Heittäytyjät ja me muut

Aina väliin, tai itse asiassa aika useinkin mielessä pyörivät erilaiset ihmiset erilaisine ratkaisuineen. Tunnen jonkin verran heittäytyjiä. Ihmisiä, jotka päättävät hetkellisen inspiraation seurauksena muttaa toiseen kaupunkiin tai jopa toiseen maahan, alkaa opiskella aivan uutta alaa, alkaa seurustella uuden ihmisen kanssa ja hommata pikaperheen, ostaa vanhan kansakoulun maalta, ja sitä rataa.

Tähän ikään mennessä olen nähnyt, että näistä ihanista inspiroitumisista seuraa joskus aivan karmivaa jälkeä. Avioeroja, huoltajuuskiistoja, vihaa, syytöksiä. Homealtistumista, valtavia taloudellisia tappioita, pysyvää terveyden menettämistä. Tällaisia tarinoita kohdatessani huomaan itsessäni joskus ikävän, narisevan, keski-ikäisen tukarin äänen: olisko kannattanut vielä miettiä? Olisiko kannattanut hetken odottaa, millainen tuo ihminen on, olisiko kannattanut olla kuuntelematta sitä ensimmäistä mahanpohjatunnetta? Olisiko kannattanut ajatella omien lasten tulevaisuutta?

Myönnän, olen monessa mielessä tylsä, ennakoiva, asioita pitkään ja monelta kantilta harkitseva tukari, keski-ikäinen tylsimys. Olin sitä tavallaan jo nuorempana, vältin aina kaikki kuumat paikat, en joutunut vaikeuksiin, en juonut muistiani, en pannut holtittomasti, en vaihtanut asuntoa, en ajautunut epäilyttäviin seurueisiin. Samalla osa minusta hinkusi vaaralliseen elämään, levottomille jatkoille, päihdekokeiluihin, epämääräisiin ihmissuhteisiin, laittomuuksiin. Silti oma keskiluokkainen, turvallinen taustani esti sen. Ja sama turvallisuushakuisuus on määrittänyt myös aikuiselämääni. Parisuhde, avioliitto, asunto, lapset hankittiin kaikki vakaan harkinnan jälkeen. Lapsiluku päätettiin, koska se tuntui hyvältä ja sopivan helpolta. Asunto ostettiin lapsiperhe-elämää ajatellen, autoon sijoitettiin nikotellen, mutta todeten, että se helpottaa elämää.

Ja samalla, kun se elämä ei aina noudattele niitä helpoimpia polkuja, tuntuu ahdistavalta ja epävarmalta ja toisaalta kuitenkin nautinnollisen vapaalta, että oma uudelleentyöllistyminen kotiäitiaikojen jälkeen, laman hutkittua vanhaa vakaata duunia isolla kartulla, työllistää itse itsensä. Ruveta pienyrittäjäksi, jonka tavoite ei ole fancy start up -firma tai hipsteriuskottava pössis, vaan ihan vaan itsensä työllistäminen, toimeentulo. Olisi varmaan hieman helpompaa, jos olisi rohkeampi, heittäytyvämpi ja villimpi. Mutta kun on tällainen: keski-ikää lähestyvä keskiluokkainen perheenäiti, jolle äitiys on edelleen se kaikkein tärkein juttu. Joka tekee sitä ja tätä, halvalla ja joskus ilmaiseksikin, kehittää innolla itseään, opiskelee lisää, nauttii uudelleensaavutetusta vapaudesta ja Kallion kivitaloista, ja samalla säätää vanhempaintoimikuntaa, miettii lasten välikausivaatteita, säntää bussiin että ehtisi ajoissa tarhaan, varaa harrastuksia, merkkaa kalenteriin milloin sen-ja-sen lastentapahtuman liput tulevat myyntiin. On edelleen ensisijaisesti äiti, äitinä hyvä ja asiansa osaava, ja samalla yrittää olla uskottava ammattilainen.