lauantaina, helmikuuta 07, 2015

Heittäytyjät ja me muut

Aina väliin, tai itse asiassa aika useinkin mielessä pyörivät erilaiset ihmiset erilaisine ratkaisuineen. Tunnen jonkin verran heittäytyjiä. Ihmisiä, jotka päättävät hetkellisen inspiraation seurauksena muttaa toiseen kaupunkiin tai jopa toiseen maahan, alkaa opiskella aivan uutta alaa, alkaa seurustella uuden ihmisen kanssa ja hommata pikaperheen, ostaa vanhan kansakoulun maalta, ja sitä rataa.

Tähän ikään mennessä olen nähnyt, että näistä ihanista inspiroitumisista seuraa joskus aivan karmivaa jälkeä. Avioeroja, huoltajuuskiistoja, vihaa, syytöksiä. Homealtistumista, valtavia taloudellisia tappioita, pysyvää terveyden menettämistä. Tällaisia tarinoita kohdatessani huomaan itsessäni joskus ikävän, narisevan, keski-ikäisen tukarin äänen: olisko kannattanut vielä miettiä? Olisiko kannattanut hetken odottaa, millainen tuo ihminen on, olisiko kannattanut olla kuuntelematta sitä ensimmäistä mahanpohjatunnetta? Olisiko kannattanut ajatella omien lasten tulevaisuutta?

Myönnän, olen monessa mielessä tylsä, ennakoiva, asioita pitkään ja monelta kantilta harkitseva tukari, keski-ikäinen tylsimys. Olin sitä tavallaan jo nuorempana, vältin aina kaikki kuumat paikat, en joutunut vaikeuksiin, en juonut muistiani, en pannut holtittomasti, en vaihtanut asuntoa, en ajautunut epäilyttäviin seurueisiin. Samalla osa minusta hinkusi vaaralliseen elämään, levottomille jatkoille, päihdekokeiluihin, epämääräisiin ihmissuhteisiin, laittomuuksiin. Silti oma keskiluokkainen, turvallinen taustani esti sen. Ja sama turvallisuushakuisuus on määrittänyt myös aikuiselämääni. Parisuhde, avioliitto, asunto, lapset hankittiin kaikki vakaan harkinnan jälkeen. Lapsiluku päätettiin, koska se tuntui hyvältä ja sopivan helpolta. Asunto ostettiin lapsiperhe-elämää ajatellen, autoon sijoitettiin nikotellen, mutta todeten, että se helpottaa elämää.

Ja samalla, kun se elämä ei aina noudattele niitä helpoimpia polkuja, tuntuu ahdistavalta ja epävarmalta ja toisaalta kuitenkin nautinnollisen vapaalta, että oma uudelleentyöllistyminen kotiäitiaikojen jälkeen, laman hutkittua vanhaa vakaata duunia isolla kartulla, työllistää itse itsensä. Ruveta pienyrittäjäksi, jonka tavoite ei ole fancy start up -firma tai hipsteriuskottava pössis, vaan ihan vaan itsensä työllistäminen, toimeentulo. Olisi varmaan hieman helpompaa, jos olisi rohkeampi, heittäytyvämpi ja villimpi. Mutta kun on tällainen: keski-ikää lähestyvä keskiluokkainen perheenäiti, jolle äitiys on edelleen se kaikkein tärkein juttu. Joka tekee sitä ja tätä, halvalla ja joskus ilmaiseksikin, kehittää innolla itseään, opiskelee lisää, nauttii uudelleensaavutetusta vapaudesta ja Kallion kivitaloista, ja samalla säätää vanhempaintoimikuntaa, miettii lasten välikausivaatteita, säntää bussiin että ehtisi ajoissa tarhaan, varaa harrastuksia, merkkaa kalenteriin milloin sen-ja-sen lastentapahtuman liput tulevat myyntiin. On edelleen ensisijaisesti äiti, äitinä hyvä ja asiansa osaava, ja samalla yrittää olla uskottava ammattilainen.

4 kommenttia:

  1. Mä en myöskään ole heittäytyjä, vaan turvallisuushakuinen ja tylsä. Nyt tutkiskelen itseäni, että olenkohan niin uraorientoitunut kuin ennen lapsia kuvittelin. Työpaikan valinnassakin perhearvot painoivat: se, että pomolla on pieniä lapsia, jotka haetaan tarhasta joka päivä ennen neljää teki suuremman vaikutuksen kuin hieno titteli :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä toivoisin omaan turvallisuushakuisuuteni lisämausteeksi "elämä kantaa" -asennetta. Tuntuu, että usein huolehdin ja angstaan asioista ihan turhaan etukäteen. Ja sit tavallaan toisaalta, kun näen, mihin karmeisiin katastrofeihin ihanat irtiotot voivat pahimmillaan johtaa, pidän taas sitä pahimpaan varautumistani hyvänä piirteenä.

      Perhearvoja arvostava työpaikka kuulostaa mahtavalta! Miehen pomolla on neljä lasta, se on musta hyvä meriitti bossille.

      Poista
  2. Mä oon semisti molempia. Toisaalta olen ollut tosi turvallisuushakuinen aina ja en sen vuoksi koskaan ajautunut nuorempana (enkä vanhempana) outoihin seurueisiin, sain opiskeltua itselleni hyvän ammatin (nimenomaan "hyvän", koska harkitsin todella myös taidealaa ja varmaan sekin olisi tuulta siipiensä alle ottanut, mutta hannasin ja valitsin toisen vaihtoehdon - mikä on sittemin osoittautunut tosi sopivaksi mulle) ja olen aina maksanut vuokrat ja laskut ajallaan. Ja koti on ollut aina siisti, itsenikin olen pitänyt suht kuosissa. Sitten taas toisaalta olen etenkin nuorempana hurahdellut kaikenlaisiin eri juttuihin, kokenut löytäneeni useita kertoja "sen seikan joka tekee onnelliseks", kunnes uusi "se jokin" tuli tilalle. Seurustelin pari pitkää suhdettakin turvallisuussyistä, koska parisuhteessa oleminen tuntui hyvältä. Kavereille en niinkään ollut samaan aikaan kovin turvallinen ja luotettava kaveri, vaan katosin suhteisiin.

    Nykyään on tilanne monessa eri lailla kuin ennen. En katoa avioliittooni tai äitiyteen, mutta koko perhe-elämää ei todennäköisesti olisi, jos en olisi heittäytynyt aikoinaan täysillä virran vietäväksi. Se oli outo valinta meille molemmille mieheni kanssa, mutta hyvä ja oikea valinta.

    Joskus tuo kohtaaminen on saanut mut uskomaan intuitioon. Tosin omaa intuitiotaan ei kannata kuunnella, jos on kamalan vaille ihmisenä kaikkea. Silloin se ohjaa janoisen vain ekalle lähteelle. Jos on jo janonsa sammuttanut, intuitio voi auttaa valitsemaan parhaimman janojuoman monien hyvien joukosta. Huono vertaus, mutta get the point.

    Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän kokeilen juttuja. Enemmän kasvan tiettyihin asioihin pikku hiljaa, vuosien varrella. Kokeilevuus on tietyllä lailla nuoruuttakin. Toivon kuitenkin, ettei turvallisuudenkaipuuni tee musta pökkelöä pelkääjää. Ei varman päälle voi kuitenkaan kukaan pelata ja meillä on lopulta vaan tämä hetki. Elämä muuttuu, tarpeet muuttuu, ihmiset muuttuu. Se on mulle snadisti vaikea pala, kun mä haluaisin ennakoida nykyään paljon, mutta onneksi mussa on se selviytyjä vahvana. Tiedän, että selviän aika pahoistakin hyvin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tosi hyvä vertaus toi janoinen ekalle lähteelle -vertaus. Mua askarruttaa ja pohdituttaa tosi usein ihmisten selviytymiskeinot. Hurahtelutaipumus voi näyttäytyä niin monella tapaa. Eikä se ole lainkaan pelkästään huono juttu. Self help -oppaista voi olla oikeasti apua, tai sitten pahimmillaan hurahtajasta voi tulla kuin hypnotisoitu, sietämätön saarnaaja.

      Ja se, miten meidän vanhempien sukupolvi etsii sitä lähdettä umpimähkään, on samaan aikaan liikkistä ja ärsyttävää. Munkin äiti yrittää säännöllisin väliajoin tulla uskoon, ravaa jossain höpöhöpöterapiassa ja "näkijällä". Eikä ne kaikki luulosairaudet ja unettomuus siltikään parane. Mutta kun sille ehdottaa ihan oikeaa, veroja maksavaa ja koulutuksen saanutta psykoterapeuttia ja/tai mielialalääkitystä, se on kauhea loukkaus. En kyllä enää sellaisia ehdottelekaan.

      Poista

Hei anonyymi! Keksithän itsellesi nimimerkin kommentoidessasi! Lisää huomattavasti vastaushalukkuuttani! Pus!