sunnuntaina, kesäkuuta 29, 2014

Suvusta ja kommunikaatiosta

Istuttiin eilen iltaa kavereiden kanssa Alpparissa. Eräs heistä sanoi, että oli joutunut menomatkalla mökille juomaan kaksi kaljaa, koska ajatus vanhempien kanssa hengailusta tuntui niin rasittavalta ja ahdistavalta. Tämä ystävä ei todellakaan ole viinamäen naisia, joten siksi tällä itselääkinnällä oli erityinen painoarvo. Tajusin hyvin ja sitten jaappasimmekin antaumuksella isä- ja äititraumoistamme. Ja muutakin sukua siinä sivuttiin.

Tunnistettavuuden pelossa yritän vähän pyöristellä näitä juttujani, mutta on taas jotenkin sydän aika täynnä sitä kommunikaation vaikeutta, mikä omien vanhempien ja myös miehen sukulaisten kanssa toimimiseen aika ajoin liittyy.

Olimme sukujuhannuksessa, joka on sinällään tosi hauska ja ihana perinne, erityisen kiva kaupunkilaislapsille, jotka saavat hulmottaa pihamaalla, kiivetä puumajaan ja kastautua järveen. Koska suku koostuu ihmisistä kaikkine erityispiirteineen, puutteineen, herkkyyksineen ja muistoineen, kärhämiltä on vaikeaa välttyä. Olen ennenkin kirjoittanut varsin hankalasta sukulaismiehestä, joka komentaa lapsiani aggressiiviseen sävyyn ja jota koskevat selkeät erioikeudet ja jolle annetaan anteeksi käytös, jota muilta ei sallita. Tätä miestä pelätään, hänen räjähdysherkkyytensä ympärillä astahdellaan lasinsiruilla. Niin minäkin teen, olen leppoisa, kohtelias, myötäilevä ja hemmetin varuillani tämän ihmisen seurassa. Mutta siinä vaiheessa, kun hän huutaa lapselleni ruokapöydässä, määrää rangaistuksia ja onnistuu vielä voittamaan sympatiat puolelleen (tai luulee niin) selittämällä omasta erityisestä aistiherkkyydestään ja sen tuomista haasteista suhteessa lapsiin, minulta menee hermo. Tällä kertaa sanoin, että en halua hänen sanelevan lapsilleni rangaistuksia. Koska olin kiihdyksissäni, oma argumentointini puuroutui, etenkin kun suvun naiset halusivat tilanteen rauhoittamiseksi asettua tämän miehen puolelle, ja sitten koko tilanne meni ihmeelliseksi kilpahuudoksi ja mies, joka oli passitettu rauhoittelemaan ylikierroksilla käyvää esikoista, häipyi vittuuntuneena ulko-ovesta. Ja minä perästä. Tilanne kyllä siitä laukesi, mutta koin kyllä hyvin vahvasti, että minua ei kuultu eikä ymmärretty.

Seuraavana päivänä täti puuskahti hankalassa lapsisäätötilanteessa äänekästä kritiikkiä meidän kasvatustamme kohtaan, liittyen johdonmukaisuuteen. Hän veti yksittäisestä tilanteesta johtopäätöksen, ja taas menin niin puihin yllättävästä aggressiivisuuden ryöpsähdyksestä, että puolustukseni, joka on yleensä varsin terävää ja painokasta, meni sellaiseksi anteeksipyytelevän vetoavaksi sotkuksi. Koin taas, että minua ei kuulla, minua ei ymmärretä, sen sijaan minua syytellään ja omaa äitiyttäni moititaan. En vaan ole tottunut sellaiseen kultturiin, että ensin vittuillaan ja sitten ollaan kuin ei oltaisikaan, ihan normaaleja, paitsi että jätetään se vittuilu mieleen kaunaa kasvattamaan ja kostetaan myöhemmin. En voi väittää, että tämä tottumattomuuteni olisi lapsuudenperheeni peruja, koska oma perheeni on tosiaan varsinainen kommunikaation musta aukko ajoittain, äiti ja isä vittuilevat toisilleen kuin vain 40 vuotta naimisissa olleet, toisilleen sopimattomat ihmiset voivat, ja syyttelevät siinä sivussa minua ja miestäni milloin mistäkin. Sen sijaan tämä oma nykyinen perheeni, mieheni ja lapset, me emme harrasta räkytystä, vittuilua, nolaamista ja vanhojen kaivelua arkikommunikaatiossa vaan puhuttelemme toisiamme rakastavasti ja kunnoittavasti. En koskaan aiokaan kasvaa niin paksunahkaiseksi, ettei tiuskinta ja yllätyshyökkäily lakkaisi itkettämästä minua. Vaikka samaan aikaan mietin, että on se vaan perseestä olla näin herkkänahkainen, joskus kaikista setvimisistä ja oman kurjan mielen näyttämisistä tuntuu paisuvan vain isompi soppa. Pitäisi olla kuten mieheni, konflikteja välttelevä ja asiat helposti sivuuttava, ytimeltään hyväitsetuntoinen ja vakaa ihminen. Mutta kun ei ole.

No, tämä juhannushomma eskaloitui sitten sillä viisiin, että kun teimme mökiltä reissun lähikaupunkiin (jossa tapasimme viehättävän ystäväpariskunnan, joiden rauhallisuus, keskustelevuus ja ystävällisyys olivat palsamia sielulle kaiken mökäämisen ja riidankuuntelun jälkeen) itkeä kollotin tulomatkan ja uhosin miehelle, että en enää koskaan lähde juhannuksena mihinkään sukujuttuun, ellei mies nyt puutu siihen, että lasten aikana meidän kasvatusmetodeja arvostellaan kiukkuiseen sävyyn ja että tämä sukulaismies on kuin nelikymppinen taapero ja viu viu. Miestä dramaattinen ulinani hieman tympäisi, mutta yllättäen hän kuitenkin jutteli tädille siitä, että olisi kiva, jos meitä vanhempina ei kritisoitaisi julkisesti lasten kuullen. Täti oli äärimmäisen pahoillaan, lopun aikaa minulle oltiin tosi ystävällisiä, ja samaan aikaan minulla oli ristiriitainen tunne siitä, että a) olin ollut naurettava draamakuningatar vaatiessani jälkipyykkiä ja b) luultavasti se syy, miksi pahastuin, ei lopultakaan selvinnyt ja c), kuullaankohan tästä vielä. Ja ainakin b) ja c) osuivat oikeaan, tänään täti pyysi minulta kuopuksen synttäreillä anteeksi aivan absurdia asiaa, hauskaa vitsiä jolle olimme puolta tuntia aiemmin nauraa höröttäneet, selitellen että "taas mä möhlin, haluaisin nyt pyytää anteeksi". Huoooooooooh. Näemmä on siis niin, että jos sitä kerran nostaa kissan pöydälle, on sitten lopun ikänsä se mimosa, jota saa varoa joka tilanteessa. Ei olisi pitänyt reagoida, olisi pitänyt mennä takomaan päätään keski-suomalaiseen mäntyyn ja tulla hymysuin takaisin.

Tänään oli tosiaan juhannuspojan sukusynttärit, ja onnistuin riitautumaan äidin kanssa, koska äiti ilmoitti, että "hoitakaa sitten virallinen osuus nopeasti, koska me lähdemme sitten heti sen jälkeen". Olin ihan että mitä vittua, ai ainoan tyttärenpoikanne synttäreiltä lähdette kesken pois, että mistäs nyt tuulee? Sain selitykseksi, että "me ollaan isäsi kanssa vanhoja, väsyneitä ja sairaita." Sele-vä. Niin sairaita ja väsyneitä, että kahden tunnin synttäreillä ei voi olla loppuun asti, mutta sitä ennen on kyllä uurastettu koko aamu täysin vapaaehtoisissa puutarhahommissa. Tuollainen hämärä passiivis-aggressiivinen mind-fukkaus äidin taholta aiheuttaa minussa aina kauhean regression takaisin teini-ikään, ja sitten ärräpäät lentelevät. Tällä kertaa äiti yritti repiä lapsiakin mukaan riitaan sanomalla esikoiselle, että "sano äidillesi, ettei vedä hernettä nenään". Voi SAATANA NYT. Perkele. Haluaisin tällä hetkellä vetäytyä johonkin retriittiin pimeään makuuhuoneeseen ja tulla ulos vasta, kun kommunikaatio on muuttunut helpoksi ja minä niin joviaaliksi, etten koskaan vedä pulttia mistään.


12 kommenttia:

  1. Kiitos tästä! Hyvä kirjoitus ja olen niin samaa mieltä. En ymmmärrä tuota vittuilua ja varsinkaan piilovittuilua sukulaisille ja erityisesti perheenjäsenille ollenkaan. Mieheni perheessä sitä harrastetaan koko ajan ja välillä se on lipsumassa myös meidän perheen kommunikaatioon.
    Vaikka oma lapsuuden perheenikään ei ole kommunikaatiossa aiemmin erityisesti kunnostautunut, tiettyjen dramaattisten tapahtumien jälkeen kommunikaatio on parantunut ja muuttunut avoimemmaksi kuin aiemmin ja meillä kuitenkin pääasiassa (teini-iän rähinöitä lukuunottamatta) puhuttiin toisille kauniisti ja kunnioittaen. Lisäksi olen ihan liian herkkänahkainen ja helposti hermostuva, että osaisin suhtautua vittuiluun huumorina. Varsinkaan, jos lapselle puhuttaessa alkaa mennä siihen suuntaan, puutun juttuun heti ja sitten olen huumorintajuton draamakuningatar. Jep jep.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, todella perseestä. Ja kiusallista joutua kuuntelemaan ulkopuolisenakin. Menen aina ihan hämmennyksiin kun kuuntelen sellaista jatkuvaa räkytyksen ja vittuilun konekivääritulta, mitä yksi sukulaisperhe harrastaa. Joskus toki itsekin tulee tuiskittua kotona, martyroitua ja paiskottua tavaroita. Olennaista on kuitenkin se, että pyydetään anteeksi, selitetään tuiskinnan taustat ja eletään eteenpäin. Eikä liiallisesti paineta villaisella.

      Poista
  2. Joo-o. Mua ahdistaa ja vituttaa, että olen kohta itsekin luisumassa kahden kaljan naiseksi. Se on kamalaa siksi, että mielestäni tulen vanhempieni kanssa hienosti toimeen.

    Ja sitten, kuten tänään, tulen mökille ihmeelliseen kireään ilmapiiriin ja äiti on vihainen kaikelle ja kaikille, koska se vihaa itseään kaikista eniten eikä nyt pysty muuten sitä käsittelemään kuin vihaamalla muita.

    Ja itse istun sohvalla vatsa ahdistuksesta solmussa kun millään mitä teen tai sanon ei takuulla ole hyvin tai oikein.

    Sitten ehkä viikon päästä itketään kun pitää lähteä - ja mietitään, miksi aika taas käytettiin ihan turhaan kireyteen ja negatiivisuuteen. Jos edes auttais, että näen ne syyt siellä takana, vaan kun ei.

    Anteeksi, että kaappasin sun kommenttikentän omaan narinaani. Suutuin kyllä myös sun puolesta - kuulostaa jotenkin niin nuivalta ja epäoikeudenmukaiselta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, voi jumalauta. Meidän riita tietysti jatkui äidin kanssa, kuten se aina jatkuu. Nyt tänään kuulin, että a) me emme käy tarpeeksi siirtolamökillä ja b) lapset metelöivät siellä liikaa ja c) olen huono kasvattaja, toisin kuin hän aikoinaan. Siinä vaiheessa kaivoin toki itse esiin kaikki 70-luvulla varhaislapsuutensa viettäneiden syömishäiriö- ja masennustilastot, autoritäärisen kuritusväkivaltakasvatuksen haitat, oman yksinäisen ja eristyneen lapsuuteni jne jne. Meillä aina ruopataan pohjamutaa välillä, ja siitä tulee rumaa jälkeä. Lopuksi äiti uhkasi myyvänsä mökin. Vanha uhkaus, monta kertaa käytetty, mutta nyt alan olla samaa mieltä ihan tosissani. Punainen pikkumökki omenapuineen on kiva, mutta yhteisomistus on ihan perseestä, kun pääomistaja on kriittisyyteen sairastunut katkera matriarkka, jolle mikään ei koskaan kelpaa. Mökkejä saa uusia, ja jonain päivänä meillä on toivottavasti fygyä ostaa oma, sitten ei tarvitse ininöitä kuunnella.

      Kiitos kun kaappasit, mua lohduttaa hirveästi, ettei muillakaan ole aina niin helppoa näissä sukulais- ja perhejutskissa!

      Poista
  3. Voi rähmä. On kyllä kurjaa tuollainen.

    Ps. Mun isä jätti tulematta ainoan lapsenlapsensa nimiäisiin, koska halusi lomamatkalle VIIDENNEN kerran sinä vuonna just sinä vkonloppuna kun juhlat olivat. Eikä edelleenkään tajua miksi suutuin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No voihan muna, mikä perustelu!! Ja sitä kun haluaisi, että toinen edes tajuaisi, mikä loukkasi. Että saisi jotain oikeutta. Mutta näemmä se on noille vanhemmille jo oman vanhemmanroolinsa kautta hyvin vaikeaa tunnustaa, että oho, mokasin, anteeksi, koitan jotenkin sovittaa tämän. Grr.

      Poista
  4. Anonyymi11:03 ip.

    Melkoinen juhannus teillä! Mullakin on melkoisen suurisuinen suku, mutta hölötys on luonteeltaan toisenlaista - ennemmin sellaista, että sammakoita pomppii suusta minkä ehtii. Sitä kenties jaksaa paremmin kuin vittuilua. Pelkään myös, että olen perinyt ison satsin samaa piirrettä; siitä ja negatiivisesta paasauksesta kun eroon pääsisi... Mutta tosi hyvin olet minusta suoriutunut!

    Ollaankohan me se naapurikaupungin pariskunta? Kiitos ihanasta luonnehdinnasta - melkein aloin vollata sen johdosta, koska keskustelevuus ja rauhallisuus on ollut viime päivinä vähissä. (K:n kanssa eletään taas jotain Vaihetta, ja löydän itseni melkein joka ilta reflaamasta, mistä kaikki johtuu ja että omaa pinnaa pitäisi kyetä venyttämään ja puhua lapselle toiseen sävyyn...)

    Oli hirmu mukavaa nähdä teidän perhettä. Viimeistään ensi vuonna taas Jerusalemissa. :) Pidän peukkuja teidän sukujuhannuksen jatkumisen puolesta, koska se on ainakin toistaiseksi poikinut näitä tapaamisia.

    H

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, te ne tietty olitte - kirjoitin vaan kiihdyksissäni pariskunta kun piti kirjoittaa perhe :). Oli tosi mukavaa!

      Kyllä meidän jussiperinne jatkuu, pitää vaan kasvattaa nahkaa ja niellä paremmin ne negatiiviset jutut. Koska on niin paljon hyvää. Siitä olen jo luovuttanut, että selittäisin mitään tädeille. Kumpikin lääräsi suu vaahdossa siitä, miten Juhannuspoika on rohkaistunut ja kypsynyt "siitä huolimatta, että sinä Lupiini olet pitänyt häntä väkisin vauvana." Väkisin vauvana, eli en ole laittanut lasta kahdeksankuisena tarhaan ja nukun sen vieressä (ja vähän imetänkin, sitä en tosin kerro tädeille, sitä paasausta ja paheksuntaa olisi tavallaan hilpeää kuunnella, mutta myös varsin ärsyttävää). Voisin tietysti sanoa, että nykytietämyksen valossa juuri lapsentahtisesti kasvaneet, ei liian aikaisin isoiksi pakotetut lapset hyötyvät näistä metodeista. Todella. Koska tämä selityshän tulkittaisiin todisteluksi sekä myös vittuiluksi etenkin tämän lötkäyttelijätädin omia metodeja kohtaan.

      Joskus kyllä, tai aika useinkin sitä miettii, että onneksi elämässä on näitä itse valittujakin ihmissuhteita ja ystävyyksiä - kuten vaikka teidän perhe :)

      Poista
  5. Anonyymi11:53 ip.

    Imetyksestä ja tädeistä OT: muistan, kun sukujuhlissa imetin hiljattain kaksi vuotta täyttänyttä lastani. Yleensä en julkisesti niin tehnyt, mutta oli joku tilanne päällä, joten puolijulkisesti sitten suoritin operaation. Siihen kiinnitettiin huomiota juuri niin kuin kiinnitetään tapahtumaan, joka muka ohitetaan diskreetisti, mutta josta halutaan tehdä niin suuri numero, että kukaan lähimailla ollut ei voi olla huomaamatta (tyyliin huudahtamalla isoon ääneen HUPS ja sitten vilkuilemalla ja supisemalla). "Hups" tädeille itselleen. Ei mua imettäminen hävettänyt, tietenkään, mutta se kohkaaminen ja kaikki tuo, mikä siitä seuraa ("se nyt purkaa jotain omia traumojaan, kun ei anna vauvan kasvaa isoksi...") ei niin kiinnostanut. Tietääkseni tätöset eivät saaneet koskaan tietää, että imetys jatkui tuosta hups-rippijuhlasta vielä puolitoista vuotta. ;)

    Mutta jos teidän jussiperinne jatkuu, niin tuossa lapsentahtisuusaiheessahan on kerrassaan hieno puheenaihe, jos ensi vuonna esim. puheenaiheet tahtovat olla vähissä tai jos satut kaipaamaan pientä draamaa mittumaarin viihteeksi. :D Mutta edelleen: hienosti klaarattu, kun et joutunut esimerkiksi fyysiseen konfliktiin tätien kanssa! Ite olisin varmaan jo hutaissut, vaikka aika lempeä luonne useimmiten olenkin.

    H

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hahhaa, shokkihoitoa tätösille. Imetyksen todistamiseen liittyvä väärä diskreettiys, ylinolosteleva pään pois kääntäminen ja jopa silmien peittäminen (mun äiti on joskus tehnyt tätä, mutta sillä nyt on muutenkin aina niin omituisia manöövereitä) on jotenkin kauheen kiusallista.

      Joo, lapsentahtisuus on aina hyvä aihe! Ja toivottavasti nähdään jo ennen ensi jussiakin!

      Poista
  6. Voi vitsi, ihan mahtavaa lukea tällaista! Meillä on suvussa myös tuollainen huonokäytöksinen hahmo, jonka tekemisiä aina "ymmärretään" tai "katsotaan läpi sormien" tai muuta kivaa, ja juuri lasten myötä se on alkanut suoraan sanottuna tympimään..
    Sama hahmo on suurelta osin vaikuttanut siihen, että oma lapsuuteni on ollut niin ankea ja rajoittunut, mutta kukaan ei jotenkin kyseenalaista mitään, mitä tämä henkilö sanoo. Niin rasittavaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, perseestä on. Ja ihme virtahepo olohuoneessa -meininkiä. Ja paskan käytöksen oikeuttamista. Meillä oli aina se, että isää ei saa suututtaa ettei siltä katkea verisuoni päästä. En tiedä mihin ihmeeseen se perustui, mutta ei sillä vieläkään ole katkennut. Ja toikin oli pitkälti ihan äidin masinoima juttu.

      Sukulaiset on kyllä ärsyttäviä, en paremmin sano.

      Poista

Hei anonyymi! Keksithän itsellesi nimimerkin kommentoidessasi! Lisää huomattavasti vastaushalukkuuttani! Pus!