lauantaina, marraskuuta 20, 2010

Superfood erottautumisen välineenä

Olin tänään, kuten joka lauantaiaamu, uimassa osa-aikatamperelaisen ystäväni Lumiksen kanssa. Kahvilassa vesijuoksettelun jälkeen puhuimme superfoodista ja yleisestä ruokabopoilusta ja Lumis mainitsi ruoalla erottautumisen olevan vahvasti pääkaupunkiseutulainen ilmiö. Totta, Tampereelle tuskin Anton & Antonin tyyliset superkalliit lähiluomukaupat istuisivat. Yritimme analysoida, mikä wellness-ruoka-ajattelussa ärsyttää. Ensiksikin: valtava erottautumisen tarve ja yksilökeskeisyys. Nykyään, kun ei ole mitenkään erikoista tai mielenkiintoista olla kasvissyöjä, koska niin moni on, voi minuuttaan parannella superfoodin, sokerittoman ruokavalion, viljattomuuden, paleodieetin tai minkä tahansa paljon säätöä ja rahaa kysyvän ruokakonstailun kautta (ja joo, en tarkoita keliaakikkoja tai allergikkoja). Ruokaan voi suhtautua lääkinnällisenä ja hekumoida sillä, miten solut nuorenevat goji-marjoja ja lucumba-jauhetta maistelemalla. Ja miten toiset ihmiset, nuo sokeat houkat, ahtavat sisäänsä valkoisia vehnäjauhoja ja sokeria eivätkä vaan tajua voivansa pahoin. On myös hiukkasen tuskastuttavaa, että ihminen, joka on saanut avun vaikkapa vatsalleen jättämällä leivän, kahvin ja maitotuotteet, alkaa oudosti olettaa kaikkien tarvitsevan samaa elämäntapaa ja saarnaa leivättömyyden/tms ideologiaa joka orrelta. Ehkä kyseessä onkin pohjimmiltaan harmi siitä, ettei itse saa juoda kahvia/syödä pullia ja kyvyttömyys hyväksyä, että muut voivat nautiskella tuotteista ilman sivuvaikutuksia?

Entisestä lempikaupastani Ruohonjuuresta on tullut superfood-tavaratalo täynnä kalliita ja eksoottisia rouheita, jauheita ja uutteita, joiden luvataan nuorentavan soluja, parantavan mieskuntoa ja muutenkin elämänlaatua. Voi olla, tai sitten ei. Erektio-ongelmiin ruoka tuskin auttaa, hyvä olo voi tulla tietysti oman kurinalaisuuden illuusiosta ja jos mössöjen mausta sattuu tykkäämään, sitä kautta. Minua itseäni ärsyttävät kuitenkin katteettomat terveysväittämät ja se, että kauden hype-tuote (oli se sitten goji-marja tai kookosöljy) on roudattu toiselta puolen maapalloa ja sille on lätkäisty reipas superfood-lisä kilohintaan. Muistan taannoin naureskelleeni, kun Hesarissa oli tutkittu goji-marjojen luvattuja terveysvaikutuksia ja vertailtu pitoisuuksia kotimaisten mustikoiden kanssa. Kummankaan elintarvikkeen terveysvaikutuksista ei ole tieteellistä näyttöä, mutta mustikoiden vitamiinipitoisuus pesi goji-marjat eikä mustikoista löytynyt torjunta-ainejäämiä. Ja mikä tärkeintä, mustikoita saa Suomen luonnosta eikä niitä tarvitse matkalla edes kuivata. Ja mikä itse asiassa vielä tärkeämpää, siinä kun goji-marjat maistuvat ihan rukkasilta, ovat mustikat aivan ihanan makuisia ja vieläpä hyväksi vatsalle.

Uusista ruokatrendeistä lähiruoka-ajattelu miellyttää minua enemmän. Kyseessä on siinä tapauksessa ihan oikea, konkreettinen ja ruoalta näyttävä ruoka, kuten tomaatit, kurpitsa, kala ja leipä. Lähiruokakaupat vaan tuppaavat olemaan valtavan kalliita näin hoitovapaalaisen tulotasolle. Taannoin piipahtaessani töölöläisessä lähiruokakaupassa meinasin tipauttaa silmäni kahdeksan euron pastakastikkeita tutkaillessa ja häivyin vähin äänin ostamatta mitään. Jonkinlainen luokkakantaisuus valtasi minut: en helvetissä halua kuulua siihen joukkoon, jonka merkittävin ekoteko on shoppailla luomufetaa Hakaniemen hallista viikonloppuisin. Käytännössä tietysti toimin noin (paitsi nyt olen alkanut puuhata yhden eduskuntavaaliehdokkaan tukiryhmässä) ja luomun ostamisesta tulee hyvä mieli, mutta joskus myös luomu- ja lähituotantoleimoilla ikäänkuin oikeutetaan törsääminen ja ökyily. Vaikka toisaalta, mielekkäämpää kai on tuhlata hyvään ruokaan kuin jääkaappimagneettipeliin tai ekassa pesussa virahtaviin halpiskuteisiin.

Ihmiset HALUAVAT uskoa ruoan parantavuuteen. Se lisää mielikuvaa kontrollista tässä kaoottisessa maailmassa. Tajuan tuon kyllä, syönhän itsekin muutamaakin eri lisäravinnetta. Ja toki ruoalla on terveysvaikutuksia, asian voi testata vaikka mittauttamalla hemoglobiininsa ennen ja jälkeen pinaatti-lese-soijarouhekuurin. Mutta siinä vaiheessa, kun ruokavaliolla aletaan tosissaan korvata oikeita, tutkittuja lääkkeitä tai aletaan täysin paranoideiksi kemikaalien suhteen, mennään vaarallisille vesille. Puolivillaisten, nopeasti toimitettujen päivälehtien terveysuutisten pohjalta tehdyt radikaalit ravintopäätökset tuntuvat myös varsin harkitsemattomilta. Aika monta ruoka-ainetta on aikojen saatossa ehditty demonisoida, eivätkä kaikki ole päässeet pannasta vieläkään.

Onneksi meillä on vielä viime kesän superfoodeja omassa pakastimessa: vattua ja omenaa, härkäpapuja, taittopapuja ja mangoldia. Tänään ajattelin tehdä jotain wokkijuttua, jossa on taittopapuja ja fiilistellä, miten soluni nuorenevat ja naiskuntoni kasvaa!

tiistaina, marraskuuta 09, 2010

Kirjamessut elämänmuutosten valossa

Olin tuossa pari viikkoa sitten kirjamessuilla, sain ilmaisen lipun ja siitä intoutuneena vietin omaa kivaa messuilla pari tuntia. En kuuna kullanvalkeana maksaisi myyntimessuille osallistumisesta, paitsi toissa keväänä taisin maksaa lemmikkimessuista. Mutta ne ovatkin vähän eri asia koska siellä on ihan live-eläimiä paikalla. Olen käynyt kirjamessuilla kahden vuoden välein, 2006, 2008 ja 2010. Aloin näillä viimeisimmillä muistella aiempia kertoja kaksi ja neljä vuotta sitten ja muistin päivät yllättävän tarkkaan.

2006 kirjamessuilla olin onneton, viraton, valmistunut ja vailla oman alan työpaikkaa. Päivä oli kaunis, myöhäissyksyn kylmänkirkas pikkupakkanen, vielä muutamia ruskalehtiä puissa. Olin äidin kanssa kirjamessuilla ja luultavasti jossain vaiheessa onnistuimme riitaantumaan. Sen lisäksi minulla oli joku tissitulehdus joka sai minut kauhean huolestuneeksi ja muistankin vaeltaneeni kirjamessuilla pelokkaana ja tulevaisuudenuskoa vailla. Minulla oli tulossa joku pieni näyttely erääseen ullanlinnalaiseen baariin ja paiskin sitä ankarasti kasaan, mutta muita töitä ei ollut. Asuimme Espoossa ja inhosin asiaintilaa. Lauloin kuorossa, pidin laulamisesta mutta vieroksuin kuoron tylsiä ristikaulaisia perheenäitejä, olin ehkä mahdollisesti ainoa lapseton siinä porukassa. Olin ylipäätään elämässäni viihtymätön, asiaintilan takia jonkinasteiseen masennukseen vaipunut, äkäinen ja sulkeutunut, haluton käsittelemään ongelmiani. En tuolloin voinut tietää, ettei menisi kolmeakaan kuukautta, ennen kuin elämäni muuttuisi aivan toiseksi ja minusta tulisi onnellinen, kiireinen ja energiaa pursuava.

2008 kirjamessuilla asuinkin jo Kalliossa ja matkustin paikalle ihka uudella ysin ratikalla. Samana päivänä oli kunnallisvaalit, jossa äänestin eksääni (jonka muistan nyt nähneeni viime yönä unessa: siinä hän seurusteli Heikki-nimisen transihmisen kanssa, hohoo) ja jostain syystä vanhemmat tulivat meille käymään. Riitaannuin äidin kanssa tälläkin kertaa, huoh, ja lähdin kirjamessuille jokseenkin myrtsinä. Sunnuntait olivat minulle tuohon aikaan vähän hankalia koska jännitin hetkittäin tosi kovasti sitä, jatkuuko työsuhteeni vai ei ja mitäs sitten, jos ei jatku. Koska hengasin messuilla ystäväni Lumiksen kanssa, meillä oli kuitenkin tosi hauskaa enkä vahingossakaan ostanut mitään älyllistä vaan Paljas Uneksija -nimisen sananmuunnoskirjan ja jonkun Kari Heusalan seksioppaan (!!) neljällä eurolla. Sitten menimme kahville ja huomasin kertovani Lumikselle, että olemme päättäneet yrittää vauvaa. Käytin nerokasta tatuointi-vertausta liittyen siihen, että "mietin tatskaakin tosi kauan mutta sitten kun ajatus oli kypsä niin menin vaan ja otin sen ilman sen kummempaa vatulointia" ja Lumis huomautti vauvojen muistuttavan tatuointia myös siinä mielestä, että kummastakin on hyvin vaikeaa päästä eroon. Sitten puhuimme Poikani Kevin -kirjasta ja pohdimme, miltä tuntuisi jos oma lapsi olisi ihmishirviö. En tuolloin voinut tietää, ettei menisi kuukauttakaan, ja olisin jo raskaana.

2010 kirjamessuilla vaeltelin yksin, kaikessa rauhassa, ilman perhettä. Ostin muutamia lastenkirjoja joululahjoiksi ja ihastelin Joutomaan kortteja ja harkitsin useitakin kirjoja. Olin vähän sunnuntaisissa fiiliksissä, vaisu ja sisäänpäinkääntynyt, mutta vireä. Elämä olikin taas ihan erilaista kuin tuolloin kaksi vuotta sitten, tai ei ihan erilaista, mutta melko. Samoina ovat pysyneet koti Kalliossa ja perhesuhteet, paitsi että perheenjäseniä on tullut yksi lisää, se kaikkein tärkein. Ystäviäkin on elämänmuutoksen siivittämänä tullut lisää, muutama vanha on jäänyt taka-alalle, mutta ei mitenkään pahalla tavalla vaan melko luonnollisesti. Siten, että lähentyminen on varmaan joskus mahdollista, jos siihen tulee tarve ja tilaisuus. Jonkinlainen takaraivossa tykyttävä perustyytymättömyys on samaa: elämäni on suvantovaiheessa mutta pääni käymistilassa, pohdin muutoksia ja erinäisiä väyliä toteuttaa niitä. Tällä hetkellä elämä tuntuu seisovan paikallaan, varsinaisia ongelmia ei ole, mutta onnistun kehittämään niitä paristakin eri asiasta. Enkä yhtään voi tietää, mitä tapahtuu kuukauden tai kolmen kuukauden päästä.