Tänään, päiväkodin kevätjuhlassa pidättelin naurua hassuja esityksiä katsellessani ja ilmeilin aina väliin kannustavasti kuopukselle, joka tapansa mukaan mökötti penkillä rytmimunan kanssa ja irvisteli aina väliin, eikä ainakaan osallistunut tansseihin. Esikoistakin tuppasi jännittämään, kotioloissa kovin esiintymishaluinen ja riehakas tyttö pureskeli paidankaulustaan ja kiemurteli ujona. Eivätpä nuo korkeatemperamenttisetkaan lapset mitään sirkushevosia ole.
Minusta on ihanaa katsella omia lapsiani, niinkuin tietysti kaikista vanhemmista on. Nyt kun esikoinen on kohta kuusivuotias ja kasvojen taaperomaisuus on jo melko lailla haihtunut, mietin usein, että siitä taitaa tulla aika kaunis tyttö. Tottakai katson häntä äitinä ja äärimmäisen värittynein silmälasein, mutta vaalea kihara tukka, suloinen ruususuu ja isot sinisilmät ovat kyllä tosi suloiset. Tytär on myös luonnostaan hoikka, joka on ulkonäkömarkkinoilla haluttu piirre. Ääh. Ja tässä vaiheessa törmään käärmeissäni kaikkeen mahdolliseen: inhoon omaa konformismia kohtaan, feminismiini, pullean pikkutytön traumoihin, kaikkeen. Inhosin lapsena sitä, kun nätit tytöt saivat kaiken anteeksi nätteydellään. Inhosin, että he saivat pääroolit näytelmissä ja Lucia-neitoina, eräs erityisen suloinen ja pikkuinen sai juoksukilpailussa ykköspalkinnon, vaikka hänen kanssaan täsmälleen samassa ajassa juoksi toinen, hevosen näköinen hapsutukkatyttö. Itse opin varsin pian, että minun avuni ovat toisaalla. Että jos en olekaan suloinen pikkutyttö, olen aika hyvä esittämään noitaa, aika hyvä piirtämään ja aika hyvä kirjoittamaan äikän aineita. Ja aika hauska. Kun ei ollut prinsessa, piti kehittää muita ominaisuuksia. Sellaista kyllä toivon omillekin lapsilleni.
Meillä ei myöskään kotona erityisesti painotettu ulkonäköasioita. Siisteyteen ja perushygieniaan tietysti kannustettiin, ja olemme äidin kanssa aina olleet jonkinlaisia vaate-esteetikkoja. Äiti ei kuitenkaan ollut mikään laittautujatyyppi, eikä minultakaan odotettu samaa. Jostain omituisesta oikusta keksin alkaa meikata 11-vuotiaana ja äiti suhtautui asiaan hämmästyttävän joviaalisti, hän antoi minun tilata pari kertaa Yves Rocherilta pastellisia luomivärejä ja liilaa huulipunaa. Niillä (sekä lampaankäkkäräpermiksellä) tehokkaasti rumensinkin itseäni, kunnes aloin lukea vanhoja tyttökirjoja ja friikahdin viktoriaaniseen tyyliin, lopetin meikkaamisen siihen paikkaan ja aloin käyttää palmikkoja satiininauhoin. Toki tämäkin tyyli kohtasi ajan saatossa loppunsa ja rupesin hieman gootahtavaksi hipiksi (tosin gooteista ei 90-luvun Porvoossa oltu kuultukaan), hennasin tukkani ja aloin käyttää mustia virkattuja paitoja ja leveälahkeisia farkkuja. Hurjimmillaan, lukiossa, minulla oli Fiskarsin vasenkätisten saksien värinen tukka, mutta ihan sikaradikaaleihin ulkonäkökokeiluihin en koskaan lähtenyt, en kovin näkyviin lävistyksiin, rastoihin tai isoihin tatskoihin. Nykyään minulla on ihan sama hennatukka kuin teininäkin, ja samanlainen Marimekon laukku kuin parikymppisenä. Kun sitä tyylinsä löytää, turhaa siitä on sitten enää lipsua.
No joo. Mutta omien lasten ihastelun ja omien tyylivalintojen lisäksi tämän bloggauksen piti käsitellä nykyajan laittautumiskulttuuria ja sen hämmentävyyttä omasta näkökulmasta. Mietin juuri eilen jossain julkisessa kulkuvälineessä ohimennen, etten koskaan ole nähnyt yksiäkään ripsienpidennyksiä, jotka näyttäisivät aidoilta ja viehättäviltä. Yleensä ne näyttävät kutittavilta, korpinmustilta kynnysmatonpalasilta kantajansa yläluomella. Ja yleensä rakennekynnet näyttävät halvan pornoleffan (onko niitä kalliitakin?) kannesta revästyiltä munakynsiltä (kiitos termistä Taikinanaamalle) ylenpalttisine pituuksineen ja tekotimantteineen. Ja hiuslisäkkeetkin tekevät tukasta jokseenkin epäluontevan näköisen. Tai sitten on niin, että oma, eittämättä varsin harjaantumaton silmäni poimii joukosta vain ne epäluonnolliset versiot, ja onnistuneet saavat minut vain kuvittelemaan, että tuotapa on siunattu upeilla naamakarvoilla/pääkarvoilla/jne. Kuitenkin aina näin pennosiaan laskeskelevana pienyrittäjänä pyörii mielessä, että kuinka paljon massia noihin menee? Pienyrittäjiähän ne kynsiteknikot ja kampaajatkin ovat, joten hieno homma, että he saavat elantonsa, mutta minä en koskaan vaan voisi kuvitella tilannetta, jossa omaan budjettiin sisältyisi kuukausittainen ripsi- tai kynsihuolto. Että mistä se ulkonäköön panostaminen on pois, noin niinkuin rahallisesti? Ja ajallisestikin? Mietin tätä eilen, kun haudutin omaa tukkaani hennamöllöllä koko illan. Mitä pidempi kärsivällisyys, sen parempi vaikutus. Ja sen enemmän sotkuisia pyyhkeitä ja kylpytakkeja. Onneksi henna sentään maksaa vain 7,90 per pussi ja siihen losotettava väkiviinaetikka on vielä halvempaa. Kärsivällisyys palkittiin, nyt tukka on juurta myöten punainen.
Mä olen aina ollut aika luonnonlapsi. Ysiluokalla oli pahin teiniangstivaihe punamustine vaatteineen ja supertummine silmineen, mutta noin muuten oon aina ollut taipuvainen mahdollisimman vähäiseen laittautumiseen. Munkaan äiti ei ole ollut mikään meikkaaja, se aina kertoo kuinka se alkoi käyttää huulipunaa kolmekymppisenä, that´s it. Teininä olen aika vähällä vaivalla erottunut massasta, en ole todellakaan ollut mikään erityisen radikaali. Punatukkainen rastapäinen kasvissyöjä oli jo aika eksoottista.
VastaaPoistaIkävää, että sulla on tuollainen kokemus, ettet ole ollut suloinen pikkutyttö. Olen jollain kummalla tavalla helpottunut, että mulla on vaan poikalapsia. Enhän mä tiedä mitään nykyajan poikien ulkonäkövaatimuksista, jotka nekin varmasti aika rankkoja on, mutta haluan uskoa, että ne säästyisi kaikelta siltä epävarmuudelta ja typeryydeltä missä itse on vellonut paljon. Muistelin yhden lähipiirin teinin edesottamusten takia just hetki sitten omaa teini-ikää, ja voi jestas oon iloinen että se on takana. Se epävarmuus mikä itsestä silloin on, eikä kukaan saa sua uskomaan, että kaikki on ok.
Olen nyppinyt kynsiäni pienen ikäni ja aina välillä huomaan haaveilevani rakennekynsistä. Mutta ne maksaa, niitä pitää huollattaa jatkuvasti ja päädyn aina lopulta siihen, että en todellakaan pistä aikaani ja rahaani sellaiseen. Ja on ihan totta, että ripsipidennykset näyttää helposti aika... noh ei ainakaan luonnollisilta. Mun mielestä luonnollisuus on kuitenkin kauneinta, se että on sinut itsensä kanssa ilman mitälie lisäkkeitä. Ei oo helppoa aina kyllä.
(Rönsyilen pahasti mutta tällästä tajunnanvirtaa nyt tuppasi.)
Aie, haha, teininiangsti ja supertummat silmät! Mulla on aina ollut kompleksi mun täydellisen värittömistä kulmakarvoista. Nykyään värjään niitä muistaessani ja käytän sellaista tosi hyvää anastasia beverlyhills (?) -merkkistä kulmakynää, jolla tosiaan saa vedettyä just oikeanlaista jälkeä ja sävyissäkin löytyy. Aina ei ole ollut näin, teininä vedin tummanruskealla kajalilla itselleni ohuet, mutta hyvin näkyvät kaaret silmien ylle.
PoistaYksi nuoruudenystäväni teki tässä taannoin varsinaisen kulttuuriteon ja perusti blogin, jossa on valokuvia ysäri-aktivismista, talonvaltauksista ja punkkibileistä ja vastaavista sosiaalisista tapahtumista. Siellä minäkin olen, kauniina ja hehkuvaihoisena 16-vuotiaana (olin aika kaunis teinityttö vaikka en ollut kovin suloinen pikkutyttö) poikaystävän kainalossa, ne karmivat kajaalikulmat naamassa :D. Muutenkin ne kuvat ovat niin hulvattomia tällaisen kohta nelikymppisen näkökulmasta. Edes teini-ikäisyys, punkkarius ja ysäri eivät himmennä nuorten ihmisten säteilevää, elinvoimaista kauneutta ja elämänriemua, joka kuvista välittyy.
Mä oon patologinen kynsienpureskelija. Teen sitä silleen hillitysti, ettei mun kynnet ole sinällään mitenkään ylen pahasti nyrhityt tai kipeän näköiset, mutta yhtä kaikki ne on tosi tyngät. Ne on myös luonnostaan jotenkin tosi hauraat, ja pitkiksi kasvatettuina tosi alttiit katkeilulle. Ennen lapsia kasvatin kerran huvikseni pitkät kynnet. Ne oli tosi sievät etenkin lakattuna, ja voi mikä huolenpito niissä oli! Väsähdin, ja sittemmin mulla on ollut töppökynnet :)
Ei vitsit tässä on niin paljon tuttua, terveisiä vaan yksi traumatisoitunut pullea tyttö (josta arvonnan seurauksena tuli kyllä Lucia-neito, ja se aiheutti ihan järkyttävän protestin - oli vielä aika lyhyt tukkakin). Ja olen käynyt läpi kaikki tyylit goottihipistä hiphoppariin, ja huoh, vieläkin vähän hakusessa se oma tyyli - hyvä että muut osaa pysyä hyväksi todetussa!
VastaaPoistaOn pitänyt kirjoittaa siitä, miten musta on masentavaa kuinka esim. ripsienpidennyksistä on tulossa standardi. Ne yleensä näyttää feikeiltä, ovat taloudellisesti ja terveydellisesti kyseenalainen ratkaisu ja muutenkin ovat omituinen ilmiö (IMHO) mutta kun niin monella alkaa olla, niin tulee hieman painetta lähteä itse samalle tielle. Äh. Toistaiseksi kynnet ovat vielä käytännölliset ja silleen.
Milla, mä oon kanssa paljon miettinyt sitä, miten noista lisäkejutuista on tullut nuorten naisten ulkonäköstandardeja vaivihkaa. Joskus ratikassa kuuntelin, miten parikymppiset listasivat ulkonäköpanostuksiaan: kynsihuolto, ripsihuolto, kuukausittain uusittävät hiuslisäkkeet, värjäykset, lisäkkeisiin tarvittavat erikoishoitoaineet, jne. Omassa nuoruudessa meikattiin Anytimellä tai Bodyshopin meikeillä ja hulluteltiin kimaltelevilla kynsilakoilla, mutta kellään ei ollut kyllä mitään lisäkkeitä, ei edes topattuja rintsikoita.
PoistaMun joillain nelikymppisillä kavereilla on satunnaisesti ollut jotain groupon-lähtöisiä ripsi- ja kynsilisäkkeitä. Oon mummo-konservatiivi, mut ajattelen, että ne on kauniimpia ilman. Yksi ystävä harrastaa kyllä sellaisia tosi päräyttäviä hiustenpidennyksiä, joissa saattaa olla närhensulkia (!) tai joitan punk-tyyppisiä väriratkaisuja. Ne on kyllä mageita.
Mä olin ala-asteella Lucia-kulkueessa (peräpäässä) ja mun luopiokaveri nurisi, että olisin mukamas ollut paljon parempi tonttuna kuin wannabe-luciana :D Mut ainakin lauloin kauniisti!
Taas sä sanot ääneen juttuja joita mä olen myös miettinyt mutta joista en ole tohtinut kirjoittaa :D mä ajattelen noista ripsienpidennyksistä ja tekokynsistä ihan samoin. Toisaalta ymmärrän että kun kerran laitetaan tekoa niin sitten pistetään myös sellaista että se näyttää keinotekoiselta. Mutta sitten toisaalta kun ei niitä silmiä tahdo nähdä sieltä ripsien alta. Ja mä olen ainakin aina ajatellut esim ripsivärin käytön sellaisena että sillä korostaa silmiä ja terävöittää katsetta. Ripsienpidennykset vetää maton alta tolta idealta ihan täysin. Lisäksi en ehkä ihan ymmärrä sitäkään ajatusta että ne pidennykset laitetaan koska omat ripset on harvat, lyhkäiset, whatever. Ja sitten valitetaan kun ne pidennykset tuhoaa niitä omia ripsiä?? Ja kenellä on ihan oikeasti aikaa kaikkiin laittoihin, huoltoihin ja muihin sirkustemppuihin? Ihmeellisiä ääripäitä tuntuu olevan nämä nykypäivän ihanteet; joko täysin naturel tai sitten kaikki keinotekoista. Mä käytän kyllä piilolinssejä että sinänsä ehkä olen vähän jäävi sanomaan mitään asioiden tunkemisesta silmiin mutta mä en pysty mitenkään päin ymmärtämään sitä että kukaan haluaa laittaa silmiinsä liimaa. Ei ne irtohaitulat niissä ripsissä pelkällä ajatuksen voimalla pysy....
VastaaPoistaTäällä kanssa yksi Lucia-vaurioitunut! Mulla vielä oli puoleen reiteen asti pitkä vaalea tukka ja en päässyt! Saatana.
Sehän siinä on jännintä, siinä ripsienpidennys-hommassa, kun ei niitä silmiä oikein edes tahdo nähdä sen kaiken muovin alta. Olen myös kuullut, ettei silmiä voi hieroa kun niissä on lisäkkeet. Ei niitä tietysti voi ripsaritkaan päässä hieroa, mutta ripsarit voi sentään pestä pois. En kyl kestäis!
PoistaMä oon vanha piilaristi, sain ensimmäiset 15-vuotiaana ja käytin niitä todella paljon, päivittäin, aamusta iltaan. Mulla on aina ollut todella kuivat silmät ja ilmeisestikin liian aktiivisen piilaroinnin takia sain 17-vuotiaana pahan tulehduksen silmiin, josta lääkäri jopa uhkaili, että "tää voi tehdä susta kepin kanssa kulkevan sokean" (argh) ja jouduin käyttämään koko kesän sekä erilaisia silmävoiteita että rillejä. Vähitellen piilarien käyttö väheni ja viimeiset vuodet tilailin niitä netistä. Nyt mulla ei taida olla enää voimassaolevia piilareita, viimeksi muistan käyttäneeni sellaisia muistaakseni ystävän häissä kaksi vuotta sitten. Nykyään rillejä saa niin hienoina ja halvalla, tilaan netistä abt kerran vuodessa vähintään kahdet lasit kerralla ja nautiskelen niiden tuomasta lookista. Nyt mulla on lohenpuna-mustat, timangikoristeiset fiftari-rillit päässä, ja vähän hillitympään menoon sellaiset tummasankaiset.
Tässä laittautumiskriittisyydessä on mukana myös kemikaalikriittisyyttä. Oon vaihtanut lähes kaiken kosmetiikan luonnonkosmetiikkaan, vaikka se aivan eittämättä onkin osin paskempilaatuista. Lauantaina laastin ylppäreitä varten naamaani luonnonkosmetiikka-meikkivoidetta ja huomasin ärtymyksekseni, että se ei liukunut mihinkään vaan jämähti nenän huokosiin epäesteettisesti. Silikoni puuttui. Onneksi huulipunat toimii yhtä hyvin kuin ei-luomut, huulipuna on nykyään mun ykkösmeikki helppoutensa takia.
Mulla on ollut kaikki mahdollinen, koska oon aikoinaan tykännyt kovasti kaikenlaisesta puleeraamisesta, mut sillä mutalla, että on pitänyt olla hyvin tehtyä ja luonnollista - ainakin hiustenpidennysten suhteen. Ripsipidennykset mulla ei ollu varmaan kuin pari kuukautta, kun ne tuntui niin karseilta, oli hankalat ja ahdistavat ja kalliit. Sen koommin en ole ottanut, enkä ota, kun omatkin on ihan hyvät ripsarilla. Ja ilmankin siedettävät. Sitä paitsi ne pidennykset näyttää yleensä ihan kamalilta, vaikka olisi muka miten hyvin tehdyt.
VastaaPoistaRakennekynnet olen laittanut useamman kerran just ton kynsienpureskelumanian vuoksi. Ne on aina auttaneet kyllä, mutta rakennekynnet näyttää kivoilta vaan n. viikon. Sit ne alkaa repsottaa, kun se oma kynsi kasvaa. Ei kiva. Mulla ei ole rakennekynsien suhteen koskaan ollut tavoitteenakaan, et luonnolliset, vaan nimenomaan överit, mut ne vaan on hankalat ja kalliit ja liian lyhyen aikaa nätit. Nykyisin preferoin omiani, enkä viitsi lakata paitsi joskus. Enkä enää pure kynsiäkään, mutta kynsinauhoja kyllä... Raah.
Hiustenpidennyksetkin mulla on ollu pariinkin kertaan, mut viimeisimmistä kerrasta alkaa olla jo vuosia. Tykkäsin, kun oli tuuhea tukka, mut sit nekin muuttui ärsyttäviksi just huollontarpeineen ja puunamisineen. Enää en kovin herkästi pidennyksiä laittaisi, ellei olisi joku superhelppo ja hyvä tapa. Tosin en kyl kykene laittamaan rahaa niihin niin paljoa, mitä hyviin vaadittaisiin, joten tyydyn omaani oikeastaan aika hyvään pehkooni.
Mä oon aina laittanut kaikkia lisäkkeitä vaan siksi, että oon haaveillut jostain arjen helpotuksesta ja toisaalta halunnut saada jotakin nopeaan. Nykyään mä ennemmin jaksan odottaa esim. hiusten kasvamista, kun ne tekoversiot on aina ärsyttäviä käytössä ja rasittaa kaikilla tavoilla. Olen tullut mukavuudenhaluiseksi ja tekohommelit on kyl alkaneet näyttää myös aika, no, tekoilta. Hauskaa noiden kokeileminen on ollut, sitä en kiellä.
Teinityttöjen pornostaramainen puleeraus mua ahdistaa kyllä, mutta toisaalta useimmiten teini-ikään kuuluu överiys, joten todnäk nämäkin hiukan vanhempina ovat vähemmän pornostaran näköisiä. Oon muuten huomannut, että tosi monella on nykyään tekoripset ripsienpidennysten sijaan. Useimmiten ne on vielä tosi övereitä tekoripsiä niin, että todellakin tarkoitettu johonkin superjuhlameikkiin. Se on jotenkin niin hassu trendi toi Hollywood-glamour-meininki. Ikään kuin luonnossa pitäisi kulkea kuin airbrushattuna. Vaativaa ja mahdotonta.
Gata, sä oot yksi niistä ihmisistä, joiden hiustenpidennys on hämännyt mua autuaasti, ajattelin vaan, että raskausaikana tukka kasvaa nopeammin jne :).
PoistaTeinit on kyllä övereitä, se jotenkin kuuluu teini-ikään an sich. Shokkivärit, ylenmääräiset meikit, seksikkäät vaatteet…
Se on just hämmentävää, että pitäisi näyttää airbrushatulta. Kun edes ne halivuudin megastarat ei siltä livenä näytä. Vai miksi muuten julkaistaisiin jatkuvasti sellaisia paparazzi-kuvia, joissa kauhistellaan, miten kulahtaneelta joku kolmikypänen stara niinku ”oikeesti” näyttää. Kaikkihan meistä mieluiten katsoo itsestään kuvia, joissa näyttää omasta mielestä edustavalta. Mut rajansa kaikella!
Hei ihanaa, että täällä keskustellaan munakynsistä! Mä komppaan sua kaikessa :)!
VastaaPoista