Torstaista tarinointia

Perjantaina minulta leikattiin viisaudenhammas alaleuasta. Hammaslääkäri oli ihana, keski-ikäinen nainen joka kyseli jatkuvasti "onko kaikki hyvin", kosketti olkapäätä ja antoi lisää puudutusta kun vähän värähdin poran pieniessä hammasta. Hän sanoi, että kaikki kipu on aina turhaa ja vahingollista, siitä jää muistijälki aivoihin. Kuinka erilainen asenne kuin lapsuuden hammaslääkäreillä! Viime kuussa minulta paikattiin pieni reikä hampaasta ja siihenkin sai itsestään selvästi puudutusta, vieläpä lisää pyydettäessä. En ole aikuisiällä ikinä pelännyt hammaslääkärissä (itse asiassa hammaslääkärissä on melko ihanaa koska mahdollisuudet kuulla esimerkiksi syöpädiagnoosi ovat melko olemattomat, vaikka onhan niitä kielisyöpiä olemassa, kääk, ja muutenkin hoitoprosessit keskittyvät tiettyyn, selkeärajaiseen alueeseen) mutta kärsinyt kyllä olen. Muutamia vuosia sitten minulta juurihoidettiin suurta poskihammasta useita kertoja ja se sattui aina, puudutuksesta huolimatta. Nyt selvisi, ettei hammas ole edes kuollut vaan sykkii tulehdusta edelleen ja se vedetään pois seuraavan viisurin mukana. Mainiota, en olisi millään jaksanut uutta hermojenronkkimissessiota!

Noin yleisestikin olen ollut aistivinani yleistä lempeys- ja sallivuushenkisyyttä lääketieteen ja hyvinvoinnin piirissä. Jos nyt vaikka ajattelee liikuntamuotoja: nykyään löytyy jumppia ja muita lajeja ihmisille, jotka eivät halua tai kykene esimerkiksi loikkimaan entusiastisesti ylösalas tai muutenkaan arvosta erityisesti teknistä taituruutta tai verenmakua. Minäkin olisin varmaan lopettanut liikunnanvihaamisen jo kymmenen vuotta aiemmin, jos olisin tiennyt Niasta tai vesijuoksusta. Kun kävin teini-ikäisenä fysioterapeutilla polvilumpioitani hoidattamassa hän teetti minulla vaikeita ja raskaita reisilihasliikkeitä ja nauroi vähän väliä demonisesti ja vittuili siitä, ettei minulla ole jotain helkutin perslihasta käytännössä ollenkaan (se oli sellainen lihas joka näkyy vain paljon treenaavilla ihmisillä, vähän kuten pyöristynyt takareisi, josta tunnistaa tanssijat). Viime viikolla taasen ortopedi kehotti treenaamaan reisiä ”televisiota katsellessa” (en oikaissut, koska en halua olla se The Onionin mies joka jatkuvasti mainitsee ettei hänellä ole teeveetä) jäykistämällä ja rentouttamalla vuoronperään ja muutenkin luottamaan liikunnassa omaan harkintaan.


Olen päättänyt äänestää kuntavaaleissa maahanmuuttajanaista. Oletan maahanmuuttajalla olevan ikään kuin lähtökohtaisesti ainakin asioiden suhteuttamiskykyä ja osaksi äänestyspäätökseni on reaktio siihen, miten monet ihan ajattelevankin oloiset ihmiset ovat alkaneet vakavissaan sympata sitä yhtä eiralaista rasistia. Maahamuuttajien ja etenkin Islamin demonisointi ja dehumanisointi tuntuu olevan nyt ihan ookoo muissakin kuin punaniskapiireissä. Ateistina ja feministinä vieron toki itsekin islamia (kuten myös kristinuskoa) mutta minua ahdistaa se säälimättömyys ja stereotypisointi, jolla kaikki Suomestakin uuden kotimaansa löytäneet tapamuslimit niputetaan pommi-iskuja vähintäänkin symppaviksi sossupummeiksi. Joskus toivon, että nuo mamukriitikot menisivät hetkeksi vapaaehtoistöihin esimerkiksi pakolaisten vastaanottokeskukseen. Siellä voisi valjeta, miten hirvittävistä oloista pakolaiset tulevat, heillä on usein taustallaan kidutusta, raiskauksia, lapset ovat nähneet perheidensä kuolevan, moni kärsii kovista kivuista ja masennuksesta.

Tehtyäni vaalikoneen vierailin parhaiten mätsänneiden ehdokkaiden sivuilla tai blogeissa. Eräs ikäiseni nainen lempipuolueestani kirjoitti siitä, millainen epäkohta on, ettei synnytyssairaaloissa ole tarpeeksi perhehuoneita. Että on ahdistavaa kun tuore isä joutuu lähtemään kotiin ja jättämään tuoreen äidin ja vauvan kahden sairaalaan. Ettei söpö ydinperheidylli ihan heti synnytyksen jälkeen auvoisasti symbioidukaan. Voi kyynel! Nyt olen ilkeä, ehdokkaalla on paljon hyviä pointteja ja kanssani hyvin samantyyppinen arvomaailma ja eihän tuollaisen perhehuone-ongelman esiinnostaminen ole pois suuremmilta ongelmilta. Mutta silti, tuo on yksi syy, miksen hirveän mieluusti äänestä lapsiperheellisiä (jos he erityisesti korostavat sitä agendassaan). Minua eivät itse asiassa suomalaisten lapsiperheiden asiat hirveästi kosketa enkä näe heidän asemaansa kovin kurjana (voi olla, että parin vuoden päästä olen eri mieltä anoessani koliikkivauvan äitinä lykkäystä asuntolainan takaisinmaksuun), poislukien toki selkeästi syrjäytyneet tai ongelmaiset perheet. Enkä ihan tajua sitä valitusta lasikatosta juuri tässä äitiysasiassa: jos pitää kolmen vuoden äitiyslomia on ihan normaalia, että urakehitys hidastuu (noin ylipäätään en hahmota kauhean hyvin urakeskeisyyttäkään ellei kyseessä ole taiteilijuus tai joku muu tosi kutsumus-kutsumus, minulle työ on oikeastaan keino maksaa laskut ja saada jotain mielekästä puuhaa arkipäiviksi, plussaa on jos siitä saa vielä kicksejäkin, jota toki aina silloin tällöin tapahtuu).

On muuten mielenkiintoista, kuinka paljon vanhempia nykyään syyllistetään. Esimerkkinä nyt vaikka nämä Kauhajoen koulusurmat, mediassa oli paljon huolestunutta tekstiä siitä miten vanhemmilla ei ole aikaa lapsilleen ja SAMALLA he tukevat heitä epärealistisiin odotuksiin jonka seurauksena lapset menevät Idols-kilpailuihin ja haluavat väenväkisin julkimoiksi (ja jos eivät onnistu, ampuvat koulutovereitaan...) ja vastaavaa epäloogisuudessaan virnuiluttavaa moraalipuhetta. Julkkiksille haluaville teineille on helppoa nauraa, mutta ainakin itse muistan hyvin teini-ikäisen itseni, samaan aikaan epävarman ja huomionkipeän, kykyihinsä epärealistisesti suhtautuvan ja teatraalisen tytön, joka olisi aivan varmasti mennyt pyrkimään Idolsiin, jos niitä olisi 90-luvun alussa järjestetty. Enkä hahmota sitä, mitä pahaa siinä on, että lapset kasvatetaan uskomaan itseensä. Niistä ajoista, jolloin ammattikasvattajatkin neuvoivat olemaan kehumatta lasta ”ettei se ylpisty” ei ole vielä kovin kauaa, mutta minusta tuo kehumattomuusmetodi kuulostaa tuhat kertaa julmemmalta kuin tsemppaus ja lapsen erityislaatuisuuden painottaminen. Ja yleensä nämä samat vanhempiensyyllistäjät juuri katsovat niitä Idolseja ja vastaavia kieli pitkällä päästäkseen nauramaan väärinlaulavalle pissikselle, joka purskahtaa itkuun kun monta aikuista vittuilee ja mollaa eli ”palauttaa maanpinnalle”. On ehkä jossain määrin suomalainen piirre olla todella näreissään siitä, että joku ilkeää luulla itsestään liikoja (tätä näkee paljon, jos vaikkapa henkilö a kehaisee henkilö b:n muistuttavan vaikkapa jotain elokuvien kaunotarta, pitää henkilö c:n hönkäistä pontevasti a:n olevan aivan väärässä, esimerkki elävästä elämästä). Kuin pelkkä toisen hyvä fiilis (jee, näytän filmitähdeltä) olisi siinä määrin kateutta aiheuttava juttu, että se pitää heti tärvätä.

Pääsisipä jo kotiin, ehtisipä uimaan ja lukemaan ja katsomaan loppuun ne elokuvat jotka on lainattu viime perjantaina ja jotka siten pitäisi palauttaakin huomenna. Kiireessä on kyllä se hyvä puoli, että aika kuluu käsittämättömällä vauhdilla, en voi uskoa että on jo TORSTAI eikä esimerkiksi tiistai.