Nyt kun tätä työn ja perheen yhdistämistä on kulunut puolitoista kuukautta ja käytänteet ovat vakiintuneet, pitää todeta, että olen aivan mielettömän tyytyväinen! Multitaskaan onnellisena ja tehokkaana, työn ja tarhan ohella hoidetuksi tulevat asiat jotka ovat pitkään roikkuneet ilmassa, tylsät paperisouvit hoidetaan ajoissa, asuntokauppoja hierotaan, polttareita ja hääohjelmaa järjestellään. Eräs ystävä, joka joutui vuosi sitten pakkolomalle, lamaannuttavaan kotonaoloon ja paranemisen odotteluun murtuneen jalan takia sanoi, että energia synnyttää energiaa ja päinvastoin. Niin se menee minullakin. Nyt juuri tällä nimenomaisella hetkellä meininki on kyllä jo vähän turhankin hektistä: asuntokauppojen teko on hyvin stressaavaa kun niin montaa asiaa pitäisi miettiä ja harkita, omaa intoa ja asuntoihinrakastumista pitää toppuutella ettei turhaan pettyisi, saattaa käydä niinkin että luotettavalta vaikuttanyt myyjä alkaakin osoittaa outoja kieroilun tai ahneuden merkkejä ja sitä rataa. Pää pitää pitää kylmänä ja olla tarkka.
Kotona oleminen oli pitkään kivaa, erityisesti kesällä. Mutta kun kaksi parasta äitikaveria alkoivat siirtyä työelämään ja talvi roikkui niskassa, uusi raskaus oikkuineen pelotti ja elämä näytti loppumattomalta kestovaippapyykkikoneellisten jonolta eivätkä pitkät kävelyretket, joina on aikaa pysähtyä ihmettelemään luonnon monimuotoisuutta aiheuttaneet muuta kuin väsynyttä tyhjäkäyntiä ja joutenolon tunnetta, oli vaan aika muuttaa suuntaa. Ja onneksi uskalsin ja näin vaivaa! Minulle pääaikainen kotona olo kun ei vaan sovi, en usko että pärjäisin kovin hyvin etätyöläisenä, kaipaan työyhteisöä ja selkeää struktuuria. Tällainen työhön kaipaaminen ja rutiineihin mieltyminen tuntuu joskus hämmästyttävän ihmisiä kovasti, kun nykyään on jonkinlainen perusoletus että kaikki haluavat downshiftata, muuttaa maalle ja viljellä tomaatteja. Tomaatteja minäkin haluan viljellä ja yritän pitää huolta, että elämässäni riittää tulevaisuudessakin siihen aikaa, mutta muuten tapahtumattomuus muuttuu mielessäni nopeasti ahdistavaksi. Tämä on luultavasti sekä murhaavan tylsän pikkukaupunkilaisnuoruuden että nuoruuden haahuiluaikojen plus valmistumisen jälkeisen yhdeksän kuukauden työttömyyden perua: yleisoloni on huono ja jotenkin tukkoinen, jos minulla ei ole aktiviteetteja ja tarpeeksi varianssia elämässäni ja silloin alan laiminlyödä niitä vähiäkin. Ja päinvastoin. Muistan kun olin jäämässä äitiyslomalle ja sitä mukaa kokonaan pois edellisestä työpaikastani: Eräs ystävä ehdotti kuultuaan työsuhteeni loppumisesta, että jäisin ”kostoksi saikulle loppuajaksi”. En tajunnut ehdotusta ollenkaan, en minä vihannut työtäni vaan pidin siitä (ainakin suurelta osin) ja työstä luopuminen oli oma pieni henkinen kriisinsä, miksi olisin jäänyt terveenä ja hyvinvoivana sairauslomalle ja jättänyt siten itselleni viimeiseksi muistoksi valehtelun happaman maun työsuhteestani? Toinen ystävä ennusti töitteni loppuessa, että ”nyt elämäsi muuttuu todella paljon paremmaksi” joka sekin oli jotenkin kummaa puhetta (vaikka en tietenkään saanut sitä siinä tilanteessa sanottua), tokihan elämäni muuttui paremmaksi sitä kautta että hartaasti odottamani vauva syntyi, mutta työn loppumisen kanssa sillä ei ollut mitään tekemistä, kaikki meistä eivät aina ja automaattisesti vihaa siistiä sisätyötä toimistossa, jotkut ihan oikeasti tykkäävät siitä eivätkä koskaan haaveile radikaalista uranmuutoksesta.
Kaipa siinä, että downshiftaamisesta on tullut oman kiireisyyden korostamisen sijaan uusi mantra, on kyse aika hyvistä jutuista noin pohjimmiltaan. Toivon itsekin, että lapsilukumme tullessa täyteen (2) ja minun siirtyessä tulevan äitiysloman jälkeen takaisin työelämään, voisin tehdä osa-aikaista työtä. Pitkiin kotiäitivuosiin minusta ei ole, se on tullut jo todettua, eikä siihen ole mahdollisuuttakaan, haluamme nimittäin jatkossakin asua Helsingissä ja asuntolainan maksamiseen tarvitaan kahta. Olen ehkä juuri tällä haavaa hiukan epätrendikäs ylistäessäni metodia, jonka mukaan elämänlaatu paranee jos elämässä on useampia, säätöä ja touhua tuovia elementtejä, mutta minkäs teet. On ollut tärkeä oivallus tajuta millainen on myös äitinä. Ettei sitä ihan tosissaan muutukaan aivan toiseksi eikä esimerkiksi taikaiskusta opi kutomaan villavaippoja ja kiinnostumaan lastenvaatemerkeistä, vaikka sitä ihan tosissaan jossain vaiheessa oman onnellisuutensa takia toivoi.
torstaina, maaliskuuta 31, 2011
maanantaina, maaliskuuta 07, 2011
Pienen pieni pippeli
Nyt taidan vihdoin tulla kaapista täälläkin: Meille on tulossa toinen lapsi. Tänään oli rakenneultra, jossa kaikki näytti olevan ookoo ja sukupuolikin selvisi (kuulemma aivan selkeästi esillä koko ajan, minä en kyllä nähnyt mitään). Perheen sukupuolijakauma siis tasapainottuu fifti-fiftiksi. Olen luimistellut raskauskaapissa näinkin pitkään ties mistä syistä, jotenkin vain sulkeutuminen ja vetäytyminen tuntui pitkään parhaalta strategialta. En myöskään selvinnyt tästäkään raskaudesta ilman verenvuotoja, heti ensimmäisen ultran jälkeen minulla todettiin reunaetinen istukka ja lätkäistiin erilaisia elämää rajoittavia kieltoja ja 11-kiloisen taaperon nostelu alkoi tuntua aika hazardilta. Mutta tänään todettiin, että sekin riski on virallisesti ohi: istukka on hilautunut korkealle etuseinään, "lamppumaisesti" kohdun päälle. Mahtavaa! Parempaa kuin osasin toivoa!
Kärsin myös yllättävän voimakkaasta pahoinvoinnista ensimmäisen kolmanneksen ajan. Vaikka jatkuva ello-olo olikin nihkeää, toisaalta tuntui hyvältäkin, että olo muistutti jatkuvasti raskaudesta. Lipsin kanssa kun en tuntenut oikein mitään fyysisiä oireita ja ehdinkin aika usein epäillä, onko siellä kohdussa eloa, kun ei missään mikään tunnu. Nyt olo on hyvä, kahvi maistuu taas. Edellisestä raskaudesta tuttu ylivirkeys ja aikaisin heräily eivät ole päässeet vaivaamaan, Lipsi pitää huolen siitä, etteivät yöt vieläkään ole ehjiä.
Tästä elämänmuutoksesta johtuen etsimme isompaa asuntoa ja tämän takia halusin hetkeksi töihin. Luvassa on lisää toivottua kotiäitiaikaa ja vauva-aikaa, sitä ennen on hyvä tehdä pikapyrähdys työmaailmaan. Jännää jännää! Alan vihdoin iloita kunnolla ja tunnustaa itselleni nyt ihan tosissani: olen raskaana!
Kärsin myös yllättävän voimakkaasta pahoinvoinnista ensimmäisen kolmanneksen ajan. Vaikka jatkuva ello-olo olikin nihkeää, toisaalta tuntui hyvältäkin, että olo muistutti jatkuvasti raskaudesta. Lipsin kanssa kun en tuntenut oikein mitään fyysisiä oireita ja ehdinkin aika usein epäillä, onko siellä kohdussa eloa, kun ei missään mikään tunnu. Nyt olo on hyvä, kahvi maistuu taas. Edellisestä raskaudesta tuttu ylivirkeys ja aikaisin heräily eivät ole päässeet vaivaamaan, Lipsi pitää huolen siitä, etteivät yöt vieläkään ole ehjiä.
Tästä elämänmuutoksesta johtuen etsimme isompaa asuntoa ja tämän takia halusin hetkeksi töihin. Luvassa on lisää toivottua kotiäitiaikaa ja vauva-aikaa, sitä ennen on hyvä tehdä pikapyrähdys työmaailmaan. Jännää jännää! Alan vihdoin iloita kunnolla ja tunnustaa itselleni nyt ihan tosissani: olen raskaana!
perjantaina, maaliskuuta 04, 2011
Iästä ja sellaisesta
Mietin tänä aamuna, onko jonkinlainen ominaisikä kullekin omansa? Että tunteeko jossain vaiheessa erityisesti elävänsä elämänsä parasta aikaa ja tuoko joku tietty ikä parhaiten jotkut persoonallisuuspiirteet esiin? Ja voiko tätä tarkastella vasta kun elämä on eletty loppuun, koska voihan se elämän kulta-aika tosiaan koittaa vasta eläkkeellä?
Kävimme taannoin ystävän kanssa valokuvamuseossa, jossa oli esillä jonkun taideoppilaitoksen valokuvauslinjan lopputöitä. Kuvaajat olivat suunnilleen ikäisiämme, kolmekymppisiä ihmisiä, joukossa yksi tuttu, jonka itse rakennettua purjevenettä ja sen matkaa Itämerellä kuvaava kooste oli kerrassaan hymyilyttävä kaikessa pelle peloton -henkisyydessään. Tämä tuttava oli jo nuorena tunnettu siitä, ettei hän tarvinnut rahaa juuri mihinkään vaan onnistui aina reissaamaan ja syömään ilmaiseksi. Aikoinaan hän asui keskustassa miniyksiössä, jossa ei ollut hellaa. Eräänä yönä hän löysi kotikadultaan hellan, kuin tilauksesta. Ja pääsi niin Roskildeen kuin Pori Jazzeillekin sisään ilmaiseksi jollain ihmeellisellä pokalla. Tuo rahatta pärjääminen näkyi kuvaprojektista edelleen, tosin olen bongannut hänen kuviaan myös Kotiliedestä ja kuullut, että hänellä on lapsi.
Kuvia katsellessa ystävä sanoi, että jokaisella iällä on omat odotuksensa ja vaatimuksensa ja tuntuu siltä, että juuri kun on oppinut elämään jonkinlaista odotusten mukaista nuoren aikuisen elämää, siirtyy osa ystäväpiiriä kiireen vilkkaa jo seuraavaan ruutuun, "oikeaan" aikuiselämään. En aivan tarkalleen hahmottanut kommentin kaikkia vivahteita, mutta se kiehtoi minua kovasti. Olen nimittäin itse ollut aina jossain määrin hukassa ja kyvytön siinä mielikuvien "nuoret aikuiset" -maailmassa. Olen ollut aina seurustelu- ja kotikeskeinen ja tavallaan melko keskiluokkainen, en ole viihtynyt baareissa pilkkuun asti ja kaivannut kunnon yöunia. Enkä ole osannut pelata tyylillisesti mitään hipsterijuttua ollenkaan, en hahmota ironiaa vaate- tai sisustusvalinnoissa vaan pidän jättirillejä ja himonussijaviiksiä tosikkomaiseen tapaani yksinomaan rumina. Enkä ole koskaan uskaltanut liftata tai matkustaa yksin, tai edes lähteä vaihto-opiskelijaksi. Tai edes muuttanut kaupunkia helsinkiläistymisen jälkeen, vaikka Tampereella olisi ollut unelmieni koulu. Asuin samassa asunnossakin yhdeksän vuotta ja nyt asun (toistaiseksi) toisella puolella katua, tuo entinen koti ikkunastani näkyen. Nyt, kun olen jo yli kolmenkymmenen ja perheellinen, tunnen syvää rauhaa, kun minulta ei odoteta erityistä radikaaliutta elämäntapojen suhteen. Kukaan ei vittuile minulle hulppeasta asumisesta tai siitä, että ostan joskus naistenlehden (paitsi etten enää osta, naistenlehdet ovat ihan paskoja. Niissä jutut loppuvat ennen kuin ehtivät alkaa kunnolla ja muotijutut ovat ihan totaalisen evvk. Ainoa hyvä naistenlehti on Kodin kuvalehti, tämä kuvatkoon sitä, millainen mummo sisälläni asuu).
Sisäinen tätiyteni: jatkuva, enemmän tai vähemmän lievä huolestuneisuus, turvallisuushakuisuus, mieltymys mukaviin kenkiin, puutarhanhoitoon ja mummomaisiin liikuntalajeihin on tässä iässä ihan eri tavalla sallittua kuin ennen. Vaikka suhtaudunkin nuori trendikäs kalliolainen -odotuksiin kapinallisesti ja koin oman parikymppisen tätimäisyyteni osittain aktiiviseksi protestiksi etenkin radikaalipiireissä joissa silloin liikuin, on hirveän vapauttavaa kun ei tarvitse äänekkäästi olla yhtään mitään. Toisaalta olo on vähän luopiomainen, koska samastun intuitiivisesti aina erilaisiin vähemmistöihin ja pidän liiallista ryhmään kuulumisen tarvetta paitsi nautamaisena myös vaarallisena käytöksenä.
Kävin lyhyen, mutta intensiivisen ikäkriisin läpi harkitessani muutaman hetken, pyrkisinkö Taikkiin maisteriohjelmaan. Katselin ennakkotehtävää (essee ja portfolio) ja mietin, että saisin aika nopeasti rutattua jotain kasaan. Sitten mietin, mitä lisäarvoa saisin jatko-opinnoista (jonne sisäänpääsy olisi äärimmäisen epätodennäköistä)? En kuvittele olevani omalla alallani huippua, tykkään tästä "hyvä keskinkertaisuus" -identiteetistäni ja tuskastun lievästi kun minua yritetään tsempata tai jauhetaan jatkuvasti piilevästä potentiaalistani. Eiköhän se olisi jo tullut tässä iässä esiin? Ja sitäpaitsi sellaisessa puheessa on aina jotenkin alentuva sävy, ihan kuin olisin vähän reppana alisuoriutuja jonka kannattaisi lukea pari elämäntaidonopasta ja tähdätä kohti huippua. Ei kiinnosta, näin perheellisenä, en halua elämää täynnä ylitöitä ja hektistä suorittamista. Niinpä jätin pyrkimisen väliin, säästin pari euroa postikuluissa tajuttuani, että tuo Taik-hairahdus oli sellainen impulsiivinen päähänpisto, jota minulle tapahtuu joskus suurien elämänmuutosten siivittämänä (viimeksi pyrin Taikkiin aloittaessani edellisessä työpaikassani). Oli kauhean helpottavaa siirtää työmaccini latausikkunassa killunut Hakijan opas -pdf roskakoriin! Ei minun tarvitse pyrkiä minnekään, ei tarvitse enää käydä koulua ja sumplia elämää opintotuella! Minulla on ihan oikea ammatti, joka on työnäkymiltään suhdanneherkkä, mutta kuitenkin oikea, selkeä ammatti, jota haluan tehdä. Enkä juuri nyt ehdi enkä jaksa siirottaa itseäni useampaan suuntaan enää, äitiyden, työn ja sen sellaisen yhdistäminen on ihan riittävästi minulle.
Uusia tuulia on luvassa muilla rintamilla. Olemme pistämässä kohta asuntomme myyntiin, emme vain enää mahdu kaksioon. Kolmioita on haluamillamme alueilla todella vähän tarjolla ja olemmekin laajentaneet tajuntaamme hyväksymällä mahdollisiksi asuinalueiksi sellaisia, joita ei aiemmin olisi voinut kuvitella. Jos päädymmekin asumaan vaikka Itä-Pasilaan, saamme varmasti kuulla asiasta runsaasti irvistelyjä, kuten L ennusti. Mutta eipä se irvistely toki esteenä saa olla suurille elämänvalinnoille. Sitäpaitsi, tätä kirjoittaessani tajusin, että olen hämmentävän hyvin, kivuttomasti ja vähitellen irrottautunut ihmissuhteista, jossa ilkeys ja piikittely ovat jatkuvasti läsnä ja jokaisesta interaktiosta jää kummallinen jotenkin tahmainen, semiloukkaantunut maku suuhun. Viestitänköhän itse joskus samanlaista piikikkyyttä? Ehkä en, mutta en arvosta myöskään omaa passiivis-aggressiivista tapaani kuittailla kautta rantain vaan toivoisin aina olevani suora. Toisaalta olen saanut suoruudesta aikamoisia tällejä pari kertaa. Joskus, elämäntilanteiden muuttuessa ihmissuhteet vaan harsuuntuvat itsekseen kun kumpikin tajuaa simultaanisesti, että tuon kanssa ei vaan suju. Ja sitten on erikseen niitä ihmissuhteita, joissa yhteydenpito väljenee vain käytännön syistä, ilman että kummallekaan jää murjottavaa ja kyräilevää oloa. Onneksi suuri osa ihmissuhteistani on juuri tällaisia, lämpimän skitsoamattomia. Tämäkin on näitä aikuisuuden ja oman, kasvavan tätiyden hyviä puolia: ei ole enää niin neuroottinen, että tulkitsisi toisen käytöksen aina itseensä kohdistuvaksi vaan tajuaa jo omien elämänmuutostensa kautta, että joskus ehtii nähdä enemmän, joskus vähemmän. Ja mikä tärkeintä, ei pyri muuttamaan toista tai inumaan kaikenkattavaa samanmielisyyttä ja sielunkumppanuutta toiselta, vaan sietää sen, että ihmiset ovat erimuotoisia palasia jotka kohtaavat joissain paikoissa ja joissain ei, eikä minkään ihmissuhteen tavoite ole pyrkiä valmiiksi tehtyyn palapeliin.
Kävimme taannoin ystävän kanssa valokuvamuseossa, jossa oli esillä jonkun taideoppilaitoksen valokuvauslinjan lopputöitä. Kuvaajat olivat suunnilleen ikäisiämme, kolmekymppisiä ihmisiä, joukossa yksi tuttu, jonka itse rakennettua purjevenettä ja sen matkaa Itämerellä kuvaava kooste oli kerrassaan hymyilyttävä kaikessa pelle peloton -henkisyydessään. Tämä tuttava oli jo nuorena tunnettu siitä, ettei hän tarvinnut rahaa juuri mihinkään vaan onnistui aina reissaamaan ja syömään ilmaiseksi. Aikoinaan hän asui keskustassa miniyksiössä, jossa ei ollut hellaa. Eräänä yönä hän löysi kotikadultaan hellan, kuin tilauksesta. Ja pääsi niin Roskildeen kuin Pori Jazzeillekin sisään ilmaiseksi jollain ihmeellisellä pokalla. Tuo rahatta pärjääminen näkyi kuvaprojektista edelleen, tosin olen bongannut hänen kuviaan myös Kotiliedestä ja kuullut, että hänellä on lapsi.
Kuvia katsellessa ystävä sanoi, että jokaisella iällä on omat odotuksensa ja vaatimuksensa ja tuntuu siltä, että juuri kun on oppinut elämään jonkinlaista odotusten mukaista nuoren aikuisen elämää, siirtyy osa ystäväpiiriä kiireen vilkkaa jo seuraavaan ruutuun, "oikeaan" aikuiselämään. En aivan tarkalleen hahmottanut kommentin kaikkia vivahteita, mutta se kiehtoi minua kovasti. Olen nimittäin itse ollut aina jossain määrin hukassa ja kyvytön siinä mielikuvien "nuoret aikuiset" -maailmassa. Olen ollut aina seurustelu- ja kotikeskeinen ja tavallaan melko keskiluokkainen, en ole viihtynyt baareissa pilkkuun asti ja kaivannut kunnon yöunia. Enkä ole osannut pelata tyylillisesti mitään hipsterijuttua ollenkaan, en hahmota ironiaa vaate- tai sisustusvalinnoissa vaan pidän jättirillejä ja himonussijaviiksiä tosikkomaiseen tapaani yksinomaan rumina. Enkä ole koskaan uskaltanut liftata tai matkustaa yksin, tai edes lähteä vaihto-opiskelijaksi. Tai edes muuttanut kaupunkia helsinkiläistymisen jälkeen, vaikka Tampereella olisi ollut unelmieni koulu. Asuin samassa asunnossakin yhdeksän vuotta ja nyt asun (toistaiseksi) toisella puolella katua, tuo entinen koti ikkunastani näkyen. Nyt, kun olen jo yli kolmenkymmenen ja perheellinen, tunnen syvää rauhaa, kun minulta ei odoteta erityistä radikaaliutta elämäntapojen suhteen. Kukaan ei vittuile minulle hulppeasta asumisesta tai siitä, että ostan joskus naistenlehden (paitsi etten enää osta, naistenlehdet ovat ihan paskoja. Niissä jutut loppuvat ennen kuin ehtivät alkaa kunnolla ja muotijutut ovat ihan totaalisen evvk. Ainoa hyvä naistenlehti on Kodin kuvalehti, tämä kuvatkoon sitä, millainen mummo sisälläni asuu).
Sisäinen tätiyteni: jatkuva, enemmän tai vähemmän lievä huolestuneisuus, turvallisuushakuisuus, mieltymys mukaviin kenkiin, puutarhanhoitoon ja mummomaisiin liikuntalajeihin on tässä iässä ihan eri tavalla sallittua kuin ennen. Vaikka suhtaudunkin nuori trendikäs kalliolainen -odotuksiin kapinallisesti ja koin oman parikymppisen tätimäisyyteni osittain aktiiviseksi protestiksi etenkin radikaalipiireissä joissa silloin liikuin, on hirveän vapauttavaa kun ei tarvitse äänekkäästi olla yhtään mitään. Toisaalta olo on vähän luopiomainen, koska samastun intuitiivisesti aina erilaisiin vähemmistöihin ja pidän liiallista ryhmään kuulumisen tarvetta paitsi nautamaisena myös vaarallisena käytöksenä.
Kävin lyhyen, mutta intensiivisen ikäkriisin läpi harkitessani muutaman hetken, pyrkisinkö Taikkiin maisteriohjelmaan. Katselin ennakkotehtävää (essee ja portfolio) ja mietin, että saisin aika nopeasti rutattua jotain kasaan. Sitten mietin, mitä lisäarvoa saisin jatko-opinnoista (jonne sisäänpääsy olisi äärimmäisen epätodennäköistä)? En kuvittele olevani omalla alallani huippua, tykkään tästä "hyvä keskinkertaisuus" -identiteetistäni ja tuskastun lievästi kun minua yritetään tsempata tai jauhetaan jatkuvasti piilevästä potentiaalistani. Eiköhän se olisi jo tullut tässä iässä esiin? Ja sitäpaitsi sellaisessa puheessa on aina jotenkin alentuva sävy, ihan kuin olisin vähän reppana alisuoriutuja jonka kannattaisi lukea pari elämäntaidonopasta ja tähdätä kohti huippua. Ei kiinnosta, näin perheellisenä, en halua elämää täynnä ylitöitä ja hektistä suorittamista. Niinpä jätin pyrkimisen väliin, säästin pari euroa postikuluissa tajuttuani, että tuo Taik-hairahdus oli sellainen impulsiivinen päähänpisto, jota minulle tapahtuu joskus suurien elämänmuutosten siivittämänä (viimeksi pyrin Taikkiin aloittaessani edellisessä työpaikassani). Oli kauhean helpottavaa siirtää työmaccini latausikkunassa killunut Hakijan opas -pdf roskakoriin! Ei minun tarvitse pyrkiä minnekään, ei tarvitse enää käydä koulua ja sumplia elämää opintotuella! Minulla on ihan oikea ammatti, joka on työnäkymiltään suhdanneherkkä, mutta kuitenkin oikea, selkeä ammatti, jota haluan tehdä. Enkä juuri nyt ehdi enkä jaksa siirottaa itseäni useampaan suuntaan enää, äitiyden, työn ja sen sellaisen yhdistäminen on ihan riittävästi minulle.
Uusia tuulia on luvassa muilla rintamilla. Olemme pistämässä kohta asuntomme myyntiin, emme vain enää mahdu kaksioon. Kolmioita on haluamillamme alueilla todella vähän tarjolla ja olemmekin laajentaneet tajuntaamme hyväksymällä mahdollisiksi asuinalueiksi sellaisia, joita ei aiemmin olisi voinut kuvitella. Jos päädymmekin asumaan vaikka Itä-Pasilaan, saamme varmasti kuulla asiasta runsaasti irvistelyjä, kuten L ennusti. Mutta eipä se irvistely toki esteenä saa olla suurille elämänvalinnoille. Sitäpaitsi, tätä kirjoittaessani tajusin, että olen hämmentävän hyvin, kivuttomasti ja vähitellen irrottautunut ihmissuhteista, jossa ilkeys ja piikittely ovat jatkuvasti läsnä ja jokaisesta interaktiosta jää kummallinen jotenkin tahmainen, semiloukkaantunut maku suuhun. Viestitänköhän itse joskus samanlaista piikikkyyttä? Ehkä en, mutta en arvosta myöskään omaa passiivis-aggressiivista tapaani kuittailla kautta rantain vaan toivoisin aina olevani suora. Toisaalta olen saanut suoruudesta aikamoisia tällejä pari kertaa. Joskus, elämäntilanteiden muuttuessa ihmissuhteet vaan harsuuntuvat itsekseen kun kumpikin tajuaa simultaanisesti, että tuon kanssa ei vaan suju. Ja sitten on erikseen niitä ihmissuhteita, joissa yhteydenpito väljenee vain käytännön syistä, ilman että kummallekaan jää murjottavaa ja kyräilevää oloa. Onneksi suuri osa ihmissuhteistani on juuri tällaisia, lämpimän skitsoamattomia. Tämäkin on näitä aikuisuuden ja oman, kasvavan tätiyden hyviä puolia: ei ole enää niin neuroottinen, että tulkitsisi toisen käytöksen aina itseensä kohdistuvaksi vaan tajuaa jo omien elämänmuutostensa kautta, että joskus ehtii nähdä enemmän, joskus vähemmän. Ja mikä tärkeintä, ei pyri muuttamaan toista tai inumaan kaikenkattavaa samanmielisyyttä ja sielunkumppanuutta toiselta, vaan sietää sen, että ihmiset ovat erimuotoisia palasia jotka kohtaavat joissain paikoissa ja joissain ei, eikä minkään ihmissuhteen tavoite ole pyrkiä valmiiksi tehtyyn palapeliin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)