Perhe

Olimme ystäväporukalla viikonloppuna Vartiosaaressa ammattiliiton huvilalla. Vartiosaari... sanat eivät oikein riitä kuvailemaan sitä paikkaa. Maaginen, sadunomainen saari Itä-Helsingissä, lähellä Laajasaloa ja Roihikaa, ja samalla niin kaukana kaikesta. Autoton, kerrostaloton, sillaton, asfaltiton hassu pieni saari, jossa on kotkansiipilehto, tapionpöytäkuusi, ketunkalloin koristeltu metsäkirkko, harvinaisia kasvilajeja kuten ruotsin lippunakin tunnettu kaksivärinen lehtomaitikka, ruosteinen hehkukupumoottori keskellä metsää, pikkupetoja, hippiäisiä, joutsenia. Toivon todella, että Vartiosaari tulee säilymään sellaisena kuin se nyt on, ettei sinne rakenneta leuhkoja ison rahan omakotitaloja venepaikkoineen citymaasturin mentävine autotalleineen, ettei saarta silloiteta kiinni Laajasaloon. Toivon, että laajeneva Helsinki löytää paikkojaan muualta.

Sää suosi meitä ihmeellisesti. Oli lämmintä kuin keskiarvokesäkuussa, lapset pärjäsivät teepaidoissa ja suuren osan aikaa alasti, nuo lämminveriset pellavapäät. 15-asteiseen Itämereen ei enää hirvinnyt uimaan, mutta saunassa ja soutamassa tuli käytyä. Ja luontopolulla. Yksi itselle merkittävä havainto oli, että kolme- ja viisivuotiaat lapset ovat antoisassa luontosuhde-iässä, jaksavat kävellä pitkiäkin matkoja ja innostuvat toisaalta pysähtelemäänkin, tutkimaan luonnon kummallisia asioita, rahkasammalta, tuntemattoman pedon kakkaa, isoa sittisontiaista. Kukaan ei marise eikä vaadi rattaisiin, eikä nukahda kesken reissun. Puhuimmekin ystävän kanssa, sen, jolla on Juhannuspoikaa puoli vuotta vanhempi lapsi, että kolme vuotta on rajapyykki, jonka jälkeen vuorovaikutus muuttuu paljon vivahteikkaammaksi eikä vanhempien kaikki aika enää mene perustarpeista huolehtimiseen. Kaikesta kiinnostunut, kommunikoiva ja vaipaton lapsi on tavattoman hauskaa seuraa.

Meitä oli huvilalla yhdeksän ihmistä. Kokkasimme isossa keittiössä ihanaa sienirisottoa (johon ujutettiin peräti yksi sieniretkemme tulos - herkkutatti), söimme ja kahvittelimme pitkän pöydän ääressä, tiskailimme, nautimme hillitysti viiniä, juttelimme kaikesta mahdollisesta. Yksi meistä sanoi: "Hei, eletäänkö sitten vanhana näin? Asutaan isossa huvilassa, syödään yhdessä ja hengaillaan?". Ajatus oli jotenkin aivan mahtava. Että ei vaan käpertyisi siihen omaan ydinperheeseensä ja olisi sitten aikanaan sureva leski, jota lapset käyvät liian harvoin tapaamassa, vaan osa vapaamuotoista yhteisöä. Että sitten, kun ollaan eletty ruuhkavuodet ja työelämät, palataan taas yhteen kuten nuoruuden juhannuksina, istutaan pihakeinussa höpöttämässä, kahvitellaan ja ehkä otetaan joskus pienet sherryt.

Samoihin aikoihin tajusin, miten ylikorostunut, keinotekoinen ja esiintymistiheydeltään oletettua harvinaisempi sellainen ilmiö kuin "heteroseksuaalinen ydinperhe" on. Meidän perhe oli tuossa porukassa ainoa sellainen, ja silti kaikki meistä ovat osa perhettä, kukin tavallaan. Ja miten ilahduttavaa oli tajuta, että lapsillemme ei muodostu kuvaa yhdestä ainoasta oikeasta perhemallista, vaan he väistämättä näkevät monenlaisia tapoja aikuisten elää elämäänsä. Vähän kuten tatuoinnit: Lipsi nosti yhden meistä paitaa ja kehui innostuneena tämän vatsassa olevaa tatskaa. Sitten naureskelimme, että kellään meidän äideistä ei ollut tatskoja, kun olimme pieniä, eikä ole vieläkään. Ja nyt meillä kaikilla taitaa olla.

Kun mietin omaa skismaista äitisuhdettani, omien vanhempieni taakkaa ja kyvyttömyyttä, hyvää tarkoitusta ja pieleen menevää toteutusta, ja kun mietin naidun sukuni skismoja, salaisuuksia ja pinnanalaisia riitoja ja sukupolvesta toiseen jatkuvia vääriä malleja, olen äkkiä hyvin onnellinen itse valitusta perheestäni. Ihmisistä, jotka ovat olleet elämässäni jo pitkään, joiden kanssa ystävyyssuhde on lempeä, salliva, toisen onnesta iloitseva. Että miten etuoikeutettu olen, kun omassa elämässäni, lasteni elämässä on viisaita, lämpimiä, hauskoja ja kummallisia ihmisiä, sellaisia minun kaltaisiani ihmisiä, joiden kanssa murretaan yhdessä patonkia ja nauretaan.