Suvusta ja kommunikaatiosta

Istuttiin eilen iltaa kavereiden kanssa Alpparissa. Eräs heistä sanoi, että oli joutunut menomatkalla mökille juomaan kaksi kaljaa, koska ajatus vanhempien kanssa hengailusta tuntui niin rasittavalta ja ahdistavalta. Tämä ystävä ei todellakaan ole viinamäen naisia, joten siksi tällä itselääkinnällä oli erityinen painoarvo. Tajusin hyvin ja sitten jaappasimmekin antaumuksella isä- ja äititraumoistamme. Ja muutakin sukua siinä sivuttiin.

Tunnistettavuuden pelossa yritän vähän pyöristellä näitä juttujani, mutta on taas jotenkin sydän aika täynnä sitä kommunikaation vaikeutta, mikä omien vanhempien ja myös miehen sukulaisten kanssa toimimiseen aika ajoin liittyy.

Olimme sukujuhannuksessa, joka on sinällään tosi hauska ja ihana perinne, erityisen kiva kaupunkilaislapsille, jotka saavat hulmottaa pihamaalla, kiivetä puumajaan ja kastautua järveen. Koska suku koostuu ihmisistä kaikkine erityispiirteineen, puutteineen, herkkyyksineen ja muistoineen, kärhämiltä on vaikeaa välttyä. Olen ennenkin kirjoittanut varsin hankalasta sukulaismiehestä, joka komentaa lapsiani aggressiiviseen sävyyn ja jota koskevat selkeät erioikeudet ja jolle annetaan anteeksi käytös, jota muilta ei sallita. Tätä miestä pelätään, hänen räjähdysherkkyytensä ympärillä astahdellaan lasinsiruilla. Niin minäkin teen, olen leppoisa, kohtelias, myötäilevä ja hemmetin varuillani tämän ihmisen seurassa. Mutta siinä vaiheessa, kun hän huutaa lapselleni ruokapöydässä, määrää rangaistuksia ja onnistuu vielä voittamaan sympatiat puolelleen (tai luulee niin) selittämällä omasta erityisestä aistiherkkyydestään ja sen tuomista haasteista suhteessa lapsiin, minulta menee hermo. Tällä kertaa sanoin, että en halua hänen sanelevan lapsilleni rangaistuksia. Koska olin kiihdyksissäni, oma argumentointini puuroutui, etenkin kun suvun naiset halusivat tilanteen rauhoittamiseksi asettua tämän miehen puolelle, ja sitten koko tilanne meni ihmeelliseksi kilpahuudoksi ja mies, joka oli passitettu rauhoittelemaan ylikierroksilla käyvää esikoista, häipyi vittuuntuneena ulko-ovesta. Ja minä perästä. Tilanne kyllä siitä laukesi, mutta koin kyllä hyvin vahvasti, että minua ei kuultu eikä ymmärretty.

Seuraavana päivänä täti puuskahti hankalassa lapsisäätötilanteessa äänekästä kritiikkiä meidän kasvatustamme kohtaan, liittyen johdonmukaisuuteen. Hän veti yksittäisestä tilanteesta johtopäätöksen, ja taas menin niin puihin yllättävästä aggressiivisuuden ryöpsähdyksestä, että puolustukseni, joka on yleensä varsin terävää ja painokasta, meni sellaiseksi anteeksipyytelevän vetoavaksi sotkuksi. Koin taas, että minua ei kuulla, minua ei ymmärretä, sen sijaan minua syytellään ja omaa äitiyttäni moititaan. En vaan ole tottunut sellaiseen kultturiin, että ensin vittuillaan ja sitten ollaan kuin ei oltaisikaan, ihan normaaleja, paitsi että jätetään se vittuilu mieleen kaunaa kasvattamaan ja kostetaan myöhemmin. En voi väittää, että tämä tottumattomuuteni olisi lapsuudenperheeni peruja, koska oma perheeni on tosiaan varsinainen kommunikaation musta aukko ajoittain, äiti ja isä vittuilevat toisilleen kuin vain 40 vuotta naimisissa olleet, toisilleen sopimattomat ihmiset voivat, ja syyttelevät siinä sivussa minua ja miestäni milloin mistäkin. Sen sijaan tämä oma nykyinen perheeni, mieheni ja lapset, me emme harrasta räkytystä, vittuilua, nolaamista ja vanhojen kaivelua arkikommunikaatiossa vaan puhuttelemme toisiamme rakastavasti ja kunnoittavasti. En koskaan aiokaan kasvaa niin paksunahkaiseksi, ettei tiuskinta ja yllätyshyökkäily lakkaisi itkettämästä minua. Vaikka samaan aikaan mietin, että on se vaan perseestä olla näin herkkänahkainen, joskus kaikista setvimisistä ja oman kurjan mielen näyttämisistä tuntuu paisuvan vain isompi soppa. Pitäisi olla kuten mieheni, konflikteja välttelevä ja asiat helposti sivuuttava, ytimeltään hyväitsetuntoinen ja vakaa ihminen. Mutta kun ei ole.

No, tämä juhannushomma eskaloitui sitten sillä viisiin, että kun teimme mökiltä reissun lähikaupunkiin (jossa tapasimme viehättävän ystäväpariskunnan, joiden rauhallisuus, keskustelevuus ja ystävällisyys olivat palsamia sielulle kaiken mökäämisen ja riidankuuntelun jälkeen) itkeä kollotin tulomatkan ja uhosin miehelle, että en enää koskaan lähde juhannuksena mihinkään sukujuttuun, ellei mies nyt puutu siihen, että lasten aikana meidän kasvatusmetodeja arvostellaan kiukkuiseen sävyyn ja että tämä sukulaismies on kuin nelikymppinen taapero ja viu viu. Miestä dramaattinen ulinani hieman tympäisi, mutta yllättäen hän kuitenkin jutteli tädille siitä, että olisi kiva, jos meitä vanhempina ei kritisoitaisi julkisesti lasten kuullen. Täti oli äärimmäisen pahoillaan, lopun aikaa minulle oltiin tosi ystävällisiä, ja samaan aikaan minulla oli ristiriitainen tunne siitä, että a) olin ollut naurettava draamakuningatar vaatiessani jälkipyykkiä ja b) luultavasti se syy, miksi pahastuin, ei lopultakaan selvinnyt ja c), kuullaankohan tästä vielä. Ja ainakin b) ja c) osuivat oikeaan, tänään täti pyysi minulta kuopuksen synttäreillä anteeksi aivan absurdia asiaa, hauskaa vitsiä jolle olimme puolta tuntia aiemmin nauraa höröttäneet, selitellen että "taas mä möhlin, haluaisin nyt pyytää anteeksi". Huoooooooooh. Näemmä on siis niin, että jos sitä kerran nostaa kissan pöydälle, on sitten lopun ikänsä se mimosa, jota saa varoa joka tilanteessa. Ei olisi pitänyt reagoida, olisi pitänyt mennä takomaan päätään keski-suomalaiseen mäntyyn ja tulla hymysuin takaisin.

Tänään oli tosiaan juhannuspojan sukusynttärit, ja onnistuin riitautumaan äidin kanssa, koska äiti ilmoitti, että "hoitakaa sitten virallinen osuus nopeasti, koska me lähdemme sitten heti sen jälkeen". Olin ihan että mitä vittua, ai ainoan tyttärenpoikanne synttäreiltä lähdette kesken pois, että mistäs nyt tuulee? Sain selitykseksi, että "me ollaan isäsi kanssa vanhoja, väsyneitä ja sairaita." Sele-vä. Niin sairaita ja väsyneitä, että kahden tunnin synttäreillä ei voi olla loppuun asti, mutta sitä ennen on kyllä uurastettu koko aamu täysin vapaaehtoisissa puutarhahommissa. Tuollainen hämärä passiivis-aggressiivinen mind-fukkaus äidin taholta aiheuttaa minussa aina kauhean regression takaisin teini-ikään, ja sitten ärräpäät lentelevät. Tällä kertaa äiti yritti repiä lapsiakin mukaan riitaan sanomalla esikoiselle, että "sano äidillesi, ettei vedä hernettä nenään". Voi SAATANA NYT. Perkele. Haluaisin tällä hetkellä vetäytyä johonkin retriittiin pimeään makuuhuoneeseen ja tulla ulos vasta, kun kommunikaatio on muuttunut helpoksi ja minä niin joviaaliksi, etten koskaan vedä pulttia mistään.