Raskaat luomet, terävä pää

Katselin itseäni tuossa joku päivä hissin peilistä. Huomasin, että katseeseeni on tullut eri sävy, uudenlaista ankaruutta. Otettuani silmälasit pois, tajusin, että yläluomeni ovat hitaasti mutta varmasti muuttumassa jotenkin raskaammiksi. Myös silmäni muuttuvat vuosi vuodelta kuivemmiksi, joudun aika ajoin hoitamaan niitä kosteuttavilla tipoilla ja putsaamaan ne aamuisin kostealla paperilla. Joudun riisumaan lasit aina kun luen Hesaria tai muuta pientä tekstiä. Ajan mittaan halvat nettirillit eivät enää varmaan riitä, vaan joudun siirtymään kaksiteholaseihin. Näitä ikääntymisen mukanaan tuomia ilmiöitä tarkastelen jotenkin välinpitämättömästi, mielenkiinnolla mutta kaukaa. Ne eivät ole vaikutuspiirissäni, joten miksi repiä paitaansa asiasta. Vähän samasta syystä en juuri nyt jaksa meikata arkena, ellei illalla ole jotain menoa. Ei minua täällä työhuoneella kukaan katsele, paitsi pari työtoveria ja vanha kunnon Lumis, asiakkaidenkin kanssa kommunikoidaan pääasiallisesti sähköpostilla. Tiedän, että olen juuri sitä tyyppiä, jonka ulkonäkö kohenee aivan oleellisesti meikillä, mutta en välitä. Mehustelen lähinnä ajatuksella, kuinka paljon rahaa säästän, kun en hölvää naamaani bb-voidetta enkä ole pakotettu hinkkaamaan pidentävää mascaraa ripsistäni iltaisin.

Eilen, syöttäessäni lapsille iltapalaa, luin vanhaa Lupiinia siltä ajalta, kun odotin esikoista. Hitto vieköön, silloin jaksoin kirjoittaa säännöllisesti, aika fiksuja ja hauskoja juttuja, ja vuorovaikuttaa kommentoijien kanssa. Silloin en vielä ollut äiti enkä kirjoittanut kauheasti äitijuttuja. Olen toki jatkanut omaa linjaani myös äidiksi tultuani, mutta näemmä Lupiini on jo pidempään haeskellut linjaansa, koska en ole saanut kirjoitettua. Huomaan, että siinä kuin moni kaverini on kokenut jonkinlaisen naisellisen ja seksuaalisen heräämisen siinä vaiheessa kun lapset eivät enää valvota, oma heräämiseni liittyy yhteiskunnallisuuteen ja jonkinlaiseen pyrkimykseen pois omasta välittömästä kokemuspiiristä. Toki tuo seksuaalinen herääminen on tuttua itsellekin, vauva-aikojen ja viimeistään kotiäitiyden loppuessa sitä on palannut omaksi itsekseen myös sen suhteen ja huomaa taas havainnoivansa hyvännäköisiä miehiä samanlaisella silmällä kuin ennen raskauksia (se havainnointi loisti poissaolollaan useamman vuoden - mikä virta komeita partahipstereitä onkaan virrannut sivuitseni ilman että eväkään on värähtänyt). Itsekseen hymyillen, silmää lepuuttaen, ilman sen suurempia intohimoja. Luultavasti olen tässä asiassa törkeän onnekas: minulla on onnellinen avioliitto kaikkine avioliittoon liittyvine puolineen, en koe tarvetta tunnekuohuihin näissä asioissa laisinkaan.

Sen sijaan pääni kaipaa haastetta. Haluan lukea muutakin kuin Leena Lehtolaisen dekkareita, haluan katsoa muutakin kuin Sandra Bullock-leffoja Netflixistä. Haluan haastaa itseäni enkä aina mennä siitä, mistä aita on matalin ja helpoin. Tämän takia en edelleenkään halua mobiilia nettiä kännykkääni, haluan kirjastokortin majailevan lompakossani muunakin kuin täytteenä, että edes leikkipuistossa lukisin kirjoja. Haluan jaksaa lukea Hesarista myös taloussivut ja keskustella niistä. Haluan keskustella ajankohtaisista ilmiöistä, haluan teoretisoida ja skarpata, pinnistellä että ymmärtäisin. Kaipaan kasvatuskirjojen lukupiiriä tai lukupiiriä noin ylipäätään. Kaipaan terävää pallottelua, rakentavaa erimielisyyttä. Kaipaan sitä, että omista napakohtaisista kokemuksista noustaan yleiselle tasolle, havainnoimaan rakenteellisia ongelmia.

Onneksi sitä on aina väliin tarjolla. Itse asiassa aika useinkin. Ja uumoilen, että tulevaisuudessa vielä enemmän.