Tulin eilen palstalta muassani ämpärillinen mustaherukkaa, pussillinen karviaista sekä pohjaton säkillinen salaattia. Unohtamatta kitukasvuista kesäkurpitsaa ja täysin tunnistamattomiksi, suorastaan rubensilaisen muhkeiksi paisuneita retiisejä. Retiisit nähtävästi (maistavasti) eivät kasvaessaan menetä hapokasta aromiaan, pikemminkin päinvastoin. Voikohan retiisejä säilöä, niitä ei nimittäin kykene syömään kuin muutaman kerrallaan. Humbert Humbert piti parhaana närästyksenestolääkkeenä retiisejä ja lasillista maitoa, mutta itselleni ne toimivat närästyksen edesauttajana.
Minulla on ilo omistaa (mikäli nyt ihmisten kohdalla on sopivaa puhua omistamisesta edes kuvainnollisesti) säilönnästä tykkäävä mies. Tulisin toimeen ei-säilövänkin kanssa, tämä säilömisominaisuus tulee ikään kuin boonuksena. Eilen keittelimme marjahilloja (karviaisista tuli aika säälittävä nokare litran purkin pohjalle), tänään avomaankurkkuja. Säilöminen tyydyttää jotain syvällä piilevää metsästäjä-keräilijä-viettiä, vähän kuten leipominenkin. Tulee turvallinen ja (harhaisen) omavarainen olo, kun kaapit ovat täynnä hilloja ja kuivattuja sieneksiä, kylmäkellari (meillä fifties-talossa on vielä sellainenkin kiva keksintö) täytetty sipuleilla ja perunoilla. Samasta syystä villivihreiden poimiminen ja jälkikäsittely mahdollisimman edullisiin säilytysformaatteihin on tyydyttävää.
Ennen vanhaan, vähän nuorempana ja köyhempänä dyykkasin silloin tällöin. Dyykattuihin elintarvikkeisiin suhtautui samalla tavalla kuin luonnonantimiin, poikkeuksellisen huolekkaasti ja säilövästi (mikä oli varmaan ihan hyvä juttu siksikin, että useasti tuotteet killuivat pilaantumisen rajalla). Kasviksista piti heti miten duunata jotain säilyvää, kaikki pestä huolellisesti, leivät pakastaa. Ilmaiseksi saadulla on jotain ihan erityistä arvoa. Yritin, ja yritän kyllä toisaalta hillitä hamstraamisen tarvettani, koska liiallinen kaman (vaikka sitten syötävänkin) haaliminen muuttuu helposti neuroottiseksi, tapanani on esimerkiksi säästellä kuivattuja sieniä aina uuteen satoon asti, tai "pahan päivän varalle". Lapsena otti päähän, kun pakastettuja mansikoita ei saanut alkaa syödä kuin vasta marraskuussa, "että ne riittäisivät kevääseen." No, miksi hemmetissä olisi pitänyt, pakastemansikoitahan saa kaupastakin, eivätkä ne oikeastaan ole välttämätön osa ruokavaliota. Turha varmaan mainitakaan, että pistelin mansikoita kielloista huolimatta, mutta jätin vastaavasti puolukat ja karpalot koskematta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Hei anonyymi! Keksithän itsellesi nimimerkin kommentoidessasi! Lisää huomattavasti vastaushalukkuuttani! Pus!