksi ei ole) mutta ei mitenkään sulje pois ensimmäistä (oikeasti vedän nyt esiin näin hämäriä ja ontuvia vertauksia siksi, koska kuuntelin äsken Norsuradion 60-luku-aiheisen ohjelman). Jotta olisin vähän selkeämpi, kerron elävän ravinnon kurssista, jolla olin kymmenisen vuotta sitten. Olin tuolloin ollut kasvissyöjä muutamia vuosia ja äitini oli jatkuvista vatsaongelmistaan suivaantuneena alkanut kiinnostua elävästä ravinnosta. Niinpä menimme elävän ravinnon viikonloppukurssille. Olin tuolloisille tavoilleni uskollisena krapulassa ja meinasin yrpätä tervetuliaismaljaksi tarjotun, ruohonleikkurilta maistuneen vehnänorasmehun, jonka oli määrä avata hiussuonia. Totesin heti kättelyssä olevani aika väärässä paikassa: muut kurssilaiset kertoivat kuivaharjaavansa itsensä kaksi kertaa päivässä (!!) eikä kellään ollut meikkiä. Kun mainitsin olevani kasvissyöjä eettisistä syistä, kurssin vetäjä nosti ylähuultaan ja sanoi suoraan, että elävän ravinnon porukoissa ei olla kasvissyöjiä eläinten vaan oman terveyden takia. Valmistimme kurssilla leipää soseuttamalla vehnänoraita (taas) ja liotettuja siemeniä mössöksi. Mössö laitettiin 50-asteiseen uuniin, jossa se muuttui tiukaksi, ruskeaksi jänkiksi. Kaikki mahdollinen tehtiin kertakäyttöastioilla, avokadojen kovertamisesta valmiiden tuotosten nauttimiseen asti (Kaivopihan Unicafen paikalla sijainneessa elävän ravinnon paikassa oli aikoinaan myös kertakäyttöastiat sekä kirkkaanoransseja muovikukkaköynnöksiä). Osa ruoista oli ihan hyviä (rehellisyyden nimissä ne rasvaisimmat) ja idätys- sekä hapatusvinkit tulivat tarpeeseen. Itse huokasin kuitenkin helpotuksesta kurssin päättyessä: minulla ei ollut mitään sanottavaa niille paastopakettinaisille.
Ruokateemaa jatkaakseni: rosolli on ihan mahtava keksintö! Tuskin mikään ruoka on niin pyhimysmäistä: lähialueilla kasvanutta, luomunakin edullista, vegaanista, vähäkalorista. En niin innostu muista jouluruuista (paitsi porkkanalaatikko on ihan hyvää), ne ovat monasti hyvin kummallisia (kuten toissapäivänä maistamani lipeäkala: se maistui ihan kondomiin käärityltä munanvalkuaiselta) tai sitten ihan vaan pahoja, kuten pierunmakuinen lanttulaatikko. Tänä vuonna voisi ehkä tehdä seitanista kalkkunan, muistan pitäneeni aikoinaan kovasti kalkkunasta. Hmm. Nyt aloin suunnitella kalkkunanmuotoista seitan-jöötiä, jolle askartelen ”jalkoihin” paperiröyhelöt. Tulee mieleen se kohta Pepissä, jossa Pepin kuvitteellisen isoäidin kuvitteellinen kotiapulainen tarjoilee joulukinkun omena suussaan ja paperiröyhelö korvansa takana. Sama kotiapulainen taisi kuoria perunoitakin vähän samaan tyyliin kuin itse teen: niin pontevasti, että jäljelle jää pelkkiä kuoria.
En oikein tiedä, mitä haluaisin joululahjaksi. L:n kanssa pidämme aina lahjomiset minimissä, yksi mietitty lahja riittää. Epäromanttisen tylsimysmäisesti sitä ei enää oikein jaksa keksiä toiselle mitään kauhean yllättävää lähinnä siksi, että kaikkea on tarpeeksi ja liikaakin ja pieleenmenon riskit haluaa minimoida. Ylipäätään: vaikka nautinkin lahjojen antamisesta, niitä tuntuu vuosi vuodelta olevan yhä vaikeampi keksiä. Ihmisillä on niin suunnattomat määrät tavaroita, kirjoja, koruja ja viinipulloja. Palveluiden antaminen on sinällään oikein hyvä asia, mutta juuri eilen viinamäkeä ylös tarpoessani ja uuden kauneushoitolan palveluita sivusilmällä tsekatessani tajusin, etten itse lainkaan pidä ”palveluista”. Vuoden takaista ihonpuhdistusta lykkäsin pariinkin kertaan ihan vain siksi, että ajatus vieraasta ihmisestä nyppimässä naamaa tuntui epämiellyttävältä. Kampaajalle menen vasta pakon edessä, joku jalkahoito tai vastaava on ajatuksenakin aivan absurdi. Minulle ”hemmotteluna” toimii parhaiten lasi viiniä ja kikattaminen ystävien seurassa tai sitten ihana, hautova möllötys uimahallin saunassa, ei se, että minulle tehdään jotain käytännössä näkymättömiä mutta kukkaroaloveavia hoitoja täysin vieraan ihmisen toimesta. Sinällään kyllä symppaan tosi paljon immateriaalilahjoja, vaikka nyt jonkinlaisia lifestyle-henkisiä kursseja tai vastaavia.
Tuosta lifestyle-hirvityksestä pääsenkin sopivasti eteenpäin aiheeseen, joka minua aina väliin hymyilyttää. Kun ostimme taannoin sarastuslampun (jonka sarastuksesta en ole päässyt nauttimaan viikkoon, herään aina paria tuntia ennen ”auringon”nousua) huomasimme, että laitteeseen on sisällytetty sekä radio että aparaatti, joka päästelee ”wellness-ääniä”. Pyrskähtelimme kielikukkaselle, mutta itse äänet ovat osoittautuneet aika mukaviksi. Vaihtoehtoja ovat mainingit, keväinen metsä, puron lirinä ja tuulen humina. Metsä ja lirinä ovat parhaita, vaikka jälkimmäinen buustaakin aamupissahätää tehokkaasti. Wellness on käsitteenä mielenkiintoinen. Sillä tarkoitetaan samanaikaisesti itsen hemmottelua ja kuuntelua ja toisaalta melko fasistista kehokontrollia. Koska pääsen (joudun) omalla alallani seuraamaan näitä trendejä, olen pannut merkille sellaisenkin seikan, että ennen laihdutustuotteiksi kutsuttuja pussijauheita ja humpuukiteenlitkuja kutsutaan nykyään wellness-tuotteiksi. Ajatus siitä, että kukaan alle neljänsadan kalorin päiväannoksella (kuten nämä Nutrilett-kuurit) elävä olisi minkään sorttisessa hyvinvoinnin tilassa on sekä naurettava että sairas. Wellness-ajattelun hemmottelu viitannee varmaankin juuri näihin vieroksumiini pedikyyreihin ja kasvonaamioihin, sellaiseen ”olet sen (eli törsäämäsi rahan) arvoinen”-ajatteluun. Pohjimmiltaan wellnessissä on kyse samasta asiasta kuin muussakin, ensisijaisesti naisille suunnatussa markkinoinnissa: olet epäkelpo, mutta pistämällä tarpeeksi rahaa haisemaan, sinusta tulee kelvollinen ja tätä kautta saat oikeuden rakastaa itseäsi.
Toisaalta sitten: luullakseni wellnessin käsitteen voi ulottaa myös vaikkapa lemppariravintolani Silvopleen ruokaan (on oikeasti vähän leimiä pitää Silvopleetä lempiravintolanaan, etenkin kun se on ehkä epäviihtyisin paikka jossa olen koskaan syönyt: miksi elävää ravintoa tarjoavissa paikoissa on niin masentava sisustus loisteputkivaloineen ja mauttomine new age-akvarelleineen?). Se on terveellistä ja melko ekologista ja silti ah niin maittavaa. Myös tämän vuoden aikana omaksumani uudenlainen kehotietoisuus on luultavasti wellnessiä: Nia ja vesijuoksu ja höyrysaunassa vanuminen, kiinnostus rentoutustekniikoihin ja ravitsemukseen. Ehkä on niin, että olen aiemmin vieronut liiallista keho-orientoituneisuutta samasta syystä kuin 60-luvun hippejä: epäpoliittisuuden ja itseensä käpertymisen takia. Nuo muinaiset hipithän puhuivat ”vallankumouksesta pään sisällä” kun taas kommarit istuivat valiokunnissa ja marssivat kulkueissa. Yhä edelleen tuo jälkimmäinen vaihtoehto on enemmän mieleeni (jos tässä nyt olisi pakko alkaa määritellä identiteettiään syntymäänsä edeltäneen vuosikymmenen mukaan, onneksi ei ole) mutta ei mitenkään sulje pois ensimmäistä (oikeasti vedän nyt esiin näin hämäriä ja ontuvia vertauksia siksi, koska kuuntelin äsken Norsuradion 60-luku-aiheisen ohjelman). Jotta olisin vähän selkeämpi, kerron elävän ravinnon kurssista, jolla olin kymmenisen vuotta sitten. Olin tuolloin ollut kasvissyöjä muutamia vuosia ja äitini oli jatkuvista vatsaongelmistaan suivaantuneena alkanut kiinnostua elävästä ravinnosta. Niinpä menimme elävän ravinnon viikonloppukurssille. Olin tuolloisille tavoilleni uskollisena krapulassa ja meinasin yrpätä tervetuliaismaljaksi tarjotun, ruohonleikkurilta maistuneen vehnänorasmehun, jonka oli määrä avata hiussuonia. Totesin heti kättelyssä olevani aika väärässä paikassa: muut kurssilaiset kertoivat kuivaharjaavansa itsensä kaksi kertaa päivässä (!!) eikä kellään ollut meikkiä. Kun mainitsin olevani kasvissyöjä eettisistä syistä, kurssin vetäjä nosti ylähuultaan ja sanoi suoraan, että elävän ravinnon porukoissa ei olla kasvissyöjiä eläinten vaan oman terveyden takia. Valmistimme kurssilla leipää soseuttamalla vehnänoraita (taas) ja liotettuja siemeniä mössöksi. Mössö laitettiin 50-asteiseen uuniin, jossa se muuttui tiukaksi, ruskeaksi jänkiksi. Kaikki mahdollinen tehtiin kertakäyttöastioilla, avokadojen kovertamisesta valmiiden tuotosten nauttimiseen asti (Kaivopihan Unicafen paikalla sijainneessa elävän ravinnon paikassa oli aikoinaan myös kertakäyttöastiat sekä kirkkaanoransseja muovikukkaköynnöksiä). Osa ruoista oli ihan hyviä (rehellisyyden nimissä ne rasvaisimmat) ja idätys- sekä hapatusvinkit tulivat tarpeeseen. Itse huokasin kuitenkin helpotuksesta kurssin päättyessä: minulla ei ollut mitään sanottavaa niille paastopakettinaisille.
Ruokateemaa jatkaakseni: rosolli on ihan mahtava keksintö! Tuskin mikään ruoka on niin pyhimysmäistä: lähialueilla kasvanutta, luomunakin edullista, vegaanista, vähäkalorista. En niin innostu muista jouluruuista (paitsi porkkanalaatikko on ihan hyvää), ne ovat monasti hyvin kummallisia (kuten toissapäivänä maistamani lipeäkala: se maistui ihan kondomiin käärityltä munanvalkuaiselta) tai sitten ihan vaan pahoja, kuten pierunmakuinen lanttulaatikko. Tänä vuonna voisi ehkä tehdä seitanista kalkkunan, muistan pitäneeni aikoinaan kovasti kalkkunasta. Hmm. Nyt aloin suunnitella kalkkunanmuotoista seitan-jöötiä, jolle askartelen ”jalkoihin” paperiröyhelöt. Tulee mieleen se kohta Pepissä, jossa Pepin kuvitteellisen isoäidin kuvitteellinen kotiapulainen tarjoilee joulukinkun omena suussaan ja paperiröyhelö korvansa takana. Sama kotiapulainen taisi kuoria perunoitakin vähän samaan tyyliin kuin itse teen: niin pontevasti, että jäljelle jää pelkkiä kuoria.
sunnuntaina, joulukuuta 07, 2008
Itsevihasta ja itsetunnosta
Tulin juuri sukujuhlista. Minulla olisi paljonkin hauskoja anekdootteja aiheesta, alkaen siitä, että juhlat pidettiin marttojen tilassa. Kun rakentelin sammalasetelmia marttamatriarkkojen muotokuvien valvovien silmien alla en voinut olla huvittumatta siitä, kuinka harhaoppisena nuo siisteysfriikit ja pedantit tädit näkisivät omat tapani pyyhkiä pöytiä tai huuhtoa rättiä. Ja samalla, itsetuntoisesti kelasin, että vidu, teen tässä oikeasti aika hienoja ja taiteellisia pöytäkoristeita joiden lopputulos korvaa sen, etten osaa laasta lattiaa yhtä kustannustehokkaasti kuin te.
Joka tapauksessa: kohtasin tilanteen, jossa suvun patriarkka otti asiakseen kommentoida parikymppisen tytön lihomista. Kuulin asiasta vasta kun ihmettelin kälylleni, miksi tyttö nyyhkytti vessan eteisessä. Olin hetkessä aivan liekeissä: sama patriakka on kommentoinut sekä sukunimiratkaisuamme (L:n äidin tyttönimi) että lapsettomuuttamme (joka on sikäli erityisen hassua, että oma lapsettomuutemme on vapaaehtoista ja k.o. patriarkan perheessä on hyvinkin vaikeita ja surua aiheuttanita lapsettomuusongelmia). Olin itse asiassa hionut jo valmiiksi pari kommenttia mahdollista perheenlisäyspainostusta varten tyyliin "kaikkien ei tarvitse tehdä lapsia" ja "en näe omia geenejäni jatkamisen arvoisina". Näillä pystypäisillä tekosyillä ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa: jos joku on niin täydellisen tahditon, että näkee aiheelliseksi painostaa minua mukuloidentekoon, koen itseni täysin oikeutetuksi päästelemään vaikka mitä valheita alkaen siitä, että olen kohduton piilomies (jota en kyllä oikeasti ole, kuten lukijani ehkä tietävät).
Koska olin ottanut parikin lasillista punaista uskalsin mennä kuiskaamaan patriarkan korvaan, että nyt olisi anteeksipyynnön paikka. En jäänyt seuraamaan tilannetta, luojan kiitos olimme lähtemässä, inhoan konfliktien näkemistä siitä huolimatta, että joskus tavallaan lietson niitä. Olen kuitenkin aivan tavattoman tyytyväinen siitä, että otin tässä asiassa ohjat käsiini. Ikäni paino-ongelmien kanssa kamppailleena ja luultavasti koko loppuelämäni omista syömistraumoistani (tosin ne ovat nyt erittäin hyvin hoidossa) tietoisena muistan liiankin hyvin ne tikarit, jotka minuun on pistetty "viattomien" kommenttien muodossa. Koska olen premenstruaalisen herkässä tilassa, tirautin aiheesta L:llekin ja äidyin vertaamaan tilannetta raiskauksen aiheuttamaan häpeään. Minua ei ole ikinä raiskattu eikä käytetty muutenkaan seksuaalisesti hyväksi ja pahoittelen jo etukäteen sitä, että vertailen näitä asioita. Kuitenkin, omasta näkökulmastani on kyse samantyyppisestä traumasta: joku loukkaa minua syvästi, ratkaisuni joko a) kieltää asian tapahtuminen tai b) konfrontoida väärintehnyttä tahoa. A-vaihtoehto toimii aikansa: asiat voi painaa pinnan alle, loukkaukset voi unohtaa niin monella tapaa, verhota ne huumoriksi tai itse provosoiduiksi. B-vaihtoehdossa otetaan paska niskaan konkreettisesti: raiskattu ei välttämättä saa oikeutta, jos todisteita ei ole, on periaatteesa tuomarista kiinni, ketä uskotaaan. Voi käydä tosi ikävästikin. Toisaalta voi käydä hyvinkin, väärin tehnyttä rangaistaan s.o. hänelle osoitetaan, että hänen tekemänsä asia on väärä ja satuttava. Ja vaikka oikeutta ei tulisikaan, b-vaihtoehdon valinnut on määritellyt itsensä kyllin arvokkaaksi nostaakseen asiasta metelin. Tässä on mielestäni koko homman pointti: se, joka sanoo ääneen, että häntä on kohdeltu väärin, on potentiaalisempi selviytyjä kuin se, joka sulkeistaa kaiken itseensä kohdistuneen paskan. Olen nähnyt näitä tilanteita aika monissa eri muodoissaan, tunnen hyväksikäytettyjä ihmisiä jotka ovat periaatteessa lallatelleet koko asian pois tietoisuudestaan ja ihmettelevät samalla, mikseivät pysty luomaan kestäviä parisuhteita.
Olen vihainen sukulaistyttöni puolesta. Kenelläkään ei ole oikeutta kommentoida hänen vartaloaan. Olen myös iloinen omasta reaktiostani: vuodattamani kyyneleet olivat myös jälkikäteistä käsittelyä omille kokemuksilleni. Kypsässä kolmenkympin iässä tiedostan aivan eri tasolla asioita kuin kymmenen vuotta sitten ja toivon, että loukattu serkkutyttö kokee jonain päivänä saman emansipaation. Kellään ei ole oikeutta puuttua olemukseesi ja jos niin tapahtuu, sinun ei tarvitse sulkeistaa asiaa pois vaan oikeutesi (ja jopa velvollisuutesi, jotta asiat muuttuisivat) on "vajota samalle tasolle" ja kertoa, kuinka paljon kommentointi sinua satuttaa. Äläkä murehdi sitä, että kommentoijalle tulee paska fiilis, hän on itse vastuussa koko paskuuden levittämisestä, eikä toisen posken kääntäminen ihan oikeasti aina palvele sitä, miten itsesi koet.
Joka tapauksessa: kohtasin tilanteen, jossa suvun patriarkka otti asiakseen kommentoida parikymppisen tytön lihomista. Kuulin asiasta vasta kun ihmettelin kälylleni, miksi tyttö nyyhkytti vessan eteisessä. Olin hetkessä aivan liekeissä: sama patriakka on kommentoinut sekä sukunimiratkaisuamme (L:n äidin tyttönimi) että lapsettomuuttamme (joka on sikäli erityisen hassua, että oma lapsettomuutemme on vapaaehtoista ja k.o. patriarkan perheessä on hyvinkin vaikeita ja surua aiheuttanita lapsettomuusongelmia). Olin itse asiassa hionut jo valmiiksi pari kommenttia mahdollista perheenlisäyspainostusta varten tyyliin "kaikkien ei tarvitse tehdä lapsia" ja "en näe omia geenejäni jatkamisen arvoisina". Näillä pystypäisillä tekosyillä ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa: jos joku on niin täydellisen tahditon, että näkee aiheelliseksi painostaa minua mukuloidentekoon, koen itseni täysin oikeutetuksi päästelemään vaikka mitä valheita alkaen siitä, että olen kohduton piilomies (jota en kyllä oikeasti ole, kuten lukijani ehkä tietävät).
Koska olin ottanut parikin lasillista punaista uskalsin mennä kuiskaamaan patriarkan korvaan, että nyt olisi anteeksipyynnön paikka. En jäänyt seuraamaan tilannetta, luojan kiitos olimme lähtemässä, inhoan konfliktien näkemistä siitä huolimatta, että joskus tavallaan lietson niitä. Olen kuitenkin aivan tavattoman tyytyväinen siitä, että otin tässä asiassa ohjat käsiini. Ikäni paino-ongelmien kanssa kamppailleena ja luultavasti koko loppuelämäni omista syömistraumoistani (tosin ne ovat nyt erittäin hyvin hoidossa) tietoisena muistan liiankin hyvin ne tikarit, jotka minuun on pistetty "viattomien" kommenttien muodossa. Koska olen premenstruaalisen herkässä tilassa, tirautin aiheesta L:llekin ja äidyin vertaamaan tilannetta raiskauksen aiheuttamaan häpeään. Minua ei ole ikinä raiskattu eikä käytetty muutenkaan seksuaalisesti hyväksi ja pahoittelen jo etukäteen sitä, että vertailen näitä asioita. Kuitenkin, omasta näkökulmastani on kyse samantyyppisestä traumasta: joku loukkaa minua syvästi, ratkaisuni joko a) kieltää asian tapahtuminen tai b) konfrontoida väärintehnyttä tahoa. A-vaihtoehto toimii aikansa: asiat voi painaa pinnan alle, loukkaukset voi unohtaa niin monella tapaa, verhota ne huumoriksi tai itse provosoiduiksi. B-vaihtoehdossa otetaan paska niskaan konkreettisesti: raiskattu ei välttämättä saa oikeutta, jos todisteita ei ole, on periaatteesa tuomarista kiinni, ketä uskotaaan. Voi käydä tosi ikävästikin. Toisaalta voi käydä hyvinkin, väärin tehnyttä rangaistaan s.o. hänelle osoitetaan, että hänen tekemänsä asia on väärä ja satuttava. Ja vaikka oikeutta ei tulisikaan, b-vaihtoehdon valinnut on määritellyt itsensä kyllin arvokkaaksi nostaakseen asiasta metelin. Tässä on mielestäni koko homman pointti: se, joka sanoo ääneen, että häntä on kohdeltu väärin, on potentiaalisempi selviytyjä kuin se, joka sulkeistaa kaiken itseensä kohdistuneen paskan. Olen nähnyt näitä tilanteita aika monissa eri muodoissaan, tunnen hyväksikäytettyjä ihmisiä jotka ovat periaatteessa lallatelleet koko asian pois tietoisuudestaan ja ihmettelevät samalla, mikseivät pysty luomaan kestäviä parisuhteita.
Olen vihainen sukulaistyttöni puolesta. Kenelläkään ei ole oikeutta kommentoida hänen vartaloaan. Olen myös iloinen omasta reaktiostani: vuodattamani kyyneleet olivat myös jälkikäteistä käsittelyä omille kokemuksilleni. Kypsässä kolmenkympin iässä tiedostan aivan eri tasolla asioita kuin kymmenen vuotta sitten ja toivon, että loukattu serkkutyttö kokee jonain päivänä saman emansipaation. Kellään ei ole oikeutta puuttua olemukseesi ja jos niin tapahtuu, sinun ei tarvitse sulkeistaa asiaa pois vaan oikeutesi (ja jopa velvollisuutesi, jotta asiat muuttuisivat) on "vajota samalle tasolle" ja kertoa, kuinka paljon kommentointi sinua satuttaa. Äläkä murehdi sitä, että kommentoijalle tulee paska fiilis, hän on itse vastuussa koko paskuuden levittämisestä, eikä toisen posken kääntäminen ihan oikeasti aina palvele sitä, miten itsesi koet.
tiistaina, joulukuuta 02, 2008
Huolta, tuskaa vailla
Sunnuntaina, ajan kuluessa vääjäämättä kohti maanantaiaamua, pelon tiivistyessä ja kiertyessä uin alasti jääkylmässä vedessä kynttilöiden valaisemassa uima-altaassa. Taustalla soi gregoriaaninen kirkkokuoro, ystävien hilpeä joululaulun luikkaus kantautuu saunasta. Tätä minulta ei voida viedä, ajattelen. Ei, vaikka työsopimustani ei jatkettaisi, vaikka jäisin työttömäksi keskellä pimeintä aikaa. Kotimatkalla laulamme autossa Kesäillan valssin. Ajattelen kesäpääskynä oloa, oloa ilman jatkuvaa huolta ja tuskaa. Ajatus tuntuu etäisyydessään mahdottomalta, en voi kuvitella tilaa, jolloin en jatkuvasti olisi huolissani jostain. Ja samalla tunnen viiltävää iloa, sitä herkistynyttä aistit avoinna-tilaa, joka on vallinnut koko syksyn.
Maanantai-iltana jätän uimahallin väliin, roikun netissä koko illan, puran pelkoani parhaaksi toteamallani tavalla, piikikkyydellä ja sarkasmilla ”ajan ilmiöitä” kohtaan. Mitä itseironiseen vaihtoehtoskenen pilkkaamiseen tulee, olen siinä tarvittaessa aivan omaa luokkaani. Olen melkeinpä parhaimmillani ollessani poleemisen ivallinen, mikä on oikeastaan harmi. En haluaisi olla kyyninen, mutta oma ahdistus pysyy sitä siedettävämpänä, mitä terävämpi kärki kynässäni on.
Tiistaiaamuna istun bussissa kohti fysioterapiaa. Pelko tuntuu fyysisenä, se puristaa vatsalaukun nyrkiksi, saa haluamaan kahvia ja tupakkaa, vaan ei ruokaa. Kun bussi jämähtää keskelle Länsi-Pasilaa sähähdän ”vittu” ja ”voi jeesuksen äiti” ja pongon ulos bussista. Saan peruttua ajan ja totean ehtiväni pääjohtajan lamakatsaukseen. Juhlasali on täynnä huolestuneita ihmisiä, istumapaikkoja ei ole. Kolmen kahvikupin jälkeen vatsa hangoittelee, paikallaan seisominen on vaikeaa. Mietin väitettä, jonka mukaan paniikkihäiriöt vähenisivät, jos ihmiset lopettaisivat kahvinjuonnin. Samalla tulee mieleen kuinka otollinen hetki olisi saada paniikkikohtaus, täpötäydessä kuumassa salissa, jossa omankin tulevaisuuden suuntaviivoja kartoitetaan suorin sanoin. Onneksi itse koen paniikkeja vain unen ja valveen rajalla, kuvitellessani että päässäni poksahtaa tai että mies vieressäni on lakannut hengittämästä.
Puolen päivän aikaan tapaan esimiehen. Jutellessa pelkoni laukeaa, saan kuulla, että prekaariuteni lykkäytyy eteenpäin epävarmasta taloudellisesta tilanteesta huolimatta. Saan kehuja aktiivisuudesta ja osaamisesta. Kasvolihakset rentoutuvat, alan hymyillä, en itke vaikka niin pelkäsin. Soitan äidille ja L:lle, syön auringonkeltaisen appelsiinin ja juon kupin rooibosta.
Äkkiä joulukuu näyttäytyy ihanana aikana täynnä juhlia ja ystäviä, mandariinien ja hyasinttien tuoksua. Odotan innolla huomista, ystävän uutta kotia ja yhdessä murrettavaa focacciota. Vaikka epäilemättä keksinkin tässä kohtapikaa jonkin uuden murehtimisenaiheen, tällä hetkellä olo on kesäpääskyn.
Maanantai-iltana jätän uimahallin väliin, roikun netissä koko illan, puran pelkoani parhaaksi toteamallani tavalla, piikikkyydellä ja sarkasmilla ”ajan ilmiöitä” kohtaan. Mitä itseironiseen vaihtoehtoskenen pilkkaamiseen tulee, olen siinä tarvittaessa aivan omaa luokkaani. Olen melkeinpä parhaimmillani ollessani poleemisen ivallinen, mikä on oikeastaan harmi. En haluaisi olla kyyninen, mutta oma ahdistus pysyy sitä siedettävämpänä, mitä terävämpi kärki kynässäni on.
Tiistaiaamuna istun bussissa kohti fysioterapiaa. Pelko tuntuu fyysisenä, se puristaa vatsalaukun nyrkiksi, saa haluamaan kahvia ja tupakkaa, vaan ei ruokaa. Kun bussi jämähtää keskelle Länsi-Pasilaa sähähdän ”vittu” ja ”voi jeesuksen äiti” ja pongon ulos bussista. Saan peruttua ajan ja totean ehtiväni pääjohtajan lamakatsaukseen. Juhlasali on täynnä huolestuneita ihmisiä, istumapaikkoja ei ole. Kolmen kahvikupin jälkeen vatsa hangoittelee, paikallaan seisominen on vaikeaa. Mietin väitettä, jonka mukaan paniikkihäiriöt vähenisivät, jos ihmiset lopettaisivat kahvinjuonnin. Samalla tulee mieleen kuinka otollinen hetki olisi saada paniikkikohtaus, täpötäydessä kuumassa salissa, jossa omankin tulevaisuuden suuntaviivoja kartoitetaan suorin sanoin. Onneksi itse koen paniikkeja vain unen ja valveen rajalla, kuvitellessani että päässäni poksahtaa tai että mies vieressäni on lakannut hengittämästä.
Puolen päivän aikaan tapaan esimiehen. Jutellessa pelkoni laukeaa, saan kuulla, että prekaariuteni lykkäytyy eteenpäin epävarmasta taloudellisesta tilanteesta huolimatta. Saan kehuja aktiivisuudesta ja osaamisesta. Kasvolihakset rentoutuvat, alan hymyillä, en itke vaikka niin pelkäsin. Soitan äidille ja L:lle, syön auringonkeltaisen appelsiinin ja juon kupin rooibosta.
Äkkiä joulukuu näyttäytyy ihanana aikana täynnä juhlia ja ystäviä, mandariinien ja hyasinttien tuoksua. Odotan innolla huomista, ystävän uutta kotia ja yhdessä murrettavaa focacciota. Vaikka epäilemättä keksinkin tässä kohtapikaa jonkin uuden murehtimisenaiheen, tällä hetkellä olo on kesäpääskyn.
lauantaina, marraskuuta 22, 2008
Juopunut suttura
Huhhuh. Pitäisiköhän nyt huolestua kun toinen bloggaukseni lyhyen ajalla käsittelee ja sisältää krapulaa? No, tuskinpa kuitenkaan, olihan minulla eilen melko hyvä ja suomalaiskansallinen syy ottaa kuppia, nimittäin firman pikkujoulut. Pikkarit sujuivat odotusten mukaan: istuin pöydässä keskustelemassa työtoverini kanssa maahanmuutosta ja marxismista (olemme aika eri linjoilla mutta keskustelumme on yleensä aika hedelmällistä ja lämminhenkistä) kunnes meille tultiin sanomaan, ettei juhlissa saa puhua vakavia. Sitten tanssin jykevä on rakkautta ja lauloin karaokessa jo perinteeksi muodostuneen Sukkulan veenukseen. Täytyy myöntää, että vanhaa ilmaisutaidon lukiolaista hivelevät hyvä!-huudot, taputukset ja halaukset. Pidän oikeastaan esiintymisestä todella paljon ja on tietyssä mielessä harmi, ettei oma työnkuvani sisällä sitä laisinkaan (paitsi tietty juuri kännissä, karaokessa). Olen parhaimmillani pienen paineen alla, minusta tulee ihmisten katseiden kohteena rauhallinen, suvereeni ja sanavalmis. Tuon ominaisuuteni takia olen kokenut oman viisitoistaminuuttiseni jo parikymppisenä, silloin kun olin kova anarkoaktivisti ja feministi. Vasta jälkeenpäin olen tajunnut, kuinka absurdia on, että olen keskustellut ajankohtaisohjelmassa Kirsti Paakkasen kanssa aivan rauhallisena, asiaa sen enempää äimistelemättä ja että lärvini on roikkunut sivun kokoisena Nyt-liitteen henkilökuva-artikkelissa (naurettavaa, henkilökuva 22-vuotiaasta hipistä jonka mielestä feminismi on jees ja meissä naisissa on munasarjaa). Julkisuuteen suhtaudun kyllä nykyään todella penseästi. Sattumoisin sanojani on siteerattu tämän syksyn aikana sekä Tulvassa että City-lehdessä, joissa kummassakin vaadin saada olla nimetön . Cityn kohdalla vetosin "mainosalalla työskentelemiseen" mutta ei se ollut oikeasti mikään syy. Syy oli tasan se, etten halua lukea poikkeuksetta enemmän tai vähemmän väärinymmärrettyjä kommenttejani nimeni kera. Tulvan juttu käsitteli aborttia ja olin nimetön siksi, ettei kukaan fundis keksisi alkaa uhkailla minua helvetintulella.
Krapulan aikana elimistössä on edelleen alkoholia, mikä näkyy myös tekstini polveilevuudessa. Saan yleensä kännissä todella nerokkaita bloggausideoita joita kirjaan kalenteriini. Eiliseen pikku hopealaukkuun ei kalenteria mahtunut, joten puhelimeni viestiluonnoksista löytyi hämärähköjä juttuja kuten "rakas pää", "kääretorttu" ja "elän jännityksestä". Rakas pää viittaa luultavasti siihen, että rakastan kovasti päätäni. Se on joskus kipeä ja kova unohtelemaan asioita, sen pinnasta puskee kerran kuussa näppylöitä eikä sitä peittävä karvakerros tottele tahtoani (näkisittepä tukkani nyt: eilinen pikkulettikreppaus glitter-kukkasineen ja lakka-geeli-pöyhötyksineen on muuttunut länöttäväksi leijonanharjaksi jota haron vähän väliä tuskissani), mutta silti se on oikein hyvä pää. Empaattinen ja iloinen, ajoittain fiksu ja nokkela pää, jonne vuodet kerryttävät yhä lisää ja lisää muistoja ja taitoja.
Tuo "elän jännityksestä" on kyllä hämärä ja aikamoista potaskaa. Olen äärimmäisen turvallisuushakuinen ihminen, pidän rutiineista ja rauhasta ja vakaudesta. Tosin samalla nautin odottamattomista tapahtumista, ihmissuhdedraamoista ja haltioitumisesta, mutta näin kolmekymppisenä sitä jo kehtaa tunnustaa, että on ensisijaisesti aikamoinen nynny ja konservatiivi monissa asioissa (paitsi ei kyllä politiikassa, ikinä, ellei konservativismilla sitten tarkoiteta hyvinvointivaltion SÄILYTTÄMISTÄ, jolloin kyllä olen konservatiivi, hmmm).
Kääretortun pystyn palauttamaan keskiviikkoon, hopeasavikurssin tarjoomuksiin. Koska kurssin vetäjä leikkasi ystävällisesti koko porukalle kääretorttua koin velvollisuudekseni syödä yhden palan. Kaupan vakuumipakattu torttu maistui todella tympeältä hötöltä: metallisen ylimakealta, kuivakkaalta ja oikeastaan makeutta lukuunottamatta täysin mauttomalta. Palaa syödessäni tajusin, etten ole syönyt kaupan kääretorttua vuosiin, enkä mitään valmismakeita muutenkaan toukokuun jälkeen. Joskus aiemmin ostin kääretorttua ja marjapiirakoita ja ties mitä ällöjä kiiwi-kakkuja useinkin, muistan meidän Nassun kanssa esimerkiksi useita kertoja jakaneen kääretortun kahdestaan. Nyt koko touhu näyttää sairaalta ja ällöttävältä ja hyvin vieraalta, suunnilleen samalta kuin että pitäisi pinkkiä pipoa jossa on turkistupsu, tai että ajaisi autolla joka lauantai Prismaan (jota olen tehnytkin, edellisessä elämässäni, jolloin "tavallisuus" oli siinä määrin eksoottista että hypermarketin käytävillä jaksoi hörähdellä joka kerta omalle mukatavikseudelleen, kunnes kypsähti siihen, että L oli kadonnut jonnekin kilometrien päähän ja sille piti soittaa, Franzeninkadun Siwassa suunnistamiseen tottuneelle seikkailu neljäntoista tuhannen neliön kaupassa oli todella uutta). Tätä kirjoittaessani muistan ilokseni, että L on huolehtivaisena krapulaenkelinä ostanut minulle jäätelöä. Ja TÄTÄ kirjoittaessa minulle tuotiin eteen annos sitä jäätelöä. Nyt menen syömään sitä. Mortonki.
Krapulan aikana elimistössä on edelleen alkoholia, mikä näkyy myös tekstini polveilevuudessa. Saan yleensä kännissä todella nerokkaita bloggausideoita joita kirjaan kalenteriini. Eiliseen pikku hopealaukkuun ei kalenteria mahtunut, joten puhelimeni viestiluonnoksista löytyi hämärähköjä juttuja kuten "rakas pää", "kääretorttu" ja "elän jännityksestä". Rakas pää viittaa luultavasti siihen, että rakastan kovasti päätäni. Se on joskus kipeä ja kova unohtelemaan asioita, sen pinnasta puskee kerran kuussa näppylöitä eikä sitä peittävä karvakerros tottele tahtoani (näkisittepä tukkani nyt: eilinen pikkulettikreppaus glitter-kukkasineen ja lakka-geeli-pöyhötyksineen on muuttunut länöttäväksi leijonanharjaksi jota haron vähän väliä tuskissani), mutta silti se on oikein hyvä pää. Empaattinen ja iloinen, ajoittain fiksu ja nokkela pää, jonne vuodet kerryttävät yhä lisää ja lisää muistoja ja taitoja.
Tuo "elän jännityksestä" on kyllä hämärä ja aikamoista potaskaa. Olen äärimmäisen turvallisuushakuinen ihminen, pidän rutiineista ja rauhasta ja vakaudesta. Tosin samalla nautin odottamattomista tapahtumista, ihmissuhdedraamoista ja haltioitumisesta, mutta näin kolmekymppisenä sitä jo kehtaa tunnustaa, että on ensisijaisesti aikamoinen nynny ja konservatiivi monissa asioissa (paitsi ei kyllä politiikassa, ikinä, ellei konservativismilla sitten tarkoiteta hyvinvointivaltion SÄILYTTÄMISTÄ, jolloin kyllä olen konservatiivi, hmmm).
Kääretortun pystyn palauttamaan keskiviikkoon, hopeasavikurssin tarjoomuksiin. Koska kurssin vetäjä leikkasi ystävällisesti koko porukalle kääretorttua koin velvollisuudekseni syödä yhden palan. Kaupan vakuumipakattu torttu maistui todella tympeältä hötöltä: metallisen ylimakealta, kuivakkaalta ja oikeastaan makeutta lukuunottamatta täysin mauttomalta. Palaa syödessäni tajusin, etten ole syönyt kaupan kääretorttua vuosiin, enkä mitään valmismakeita muutenkaan toukokuun jälkeen. Joskus aiemmin ostin kääretorttua ja marjapiirakoita ja ties mitä ällöjä kiiwi-kakkuja useinkin, muistan meidän Nassun kanssa esimerkiksi useita kertoja jakaneen kääretortun kahdestaan. Nyt koko touhu näyttää sairaalta ja ällöttävältä ja hyvin vieraalta, suunnilleen samalta kuin että pitäisi pinkkiä pipoa jossa on turkistupsu, tai että ajaisi autolla joka lauantai Prismaan (jota olen tehnytkin, edellisessä elämässäni, jolloin "tavallisuus" oli siinä määrin eksoottista että hypermarketin käytävillä jaksoi hörähdellä joka kerta omalle mukatavikseudelleen, kunnes kypsähti siihen, että L oli kadonnut jonnekin kilometrien päähän ja sille piti soittaa, Franzeninkadun Siwassa suunnistamiseen tottuneelle seikkailu neljäntoista tuhannen neliön kaupassa oli todella uutta). Tätä kirjoittaessani muistan ilokseni, että L on huolehtivaisena krapulaenkelinä ostanut minulle jäätelöä. Ja TÄTÄ kirjoittaessa minulle tuotiin eteen annos sitä jäätelöä. Nyt menen syömään sitä. Mortonki.
keskiviikkona, marraskuuta 19, 2008
Hiljaisuus
Elän aikoja, jolloin kaikki asiat menevät lävitseni. Elämässäni on tiettyjä, isoja epävarmuustekijöitä, eikä hyvin olevien asioiden luettelointi auta. Eikä auta mikään muukaan, olen hirveän huono suggestoitava, mikään rentoutus tai meditointi ei tähän päähän uppoa. Aamiaiseksi join panacod-poretabletin, iltapalaksi siivun rommia itkua taltuttamaan. Samaan aikaan näen, kuinka falskia tämä vatkaava itsesäälini on, kuuluihan iltapalaan myös itsetehty jogurtti itsetehdyllä luumuhillolla, iltaan naurua ja uuden oppimista. Ja tosiaan, nauran päivittäin, olen viiltävän onnellinen monista asioista. Silti nyt on surkea aika.
Inhoan sitä typerää, ärsyttävää paskalinkoa, joka mielessäni pyörii. Se alkaa työttömyydenpelosta ja päättyy jonnekin Kontulan takamaille. Viime yönä näin unta, että olin työpaikan juhlissa jossa oli hirveästi erilaisia ruokia. Otin niitä innoissani lautaselleni ja maistoin vain huomatakseni, että kaikki on tehty vedestä tai jostain epämääräisestä hötöstä. Omalla historiallani on kuitenkin virkistävää tajuta, ettei uni liittynyt mitenkään syömiseen vaan aivan muihin pelkoihin ja pettymyksiin. Syöminen on ongelmistani pienin, sitä ei oikeastaan enää edes ole. Minun pitäisi olla tästä riemuissani, mutta näen tarpeellisemmaksi vatkuttaa muita, akuutimpia ongelmiani. Joskus tuntuu siltä, että en voi olla olemassa, ellen jatkuvasti sureksi ja mureksi jotain. Jos en keksi muuta, alan miettiä syöpää ja sokeutumista. Tai ei, nyt kirjoittaessani tätä tajuan, että sairauspelot ovat vähenneet mielessäni aivan oleellisesti. Hyvänä puolena voi siis todeta, että olen selättänyt vanhoja mörköjäni ja kaapannut kainalooni uusia.
Joka tapaukesssa, ahdistaa. Jos en tänään saa laittaa jouluvaloja ikkunaan, ei hyvä heilu.
Inhoan sitä typerää, ärsyttävää paskalinkoa, joka mielessäni pyörii. Se alkaa työttömyydenpelosta ja päättyy jonnekin Kontulan takamaille. Viime yönä näin unta, että olin työpaikan juhlissa jossa oli hirveästi erilaisia ruokia. Otin niitä innoissani lautaselleni ja maistoin vain huomatakseni, että kaikki on tehty vedestä tai jostain epämääräisestä hötöstä. Omalla historiallani on kuitenkin virkistävää tajuta, ettei uni liittynyt mitenkään syömiseen vaan aivan muihin pelkoihin ja pettymyksiin. Syöminen on ongelmistani pienin, sitä ei oikeastaan enää edes ole. Minun pitäisi olla tästä riemuissani, mutta näen tarpeellisemmaksi vatkuttaa muita, akuutimpia ongelmiani. Joskus tuntuu siltä, että en voi olla olemassa, ellen jatkuvasti sureksi ja mureksi jotain. Jos en keksi muuta, alan miettiä syöpää ja sokeutumista. Tai ei, nyt kirjoittaessani tätä tajuan, että sairauspelot ovat vähenneet mielessäni aivan oleellisesti. Hyvänä puolena voi siis todeta, että olen selättänyt vanhoja mörköjäni ja kaapannut kainalooni uusia.
Joka tapaukesssa, ahdistaa. Jos en tänään saa laittaa jouluvaloja ikkunaan, ei hyvä heilu.
sunnuntaina, marraskuuta 09, 2008
Asetaldehydin hapettamista sunnuntaiaamussa
Tattadadaa: minulla on ensimmäistä kertaa krapula yli kahteen kuukauteen. Mitä olenkaan menettänyt? Moikuvan päänsäryn, käsien vapinan ja oudon, asiattoman hilpeyden ainakin. Pahimmillaan myös pahoinvoinnin. Krapulani ei ole kovinkaan paha, nyt kun asiaa muistelen, on jyskyttävä päänsärky ollut aiemmin ihan sunnuntaiaamun peruskauraa. Ihmettelen kyllä, miten olen sellaista sietänyt, krapulahedari on nimittäin todella kova, kuin joku paukuttaisi perunanuijalla päälakea rytmikkäästi ja nauraisi häijysti päälle. Onneksi minulla on vielä jättiburanoita viisurileikkauksesta, napostelin sellaisen yhdessä greippilimonadin kanssa ja olo on jo paljon parempi. Luojan kiitos, minulla ei ole (ainakaan vielä) krapulaan kuuluvaa instant-masennusta.
Osasyy alkoholinkäyttöni vähenemiseen on ollut se, että olen ollut oikeasti todella surullinen krapulaisena: herännyt painajaisiin jossa niin ystäväpiirini, vanhempani kuin työyhteisönikin näyttävät minulle ovea ja nureksinut niitä painajaisia hereillä. Krapulani ovat myös selkeästi pahentuneet (tämä on aihe, joka tulee aina esille kun samassa tilassa on useampi kolmekymppinen kallistelemassa mukia) enkä halua haaskata arvokkaita vapaapäiviä pöntön halimiseen (ellei pöntöllä tarkoiteta kissaa). Viime kesänä kun tuhosimme joukolla Veloenan ja Vompin hääviinejä puistossa, taisi useammallekin tulla pienoinen ”myrkytys” ”vanhentuneesta” viinistä (oikeasti taisimme vain juoda sitä ihan liikaa). Seuraavana aamuna tarvoin töihin pää humisten, piilottelin tietsikkani takana, ettei kukaan vaan nakittaisi minulle mitään sekä kävin tarkastamassa konsernimme saniteettitiloja useammassakin kerroksessa (minua hävetti käydä samassa vessassa puolen tunnin välein). Onneksi oli vielä kesäloma-aika eikä kukaan tainnut kuulla oodejani arabialaiselle. Viimeinen niitti krapuloille olivat syntymäpäiväni pikkumökillä: johonkin lievään hippajännitykseen litkin useita booli- ja punaviinimukillisia ja vieraiden lähdettyä katselinkin televisiosta jotain yhdentekevää toimintaleffaa vain yksi silmä kerrallaan auki, koska muuten olisi pyörryttänyt liikaa. Ja seuraava päivä menikin sitten sohvalla inistessä vaikka piha oli täynnä tuulen ja sateen paiskomia kertakäyttöastioita.
Eilen taisin juoda hiukkasen liikaa silkkaan hermoiluuni.Olimme 30-vuotisjuhlissa, joista en oikein ilkeä sanoa muuta, kuin että joillekin ei todellakaan sovi viina. Siinä vaiheessa kun pihalle sisävaatteissa laukannut, kalliolle torkahtanut päivänsankari saatiin raahattua sisään hyperventiloivana päätimme lähteä pois. Kotona joimme vielä vähän ja poltin L:n sikareiden seuraksi jotain kolme tai neljä tupakkaa. Puolen tunnin sisällä. Yök.
Krapulaani ei vähennä lainkaan se seikka, että minulla on parastaikaa kuukautistet (tästä tulikin melko naturalistis-kehollinen bloggaus). Olen menkoistani täpinöissäni kuin teinityttö (paitsi että teininä inhosin ja häpesin kuukautisiani ja salailin niitä muilta, olihan se ihan kauhean noloa että keho oli valmis vauvaan mutta ei ollut ikinä edes pussannut ketään), tulevathan ne ensimmäistä kertaa kunnolla yli puoleen vuosikymmeneen. Ehkäisyvälineratkaisun muutettua muotoaan hieman vähemmän mekaaniseksi kehoni on palautumassa takaisin omaan kiertoonsa. Jonkinlainen kierto minulla on tietenkin ollut kierukankin aikana, pemssiä on vain ollut vaikeaa hahmottaa, kun sitä ei ole seurannut helpottava vuotojakso. On vain todennut, että kylläpä viime viikolla itketti ja suretti, nyt ei enää. Mutta nyt, oi! Kehoni toimii kuten naisenkehon kuuluukin, kohdun limakalvo poistuu tarpeettomana tehdäkseen tilaa seuraavan kierron prosesseille. Alavatsa on ajoittain kipeä mutta ei tulisi mieleenkään ottaa särkylääkettä: kivut eivät vastaa niitä teiniaikojen tuskia ollenkaan (silloin olin aivan halvaannuksissa kivusta ja sain ensimmäisien kuukautisteni aikaan myös pari migreenikohtausta, hirveä yhdistelmä) ja tuntuvat niin eksoottisilta, että oikeastaan nautin niistä. Kipu liittyy euforiseen puhdistumisen tunteeseen, sen normaalius ja ei-vaarallisuus tekee siitä helposti kestettävän. Nyt taitaa olla niin, että minun täytyy vihkiä itseni kuukuppilaiseksi. Ostaessani siteitä kaupassa olin suunnilleen yhtä hukassa kuin mies rintsikkaosastolla: miten näitä käytetään, miksi nämä ovat niin erilaisia keskenään, hurjasti erivärisiä pakkauksia ja koristeellisia kuoseja, osaako tämmöisiä nyt ostaakaan? Eivätkä siteet edelleenkään tunnu kovin mukavilta (puhumattakaan tamponeista, niitä en ole pystynyt ikinä käyttämään).
Krapulassa on, näin harvoin koettuna, jotain rappeutuneen hauskaa. Krapula on väärän kuninkaan päivä: elämänhallinnan voi heittää hetkeksi tunkiolle (olen elänyt koko syksyn kuin nunna paitsi mitä hmm.. avioelämään tulee), voi tuijottaa dvd:ltä Simpsoneita ja syödä pizzaa (oi, pizzaa, siitä on kuukausia ja taas kuukausia) ja kikattaa aivottomana. Nuorempana krapulapäivä saattoi tarkoittaa uutta baariturneeta: oltiin menty perjantaina jatkoille johonkin kommuuniin, dokailtu aamuun asti ja nukahdettu ties mille sohville tai ties kenen kainaloon. Seuraavana päivänä heräiltiin, syötiin krapulanälkään kaapit tyhjiksi (ja verotettiin kämppistenkin safkoja) ja alettiin soitella porukkaa kokoon. Sitten istuttiinkiin siinä halvassa Kalevankadun baarissa koko päivä, poltettiin aski tupakkaa (tuona outona aikana baareissakin sai polttaa) ja naurettiin mahat kipeiksi. Välillä mentiin jonkun kotiin syömään siivottoman kalliita juustoja ja jatkettiin kotihippoihin, jossa booliin oli lorautettu pirtua. Ja lopulta ajeltiin taksilla puolisalaa jonkun ihanan kanssa kotiin eikä todellakaan menty heti nukkumaan, ja vielä seuraavanakin aamuna nauratti ja vähän vapisutti ja vanhempien kanssa sovitulla lounaalla piti yrittää vaikuttaa siltä, ettei haluaisi juoda koko kannullista vettä kerralla.
Nyt puntaroin kahden vaihtoehdon välillä: vietänkö krapulapäivää vai normipäivää uinteineen ja muine vapaapäivähommineen? Koen ansainneeni vaihteeksi jotain epäterveellistä (hullua, miten yksi epäterveellisyys oikeuttaa toisen, mutta niin se vain menee, vähän kuten silloin, kun isäni hävisi pariisilaiselle korttihuijarille ison summan rahaa ja äiti vei hänet lohduksi syömään kalliiseen ja hyvään ravintolaan: kaksi rahareikää ikäänkuin neutraloivat toisensa) mutta toisaalta huominen (maanantai!) on paljon helpompi, jossen aivan villaannu irtokarkki-hömppäleffailijaksi.
Osasyy alkoholinkäyttöni vähenemiseen on ollut se, että olen ollut oikeasti todella surullinen krapulaisena: herännyt painajaisiin jossa niin ystäväpiirini, vanhempani kuin työyhteisönikin näyttävät minulle ovea ja nureksinut niitä painajaisia hereillä. Krapulani ovat myös selkeästi pahentuneet (tämä on aihe, joka tulee aina esille kun samassa tilassa on useampi kolmekymppinen kallistelemassa mukia) enkä halua haaskata arvokkaita vapaapäiviä pöntön halimiseen (ellei pöntöllä tarkoiteta kissaa). Viime kesänä kun tuhosimme joukolla Veloenan ja Vompin hääviinejä puistossa, taisi useammallekin tulla pienoinen ”myrkytys” ”vanhentuneesta” viinistä (oikeasti taisimme vain juoda sitä ihan liikaa). Seuraavana aamuna tarvoin töihin pää humisten, piilottelin tietsikkani takana, ettei kukaan vaan nakittaisi minulle mitään sekä kävin tarkastamassa konsernimme saniteettitiloja useammassakin kerroksessa (minua hävetti käydä samassa vessassa puolen tunnin välein). Onneksi oli vielä kesäloma-aika eikä kukaan tainnut kuulla oodejani arabialaiselle. Viimeinen niitti krapuloille olivat syntymäpäiväni pikkumökillä: johonkin lievään hippajännitykseen litkin useita booli- ja punaviinimukillisia ja vieraiden lähdettyä katselinkin televisiosta jotain yhdentekevää toimintaleffaa vain yksi silmä kerrallaan auki, koska muuten olisi pyörryttänyt liikaa. Ja seuraava päivä menikin sitten sohvalla inistessä vaikka piha oli täynnä tuulen ja sateen paiskomia kertakäyttöastioita.
Eilen taisin juoda hiukkasen liikaa silkkaan hermoiluuni.Olimme 30-vuotisjuhlissa, joista en oikein ilkeä sanoa muuta, kuin että joillekin ei todellakaan sovi viina. Siinä vaiheessa kun pihalle sisävaatteissa laukannut, kalliolle torkahtanut päivänsankari saatiin raahattua sisään hyperventiloivana päätimme lähteä pois. Kotona joimme vielä vähän ja poltin L:n sikareiden seuraksi jotain kolme tai neljä tupakkaa. Puolen tunnin sisällä. Yök.
Krapulaani ei vähennä lainkaan se seikka, että minulla on parastaikaa kuukautistet (tästä tulikin melko naturalistis-kehollinen bloggaus). Olen menkoistani täpinöissäni kuin teinityttö (paitsi että teininä inhosin ja häpesin kuukautisiani ja salailin niitä muilta, olihan se ihan kauhean noloa että keho oli valmis vauvaan mutta ei ollut ikinä edes pussannut ketään), tulevathan ne ensimmäistä kertaa kunnolla yli puoleen vuosikymmeneen. Ehkäisyvälineratkaisun muutettua muotoaan hieman vähemmän mekaaniseksi kehoni on palautumassa takaisin omaan kiertoonsa. Jonkinlainen kierto minulla on tietenkin ollut kierukankin aikana, pemssiä on vain ollut vaikeaa hahmottaa, kun sitä ei ole seurannut helpottava vuotojakso. On vain todennut, että kylläpä viime viikolla itketti ja suretti, nyt ei enää. Mutta nyt, oi! Kehoni toimii kuten naisenkehon kuuluukin, kohdun limakalvo poistuu tarpeettomana tehdäkseen tilaa seuraavan kierron prosesseille. Alavatsa on ajoittain kipeä mutta ei tulisi mieleenkään ottaa särkylääkettä: kivut eivät vastaa niitä teiniaikojen tuskia ollenkaan (silloin olin aivan halvaannuksissa kivusta ja sain ensimmäisien kuukautisteni aikaan myös pari migreenikohtausta, hirveä yhdistelmä) ja tuntuvat niin eksoottisilta, että oikeastaan nautin niistä. Kipu liittyy euforiseen puhdistumisen tunteeseen, sen normaalius ja ei-vaarallisuus tekee siitä helposti kestettävän. Nyt taitaa olla niin, että minun täytyy vihkiä itseni kuukuppilaiseksi. Ostaessani siteitä kaupassa olin suunnilleen yhtä hukassa kuin mies rintsikkaosastolla: miten näitä käytetään, miksi nämä ovat niin erilaisia keskenään, hurjasti erivärisiä pakkauksia ja koristeellisia kuoseja, osaako tämmöisiä nyt ostaakaan? Eivätkä siteet edelleenkään tunnu kovin mukavilta (puhumattakaan tamponeista, niitä en ole pystynyt ikinä käyttämään).
Krapulassa on, näin harvoin koettuna, jotain rappeutuneen hauskaa. Krapula on väärän kuninkaan päivä: elämänhallinnan voi heittää hetkeksi tunkiolle (olen elänyt koko syksyn kuin nunna paitsi mitä hmm.. avioelämään tulee), voi tuijottaa dvd:ltä Simpsoneita ja syödä pizzaa (oi, pizzaa, siitä on kuukausia ja taas kuukausia) ja kikattaa aivottomana. Nuorempana krapulapäivä saattoi tarkoittaa uutta baariturneeta: oltiin menty perjantaina jatkoille johonkin kommuuniin, dokailtu aamuun asti ja nukahdettu ties mille sohville tai ties kenen kainaloon. Seuraavana päivänä heräiltiin, syötiin krapulanälkään kaapit tyhjiksi (ja verotettiin kämppistenkin safkoja) ja alettiin soitella porukkaa kokoon. Sitten istuttiinkiin siinä halvassa Kalevankadun baarissa koko päivä, poltettiin aski tupakkaa (tuona outona aikana baareissakin sai polttaa) ja naurettiin mahat kipeiksi. Välillä mentiin jonkun kotiin syömään siivottoman kalliita juustoja ja jatkettiin kotihippoihin, jossa booliin oli lorautettu pirtua. Ja lopulta ajeltiin taksilla puolisalaa jonkun ihanan kanssa kotiin eikä todellakaan menty heti nukkumaan, ja vielä seuraavanakin aamuna nauratti ja vähän vapisutti ja vanhempien kanssa sovitulla lounaalla piti yrittää vaikuttaa siltä, ettei haluaisi juoda koko kannullista vettä kerralla.
Nyt puntaroin kahden vaihtoehdon välillä: vietänkö krapulapäivää vai normipäivää uinteineen ja muine vapaapäivähommineen? Koen ansainneeni vaihteeksi jotain epäterveellistä (hullua, miten yksi epäterveellisyys oikeuttaa toisen, mutta niin se vain menee, vähän kuten silloin, kun isäni hävisi pariisilaiselle korttihuijarille ison summan rahaa ja äiti vei hänet lohduksi syömään kalliiseen ja hyvään ravintolaan: kaksi rahareikää ikäänkuin neutraloivat toisensa) mutta toisaalta huominen (maanantai!) on paljon helpompi, jossen aivan villaannu irtokarkki-hömppäleffailijaksi.
lauantaina, marraskuuta 01, 2008
Minä ja herra Darcy
Vii-hani lainasi minulle tällä viikolla BBC:n Ylpeys ja ennakkoluulo –sarjan dvd-taltioinnin. Olen katsonut sarjaa melkein joka ilta innoissani, samalla liian luiroa, mutta silti päättäväisesti jatkettua mohairkaulahuivia kutoen. En jaksa hävetä sitä, etten ole ikinä lukenut Jane Austenia vaan sivistykseni näistä ihmissuhdestooreista perustuu ainoastaan elokuviin ja sarjoihin. Jotkut pukujutut toimivat paremmin visualisoituina, en aivan välttämättä osaisi kuvitella 1800-luvun alun pukuja oikein, etenkin jos käännökset ovat epätarkkoja. Hahmotin vasta aikuisena, millainen oli Pikku Naisissa usein esiintynyt ”hilkka”, uudemmassa käännöksessä se oli nimittäin käännetty oikeaoppisesti bonetiksi. Lapsena Pikku Naisia lukiessa kuvittelin hilkan aina vauvanhattumaiseksi kypäräviritelmäksi ja ihmettelin, miten sellainen päässä voi käydä teatterissa. En muuten lainkaan pidä yrjöjen aikaisesta (nauran tässä kohtaa ihan hulluna tuolle ”yrjöjen ajalle”, kypsää, vai mitä) pukeutumistyylistä, miehillä on omituisia, edestä pussittavia housuja (ehkä ns punkotuksen peittämiseksi) ja naisilla heti rintojen alta säkkimäisiksi leviäviä, lakanakankaasta tehdyn näköisiä mekkoja joissa kaikki näyttävät raskaana olevilta (mahdollisesti tarkoituksella). Hmm, aika mielenkiintoista: miesten sukupuolitunnukset on peitetty ja naisten hedelmällisyyttä korostettu, nykyään me kaikki voimme (emmekä vain voi vaan meiltä lähes odotetaan sitä) tasavertaisesti korostaa omia hedelmällisiä paikkojamme, oh. Nyt eksyn pahasti sivuraiteelle, mutta olen hiukkasen käärmeissäni luettuani Hesarin välissä jaettua Ilta-Paskan viikonloppuliitettä (miksi! miksi? eikö Nyt-liitteessä ole tarpeeksi? Tosin nyt kun Anu Silferberg kolumnoi Nytissä on lehden profiili noussut noin sata prosenttia). Iltaläsyssä kulmakarvaton supermalli ohjeisti tuoreita äitejä korostamaan naiseuttaan eikä selvästikään tarkoittanut sillä keisarileikkaushaavojen tai nännitulehdusten esittelyä vaan sitä, että oman markkina-arvon pimppaaminen takaisin huippulukemiin on pikkuvauvan äidille ensiarvoisen tärkeää, ettei mies lähde kävelemään. Vauvakilot pois, korkkarit jalkaan ja sotamaalaus naamaan. No, mikäs siinä, jos oma fiilis paranee laittautumisesta (ja tietty se paranee, kun taannoin luin, että Kätilöopistolla oli kokeiltu kiertävän kosmetologin palveluita vastasynnyttäneille äideille, pidin ideaa tosi hyvänä, en ainakaan itse ottaisi mieluusti tuttuja vastaan kulmakarvattomana ja punapilkullisena ja valvomisesta mustasilmäisenä), mutta tuonkin pitäisi lähteä omasta jaksamisesta eikä joistain natsihtavista neuvoista. En ole ikinä oppinut ymmärtämään sitä, miksi kauniit naiset loukkaantuvat rumemmille ja huolittelemattomammille kanssasisarilleen homssuisuudesta ja mahamakkaroista. Eikö pörrötukkaisten lenkkarinaisten katselu vain kohota laitettujen prinsessojen itsetuntoa, kun on joku johon tuntea paremmuutta? Entisenä pikkukaupungin pääsiäisnoitana (minua sanottiin yläasteella pääsiäisnoidaksi, koska olin niinkin hurja että pidin vihreää duffelia, miettikää, vihreää duffelia!) vieroksun kaikkea toisten pukeutumiseen puuttumista, manifestoituu se sitten jakkupukupakkona tai suomalaismammojen tyylittömyyden kauhisteluna tai huorahtavaksi leimaamisena. Harmillista on sekin, että tuota tuntuvat tekevän pääosin naiset toisilleen.
Minun piti kirjoittaa herra Darcysta. Colin Firthin esittämä Darcy on kieltämättä todella kuuma, tumma ja palavasilmäinen, täynnä pidätettyä intohimoa. Samalla Darcy on myös ylimielinen, penseä ja kanssaihmisiään aliarvioiva mulkku. Tiedän, että tarinan edetessä (olenhan nähnyt Ylpeyden ja Ennakkoluulon myös elokuvissa, tosin meinasin lähteä kesken pois koska Keira Knightley oli niin katastrofaalisen huono Elizabeth, on harmillista, kuinka lahjattomasta ihmisestä voi tulla Hollywoodin juhlittu tähti skilleinään pelkkä huomiotaherättävä alipaino ja mutruiset huulet) Darcy paljastuu kelpo mieheksi, kunnialliseksi ja rehdiksi. Minun silmissäni Darcyn ylimielisyys ja epäystävällisyys ovat vain niin suuria syntejä, etten tule pitämään hänestä sittenkään kun pääparin huulet yhtyvät. Olen tästä huomiostani oudon iloinen. Herra Darcy nimittäin muistuttaa niitä miehiä, joihin olen menneisyydessä rakastunut. Hymyttömiä, tunteetpeittäviä ja ihmisiin hiukan ylhäältäpäin hymähdellen suhtautuvia, joita minä olen vänkäämällä yrittänyt saada myöntämään olevansa edes joskus väärässä. Olen pitänyt tuollaista sähköistä väittelyä aika seksuaaliviritteisenä ja sitä se on joskus ollutkin. Nyttemmin, vakiintuneena ja siten väittelyt pelkkinä väittelyinä hahmottavana pidänkin tahtojen taisteluun perustuvaa soidintanssia aika epämiellyttävänä ajatuksena. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän pidän iloisista, kilteistä ja kohteliaista miehistä, sellaisista joiden hymy on vilpitön eikä sarkasmin vääristämä.
Ylpeys ja ennakkoluulo piirtää tarkkanäköisen ja raadollisen ajankuvan naisen asemasta 1800-luvun alun Englannissa. Perintölakien takia perheen isän kuollessa, mikäli perheessä on vain naispuolisia jäseniä, koko omaisuus siirtyy lähimmälle miespuoliselle sukulaiselle, jonka hyväntahtoisuudesta riippuu, millaiseksi jälkeen jääneiden naisten elämä muodostuu. Naisilla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin rikas naimakauppa ja niinpä nuoria tyttäriä kaupataaan hyvinkin härskisti. Keskustelusäännöt ovat tiukkoja; mitään tunnekeloja ei voida sanoa suoraan (saatikka että ryhdyttäisiin fyysisiksi, kädestäpitely tanssiaisissa on hurjinta mahdollista kanssakäymistä) vaan kaikki puetaan monipolviseen korukieleen, mutta toisaalta rahatuloista puhutaan aivan avoimesti ”hänen vuositulonsa ovat 500 000 vuodessa, iske kiinni tuohon miekkoseen”-tasolla. Köyhtyneiden yläluokan naisten elämän on täytynyt olla hirvittävän pitkäveteistä. Työtä ei tietenkään tehdä ja koska raha ei riitä teattereissa ja kutsuilla hurvittelemiseen, arkipäivät koostuvat kukkien poimimisesta ja koruompelusta. Kumpikin aktiviteetti on sinällään paikallaan (osaisinpa koruommella!) mutta elämänsisällöksi ne tuntuvat aika köykäisiltä. Elizabeth on siinä mielessä aikaansa edellä, että hän sentään hoitaa kuntoaan kävelemällä pitkiä matkoja (ja ilmiselvästi myös siksi, että rakastaa karua nummiluontoa) ja törmäilee aina välillä reissuillaan Darcyyn, josta seuraa molemminpuolista ilmehdintää ja jäykistelyä. Elizabethin nuoremmat sisarukset, kaksi pissistä ja nörtti rikkovat myös omalta osaltaan ajan naisihannetta, pissikset vonkaavat solttuja hyvin aktiivisesti, kikattavat ja hilluvat, nörttisisko lukee ja soittaa eikä piittaa pojista vähääkään.
Haluaisin hanskat. Ottaisin mieluiten nahkaiset, mutta etiikkani ei oikein taivu siihen. Tekonahkaiset eivät oikein toimi, niillä on taipumus kesiä ennen pitkää. Jos löytäisin oranssit tai punaiset, käytetyt ja tarpeeksi isot (mikä juttu sekin on että naisilla on ollut ennen vanhaan suunnilleen koivunlehden kokoiset kädet) nahkasormikkaat, olisin ihan onnesta soikeana. Tai sitten en, kulutusilolla on ikävä taipumus lyhytkestoisuuteen, kohta varmasti hinkuisin pipoa tai uusia talvikenkiä (minulla on kahdet talvikengät, toiset ovat nätit mutta liukkaat, hiertävät ja rikki, toiset taas mukavat ja toimivat mutta masentavan tylsät), uutta tietokonetta ja talvitakkia ja keittiönpöytää.
Minun piti kirjoittaa herra Darcysta. Colin Firthin esittämä Darcy on kieltämättä todella kuuma, tumma ja palavasilmäinen, täynnä pidätettyä intohimoa. Samalla Darcy on myös ylimielinen, penseä ja kanssaihmisiään aliarvioiva mulkku. Tiedän, että tarinan edetessä (olenhan nähnyt Ylpeyden ja Ennakkoluulon myös elokuvissa, tosin meinasin lähteä kesken pois koska Keira Knightley oli niin katastrofaalisen huono Elizabeth, on harmillista, kuinka lahjattomasta ihmisestä voi tulla Hollywoodin juhlittu tähti skilleinään pelkkä huomiotaherättävä alipaino ja mutruiset huulet) Darcy paljastuu kelpo mieheksi, kunnialliseksi ja rehdiksi. Minun silmissäni Darcyn ylimielisyys ja epäystävällisyys ovat vain niin suuria syntejä, etten tule pitämään hänestä sittenkään kun pääparin huulet yhtyvät. Olen tästä huomiostani oudon iloinen. Herra Darcy nimittäin muistuttaa niitä miehiä, joihin olen menneisyydessä rakastunut. Hymyttömiä, tunteetpeittäviä ja ihmisiin hiukan ylhäältäpäin hymähdellen suhtautuvia, joita minä olen vänkäämällä yrittänyt saada myöntämään olevansa edes joskus väärässä. Olen pitänyt tuollaista sähköistä väittelyä aika seksuaaliviritteisenä ja sitä se on joskus ollutkin. Nyttemmin, vakiintuneena ja siten väittelyt pelkkinä väittelyinä hahmottavana pidänkin tahtojen taisteluun perustuvaa soidintanssia aika epämiellyttävänä ajatuksena. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän pidän iloisista, kilteistä ja kohteliaista miehistä, sellaisista joiden hymy on vilpitön eikä sarkasmin vääristämä.
Ylpeys ja ennakkoluulo piirtää tarkkanäköisen ja raadollisen ajankuvan naisen asemasta 1800-luvun alun Englannissa. Perintölakien takia perheen isän kuollessa, mikäli perheessä on vain naispuolisia jäseniä, koko omaisuus siirtyy lähimmälle miespuoliselle sukulaiselle, jonka hyväntahtoisuudesta riippuu, millaiseksi jälkeen jääneiden naisten elämä muodostuu. Naisilla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin rikas naimakauppa ja niinpä nuoria tyttäriä kaupataaan hyvinkin härskisti. Keskustelusäännöt ovat tiukkoja; mitään tunnekeloja ei voida sanoa suoraan (saatikka että ryhdyttäisiin fyysisiksi, kädestäpitely tanssiaisissa on hurjinta mahdollista kanssakäymistä) vaan kaikki puetaan monipolviseen korukieleen, mutta toisaalta rahatuloista puhutaan aivan avoimesti ”hänen vuositulonsa ovat 500 000 vuodessa, iske kiinni tuohon miekkoseen”-tasolla. Köyhtyneiden yläluokan naisten elämän on täytynyt olla hirvittävän pitkäveteistä. Työtä ei tietenkään tehdä ja koska raha ei riitä teattereissa ja kutsuilla hurvittelemiseen, arkipäivät koostuvat kukkien poimimisesta ja koruompelusta. Kumpikin aktiviteetti on sinällään paikallaan (osaisinpa koruommella!) mutta elämänsisällöksi ne tuntuvat aika köykäisiltä. Elizabeth on siinä mielessä aikaansa edellä, että hän sentään hoitaa kuntoaan kävelemällä pitkiä matkoja (ja ilmiselvästi myös siksi, että rakastaa karua nummiluontoa) ja törmäilee aina välillä reissuillaan Darcyyn, josta seuraa molemminpuolista ilmehdintää ja jäykistelyä. Elizabethin nuoremmat sisarukset, kaksi pissistä ja nörtti rikkovat myös omalta osaltaan ajan naisihannetta, pissikset vonkaavat solttuja hyvin aktiivisesti, kikattavat ja hilluvat, nörttisisko lukee ja soittaa eikä piittaa pojista vähääkään.
Haluaisin hanskat. Ottaisin mieluiten nahkaiset, mutta etiikkani ei oikein taivu siihen. Tekonahkaiset eivät oikein toimi, niillä on taipumus kesiä ennen pitkää. Jos löytäisin oranssit tai punaiset, käytetyt ja tarpeeksi isot (mikä juttu sekin on että naisilla on ollut ennen vanhaan suunnilleen koivunlehden kokoiset kädet) nahkasormikkaat, olisin ihan onnesta soikeana. Tai sitten en, kulutusilolla on ikävä taipumus lyhytkestoisuuteen, kohta varmasti hinkuisin pipoa tai uusia talvikenkiä (minulla on kahdet talvikengät, toiset ovat nätit mutta liukkaat, hiertävät ja rikki, toiset taas mukavat ja toimivat mutta masentavan tylsät), uutta tietokonetta ja talvitakkia ja keittiönpöytää.
torstaina, lokakuuta 30, 2008
Lupiininmuokkausta ja omituisia tapoja
Tähän alkuun: kypsyin vihdoin siihen, ettei Lupiinin syöte toimi ilmeisesti siksi, että pohja on omilla melko hatarilla html-taidoilla kokoon kursittu. Hieno yläpalkkinikaan ei toiminut linkkinä. Nyt siis nappasin pohjakseni miniman ja muokkasin siitä väreillä edes hiukan lupiinimaisemman. Palautan palkin kun ehdin ja vähitellen, kun muistan mitä kaikkia blogeja luenkaan (fiksuna tyttönä menin deletoimaan blogistani kaiken sivuinfon heti kättelyssä) tuo linkkilistakin täydentyy. Bloggeri on samaan aikaan muuttunut paljon helppokäyttöisemmäksi ja kuitenkin vaikeatulkintaisemmaksi.... huoh. Gata haastoi minut meemiin, jossa paljastetaan viisi omituista tapaa (olen niin old school, että muistan tuon meemin jo kertaalleen reissanneen blogistaniassa joskus vuonna 2006). Koska olen huono haastamaan ketään (olen joissain tällaisissa jutuissa ihan neuroottisen huono: en esimerkiksi ikinä tingi kirpputorilla tai kehtaa huutaa bussikuskille, että hän on unohtanut jättää minut pois oikealla pysäkillä. Näissä kaikissa on jotain nolostumiseen ja nolaamiseen pohjautuvaa yliherkkyyttä.) Tässähän tulikin jo yksi omituinen tapa kerrottua.
1. En tykkää korianterista
Koska olen hippi (jossain määrin), kasvisruokailija (paitsi syön kyllä joskus kalaa) ja etnisen ruuan ystävä, minun pitäisi kaiken järjen mukaan tykätä myös korianterista. Minusta se maistuu kuitenkin ihan lutikalta ja pilaa pahimmillaan koko ruuan. Erityisesti tuore korianteri on kamalaa.
2. En tingi kirpputorilla
Monet ystäväni ovat suvereeneja tinkaajia, itse en osaa sitä ollenkaan. En halua suututtaa kirpputorinmyyjää enkä vaikuttaa ylenkatsovalta myytyjä tuotteita kohtaan. Olisin varmasti ihan pulassa marokkolaisella torilla: paikat täynnä ihania kankaita, mattoja ja esineitä, mutta ei kykyä neuvotella hinnasta. Tästä syystä en ikinä käy eräässä vanhojen astioiden liikkeessä Kalliossa: paikan pitäjä saattaa suutahtaa kun hintatiedusteluun saatuun vastaukseen reagoi pelkällä nyökkäyksellä eikä ala hullun lailla venyttää hintaa alaspäin.
3. En osaa virkata
En vaan, piru vieköön, opi virkkaamaan. Väittävät sitä kutomista helpommaksi ja kutomisen osaan. Vasenkätisyydelläni on tekemistä asian kanssa: ala-asteella olin ryhmän ainoa vasenkätinen ja minulle opetettiin aina kaikki viimeisenä ja melko takaperoisesti. Sain luvan kanssa jättää kesken palmikkopannan, koska siitä ei kerta kaikkiaan tullut mitään. Uskon kyllä, että voisin ehkä oppia virkkauksen, olenhan tavallaan ihan näppärä käsistäni, tosin heiniäni on enemmän suunnittelu kuin toteutus.
4. Puntaroin sanoja
Vaikka Facebookissa, meileissä ja tekstareissa tulee käytettyä pikkukirjaimista x-kieltä, olen hyvin tarkka sävystäni. Pyrin lisäämään asiallisiin viesteihin hymiön ja kevennän vakavia juttuja välihuumorilla. Tämä siksi, ettei kukaan vain pahastuisi. Sama pätee toiseenkin suuntaan: asiallisen toteavat viestit saavat minut usein pohtimaan, olenko loukannut viestijää jotenkin? L:n (jonka viestimistyyli on hyvin asiallinen) kanssa tämä on ratkaistu yleisellä, signaturen kaltaisella pus:illa viestin lopussa. Kun pus tulee, tietää, että kaikki on ookoo.
5. Rakastan onnettomia rakkaustarinoita
Lempielokuvani ja -kirjani kertovat yleensä onnettomista ja joskus hyvin sairaistakin ihmissuhdekuvioista. Minulla on käynyt rakkausasioissa onni: en ole särkenyt sydäntäni koskaan aivan tohjoksi, minua ei ole petetty ainakaan kovin härskisti, olen koko aikuisikäni saanut rakkautta parisuhdemielessä(kin). Ehkäpä tästä johtuu, että tunnen vetoa kierotuneisiin suhteisiin, sellaisiin, joilla ei alun alkaenkaan ole elinmahdollisuuksia (kuten nyt vaikka elokuvista Bitter Moon ja kirjoista Lolita). Syystä, jota en osaa selittää auki, olen myös ihan nuoresta asti tuntenut suurta mielenkiintoa juuri Lolita-myyttiä kohtaan, ehkäpä tämäkin siksi, että potentiaalisessa Lolita-iässä olin vanttera ja valkokulmakarvainen tytönjunttura, hyvin kaukana sirojäsenisestä ja hiilenmustaripsisestä Dolores Hazesta (ja hyvä niin, en olisi kaivannut keski-ikäistä äijää panemaan koko heräävää seksuaalisuuttani lopulliseksi traumasykkyräksi).
Siitäpä meemiä nappaamaan kaikki omituiset tyypit!
1. En tykkää korianterista
Koska olen hippi (jossain määrin), kasvisruokailija (paitsi syön kyllä joskus kalaa) ja etnisen ruuan ystävä, minun pitäisi kaiken järjen mukaan tykätä myös korianterista. Minusta se maistuu kuitenkin ihan lutikalta ja pilaa pahimmillaan koko ruuan. Erityisesti tuore korianteri on kamalaa.
2. En tingi kirpputorilla
Monet ystäväni ovat suvereeneja tinkaajia, itse en osaa sitä ollenkaan. En halua suututtaa kirpputorinmyyjää enkä vaikuttaa ylenkatsovalta myytyjä tuotteita kohtaan. Olisin varmasti ihan pulassa marokkolaisella torilla: paikat täynnä ihania kankaita, mattoja ja esineitä, mutta ei kykyä neuvotella hinnasta. Tästä syystä en ikinä käy eräässä vanhojen astioiden liikkeessä Kalliossa: paikan pitäjä saattaa suutahtaa kun hintatiedusteluun saatuun vastaukseen reagoi pelkällä nyökkäyksellä eikä ala hullun lailla venyttää hintaa alaspäin.
3. En osaa virkata
En vaan, piru vieköön, opi virkkaamaan. Väittävät sitä kutomista helpommaksi ja kutomisen osaan. Vasenkätisyydelläni on tekemistä asian kanssa: ala-asteella olin ryhmän ainoa vasenkätinen ja minulle opetettiin aina kaikki viimeisenä ja melko takaperoisesti. Sain luvan kanssa jättää kesken palmikkopannan, koska siitä ei kerta kaikkiaan tullut mitään. Uskon kyllä, että voisin ehkä oppia virkkauksen, olenhan tavallaan ihan näppärä käsistäni, tosin heiniäni on enemmän suunnittelu kuin toteutus.
4. Puntaroin sanoja
Vaikka Facebookissa, meileissä ja tekstareissa tulee käytettyä pikkukirjaimista x-kieltä, olen hyvin tarkka sävystäni. Pyrin lisäämään asiallisiin viesteihin hymiön ja kevennän vakavia juttuja välihuumorilla. Tämä siksi, ettei kukaan vain pahastuisi. Sama pätee toiseenkin suuntaan: asiallisen toteavat viestit saavat minut usein pohtimaan, olenko loukannut viestijää jotenkin? L:n (jonka viestimistyyli on hyvin asiallinen) kanssa tämä on ratkaistu yleisellä, signaturen kaltaisella pus:illa viestin lopussa. Kun pus tulee, tietää, että kaikki on ookoo.
5. Rakastan onnettomia rakkaustarinoita
Lempielokuvani ja -kirjani kertovat yleensä onnettomista ja joskus hyvin sairaistakin ihmissuhdekuvioista. Minulla on käynyt rakkausasioissa onni: en ole särkenyt sydäntäni koskaan aivan tohjoksi, minua ei ole petetty ainakaan kovin härskisti, olen koko aikuisikäni saanut rakkautta parisuhdemielessä(kin). Ehkäpä tästä johtuu, että tunnen vetoa kierotuneisiin suhteisiin, sellaisiin, joilla ei alun alkaenkaan ole elinmahdollisuuksia (kuten nyt vaikka elokuvista Bitter Moon ja kirjoista Lolita). Syystä, jota en osaa selittää auki, olen myös ihan nuoresta asti tuntenut suurta mielenkiintoa juuri Lolita-myyttiä kohtaan, ehkäpä tämäkin siksi, että potentiaalisessa Lolita-iässä olin vanttera ja valkokulmakarvainen tytönjunttura, hyvin kaukana sirojäsenisestä ja hiilenmustaripsisestä Dolores Hazesta (ja hyvä niin, en olisi kaivannut keski-ikäistä äijää panemaan koko heräävää seksuaalisuuttani lopulliseksi traumasykkyräksi).
Siitäpä meemiä nappaamaan kaikki omituiset tyypit!
keskiviikkona, lokakuuta 22, 2008
Muotinäytöksessä
Koska minulla on äitiini läheinen, joskin aika myrskyisä suhde, vietän mielelläni aikaa hänen kanssaan. Käymme näyttelyissä ja kävelyillä ja torilla, joskus kaupoissakin. Viimeksi mainitusta olen luopunut, koska äiti haluaisi aina pukea minut ”kerrankin siististi” ja ehdottelee ihan vamoja vermeitä jolloin hermostun ja riita on valmis. Tähän pukemiseen nimittäin liittyisi myös tavaran maksaminen, mitä en sinällään pidä nöyryyttävänä mutta mikäli se tarkoittaa sitä, että äiti myös valitsee ostettavan vaatteen, alan pullikoida. Viime viikolla liikuimme varsin vaarattomilla ostosvesillä, olimme nimittäin kalliin ja suomalaisuusmielikuvalla ratsastavan, erityisesti retrokuoseistaan tunnetun vaate- ja sisustusketjun kanta-asiakastapahtumassa (kyllä te arvaatte mikä pulju on kyseessä, en kerro sen nimeä tasan siksi, että Lupiini ei ole mainosblogi paitsi joskus antimainosblogi) jonne lähdin sekä tavatakseni äitiä että ostaakseni ketjun mustan, fiksunnäköisen repun (reppujen laadulle on tapahtunut jotain kamalaa: viime heinäkuussa laukkuliikkeestä ostamani reppu on monesta paikkaa aivan riekaleina vaikka sillä on kannettu vain uimakamoja, jotka märkinäkin painavat korkeintaan kilon-pari). Vaikka olenkin monasti pettynyt suomalaisketjun laukkujen laatuun (ne taidetaan tehdä nykyään jossain huitsinnevadan hikipajoissa) päätin kuitenkin haluta tukevan ja tyylikkään repun, kulkeehan sellainen selässäni nykyään jotakuinkin joka toinen päivä.
Kanta-asiakasillasta en tiennyt etukäteen muuta kuin että siellä on luultavasti punaviiniä ja sehän nyt maistuu aina (kumma juttu kuinka paljon helpompaa on kieltäytyä herkuista kuin punaviinistä, näin aikuisena, tosin en yleensä kieltäydy kummastakaan, herkkupolitiikka pysyy epäneuroottisen tasapainoisena kun ottaa vastaan tarjottuja jos tekee mieli mutta välttää ostamasta vain itselleen). Punaviiniä tosiaan oli tarjolla, sitä siemaillessa jaksoi katsoa läpi tunnin muotinäytöksen. Mallit kepsuttelivat kauniissa villakangastakeissa ja glamourmekoissa, ranskalainen musiikki soi, kaikki oli kallista ja pehmeää ja siloiteltua. Vino virneeni syveni kun muotinäytöksen juontaja kertoi innovatiivisena seikkana että ”on mahdollista yhdistellä myös useiden suunnittelijoiden tuotteita samassa asukokonaisuudessa!”. No shit! Sitähän minäkin teen ja vielä joka ainoa päivä, ainoa vain, etten tiedä kuka on suunnitellut kirppishameeni ja Prismasta ostetun trikoopaitani. Näytöksessä nähtiin myös eksentrinen lehmätaiteilija jonka kuulin myöhemmin keskustelevan myyjättärien kanssa turkiksestaan, että onko se piisamia vai minkkiä vai mitä. Suhtautumiseni k.o. taiteilijaan on ristiriitainen: pidän hänen töistään kovasti enkä näen automaattisesti pahana edes sitä, että lehmäkuviot on brändätty lautasliinoihin ja tiskirätteihin. Muinaiskarjan vaaliminen on jees ja friikin elämäntavan sulattaminen osana elävää kaupunkikuvaa on jees. Tuohon suhteutettuna turkisten käyttö vain tuntuu erityisen oudolta ja julmalta, miksei eläimiin suunnattu hellyys ja huolenpito ulotu kaikista lajeista välittämiseen?
Muotinäytöksen jälkeen löysin reppuni ja äitikin teki hankintoja. Kävin katsomassa ihanien villakangastakkien hintoja, ne heiluivat siinä viidensadan euron paikkeilla. Hinta tuntui siivottoman kalliilta vaikka sitten toisaalta, jos takin hankkisi loppuelämäkseen (sen sijaan että ostaa vajaan huntin takkeja kolmen vuoden välein aina siinä vaiheessa kun edellistä on vaikeaa pukea päälle vuorin harsuunnuttua riekaleiksi) olisi summan pulittamisessa mieltäkin. Mutta onneksi minulla ei missään nimessä ole rahaa mihinkään noin kalliiseen, joten voin säästää itseni spekulaatioilta.
Sorrun joskus edelleen halpisvaatteisiin vaikka yritänkin noudattaa kestävän kulutuksen periaatteita. Ennen muotinäytöstä kiertelin myymälöissä etsimässä mustaa kellohametta (koska olen tahrinut edellisen mustan kellohameen maaliin, kuten myös sitä edellisen, kaksi kellohametta puolen vuoden sisään, mikäköhän juttu tässäkin on) ja meinasin jo sortua halpaketjun salsahameeseen. Sitten minut kuitenkin valtasi se sama oudon hankalasti eriteltävä ahdistus kuin ennenkin halpakaupoissa: alan nähdä mielessäni rikkinäisten, kuluneiden ja nyppyyntyneiden halpojen trikoo-, sifonki- ja lycravaatteiden kasoja. Mustaa, viininpunaista, harmaata, kuoseja ja värejä kulkeneena valtavista tehdashalleista nopeasormisten lasten käsien kautta rahtilaivoihin, sieltä varastoihin ja lopulta myymälöihin, joista ihmisten vaatekaappeihin ja sitten muutaman pesun jälkeen kaatopaikoille. Keskenään lähes samanlaisia tunikoita, hameita, legginsejä, neuleita jätteeksi muuttuneena. Olen edelleen ihan liian riippuvainen ostamisen tuomasta, lyhytaikaisesta nautinnosta vaikka muistankin hyvin, kuinka nopeasti se nautinto laantuu ja muuttuu epämääräiseksi ahdistukseksi. Ellei sitten ole kyse oikeasti onnistuneesta hankinnasta, kuten mustasta kellohameesta, jonka täpärästi löysin ennen muotinäytöksen alkua.
Kanta-asiakasillasta en tiennyt etukäteen muuta kuin että siellä on luultavasti punaviiniä ja sehän nyt maistuu aina (kumma juttu kuinka paljon helpompaa on kieltäytyä herkuista kuin punaviinistä, näin aikuisena, tosin en yleensä kieltäydy kummastakaan, herkkupolitiikka pysyy epäneuroottisen tasapainoisena kun ottaa vastaan tarjottuja jos tekee mieli mutta välttää ostamasta vain itselleen). Punaviiniä tosiaan oli tarjolla, sitä siemaillessa jaksoi katsoa läpi tunnin muotinäytöksen. Mallit kepsuttelivat kauniissa villakangastakeissa ja glamourmekoissa, ranskalainen musiikki soi, kaikki oli kallista ja pehmeää ja siloiteltua. Vino virneeni syveni kun muotinäytöksen juontaja kertoi innovatiivisena seikkana että ”on mahdollista yhdistellä myös useiden suunnittelijoiden tuotteita samassa asukokonaisuudessa!”. No shit! Sitähän minäkin teen ja vielä joka ainoa päivä, ainoa vain, etten tiedä kuka on suunnitellut kirppishameeni ja Prismasta ostetun trikoopaitani. Näytöksessä nähtiin myös eksentrinen lehmätaiteilija jonka kuulin myöhemmin keskustelevan myyjättärien kanssa turkiksestaan, että onko se piisamia vai minkkiä vai mitä. Suhtautumiseni k.o. taiteilijaan on ristiriitainen: pidän hänen töistään kovasti enkä näen automaattisesti pahana edes sitä, että lehmäkuviot on brändätty lautasliinoihin ja tiskirätteihin. Muinaiskarjan vaaliminen on jees ja friikin elämäntavan sulattaminen osana elävää kaupunkikuvaa on jees. Tuohon suhteutettuna turkisten käyttö vain tuntuu erityisen oudolta ja julmalta, miksei eläimiin suunnattu hellyys ja huolenpito ulotu kaikista lajeista välittämiseen?
Muotinäytöksen jälkeen löysin reppuni ja äitikin teki hankintoja. Kävin katsomassa ihanien villakangastakkien hintoja, ne heiluivat siinä viidensadan euron paikkeilla. Hinta tuntui siivottoman kalliilta vaikka sitten toisaalta, jos takin hankkisi loppuelämäkseen (sen sijaan että ostaa vajaan huntin takkeja kolmen vuoden välein aina siinä vaiheessa kun edellistä on vaikeaa pukea päälle vuorin harsuunnuttua riekaleiksi) olisi summan pulittamisessa mieltäkin. Mutta onneksi minulla ei missään nimessä ole rahaa mihinkään noin kalliiseen, joten voin säästää itseni spekulaatioilta.
Sorrun joskus edelleen halpisvaatteisiin vaikka yritänkin noudattaa kestävän kulutuksen periaatteita. Ennen muotinäytöstä kiertelin myymälöissä etsimässä mustaa kellohametta (koska olen tahrinut edellisen mustan kellohameen maaliin, kuten myös sitä edellisen, kaksi kellohametta puolen vuoden sisään, mikäköhän juttu tässäkin on) ja meinasin jo sortua halpaketjun salsahameeseen. Sitten minut kuitenkin valtasi se sama oudon hankalasti eriteltävä ahdistus kuin ennenkin halpakaupoissa: alan nähdä mielessäni rikkinäisten, kuluneiden ja nyppyyntyneiden halpojen trikoo-, sifonki- ja lycravaatteiden kasoja. Mustaa, viininpunaista, harmaata, kuoseja ja värejä kulkeneena valtavista tehdashalleista nopeasormisten lasten käsien kautta rahtilaivoihin, sieltä varastoihin ja lopulta myymälöihin, joista ihmisten vaatekaappeihin ja sitten muutaman pesun jälkeen kaatopaikoille. Keskenään lähes samanlaisia tunikoita, hameita, legginsejä, neuleita jätteeksi muuttuneena. Olen edelleen ihan liian riippuvainen ostamisen tuomasta, lyhytaikaisesta nautinnosta vaikka muistankin hyvin, kuinka nopeasti se nautinto laantuu ja muuttuu epämääräiseksi ahdistukseksi. Ellei sitten ole kyse oikeasti onnistuneesta hankinnasta, kuten mustasta kellohameesta, jonka täpärästi löysin ennen muotinäytöksen alkua.
maanantaina, lokakuuta 13, 2008
Genius loci
Käveltyämme L:n ja äidin kanssa täpötäyttä, iloisten koirien ja pariskuntien kansoittamaa Kaivopuistoa keksimme kotimatkalla käväistä kahdestaan vielä Kaisaniemen kasvitieteellisessä puutarhassa. Muistan käyneeni paikassa viimeksi joskus parikymppisenä, silloinkin keskellä talvea, valokuvaamassa vaahterapitsiä ja uusbarokkista taloa, josta kuulemma piti alun alkaen tulla Suomen kuninkaan linna. Joka kevät ajaessani sporalla Kaisaniemen ohi olen ihastellut poikkeuksellisen helakanliilana kukoistavaa pensasta lähellä aitaa, mutta en ikinä ole saanut aikaiseksi mennä tarkastelemaan sitä lähemmin.
Aloimme kiertää puutarhaa oikealta puolelta, kävelimme polkua valtavien, kierteisten vaahteroiden katveessa. Tummanvihreä, riippuvaoksainen kuusiryhmä oli kuin hautajaissaattue iloisenväristen lehtipuiden keskellä. Polulla oli pitkänomaisia, ruskan raidoittamia lehtiä, aidassa köynnöstivät punaiset kuusamat ja viini, jossa oli pieniä, punaisia marjoja ja vihreitä kukkia. Päärakennuksen lähellä muhoilivat erilajiset kurpitsat: oli vaaleankeltaista kuumainen pallo, isoja turbaaneita, valkoisia custard-kurpitsoita ja tummantummanvihreitä mötiköitä. Mietiskelimme, tarjoillaanko nuo kurpitsat myöhemmin läheisessä Unicafessa vai saako joku työntekijöistä ne kotiinsa. Kurpitsapenkissä kukoistivat samettikukat, valtavat, naamaa suuremmat auringonkukat ja syvänliilat hajuherneet, vielä lokakuun puolivälissä sitkeinä ja hehkuvina.
Kävellessämme kohti neliskulmaista tekolampea ihmettelimme makean sokerista tuoksua ja pikkuhiljaa voimistuvaa vanhanaikaista posetiivimusiikkia. Pohdiskelin ensin, voisiko joku kukista tuoksua niin vahvasti poltetulta sokerilta, mutta nähdessämme aidan toisella puolella nousevan sirkusteltan katon saivat tuoksu ja musiikki selityksensä. Posetiivimusiikki kuului joskus vaimeampana, joskus selkeämpänä, sen sijaan liikennettä ei kuulunut lainkaan, ilmeisesti suuret puut toimivat loistavana meluvallina. Istuimme hetken mustavetisen lammen rannalla, katselimme koristeellista, englantilaistyyppistä kasvihuonetta ja lammesta nousevia, osin purkautuneita osmankäämejä. Myöhään kukoistavat, tummanpunaiset ruusut peilautuivat veteen, jossa kellui reunoistaan rispaantuneita lumpeenlehtiä. Lammen ympärillä kasvoi maahan asti riippuvia rautatieomenapuita punaisin ja vaaleanvihrein hedelmin. Maistoimme pudokasta, se oli happaman aromikas ja tiivis.
Lähellä Kaisaniemen puistoon rajautuvaa aitaa kasvoi vitivalkoisiksi haaltuneita, höytyväisiä kaisloja ja valtava parsapöheikkö punaisin marjoin. Kasvihuoneen seinustalla marjojaan ryöpytti käsittämättömän kirkkaanoranssi pensas, suoraan aloittelevan, saturaatio-nakkulaan rakastuneen photosoppaajan käsistä (olin itse aikoinaan sellainen photoshoppaaja, voi niitä neonpinkkejä ruusuja ja myrkynliiloja orvokkeja kuvankäsittelytöissäni!). Pengerteillä kasvoi sinisiä ja keltaisia kelloja, näimmepä yhden syysmyrkkyliljankin, jota myös alastonimmeksi kutsutaan. Alaston impi näyttää hämäävästi krookukselta paitsi että on vähän pienempi. Kukissa pyöri muutamia, jo pöhnäisiä ampiaisia hitaina ja hämmentyneinä. Notkelmassa kasvava, tummalehtinen rhododendron oli tehnyt jo toiset, valkeat kukat. Jalohortensiat olivat muutuneet ruskeiksi ja keveiksi, tuuli juoksutti kuohkeita palloja pitkin polkua. Joku suikalelehtinen hento puu paloi viininpunaisena, taustalla posetiivi soitti Edith Piafin La vie en Rosea.
torstaina, lokakuuta 09, 2008
Torstaista tarinointia
Perjantaina minulta leikattiin viisaudenhammas alaleuasta. Hammaslääkäri oli ihana, keski-ikäinen nainen joka kyseli jatkuvasti "onko kaikki hyvin", kosketti olkapäätä ja antoi lisää puudutusta kun vähän värähdin poran pieniessä hammasta. Hän sanoi, että kaikki kipu on aina turhaa ja vahingollista, siitä jää muistijälki aivoihin. Kuinka erilainen asenne kuin lapsuuden hammaslääkäreillä! Viime kuussa minulta paikattiin pieni reikä hampaasta ja siihenkin sai itsestään selvästi puudutusta, vieläpä lisää pyydettäessä. En ole aikuisiällä ikinä pelännyt hammaslääkärissä (itse asiassa hammaslääkärissä on melko ihanaa koska mahdollisuudet kuulla esimerkiksi syöpädiagnoosi ovat melko olemattomat, vaikka onhan niitä kielisyöpiä olemassa, kääk, ja muutenkin hoitoprosessit keskittyvät tiettyyn, selkeärajaiseen alueeseen) mutta kärsinyt kyllä olen. Muutamia vuosia sitten minulta juurihoidettiin suurta poskihammasta useita kertoja ja se sattui aina, puudutuksesta huolimatta. Nyt selvisi, ettei hammas ole edes kuollut vaan sykkii tulehdusta edelleen ja se vedetään pois seuraavan viisurin mukana. Mainiota, en olisi millään jaksanut uutta hermojenronkkimissessiota!
Noin yleisestikin olen ollut aistivinani yleistä lempeys- ja sallivuushenkisyyttä lääketieteen ja hyvinvoinnin piirissä. Jos nyt vaikka ajattelee liikuntamuotoja: nykyään löytyy jumppia ja muita lajeja ihmisille, jotka eivät halua tai kykene esimerkiksi loikkimaan entusiastisesti ylösalas tai muutenkaan arvosta erityisesti teknistä taituruutta tai verenmakua. Minäkin olisin varmaan lopettanut liikunnanvihaamisen jo kymmenen vuotta aiemmin, jos olisin tiennyt Niasta tai vesijuoksusta. Kun kävin teini-ikäisenä fysioterapeutilla polvilumpioitani hoidattamassa hän teetti minulla vaikeita ja raskaita reisilihasliikkeitä ja nauroi vähän väliä demonisesti ja vittuili siitä, ettei minulla ole jotain helkutin perslihasta käytännössä ollenkaan (se oli sellainen lihas joka näkyy vain paljon treenaavilla ihmisillä, vähän kuten pyöristynyt takareisi, josta tunnistaa tanssijat). Viime viikolla taasen ortopedi kehotti treenaamaan reisiä ”televisiota katsellessa” (en oikaissut, koska en halua olla se The Onionin mies joka jatkuvasti mainitsee ettei hänellä ole teeveetä) jäykistämällä ja rentouttamalla vuoronperään ja muutenkin luottamaan liikunnassa omaan harkintaan.
Olen päättänyt äänestää kuntavaaleissa maahanmuuttajanaista. Oletan maahanmuuttajalla olevan ikään kuin lähtökohtaisesti ainakin asioiden suhteuttamiskykyä ja osaksi äänestyspäätökseni on reaktio siihen, miten monet ihan ajattelevankin oloiset ihmiset ovat alkaneet vakavissaan sympata sitä yhtä eiralaista rasistia. Maahamuuttajien ja etenkin Islamin demonisointi ja dehumanisointi tuntuu olevan nyt ihan ookoo muissakin kuin punaniskapiireissä. Ateistina ja feministinä vieron toki itsekin islamia (kuten myös kristinuskoa) mutta minua ahdistaa se säälimättömyys ja stereotypisointi, jolla kaikki Suomestakin uuden kotimaansa löytäneet tapamuslimit niputetaan pommi-iskuja vähintäänkin symppaviksi sossupummeiksi. Joskus toivon, että nuo mamukriitikot menisivät hetkeksi vapaaehtoistöihin esimerkiksi pakolaisten vastaanottokeskukseen. Siellä voisi valjeta, miten hirvittävistä oloista pakolaiset tulevat, heillä on usein taustallaan kidutusta, raiskauksia, lapset ovat nähneet perheidensä kuolevan, moni kärsii kovista kivuista ja masennuksesta.
Tehtyäni vaalikoneen vierailin parhaiten mätsänneiden ehdokkaiden sivuilla tai blogeissa. Eräs ikäiseni nainen lempipuolueestani kirjoitti siitä, millainen epäkohta on, ettei synnytyssairaaloissa ole tarpeeksi perhehuoneita. Että on ahdistavaa kun tuore isä joutuu lähtemään kotiin ja jättämään tuoreen äidin ja vauvan kahden sairaalaan. Ettei söpö ydinperheidylli ihan heti synnytyksen jälkeen auvoisasti symbioidukaan. Voi kyynel! Nyt olen ilkeä, ehdokkaalla on paljon hyviä pointteja ja kanssani hyvin samantyyppinen arvomaailma ja eihän tuollaisen perhehuone-ongelman esiinnostaminen ole pois suuremmilta ongelmilta. Mutta silti, tuo on yksi syy, miksen hirveän mieluusti äänestä lapsiperheellisiä (jos he erityisesti korostavat sitä agendassaan). Minua eivät itse asiassa suomalaisten lapsiperheiden asiat hirveästi kosketa enkä näe heidän asemaansa kovin kurjana (voi olla, että parin vuoden päästä olen eri mieltä anoessani koliikkivauvan äitinä lykkäystä asuntolainan takaisinmaksuun), poislukien toki selkeästi syrjäytyneet tai ongelmaiset perheet. Enkä ihan tajua sitä valitusta lasikatosta juuri tässä äitiysasiassa: jos pitää kolmen vuoden äitiyslomia on ihan normaalia, että urakehitys hidastuu (noin ylipäätään en hahmota kauhean hyvin urakeskeisyyttäkään ellei kyseessä ole taiteilijuus tai joku muu tosi kutsumus-kutsumus, minulle työ on oikeastaan keino maksaa laskut ja saada jotain mielekästä puuhaa arkipäiviksi, plussaa on jos siitä saa vielä kicksejäkin, jota toki aina silloin tällöin tapahtuu).
On muuten mielenkiintoista, kuinka paljon vanhempia nykyään syyllistetään. Esimerkkinä nyt vaikka nämä Kauhajoen koulusurmat, mediassa oli paljon huolestunutta tekstiä siitä miten vanhemmilla ei ole aikaa lapsilleen ja SAMALLA he tukevat heitä epärealistisiin odotuksiin jonka seurauksena lapset menevät Idols-kilpailuihin ja haluavat väenväkisin julkimoiksi (ja jos eivät onnistu, ampuvat koulutovereitaan...) ja vastaavaa epäloogisuudessaan virnuiluttavaa moraalipuhetta. Julkkiksille haluaville teineille on helppoa nauraa, mutta ainakin itse muistan hyvin teini-ikäisen itseni, samaan aikaan epävarman ja huomionkipeän, kykyihinsä epärealistisesti suhtautuvan ja teatraalisen tytön, joka olisi aivan varmasti mennyt pyrkimään Idolsiin, jos niitä olisi 90-luvun alussa järjestetty. Enkä hahmota sitä, mitä pahaa siinä on, että lapset kasvatetaan uskomaan itseensä. Niistä ajoista, jolloin ammattikasvattajatkin neuvoivat olemaan kehumatta lasta ”ettei se ylpisty” ei ole vielä kovin kauaa, mutta minusta tuo kehumattomuusmetodi kuulostaa tuhat kertaa julmemmalta kuin tsemppaus ja lapsen erityislaatuisuuden painottaminen. Ja yleensä nämä samat vanhempiensyyllistäjät juuri katsovat niitä Idolseja ja vastaavia kieli pitkällä päästäkseen nauramaan väärinlaulavalle pissikselle, joka purskahtaa itkuun kun monta aikuista vittuilee ja mollaa eli ”palauttaa maanpinnalle”. On ehkä jossain määrin suomalainen piirre olla todella näreissään siitä, että joku ilkeää luulla itsestään liikoja (tätä näkee paljon, jos vaikkapa henkilö a kehaisee henkilö b:n muistuttavan vaikkapa jotain elokuvien kaunotarta, pitää henkilö c:n hönkäistä pontevasti a:n olevan aivan väärässä, esimerkki elävästä elämästä). Kuin pelkkä toisen hyvä fiilis (jee, näytän filmitähdeltä) olisi siinä määrin kateutta aiheuttava juttu, että se pitää heti tärvätä.
Pääsisipä jo kotiin, ehtisipä uimaan ja lukemaan ja katsomaan loppuun ne elokuvat jotka on lainattu viime perjantaina ja jotka siten pitäisi palauttaakin huomenna. Kiireessä on kyllä se hyvä puoli, että aika kuluu käsittämättömällä vauhdilla, en voi uskoa että on jo TORSTAI eikä esimerkiksi tiistai.
Noin yleisestikin olen ollut aistivinani yleistä lempeys- ja sallivuushenkisyyttä lääketieteen ja hyvinvoinnin piirissä. Jos nyt vaikka ajattelee liikuntamuotoja: nykyään löytyy jumppia ja muita lajeja ihmisille, jotka eivät halua tai kykene esimerkiksi loikkimaan entusiastisesti ylösalas tai muutenkaan arvosta erityisesti teknistä taituruutta tai verenmakua. Minäkin olisin varmaan lopettanut liikunnanvihaamisen jo kymmenen vuotta aiemmin, jos olisin tiennyt Niasta tai vesijuoksusta. Kun kävin teini-ikäisenä fysioterapeutilla polvilumpioitani hoidattamassa hän teetti minulla vaikeita ja raskaita reisilihasliikkeitä ja nauroi vähän väliä demonisesti ja vittuili siitä, ettei minulla ole jotain helkutin perslihasta käytännössä ollenkaan (se oli sellainen lihas joka näkyy vain paljon treenaavilla ihmisillä, vähän kuten pyöristynyt takareisi, josta tunnistaa tanssijat). Viime viikolla taasen ortopedi kehotti treenaamaan reisiä ”televisiota katsellessa” (en oikaissut, koska en halua olla se The Onionin mies joka jatkuvasti mainitsee ettei hänellä ole teeveetä) jäykistämällä ja rentouttamalla vuoronperään ja muutenkin luottamaan liikunnassa omaan harkintaan.
Olen päättänyt äänestää kuntavaaleissa maahanmuuttajanaista. Oletan maahanmuuttajalla olevan ikään kuin lähtökohtaisesti ainakin asioiden suhteuttamiskykyä ja osaksi äänestyspäätökseni on reaktio siihen, miten monet ihan ajattelevankin oloiset ihmiset ovat alkaneet vakavissaan sympata sitä yhtä eiralaista rasistia. Maahamuuttajien ja etenkin Islamin demonisointi ja dehumanisointi tuntuu olevan nyt ihan ookoo muissakin kuin punaniskapiireissä. Ateistina ja feministinä vieron toki itsekin islamia (kuten myös kristinuskoa) mutta minua ahdistaa se säälimättömyys ja stereotypisointi, jolla kaikki Suomestakin uuden kotimaansa löytäneet tapamuslimit niputetaan pommi-iskuja vähintäänkin symppaviksi sossupummeiksi. Joskus toivon, että nuo mamukriitikot menisivät hetkeksi vapaaehtoistöihin esimerkiksi pakolaisten vastaanottokeskukseen. Siellä voisi valjeta, miten hirvittävistä oloista pakolaiset tulevat, heillä on usein taustallaan kidutusta, raiskauksia, lapset ovat nähneet perheidensä kuolevan, moni kärsii kovista kivuista ja masennuksesta.
Tehtyäni vaalikoneen vierailin parhaiten mätsänneiden ehdokkaiden sivuilla tai blogeissa. Eräs ikäiseni nainen lempipuolueestani kirjoitti siitä, millainen epäkohta on, ettei synnytyssairaaloissa ole tarpeeksi perhehuoneita. Että on ahdistavaa kun tuore isä joutuu lähtemään kotiin ja jättämään tuoreen äidin ja vauvan kahden sairaalaan. Ettei söpö ydinperheidylli ihan heti synnytyksen jälkeen auvoisasti symbioidukaan. Voi kyynel! Nyt olen ilkeä, ehdokkaalla on paljon hyviä pointteja ja kanssani hyvin samantyyppinen arvomaailma ja eihän tuollaisen perhehuone-ongelman esiinnostaminen ole pois suuremmilta ongelmilta. Mutta silti, tuo on yksi syy, miksen hirveän mieluusti äänestä lapsiperheellisiä (jos he erityisesti korostavat sitä agendassaan). Minua eivät itse asiassa suomalaisten lapsiperheiden asiat hirveästi kosketa enkä näe heidän asemaansa kovin kurjana (voi olla, että parin vuoden päästä olen eri mieltä anoessani koliikkivauvan äitinä lykkäystä asuntolainan takaisinmaksuun), poislukien toki selkeästi syrjäytyneet tai ongelmaiset perheet. Enkä ihan tajua sitä valitusta lasikatosta juuri tässä äitiysasiassa: jos pitää kolmen vuoden äitiyslomia on ihan normaalia, että urakehitys hidastuu (noin ylipäätään en hahmota kauhean hyvin urakeskeisyyttäkään ellei kyseessä ole taiteilijuus tai joku muu tosi kutsumus-kutsumus, minulle työ on oikeastaan keino maksaa laskut ja saada jotain mielekästä puuhaa arkipäiviksi, plussaa on jos siitä saa vielä kicksejäkin, jota toki aina silloin tällöin tapahtuu).
On muuten mielenkiintoista, kuinka paljon vanhempia nykyään syyllistetään. Esimerkkinä nyt vaikka nämä Kauhajoen koulusurmat, mediassa oli paljon huolestunutta tekstiä siitä miten vanhemmilla ei ole aikaa lapsilleen ja SAMALLA he tukevat heitä epärealistisiin odotuksiin jonka seurauksena lapset menevät Idols-kilpailuihin ja haluavat väenväkisin julkimoiksi (ja jos eivät onnistu, ampuvat koulutovereitaan...) ja vastaavaa epäloogisuudessaan virnuiluttavaa moraalipuhetta. Julkkiksille haluaville teineille on helppoa nauraa, mutta ainakin itse muistan hyvin teini-ikäisen itseni, samaan aikaan epävarman ja huomionkipeän, kykyihinsä epärealistisesti suhtautuvan ja teatraalisen tytön, joka olisi aivan varmasti mennyt pyrkimään Idolsiin, jos niitä olisi 90-luvun alussa järjestetty. Enkä hahmota sitä, mitä pahaa siinä on, että lapset kasvatetaan uskomaan itseensä. Niistä ajoista, jolloin ammattikasvattajatkin neuvoivat olemaan kehumatta lasta ”ettei se ylpisty” ei ole vielä kovin kauaa, mutta minusta tuo kehumattomuusmetodi kuulostaa tuhat kertaa julmemmalta kuin tsemppaus ja lapsen erityislaatuisuuden painottaminen. Ja yleensä nämä samat vanhempiensyyllistäjät juuri katsovat niitä Idolseja ja vastaavia kieli pitkällä päästäkseen nauramaan väärinlaulavalle pissikselle, joka purskahtaa itkuun kun monta aikuista vittuilee ja mollaa eli ”palauttaa maanpinnalle”. On ehkä jossain määrin suomalainen piirre olla todella näreissään siitä, että joku ilkeää luulla itsestään liikoja (tätä näkee paljon, jos vaikkapa henkilö a kehaisee henkilö b:n muistuttavan vaikkapa jotain elokuvien kaunotarta, pitää henkilö c:n hönkäistä pontevasti a:n olevan aivan väärässä, esimerkki elävästä elämästä). Kuin pelkkä toisen hyvä fiilis (jee, näytän filmitähdeltä) olisi siinä määrin kateutta aiheuttava juttu, että se pitää heti tärvätä.
Pääsisipä jo kotiin, ehtisipä uimaan ja lukemaan ja katsomaan loppuun ne elokuvat jotka on lainattu viime perjantaina ja jotka siten pitäisi palauttaakin huomenna. Kiireessä on kyllä se hyvä puoli, että aika kuluu käsittämättömällä vauhdilla, en voi uskoa että on jo TORSTAI eikä esimerkiksi tiistai.
keskiviikkona, lokakuuta 08, 2008
Kirje
Et vaadi, et pyydä. Toivot.
Et toivo paljoa. Vain sitä, mitä kaikki toivovat.
Toivomisen kuuluisi riittää.
Vaatimatta ja pyytämättä et saa mitä toivot.
Vaatimalla ja pyytämällä et saa mitä toivot.
Ja tiedät sen. Tiedät.
Elämässä on asioita, joihin ei voi vaikuttaa.
Elämässä on asioita, joihin voi vaikuttaa.
Onni on omissa käsissäsi, ei kenenkään muun.
Et toivo paljoa. Vain sitä, mitä kaikki toivovat.
Toivomisen kuuluisi riittää.
Vaatimatta ja pyytämättä et saa mitä toivot.
Vaatimalla ja pyytämällä et saa mitä toivot.
Ja tiedät sen. Tiedät.
Elämässä on asioita, joihin ei voi vaikuttaa.
Elämässä on asioita, joihin voi vaikuttaa.
Onni on omissa käsissäsi, ei kenenkään muun.
torstaina, lokakuuta 02, 2008
Kaunis mieli
Laitoimme tänään mökin talviteloille. Haimme viherkasvit, tyngimme pelakuut, pakkasimme mausteet ja kuivaruoat kasseihin. Sade ropisutti kuistinkattoa, ikkunaan liimautui lehtiä. Orapihlaja-aita oli muuttunut tummanvihreästä punaruskeaksi, kiinanlyhdyt oranssoituneet. Nyt olen kotona. Keittiössä on odottamassa lahjaksi saatu rohtoaaloe ja lehtikaktus, ne likoavat vedessä, kohta vaihdan niille mullat.
Hauskat sanankäänteet ja pisteliäisyys ovat nyt kateissa. Minulla on montakin aihetta, josta haluaisin kirjoittaa mutta en vain tavoita nyt sitä ärhäkän terhakkaa sanasaaraa. Olen surullinen, väärinkehittyneet lumpioni särkevät kostealla ilmalla, itku vaanii jatkuvasti kurkunpäässä, tulevaisuus on epävarma. Samalla olen edelleen, kokoaikaisesti, jatkuvasti viiltävän onnellinen kaikesta, siitäkin, että tunnen nyt näin, osaan ja saan tuntea. Olen repinyt tämän vuoden aikana niin monta muuria alas, kuopinut savea reikäraudalla tietäen, että ensin jälki on rumaa ja kummallista, ennen kuin muoto tulee näkyviin. Maailma on kaunis ja ihmeellinen, suru ja riemu läsnä jatkuvasti, käsikkäin.
maanantaina, syyskuuta 22, 2008
Siili
Hauskan ja tekemisentäyteisen viikonlopun jälkeen tipahdan taas viikonalun ahdistuskuoppaan. Koko maanantai näyttäytyy tympeänä ja epäselvänä vuorena, tulevaisuus on täysi kysymysmerkki, solmitut suhteetkin varmaan pian katkeavat syystä tai toisesta, ja sitä rataa. Tähän vaikuttaa tietenkin edellisillan viinittely, sunnuntaipunkuissa on jotain ihanan dekadenttia (vähän kuten viikkobaareiluissa joskus nuorempana) mutta illalla nautitut serotoniinisävärit kostautuvat seuraavana yönä painajaisella, jossa saan kenkää sekä ihmissuhteista että työelämästä ja oivallan, ettei minulla ole mitään tsänssejä hoitaa kumpiakaan säällisesti. Unessa minulla on myös rintasyöpä sekä hedelmättömyys. Kaikki tuntuu hyvin sattumanvaraiselta ja omat vaikutusmahdollisuuteni äärimmäisen heikoilta. Huomaan hereilläkin suhtautuvani tiedossa oleviini faktoihin aivan eri synkeydellä kuin vielä eilen, on selkeästi sellainen antikokemus tunteelle ”jolloin velatkin tuntuvat saatavilta”.
Oikeasti minulla on ollut todella kivaa. Olen yöpynyt mökillä, laittanut hapsureunaisen tulppaanin sipuleita maan poveen, ollut teatterissa, nähnyt ystäviä useaan otteeseen, harrastanut liikuntaa, silittänyt eläimiä. Minun pitäisi selvästikin muistaa nämä hyvät asiat vielä maanantainakin eikä nähdä viikonalkua jonain tyhjänä paperina ja itseäni writers blockista kärsivänä runoilijana.
Jotta pääsisin yli itsesäälisestä rutinasta vaihdan aihetta ja kirjoitan mielenkiintoisesta ilmiöstä, jota lainaamani Skeematerapia-kirja saattaa valottaa lisääkin. Koska olen jo pidempään käynyt läpi tietynlaista itsetuntemusprosessia olen alkanut nähdä itsessäni (ja siten myös muissa) hyvin vahvana toimintamallin, jota tavataan kutsua esimerkiksi siilipuolustukseksi (sille on varmaan jokin tieteellisempikin nimi). Vahvin siilipuolustuksen piirre on siirtää omia riittämättömyyden ja itseinhon tunteitaan toisiin ihmisiin. Erityisesti riippuvuuksista kärsivillä malli saattaa saavuttaa absurdejakin piirteitä, olen aivan hiljattain todistanut tilannetta, jossa alkoholisti kiihdyttää itsensä jonkun viattoman ja asiaan liittymättömän kommentin seurauksena raivostuneeseen paranoiaan, joka kulminoituu vastuunsiirtoon, jossa oma alkoholiongelma on lopulta kommentin esittäjän ja oikeastaan kaikkien muidenkin vika. Keskustelusta omiin itseinhoisiin tulkintakehyksiin sopivasti poimittu toteamus (joka on todettu aivan toiseen asiaan) toimii raivostumisen polttoaineena. Samaa siilipuolustustahan käytetään myös keskusteluiksi verhotuissa riidoissa, silloin siitä tehdään olkinukke tyyliin ”feministinä olet tietenkin sitä mieltä, että miehiä pitäisi pitää kaulapannassa koirankopissa” jolloin järkiargumentit ovat jo ihan turhia, onhan vastapuoli päättänyt, mitä toinen asiasta ajattelee. Siilipuolustukseen on vaikeaa suhtautua rakentavasti. Siilipuolustautuja tekee itsestään yleensä naurettavan ja onnistuu ärsyttämään kanssaihmisiään äksyilyllään. Olen kuitenkin omista lähtökohtaisen piikitpystyssä-reaktioistani onnistunut paikallistamaan itsevihan ja toisaalta itsen suojelun, johon siilipuolustuksessa pyritään.
Tunnistettuani siilipuolustautumisen mekanismit itsessäni, olen alkanut lukea uusin silmin vaikeissa elämäntilanteissa olleiden ihmisten haastatteluita. Esimerkiksi lapsettomuudesta (luin juuri eilen kahvilassa lehteä jossa oli juttu lapsettomuudesta ja jossa todettiin, että naisen hedelmällisyys laskee kuin lehmän häntä ikävuosina 34-35, tästä johtui varmaan se hedelmättömyyspainajaiseni vaikka emme edes yritä lasta enkä edes tiedä HALUANKO sellaista, edelleenkään, ääh) kärsineet ihmiset kertovat lähes poikkeuksetta kuulleensa asiattomia ja julmia kommentteja lähipiiriltään. Kommentit ovat epäilemättä tuntuneet ikäviltä, mutta silti tulee mieleen, että halutaanko kommenteista kummunneella suuttumuksella jotenkin siirtää vastuuta omasta tuskasta muille. Koska kyllähän lapsettomuudesta kärsivät epäilemättä syyttelevät tilanteesta itseään, pohtivat miksi ”jättivät lapsenteon näin vanhaksi” (mikä on tietenkin aivan turhaa, mennyttä ei voi muuttaa eikä lapsien tekeminen varmuuden vuoksi nuorena on ihan absurdi ajatus, ei lapsia pidä tehdä jos ei siltä tunnu) tai pohtivat menneisyyden valintojen vaikutusta nykyiseen tilanteeseen. Tällaisessa kriisissä joku rauhoittavaksi tarkoitettu neuvo ”relatkaa, älkääkä yrittäkö hampaat irvessä” tuntuu epäilemättä julmalta ja ajattelemattomalta besserwisseröinniltä. Ja sitten lapsettomuussurun lisäksi elämää suhrustaa viilenneet välit ystäviin jotka ehkä kuitenkin omalla tökeröllä tavallaan ovat tarkoittaneet neuvonsa ystävällisiksi.
Olen itse edelleen melko huono ottamaan vastaan ”hyväätarkoittavia neuvoja” (ja ehkä tämän takia vältän antamasta muille neuvomisen aihetta) , haistan niissä pätemistä ja elämääni puuttumista, tosin onneksi vähenevässä määrin. Yritän luottaa ihmisten hyväntahtoisuuteen ja nähdä ehkä hieman torsona ulostulleen viestin takana aitoa välittämistä. Huomaan toimineeni joissain elämäni kriiseissä hyvin suojelevasti ja sulkeutuneesti vaikka en yleisesti ottaen ole sulkeutunut ihminen, oikeastaan aivan päinvastoin. Viime kuukausina olen kuitenkin tietoisesti rikkonut luomaani kuvaa muiden silmissä ja kertonut elämästäni myös vaikeita asioita. Reaktiot ovat poikkeuksetta olleet positiivisia, tekemällä tietoisesti luottamuseleen minulle on vastattu luottamuksellisesti ja olemme uskotun kanssa lähentyneet entisestään. On aina yhtä kummallista pakottaa itsensä sanomaan tai kirjoittamaan jotain vaikeaa ja huomata sitä tehdessä, kuinka helposti se kuitenkin tulee ulos suusta tai muotoutuu tekstiksi.
Siilipuolustus kumpuaa usein ennen kaikkea syyllisyydestä. Syyllisyyttä voi tuntea muiden silmissä aivan absurdeista jutuista, siitä, ettei löytänyt heti kaksikymppisenä oikeaa opiskelualaa tai siitä, että on kolmekymppinen, naimisissa oleva nainen määräaikaisessa työsuhteessa ja tietää olevansa hasarditekijä vakituisen työsuhteen kannalta. Mistä silloin pitäisi oikeastaan tuntea syyllisyyttä? Iästäänkö vaiko ajasta jossa elää? Vai siitä, että on löytänyt parisuhteen? Eihän siinä ole järjen hiventäkään, mutta se ei silti näköjään estä syyllisyyttä ja sen mukanaan tuomaa ärhäkkää reagointia tiettyihin puheenaiheisiin.
Etsiessäni linkkiä Skeemakirjaan klikkasin itseni sattumalta testaa tunnelukkosi-sivulle. Vaikka vieroksunkin kaikkia testejä (ja pidän suurta osaa testeistä aivan debiileinä ja johdattelevina, myös monia autorisoituja persoonallisuustestejä) yllätyin tunnistaessani testin kautta itsessäni tietyt kaavat. Minua ei esimerkiksi lainkaan yllätä se, että minusta pidetään (pitäisin itsekin itsestäni jos olisin kaverini ja pidän nytkin, olen oikeasti aika hauska ja empaattinen ihminen) mutta silti samaan aikaan pelkään hirveästi hylkäämistä, sitä, että rakkaat ihmiset äkkiarvaamatta kääntävät minulle selkänsä ja lakkaavat pitämästä minusta, tai sitten vammautuvat tai kuolevat. Inhoan tätä piirrettä itsessäni, on noloa inistä ystävälleen "ooksä alkanu vihata mua" vain siksi, ettei hän kiireiltään ole ehtinyt pitää hirveästi yhteyttä tai miettiä iltaisin vanhempien vanhuutta ja kuolemaa, mahdollista ärhäkkää syöpää tai sydänkohtausta lähipiiriin.
Höh, synkkää. Menen hammaslääkärille, ehkä hygieenikko rapsuttaa hammaskiven ohella pois myös ahdistukseni.
Oikeasti minulla on ollut todella kivaa. Olen yöpynyt mökillä, laittanut hapsureunaisen tulppaanin sipuleita maan poveen, ollut teatterissa, nähnyt ystäviä useaan otteeseen, harrastanut liikuntaa, silittänyt eläimiä. Minun pitäisi selvästikin muistaa nämä hyvät asiat vielä maanantainakin eikä nähdä viikonalkua jonain tyhjänä paperina ja itseäni writers blockista kärsivänä runoilijana.
Jotta pääsisin yli itsesäälisestä rutinasta vaihdan aihetta ja kirjoitan mielenkiintoisesta ilmiöstä, jota lainaamani Skeematerapia-kirja saattaa valottaa lisääkin. Koska olen jo pidempään käynyt läpi tietynlaista itsetuntemusprosessia olen alkanut nähdä itsessäni (ja siten myös muissa) hyvin vahvana toimintamallin, jota tavataan kutsua esimerkiksi siilipuolustukseksi (sille on varmaan jokin tieteellisempikin nimi). Vahvin siilipuolustuksen piirre on siirtää omia riittämättömyyden ja itseinhon tunteitaan toisiin ihmisiin. Erityisesti riippuvuuksista kärsivillä malli saattaa saavuttaa absurdejakin piirteitä, olen aivan hiljattain todistanut tilannetta, jossa alkoholisti kiihdyttää itsensä jonkun viattoman ja asiaan liittymättömän kommentin seurauksena raivostuneeseen paranoiaan, joka kulminoituu vastuunsiirtoon, jossa oma alkoholiongelma on lopulta kommentin esittäjän ja oikeastaan kaikkien muidenkin vika. Keskustelusta omiin itseinhoisiin tulkintakehyksiin sopivasti poimittu toteamus (joka on todettu aivan toiseen asiaan) toimii raivostumisen polttoaineena. Samaa siilipuolustustahan käytetään myös keskusteluiksi verhotuissa riidoissa, silloin siitä tehdään olkinukke tyyliin ”feministinä olet tietenkin sitä mieltä, että miehiä pitäisi pitää kaulapannassa koirankopissa” jolloin järkiargumentit ovat jo ihan turhia, onhan vastapuoli päättänyt, mitä toinen asiasta ajattelee. Siilipuolustukseen on vaikeaa suhtautua rakentavasti. Siilipuolustautuja tekee itsestään yleensä naurettavan ja onnistuu ärsyttämään kanssaihmisiään äksyilyllään. Olen kuitenkin omista lähtökohtaisen piikitpystyssä-reaktioistani onnistunut paikallistamaan itsevihan ja toisaalta itsen suojelun, johon siilipuolustuksessa pyritään.
Tunnistettuani siilipuolustautumisen mekanismit itsessäni, olen alkanut lukea uusin silmin vaikeissa elämäntilanteissa olleiden ihmisten haastatteluita. Esimerkiksi lapsettomuudesta (luin juuri eilen kahvilassa lehteä jossa oli juttu lapsettomuudesta ja jossa todettiin, että naisen hedelmällisyys laskee kuin lehmän häntä ikävuosina 34-35, tästä johtui varmaan se hedelmättömyyspainajaiseni vaikka emme edes yritä lasta enkä edes tiedä HALUANKO sellaista, edelleenkään, ääh) kärsineet ihmiset kertovat lähes poikkeuksetta kuulleensa asiattomia ja julmia kommentteja lähipiiriltään. Kommentit ovat epäilemättä tuntuneet ikäviltä, mutta silti tulee mieleen, että halutaanko kommenteista kummunneella suuttumuksella jotenkin siirtää vastuuta omasta tuskasta muille. Koska kyllähän lapsettomuudesta kärsivät epäilemättä syyttelevät tilanteesta itseään, pohtivat miksi ”jättivät lapsenteon näin vanhaksi” (mikä on tietenkin aivan turhaa, mennyttä ei voi muuttaa eikä lapsien tekeminen varmuuden vuoksi nuorena on ihan absurdi ajatus, ei lapsia pidä tehdä jos ei siltä tunnu) tai pohtivat menneisyyden valintojen vaikutusta nykyiseen tilanteeseen. Tällaisessa kriisissä joku rauhoittavaksi tarkoitettu neuvo ”relatkaa, älkääkä yrittäkö hampaat irvessä” tuntuu epäilemättä julmalta ja ajattelemattomalta besserwisseröinniltä. Ja sitten lapsettomuussurun lisäksi elämää suhrustaa viilenneet välit ystäviin jotka ehkä kuitenkin omalla tökeröllä tavallaan ovat tarkoittaneet neuvonsa ystävällisiksi.
Olen itse edelleen melko huono ottamaan vastaan ”hyväätarkoittavia neuvoja” (ja ehkä tämän takia vältän antamasta muille neuvomisen aihetta) , haistan niissä pätemistä ja elämääni puuttumista, tosin onneksi vähenevässä määrin. Yritän luottaa ihmisten hyväntahtoisuuteen ja nähdä ehkä hieman torsona ulostulleen viestin takana aitoa välittämistä. Huomaan toimineeni joissain elämäni kriiseissä hyvin suojelevasti ja sulkeutuneesti vaikka en yleisesti ottaen ole sulkeutunut ihminen, oikeastaan aivan päinvastoin. Viime kuukausina olen kuitenkin tietoisesti rikkonut luomaani kuvaa muiden silmissä ja kertonut elämästäni myös vaikeita asioita. Reaktiot ovat poikkeuksetta olleet positiivisia, tekemällä tietoisesti luottamuseleen minulle on vastattu luottamuksellisesti ja olemme uskotun kanssa lähentyneet entisestään. On aina yhtä kummallista pakottaa itsensä sanomaan tai kirjoittamaan jotain vaikeaa ja huomata sitä tehdessä, kuinka helposti se kuitenkin tulee ulos suusta tai muotoutuu tekstiksi.
Siilipuolustus kumpuaa usein ennen kaikkea syyllisyydestä. Syyllisyyttä voi tuntea muiden silmissä aivan absurdeista jutuista, siitä, ettei löytänyt heti kaksikymppisenä oikeaa opiskelualaa tai siitä, että on kolmekymppinen, naimisissa oleva nainen määräaikaisessa työsuhteessa ja tietää olevansa hasarditekijä vakituisen työsuhteen kannalta. Mistä silloin pitäisi oikeastaan tuntea syyllisyyttä? Iästäänkö vaiko ajasta jossa elää? Vai siitä, että on löytänyt parisuhteen? Eihän siinä ole järjen hiventäkään, mutta se ei silti näköjään estä syyllisyyttä ja sen mukanaan tuomaa ärhäkkää reagointia tiettyihin puheenaiheisiin.
Etsiessäni linkkiä Skeemakirjaan klikkasin itseni sattumalta testaa tunnelukkosi-sivulle. Vaikka vieroksunkin kaikkia testejä (ja pidän suurta osaa testeistä aivan debiileinä ja johdattelevina, myös monia autorisoituja persoonallisuustestejä) yllätyin tunnistaessani testin kautta itsessäni tietyt kaavat. Minua ei esimerkiksi lainkaan yllätä se, että minusta pidetään (pitäisin itsekin itsestäni jos olisin kaverini ja pidän nytkin, olen oikeasti aika hauska ja empaattinen ihminen) mutta silti samaan aikaan pelkään hirveästi hylkäämistä, sitä, että rakkaat ihmiset äkkiarvaamatta kääntävät minulle selkänsä ja lakkaavat pitämästä minusta, tai sitten vammautuvat tai kuolevat. Inhoan tätä piirrettä itsessäni, on noloa inistä ystävälleen "ooksä alkanu vihata mua" vain siksi, ettei hän kiireiltään ole ehtinyt pitää hirveästi yhteyttä tai miettiä iltaisin vanhempien vanhuutta ja kuolemaa, mahdollista ärhäkkää syöpää tai sydänkohtausta lähipiiriin.
Höh, synkkää. Menen hammaslääkärille, ehkä hygieenikko rapsuttaa hammaskiven ohella pois myös ahdistukseni.
torstaina, syyskuuta 18, 2008
Kosmeettisista mielikuvista
Työni puolesta joudun väistämättä seuraamaan jonkin verran miehille suunnattua mainontaa ja brändäystä ja lähes aina näissä tilanteissa alan virnistellä epäuskoisesti. Suomalainen kosmetiikkafirma kuvittaa partavesipakkauksen nyrkki pystyssä ja suu ammollaan möyhöttävällä jalkapalloilijalla, ylikansallisen lafkan deodorantit on nimetty tyyliin victory, deep energy ja mach turbo. Tuotteet viestivät dynaamisuutta ja häikäilemättömyyttä, tässäpä kulkee maskuliinisen tuoksun ympäröimänä varsinainen naistenkaataja ja tiimitiikeri! Eräälläkin halpoja ja kamalanhajuisia partavesiä (tosin veikkaan, että noita partavesiä käyttävät nulikat joilla ei ole paljoa partaa mitä vesittää) myyvällä tuotesarjalla on mainoksia, joissa naiset poseeraavat huulet suklaassa kiimainen ilme naamalla. Dark Temptation, joopa joo, suklaa vai seksi vai kummatkin? Mieleen muistuu myös Marius –partaveden tv-mainos 90-luvulta, jossa naisen ääni voihki ”Marius! Marius!” ja autiolla kalliorannalla kohtasivat vaaleatukkainen hempukka ja tumma könsikäs... Jopa Body Shopin miestensarja on nimeltään activist (ostin aikoinaan parrakkaalle eksälleni aktivisti-partavaahdon ihan nimen takia, mainoksen uhrina), vaihtoehtokosmetiikkasarjassa miehille annetaan myös dynaaminen osa, mutta activistia poskiinsa läpsivä mies ajatellaan luultavasti poliitikkoja lobbaavana ympäristöfilosofina eikä niinkään tulosvastuullisena tahtotila-uraohjuksena.
Myös miestenkosmetiikan pakkauksissa painottuu dynaamisuus, teknisyys ja korostettu maskuliinisuus. Mustaa ja metallivärejä on paljon, vaikutteita on otettu autoista ja urheiluvälineistä. Miesten naamanruokkoamistuotteet ovat oikeastaan huipputeknologiaa, kemiaa ja fysiikkaa ja niiden käyttämiseen tarvitaan teknistä oivalluskykyä ja innovatiivista otetta jota kohdemiehiltä tietysti löytyy (niiltä samoilta, joille pesukoneen toimintaperiaatteet ovat täysiä mysteereitä).
On hämmentävää, kuinka typeränä ja hyväuskoisena ja täysin yksiraiteisena miehiin kohdennettujen brändien kuluttajia pidetään. Minun on vaikeaa uskoa että kukaan yli 15-vuotias kuvittelee partaveden toimivan jonkinlaisena kissamagneettina tai deodorantin sparraavan voittoon peleissä tai bisneksessä? Mainosten mies on öyhöttävä apinauros tai vaihtoehtoisesti piinkova voitontavoittelija tai sitten kumpaakin. Ehkä tähän tulee kiinnittäneeksi enemmän huomiota siksi, että miehet ovat mielikuvamarkkinoinnissa uudempi kohderyhmä kuin naiset (nyt kyllä unohdan automainokset, mutta olen aina sulkenut kaikki aistimisaukkoni nähdessäni niitä televisiossa tai lehdissä joten en oikein osaa sanoa niistä muuta kuin että ne pitäisi lopettaa kokonaan) ja vaikka naisille annetaan mainonnassa paljon typeriä rooleja, niistä löytyy enemmän variaatioita. Tietysti juuri kosmetiikkateollisuudessa naisille syötetään vaikka mitä pajunköyttä, kuten 70 prosenttia pidempiä ja paksumpia ripsiä (hei haloo!) ja ajan pysäyttäviä seerumeita (oletteko muuten huomanneet, miten joillain lehtien kansissa viihtyvillä naisilla tuo kosmetiikkapropaganda on selkeästi tehonnut: eräskin näyttelijätär leyhöttelee ilmaa tarantellanjalanpaksuisilla ja pituisilla paakkuripsillä ja teeveekuuluttaja meikkaa huulensa itsepäisesti yli rajojen siten, että huulipuna ulottuu myös huultenympärysiholle, kikka, joka toimisi ehkä teatterin näyttämöllä mutta ei lähikuvissa). Olen itsekin teininä langennut näihin lupauksiin, 15-vuotiaana ostin yli sata markkaa maksavan mascaran, jossa luvattiin olevan joutsenenuntuvia (sairasta!) ripsiä pidentämässä.
Aikuisiällä huomaan suhtautuvani kosmetiikan vaikutuksiin pääosin varsin kyynisesti. Olen lakannut ostamasta kalliita hoitoaineita, koska ensiksikin hiuksilla tuntuu olevan täysin oma tahto, mitä pörröisyyteen tulee ja toiseksi sitä samaa rasvaa on niissä halvemmissakin aineissa. On oikeastaan hassua ajatella, että hiuksia pestessä ensin jynssätään tukasta rasva pois ja sitten lisätään sitä uudestaan (vähän kuten ne jogurtit, joista on otettu lisätty sokeri pois, mitä kummaa, miksi se sitten muka alun alkaenkaan on LISÄTTY siihen??) ja suikussa pestään kropasta pois suojaava kuonakerros ja lutvataan sen jälkeen kosteusvoidetta. No onhan toki niin, että samalla kropasta ja tukasta pestään pois lika ja tuoksu ja nuhruinen tunne. Nykyään, kun harrastan liikuntaa peräti kolme kertaa viikossa (hurraa, hurraa, ensimmäinen kerta elämässäni sitten 15-vuotiaan wannabe-anorektikkoaikojen jolloin harrastin sitä joka päivä verenmakuisesti) tukkaakin pitää pestä useammin kuin haluaisin ja siten kuontaloparka puolustautuu alkamalla heti kehittää uutta talia poistetun tilalle, jolloin se pitää pestä hetimiten uudestaan ja niin edelleen. En myöskään usko voiteiden ryppyjä ehkäisevään vaikutukseen paitsi kosteutusmielessä, ryppyjä nyt vain tulee tulemaan, ei sille hirveästi voi. Käytän kyllä silti jotain ikääntymistä hidastavaa silmänympärysvoidetta, koska kosmetiikkaliikkeestä ei muuta löytynyt. Meikki sen sijaan on loogista ja tehokasta, kunhan unohtaa loruilut kymmensenttisistä ripsistä. Jos naamaan sutii puuteria, kiilto katoaa ja tilalle tulee tasainen väri. Ripset muuttuvat harmaista mustiksi, huulet ihonvärisistä kiiltäviksi ja punaisiksi. Pidän erityisesti huulipunan laittamisesta, siinä on jotain hämmentävän eroottista etenkin aamuisin, kun huulet ovat nukkumisen jäljiltä hieman paisuksissa (nukun naama kiinni tyynyssä ja näin kolmikymppisenä sen alkaa huomata aamuisin). Saatan sivellä huulipunaa parikin kerrosta ja ihastella samalla kasvojani peilistä (tässä ei ole mitään itserakasta eikä tämä liity siihen mitä muut ajattelevat tai miltä näyttää muiden silmissä tai ns objektiivisesti, päin vastoin, kyse on puhtaasti itseen liittyvästä, voimaannuttavasta hetkestä, nähdä itsensä kauniina ja aistillisena hopeapeilin pinnasta, aamuhämärässä keittiössä) ja kävellä sitten melko hyväntuulisena töihin.
Myös miestenkosmetiikan pakkauksissa painottuu dynaamisuus, teknisyys ja korostettu maskuliinisuus. Mustaa ja metallivärejä on paljon, vaikutteita on otettu autoista ja urheiluvälineistä. Miesten naamanruokkoamistuotteet ovat oikeastaan huipputeknologiaa, kemiaa ja fysiikkaa ja niiden käyttämiseen tarvitaan teknistä oivalluskykyä ja innovatiivista otetta jota kohdemiehiltä tietysti löytyy (niiltä samoilta, joille pesukoneen toimintaperiaatteet ovat täysiä mysteereitä).
On hämmentävää, kuinka typeränä ja hyväuskoisena ja täysin yksiraiteisena miehiin kohdennettujen brändien kuluttajia pidetään. Minun on vaikeaa uskoa että kukaan yli 15-vuotias kuvittelee partaveden toimivan jonkinlaisena kissamagneettina tai deodorantin sparraavan voittoon peleissä tai bisneksessä? Mainosten mies on öyhöttävä apinauros tai vaihtoehtoisesti piinkova voitontavoittelija tai sitten kumpaakin. Ehkä tähän tulee kiinnittäneeksi enemmän huomiota siksi, että miehet ovat mielikuvamarkkinoinnissa uudempi kohderyhmä kuin naiset (nyt kyllä unohdan automainokset, mutta olen aina sulkenut kaikki aistimisaukkoni nähdessäni niitä televisiossa tai lehdissä joten en oikein osaa sanoa niistä muuta kuin että ne pitäisi lopettaa kokonaan) ja vaikka naisille annetaan mainonnassa paljon typeriä rooleja, niistä löytyy enemmän variaatioita. Tietysti juuri kosmetiikkateollisuudessa naisille syötetään vaikka mitä pajunköyttä, kuten 70 prosenttia pidempiä ja paksumpia ripsiä (hei haloo!) ja ajan pysäyttäviä seerumeita (oletteko muuten huomanneet, miten joillain lehtien kansissa viihtyvillä naisilla tuo kosmetiikkapropaganda on selkeästi tehonnut: eräskin näyttelijätär leyhöttelee ilmaa tarantellanjalanpaksuisilla ja pituisilla paakkuripsillä ja teeveekuuluttaja meikkaa huulensa itsepäisesti yli rajojen siten, että huulipuna ulottuu myös huultenympärysiholle, kikka, joka toimisi ehkä teatterin näyttämöllä mutta ei lähikuvissa). Olen itsekin teininä langennut näihin lupauksiin, 15-vuotiaana ostin yli sata markkaa maksavan mascaran, jossa luvattiin olevan joutsenenuntuvia (sairasta!) ripsiä pidentämässä.
Aikuisiällä huomaan suhtautuvani kosmetiikan vaikutuksiin pääosin varsin kyynisesti. Olen lakannut ostamasta kalliita hoitoaineita, koska ensiksikin hiuksilla tuntuu olevan täysin oma tahto, mitä pörröisyyteen tulee ja toiseksi sitä samaa rasvaa on niissä halvemmissakin aineissa. On oikeastaan hassua ajatella, että hiuksia pestessä ensin jynssätään tukasta rasva pois ja sitten lisätään sitä uudestaan (vähän kuten ne jogurtit, joista on otettu lisätty sokeri pois, mitä kummaa, miksi se sitten muka alun alkaenkaan on LISÄTTY siihen??) ja suikussa pestään kropasta pois suojaava kuonakerros ja lutvataan sen jälkeen kosteusvoidetta. No onhan toki niin, että samalla kropasta ja tukasta pestään pois lika ja tuoksu ja nuhruinen tunne. Nykyään, kun harrastan liikuntaa peräti kolme kertaa viikossa (hurraa, hurraa, ensimmäinen kerta elämässäni sitten 15-vuotiaan wannabe-anorektikkoaikojen jolloin harrastin sitä joka päivä verenmakuisesti) tukkaakin pitää pestä useammin kuin haluaisin ja siten kuontaloparka puolustautuu alkamalla heti kehittää uutta talia poistetun tilalle, jolloin se pitää pestä hetimiten uudestaan ja niin edelleen. En myöskään usko voiteiden ryppyjä ehkäisevään vaikutukseen paitsi kosteutusmielessä, ryppyjä nyt vain tulee tulemaan, ei sille hirveästi voi. Käytän kyllä silti jotain ikääntymistä hidastavaa silmänympärysvoidetta, koska kosmetiikkaliikkeestä ei muuta löytynyt. Meikki sen sijaan on loogista ja tehokasta, kunhan unohtaa loruilut kymmensenttisistä ripsistä. Jos naamaan sutii puuteria, kiilto katoaa ja tilalle tulee tasainen väri. Ripset muuttuvat harmaista mustiksi, huulet ihonvärisistä kiiltäviksi ja punaisiksi. Pidän erityisesti huulipunan laittamisesta, siinä on jotain hämmentävän eroottista etenkin aamuisin, kun huulet ovat nukkumisen jäljiltä hieman paisuksissa (nukun naama kiinni tyynyssä ja näin kolmikymppisenä sen alkaa huomata aamuisin). Saatan sivellä huulipunaa parikin kerrosta ja ihastella samalla kasvojani peilistä (tässä ei ole mitään itserakasta eikä tämä liity siihen mitä muut ajattelevat tai miltä näyttää muiden silmissä tai ns objektiivisesti, päin vastoin, kyse on puhtaasti itseen liittyvästä, voimaannuttavasta hetkestä, nähdä itsensä kauniina ja aistillisena hopeapeilin pinnasta, aamuhämärässä keittiössä) ja kävellä sitten melko hyväntuulisena töihin.
maanantaina, syyskuuta 15, 2008
Ehkäisystä
Ehkäisypillereiden sivuvaikutuksista on ilmeisesti tehty taas joku tutkimus, koska Hesari uutisoi asiasta. Artikkelissa veikattiin, että moni nuoresta asti e-pillereitä käyttänyt nainen tottuu ärtyneeseen oloon siinä määrin, että alkaa pitää sitä normaaliolotilana. Joku gynekologi tai vastaava spekuloi ärtymyksen johtuvan myös siitä, että lapset tehdään nykyään myöhään eikä silloin kun keho olisi altteimmillaan hedelmöitykselle (en ihan ymmärtänyt lankaa tämän faktan ja hormoniperäisen ärtymyksen välillä, kärttyileekö 22-vuotiaan kohtu silkasta tyhjyydestään omistajalleen?) mutta kyllähän monet pillereiden sivuvaikutuksista ovat omallekin kaveripiirille tuttuja. Itse en ole koskaan käyttänyt ehkäisypillereitä, alun alkaen jonkun epämääräisen ”en halua hormoneja kehooni”-hipahteisen ajatusketjun takia (ja myös lihomisen pelosta, kuten kyökkipsykologisen teoriani mukaan huomattava osa pillereistäkieltäytyjistä, tuo pelkohan verhotaan moneen eri pukuun ja on aina ilahduttavaa kun joku sanoo, miten asia oikeasti on, vähän kuten se, että joku tunnustaa pelkäävänsä hiukan vauvantekoa koska mahanahka rupsahtaisi on aina jotenkin ihan äärettömän VIRKISTÄVÄÄ, että edes joskus se monimutkainen naisten vartalosuhteen kudos ja erilaiset defenssit sen käsittelemiseen tempaistaan hetkeksi syrjään ja MYÖNNETÄÄN, että okei, olen odotusten ja kuvien uhri vaikka pyristelenkin).
Ensimmäisessä avoliitossa en muista kuin kerran peläneeni raskautta, silloinkin aivan turhaan, mutta spärdäreillä pulaaminen loppui siinä vaiheessa kun vähän myöhemmin paloin niin kutsutusti pohjaan ja tajusin, että ne vitsit coitus interrruptuksen toimimattomuudesta sisältävät vankan todellisuuspohjan. Kätilöopiston lääkäri tyrkytti minulle ehkäisypillereitä, mutta pysyin jostain syystä tiukkana (ehkä siksi, että ne nostavat verenpainetta ja elin tuolloin huomattavasti villimpää aikaa kuin nykyään, poltin askin päivässä ja kävin viikolla baareissa ja muuta siinä iässä ihan normaalia hurvellusta) ja sain neuvoteltua itselleni hormonikierukan, joka voidaan aivan hyvin laittaa synnyttämättömillekin. Siitä alkoikin aivan uusi luku omassa seksuaaliterveydessäni, huolettomuus ja pitkän tähtäimen rahansäästö, kaapin perällä pölyttyvät terveyssiteet. En enää edes muista, millaista oli laskeskella kuukautisten alkamista tai kärsiä tajunnanseisauttavista vatsakivuista (kipuja on toki hiukan vieläkin, mutta ei ikinä sellaista joka ihan vakavissaan haittaisi, en esimerkiksi uneksisikaan ottavani särkylääkettä nykyisiin tuntemuksiin).
Kuten useimpiin asioihin, suhtautumiseni myös e-pillereihin on monitahoinen. Pillereiden vastustajien argumentit ovat mielestäni usein kestämättömiä: niissä vedotaan siihen, että on haitallista käyttää hormoneita suurin osa elämäänsä ja puhutaan luonnollisuuden puolesta. Minkä luonnollisuuden? Vuoden välein syntyvien vauvojenko? Vaiko varmojen päivien laskeskelun ja siitä seuraavan halujen taltuttamisen (etenkin kun enitenhän nyt panettaa juuri ovulaation aikaan, kuten loogista on)? Puhutaan naiseuden medikalisoinnista, siitä, että hedelmällisyysikäinen nainen (ja itse asiassa myös vaihdevuotinen nainen) on lähtökohtaisesti hiukan rikki ja vaatii lääketieteellistä korjaamista. Tajuan kyllä tuon logiikan, mutta silti kyse on mielestäni lähinnä määrittelykysymyksestä. Jos elämänlaatu paranee huomattavasti päivittäin napattavalla pillerillä, en oikeastaan näe syytä vastustaa sellaisen ottamista, kunhan elämänlaadun paranemista tosiaan tapahtuu, eivätkä sivuvaikutukset jyrää kaikkea alleen. Pidän nk länsimaista lääketiedettä suurena siunauksena ja suhtaudun siihen pääasiallisen luottavaisesti nähden sen parantaneen juuri naisten elämää huomattavasti (itse en muuten olisi saanut edes alkuani enkä myöskään syntynyt elävänä ilman länsimaista lääketiedettä). Äitini on vasta lähemmäs seitsemänkymppisenä luopumassa hormonikorvaushoidosta ja sanoo keinotekoisesti jatkettujen kuukautisten parantaneen hänen elämänlaatuaan ja terveyttään huomattavasti. Vanhempien kotialbumissa on ajatuksia herättävä kuva minusta, äidistäni ja mummostani. Olen itse kuvassa ehkä neljän, äiti hehkeä nelikymppinen ja mummo köyry, harmaahiuksinen ja tikkujalkainen (tiedättehän sellaiset mummojen lihaksettomat tikkusääret, jotka levenevät ylöspäin suppilomaisesti pyöristymisen sijaan) kuusikymppinen, tekarit suussa. Mummo oli maatalon emäntänä tietysti tehnyt raskasta ruumiillista työtä suurimman osan elämäänsä, mutta se ei selitä kaikkea. Eikä noissa hormonikorvaushoidoissa ole kyse ulkonäön säilymisestä nuorekkaana tai edes ikääntymisen kieltämisestä, vaan elämän säilyttämisestä vireänä ja kivuttomana.
Koska en käytä pillereitä, kuulun kuitenkin johonkin imaginääriseen pillerittömien naisheimoon ja ajoittaisessa hiukan falskissa erottautumisentarpeessani myös samastun heihin/meihin (liiraan aina vähemmistöjen ja marginaalin suuntaan, ehkä tämä johtuu oikeasti vai siitä, että olen vasenkätinen ja täten mukulasta saakka joutunut aina ottamaan vähän eri kasasta kuin useimmat). Koska etenkin nuorempana sain kicksejä miesten provosoinnista (tämäkin juontaa lapsuuteen) sain kerran vihamielisen täyslaidallisen eräältä pojalta, jonka tyttöystävä ei suostunut käyttämään ehkäisypillereitä. Minut siis pillerittömänä ikään kuin vastuutettiin siitä, että poika joutui käyttämään kondomeita (muistaakseni keskustelussa vedottiin myös kondomien MAHTUMATTOMUUTEEN, joka sai minut hymyilemään itsekseni, vaikka saattaahan tuo olla ihan oikea ongelma). Tässä keskustelussa keksin tuhat ja yksi hyvää argumenttia pillereitä vastaan, mutta nyt en keksi oikeastaan yhtään (koska en laske tähän kroppakohtaisia pillerisopimattomuuksia) paitsi nuo sivuvaikutukset ja sen, että hormonijäämiä ajautuu viemärijärjestelmien kautta meriin. En silti ikimaailmassa aio alkaa itse käyttää ehkäisypillereitä, minulla on käytössäni niin briljantti ehkäisymenetelmä, että olen oikeastaan äimistynyt siitä, ettei tästä kuule enempää. Pitkällä tähtäimellä edullinen, matalahormoninen, kotimainen (keksittykin Suomessa), ekologinen ja ennen kaikkea tehokas kuin mikä, kukaan suomalainen nainen ei vielä ole tullut hormonikierukalla raskaaksi.
Eikö sana ehkäisy olekin muuten hassu? Jäljitän sen automaattisesti sanaan ehkä, mikä ei kyllä anna kovin luotettavaa kuvaa. Ehkä (!) se pohjaa aikaan, jolloin ehkäisy tosiaan perustui varmoihin päiviin ja keskeytettyyn yhdyntään, jolloin oli ehkä mahdollisuus olla pamahtamatta paksuksi, mutta aivan varmasti asiaa ei voinut tietää?
Ensimmäisessä avoliitossa en muista kuin kerran peläneeni raskautta, silloinkin aivan turhaan, mutta spärdäreillä pulaaminen loppui siinä vaiheessa kun vähän myöhemmin paloin niin kutsutusti pohjaan ja tajusin, että ne vitsit coitus interrruptuksen toimimattomuudesta sisältävät vankan todellisuuspohjan. Kätilöopiston lääkäri tyrkytti minulle ehkäisypillereitä, mutta pysyin jostain syystä tiukkana (ehkä siksi, että ne nostavat verenpainetta ja elin tuolloin huomattavasti villimpää aikaa kuin nykyään, poltin askin päivässä ja kävin viikolla baareissa ja muuta siinä iässä ihan normaalia hurvellusta) ja sain neuvoteltua itselleni hormonikierukan, joka voidaan aivan hyvin laittaa synnyttämättömillekin. Siitä alkoikin aivan uusi luku omassa seksuaaliterveydessäni, huolettomuus ja pitkän tähtäimen rahansäästö, kaapin perällä pölyttyvät terveyssiteet. En enää edes muista, millaista oli laskeskella kuukautisten alkamista tai kärsiä tajunnanseisauttavista vatsakivuista (kipuja on toki hiukan vieläkin, mutta ei ikinä sellaista joka ihan vakavissaan haittaisi, en esimerkiksi uneksisikaan ottavani särkylääkettä nykyisiin tuntemuksiin).
Kuten useimpiin asioihin, suhtautumiseni myös e-pillereihin on monitahoinen. Pillereiden vastustajien argumentit ovat mielestäni usein kestämättömiä: niissä vedotaan siihen, että on haitallista käyttää hormoneita suurin osa elämäänsä ja puhutaan luonnollisuuden puolesta. Minkä luonnollisuuden? Vuoden välein syntyvien vauvojenko? Vaiko varmojen päivien laskeskelun ja siitä seuraavan halujen taltuttamisen (etenkin kun enitenhän nyt panettaa juuri ovulaation aikaan, kuten loogista on)? Puhutaan naiseuden medikalisoinnista, siitä, että hedelmällisyysikäinen nainen (ja itse asiassa myös vaihdevuotinen nainen) on lähtökohtaisesti hiukan rikki ja vaatii lääketieteellistä korjaamista. Tajuan kyllä tuon logiikan, mutta silti kyse on mielestäni lähinnä määrittelykysymyksestä. Jos elämänlaatu paranee huomattavasti päivittäin napattavalla pillerillä, en oikeastaan näe syytä vastustaa sellaisen ottamista, kunhan elämänlaadun paranemista tosiaan tapahtuu, eivätkä sivuvaikutukset jyrää kaikkea alleen. Pidän nk länsimaista lääketiedettä suurena siunauksena ja suhtaudun siihen pääasiallisen luottavaisesti nähden sen parantaneen juuri naisten elämää huomattavasti (itse en muuten olisi saanut edes alkuani enkä myöskään syntynyt elävänä ilman länsimaista lääketiedettä). Äitini on vasta lähemmäs seitsemänkymppisenä luopumassa hormonikorvaushoidosta ja sanoo keinotekoisesti jatkettujen kuukautisten parantaneen hänen elämänlaatuaan ja terveyttään huomattavasti. Vanhempien kotialbumissa on ajatuksia herättävä kuva minusta, äidistäni ja mummostani. Olen itse kuvassa ehkä neljän, äiti hehkeä nelikymppinen ja mummo köyry, harmaahiuksinen ja tikkujalkainen (tiedättehän sellaiset mummojen lihaksettomat tikkusääret, jotka levenevät ylöspäin suppilomaisesti pyöristymisen sijaan) kuusikymppinen, tekarit suussa. Mummo oli maatalon emäntänä tietysti tehnyt raskasta ruumiillista työtä suurimman osan elämäänsä, mutta se ei selitä kaikkea. Eikä noissa hormonikorvaushoidoissa ole kyse ulkonäön säilymisestä nuorekkaana tai edes ikääntymisen kieltämisestä, vaan elämän säilyttämisestä vireänä ja kivuttomana.
Koska en käytä pillereitä, kuulun kuitenkin johonkin imaginääriseen pillerittömien naisheimoon ja ajoittaisessa hiukan falskissa erottautumisentarpeessani myös samastun heihin/meihin (liiraan aina vähemmistöjen ja marginaalin suuntaan, ehkä tämä johtuu oikeasti vai siitä, että olen vasenkätinen ja täten mukulasta saakka joutunut aina ottamaan vähän eri kasasta kuin useimmat). Koska etenkin nuorempana sain kicksejä miesten provosoinnista (tämäkin juontaa lapsuuteen) sain kerran vihamielisen täyslaidallisen eräältä pojalta, jonka tyttöystävä ei suostunut käyttämään ehkäisypillereitä. Minut siis pillerittömänä ikään kuin vastuutettiin siitä, että poika joutui käyttämään kondomeita (muistaakseni keskustelussa vedottiin myös kondomien MAHTUMATTOMUUTEEN, joka sai minut hymyilemään itsekseni, vaikka saattaahan tuo olla ihan oikea ongelma). Tässä keskustelussa keksin tuhat ja yksi hyvää argumenttia pillereitä vastaan, mutta nyt en keksi oikeastaan yhtään (koska en laske tähän kroppakohtaisia pillerisopimattomuuksia) paitsi nuo sivuvaikutukset ja sen, että hormonijäämiä ajautuu viemärijärjestelmien kautta meriin. En silti ikimaailmassa aio alkaa itse käyttää ehkäisypillereitä, minulla on käytössäni niin briljantti ehkäisymenetelmä, että olen oikeastaan äimistynyt siitä, ettei tästä kuule enempää. Pitkällä tähtäimellä edullinen, matalahormoninen, kotimainen (keksittykin Suomessa), ekologinen ja ennen kaikkea tehokas kuin mikä, kukaan suomalainen nainen ei vielä ole tullut hormonikierukalla raskaaksi.
Eikö sana ehkäisy olekin muuten hassu? Jäljitän sen automaattisesti sanaan ehkä, mikä ei kyllä anna kovin luotettavaa kuvaa. Ehkä (!) se pohjaa aikaan, jolloin ehkäisy tosiaan perustui varmoihin päiviin ja keskeytettyyn yhdyntään, jolloin oli ehkä mahdollisuus olla pamahtamatta paksuksi, mutta aivan varmasti asiaa ei voinut tietää?
maanantaina, syyskuuta 08, 2008
Possaria vaikka väkisin
Oikeastaan minun piti tänään kirjoittaa Anna Kontulan haastattelusta eilisessä Hesarissa, mutta koska siipeni on maassa, keskitynkin torjumaan surkeuttani Minhin opein.
Lauantaina oli ihan huippua. Heräsin ilman krapulaa, koska olen asettanut itselleni sääntöjä alkoholinkäytön suhteen. Lähdin vesijuoksemaan tyhjään uimahalliin ja siitä Hakaniemeen syömään Silvopleehen L:n kanssa. Ruoka oli ihanaa, aivan heikottavan hyvää ja silti ähkyynnyttämätöntä, jo paikan kalliit hinnat pitävät kauhakäden maltillisena vaikka onkin kuumottavaa, kun kerrankin pöydässä on kahtakymmentä sorttia joista kaikkia voi syödä ilman pelkoa piilevästä lihasta. Syömisen jälkeen lähdimme Hakaniemen halliin, minä ihastuttavaan nappikauppaan pitsiostoksille, L ostamaan leipää ja juustoa. Kasvikset ja sienet ostimme Hakaniemen torilta ja istuimme sitten torikahvilaan nautiskelemaan intiaanikesän lämmöstä ja venäläisestä viuluorkesterista, joka soitti Kummisedän rakkauslaulua niin kauniisti, etten voinut puhua, koska olisin saattanut purskahtaa itkuun. Lähtiessä annoin ryhmälle kaksieuroisen (miksen enempää, hitto?) ja yritin näyttää mahdollisimman kiitolliselta.
Vaikka olin ollut uimassa, päätin kuitenkin hetken mielijohteesta lähteä saunaan, kun kerrankin olin kotona saunavuoromme aikana. Vaikka kellarisaunamme on pieni ja tavanomainen sähkösauna, on siellä kuitenkin aina hauskaa käydä. Kerrostalossa asuessa unohtaa helposti, että oikeastaan muukin kuin asuttamansa kaksio on tavallaan omaa, kellari ja pesutupa, pihan kovapuiset tuolit ja orvokkiruukut. Ja ikuisesti kanelilta tuoksuva rappu.
Illalla hillosin luumuja koristeellisiin lasipurkkeihin, hillosta tuli aivan tummanpunaista ja kirsikkaista, tyystin erilaista kuin siitä torttuhillosta joka kuulemma tehdään kuivatuista luumuista. Sain puuhasteltua kaikkea muutakin, sellaista, joka kiireisen viikon aikana oli jäänyt väliin. Sunnuntaina hillosin lisää, kerättyäni luumuja ja omenia pehmeänharmaassa ilmassa. Käänsin myös hyötykasvipenkin, keräsin loput yrtit ja pavut. Kurpitsoita näyttäisi vielä tulevan vaikka halla lytisti taannoin lehdet pehmeiksi ja tummiksi. Tuvan tomaattipensaassakin on pari punervaa, pistokkaasta kasvattamani pelakuu kukkii väsymättä lohenpunaisia ryöppyjä. Perennapenkissäkin oli iloinen yllätys: asteri oli kasvattanut valkoisen kukan viereen toisen, heleänpinkin tupsakkeen.
Perjantainakin oli hauskaa, lyhyen blogitapaamispiipahduksen jälkeen katselin Lumiksen ja L:n kanssa ilotulituksia ja Viin liityttyä seuraan menimme vielä yksille tsekkiläiseen. Ilotulitukset olivat spektaakkelimaisia saturnuksia ja kultasateita, hymynaamoista en niin välittänyt mutta niistäkin tuli upeita savukiehkuroita. Perjantaina pääsin nauttimaan myös kuluttajailosta ostamalla ihanan, tumman petroolinsävyisen paidan jota pidän nyt neljättä päivää (tänään se pitää kyllä hylätä pyykkikoriin, koska siinä on kauramaitotahra) sekä turkoosit sukat, joissa on hopeisia raitoja.
Sitten kun vielä saisi koko mukavan viikonlopun kantamaan maanantaihinkin. Olisi tyytyväinen levänneisyydestä eikä mulkoilisi tulevaa viikkoa pelkkien velvollisuuksien ja pakotteiden täyttämänä vuorena vaan viihdyttävänä ja tapahtumarikkaana yhdistelmänä työtä ja huvia.
Lauantaina oli ihan huippua. Heräsin ilman krapulaa, koska olen asettanut itselleni sääntöjä alkoholinkäytön suhteen. Lähdin vesijuoksemaan tyhjään uimahalliin ja siitä Hakaniemeen syömään Silvopleehen L:n kanssa. Ruoka oli ihanaa, aivan heikottavan hyvää ja silti ähkyynnyttämätöntä, jo paikan kalliit hinnat pitävät kauhakäden maltillisena vaikka onkin kuumottavaa, kun kerrankin pöydässä on kahtakymmentä sorttia joista kaikkia voi syödä ilman pelkoa piilevästä lihasta. Syömisen jälkeen lähdimme Hakaniemen halliin, minä ihastuttavaan nappikauppaan pitsiostoksille, L ostamaan leipää ja juustoa. Kasvikset ja sienet ostimme Hakaniemen torilta ja istuimme sitten torikahvilaan nautiskelemaan intiaanikesän lämmöstä ja venäläisestä viuluorkesterista, joka soitti Kummisedän rakkauslaulua niin kauniisti, etten voinut puhua, koska olisin saattanut purskahtaa itkuun. Lähtiessä annoin ryhmälle kaksieuroisen (miksen enempää, hitto?) ja yritin näyttää mahdollisimman kiitolliselta.
Vaikka olin ollut uimassa, päätin kuitenkin hetken mielijohteesta lähteä saunaan, kun kerrankin olin kotona saunavuoromme aikana. Vaikka kellarisaunamme on pieni ja tavanomainen sähkösauna, on siellä kuitenkin aina hauskaa käydä. Kerrostalossa asuessa unohtaa helposti, että oikeastaan muukin kuin asuttamansa kaksio on tavallaan omaa, kellari ja pesutupa, pihan kovapuiset tuolit ja orvokkiruukut. Ja ikuisesti kanelilta tuoksuva rappu.
Illalla hillosin luumuja koristeellisiin lasipurkkeihin, hillosta tuli aivan tummanpunaista ja kirsikkaista, tyystin erilaista kuin siitä torttuhillosta joka kuulemma tehdään kuivatuista luumuista. Sain puuhasteltua kaikkea muutakin, sellaista, joka kiireisen viikon aikana oli jäänyt väliin. Sunnuntaina hillosin lisää, kerättyäni luumuja ja omenia pehmeänharmaassa ilmassa. Käänsin myös hyötykasvipenkin, keräsin loput yrtit ja pavut. Kurpitsoita näyttäisi vielä tulevan vaikka halla lytisti taannoin lehdet pehmeiksi ja tummiksi. Tuvan tomaattipensaassakin on pari punervaa, pistokkaasta kasvattamani pelakuu kukkii väsymättä lohenpunaisia ryöppyjä. Perennapenkissäkin oli iloinen yllätys: asteri oli kasvattanut valkoisen kukan viereen toisen, heleänpinkin tupsakkeen.
Perjantainakin oli hauskaa, lyhyen blogitapaamispiipahduksen jälkeen katselin Lumiksen ja L:n kanssa ilotulituksia ja Viin liityttyä seuraan menimme vielä yksille tsekkiläiseen. Ilotulitukset olivat spektaakkelimaisia saturnuksia ja kultasateita, hymynaamoista en niin välittänyt mutta niistäkin tuli upeita savukiehkuroita. Perjantaina pääsin nauttimaan myös kuluttajailosta ostamalla ihanan, tumman petroolinsävyisen paidan jota pidän nyt neljättä päivää (tänään se pitää kyllä hylätä pyykkikoriin, koska siinä on kauramaitotahra) sekä turkoosit sukat, joissa on hopeisia raitoja.
Sitten kun vielä saisi koko mukavan viikonlopun kantamaan maanantaihinkin. Olisi tyytyväinen levänneisyydestä eikä mulkoilisi tulevaa viikkoa pelkkien velvollisuuksien ja pakotteiden täyttämänä vuorena vaan viihdyttävänä ja tapahtumarikkaana yhdistelmänä työtä ja huvia.
maanantaina, syyskuuta 01, 2008
Kipeänä olon idyllisyydestä
Turisuttaessani nenääni musta-ruskea-ruudulliseen, valkoiseen puuvillanenäliinaan tulin ajatelleeksi mielikuviani sairastamisesta. Tähän alkuun jo kerrottakoon, etten turisemisesta huolimatta ole itse kipeä, työpaikkani ilmastointi on vain sen verran kuivakka, että limakalvoni reagoivat etenkin viikonlopun jälkeen nuhisemalla. Tämän ja jonkin tyttökirjapohjaisen, alitajunnassa piileskelevän syyn takia kannan aina mukanani silitettyä kangasnenäliinaa (kumma juttu, miten eri tavoin anaalisuus eri ihmisissä oirehtiikaan, minulla se näkyy nenäliinojen silittämisessä viivasuoriksi pinoiksi) johon on sitten hyvä pyyhkiä nenä ja joskus silmätkin, jos jotain itkun aihetta ilmenee. Pidän kangasnenäliinoista myös siksi, että paperi hiertää nenän nopeasti kamalannäköiseksi kärsäksi ja sitä paitsi kangasnenäliinat voivat olla sieviä ja hauskoja, kuten nyt vaikka L:n mummolta peritty peikkokuvioinen lastennnenäliina tai ystävän mummon jäämistöistä saatu ruiskukin kirjottu (ruiskukkiin niistäessäni kuvittelen niistäväni Kokoomukseen... no ei vaiskaan) liina.
Idylliseen mielikuvaani sairastamisesta liittyvät olennaisesti kangasnenäliinat. Muita mielikuvia ovat pehmeä sänky, hyvä romaani ja höyryävä mukillinen mustaviinimarjamehua sekä ehdottomasti kauniinmuotoinen, turkoosi höyryhengityslaite (ja nykyään myös sarvikuono-nenäkannu). Limakalvojen tuskallista narinaa tai ruumiin linkkuun lyöviä yskänkohtauksia ei sairausmielikuvaan kuulu, korkeintaan lievä kuume, joka tekee olemisesta pehmoista ja pumpulista. Näissä mielikuvissa sairastaminen on yhtä kuin menovaiheessa oleva flunssa, ei todellakaan esimerkiksi oksennustauti tai rauhaskuume (mikä se rauhaskuume nyt sitten onkaan). Itse olen ollut kipeänä viimeksi vuosi sitten syyskuussa (jolloin olin kuitenkin liian terve olemaan saikulla), mikä on normaali flunssailutahtini. En myöskään ikinä saa kuumetta, joten ei ihme, että illuusioni sairastelusta ovat hiukan epärealistiset. Alan jollain tasolla kaivata kipeänä olemista aina, kun stressitaso ylittää tietyn rajan, joka ilta on tekemistä, harrastuksia ja tapaamisia eikä möllötykselle jää lainkaan tilaa. Kipeytyminen pakottaisi möllöttämään, makaamaan peiton alla ja katsomaan leffoja. Käytännössä olisin varmaan kuitenkin aivan hiilenä joutuessani tollistelemaan sisällä kauniilla ilmalla tai sitten reagoisin jotenkin kummallisesti, kuten viime keväänä ollessani kolmen päivän sairauslomalla jännetulehduksen takia. Viimeisenä saikkupäivänäni rikoin henkilökohtaisen nukkumisennätykseni heräämällä ensimmäisen kerran yhdeltätoista nukahtaakseni kahdeltatoista, toisen kerran heräsin kahdelta nukahtaakseni puoli kolmelta. Lopulta nousin sängystä kuuden jälkeen illalla ja silloinkin vain siksi, että olin menossa katsomaan balettia (vieläpä Prinsessa Ruususta!).
Kipeilyidyllimielikuvani juontavat itse asiassa 90-luvun alkuun, yläasteaikoihin. Seiskalla meille tuli uusi tyttö, Suvi, lumoava tapaus, josta olen kai ennenkin kirjoittanut. Suvin perhe oli boheemi ja jännittävä, vanhemmat taiteellisella alalla, hipinnäköisiä ja pieniä, pienempiä kuin muut aikuiset. Kun nyt mietin asiaa, eivät Suvin vanhemmat varmaan olleet kovin montaa vuotta vanhempia kuin minä nyt. Suvin äidillä oli usein pistaasinvihreä silkkinauha lettinsä päässä ja hän kävi kaupassa paljain jaloin (aivan kuten minä voisin tehdä nykyään, kukaan ei vain 2000-luvun Kalliossa pidä sitä mitenkään ihmeellisenä, toista oli pikkukaupungissa lama-aikana), Suvin isä saattoi tulla kotiin mukanaan heräteostona hankittu venäläinen, 36-osainen käsinmaalattu teeastiasto. Kerran Suvin isä yllätti meidät juomasta vuosikertakonjakkiaan, mutta ainoa moite asiaan liittyen tuli siitä, että olimme tietämättömyydessämme valinneet tavalliset mehulasit emmekä konjakkilaseja. Suvi perheineen asui hurmaavassa, vihreässä empirepuutalossa koulun lähellä. Asunnossa oli säännötön pohjapiirros, puuleikauksin koristeltu kolmiomainen parveke, kummallisia, syviä kaappeja ja valtava seikkailu-ullakko. Suvin kodista pääsi toiseen, yhtä boheemiin kotiin keittiössä olevan kapean tampuurin kautta. Siinä kodissa asui toimittaja tyttärineen ja kilpikonnineen. Toimittajan tytär Ani oli meitä muutaman vuoden nuorempi, mutta siinä määrin hauska ja varhaiskypsä tapaus, että pidimme häntä lähes vertaisenamme (tuolloin ikäerot olivat verisen totta, etenkään nuorempiin ei voinut suhtautua oikein vakavasti).
Keskitalvella Suvi oli poissa koulusta useita päiviä. Loppuviikosta menimme ruokatunnilla viemään Suville läksyjä (tai siis höpöttämään ja nauttimaan hetkellisestä vapaudesta). Suvi ei ollut omassa kodissaan (jonne piti kiivetä narisevat puuportaat) vaan naapurissa, valtavassa parisängyssä potemassa flunssaa Anin kanssa. Sängyn vieressä oli kuumaa mehua ja appelsiineja, aurinko paistoi ruutuikkunoista lakanoille. Televisiosta tuli parhaillaan Norjan kuninkaan Olavin hautajaiset (mahtavaa, pystyn netin avulla paikallistamaan tarkan PÄIVÄNKIN jolloin kipeilyidyllimielikuvani sai alkunsa) ja tytöt olivat täysin hysteerisessä kikatushepulitilassa seurattuaan hautajaisia useita tunteja (tuohon aikaanhan teeveestä ei tullut normaalisti päivisin mitään). Nauru tarttui meihin ja vietimme ruokatunnin ulvomalla kaksinkerroin, läksyjä tuskin vaihdettiin. Samalla pääsin katselemaan hiukan ympärilleni ja ihastelemaan Toimittajan sisustusratkaisuja, kuten isoja lasipurkkeja, joiden sisällä oli erilaisia eksoottisia käpyjä ja siemenkotia eri puolilta maailmaa (lienee sanomattakin selvää, että jokaisessa kodissani on ollut eksoottisia käpyjä lasipurkissa ja simpukoita kukkaruukkujen juurella). Tytöillä oli yöpuvut ja villasukat, he makasivat lämpimien peittojen alla ja heillä oli niin hauskaa ja turvallista, että olisin ottanut vastaan pahankin lentsun päästäkseni sinne kikattamaan. Vaikka olikin toki selvää että tyttöjen tauti oli loppuvaiheessa, flunssan ärhäkimpinä päivinähän sitä välttää etenkin nauramista viimeiseen saakka, se sattuu aivan liikaa.
Ehkä kipeilyidylliin liittyy samaa lämmintä kotoisuutta kuin kynttilänvaloisiin syysiltoihin teemukin ja hyvän romaanin kanssa? Sitä haluaa koristella ja pehmustaa pohjimmiltaan tympeän asian. Semminkin kun ainakin omalla kohdalla syysillat tulee usein vietettyä ilman sitä kynttilää, netissä roikkuen, korkeintaan pussiteetä lipitellen.
Idylliseen mielikuvaani sairastamisesta liittyvät olennaisesti kangasnenäliinat. Muita mielikuvia ovat pehmeä sänky, hyvä romaani ja höyryävä mukillinen mustaviinimarjamehua sekä ehdottomasti kauniinmuotoinen, turkoosi höyryhengityslaite (ja nykyään myös sarvikuono-nenäkannu). Limakalvojen tuskallista narinaa tai ruumiin linkkuun lyöviä yskänkohtauksia ei sairausmielikuvaan kuulu, korkeintaan lievä kuume, joka tekee olemisesta pehmoista ja pumpulista. Näissä mielikuvissa sairastaminen on yhtä kuin menovaiheessa oleva flunssa, ei todellakaan esimerkiksi oksennustauti tai rauhaskuume (mikä se rauhaskuume nyt sitten onkaan). Itse olen ollut kipeänä viimeksi vuosi sitten syyskuussa (jolloin olin kuitenkin liian terve olemaan saikulla), mikä on normaali flunssailutahtini. En myöskään ikinä saa kuumetta, joten ei ihme, että illuusioni sairastelusta ovat hiukan epärealistiset. Alan jollain tasolla kaivata kipeänä olemista aina, kun stressitaso ylittää tietyn rajan, joka ilta on tekemistä, harrastuksia ja tapaamisia eikä möllötykselle jää lainkaan tilaa. Kipeytyminen pakottaisi möllöttämään, makaamaan peiton alla ja katsomaan leffoja. Käytännössä olisin varmaan kuitenkin aivan hiilenä joutuessani tollistelemaan sisällä kauniilla ilmalla tai sitten reagoisin jotenkin kummallisesti, kuten viime keväänä ollessani kolmen päivän sairauslomalla jännetulehduksen takia. Viimeisenä saikkupäivänäni rikoin henkilökohtaisen nukkumisennätykseni heräämällä ensimmäisen kerran yhdeltätoista nukahtaakseni kahdeltatoista, toisen kerran heräsin kahdelta nukahtaakseni puoli kolmelta. Lopulta nousin sängystä kuuden jälkeen illalla ja silloinkin vain siksi, että olin menossa katsomaan balettia (vieläpä Prinsessa Ruususta!).
Kipeilyidyllimielikuvani juontavat itse asiassa 90-luvun alkuun, yläasteaikoihin. Seiskalla meille tuli uusi tyttö, Suvi, lumoava tapaus, josta olen kai ennenkin kirjoittanut. Suvin perhe oli boheemi ja jännittävä, vanhemmat taiteellisella alalla, hipinnäköisiä ja pieniä, pienempiä kuin muut aikuiset. Kun nyt mietin asiaa, eivät Suvin vanhemmat varmaan olleet kovin montaa vuotta vanhempia kuin minä nyt. Suvin äidillä oli usein pistaasinvihreä silkkinauha lettinsä päässä ja hän kävi kaupassa paljain jaloin (aivan kuten minä voisin tehdä nykyään, kukaan ei vain 2000-luvun Kalliossa pidä sitä mitenkään ihmeellisenä, toista oli pikkukaupungissa lama-aikana), Suvin isä saattoi tulla kotiin mukanaan heräteostona hankittu venäläinen, 36-osainen käsinmaalattu teeastiasto. Kerran Suvin isä yllätti meidät juomasta vuosikertakonjakkiaan, mutta ainoa moite asiaan liittyen tuli siitä, että olimme tietämättömyydessämme valinneet tavalliset mehulasit emmekä konjakkilaseja. Suvi perheineen asui hurmaavassa, vihreässä empirepuutalossa koulun lähellä. Asunnossa oli säännötön pohjapiirros, puuleikauksin koristeltu kolmiomainen parveke, kummallisia, syviä kaappeja ja valtava seikkailu-ullakko. Suvin kodista pääsi toiseen, yhtä boheemiin kotiin keittiössä olevan kapean tampuurin kautta. Siinä kodissa asui toimittaja tyttärineen ja kilpikonnineen. Toimittajan tytär Ani oli meitä muutaman vuoden nuorempi, mutta siinä määrin hauska ja varhaiskypsä tapaus, että pidimme häntä lähes vertaisenamme (tuolloin ikäerot olivat verisen totta, etenkään nuorempiin ei voinut suhtautua oikein vakavasti).
Keskitalvella Suvi oli poissa koulusta useita päiviä. Loppuviikosta menimme ruokatunnilla viemään Suville läksyjä (tai siis höpöttämään ja nauttimaan hetkellisestä vapaudesta). Suvi ei ollut omassa kodissaan (jonne piti kiivetä narisevat puuportaat) vaan naapurissa, valtavassa parisängyssä potemassa flunssaa Anin kanssa. Sängyn vieressä oli kuumaa mehua ja appelsiineja, aurinko paistoi ruutuikkunoista lakanoille. Televisiosta tuli parhaillaan Norjan kuninkaan Olavin hautajaiset (mahtavaa, pystyn netin avulla paikallistamaan tarkan PÄIVÄNKIN jolloin kipeilyidyllimielikuvani sai alkunsa) ja tytöt olivat täysin hysteerisessä kikatushepulitilassa seurattuaan hautajaisia useita tunteja (tuohon aikaanhan teeveestä ei tullut normaalisti päivisin mitään). Nauru tarttui meihin ja vietimme ruokatunnin ulvomalla kaksinkerroin, läksyjä tuskin vaihdettiin. Samalla pääsin katselemaan hiukan ympärilleni ja ihastelemaan Toimittajan sisustusratkaisuja, kuten isoja lasipurkkeja, joiden sisällä oli erilaisia eksoottisia käpyjä ja siemenkotia eri puolilta maailmaa (lienee sanomattakin selvää, että jokaisessa kodissani on ollut eksoottisia käpyjä lasipurkissa ja simpukoita kukkaruukkujen juurella). Tytöillä oli yöpuvut ja villasukat, he makasivat lämpimien peittojen alla ja heillä oli niin hauskaa ja turvallista, että olisin ottanut vastaan pahankin lentsun päästäkseni sinne kikattamaan. Vaikka olikin toki selvää että tyttöjen tauti oli loppuvaiheessa, flunssan ärhäkimpinä päivinähän sitä välttää etenkin nauramista viimeiseen saakka, se sattuu aivan liikaa.
Ehkä kipeilyidylliin liittyy samaa lämmintä kotoisuutta kuin kynttilänvaloisiin syysiltoihin teemukin ja hyvän romaanin kanssa? Sitä haluaa koristella ja pehmustaa pohjimmiltaan tympeän asian. Semminkin kun ainakin omalla kohdalla syysillat tulee usein vietettyä ilman sitä kynttilää, netissä roikkuen, korkeintaan pussiteetä lipitellen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)