sunnuntaina, elokuuta 02, 2015

Hoito

Pitäisi oikeastaan kirjoittaa täyteläisestä kesästä, sillä sellainen se on ollut, nyt elokuun alusta taaksepäin katsoen. Olemme olleet huomattavan usein muussa kuin kotisängyssä yötä ja Berliinin matka oli matkustuslogistiikkansa puolesta paljon helpompi ja kivuttomampi kuin osasin odottaa. Luulin pelkääväni lentämistä, mutta en pelännytkään. Luulin ikävöiväni kotiin, mutta en ikävöinyt, kotihan oli minulla siinä mukana perheen muodossa.

Taidan kuitenkin tällä kertaa kirjoittaa lukemastani kirjasta, koska se resonoi niin hyvin tuon edellisen tekstini kanssa. Kyseessä on siis Jessica Sunin Hoito, jonka erikseen varasin kirjastosta sen kiinnostavan aiheen takia. Luin kirjan lentokoneessa ja ensimmäisenä unettomana yönä (myöhemmin ei univaikeuksia ollut, koko päivän ympäriinsä lampsiminen piti siitä huolen). Hoito kertoo narsistisesta energiahoitajamiehestä, joka viettelee itseään reilusti nuoremman, ekohenkisen ja ilmeisen älykkään naisen ja murentaa tämän itsetuntoa erilaisilla sadistisilla tempuilla ja valtapeleillä.

 Valtapelit ja alistaminen "rakkaus"suhteissa ovat aina kiehtoneet minua (ainoastaan!) kirjoissa, tämän takia vaikutun niin paljon Jean Rhysin kirjoista. Kuviot, jossa rakkauden ja parantamisen nimissä tehdään toiselle ihmiselle hirvittävää henkistä väkivaltaa ovat niin loputtoman monimutkaisia, moni-ilmeisiä ja samalla iänikuisia. Aika monella meistä on kokemus ihmisestä, joka pyrkii ensin ihastuttamaan ja lumoamaan ja sen jälkeen tavoittelee sinusta henkistä niskalenkkiä. Taitaa jopa olla, että tällaisia ihmisiä (kai nykyään lähinnä juuri narsisteiksi määriteltyjä) on tietty prosentuaalinen osuus väestöstä. Koska kukapa ei muistaisi ala-asteelta sitä selkäänpuukottavaa opportunistityttöä, jota ei totisesti halunnut vihollisekseen. Tai sitä bileiden säteilevää keskipistettä, jonka lyhytkin huomionosoitus jättää hivelevän olon, ja samalla jotenkin huoramaisen. Minulla ei ole koskaan ollut tällaista narsistista vallankäyttäjää seurustelukumppaninani, mutta edellisen kirjoituken esoteeriset mulkut ovat juuri kyseistä porukkaa.

Harmi vaan, etten oikein päässyt kirjan fiilikseen sisään. Ehkä minua häiritsi se, että minäkertojana toimi tämä energiahoitajamies itse. Ja hänen aivoituksensa, tunteenpurkauksena ja jotenkin töksähtävät inhontulvahduksensa naispäähenkilöä kohtaan olivat hetkittäin jotenkin epäaidon tuntuisia. On tietysti varmaan varsin vaikeaa asettua tunnekylmän narsistin asemaan, etenkin jos kirja on osittaista itseterapiaa ja pohjautuu omaan kokemukseen uhrina olemisesta (en tosin tiedä onko näin, mutta jokin kutina minulle tuli, että Hoito pohjautuu jossain määrin tositapahtumiin), mutta energiahoitajasta rakentui oudon epäkoherentti kuva. Tavallaan jonkinlainen sadistinen mastermind, toisaalta taas tökerö ja läpinäkyvä uuvatti. Myös jotkut tämän energiahoitajan tempauksista, kuten juottaa tyttöystävälle ripulia aiheuttavaa troppia drinksun joukossa, vaikuttivat aika kilareilta. Luulisi, ettei mestarimanipulaattorin tarvitsisi turvautua kenenkään konkreettiseen myrkyttämiseen.

Ja samalla piti ihmetellä, miten naispäähenkilö, energiahoitajan tyttöystävä millään tavoin pystyi alistumaan törkeään kohteluun? Oliko seksi muka niin hyvää, että se peitti muun alleen? Kyseessä oli kuitenkin aikamoinen superdonna, kaunis, älykäs ja koulutettu vegaani, joka kerta toisensa jälkeen lankesi narsistin lirkutteluihin. Naivius vituttaa minua aina, esiintyy se sitten tosielämän ihmisissä tai romaanihenkilöissä.

Kiehtovaa kirjan tarinassa oli se, että energiahoitaja verhosi vallan- ja nujertamisenhimonsa "egon tuhoamiseen", sellaiseen henkisyys-mumbojumboon, joka tuntuu uppoavan moneen skeptisempäänkin ihmiseen. Ja kai se egottomuus parhaimmillaan tavoitteleekin jotain korkeampaa zen-olomuotoa ja henkisen kirkkauden ylintä porrasta, mikäpä siinä. Kerta toisensa jälkeen energiahoitaja nuijii naisensa itsetuntoa häpäisemällä, nöyryyttämällä ja hylkäämällä - vedoten siihen samaan, egon kurittamiseen. Tuollaisella puheella voi kätevästi oikeuttaa henkisen väkivallan. Kuviohan on ihan sama kaikissa gurupohjaisissa uskonnollisissa ja henkisissä liikkeissä.

Ajoittain narsistisen minäkertojan ääni on hilpeän osuva. Energiahoitaja pilkkaa mielessään naisen veganismia, joka ilmenee sellaisena kaupassa kovaan ääneen taivasteluna "mutta tässähän on mehiläisvahaa!" ja naisen mukafeministisyyttä ja silkkaa nuoruudesta johtuvaa lapsellisuutta. Muutenkin perinjuurin kyynisen miehen huomiot ulkomaailmasta ovat hetkittäin hörähdyttäviä.

Oli kiinnostavaa lukea tämä kirja, etenkin kun nainen edusti jossain muodossa omaa viiteryhmääni ja Helsinkikin oli tuttu itsensä. Mutta silti jäin kaipaamaan vielä tarkkasilmäisempää ja hienovaraisempaa henkisen myllyttäjän kuvausta.

Tähän pitää loppuun mainita, että loistava kahden eri narsistin kuvaus löytyy Päivi Alasalmen (yksi suosikkikirjailijoistani) kirjasta Ystävä sä naisien. Kirjassa päädytään koulun keittolan kautta uskonlahkoon, ja vaikka kirjan clou onkin selvästi uskonlahkon johtaja, komea ja seksikäs Auvo, minua kiehtoo enemmän kuitenkin kirjan alkuosan narsistinen siivooja Meija. Niin herkullista, nasevaa ja psykologisesti hienovireistä kuvausta nimenomaan naistenvälisistä valtapeleistä saa harvoin lukea.

4 kommenttia:

  1. Anonyymi9:27 ap.

    En luokittelisi mun miestä narsistiksi, mutta jonkin verran narsistiseksi kyllä. Ja havahduin nyt miettimään, että tekeekö se musta tyhmän ja naiivin kun olen semmosen henkilön kanssa. Itse koen,että en ole alistunut enkä nujerrettu, vaikka ajoittain sitä yritetään kovasti. Tahattomasti tai tahallaan, en tiedä onko sillä niin väliä. Eikä mua kiinnosta, mitä ulkopuoliset musta ajattelee ja toki harva ulkopuolinen tietää mieheni todellisen luonteen, joten varmaan harvan silmään vaikutan ressukalta, joka on alistunut tähän suhteeseen. Ja mikä se on se juttu, mikä saa jotkut alistumaan ja toisia taas ei. Miksi mä en alistu vaikka kaiken "järjen" mukaan pitäisi.

    -Weirdo

    VastaaPoista
  2. Kuulostaa mielenkiintoiselta kirjalta, ja narsistijutut vetoaa muhun aina, koska olen itse ollut suhteessa melkolailla juuri tuollaisen narisistin kanssa ja toisaalta olen itsekin jossain määrin narsistinen mulkku omissa nuoruusajan suhteissani. Myös mun lapsuussuhteista löytyy ailahtelevainen narsisti, joka varmasti on vaikuttanut juuri näihin omissa suhteissa toimimisiini.

    Se, mihin itse ainakin huomasin kerta toisensa jälkeen "lumoutuneeni" suhteessa ilkeään ja petolliseen ihmiseen, oli se, etten voinut uskoa jonkun olevan niin törkeä ja ilkeä (minua kohtaan, kun olen kuitenkin niin ihana ja fiksu jne) kuin hän lopulta oli. Toisaalta en halunnut myöskään uskoa, että suhteelle on jossain vaiheessa vaan sanottava heipat, jos se on sairas ja sen eteen ei voi tai kannata enää tehdä töitä. Ja tyyppi osasi aina niin uskottavasti pyytää anteeksi ja en halunnut olla yksin, ja mitä näitä syitä nyt sitten onkaan..
    Joka tapauksessa, herään usein vieläkin yöllä siihen, että olen nähnyt unta, että tyyppi on palannut taas viestittelemään tai jostain muusta syystä olen ajautumassa suhteeseen hänen kanssaan.

    VastaaPoista
  3. Anonyymi1:42 ip.

    Mä en käyttäisi sanaa lumoutunut, mutta olen kyllä useasti havahtunut miettimään, että miten voi olla noin törkeä ja ilkeä. Ja miksi. Ihmiselle, jota väittää rakastavansa. Ja kun ihana ja fiksu olen minäkin, nimimerkistä huolimatta... ;) Ehkä mä vaan oon niin pöljä, etten tajuakaan mitä se mulle henkisesti tekee. Luotan siihen, että herään ennen kuin on liian myöhäistä.

    -Weirdo

    VastaaPoista
  4. Anteeksi puput, kun vastaaminen on kestänyt! Jos roikun vapaamuotoisesti netissä, teen sen aina jollain älyvehkeellä, ja sit pöytäkoneella teen töitä. Jotenkin harmillisesti netinkäyttö on muuttunut sisällöntuotannosta tykkäyspeukutteluksi...

    Weirdo, eiks oleellista ole, miltä susta tuntuu? Tietysti jos tuntuu pahalta, asiaa pitää miettiä. Mulla itse asiassa oli aikoinaan poikaystävä, joka käyttäytyi mua kohtaan tosi kamalalla tavalla. Teki arvaamattomia ohareita, sai kännissä todella pelottavia skitsokohtauksia, ei ollut minusta ihmisenä juurikaan kiinnostunut eikä oikein osannut näyttää positiivisia tunteita. Itse asiassa jälkikäteen tajusin, että tämä mies meni jotenkin jännästi pähkinöiksi tilanteessa, jossa elämässä oli niitä positiivisia ja herkkiä tunteita ja reagoi siihen aggressiolla. Suhde ei kestänyt kauaa, mutta olin kyllä melkoinen lammas ja lattiarätti, en tiedä mikä hylkäämisenpelko mua siinä suhteessa piti. Olin kyllä aika nuorikin... Se mikä mut pelasti, oli varmaankin kokemus aiemmasta, normaalista, rakastavasta ja terveestä parisuhteesta. Ilman kokemusta siitä, että toiselle voi tunnustaa rakkautensa ilman että se alkaa yökkäillä ja seksin ei tarvitse päättyä siihen, kun toinen kääntyy ärtyneenä pois ja kysyy äkäisesti "mitä" jos yrittää vähän halailla, olisin varmaan kitunut paljon pidempään.

    Taikina, huh! Mulla oli pitkään noita unia just tätä eksää koskien. Ne oli tosi ahdistavia, niissä mun mies oli kuollut tai kadonnut ja mun piti ottaa eksä takaisin ja tyytyä siihen kylmään ja masentavaan suhteenräpellykseen. Eikä mun eksä ollut edes oikeastaan ilkeä tai ainakaan paha ihminen, olipa vaan nuorena melko tukevasti sekaisin. Mietin silloin aikanaan, että olisiko se ollut narsisti, mutta nopeasti tajusin, että oikeat narskut ovat jotain paljon julmempaa.

    Mutta aah, kylläpä on siistiä olla keski-ikäinen täti! Itsetunto on näissä asioissa vahvaa kuin haljasnahka - meitsille ei sikailla!

    VastaaPoista

Hei anonyymi! Keksithän itsellesi nimimerkin kommentoidessasi! Lisää huomattavasti vastaushalukkuuttani! Pus!