Tässä kohta neljän vuoden äitiystaipaleella on tullut kasvettua äitinä, ihmisenä, naisena ja ties minä vaikka kuinka paljon. Yksi konkreettisimmista kasvun aiheista liittyy rutiineihin. En ole aiemmin ollut mikään rutiinihakuinen ihminen. Kun tapasin lasteni isän, jotenkin yllätyin perin pohjin, kun hänen piti aina aamulla lähteä töihin, eikä voitu jäädä vaikka makailemaan ja höpöttelemään. Opiskelijana suhtauduin sellaiseen säännölliseen töissäkäyntiin jonkinlaisena vitsinä tai ehkä larppaamisena, ajattelin mieheni harjoittavan jonkinlaista ajatuskoetta itsensä kanssa säännöllisen, kellonaikoihin perustuvan töissäkäynnin suhteen. Ja kun samainen mies sanoi "rutiinit luovat turvallisuutta", mietin hetken, minkä wannabe-tukarin kanssa olen alkanut seurustella, että huhhuh.
Myöhemmin totesin rutiinit itsekin tärkeäksi osaksi omaa elämääni. Opiskellessa pyrin haalimaan mahdollisimman paljon luentoja arkipäiviin, että saisin hyvän syyn herätä ja hoitaa hommia. Kun olin valmistumisen jälkeen jonkin aikaa työttömänä, kärsin asiantilasta ja unirytmini humpsahti tosi myöhäiseksi. Luonnostaan ei-kovin-rutiinihakuisena ihmisenä tarvitsin ulkoa säädeltyjä pakkoja elämääni, ettei kaikki menisi epämääräiseksi miihailemiseksi ja aikomiseksi. Onneksi löysin sitten päivätyön, jonka rutiininomaisuudesta nautin kaikkine tylsine puolineenkin. Kun lama alkoi koetella omaa alaani, pelkäsin kamalasti työttömyyttä - juuri rutiinittomuuden takia. Onneksi siitä sitten luontevasti elämässä alkoi uusi vaihe, äitiys.
Esikoisvauvan äitinä minulla ei ollut juurikaan muita rutiineita kuin yrittää pitää vauvan maha täynnä ja vaippa kuivana. Neuvolassa oli sanottu jo raskausaikana, että ei kannata stressata loppuraskauden unettomuudesta (minulla oli ensin keskiraskaudessa super-aikaisia heräämisiä kuukausikaupalla ja nautin niistä älyttömästi: iltaihmisenä olin tottunut laukkaamaan töihin paniikissa ja tukka harjaamatta joskus aamyhdeksän pintaan, raskaana heräsin itsekseni puoli kuudelta aamulla ja ehdin istuttaa taimet, laittaa monipuolisen aamiaisen ja pestä pari koneellista pyykkiä ennen töihinlähtöä... ja sitten loppuraskaudesta uni oheni niin, että katselin aina mökillä kolmen aikaan aamulla videokaseteilta jotain kauheaa ammoin nauhoitettua paskaa kunnes nukahdin viideltä käytyäni siinä välissä pissalla noin kuusi kertaa) koska vauvalla ei nyt ainakaan todellakaan ole mitään unirytmiä. Joka oli sikäli hassu läppä, että kyllä meidän vauvalla oli unirytmi. Se oli todella myöhäinen rytmi, vauvan aktiivisin aika alkoi joskus iltayhdeksän aikaan ja kesti aamuyöhön. Aivan kuten raskausaikana, jolloin muistan mahan hytkyneen eniten silloin, kun yritin itse nukahtaa. En pitkään aikaan, varmaan puoleen vuoteen tajunnut, että tähän rytmiin voisi itse jotenkin vaikuttaa. Valvoin vauvan kanssa myöhään yöhön, nettailin, leivoin, ripustin pyykkiä vauva rintarepussa (en tuolloin vielä tiennyt, että rintarepun käyttäminen on sama kuin pistäisi vauvan rekan nokkaan roikkumaan ja ajaisi tuhatta ja sataa pitkin moottoritietä, kuten Project Maman kommenttilaatikossa myöhemmin valaistiin).
En oikein muista, miten tuosta myöhäisestä rytmistä tarkalleen ottaen päästiin lipumaan pois päin? Ehkä yksi herätys oli, kun kerroimme serkulle laittavamme vauvan iltapäikkäreille. Serkun kulmienkohottelun määrästä päättelimme, että ehkä yli puolivuotiaan vauvan iltapäikkäreissä ei ole hirveästi järkeä ja pikku hiljaa luovuimme niistä. Esikois-Lipsi pyrki jo pienestä asti venyttämään tehokkaasti päiväuniensa alkamisajankohtaa (ja paljastuen siten kahden iltaihmisen jälkeläiseksi) ja muistan ensimmäisten päikkäreiden jääneen väliin jo alle puolitoistavuotiaana. Kun lähdin kahden lapsen välissä hetkeksi töihin, päiväkotiin sopeutuminen meni sinällään hyvin, mutta juuri unet mättivät. Viimeistään kun Juhannuspoika syntyi, päiväunista tuli karmeaa tuntien asemasotaa ja vähitellen tajusimme luopua niistä. Sitä mukaa yöunet paranivat, etenkin kun siinä kohtaa luimme kirjan nimeltä Lapsi elää rutiineista. Kirja oli ärsyttävä, konservatiivinen ja tilannetajuton opus, mutta saimme siitä kuitenkin paljon hyviä ideoita arjen rytmittämiseen. Säännölliset ateriat, sopivassa suhteessa toimintaa ja rauhallista olemista - nämä piti tosiaan lukea jostain, kahdelle yli kolmekymppiselle vapaasti elämäänsä eläneelle ihmiselle rutiinijutut eivät tulleet mitenkään luonnostaan. Aloitimme perheen yhteisen ilta-ateriankin vasta esikoisen syntymän jälkeen, sitä ennen olimme haukanneet ilta-aterian siellä sun täällä, usein tietsikan tai kirjan ääressä.
Nykyään, kahden lapsen kanssa, rutiineita tulee noudatettua aika luontevasti, soveltaen. Heräämme joka aamu suunnilleen samaan aikaan, tosin nyt auringon myötä nukkumaanmeno on myöhäistynyt. Pesut, pisut ja aamupalat hoidetaan aina samassa järjestyksessä, ulkoilut ja lounaat ja pikkukakkoset seuraavat toistaan. Emme kuitenkaan ole kovin rutiinihakuisia. Jos lounasaika myöhästyy, ei haittaa. Repussani kulkee aina pari banaania, pullollinen vettä ja ehkä muutama karjalanpiirakka. Lapset ovat sikäli helppoja, ettei heidän kanssaan tarvitse natseilla. En halveksu natseilua (paitsi toki sanan alkuperäisessä merkityksessä), tiedän ihan lähipiiristäkin lapsia joiden kanssa on pakko noudattaa sananmukaisesti minuutintarkkaa päivärytmiä tai tuloksena on kaikkia rassaava helvetti. Meillä ei kuitenkaan ole niin. Ainoa, ja melko ärsyttävä uhkaskenaario on, että Juhannuspoika pääsee nukahtamaan kaksille päiväunille, kuten toissapäivänä kävi. Vaikka kakkospäikkärit kestivät seitsemän minuuttia, tuloksena oli vielä yhdentoista jälkeen tikkana hilluva riehakas pyjamabanaani. Ja kyrpiintynyt äiti, jolle ei jäänyt aikaa edes laskujen maksuun, puhumattakaan mistään hauskemmasta.
Tämän "meillä on kyllä näitä rutiineita joo"-uhon jälkeen on seminoloa julkaista tämänkertainen postaus lähempänä aamukahta. Olen sinnitellyt hereillä ja kuunnellut Wagnerin Tristan und Isoldea ja odotellut kevätjuhlista kotiutuvaa puolisoa. Nyt pitäisi varmaan mennä nukkumaan, huomenna on megakultaturbo-viikonloppu ravintolapäivineen kirppareineen aidanmaalauksineen tiesmineen.
Rutiininarkkarin mielestä tuollainen "go with the flow" tyyppinen rutiinien hallinta on ihastuttavaa. Mä olisin ollut itse ollut kotiaikoina valmis moiseen, mutta kun muu jengi oli niin pirun säntillistä.
VastaaPoistaEn edes ymmärrä, miten molemmat ipanat on laitokselta asti noudattanut samaa "viimeistään kympiltä nukkumaan rytmiä" ja niiden päiväunisuuskin on ajoittunut aina samoin. Aamupäivällä ennen ruokaa yhdet pitkät ja toiset iltapäivällä. Vuoden iässä on ollut helppo siirtyä megapitkiinnyksiin uniin. Se yksiin uniin siirtyminen on ollut ainoa varsinainen siirto, jonka eteen on tehty töitä.
Ruokailujen suhteen menen kyllä sinne natsi-kategoriaan. Just siksi, että varsinkin Kakkosesta tulee ihan hirviö, jos ruokaa ei ilmesty ajallaan. Banskuilla ja muilla hommaa saa tarvittaessa venytettyä, mutta kokemus on osoittanut, että ruokaa napaan klo 8, 11, 14, 17 ja 19.30 pitää ympäristön tyytyväisenä.
Meillä tietty kaikkea on rytmittänyt miehen supersäntillinen työ. Yksin kukkumine on tylsää, jos itse kärsii myös väsymyksen seuraukset seuraavana päivänä.
Tästä liirum laarumista huolimatta olen aina salaa pikkuisen kateellinen boheemien rytmien toimivuudesta. Vaikka rytmit luovat tiettyä helppoutta, kyllähän ne rajoittavat välillä ärsyttävästi. Olis vaan kiva mennä ja haahuilla..
Siinä on puolensa ja puolensa. Tuntuu, että mun lapset ei ole samalla lailla rutiinihakuisia kuin joidenkin toisten lapset, tosin en osaa sanoa mistä tämä johtuu... varmaankin just siitä, millainen itse olen. Mulle on ollut aidosti eksoottista ja jännittävää (johon bloggauksen otsikkokin viittaa) vähitellen imeytyä lapsiperherutiinien maailmaan. Olen saanut siitä kicksejä, hoitorepun pakkaamisesta, eväiden laitosta edellisenä iltana valmiiksi, yhteisistä ruokahetkistä, ostoslistojen laatimisesta. Huomaan, että tietty varustautuminen alkaa tulla multa aika luonnostaan ja se kyllä kasvattaa itsetuntoa, kun on ollut aiemmin sellainen hajamielinen hööhä.
PoistaMeillä kävi tänään ekaa kertaa sillä viisiin, että kuopus jätti päikkärit väliin. Just kun pääsin kirjoittamasta asiasta! Luulin aamulla että se on kipeä kun se yski niin paljon ja annoin sen nukkua ja se nukkui puoli yhteentoista ja heräsi aivan tikkana ja iskussa. Pidettiin päikkärit sitten loitolla kun huomattiin ettei se nuku vielä edes neljältä iltapäivällä. Se sammui sit suhteellisen aikaisin yöunille mutta PERKELE, tuolla se nyt herää ja ulisee... aargh! Taisi pienen miehen rutiinit mennä rumplei :/
Miten sinä osaatkin kirjoittaa näin arkisesta asiasta näin viehättävästi? :), lauantaikahviseura kiittää!
VastaaPoistaMeillä on rutiinit olleet esikoisesta lähtien, koska tiesin etukäteen jo miksi lapsi niistä ja hyötyy ja toiseksi, että esikoinen suorastaan vaati niitä, lähes minuuttitarkkuudella. Nyt onkin ihanaa, kun lounasta voi syödä tunnin tarkkuudella,eikä kukaan vedä siitä itkupotkuraivareita. Vieläkin esikoinen on kuitenkin se, joka purkaa minun koulutuspäivän poissaolon pari pvää jälkeen päin, täydellä voimalla ja muiden angstien yhteissummana, ei vauva.
Jossakin blogitekstissä, yhden vauvan varmuudella, ihmeteltiin miten naiset voivat olla kotona ja olla väsyneitä eivätkä tylsisty. Se on aina jännää, kun toiset eivät osaa astua ollenkaan erilaisiin näkökulmiin maailmassamme,vaikka totuus on, että sosiaalinen todellisuutemme on meillä jokaisella lähes uniikki. I learned it from a book. Että hyvä esimerkkilista menoista, ettet varmaan tylsisty tänään, mutta ehkä et myöskään kuole siihen vaikka kyllästyisit kolmena päivänä viikossa? Vai mitä :).
Neljä vuotta, vau :). Minulla on 3,5 aika tasan.
Tuo video paskasta huvitti minua kamalasti tässä alkukahvista, lähti vähän ajatus lentämään. Nyt kirmaan esikoisen kanssa lauantairientoihin itsekin, ensin sipaisu huulikiiltoa ja silmät paikalleen. Mukavaa päivää meille :)!
Arki on viehättävää, ainakin joskus :)
PoistaMun kälyn lapsi toimii kuin kello, nukahtaa päikkäreille klo 12 reikä reikä ja iltaunille klo 20 reikä reikä. Se on kätevää ja kovan työn tulos eikä niiden vauvavuotta totisesti käy kateeksi, se oli raskasta aikaa kaikille. Olenkin huomannut tällaisella hyvin suppealla otannalla, että ne mun kaverit, joilla on ollut ns suuritarpeinen vauva (ja jotka ovat itse kontrollihakuisia) ovat pakon sanelemana runnoneet rutiinit rullaamaan. Ja ne rullaavat. Ja hyvä niin. Mutta se, kun niiden rutiinien sitovuudesta maristaan tosi usein, hetkittäin vähän ärsyttää mua, en voi sille mitään. Mutta ei se oo niin vakavaa!
Hahhah, yhden vauvan varmuus! Mä muistan olleeni ihan helkatin tylsistynyt kun Lipsi oli joku seitsenkuinen, nukkui vielä suht paljon, meillä oli talossa julkisivuremontti ja oli superluminen talvi. Kaipasin kamalasti töihinkin siinä kohtaa. Nyt ei oo tylsää, eikä ikävä töihin, ei yhtään :).
Paskat videot rules. Mökillä on vanha vhs-soitin ja venyneitä kasetteja, joista löytyy jotain karseita äksönleffoja ja sit kaikkea ihanaakin kuten 70-luvun rauhantutkimuksen kesälukiosta kertova elokuva nimeltä Kalliolle kukkulalle, jossa pannaan taistolaisia ja kokoomuslaisia halvalla ja jossa kaikilla on jättikaulukset, ja sit mun lapsuuden suosikkileffa Lumikuningatar :)
Meille annettiin sairaalasta vauva, joka toimi kolmen tunnin sykleissä kuin kello. Meni vajaa viikko, ja se oli muisto vain, se söi ja nukkui miten sattui ja rupesi valvomaan alkuöitä. Mä olen aika rutiinihakuinen itse, mutta vasta siinä vaiheessa kun nukkumiset oli jo monta kuukautta olleet ihan mitä sattuu ja vauva jo vuosikas, päätettiin pitää unikoulu ja sitä myöten luoda myös päivälle varsin tarkka aikataulu. Sen jälkeen ollaankin sitten menty niillä rutiineilla, kaksosilla oli jo syntymästä alkaen väkisinkin enemmän rutiineja, kun esikoisen koulupäivä rytmitti päiviä, ja 9-kuisina nekin sitten unikoulutettiin.
VastaaPoistaMulle se rutiinien sitovuus ei ole mikään kamalan iso juttu, juuri siksi, että vaikka mä kuinka kuvittelisin olevani villi ja vapaa, niin jos ruokaa ei ole kun sen aika on, enkä pääse mukavaan sänkyyn kun sen aika on, niin huonosti käy. Matkoillahan se on vähän hankalaa joskus, mutta en mä tiedä voiko kolmen pienen lapsen kanssa matkustaminen olla jotain muuta kuin vähän hankalaa joskus.
Mä en ole ikinä oikein päässyt siihen unikouluvaiheeseen vaikka säännöllisin väliajoin siitä uhoankin. Syykin on selvä: jos jotain tässä maailmassa inhoan niin liian aikaisia herätyksiä. Mua voi kiduttaa monella tavalla, purra, sylkeä ja vetää tukasta lasten taholta mut ne kukonlauluherätykset, niissä loppuu huumorintaju. Ja oon kuullut monelta, että unikoulun ikävä sivuvaikutus voi olla se.
PoistaMä paljolti tykkään näistä rutiineista mitä meillä nyt on ja huomaan myös, että tosi helposti rutiinien järkkyminen pistää paletin sekaisin. Kuopus nukahti viime viikolla vahingossa minipäiväunille alkuillasta ja sitä makseltiin monta päivää erilaisina unihäiriöinä. Esikoinen sen sijaan ei ole enää niin altis tuollaiselle. Jos se sattuu nukahtamaan esim autoon, ei homma oikeestaan vaikuta juuri mitenkään, vähän voi unet myöhäistyä, muttei muuta.
Avauduin rytmistä talvella, ja aika moni tuntui olevan samaa mieltä, että ne ovat välttämätön paha.
VastaaPoistaVaikka homma rytmin ja rutiinien kanssa pyörii kivasti, niin välillä toivoisin pientä joustoa. Viikonloppuna piti oikein kahteen kertaan kokeilla, että vaikeaksi menee, jos 1 veellä on ruoka pyödässä 11:25 eikä 11:00. Ensin piti huutaa vartti kurkku suorana, sitten pikaisesti safkat naamaan ja huutamaan rattaisiin kurkku suorana ja lopulta tuli uni. Nyt kun olen itse palannut töihin, kasaantuu viikonloppuihin paljon juttuja, joita on pakko tehdä ja jotka olisi muuten vaan kivoja, ja ärsyttää tosi paljon, kun on pakko säntäillä syömään ja nukkumaan just oikealla ajanhetkellä, mikäli haluaa välttää huutodraaman.
Mielenkiintoinen juttu toi sun kirjoitus, luin oikein ajatuksella ja ajan kanssa, paljon hyviä ajatuksia.
PoistaMeillä tärkeitä rutiineita on kaikki iltarutiinit, hygieniahommat ja aamupala ja se, että lähdetään sen jälkeen ulos tekemään sitä taikka tätä. Olen nykyään tottunut tekemään edellisenä iltana lounaan valmiiksi ja aterioimaan sen jossain kerhossa tai puistossa tai missä nyt ollaankin. Ton oppiminen kesti multa tosi kauan, tuhlasin rahaa joihinkin ylihintaisiin sämpylöihin tms.
Tää supervaloisa aika on pistänyt meidän lasten rutiinit vähän vinksalleen lähinnä iltakukkumisten osalta. Kauheen vaikeeta on unille rauhottuminen ja koska kuitenkin väsyttää, meno on pari vikaa tuntia aika aggressiivista.
Hauska kirjoitus, siis siinä mielessä, että sä katsot asioita ihan eri kantilta kuin mä. Mulle rutiinit on olleet alusta asti niin itsestäänselvyys, etten varmaan olisi osannut toimia toisin. Meilläkään ei tosin olla ihan kellontarkkoja, vaan ruoka- ja uniajat voi heittää noin puolella tunnilla. Mieluummin toki heitto tapahtuu niin päin, että ruoka on ajoissa eikä myöhässä.
VastaaPoistaKun en ole juurikaan kokeillut boheemimpaa meininkiä (ei ole tullut mieleen), en tiedä, miten lapsi siihen suhtautuisi. Itseäni varten mulla ne rutiinit on - mun päivä toimii paremmin, kun voin toimia autopilotilla asioiden tapahtuessa aina tietyn kaavan mukaisesti. Mutta siksi mä en avaudukaan rutiinien sitovuudesta, kun mä koen, että ne vapauttaa :)