Ostin viime perjantaina elämäni ensimmäiset imetysrintaliivit. Ne ovat oikeastaan ulospäin ihan tavalliset rintsikat (joskaan eivät mitkään supersuloiset, vaan ihan mustat ja pleinit) mutta nerokkaan pikku lukkosysteemin ansiosta kupin saa alas ja tissin esiin. Olisi kyllä kiva jos imetysrintaliivejä saisi värillisinä (jo mustia oli vaikea löytää) tai kuviollisina, mutta toisaalta en ole valmis maksamaan niistä ihan hurjia summia, nämäkin maksoivat kolmisen kymppiä. Ja äitiysalushousujahan ei saa mustana edes hypermarketista, koska odottavat äidit ovat puhdasmielisiä ja pukeutuvat sitä näyttääkseen vain valkoisiin tai puuterinvärisiin (yök) alusvaatteisiin.
Tietysti fiksuinta olisi ollut ehkä odottaa siihen asti, että vauva syntyy, mutta koska menetän kohtapuoleen kerrassaan loistavan, tietyn ketjun kauppoja koskevan ale-edun, tein hankinnan jo nyt. Sitäpaitsi tissini eivät VOI kasvaa tästä enää, sitten homma menee hankalaksi ja rintsikoita pitää alkaa metsästää netistä. Vaikka sitten toisaalta, kyllä isoja kokoja täytyy olla, imettävillä ja raskaana olevilla naisilla on usein aivan käsittämättömät melonit paitansa alla (omani ovat ihan samankokoiset kuin ennen raskautta, kiinteämmät vain).
Olen lukenut muutamista blogeista melko virittynyttä keskustelua julki-imetyksestä. Olen alun alkaen ajatellut, että julkinen imetys on hiukkasen ellottavaa ja että homma pitäisi hoitaa ihmisten katseilta suojassa. Huomaan tuossa ennen raskautta vallinneessa ajatusmallissani turvautuneeni kummalliseen olkinukkeen, johonkin myyttiseen hurmosmammaan, joka kaivaa sinisuonisen rintansa esiin niin ruokapöydässä kuin muuallakin välittämättä muista ja vaihtaa vielä mukulan vaipatkin kylässä keskellä hienoksi katettua juhlapöytää ja esittelee tuotoksia isäntäväelle. Olen kuitenkin tajunnut jo jonkin aikaa sitten, etten koskaan, siis kuuna kullanvalkeana ole tavannut kakkavaippojen nenän alle tyrkyttäjää tai äitiä, joka näyttelisi rintaansa kaikelle kansalle. Tuollaisia äitejä voi hyvinkin olla olemassa (jostainhan ne jutut kumpuavat), mutta luullakseni kyseessä on samanlainen vähemmistö kuin ne, jotka alkavat kertoa suolistovaivoistaan tai avanteistaan kun muut syövät. Toissapäivänä Kumpulan maauimalassa näin bikineissä imettävän äidin, eikä siinäkään tilanteessa, jossa rinta näkyi suurimmaksi osaksi (kuten se bikineissä aina näkyy), mutta nänni oli luonnollisesti vauvan suun peittämä, tullut lainkaan mieleen, että homma olisi jotenkin sopimatonta tai rivoa. Uimapaikoissa kun näkee sitä paljasta pintaa ihan riittämiin, esimerkiksi valtavia, vauvamahan näköisiä miehenvatsoja uimahousuista pullottaen, selluliittia, ryppyjä, leikkausarpia ja sen sellaista. Maidosta kiinteänterhakka rinta ei taatusti siinä joukossa erottunut kovin groteskina. Tein uimalassa itsekin vahinkopaljastuksen, kun uusi uimapukuni on mahan takia melko antava decolleteeltaan ja altaasta noustessa aivan erityisen antava. En edes jotenkin hämmentynyt, peitin vain nännin vesijuoksukengällä (se oli jotenkin näkymättömämpää kuin uikkarin kiskominen) eikä kukaan varmaan huomannut mitään.
Nykyään pidän julki-imetyskriittisten argumentteja melko hatarina. Ensiksikin tuo myyttisen viholliskuvan luominen: vaikka 95 prosenttia äideistä hoitaisi imettämisen diskreetisti, keskitytään siihen (imaginääriseen) viiteen prosenttiin, joka häiritsee kanssaihmisiään ylpeilemällä äitiydellään, rinnoillaan ja vauvallaan ja saa ihmiset kiusaantumaan. Ja herättää heissä seksuaalisia ajatuksia. On ihan totta, että rinnat ovat seksuaalisia ja niiden näkyminen katukuvassa (esimerkiksi mainosten muodossa) viittaa yleensä erotiikkaan elikkä hedelmällisyyteen. On jotenkin jännää, että yhdyntään viittaava rintojen esittäminen on paljon sallitumpaa kuin rintojen varsinaisen käyttötarkoituksen, yhdynnän seuraamuksen hengissäpitämisen näyttäminen. Ehkä joitakuita jotenkin ahdistaa äitiyden yhdistyminen seksuaalisiin ajatuksiin? Mikä on oikeastaan tosi hassua, kyse on kuitenkin viime kädessä melko samasta asiasta. Useimmat lapset ovat saaneet alkunsa kahden aikuisen välisen seksielämän tuloksena ja kuten todettua, raskausaikana naiset haluavat usein entistäkin enemmän seksiä. Ja vauva syntyy useimmiten naisen sukuelimen kautta. Mikseivät rinnat siis voi olla samanaikaisesti ruuan lähde vauvalle ja seksuaaliset naiselle ja tämän kumppanille? Rintakeskustelussa tunnutaan usein sulkevan pois toinen vaihtoehto. On myös ihan hassua lyödä julki-imetyksen puolestapuhujia samanaikaisesti hihhulifeministin ja hurmosmamman leimalla, ainakin omassa merkitysavaruudessani nuo kaksi viholliskuvaa ovat todella kaukana toisistaan (ja harvinaisuudessaankin samaa liito-oravaluokkaa). Mammakeskusteluja seuratessa tulee muutenkin usein tunne, että merkittävä osa argumenteista on aivan paskoja ja ettei ole ihme, ettei ihmiskunta osaa elää sovussa keskenään noin globaalimmassakaan mittakaavassa. Viettävät pinnat, olkinuket, hysteeriset vastakkainasettelut ja kehäpäätelmät jylläävät. Se on jotenkin surullista. Kaipaisin itse edelleen, muutamista raskaana olevista ystävistä huolimatta jonkinlaista hyväntahtoista vanhemmuutta käsittelevää nettipaikkaa, jossa ei niputeta eikä aleta huutaa ja solvata nimimerkin suojista.
Myös kehoitus imettää vessassa paljastaa lähinnä kai sen, että asiaa ei ole mietitty nyt aivan loppuun saakka. Useimmissa julkisissa paikoissa vessatilat ovat paitsi ahtaita, myös enemmän tai vähemmän tuoksahtelevia eivätkä imetykseen alun alkaenkaan tarkoituksenmukaisia. Puistonpenkillä imettäminen tuntuu vaihtoehtona paljon vähemmän häiritsevältä kuin se, että pitäisi eriötä varattuna parikymmentä minuuttia putkeen. Sama koskee "etukäteen lypsämistä", en ole vielä mikään imetysasiantuntija, mutta olen useammaltakin äidiltä kuullut, että pullosta ruokkiminen heikentää vauvan kiinnostusta rinnasta imemiseen. Ja tuntuu jotenkin ihan turhanaikaiselta lypsää luonnonpakkauksesta ensin eväs pulloon ja siirtää se siitä lapsen suuhun. Vähän kuin pilkkoisi banaanin, survoisi sen jääpalamuotteihin ja kumoaisi palat lautaselle ja söisi vasta sitten (tuo idea kuulostaa oikeastaan aika hauskalta, etenkin jos käyttäisi kissan muotoisia jääpalamuotteja... tosin banaani tuppaa mustumaan nopeasti).
Eri asia on, jos nainen ei halua imettää muiden nähden. Tämäkin pitää sallia ilman ihmettelyjä tai mutinoita tai kommentointia. Ylipäätään se, että imetykseen otetaan hirveästi kantaa imettäjän kuullen, tuntuu aika iholletulevalta. Minäkään en vielä tiedä, miltä imetys alkaa tuntua. Voihan olla, että en halua imettää julkisesti tai että pidän koko hommasta niin vähän, että yritän päästä siitä eroon muutamassa kuukaudessa. Tai sitten haluan imettää pitkään. Ei voi tietää.
Imetys kyllä mietityttää minua ajoittain muutenkin, tai oikeastaan se, miten imetys alkaa sujua. Koska pidän omalla kohdallani aivan turhanaikaisena haihatteluna lähteä oletuksesta, että mikään elämässäni sujuisi leikiten tai tuosta vaan (tämä on minusta ihan terve asenne, en esimerkiksi ikinä ennen raskaaksi tuloa visualisoinut meitä L:n kanssa vauvaperheenä, saati että olisin ostellut jotain vauvanvaatteita: on ihan turhaa kiduttaa itseään mielikuvilla, jotka eivät välttämättä ikinä toteudu), en suhtaudu imetyksenkään onnistumiseen itsestäänselvyytenä. Hesarin yleisönosastopalstalla on käyty väljähköä imetysopastuskeskustelua, jossa joku imetysohjaukseen pettynyt esitti, että suomalainen imetysvalmennus on pohjimmiltaan imetyskielteistä ja keinoruokintaan kannustavaa. En ihan ymmärtänyt tuota juttua, kun ainakin kaikki omaksumani tieto näistä ruokinta-asioista painottaa imetyksen terveellisyyttä ja tärkeyttä, mutta tekee sen kuitenkin syyllistämättä todeten, että lapsi kasvaa kyllä korvikkeellakin. Luultavasti oli niin, että kirjoittaja projisoi näkemykseensä omaa pettymystään imetyksen epäonnistumiseen ja penäsi pohjimmiltaan konkreettisempaa otetta imetysvalmennukseen. Tajusin tuon lukiessani seuraavan yleisönosastokirjoituksen, jossa tuoreehko isä totesi erittäin fiksusti, että imetyksen terveysvaikutusten luetteleminen EI auta imetysvaikeuksissa kimpuroivaa äitiä vaan ainoastaan pahentaa tilannetta lisäämällä syyllisyyttä. Parasta imetysvalmennusta on opastaa maanläheisesti, miten homma tapahtuu. Toivottavasti saan itse tuollaista konkreettista opastusta, en nimittäin usko luonnon tikanpoika-ajavuuteen tässä jutussa omalla kohdallani.
Ehkä tässä kaikessa eniten askarruttaa aggressiivisuus. Miksi imetys herättää niin voimakkaita tunteita vieläpä aivan tuntemattomiin kohdistettuna? Miksi liian pitkästä tai liian lyhyestä tai onnistumattomasta tai julkisesta imetyksestä halutaan syyllistää äitejä? Luulisi jotenkin, että sitä on vauvan kanssa aivan riittävän hämillään jo muutenkin, ilman vihaisia katseita tai kommentteja. Luulen, että olen itse aika herkillä synnytyksen jälkeen, hormonit dyykkaavat aika dramaattisesti, takana on fyysisesti erittäin tuskallinen (mitä luultavimmin) kokemus, univelkaa ja muuta, ehkä pelkoa ja hätääkin. Siinä tilassa on erityisen altis pahastumaan pienestäkin. Olen vähän pohdiskellut sellaistakin asiaa, että haluankohan ketään vierailemaan synnytyslaitokselle? Ja pelännyt hiukan etukäteen mahdollisia loukkaantumisia, mikäli päätän, etten halua. Omat vanhempani toki tulevat, mutta raja saattaa kulkea siinä. Tai sitten saattaa olla, että pulputan hereillä äitihormonien vallassa, olen hyperaktiivinen ja haluan kaikki mahdolliset tutut tervehtimään ja viihdyttämään. Ei voi tietää, sitäkään.
torstaina, kesäkuuta 25, 2009
keskiviikkona, kesäkuuta 17, 2009
Suhteesta kehoon
Lupiinihan ei ole raskausblogi, mutta tästä pullasta tulee tietysti enemmän tai vähemmän kirjoiteltua, kun se on tuossa etupuolella aika tiiviisti ja aiheuttaa jatkuvia pissahätä-harha-aistimuksia. Tulin juuri neuvolasta ja kaikki näytti olevan mukavasti. Olen aina ennen neuvolaa jossain määrin ahdistunut ihan yleispelkosyistä: kuuluvatko vauvan sydänäänet ja sillai, tai onko pissaan tullut valkuaista ja kuulostavatko tuntemukseni nyt lapsiveden ennenaikaiselta lorumiselta vai ihan normaalilta valkovuodolta (tämä on nyt tosi naturalistista, sori jos olette esimerkiksi syömässä lukiessanne tätä). En ole uskaltanut hetkeen käydä uimahallissa tuon lapsivesiasian takia, mutta tänään minua rauhoitettiin, että sitä lapsivettä tulisi sitten kyllä vähän enemmän ja kun supistuksiakaan ei ole, ei vaikuta siltä, että kohdunsuu olisi vähäsen auki tai kohdunkaula lyhentynyt. Tämän takia verenpaineeni on aina korkeampi kuin kotimittauksissa, jossa se on kerrassaan ihanteellinen. Olen huomannut, että omaa taipumustani luulotteluun kaitsee parhaiten jatkuva kontrolli. Toinen, sinällään epäolennaisempi mutta minua kuitenkin riipivä asia on, että vaa'alla käynti ei enää tuota viime syksyn "jee, taas on kilo tippunut"-iloa vaan aivan päinvastaisia kokemuksia, tietenkin, olenhan raskaana ja nyt vauva kerää itseensä kokoa. Välttelin vaa'alla käyntiä koko aikuisikäni ja vasta vuosi sitten tein siitä viikottaisen rutiinin, jonka seurauksena siitä katosi paljon inhaa ahdistusta ja painolastia (tosiaan!).
Toisaalta en ilmeisestikään ole traumatisoitunut laskusuunnan muuttumisesta kovinkaan pahasti. Näen oudon usein unia, jossa katselen itseäni peilistä hyväksyvästi (en ole niissä raskaana) ja rakastavasti, minulla on niissä unissa parempi vartalo kuin oikeasti, mutta en herää kuitenkaan pettyneenä vaan tajuten, että minulla voi olla sellainen vartalo sitten joskus, sitten kun olen synnyttänyt ja alkanut imettää (luotan innolla imetyksen laihduttavaan voimaan, tosin olen tavannut vaikka kuinka monta naista jotka eivät ole laihtuneet imettäessä yhtään, vähän kuten tunnen niitäkin, jotka ovat pamahtaneet paksuksi täysimettäessä ja seuraava raskaus onkin mennyt erityiskontrollissa kun kohdunkaula ei ole vielä ehtinyt sulkeutua vanhan raskauden jälkeen, tai sitten on pitänyt tehdä abortti, yllättävän moni abortti tehdään pikkuvauvojen äideille). Että eivät ne kognitiiviset opit ja omaksutut elämäntavat mitenkään hukkaan ole menneet, vaikka raskaus tulikin tähän väliin (ja ihanaa että tuli).
Mietin aina joskus yhteyttä pahojen syömishäiriöiden (lähinnä anoreksian) ja seksuaalisuuden välillä. Kuulin joskus kauniin anorektikkotytön kertovan, kuinka hän harrastaa villiä viidakkoseksiä useammankin miehen kanssa ja häntä pidetään sängyssä varsinaisena tykkinä. Epäilin ja epäilen, että tyttö ei itse nauttinut seksistä samalla tavalla vaan haki ympärisekstailusta sitä klassista hyväksyntää. En pysty hahmottamaan, miten psyykkisessä häiriössä, jossa oman kehon äärimmäinen kontrolli täyttää koko elämän, voisi samalla vapautua tavalla, jota seksistä nauttiminen aina edellyttää. Monet estyneet ihmiset pitävät seksiä hyvin tunnepitoisella tavalla ällöttävänä tai likaisena kai juuri siksi, että ajatus itsestä vailla hallintaa tuntuu hajottavalta. Naisellehan nautinnon teeskentely on varsin helppoa ja luultavasti joku pornotähtimäinen asentojen vaihtelu ja näyttävät elkeet on helpompi toteuttaa, jos asiaan suhtautuu tietynlaisena performanssina.
Ja sitten taas toisaalta: kuinka paljolta hyväksyvä seksuaalinen kosketus pelastaa ja parantaa, mikäli siis puhutaan suhteellisen täysi-ikäisistä ihmisistä (seksuaalinen kosketus voi myös tärvellä peruuttamattomasti). Itselläni on ollut onni elää miellyttävissä ja hyvissä seksuaalisuhteissa koko aikuisikäni ja luulisin olevani melko lailla enemmän rikki ja itsevihainen ilman niitä. Omaa kehoaan ei voi täysin unohtaa kun on seksielämä. Ilman seksielämää kehon ehkä tahtookin unohtaa joskus, en tiedä? Kun olen lukenut raskausajan seksuaalisuudesta (omalla kohdallani tässä ei ole tapahtunut mitään erikoista muutosta luultavasti siksi, että en ole menettänyt esimerkiksi naisellista siroutta raskauden myötä: sellaista mitä ei ole koskaan ollut, ei voi menettää) olen törmännyt useammankin naisen ajatukseen siitä, miten esimerkiksi liikunta voi nopeastikin kehollistaa ja sitä mukaa parantaa omaa kiinnostusta seksiin. Paikallaan makaaminen tekee kehosta jotenkin turhan ja ei-toivotun, sen käyttö taas palauttaa mieleen kokonaisvaltaisuuden. Oivalsin itse kehollistumisen merkityksen alkaessani harrastaa enemmän liikuntaa, vaikka en ole koskaan tuntenut ruumiittomuutta, on omastani tullut minulle liikkumisen (joka monen elämäntapaliikkujan mielestä on varmaan ihan lälläröintiä mutta minulle merkittävää) myötä ainakin tutumpi.
Tavallaan kehosta ja sen tarpeista irrottautuminen kuulostaa myös kiehtovalta vähän samalla tavalla kuin buddhalaisten munkkien hämmentävät temput ruumiinlämmön vaihtelemisen ja itsepalsamoinnin parissa. Tiedän ihmisiä jotka unohtavat syödä. En ikinä elämässäni voi kuvitella tuollaista tilannetta, että ruoka pääsisi unohtumaan jopa päiväksi (poikkeus tästä on suuri suru tai pelko, silloin perustarpeet katoavat hetkellisesti, ensimmäisenä ruokahalu ja sitten uni). Ajatus haltiotumis- ja eläytymiskyvystä, joka ylittää päivittäisen tarpeen on tavallaan ihana, siihen liittyy mielikuva kiihkeästä maalaamisesta tai kirjoittamisesta tai säveltämisestä, tai sitten suurisilmäisestä ja nopeasta kävelystä ympäri katuja. Ehkä tilassa viehättää sen yhteys rakastumiseen, muistan nimittäin nyt, että rakastuessakin ruokahalu katoaa ainakin hetkellisesti. Sellainen hengen voitto aineesta -tila (mitä rakastuminen ei sitten toisaalta todellakaan ole, haluaahan rakastuessa esimerkiksi jatkuvasti harrastaa seksiä, mikä on aika lihallista touhua).
Olisin silti falski ja naminamipositiivinen ja suotta asioita somaan pakettiin sullova jos väittäisin, etteikö omaan kehosuhteeseeni liittyisi paljon kummallista, kieroa ja ajoittain vaikeasti paikallistettavaa häpeää. Kun oma ruokasuhde on vinksahtanut siinä kahdentoista ikäisenä, en usko sen koskaan palautuvan täysin normaaliksi. Vaikka mitä normaali nyt sitten on, itse asiassa vähemmistö tuntemistani naisista suhtautuu syömiseen täysin traumattomasti (itse näitä asioita melko tarkalle virittyneiden rillien läpi katselevana pidän myös ylenmääräistä kiinnostusta vaikkapa erilaisiin "puhdistaviin" ruokavalioihin hiukkasen pakkomielteisenä, joskaan en mitenkään automaattisesti pahana juttuna). Omaan häpeään liittyy esimerkiksi se, että epäröin kirjoittaa häpeästäni koska en tiedä, haluanko vastata mahdollisiin lisäkysymyksiin (etenkin kun Lupiini on hyvin kaukana anonyymistä blogista). Oman avoimuuden rajat tulevat minulla joskus vastaan aivan yllättäen: saatan puhua joistain hyvinkin kipeistä asioista melko rauhallisena, mutta jossain vaiheessa haluan pontevasti sulkea ovet. Itsesuojelu on toki hyväkin asia, kaikilla on oikeus yksityisyyteen ja täysin henkilökohtaiseen rajojenmäärittelyyn. Toisaalta olen huomannut, että joskus se, kun pakottaa itsensä sanomaan tai kirjoittamaan aran asian julki, huomaakin, ettei se nyt niin kamalaa ollut, että yleensä ihmiset eivät käännä selkäänsä heikkoudelle eivätkä ala hekumoida sillä, että eipä tuollakaan niin hyvin mene kuin se yrittää esittää.
Sekin on kumma juttu, ettei sitä, että vartioi painoaan, saisi ikinä sanoa ääneen. Kaikki kepinlaihat Hollywood-tähdet ja mannekiinit vetoavat yksissä tuumin "geeneihin" ja "aineenvaihduntaan". Tunnen vissiin kolme tai neljä luonnostaan laihaa naista, muut ovat sitä joko merkittävän kontrollin tai sairastumisen (tai sitten kontrollista lauenneen sairastumisen) seurauksena. Ilmiö on sukua jollekin hämärälle "luonnonkauniin" käsitteelle, naisen kuuluisi olla viehättävä jotenkin myötäsyntyisesti. Purskahdan joskus sisäisesti räkänauruun kun kuulen jonkun miehen rakastavan eniten saunapuhtaita ja luonnollisia (koko luonnollinen-sana on oikeastaan kamala, sillä voi tuomita vaikka mitä, kuten homot ja naiset jotka eivät halua lapsia) naisia. Tuolla miehellä on päässään kaksi naishahmoa, törkeästi ylimeikattu suttero ja liehuvatukkainen naapurintyttö, eikä siihen päähän voi mahtua, kuinka paljon työtä (luultavasti usein enemmän) tuo naapurintyttö on ulkonäkönsä eteen tehnyt, airobiksannut ja ruskettanut ja opetellut meikkaamaan huomaamattomasti mutta samaan aikaan omia heikkouksia häivyttäen. Huvittavinta tuossa luonnollisen naisen rakastamisjulistuksessa on sellainen naisia hyvittelevä sävy, vähän kuten siinä kun joku mies kertoo ehdottomasti rakastavansa pienirintaisia naisia, että isot rinnat ovat oikeastaan tosi ällöttävät eikä kukaan oikeasti halua isorintaista naista, se on vain pornolehtien keksintöä. Yritäpä selittää tuollaiselle miehelle että on eniveis bimboa jos rakastuu naiseen RINTOJEN perusteella, koolla ei ole tuossa tilanteessa merkitystä, niin saa kuulla että "sä sanot noin vain koska olet isorintainen". Joo, niin just. Ehkä tuon luonnollisuus-sutturamaisuus-jaon takia olen aina puolisalaa viehättynyt överin performatiivisista bimbonaisista: he ovat jollain omintakeisella tavalla selättäneet tietyt odotukset ja pynttäytyvät ehkä eniten itseään varten. Kuten nyt vaikka Tuksu: eihän monikaan mies pidä pinkkiä barbimekkoa tai sähkönsinistä luomiväriä mitenkään seksikkäänä, Tuksu näyttää toteuttavan enemmänkin omia lapsuudenfantasioitaan. Tämän voisi päätellä myös siitä paneutuneisuudesta, jolla naista mollataan.
Joskus, hetkittäin harmittaa, etten ole tarpeeksi fiksu, kunnianhimoinen tai pitkäjänteinen ollakseni mediatutkija. Olisi siistiä paneutua ammatikseen enemmän tai vähemmän populaarin puolivillaisiin aiheisiin ja ruotia ne säie säikeeltä auki. Toisaalta olen myös iloinen etten ole tutkija, omassa kaveripiirissäni näyttää siltä, että mitä korkeampi koulutus, sen epävarmemmat tulot. Ja tällä hetkellä en kaipaa hirveästi epävarmuustekijöitä elämääni. Älyllisiä haasteita sen sijaan kaipaan, suunnittelen tällä hetkellä ensi syksyksi taidekursseja ja järjestötoimintaa, vaikka minun kai pitäisi ensisijaisesti suunnitella reunapehmusteita pinnasänkyyn.
Toisaalta en ilmeisestikään ole traumatisoitunut laskusuunnan muuttumisesta kovinkaan pahasti. Näen oudon usein unia, jossa katselen itseäni peilistä hyväksyvästi (en ole niissä raskaana) ja rakastavasti, minulla on niissä unissa parempi vartalo kuin oikeasti, mutta en herää kuitenkaan pettyneenä vaan tajuten, että minulla voi olla sellainen vartalo sitten joskus, sitten kun olen synnyttänyt ja alkanut imettää (luotan innolla imetyksen laihduttavaan voimaan, tosin olen tavannut vaikka kuinka monta naista jotka eivät ole laihtuneet imettäessä yhtään, vähän kuten tunnen niitäkin, jotka ovat pamahtaneet paksuksi täysimettäessä ja seuraava raskaus onkin mennyt erityiskontrollissa kun kohdunkaula ei ole vielä ehtinyt sulkeutua vanhan raskauden jälkeen, tai sitten on pitänyt tehdä abortti, yllättävän moni abortti tehdään pikkuvauvojen äideille). Että eivät ne kognitiiviset opit ja omaksutut elämäntavat mitenkään hukkaan ole menneet, vaikka raskaus tulikin tähän väliin (ja ihanaa että tuli).
Mietin aina joskus yhteyttä pahojen syömishäiriöiden (lähinnä anoreksian) ja seksuaalisuuden välillä. Kuulin joskus kauniin anorektikkotytön kertovan, kuinka hän harrastaa villiä viidakkoseksiä useammankin miehen kanssa ja häntä pidetään sängyssä varsinaisena tykkinä. Epäilin ja epäilen, että tyttö ei itse nauttinut seksistä samalla tavalla vaan haki ympärisekstailusta sitä klassista hyväksyntää. En pysty hahmottamaan, miten psyykkisessä häiriössä, jossa oman kehon äärimmäinen kontrolli täyttää koko elämän, voisi samalla vapautua tavalla, jota seksistä nauttiminen aina edellyttää. Monet estyneet ihmiset pitävät seksiä hyvin tunnepitoisella tavalla ällöttävänä tai likaisena kai juuri siksi, että ajatus itsestä vailla hallintaa tuntuu hajottavalta. Naisellehan nautinnon teeskentely on varsin helppoa ja luultavasti joku pornotähtimäinen asentojen vaihtelu ja näyttävät elkeet on helpompi toteuttaa, jos asiaan suhtautuu tietynlaisena performanssina.
Ja sitten taas toisaalta: kuinka paljolta hyväksyvä seksuaalinen kosketus pelastaa ja parantaa, mikäli siis puhutaan suhteellisen täysi-ikäisistä ihmisistä (seksuaalinen kosketus voi myös tärvellä peruuttamattomasti). Itselläni on ollut onni elää miellyttävissä ja hyvissä seksuaalisuhteissa koko aikuisikäni ja luulisin olevani melko lailla enemmän rikki ja itsevihainen ilman niitä. Omaa kehoaan ei voi täysin unohtaa kun on seksielämä. Ilman seksielämää kehon ehkä tahtookin unohtaa joskus, en tiedä? Kun olen lukenut raskausajan seksuaalisuudesta (omalla kohdallani tässä ei ole tapahtunut mitään erikoista muutosta luultavasti siksi, että en ole menettänyt esimerkiksi naisellista siroutta raskauden myötä: sellaista mitä ei ole koskaan ollut, ei voi menettää) olen törmännyt useammankin naisen ajatukseen siitä, miten esimerkiksi liikunta voi nopeastikin kehollistaa ja sitä mukaa parantaa omaa kiinnostusta seksiin. Paikallaan makaaminen tekee kehosta jotenkin turhan ja ei-toivotun, sen käyttö taas palauttaa mieleen kokonaisvaltaisuuden. Oivalsin itse kehollistumisen merkityksen alkaessani harrastaa enemmän liikuntaa, vaikka en ole koskaan tuntenut ruumiittomuutta, on omastani tullut minulle liikkumisen (joka monen elämäntapaliikkujan mielestä on varmaan ihan lälläröintiä mutta minulle merkittävää) myötä ainakin tutumpi.
Tavallaan kehosta ja sen tarpeista irrottautuminen kuulostaa myös kiehtovalta vähän samalla tavalla kuin buddhalaisten munkkien hämmentävät temput ruumiinlämmön vaihtelemisen ja itsepalsamoinnin parissa. Tiedän ihmisiä jotka unohtavat syödä. En ikinä elämässäni voi kuvitella tuollaista tilannetta, että ruoka pääsisi unohtumaan jopa päiväksi (poikkeus tästä on suuri suru tai pelko, silloin perustarpeet katoavat hetkellisesti, ensimmäisenä ruokahalu ja sitten uni). Ajatus haltiotumis- ja eläytymiskyvystä, joka ylittää päivittäisen tarpeen on tavallaan ihana, siihen liittyy mielikuva kiihkeästä maalaamisesta tai kirjoittamisesta tai säveltämisestä, tai sitten suurisilmäisestä ja nopeasta kävelystä ympäri katuja. Ehkä tilassa viehättää sen yhteys rakastumiseen, muistan nimittäin nyt, että rakastuessakin ruokahalu katoaa ainakin hetkellisesti. Sellainen hengen voitto aineesta -tila (mitä rakastuminen ei sitten toisaalta todellakaan ole, haluaahan rakastuessa esimerkiksi jatkuvasti harrastaa seksiä, mikä on aika lihallista touhua).
Olisin silti falski ja naminamipositiivinen ja suotta asioita somaan pakettiin sullova jos väittäisin, etteikö omaan kehosuhteeseeni liittyisi paljon kummallista, kieroa ja ajoittain vaikeasti paikallistettavaa häpeää. Kun oma ruokasuhde on vinksahtanut siinä kahdentoista ikäisenä, en usko sen koskaan palautuvan täysin normaaliksi. Vaikka mitä normaali nyt sitten on, itse asiassa vähemmistö tuntemistani naisista suhtautuu syömiseen täysin traumattomasti (itse näitä asioita melko tarkalle virittyneiden rillien läpi katselevana pidän myös ylenmääräistä kiinnostusta vaikkapa erilaisiin "puhdistaviin" ruokavalioihin hiukkasen pakkomielteisenä, joskaan en mitenkään automaattisesti pahana juttuna). Omaan häpeään liittyy esimerkiksi se, että epäröin kirjoittaa häpeästäni koska en tiedä, haluanko vastata mahdollisiin lisäkysymyksiin (etenkin kun Lupiini on hyvin kaukana anonyymistä blogista). Oman avoimuuden rajat tulevat minulla joskus vastaan aivan yllättäen: saatan puhua joistain hyvinkin kipeistä asioista melko rauhallisena, mutta jossain vaiheessa haluan pontevasti sulkea ovet. Itsesuojelu on toki hyväkin asia, kaikilla on oikeus yksityisyyteen ja täysin henkilökohtaiseen rajojenmäärittelyyn. Toisaalta olen huomannut, että joskus se, kun pakottaa itsensä sanomaan tai kirjoittamaan aran asian julki, huomaakin, ettei se nyt niin kamalaa ollut, että yleensä ihmiset eivät käännä selkäänsä heikkoudelle eivätkä ala hekumoida sillä, että eipä tuollakaan niin hyvin mene kuin se yrittää esittää.
Sekin on kumma juttu, ettei sitä, että vartioi painoaan, saisi ikinä sanoa ääneen. Kaikki kepinlaihat Hollywood-tähdet ja mannekiinit vetoavat yksissä tuumin "geeneihin" ja "aineenvaihduntaan". Tunnen vissiin kolme tai neljä luonnostaan laihaa naista, muut ovat sitä joko merkittävän kontrollin tai sairastumisen (tai sitten kontrollista lauenneen sairastumisen) seurauksena. Ilmiö on sukua jollekin hämärälle "luonnonkauniin" käsitteelle, naisen kuuluisi olla viehättävä jotenkin myötäsyntyisesti. Purskahdan joskus sisäisesti räkänauruun kun kuulen jonkun miehen rakastavan eniten saunapuhtaita ja luonnollisia (koko luonnollinen-sana on oikeastaan kamala, sillä voi tuomita vaikka mitä, kuten homot ja naiset jotka eivät halua lapsia) naisia. Tuolla miehellä on päässään kaksi naishahmoa, törkeästi ylimeikattu suttero ja liehuvatukkainen naapurintyttö, eikä siihen päähän voi mahtua, kuinka paljon työtä (luultavasti usein enemmän) tuo naapurintyttö on ulkonäkönsä eteen tehnyt, airobiksannut ja ruskettanut ja opetellut meikkaamaan huomaamattomasti mutta samaan aikaan omia heikkouksia häivyttäen. Huvittavinta tuossa luonnollisen naisen rakastamisjulistuksessa on sellainen naisia hyvittelevä sävy, vähän kuten siinä kun joku mies kertoo ehdottomasti rakastavansa pienirintaisia naisia, että isot rinnat ovat oikeastaan tosi ällöttävät eikä kukaan oikeasti halua isorintaista naista, se on vain pornolehtien keksintöä. Yritäpä selittää tuollaiselle miehelle että on eniveis bimboa jos rakastuu naiseen RINTOJEN perusteella, koolla ei ole tuossa tilanteessa merkitystä, niin saa kuulla että "sä sanot noin vain koska olet isorintainen". Joo, niin just. Ehkä tuon luonnollisuus-sutturamaisuus-jaon takia olen aina puolisalaa viehättynyt överin performatiivisista bimbonaisista: he ovat jollain omintakeisella tavalla selättäneet tietyt odotukset ja pynttäytyvät ehkä eniten itseään varten. Kuten nyt vaikka Tuksu: eihän monikaan mies pidä pinkkiä barbimekkoa tai sähkönsinistä luomiväriä mitenkään seksikkäänä, Tuksu näyttää toteuttavan enemmänkin omia lapsuudenfantasioitaan. Tämän voisi päätellä myös siitä paneutuneisuudesta, jolla naista mollataan.
Joskus, hetkittäin harmittaa, etten ole tarpeeksi fiksu, kunnianhimoinen tai pitkäjänteinen ollakseni mediatutkija. Olisi siistiä paneutua ammatikseen enemmän tai vähemmän populaarin puolivillaisiin aiheisiin ja ruotia ne säie säikeeltä auki. Toisaalta olen myös iloinen etten ole tutkija, omassa kaveripiirissäni näyttää siltä, että mitä korkeampi koulutus, sen epävarmemmat tulot. Ja tällä hetkellä en kaipaa hirveästi epävarmuustekijöitä elämääni. Älyllisiä haasteita sen sijaan kaipaan, suunnittelen tällä hetkellä ensi syksyksi taidekursseja ja järjestötoimintaa, vaikka minun kai pitäisi ensisijaisesti suunnitella reunapehmusteita pinnasänkyyn.
keskiviikkona, kesäkuuta 10, 2009
Loppuraskauden keloja
Huomaan, kuten varmaan kaikki odottavat äidit huomaavat ajatusmaailmansa jossain määrin muuttuneen. Omalla kohdallani en voi puhua "arvojen muuttumisesta", oma arvomaailmani ei ole koskaan ollut niin työ- tai rahakeskeinen että uusi elämä voisi jotenkin kauheasti sitä keikauttaa. "Nyt oivallan mikä elämässä oikeasti on tärkeää"-läppä lasten ollessa kyseessä on aina vähän vieraannuttavaa, mutta olen oivaltanut esimerkiksi sen, etten toistaiseksi halua olla mukana "voisiko tän peruuttaa"-puheessa, joita monet raskaana olevat viljelevät. Huomio oli itselleni hyvin tärkeä, olen nimittäin ollut raskauden kanssa niin epävarma (ja olen joskus vieläkin, herään joka aamu ei-raskaana ja sen jälkeen muistan olevani raskaana ja sitten alan epäillä olenkohan sittenkään, kunnes Muna alkaa mellastaa siihen tyyliin ettei möyrettä voi vatsalaukun murinana sivuuttaa) että olen enemmän ja vähemmän tietoisesti säästänyt itseäni puhumalla raskaudesta melko etäännytettyyn ja sarkastiseen sävyyn. Perhevalmennuksessa tajusin tehneeni niin, koska olen kuvitellut menetykseen liittyvän tuskan olevan pienempi, jos en päästä raskauttani ihon alle. Mikä on ajatuksena mahdoton: olinhan aivan paskana oletetusta keskenmenosta ennen joulua, kun raskautta oli kasassa jotain kuusi viikkoa. Kun kuulin kanssaäitien puhuvan vauvoista inhoten en lähtenytkään läppään mukaan (vaikka en oikein vieläkään ole mikään vauvahullu) vaan ihmettelin mielessäni, miksi nuo ovat hankkiutuneet raskaaksi jos eivät ole asiasta tuon iloisempia ja samalla tunnistin defenssimekanismin: vähättelevä puhe äitiydestä on keino suojella itseään mahdollisilta pettymyksiltä. Itse olen vain huomannut, että keino ei toimi. Raskaus ja vauva sisälläni ovat läpäisseet minut: rakastan lastani jo nyt ja mikäli menettäisin sen (neuvolassa puhutaan aina "hän" mutta en puhu omin keuhkoin hengittävistäkään "hän"-muodossa joten en sikiöstäkään) mikään ei enää suojelisi minua surulta.
Olen myös miettinyt lapsettomuutta. Vaikka oma raskautuminen kävi kerrassaan käden käänteessä, olin valmiiksi varautunut odottamaan ja pohjustanut itseäni mahdolliseen pettymykseen (joskus mietin, onko tästä varaudu pahimpaan-piirteestäni MITÄÄN hyötyä, luultavasti ei). Olen nähnyt läheltä, että nämä lisääntymisasiat eivät ole yksinkertaisia, sekään, että heteropariskunnan molemmat osapuolet päättävät haluta lasta ei välttämättä riitä. Aiemmin luin lapsettomuusblogeja hiukan ihmetellen: en pystynyt samastumaan lapsettomien tuskaan (enkä pysty vieläkään, olisi röyhkeää väittää niin) ja ajattelin, että mikseivät nuo hanki itselleen jotain muuta sisältöä elämäänsä. Nyt luulen tajuavani paremmin lapsettomien piinan ja ne moniaat ajatuskulut joita pitää käydä läpi, kun kuukautiset alkavat kerta toisensa jälkeen ja hoidot epäonnistuvat. Pelko ajan kulumisesta, parisuhteen muuttuminen, seksuaalisuuden muuttuminen, koko elämän fokusoituminen yhteen tavoitteeseen. Jälkeläisen saamisen tarve on osin biologista, toki myös pitkälti kulttuurista. Kuten monissa rakkauteen liittyvissä asioissa, ei jälkeläisten hankkimisen halussakaan voi vedota pelkkään järkeen, ihmisiä ei voi ylipuhua esimerkiksi argumentilla "teitä ei ole tarkoitettu lisääntymään". En lainkaan osaa sanoa, olisinko itse halunnut lapsettomuushoitoja, luultavasti olisin, ainakin jonkinlaisia. Ja onhan myös niin, että monien lapsettomuus hoituu "pelkällä" lääkekuurilla, ilman ivf:ää tai vastaavaa. Eli lapsettomuushoito ei välttämättä aina tarkoita megalomaanista pakastus- ja pistosoperaatiota. Pitääkö yhteiskunnan sitten tukea näitä hoitoja? Kyllä mielestäni tiettyyn pisteeseen asti, vaikka lapsen saanti ei ole perusoikeus (kuten ei seksinkään) on se mitä ilmeisimmin useille ihmisille merkittävä onnen ja sisällön lähde. Ja tietysti paras olisi, jos adoptioprosesseja helpotettaisiin siten, etteivät ihmiset joutuisi odottamaan lastaan seitsemää vuotta... tästä adoptiosta en tosin tiedä kovinkaan paljoa, luultavasti jonoille on syynsä ja sääntely on näissä asioissa hyvästä. Liittyyhän adoptioonkin nimittäin ihmiskauppaa.
Vaikka turhaudunkin ajoittain siihen, että jotkut ei-niin-hyvät tutut puhuvat kanssani pelkästä raskaudesta, minua ei sentään ole alettu kohdella pelkkänä elatusastiana. Hermostun melko herkästi hyysäämisestä ja hössöttämisestä (esimerkiksi siitä, että minua kielletään kantamasta jotain tai huolestutaan, kun olen silmänkantamattomissa kymmenen minuuttia) ja tiedän samalla, että ihmiset tarkoittavat hyvää. En ole vain tottunut saamaan osakseni erityistä prinsessakohtelua enkä siten osaa saada asiasta erityisiä kiksejäkään (perhevalmennuksessa eräs tuleva iskä kyhnytti ja hieroi ja rapsutti tulevaa äitiä aivan taukoamatta: söpöä ja samaan aikaan hyvin vierasta, ravistelisin itseäni kuin märkä koira jos joku lähmisi minua joka jumalan sekunti julkisella paikalla). Kukaan ei ole kajonnut mahaani (paitsi sellaiset jotka saavatkin) eikä huolestunut siitä, että olen "loppuraskaudestakin kiinnostunut maailmanpolitiikasta" kuten jonkun blogin kommenttilaatikossa sanottiin. On helpottavaa, ettei minun luulla muuttuneen aivan toiseksi, olen luultavasti rummuttanut omaa versiotani raskaudesta niin äänekkäästi ettei kukaan ala olettaa minun uivan korvia myöten töppösmeressä. Olen myös miettinyt, että näinköhän kovin moni tuleva tai tuore äiti höpsötteleekään pelkkää vauva-asiaa, tuskin? Jos kaksi vieraahkoa äitiä kohtaa, on luontevaa puhua vauvoista, aivan kuten koirapuistossa puhutaan oman koiran metkuista ja mölperömerkeistä eikä vaikka pakolaiskysymyksestä (jos puhutaan, otan yleensä jalat alleni, pakolaiskysymyksestä vieraiden kanssa puhuvat kun ovat lähes poikkeuksetta näitä Pöntisen hengenheimolaisia). Useimmat äidit kun ovat muutakin kuin äitejä. Olen iloinen siitä, että Kallioon tulee nyt paljon vauvoja, talossammekin on yksi odottava pariskunta. Torkkelinmäen leikkipuistossa on taatusti moniarvoisempi meno kuin lapsuuteni pikkukaupunkilähiössä. Äiti sanoi, ettei ole eläissään tympääntynyt niin pahasti kuin istuessaan sen homogeenisen mamijoukon liepeillä. Onneksi äidillä oli työpaikka odottamassa ja minä pääsin perhepäivähoitoon: ainoana lapsena vieläkin joskus päätään nostava epäsosiaalisuuteni olisi luultavasti paljon määräävämpi piirre, jos minut olisi hoidettu kotona.
Olen alkanut pikku hiljaa siivoilla työpöytääni. Omia tavaroita minulla ei ole täällä paljoakaan, valokuva ja kynäteline ja hassu puuleppis sekä rasia, jossa säilytän klemmareita. En koskaan hankkinut itselleni viherkasvia, koska pelkäsin sen kuihtuvan vähitellen ilman ikkunan läheisyyttä, eikä kituvan elollisen katselu ole koskaan mukavaa. Muutenkin kauhean pyökkiviilu-sinitarransininen työtuoli-ympäristön koristelu tuntuu aika turhalta: rumalta tulee näyttämään joka tapauksessa. Ehkä en muutenkaan halunnut luoda liian lämmintä tai kodinomaista fiilistä työpisteelleni: haluan muistaa olevani töissä. Toisaalta olen kyllä kokenut paljon riemuntunteita tässä työtuolillani: ITunesin ihanat musiikkilöydöt ovat haltioineet minua kerta toisensa jälkeen ja innostaneet hyräilemään ja inisemään mukana: piirre, josta minut tullaan työyhteisössä varmaankin muistamaan, saanhan siitä aina väliin hyväntahtoista kuittailua.
Lisäys: Olen jo pari viikkoa tai ehkä pikemminkin kuukauden alkanut tuntea kummallista himoa nähdessäni katukivikasoja, kivipölyä tai hiekkaa. Katukivet eivät laukaise minussa globalisaatiokriittisen liikkeen äärilaidan black blockilaista vaan ikkunoiden hajottamisen sijaan tahtoisin jollain tavoin nauttia niitä kiviä, ehkä mahdollisesti hengittää niitä. Tiedän aivan hyvin, ettei kiviä voi syödä. Sama koskee asvalttityömaan tuoksua (aaaaah!), rautakauppoja ja käynnissä olevia, isoja työkoneita. Maanantaina viereeni ajoi valtava traktorintapainen ja minun oli pakko pysähtyä haistelemaan sen koneöljyistä tuoksua. Ihanaa! En yhtään tajua, mitä oikeastaan himoitsen, kivet voisivat viitata kalsiumiin, mutta juon luomupiimää ja nommaan kalkkitabletteja SEKÄ ladyvita plussia joka päivä. Haluaisin myös ratustella taululiituja. Parhaiten kivien- ja taululiitujen himon tyydyttävät Renniet, joita onkin pakko aina silloin tällöin syödä, närästys nimittäin kiusaa melkein päivittäin. Luin ei-syötäviin aineisiin kohdistuvista himoista, niitä kutsutaan Pica-oireiksi ja ne luetaan syömishäiriöiksi (!). Ajatus vakavasta psyykkisestä häiriöstä silloin, kun alan huokailla haaveellisesti ohittaessani asvalttityömaan tuntuu suunnilleen yhtä koomiselta kuin aikoinaan Päihdelinkissä tekemäni "oletko peliriippuvainen"-testi, johon vastasin totuudemukaisesti pelanneeni kerran 80-luvulla hedelmäpeliä Georg Otsilla ja sen jälkeen kaksi kertaa pajatsoa huoltoasemalla ja sain tuloksiksi "riskisi sairastua peliriippuvuuteen on kohonnut, ole tarkkana ja hae tarvittaessa apua". Minusta on oikeastaan hauskaa että minulla on tällainen himo, on paljon jännittävämpää haluta impata traktoria kuin mussuttaa appelsiineja, jota viimemainittua tein alkuraskaudessa kerrassaan omistautuneesti.
Olen myös miettinyt lapsettomuutta. Vaikka oma raskautuminen kävi kerrassaan käden käänteessä, olin valmiiksi varautunut odottamaan ja pohjustanut itseäni mahdolliseen pettymykseen (joskus mietin, onko tästä varaudu pahimpaan-piirteestäni MITÄÄN hyötyä, luultavasti ei). Olen nähnyt läheltä, että nämä lisääntymisasiat eivät ole yksinkertaisia, sekään, että heteropariskunnan molemmat osapuolet päättävät haluta lasta ei välttämättä riitä. Aiemmin luin lapsettomuusblogeja hiukan ihmetellen: en pystynyt samastumaan lapsettomien tuskaan (enkä pysty vieläkään, olisi röyhkeää väittää niin) ja ajattelin, että mikseivät nuo hanki itselleen jotain muuta sisältöä elämäänsä. Nyt luulen tajuavani paremmin lapsettomien piinan ja ne moniaat ajatuskulut joita pitää käydä läpi, kun kuukautiset alkavat kerta toisensa jälkeen ja hoidot epäonnistuvat. Pelko ajan kulumisesta, parisuhteen muuttuminen, seksuaalisuuden muuttuminen, koko elämän fokusoituminen yhteen tavoitteeseen. Jälkeläisen saamisen tarve on osin biologista, toki myös pitkälti kulttuurista. Kuten monissa rakkauteen liittyvissä asioissa, ei jälkeläisten hankkimisen halussakaan voi vedota pelkkään järkeen, ihmisiä ei voi ylipuhua esimerkiksi argumentilla "teitä ei ole tarkoitettu lisääntymään". En lainkaan osaa sanoa, olisinko itse halunnut lapsettomuushoitoja, luultavasti olisin, ainakin jonkinlaisia. Ja onhan myös niin, että monien lapsettomuus hoituu "pelkällä" lääkekuurilla, ilman ivf:ää tai vastaavaa. Eli lapsettomuushoito ei välttämättä aina tarkoita megalomaanista pakastus- ja pistosoperaatiota. Pitääkö yhteiskunnan sitten tukea näitä hoitoja? Kyllä mielestäni tiettyyn pisteeseen asti, vaikka lapsen saanti ei ole perusoikeus (kuten ei seksinkään) on se mitä ilmeisimmin useille ihmisille merkittävä onnen ja sisällön lähde. Ja tietysti paras olisi, jos adoptioprosesseja helpotettaisiin siten, etteivät ihmiset joutuisi odottamaan lastaan seitsemää vuotta... tästä adoptiosta en tosin tiedä kovinkaan paljoa, luultavasti jonoille on syynsä ja sääntely on näissä asioissa hyvästä. Liittyyhän adoptioonkin nimittäin ihmiskauppaa.
Vaikka turhaudunkin ajoittain siihen, että jotkut ei-niin-hyvät tutut puhuvat kanssani pelkästä raskaudesta, minua ei sentään ole alettu kohdella pelkkänä elatusastiana. Hermostun melko herkästi hyysäämisestä ja hössöttämisestä (esimerkiksi siitä, että minua kielletään kantamasta jotain tai huolestutaan, kun olen silmänkantamattomissa kymmenen minuuttia) ja tiedän samalla, että ihmiset tarkoittavat hyvää. En ole vain tottunut saamaan osakseni erityistä prinsessakohtelua enkä siten osaa saada asiasta erityisiä kiksejäkään (perhevalmennuksessa eräs tuleva iskä kyhnytti ja hieroi ja rapsutti tulevaa äitiä aivan taukoamatta: söpöä ja samaan aikaan hyvin vierasta, ravistelisin itseäni kuin märkä koira jos joku lähmisi minua joka jumalan sekunti julkisella paikalla). Kukaan ei ole kajonnut mahaani (paitsi sellaiset jotka saavatkin) eikä huolestunut siitä, että olen "loppuraskaudestakin kiinnostunut maailmanpolitiikasta" kuten jonkun blogin kommenttilaatikossa sanottiin. On helpottavaa, ettei minun luulla muuttuneen aivan toiseksi, olen luultavasti rummuttanut omaa versiotani raskaudesta niin äänekkäästi ettei kukaan ala olettaa minun uivan korvia myöten töppösmeressä. Olen myös miettinyt, että näinköhän kovin moni tuleva tai tuore äiti höpsötteleekään pelkkää vauva-asiaa, tuskin? Jos kaksi vieraahkoa äitiä kohtaa, on luontevaa puhua vauvoista, aivan kuten koirapuistossa puhutaan oman koiran metkuista ja mölperömerkeistä eikä vaikka pakolaiskysymyksestä (jos puhutaan, otan yleensä jalat alleni, pakolaiskysymyksestä vieraiden kanssa puhuvat kun ovat lähes poikkeuksetta näitä Pöntisen hengenheimolaisia). Useimmat äidit kun ovat muutakin kuin äitejä. Olen iloinen siitä, että Kallioon tulee nyt paljon vauvoja, talossammekin on yksi odottava pariskunta. Torkkelinmäen leikkipuistossa on taatusti moniarvoisempi meno kuin lapsuuteni pikkukaupunkilähiössä. Äiti sanoi, ettei ole eläissään tympääntynyt niin pahasti kuin istuessaan sen homogeenisen mamijoukon liepeillä. Onneksi äidillä oli työpaikka odottamassa ja minä pääsin perhepäivähoitoon: ainoana lapsena vieläkin joskus päätään nostava epäsosiaalisuuteni olisi luultavasti paljon määräävämpi piirre, jos minut olisi hoidettu kotona.
Olen alkanut pikku hiljaa siivoilla työpöytääni. Omia tavaroita minulla ei ole täällä paljoakaan, valokuva ja kynäteline ja hassu puuleppis sekä rasia, jossa säilytän klemmareita. En koskaan hankkinut itselleni viherkasvia, koska pelkäsin sen kuihtuvan vähitellen ilman ikkunan läheisyyttä, eikä kituvan elollisen katselu ole koskaan mukavaa. Muutenkin kauhean pyökkiviilu-sinitarransininen työtuoli-ympäristön koristelu tuntuu aika turhalta: rumalta tulee näyttämään joka tapauksessa. Ehkä en muutenkaan halunnut luoda liian lämmintä tai kodinomaista fiilistä työpisteelleni: haluan muistaa olevani töissä. Toisaalta olen kyllä kokenut paljon riemuntunteita tässä työtuolillani: ITunesin ihanat musiikkilöydöt ovat haltioineet minua kerta toisensa jälkeen ja innostaneet hyräilemään ja inisemään mukana: piirre, josta minut tullaan työyhteisössä varmaankin muistamaan, saanhan siitä aina väliin hyväntahtoista kuittailua.
Lisäys: Olen jo pari viikkoa tai ehkä pikemminkin kuukauden alkanut tuntea kummallista himoa nähdessäni katukivikasoja, kivipölyä tai hiekkaa. Katukivet eivät laukaise minussa globalisaatiokriittisen liikkeen äärilaidan black blockilaista vaan ikkunoiden hajottamisen sijaan tahtoisin jollain tavoin nauttia niitä kiviä, ehkä mahdollisesti hengittää niitä. Tiedän aivan hyvin, ettei kiviä voi syödä. Sama koskee asvalttityömaan tuoksua (aaaaah!), rautakauppoja ja käynnissä olevia, isoja työkoneita. Maanantaina viereeni ajoi valtava traktorintapainen ja minun oli pakko pysähtyä haistelemaan sen koneöljyistä tuoksua. Ihanaa! En yhtään tajua, mitä oikeastaan himoitsen, kivet voisivat viitata kalsiumiin, mutta juon luomupiimää ja nommaan kalkkitabletteja SEKÄ ladyvita plussia joka päivä. Haluaisin myös ratustella taululiituja. Parhaiten kivien- ja taululiitujen himon tyydyttävät Renniet, joita onkin pakko aina silloin tällöin syödä, närästys nimittäin kiusaa melkein päivittäin. Luin ei-syötäviin aineisiin kohdistuvista himoista, niitä kutsutaan Pica-oireiksi ja ne luetaan syömishäiriöiksi (!). Ajatus vakavasta psyykkisestä häiriöstä silloin, kun alan huokailla haaveellisesti ohittaessani asvalttityömaan tuntuu suunnilleen yhtä koomiselta kuin aikoinaan Päihdelinkissä tekemäni "oletko peliriippuvainen"-testi, johon vastasin totuudemukaisesti pelanneeni kerran 80-luvulla hedelmäpeliä Georg Otsilla ja sen jälkeen kaksi kertaa pajatsoa huoltoasemalla ja sain tuloksiksi "riskisi sairastua peliriippuvuuteen on kohonnut, ole tarkkana ja hae tarvittaessa apua". Minusta on oikeastaan hauskaa että minulla on tällainen himo, on paljon jännittävämpää haluta impata traktoria kuin mussuttaa appelsiineja, jota viimemainittua tein alkuraskaudessa kerrassaan omistautuneesti.
maanantaina, kesäkuuta 08, 2009
Ihana rakkauden juhla
Olin viikonloppuna häissä. Siviilivihkiminen tapahtui rantakalliolla ja häitä juhlittiin hilpeän mutkattomasti työväentalolla. Häälahjat pyydettiin ohjaamaan hyväntekeväisyysjärjestön tilille, mikä sai minut tuntemaan piston sydämessäni (meillä oli matkatili) ja pohtimaan, voisiko nimiäisjuhlien lahjajutut delegoida kätevästi vaikka Suomen Pakolaisavun hyväksi. Tiedän kyllä, että kun sukuun tulee ensimmäinen tyttö, olisi vähän julmaa riistää tädeiltä mahdollisuus antaa jotain ihanan prinsessaista. Koska emme kuitenkaan kannata prinsessaideologiaa ja tavaraakin tuntuu tunkevan koko ajan joka tuutista, olisi ehkä kätevintä jos ihmisten halu antaa lahjoja kanavoitaisiin hyödyllisesti? Onhan kyllä niin, että tilille maksaminen ei oikeasti tunnu yhtään niin mukavalta kuin lahjan valitseminen ja paketointi (rakastan lahjojen antamista). Mutkikasta! Olemme parina vuonna antaneet suuren osan joululahjoista yhteishyvinä kehitysmaalahjoituksina ja viime jouluna asiasta tuli hiukan kuittailua (tilanteessa jossa spontaanisti huudahdin "apua" kun eteen tuotiin pari-kolme säkillistä joululahjoja minulta kysyttiin "no hävettääkö" ilmeisesti siksi, että on jonkun logiikan mukaan arvokkaampaa antaa lahjaksi jääkaappimagneettipeli kuin turvallinen synnytys hiv-positiiviselle äidille). Hävetti, ja samaan aikaan suututti oma häpeä siitä, että toimi mielestään oikein olemalla kuormittamatta ihmisiä turhanaikaisella tingeltangelilla (vaikka rakastaa tingeltangelin antamista) ja siksi pidettiin pihinä. Hassua, miten paljon traumoja lahja-asioihin liittyy!
Hääpaikan edessä oli kyltti "tervetuloa ihanaan rakkauden juhlaan!" Se oli sulhasen huumoria, mutta jutussa piili kyllä vissi totuus. Nyt vihitty pariskunta on ollut yhdessä jo seitsemisen vuotta ja he näyttävät vain kiinnittyvän toisiinsa yhä vahvemmin elämättä kuitenkaan symbioosissa (ei kai kukaan seitsemän vuoden jälkeen symbioosissa kyllä eläkään?). He molemmat ovat hyväntuulisia, hauskoja ja jotenkin yleisvaloisia ihmisiä, vaikuttavat suhtautuvan elämään ihanan mutkattomasti repimättä kaikesta paitaansa. Heitä katsellessani mietin, kuinka paljon toivoisin, että omasta lapsestani kasvaisi sosiaalisesti suvereeni ja avoin ihminen. En itsekään ole mikään sulkeutuja, mutta huomaan selvästi omaan kasvamiseeni kuuluneen erottautumisenhalun ja siitä seuranneen ylemmyydentunnon sekä iloisten ja sosiaalisten ihmisten pitämisen jotenkin typerinä ja pinnallisina päiväperhoina. Mitä vanhemmaksi elän, sitä enemmän arvostan positiivisuutta ja ystävällisyyttä ihmisistä ja sitä vieraammalta kyräily ja käpertyminen tuntuvat. En halua kasvattaa Munaa uskomaan, että hän on hiukkasen muita parempi ja siten aavistuksen ylä- (eli ulkopuolella) muita, vaikka tuollainen ajattelu on minulle ateistina ja lihaa syömättömänä ihan liikaa läsnä jatkuvasti. Sellainen "uh miten ihmiset ovat typeriä"-kela (olen kyllä oikeastikin sitä mieltä, että ihmiset ovat suhteellisen typeriä ja sokeita ainakin vaalituloksen perusteella: Haloo, Persut ja Kristilliset, aargh) velloo mielessäni tuon tuostakin ja sitten yritän muistuttaa itselleni, että hei, et sä Luppis itsekään mikään penaalin terävin kynä ole, et poikkeuksellisen älykäs etkä poikkeuksellisen kaunis etkä poikkeuksellisen hyvä, mutta silti ihan kiva tyyppi.
Samojen hääjuhlien tiimoilta juttelin äidin kanssa puhelimessa. Mainitsin sinkkuna pitkään viihtyneen ystävän alkaneen pikku hiljaa seurustella. Äiti, joka oli ilmeisesti jotenkin herkällä tuulella, liikuttui puhelimessa ja alkoi selittää "kuinka niin kaunis tyttö menikin ihan hukkaan sinkkuna" ja "kyllä kaikkien ihmisten pitäisi löytää rakkaus". Tunsin itseni roistoksi ärsyyntyessäni toisen liikutuksesta, mutta se, että kauniit ihmiset ansaitsisivat enemmän rakkautta (tämä ulkonäkö- ja naiseusteema on ollut yksi vuosikausien kantavia riitateemoja minun ja äidin välisissä skismoissa) ja puhe siitä, mitä "kaikki ihmiset tarvitsevat" saivat minut väittämään vastaan. Luojan kiitos onnistuin kerrankin ilmaisemaan itseäni niin diplomaattisesti, ettei riitaa tullut (riitamme lähtevät liikkeelle juuri tällaisista keskusteluista: en osaa olla väittämättä vastaan kuullessani jyrääviä yleistyksiä ja sitten olenkin jo varsinainen hirviö vähätellessäni toisen tunteita ja saan pyydellä anteeksi miljoona kertaa sekä sähköpostissa että suullisesti... jos tiedätte keinon, miten sanoa loukkaamatta vastaan ihmiselle, joka kulkee muiden yli silkkaa hyvää tahtoaan ja auttamishaluaan, kertokaa, siitä olisi minulle apua) ja sain selitettyä, että omasta mielestäni kaikkien ei tarvitse muuttaa avoliittoon ja tehdä vauveleita ja että tiedän monta onnellista sinkkua ja että onni ei asu kenenkään toisen taskussa. Joskus huomaan, että minun oletetaan tällaisena seurustelutaipuvaisena ja melko kotikeskeisenä ihmisenä olevan sitä mieltä, että oma elämäntapani olisi jotenkin ideaali. En todellakaan ajattele niin, se, että olen päätynyt elämässäni melko traditionaalisiin ratkaisuihin ei tarkoita sitä, ettenkö olisi kiinnostunut muistakin vaihtoehdoista ja ettenkö itsekin olisi toivonut etenkin nuorempana olleeni vähemmän läheisriippuvainen ja kykenevämpi seisomaan omilla jaloillani... minua harmittaa edelleen hiukkasen, etten ole ikinä asunut yksin ulkomailla.
Parisuhdeorientoituneisuudestani huolimatta olen myös hiljattain (Facebook-testejä tehdessäni!) tajunnut, etten voi ruksittaa kyllä-kohtaa kysymyksestä "oletko romanttinen?" En ole, en nimittäin usko romanttisen parisuhderakkauden kaikenvoittavuuteen enkä kaikenkestävyyteen (toisaalta uskon kyllä OMAAN parisuhteeseeni hyvin vahvasti, en esimerkiksi ikinä epäile meidän eroavan). Romanttiset tarinat eivät uppoa minuun, ellei niillä ole todella morbidia sivusävyä ja elleivät ne pääty huonosti (tästä syystä eräs lempikirjoistani on Lolita ja lempielokuvista Katkera kuu). 90-luvulla esitetyssä kotimaisessa Vuoroin vieraissa -sarjassa perin juurin muiden liemissä muhinut pääpari päätyi viimeisessä jaksossa takaisin yhteen. Kun väitin ääneen jossain porukassa (90-luvulla elettiin vielä aikamoisessa yhtenäiskulttuurissa mitä tv-sarjoihin tulee: kaikki seurasivat kyseistä sarjaa joten siitä oli helppo keskustella) että pääparin uusonni ei taatusti tule olemaan kestävää, niin paljon kärhämää ja pettämiseen johtanutta painolastia heillä oli jo ennestään, saati sitten lukuisten sivusuhteiden jälkeen, minulle suutahdettiin moisesta kyynisyydestä. Suunnilleen sama tapahtui kun Sinkkuelämää -leffan jälkeen päivittelin ääneen sitä, miksi Miranda ja Steve vaivautuivat vielä yrittämään, olihan alusta asti selvää että nuo kaksi eivät sovi yhteen vaan parisuhde tulee aina sisältämään liikaa halua muuttaa toinen samanlaiseksi kuin itse, ja että he tulevat salettiin leffan jatko-osassa eroamaan ja luultavasti käymään läpi verisen huoltajuuskiistan. Ihmisillä, ehkä erikoisesti naisilla tuntuu olevan äärettömän vahva halu uskoa onnellisiin loppuihin.
Mitä enemmän ikää karttuu, sitä vahvemmin alan itse kannattaa eroamista ratkaisuna parisuhdeongelmiin (etenkin jos suhteessa ei ole lapsia ja toisaalta erityisesti jos siinä on lapsia). Eroaminen on mielettömän rohkeaa, niin rohkeaa, etten voisi tuomita ihmistä, joka ei ikinä tule rohkaistumaan. Ja toisaalta, ihailen tavattomasti sitä, joka uskaltaa erota ja saa palkinnokseen jotain aivan uutta ja ihanaa. Kun taannoin pohdimme ystävän kanssa fraasia "nykyään pariskunnat luovuttavat aivan liian helposti" emme keksineet yhtään konkreettista esimerkkiä. Asia tuntuu olevan aivan päin vastoin, sinnitellään pitkäänkin yhdessä vaikka suhde on muuttunut kauan sitten välinpitämättömäksi tai riitaiseksi. Riuhtaisun aiheuttamaa kipua pelätään, ihan aiheellisesti. En ole läheisriippuvaisena mitenkään paras kommentoija tähän asiaan, pidän jossain määrin hyvänä tuurina sitä, että minulla on ollut pääosin pelkästään hyviä seurustelukokemuksia (ja kivuliain erokin tapahtui hyvässä "olemme kasvaneet erillemme"-yhteisymmärryksessä), olisin saattanut itse roikkua jonkunkin aikaa tuhoisassa suhteessa. Vaikka sitten toisaalta, alistuminen ja epävarmuudessa eläminen ovat minulle niin sietämättömiä tiloja, että olisin ehkä pontevoitunut jossain vaiheessa kunnon repäisyyn. Eräs viisas ystävä rohkaistui runsas vuosi sitten lähtemään kipeästä ja alistavasta parisuhteesta yritettyään ja typistettyään itseään ensin pitkään. Hän kulki aikansa yksin, suri ja vihasikin ensin, eheytyi hiljakseen, hoiti ja tutki itseään. Huomattuaan olevansa kunnolla jaloillaan ja vahva hän antoi itselleen tilaisuuden rakastua. Nyt hän elää onnellisena uudessa parisuhteessa (ja on vielä raskaanakin). Tuo ystävä on minulle jonkinlainen idoli itsetutkiskelun ja kasvamisen saralla, en voi kuin ihaillen kuunnella hänen varmaa ja oivaltavaa puhettaan. Minua onni on potkinut parisuhdejutuissa (tai no okei, otan kyllä itsekin onnistumisestani kredittiä: minua on lapsena rakastettu niin paljon, että uskon olevani rakastamisen arvoinen ja uskallan rakastaa itsekin... tai siis hmm, annan kredittiä vanhemmilleni tuosta. Ja toki itsellenikin, olen aina panostanut rakkauteen täysillä ja joskus taistellutkin ja huomannut, että jos omaan asiaansa uskoo, sen puolesta kannattaa todella tehdä työtä. Ja olen myös aina omalla kohdallani pitänyt itsestäänselvänä, että mikäli pitäisi valita työn ja perheen välillä, valitsisin perheen, onneksi ei tosin tarvitse valita) mutta kaikkia ei ole. Eikä parisuhteen noin ylipäätään tarvitse olla se paras vaihtoehto oman onnen kannalta. Onneksi nykyään eletään näin monimuotoista ja sallivaa aikaa! Naimisiin ei tarvitse mennä parikymppisenä nallin napsahdettua ja lopettaa opiskeluja ja pettyä elämässä. Lapsen saa tehdä yksin (jos on nainen, miehille se on vaikeampaa) tai olla kokonaan tekemättä. Oman elämän haltuunotto on jos ei helppoa niin ainakin mahdollista.
Hääpaikan edessä oli kyltti "tervetuloa ihanaan rakkauden juhlaan!" Se oli sulhasen huumoria, mutta jutussa piili kyllä vissi totuus. Nyt vihitty pariskunta on ollut yhdessä jo seitsemisen vuotta ja he näyttävät vain kiinnittyvän toisiinsa yhä vahvemmin elämättä kuitenkaan symbioosissa (ei kai kukaan seitsemän vuoden jälkeen symbioosissa kyllä eläkään?). He molemmat ovat hyväntuulisia, hauskoja ja jotenkin yleisvaloisia ihmisiä, vaikuttavat suhtautuvan elämään ihanan mutkattomasti repimättä kaikesta paitaansa. Heitä katsellessani mietin, kuinka paljon toivoisin, että omasta lapsestani kasvaisi sosiaalisesti suvereeni ja avoin ihminen. En itsekään ole mikään sulkeutuja, mutta huomaan selvästi omaan kasvamiseeni kuuluneen erottautumisenhalun ja siitä seuranneen ylemmyydentunnon sekä iloisten ja sosiaalisten ihmisten pitämisen jotenkin typerinä ja pinnallisina päiväperhoina. Mitä vanhemmaksi elän, sitä enemmän arvostan positiivisuutta ja ystävällisyyttä ihmisistä ja sitä vieraammalta kyräily ja käpertyminen tuntuvat. En halua kasvattaa Munaa uskomaan, että hän on hiukkasen muita parempi ja siten aavistuksen ylä- (eli ulkopuolella) muita, vaikka tuollainen ajattelu on minulle ateistina ja lihaa syömättömänä ihan liikaa läsnä jatkuvasti. Sellainen "uh miten ihmiset ovat typeriä"-kela (olen kyllä oikeastikin sitä mieltä, että ihmiset ovat suhteellisen typeriä ja sokeita ainakin vaalituloksen perusteella: Haloo, Persut ja Kristilliset, aargh) velloo mielessäni tuon tuostakin ja sitten yritän muistuttaa itselleni, että hei, et sä Luppis itsekään mikään penaalin terävin kynä ole, et poikkeuksellisen älykäs etkä poikkeuksellisen kaunis etkä poikkeuksellisen hyvä, mutta silti ihan kiva tyyppi.
Samojen hääjuhlien tiimoilta juttelin äidin kanssa puhelimessa. Mainitsin sinkkuna pitkään viihtyneen ystävän alkaneen pikku hiljaa seurustella. Äiti, joka oli ilmeisesti jotenkin herkällä tuulella, liikuttui puhelimessa ja alkoi selittää "kuinka niin kaunis tyttö menikin ihan hukkaan sinkkuna" ja "kyllä kaikkien ihmisten pitäisi löytää rakkaus". Tunsin itseni roistoksi ärsyyntyessäni toisen liikutuksesta, mutta se, että kauniit ihmiset ansaitsisivat enemmän rakkautta (tämä ulkonäkö- ja naiseusteema on ollut yksi vuosikausien kantavia riitateemoja minun ja äidin välisissä skismoissa) ja puhe siitä, mitä "kaikki ihmiset tarvitsevat" saivat minut väittämään vastaan. Luojan kiitos onnistuin kerrankin ilmaisemaan itseäni niin diplomaattisesti, ettei riitaa tullut (riitamme lähtevät liikkeelle juuri tällaisista keskusteluista: en osaa olla väittämättä vastaan kuullessani jyrääviä yleistyksiä ja sitten olenkin jo varsinainen hirviö vähätellessäni toisen tunteita ja saan pyydellä anteeksi miljoona kertaa sekä sähköpostissa että suullisesti... jos tiedätte keinon, miten sanoa loukkaamatta vastaan ihmiselle, joka kulkee muiden yli silkkaa hyvää tahtoaan ja auttamishaluaan, kertokaa, siitä olisi minulle apua) ja sain selitettyä, että omasta mielestäni kaikkien ei tarvitse muuttaa avoliittoon ja tehdä vauveleita ja että tiedän monta onnellista sinkkua ja että onni ei asu kenenkään toisen taskussa. Joskus huomaan, että minun oletetaan tällaisena seurustelutaipuvaisena ja melko kotikeskeisenä ihmisenä olevan sitä mieltä, että oma elämäntapani olisi jotenkin ideaali. En todellakaan ajattele niin, se, että olen päätynyt elämässäni melko traditionaalisiin ratkaisuihin ei tarkoita sitä, ettenkö olisi kiinnostunut muistakin vaihtoehdoista ja ettenkö itsekin olisi toivonut etenkin nuorempana olleeni vähemmän läheisriippuvainen ja kykenevämpi seisomaan omilla jaloillani... minua harmittaa edelleen hiukkasen, etten ole ikinä asunut yksin ulkomailla.
Parisuhdeorientoituneisuudestani huolimatta olen myös hiljattain (Facebook-testejä tehdessäni!) tajunnut, etten voi ruksittaa kyllä-kohtaa kysymyksestä "oletko romanttinen?" En ole, en nimittäin usko romanttisen parisuhderakkauden kaikenvoittavuuteen enkä kaikenkestävyyteen (toisaalta uskon kyllä OMAAN parisuhteeseeni hyvin vahvasti, en esimerkiksi ikinä epäile meidän eroavan). Romanttiset tarinat eivät uppoa minuun, ellei niillä ole todella morbidia sivusävyä ja elleivät ne pääty huonosti (tästä syystä eräs lempikirjoistani on Lolita ja lempielokuvista Katkera kuu). 90-luvulla esitetyssä kotimaisessa Vuoroin vieraissa -sarjassa perin juurin muiden liemissä muhinut pääpari päätyi viimeisessä jaksossa takaisin yhteen. Kun väitin ääneen jossain porukassa (90-luvulla elettiin vielä aikamoisessa yhtenäiskulttuurissa mitä tv-sarjoihin tulee: kaikki seurasivat kyseistä sarjaa joten siitä oli helppo keskustella) että pääparin uusonni ei taatusti tule olemaan kestävää, niin paljon kärhämää ja pettämiseen johtanutta painolastia heillä oli jo ennestään, saati sitten lukuisten sivusuhteiden jälkeen, minulle suutahdettiin moisesta kyynisyydestä. Suunnilleen sama tapahtui kun Sinkkuelämää -leffan jälkeen päivittelin ääneen sitä, miksi Miranda ja Steve vaivautuivat vielä yrittämään, olihan alusta asti selvää että nuo kaksi eivät sovi yhteen vaan parisuhde tulee aina sisältämään liikaa halua muuttaa toinen samanlaiseksi kuin itse, ja että he tulevat salettiin leffan jatko-osassa eroamaan ja luultavasti käymään läpi verisen huoltajuuskiistan. Ihmisillä, ehkä erikoisesti naisilla tuntuu olevan äärettömän vahva halu uskoa onnellisiin loppuihin.
Mitä enemmän ikää karttuu, sitä vahvemmin alan itse kannattaa eroamista ratkaisuna parisuhdeongelmiin (etenkin jos suhteessa ei ole lapsia ja toisaalta erityisesti jos siinä on lapsia). Eroaminen on mielettömän rohkeaa, niin rohkeaa, etten voisi tuomita ihmistä, joka ei ikinä tule rohkaistumaan. Ja toisaalta, ihailen tavattomasti sitä, joka uskaltaa erota ja saa palkinnokseen jotain aivan uutta ja ihanaa. Kun taannoin pohdimme ystävän kanssa fraasia "nykyään pariskunnat luovuttavat aivan liian helposti" emme keksineet yhtään konkreettista esimerkkiä. Asia tuntuu olevan aivan päin vastoin, sinnitellään pitkäänkin yhdessä vaikka suhde on muuttunut kauan sitten välinpitämättömäksi tai riitaiseksi. Riuhtaisun aiheuttamaa kipua pelätään, ihan aiheellisesti. En ole läheisriippuvaisena mitenkään paras kommentoija tähän asiaan, pidän jossain määrin hyvänä tuurina sitä, että minulla on ollut pääosin pelkästään hyviä seurustelukokemuksia (ja kivuliain erokin tapahtui hyvässä "olemme kasvaneet erillemme"-yhteisymmärryksessä), olisin saattanut itse roikkua jonkunkin aikaa tuhoisassa suhteessa. Vaikka sitten toisaalta, alistuminen ja epävarmuudessa eläminen ovat minulle niin sietämättömiä tiloja, että olisin ehkä pontevoitunut jossain vaiheessa kunnon repäisyyn. Eräs viisas ystävä rohkaistui runsas vuosi sitten lähtemään kipeästä ja alistavasta parisuhteesta yritettyään ja typistettyään itseään ensin pitkään. Hän kulki aikansa yksin, suri ja vihasikin ensin, eheytyi hiljakseen, hoiti ja tutki itseään. Huomattuaan olevansa kunnolla jaloillaan ja vahva hän antoi itselleen tilaisuuden rakastua. Nyt hän elää onnellisena uudessa parisuhteessa (ja on vielä raskaanakin). Tuo ystävä on minulle jonkinlainen idoli itsetutkiskelun ja kasvamisen saralla, en voi kuin ihaillen kuunnella hänen varmaa ja oivaltavaa puhettaan. Minua onni on potkinut parisuhdejutuissa (tai no okei, otan kyllä itsekin onnistumisestani kredittiä: minua on lapsena rakastettu niin paljon, että uskon olevani rakastamisen arvoinen ja uskallan rakastaa itsekin... tai siis hmm, annan kredittiä vanhemmilleni tuosta. Ja toki itsellenikin, olen aina panostanut rakkauteen täysillä ja joskus taistellutkin ja huomannut, että jos omaan asiaansa uskoo, sen puolesta kannattaa todella tehdä työtä. Ja olen myös aina omalla kohdallani pitänyt itsestäänselvänä, että mikäli pitäisi valita työn ja perheen välillä, valitsisin perheen, onneksi ei tosin tarvitse valita) mutta kaikkia ei ole. Eikä parisuhteen noin ylipäätään tarvitse olla se paras vaihtoehto oman onnen kannalta. Onneksi nykyään eletään näin monimuotoista ja sallivaa aikaa! Naimisiin ei tarvitse mennä parikymppisenä nallin napsahdettua ja lopettaa opiskeluja ja pettyä elämässä. Lapsen saa tehdä yksin (jos on nainen, miehille se on vaikeampaa) tai olla kokonaan tekemättä. Oman elämän haltuunotto on jos ei helppoa niin ainakin mahdollista.
tiistaina, kesäkuuta 02, 2009
Itsevarmoja sutturoita
Ostin Maailmakylästä tänä vuonna kamputsealaisen ruokalautasen lisäksi vain Anna Kontulan uuden pamfletin (enkä esimerkiksi hippilaukkua tai korvakoruja kuten yleensä, olen melkein ylpeä itsestäni ellei rehellinen vastaus ostamattomuuteen olisi, että vuodet ovat tehneet minut krantuksi ja peruninka-henkisiä tukkaan takertuvia koruja vierastavaksi). Pamflettihan julistaa sanomaa, jonka mukaan valtavirtafeministeillä on ongelmia hyväksyä naisilta muuta kuin yksiavioista ja tasavertaista pehmoseksuaalisuutta. Voi ihan hyvin olla, itse olen pysytellyt "valtavirta"feminismistä aina sen verran sivussa, etten tarkalleen osaa sanoa. Tuntemani feministit ovat valtaosin hyvinkin väljäkatseisia seksuaalisesti, eivät esimerkiksi suoralta kädeltä tuomitse pornoa. En tuomitse minäkään, se, että pornossa on paljon ällöttäviä lieveilmiöitä ja että se on pääosin melko epäesteettistä ähellystä, ei nähdäkseni poista sen tietynlaista tarpeellisuutta. Ja missä "pornon" raja sitten kulkee, ei ainakaan kaupallisuudessa. Ovathan lukijoiden nettiin ilmaiseksi kirjoittamat seksifantasiatkin kai pornoa? No, se siitä, omasta seksuaalisuudestani en ala sen enempää Lupiinissa kirjoittaa, intiimiyden rajat kulkevat minulla tässä kohtaa ja sitäpaitsi inhoan sitä "minulla on todella vahva libido"-läppää, jota naisten tuntuu joskus kuuluvan harrastaa ihan vain vakuuttaakseen, etteivät ole kylmiä kampeloita sängyssä. Ihan kuin sillä olisi mitään väliä suurimman osan kommunikaatiosta kannalta, että kuinka usein saa seksiä ja miten monta kertaa tulee joka kerta.
Joka tapauksessa, pamfletti ei hirveästi hytkäyttänyt. On tietysti hauskaa lukea naistutkimusta, joka ei heti kättelyssä vaadi vierelleen sivistyssanakirjaa ja Kristevan peruskäsitteistön tuntemusta, mutta tuon tyyppistä fiilispohjaista jutustelua omista rinnoista, kaukorakkauksista ja oikeudesta omaan ruumiiseen voisi lukea jostain lukion äikäntunnin esseestä (sellaisesta jossa viljellään jatkuvasti fraasia "herää kysymys"). Ja ainakin minulle on ihan itsestänselvää, että tasa-arvon ja huulipunan käytön voi yhdistää, en tarvitse aiheesta erillisiä vakuutteluita. Kirjan naiset tunsivat puolinaista häpeää omista alistusfantasioistaan. En pystynyt ihan samastumaan siihenkään: itse näen, että seksin maailma on melko lailla irrallaan arkielämästä ja että siihen kuuluvat aika härskit ja kummallisetkin ajatuskulut, jotka ovat nimen omaan ajatuskulkuja. En näe tarpeelliseksi erikseen vakuuttaa, että nainen joka fantasioi väkisin ottamisesta, ei halua tosielämässä tulla raiskatuksi. Sehän on ihan selvää! Ajatus siitä, että olisi joku feminismin haara joka 2000-luvulla vakavissaan kieltäisi naisia fantasioimasta alistamisesta tuntuu kaukaiselta. Eivätköhän nuo jääneet 70-luvulle? Eikä Suomessa ymmärtääkseni ole feministipiireissä ikinä hirveästi keskitytty seksuaalisuuden rankomiseen vaan työ on käyty ihan muilla rintamilla, lakeihin ja edustuksiin keskittyen. Toisin oli muualla Euroopassa, minulla on yksi superäklöttävä naisen seksuaalisuutta käsittelevä käännöskirja 80-luvun alusta, jossa todetaan penetraation itsessään olevan patriarkaatin sortoa ja että oikestaan parasta olisi olla lesbo jo ihan poliittisista syistä. Kirjan kuvituksena on kauheita piirroksia naisista sängyssä keskenään, naisilla on ilmeisesti patriarkaatin naiskuvan vastapainona valtavan paksut nilkat ja pienet, epämuodostuneet rinnat. Uh.
Muutama huomio kirjassa kuitenkin miellytti ja ajattelutti, koska ne sivusivat samoja aiheita, joita olen itsekin naisena miettinyt. Vuoden takainen tekstarikohu, jonka seurauksena ulkoministeri joutui eroamaan kirvoitti tapahtuessaan erityisesti naisissa hämmentävää raivoa kohun naisosapuolta, Johanna Tukiaista kohtaan. Olin ilahtunut, että joku muukin feministi pani tuon vinksahtaneen vihareaktion merkille. Tuksua on solvattu viimeisen vuoden aikana armotta, naurettu ja pilkattu ja ihmetelty tuohtuneena, miten sellainen ylimeikattu pullukka lehmä kehtaa kuvitella olevansa kaunis ja seksikäs. Naisten Tuksuun kohdistama viha muistuttaa minua aina eräästä Ricky Lake Shown (muistatteko tuon maanmainion keskusteluohjelman joka oli jonkinlainen kevytversio Jerry Springeristä) jaksosta, jossa käsiteltiin kolmiodraamoja. Kun lavalle marssi perheenrikkoja punaisessa minimekossa, alkoivat yleisön naiset huutaa raivoissaan "läski huora" ja "opettele pukeutumaan". Pulleaa ja epäsiistiä yleisöä vitutti kaikkein eniten se, että reippaasti ylipainoinen nainen oli iljennyt vetää päälleensä seksikkään minimekon ja kehtasi aivan ilmiselvästi kuvitella näyttävänsä siinä hyvältä. Koko kolmiodraaman puinti peittyi toistuvien yleisöpuheenvuorojen alle, kun joka ikinen yleisön naisjäsen halusi kertoa, että lavan minimekkopulluka ei TODELLAKAAN ole kaunis vaan ällöttävä. Naiset tuntuvat hämmästyttävän usein kokevan uhkana tilanteen, jossa kanssasisar luulee itsestään liikoja. Tuo harhaluulo pitää ampua alas kunnon tykistöllä, ettei egomaanikko vain jäisi luuloon, että hän on arvokas tai kaunis tai lahjakas. Erityisen tragikoomista ilmiö on juuri Tuksun tapauksessa, kun kyseessä on selkeästi nainen jolla on mielenterveyshäiriöitä, alkoholismia ja itsetuhoista käyttäytymistä. Ja jota on lyöty jo todella pitkään ja todella säälittä, joka on epäilemättä jossain määrin johtanut nykyiseen sekoiluun. Tuksu on vähän kuten se koulun kiusatuin reppana, jota kaikki voivat rauhassa käydä muksauttamassa mahaan nyrkillä ilman pelkoa kostotoimenpiteistä.
No, joka tapauksessa, kirja ei huulipunakansineen kertonut minulle kovinkaan paljoa uutta. Sen sijaan kirja kirvoitti Lumiksen kanssa mielenkiintoisen keskustelun siitä, miten jotkut harvat naiset porskuttavat eteenpäin häpeilemättömällä pokalla. Vaatii epäilemättä todella vahvaa kanttia asettua julkisesti puoltamaan prostituoituja (kuten Kontula teki Punaisessa eksoduksessa) ja saada pahimmillaan sekä feministien että AT-miesten (tosin jälkimmäisten vihan kohteeksi joutumiseen tuntuu riittävän että on nainen) tuohtunut nettikohina niskoilleen. Etenkin kun aiheina ovat seksi ja sukupuolten väliset jännitteet, on oltava rohkea, että kestää kaiken sen asiayhteydestään irroitetun vääntelyn ja tahallaanväärinymmärtämisen, jota lehdistö ja sitä mukaa "kansa" alkaa toistaa. Hyvä esimerkki sukupuolisodan roihahtamisesta oli taannoinen Timo Hännikäisen "Ilman" (jota en ole vielä lukenut), ansiokas ja monitahoinen esseekokoelma runtattiin naisvihamieliseksi ruikutukseksi (menin hetkeksi itsekin tuohon lankaan) ja kaikki naiset kertoivat lehdissä kilvan, että he eivät ainakaan kuuna kullanvalkeana panisi Hännikäistä. Kirjan muut avut hukkuivat seksikohun alle täysin, vähän kuten tämän uuden Kontulan pamfletin sisältö uhkasi kadota "raiskauskohun" taakse. Totesimme, että useimmilla naisilla käytöstä ja tekoja säätelee kontrolloiva yliminä, joka estää mokaamasta ja vaikuttamasta naurettavalta, mutta samalla myös asettaa melkoisia esteitä menestymiselle. Muutamia poikkeuksia on, ystävistäni kaikkein näkyvimmän karriäärin tehnyt tuntuu suhtautuvan omiin virheisiinsä suorastaan hilpeästi ja ihailtavan jalat maassa-tyyliin eikä ainakaan jää mäihväämään mokiaan vuosikausiksi, kuten useat naiset tekevät, piiskavat itseään kerta toisensa jälkeen julkisesta sekoamisesta sanoissa tai kiireessä kyhätystä esseestä josta tuli pelkkä kakkonen (olen kuullut niistäkin naisista, jotka käyvät kaikki yliopiston tai ammattikorkean kurssit uudelleen, jos arvosanaksi on tullut nelosta alempi, siitäkin huolimatta että heidän täytyy jollain tasolla tietää, ettei ketään kiinnosta hittojen verta työelämässä se, minkä arvosanan sait johdatus organisaatioviestintään-kurssista). Tietty suvereenius, luottamus siihen, että ilman mittavia ennakkotietojakin voi pärjätä (ja on pakkokin, kaikesta ei voi tietää kaikkea) on useimmiten miesten juttu. En tiedä, onko menestys itsessään niin tavoiteltavaa, mutta olisi kovin toivottavaa kyetä luottamaan itseensä ja omaan ääneensä. Nämä itsetuntoiset ja äänekkäät naiset harvemmin sortuvat kanssasisarten panetteluun, koska he ovat juuri niitä, jotka luulevat itsestään paljon. Ja usein suurilla luuloilla pääsee pitkälle.
Mitenköhän omalle kunnianhimolle käy äitiyslomalla? En pidä itseäni kovin kunnianhimoisena enkä paheksu naisia jotka jäävät hoitovapaalle (kuten on muotia tehdä ns valtavirtafeministien parissa, tai ainakin siltä vaikuttaa. Joskus aina ihmettelen, mitä ihmeen olkinukkeja tuossa hoitovapaa-töissäkäyvä äiti-dikotomiassa ammuskellaan. Toisiaan vastassa seisovat itsekäs ja kasvatusta laiminlyövä, kymmentuntista työpäivää puskeva uraäiti ja täytekakkuja väkertävä kotimamma, joka pukkaa mukuloita kolmen vuoden välein ja ihmettelee sitten, miksei ole työmarkkinoilla validia tavaraa. En tiedä yhtäkään naista joka mahtuisi noihin raameihin ja tähän ikään mennessä olen kuitenkin ehtinyt tavata naisia ja äitejä hyvinkin erilaisissa yhteyksissä). Itse en tässä vaiheessa näe itseäni kotona kovin montaa vuotta, lähinnä siksi, että minulla on aikuiskontaktien vähetessä taipumus käydä surumieliseksi, mikäli tilannetta kestää pitkään. Ja jonkinlainen selvä itsensä toteuttamisen tarve minussa kytee ja koska olen käsitöissä aivan surkea tunari, en usko saavani luovuuttani kanavoitua pienten villatakkien kutomisen kautta (vaikka olisikin ihan superihana ajatus värjätä itse langat ja tehdä niistä lastenvaatteita). Ja kyllä tunnustuskin minua hivelee ja parhaiten saan aikaan asioita toimeksiannolla ja deadlinella. Nyt ei varmaan ole oikea aika ajatella katkolle joutuvaa "uraa" vaan ihan muita asioita ja vähitellen myös mahdollista uudelleenkouluttautumista. Tai sitten ei, olen tässä ajoittain melko surumielisiäkin jäähyväisiä nykyiselle työlleni jättäessäni tajunnut, että olen visuaalisesti ihan mukavan lahjakas ja tietotaitoakin on kahden ja puolen vuoden katkeamattoman työssäkäynnin seurauksena kertynyt paljon. Ja että vaikka ammattini on herkkä suhdanteille, sillä on aivan mahdollista työllistyä uudelleenkin.
Joka tapauksessa, pamfletti ei hirveästi hytkäyttänyt. On tietysti hauskaa lukea naistutkimusta, joka ei heti kättelyssä vaadi vierelleen sivistyssanakirjaa ja Kristevan peruskäsitteistön tuntemusta, mutta tuon tyyppistä fiilispohjaista jutustelua omista rinnoista, kaukorakkauksista ja oikeudesta omaan ruumiiseen voisi lukea jostain lukion äikäntunnin esseestä (sellaisesta jossa viljellään jatkuvasti fraasia "herää kysymys"). Ja ainakin minulle on ihan itsestänselvää, että tasa-arvon ja huulipunan käytön voi yhdistää, en tarvitse aiheesta erillisiä vakuutteluita. Kirjan naiset tunsivat puolinaista häpeää omista alistusfantasioistaan. En pystynyt ihan samastumaan siihenkään: itse näen, että seksin maailma on melko lailla irrallaan arkielämästä ja että siihen kuuluvat aika härskit ja kummallisetkin ajatuskulut, jotka ovat nimen omaan ajatuskulkuja. En näe tarpeelliseksi erikseen vakuuttaa, että nainen joka fantasioi väkisin ottamisesta, ei halua tosielämässä tulla raiskatuksi. Sehän on ihan selvää! Ajatus siitä, että olisi joku feminismin haara joka 2000-luvulla vakavissaan kieltäisi naisia fantasioimasta alistamisesta tuntuu kaukaiselta. Eivätköhän nuo jääneet 70-luvulle? Eikä Suomessa ymmärtääkseni ole feministipiireissä ikinä hirveästi keskitytty seksuaalisuuden rankomiseen vaan työ on käyty ihan muilla rintamilla, lakeihin ja edustuksiin keskittyen. Toisin oli muualla Euroopassa, minulla on yksi superäklöttävä naisen seksuaalisuutta käsittelevä käännöskirja 80-luvun alusta, jossa todetaan penetraation itsessään olevan patriarkaatin sortoa ja että oikestaan parasta olisi olla lesbo jo ihan poliittisista syistä. Kirjan kuvituksena on kauheita piirroksia naisista sängyssä keskenään, naisilla on ilmeisesti patriarkaatin naiskuvan vastapainona valtavan paksut nilkat ja pienet, epämuodostuneet rinnat. Uh.
Muutama huomio kirjassa kuitenkin miellytti ja ajattelutti, koska ne sivusivat samoja aiheita, joita olen itsekin naisena miettinyt. Vuoden takainen tekstarikohu, jonka seurauksena ulkoministeri joutui eroamaan kirvoitti tapahtuessaan erityisesti naisissa hämmentävää raivoa kohun naisosapuolta, Johanna Tukiaista kohtaan. Olin ilahtunut, että joku muukin feministi pani tuon vinksahtaneen vihareaktion merkille. Tuksua on solvattu viimeisen vuoden aikana armotta, naurettu ja pilkattu ja ihmetelty tuohtuneena, miten sellainen ylimeikattu pullukka lehmä kehtaa kuvitella olevansa kaunis ja seksikäs. Naisten Tuksuun kohdistama viha muistuttaa minua aina eräästä Ricky Lake Shown (muistatteko tuon maanmainion keskusteluohjelman joka oli jonkinlainen kevytversio Jerry Springeristä) jaksosta, jossa käsiteltiin kolmiodraamoja. Kun lavalle marssi perheenrikkoja punaisessa minimekossa, alkoivat yleisön naiset huutaa raivoissaan "läski huora" ja "opettele pukeutumaan". Pulleaa ja epäsiistiä yleisöä vitutti kaikkein eniten se, että reippaasti ylipainoinen nainen oli iljennyt vetää päälleensä seksikkään minimekon ja kehtasi aivan ilmiselvästi kuvitella näyttävänsä siinä hyvältä. Koko kolmiodraaman puinti peittyi toistuvien yleisöpuheenvuorojen alle, kun joka ikinen yleisön naisjäsen halusi kertoa, että lavan minimekkopulluka ei TODELLAKAAN ole kaunis vaan ällöttävä. Naiset tuntuvat hämmästyttävän usein kokevan uhkana tilanteen, jossa kanssasisar luulee itsestään liikoja. Tuo harhaluulo pitää ampua alas kunnon tykistöllä, ettei egomaanikko vain jäisi luuloon, että hän on arvokas tai kaunis tai lahjakas. Erityisen tragikoomista ilmiö on juuri Tuksun tapauksessa, kun kyseessä on selkeästi nainen jolla on mielenterveyshäiriöitä, alkoholismia ja itsetuhoista käyttäytymistä. Ja jota on lyöty jo todella pitkään ja todella säälittä, joka on epäilemättä jossain määrin johtanut nykyiseen sekoiluun. Tuksu on vähän kuten se koulun kiusatuin reppana, jota kaikki voivat rauhassa käydä muksauttamassa mahaan nyrkillä ilman pelkoa kostotoimenpiteistä.
No, joka tapauksessa, kirja ei huulipunakansineen kertonut minulle kovinkaan paljoa uutta. Sen sijaan kirja kirvoitti Lumiksen kanssa mielenkiintoisen keskustelun siitä, miten jotkut harvat naiset porskuttavat eteenpäin häpeilemättömällä pokalla. Vaatii epäilemättä todella vahvaa kanttia asettua julkisesti puoltamaan prostituoituja (kuten Kontula teki Punaisessa eksoduksessa) ja saada pahimmillaan sekä feministien että AT-miesten (tosin jälkimmäisten vihan kohteeksi joutumiseen tuntuu riittävän että on nainen) tuohtunut nettikohina niskoilleen. Etenkin kun aiheina ovat seksi ja sukupuolten väliset jännitteet, on oltava rohkea, että kestää kaiken sen asiayhteydestään irroitetun vääntelyn ja tahallaanväärinymmärtämisen, jota lehdistö ja sitä mukaa "kansa" alkaa toistaa. Hyvä esimerkki sukupuolisodan roihahtamisesta oli taannoinen Timo Hännikäisen "Ilman" (jota en ole vielä lukenut), ansiokas ja monitahoinen esseekokoelma runtattiin naisvihamieliseksi ruikutukseksi (menin hetkeksi itsekin tuohon lankaan) ja kaikki naiset kertoivat lehdissä kilvan, että he eivät ainakaan kuuna kullanvalkeana panisi Hännikäistä. Kirjan muut avut hukkuivat seksikohun alle täysin, vähän kuten tämän uuden Kontulan pamfletin sisältö uhkasi kadota "raiskauskohun" taakse. Totesimme, että useimmilla naisilla käytöstä ja tekoja säätelee kontrolloiva yliminä, joka estää mokaamasta ja vaikuttamasta naurettavalta, mutta samalla myös asettaa melkoisia esteitä menestymiselle. Muutamia poikkeuksia on, ystävistäni kaikkein näkyvimmän karriäärin tehnyt tuntuu suhtautuvan omiin virheisiinsä suorastaan hilpeästi ja ihailtavan jalat maassa-tyyliin eikä ainakaan jää mäihväämään mokiaan vuosikausiksi, kuten useat naiset tekevät, piiskavat itseään kerta toisensa jälkeen julkisesta sekoamisesta sanoissa tai kiireessä kyhätystä esseestä josta tuli pelkkä kakkonen (olen kuullut niistäkin naisista, jotka käyvät kaikki yliopiston tai ammattikorkean kurssit uudelleen, jos arvosanaksi on tullut nelosta alempi, siitäkin huolimatta että heidän täytyy jollain tasolla tietää, ettei ketään kiinnosta hittojen verta työelämässä se, minkä arvosanan sait johdatus organisaatioviestintään-kurssista). Tietty suvereenius, luottamus siihen, että ilman mittavia ennakkotietojakin voi pärjätä (ja on pakkokin, kaikesta ei voi tietää kaikkea) on useimmiten miesten juttu. En tiedä, onko menestys itsessään niin tavoiteltavaa, mutta olisi kovin toivottavaa kyetä luottamaan itseensä ja omaan ääneensä. Nämä itsetuntoiset ja äänekkäät naiset harvemmin sortuvat kanssasisarten panetteluun, koska he ovat juuri niitä, jotka luulevat itsestään paljon. Ja usein suurilla luuloilla pääsee pitkälle.
Mitenköhän omalle kunnianhimolle käy äitiyslomalla? En pidä itseäni kovin kunnianhimoisena enkä paheksu naisia jotka jäävät hoitovapaalle (kuten on muotia tehdä ns valtavirtafeministien parissa, tai ainakin siltä vaikuttaa. Joskus aina ihmettelen, mitä ihmeen olkinukkeja tuossa hoitovapaa-töissäkäyvä äiti-dikotomiassa ammuskellaan. Toisiaan vastassa seisovat itsekäs ja kasvatusta laiminlyövä, kymmentuntista työpäivää puskeva uraäiti ja täytekakkuja väkertävä kotimamma, joka pukkaa mukuloita kolmen vuoden välein ja ihmettelee sitten, miksei ole työmarkkinoilla validia tavaraa. En tiedä yhtäkään naista joka mahtuisi noihin raameihin ja tähän ikään mennessä olen kuitenkin ehtinyt tavata naisia ja äitejä hyvinkin erilaisissa yhteyksissä). Itse en tässä vaiheessa näe itseäni kotona kovin montaa vuotta, lähinnä siksi, että minulla on aikuiskontaktien vähetessä taipumus käydä surumieliseksi, mikäli tilannetta kestää pitkään. Ja jonkinlainen selvä itsensä toteuttamisen tarve minussa kytee ja koska olen käsitöissä aivan surkea tunari, en usko saavani luovuuttani kanavoitua pienten villatakkien kutomisen kautta (vaikka olisikin ihan superihana ajatus värjätä itse langat ja tehdä niistä lastenvaatteita). Ja kyllä tunnustuskin minua hivelee ja parhaiten saan aikaan asioita toimeksiannolla ja deadlinella. Nyt ei varmaan ole oikea aika ajatella katkolle joutuvaa "uraa" vaan ihan muita asioita ja vähitellen myös mahdollista uudelleenkouluttautumista. Tai sitten ei, olen tässä ajoittain melko surumielisiäkin jäähyväisiä nykyiselle työlleni jättäessäni tajunnut, että olen visuaalisesti ihan mukavan lahjakas ja tietotaitoakin on kahden ja puolen vuoden katkeamattoman työssäkäynnin seurauksena kertynyt paljon. Ja että vaikka ammattini on herkkä suhdanteille, sillä on aivan mahdollista työllistyä uudelleenkin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)