Kaaos

Olimme miehen kanssa laatineet talvilomaa varten pitkän listan, mitä kaikkea kotona pitäisi siivota, korjata, fiksata, myydä ja jemmata. Ehkä kolmasosa saatiin tehtyä. Palohälyttimet (lintu ja kärpänen, tässä on lintu ja tässä on kärpäneen) saatiin kattoon, ärsyttävä rumahko yöpöytä annettua Facebookin annetaan-ryhmän kautta uuteen kotiin (jeesus miten ärsyttävää sakkia siellä ryhmässä onkaan. Yksi tyyppi otti yhteyttä heti ja pyysi pöytää, olin jo lupaamassa kunnes huomasin, että kyseessä oli sama nainen joka ronklasi taannoin keittiöntuoliemme kanssa peruen jatkuvasti noutonsa... ja joku toinen nainen haukkui yöpöydän ja kieltäytyi ottamasta sitä. Urpoja.), blogivalopalloihin vaihdettua uusi, toimiva valonauha ja lastenvaatteiden lajittelu vähän paremmalle tolalle. Hoitamatta jäivät omat vaatteet, keittiön purtilokaaos, parvekkeen kevätkuntoon saattaminen, kirjahyllyn järjestäminen ja liioista lakanoista eroon pääsy. Juhannuspoika on äkkiä venähtänyt pituutta (meinasimme joutua neuvolassa oikein KONTROLLIIN "liiallisen" pituuskasvun takia, kunnes nauroin lääkärille päin naamaa ja sanoin tytön vetäneen aikanaan samanlaisen kasvuspurtin ja että mies on melkein kaksimetrinen joten mites genetiikka) eli kasa paitoja on taas poistokorissa. En edes jaksa alkaa myymään niitä (tein juuri lastenvaatekirppiksellä ison tilin vanhoista vaatteista) vaan delegoin ne suvun uudelle vauvalle.

No, tästä kaikesta aikaansaadusta luopumis- ja järjestelyprosessista huolimatta tuntuu, että meillä himassa vallitsee edelleen kauhea kaaos. Suuren osan kaaoksesta muodostavat lastentarvikkeet, vaatteet ja lelut. Kun on kaksi pientä talvivaatetettavaa, jotka kasvavat ja kuluttavat kovaa vauhtia ja saavat jatkuvasti lahjaksi lisää, tuntuu, että pyykkiä on koko ajan eri muodoissaan ympäri kämppää. Haaveilen kuivausrummusta, vaikka sitten meillä olisi sitä puhdasta pyykkiä korit täynnä. Joskus lastenvaatteita yksinkertaisesti katoilee mustiin aukkoihin, Juhannuspojalta on hävinnyt kaksi aika hintavaa tumppua, Lipsin musta paita on ollut kateissa pitkään, toinen juhlakenkä on hukan persiissä. Puhumattakaan nyt sitten leluista. Jeesus maria miten niitä leluja onkin, vaikka yritämme koko ajan karsia ja organisoida! On Brion junarataa lukuisin lisävarustein, on Duploja, on soittimia, on askarteluvälineitä, nukke ja nukenvaatteita, palloja jotka kierivät hetimiten sohvan alle, lasten dvd:itä joita Juhannuspoika silmän välttäessä availee ja jemmailee jonnekin. On kauniita pieniä maatuskoja ja puisia leppäkerttuja, jotka katoavat yleiseen kaaokseen. On kamalia jättikäärmeitä ja jättiampiaisia ja pimputtimia. On palapelejä: nuppipalapelejä, anatomisia palapelejä, pahvipalapelejä. On rakennuspalikoita. On kaikkea isoa kuten nukenvaunut, potkulauta ja sirkusteltta. Yritän jatkuvasti jemmata leluja, mutta silti niitä on joka paikassa. Nyt teimme sellaisen sopimuksen, että lelujen pitää mahtua tiettyyn määrään säilytyskoreja ja lopuista luovutaan. Mutta kuka huolii käytettyjä leluja? Eivät ainakaan vastaanottokeskukset, sitä olen jo kokeillut. Ensikodille toimitin yhden kassillisen, mutta nyt niitä kassillisia olisi taas lisää. Huonosti tehdyt, rumat ja helposti särkyvät lelut suututtavat. Niistä ei ole mitään iloa ensihuuman jälkeen, ne ovat usein kierrätyskelvottomia ja päätyvät lopulta sekajätteeseen vietettyään elinkaarensa viimeiset hetket sohvan alla.

Ja mites sitten aikuisten kamat? Meillähän on tosi paljon kirjoja. Olen aina, vauvasta saakka ollut siinä käsityksessä, että iso kirjahylly on kulttuurikodin merkki ja viittaa selvästi älykkääseen sekä syvähenkiseen elämäntyyliin. Joo, näinhän se voi olla, mutta kirjastolaitos toimii täällä Suomessa aivan mainiosti ja osa isosta kirjavalikoimasta on epäilemättä jotain perittyä tai saatua schaibaa josta ei vaan ole tullut hankkiuduttua eroon. Täytyy myöntää, että rakastuin nykyiseen asuntoomme jo Oikotien kuvien perusteella nimenomaan olohuoneen päätyseinien kattoon ulottuvien kirjahyllyjen takia. Päättelin, että asunnossa täytyy asua fiksu ja lukemista harrastava perhe ja kun kuvissa näkyi muutamia itämaisia mattoja ja pari kivaa taulua, olinkin jo ihan sillä meiningillä, että meidän on vaan ihan pakko muuttaa just tuohon kämppään koska sehän siis ON meidän kämppä. Olen edelleen sitä mieltä, että tämä asunto valitsi meidät (etenkin kun emme alun perin olleet katsoneet asuntoa tältä alueelta) ja onneksi näihin jättikirjahyllyihin mahtuvat melkein kaikki meidän opuksemme, poislukien lastenkirjat, keittokirjat, valokuva-albumit ja kaikki epämääräiset täyhkämapit jotka sisältävät kaikkea jännittävää dataa kuten "Freehand-kurssin opiskelumateriaali 2004" (koko fuken Freehandia ei enää edes ole, Adobe osti sen). Muistan joskus lukeneeni Jaakko ja Virpi Hämeen-anttilan haastattelun, jossa he kertoivat isosta kirjavalikoimastaan ja sen sekavuudesta ja että itse asiassa on helpompaa lainata kirjastosta kaipaamansa kirja kuin kaivaa se omista kirjakasoista. Meillähän on tosiaan ollut projektina järjestää kaikki kirjat sekä a) aakkosjärjestykseen että b) teemajärjestykseen, mutta näin pikkulapsiperheessä prioriteettilistalla kyseinen toimenpide killuu väistämättä häntäpäässä. Sattumoisin kirjoitan tätä blogitekstiä kirjahyllyn vieressä ja kun käännän päätäni vasemmalle, näen hyllyssä sulassa sovussa kirjat Pieni runotyttö, Marxin kosto, Aristoteles VIII, Harry Potter ja Tyttökavereiden opas taaperovuosiin. Kirjat on tällä hetkellä aseteltu lähinnä sen mukaan, minkä korkuinen mahtuu mihinkin hyllyyn. Ne hyllyt jotka ovat pikkutaaperon ulottuvilla, on tupattu erityisen tiukkaan, mutta silti Nabokovin Lolita härskeine kansikuvineen (ärsyttää että maailmankirjallisuuden klassikossa pitää olla tissikansi) löytyy joka ilta lattialta.

Puhumattakoon nyt sitten huonekaluista. Puolisoni pitää kovasti tummista, raskaista huonekaluista ja Aivazovskin tauluista. Luonnollisestikaan meillä ei ole mitään aitoja Aivazovskeja, mutta sanotaanko näin, että perintötaulut ovat paljon konservatiivisempia kuin oma taidemakuni. Onneksi meillä on myös duuniaikana (nythän ei ole budjettia ostella taidetta, edes halpaa) ostamiani grafiikoita, joitain itse maalaamiani jutskia sekä lasten valokuvia seinillä, ettei kotimme näytä joltain mummolalta. Paitsi toisaalta lasten valokuvat kuulostavat hyvin mummolalta, eh. Olen pitkän viivytystaistelun jälkeen saanut neuvoteltua pari isoa tummanvihreää tuolinrohjaketta siirrettäväksi työhuoneeseen ja/tai vintille, mutta silti aina väliin, etenkin kevään tullen, haluaisin vaihtaa kaikki kolhuiset antiikkikalut keveisiin fiftarilipastoihin ja siroihin tuoleihin. Mutta toisaalta, se nyt vasta aikaa ja rahaa vaatisi eikä totisesti olisi kovin ekologista. Tykkään siitä, että on olemassa jonkinlainen oma tyyli joka näkyy jokaisessa kodissa ja elämänvaiheessa. Ja tykkään siitäkin, että rakkaat huonekalut seuraavat kodista toiseen, ettei kaikkea tarvitse uudistaa vaikka kotitalon vuosimalli vaihtuisi 20-luvulta omalle synnyinvuosikymmenelle.

Eniten kai kaipaisin sitä, että tavaraa ja sitä mukaa siivottavaa olisi vähemmän. Se vaan ei taida lähivuosina onnistua, vaikka itse kuinka pelkistäisi vaatekaappiaan. Lapset tarvitsevat vuosi vuodelta enemmän, kohta alkaa harrastuksien aika, luistimien, suksien, uimavälineiden, mahdollisesti soittimienkin esiinmarssi kodissamme. Sitä silmälläpitäen pitäisi vaan kehittää mahdollisimman sujuva käyttöön-kiertoon -systeemi, ettei nurkkiin jää pyörimään mitään liian pientä tai vähänkäytettyä kamaa. Pitäisi varmaan tutustua kaikkin lainaus- ja vuokrausjuttuihin, on varmasti paljon tavaroita ja välineitä joita ei ole pakko varsinaisesti omistaa vaan enemmänkin pitää niitä osana kiertokulkua. En vielä edes osaa kuvitella mitä ne voisivat olla, mutta aika näyttää.