Krapulassa leikkipuistossa

Hitto vie, kun tämä päivitystahtini aina harsuuntuu ja väljenee. Se johtuu ainakin osittain siitä, että haluaisin koostaa jokaisesta kirjoituksesta jotenkin koherentin, tiettyä aihetta käsittelevän hieman kolumnimaisen paketin, jolla on alku, keskikohta ja loppu. Näiden odotusten kanssa paine kasvaa helposti liian suureksi, päädyn puuskahtelemaan päivänpolttavia Facebookiin ja listailemaan sinne sun tänne hyviä Lupiini-ideoita. Tälläkin hetkellä mulla on taas joku Siirtolapuutarha-lehden takakansi, johon on töherretty "äiti älä kiusaa ipaa" ja "lapsiperheen neliöt". Lapsiperheiden asuminen kaikkine kompromisseineen on minusta tavattoman kiehtova aihe ja lupaan kirjoittaa siitä heti joskus.

Nyt olen vähän krapulassa, sellaisessa hyvässä ja luovassa vapaan assosiaation fiilistelykrapulassa. Kuuntelen Chydeniuksen veljeksiä ja teen thaikkuruokaa, lapset ovat pihalla isänsä kanssa. Eilen oli rakkaan ystävän häät, ihanat, liikuttavat, iloiset, hauskat ja loppuillasta aika humalaiset häät. Ilman lapsia, mikä oli aivan parhautta. Merimelojien majalla on ihana kesäterassi, näkymä suoraan merelle ja matalat kaiteet. Olisin koko illan vahtinut Juhannuspoika-apinaa ja kuumotellut sen tipahtamista, nyt saatoin keskittyä kukkien laitteluun ja syömiseen ja juomiseen ja jutteluun ja vähän tanssimiseenkin. Häissä olisi tilaisuus bondata myös niiden vähemmän tuttujen tyyppien kanssa, tutustua paremmin niihin mukavan oloisiin naisiin polttareista ja sitä rataa. Itse kotiäitinä tapaan sen verran uusia ihmisiä ja luon tietoisesti verkostoja arjessa, että yhtäkkiä tuntuikin kaikkein parhaalta kellua turvallisesti oman ydinporukan kanssa, jumittaa punkkulasi toisessa ja tupakka toisessa kädessä (poltin jotain askin eilen, yök), jauhaa lapsuudesta, lestadiolaisuudesta, maahanmuuttajuudesta, uskovaisuudesta ja kaikesta muusta päähän pälkähtäneestä eikä yrittääkään solmia suhteita uusiin tai puolituttuihin ihmisiin. Tykkään sosiaalisesta ja suvereenista minästäni ja nautin kovasti uusista ihmisistä, mutta joskus on vaan ihan parasta olla niiden kanssa, jotka tuntevat minut munaskuita myöten, ja päinvastoin. Ruoka oli vegaanista, morsiuspari halusi kaikille sopivat ruuat, alkoholia oli vähintäänkin riittävästi, puitteet olivat merellisen kesäiset, siunaus todella koskettava ja henkilökohtainen.

Tänään olikin sitten krapula, enemmän henkinen kuin fyysinen. Morkkistelen aina kankkusessa, mietin puhuinko kuinka tyhmiä ja kuinka kovalla äänellä, vaikutinko tuhannetta kertaa "mamma vapaalla"-kännääjältä. Toisaalta olo on morkkiksen ohella krapulassa myös lennokas, hilpeä ja tosiaan sellainen vapaan assosiaation leikkisä mielentila, jolloin pikkuasiat näyttäytyvät merkityksellisinä, sekä hyvässä että pahassa. Lähdimme ystävän ja tämän lapsen kanssa leikkipuistoon, istuimme varjossa puiden alla ja annoimme lasten öpeltää vapaasti. Kolmevuotiaat riisuivat alushousunsa ja keräsivät tupakantumppeja (ihan hanurista että ihmiset röökaavat leikkipuistossa, todella weeteetä meininkiä, hyi) ja tekivät muuta koirankuria. Me istuimme, komensimme lapsia kauempaa, koska väsytti, juttelimme läpi ainakin miljoona aihetta ja menimme lopulta jätskeille. Krapulassa leikkipuistossa voi tuntea sellaista dekadenttia huono äiti -morkkista, naureskella omalle päätöskyvyttömyydelleen ja sille, että imettää silkkaa laiskuuttaan kun ei jaksa ottaa mukaan eväitä. Kun tietää, ettei oikeasti ole mikään juoppo lasten laiminlyöjä, omalle mörrimöykky-päivälle voi nauraa itseironisesti.