Uhrit ja poliisit

Koska perheellämme on säästökampanja meneillään, olemme alkaneet asioida Lidlissä paljon useammin kuin ennen. Tällä viikolla litukkareissulla huomasin mainoksen, jossa sanottiin "tervetuloa lihanhallintakurssille" ja veisteltiin muutenkin sanojen liha ja viha samanlaisella äänneasulla. Virnistelin lihanhallinnalle ja sitten tulin ajatelleeksi vegaanipoliisia. Vegaanipoliisi ei taatusti näkisi liharuuan mainonnassa ja luiskaotsaisessa sanaleikissä mitään hauskaa. Vegaanipoliisi on vanha tuttu, aikoinaan 90-luvun eläinoikeuspiireissä eivät ne oikeaoppisimmat totisesti huumoria sallineet. Siihen aikaan, ennen internettiä, oli tapana julkaista zinejä eli A6-kokoisia kopiokoneella ja leikkaa-liimaa-tekniikalla väsättyjä pienlehtiä, joiden myyntituotto meni jonkun yhteishyvän asian piikkiin. Koska anonyymiys (hahaa, anonyymiys ennen nettiä!) oli eläinaktivismissa valttia naamioitumisineen kaikkineen, julkaistiin superradikaali zine nimeltä Anonyymi, jossa kerrottiin esim ohjeita, miten poliisikuulusteluissa vastataan (en kommentoi) ja sitä rataa. Eipä aikaakaan kun joku koiranleuka julkaisi parodiavastineen nimeltä Anonyymi 2, jossa ilkuttiin harcore-vegaanien uskonnollista suhtautumista ravitsemukseen ja muuhunkin. Oli muunmuassa runo, joka päättyi "ennen minä olin saastainen, nyt minä olen puhdas. Aina ja iankaikkisesti, Vegan." sekä ruokaohjeita, joihin tuli lähinnä ihan hemmetisti soijajauhoja. Koska parodia on omasta mielestäni sitä kaikkein hauskinta huumoria, nauroin Anonyymi kakkoselle tietysti pissat housuissa. Satuin tekemään sen yhden eläinoikeusgurun edessä, joka palautti minut ruotuun sanomalla, että tärkeälle asialle ei saisi nauraa ja tarkoitus on ottaa selvää, ketkä selkäänpuukottajat ovat lehden julkaisseet. No, julkaisija ei koskaan selvinnyt, vaikka minulla omat epäilykseni olikin, ja muillakin.

Eläinaktivismi laantui, muuttui ja järkevöityi. Itse en ollut koskaan siinä porukassa kovin inessä, mutta aktivismi oli kokonaispaketti ja elämäntapa, johon kuului tietynlainen pukeutuminen, ruokavalio, kulutuskäyttäytyminen jne. Monet hyviä tapoja, esimerkiksi sissiviljelystä alettiin puhua kauan ennen sen trendikkääksi tulemista. Ja veganismi poiki hyviä reseptejä, kirjoja ja vähitellen ujuttautui osaksi valtavirtaa. Eipä sitä ysärillä olisi uskonut, että jokaisesta lähikaupasta saa tofua ja kauramaitoa itsestäänselvyytenä. Tai siis, ainakin täällä Helsingissä saa. Oma aktivismi karisi vähitellen, jätti jälkeensä kasvissyönnin ja ekopyrkimykset, tietyn helpostipureskeltavan punavihreyden. Koin aktivistikentässä aina tietynlaista vierautta, koska en halunnut pukeutua reisitaskuhousuihin ja palestiinalaishuiveihin enkä asua vallatussa talossa vaan budjasin poikakaverin kanssa kalliolaiskaksiossa. Feminismi kolahti minuun kaikkein eniten, mutta senkin tietty tosikkomaisuus virnuilutti, ja virnuiluttaa edelleen. Olen monesti miettinyt ysäriaktivismin yhtäläisyyksiä taistolaisuuteen ja etenkin siihen omaan totaaliseen tiedostamiskrapulaan. Taistolaisuushan oli toki aivan toisen tyyppinen, autoritäärisempi ja todella sairasta järjestelmää ihannoiva aatesuuntaus, mutta yhtäläisyyksiä löytyi ehdottomuudessa ja huumorintajuttomuudessa. Ja niinhän se menee, että jos liike ei kestä itseensä kohdistuvaa naurua, ei siitä kovin kestäväksi liikkeeksi ole.

Näitä uhriutumis- ja ajatuspoliisikuvioita on käyty moneen kertaan läpi ystävien kanssa. Eräs kertoi queer-tutkimuksen luennosta, jossa tutkija käytti epähuomiossa termiä "transseksuaali" termin "transsukupuolinen" sijaan. Osa luennon kuuntelijoista loukkaantui verisesti eikä pystynyt keskittymään enää muuhun tämän kauhean solvauksen jälkeen. Tai kun ystävä oli kommentoinut baarin kalleutta joillekin tiedostaville ihmisille, hän sai kuulla pahastunutta kommenttia siitä, miten vain keskiluokka puhuu rahasta, köyhälistö vaikenee hiljaa kärsien. Sellainen kulttuuri, ettei lopulta uskalla sanoa oikein mitään siinä pelossa, että joku loukkaantuu, on kyllä aika perseestä. Ja näitä kuvioita on varmaan kaikissa viiteryhmissä. Toisaalta ymmärrän toki senkin, että joskus on aiheellista puuttua vääriin ja vanhentuneisiin termeihin. Onhan sana neekeri nykyään määritelty rasistiseksi, mutta esimerkiksi omassa musiikinkirjassani ala-asteelta negrospirituaaleja kutsutaan "hengellisiksi neekerilauluiksi".

Sama kuvio toistuu eri asiayhteyksissä. Ihmiset loukkaantuvat ja hakevat loukkaantumisenaiheita. En tokikaan ole itsekään vapaa tällaisesta loukkaantumisesta. Bongasin Facebookista tunnetun kotisynnytys-kätilön haastattelun, jossa otsikkoon oli poimittu raflaava lausunto "Kivunlievityslääke voi hidastaa synnyttäjän rakastumista lapseen". Unohdin itsekin tässä kohtaa lähdekritiikin ja asiayhteyden ja provosoiduin. Itse olen käyttänyt synnytyksissä lääkkeellistä kivunlievitystä ja minua ärsytti omasta näkökulmastani hyvin epätieteelliseen ja epärelevanttiin asiaan takertuminen. Kun sitten aiheesta virisi keskustelu ja juttelin myös kätilöksi opiskelevan ystävän kanssa, sain tähänkin juttuun vähän monialaisemman näkökulman: kätilö ei halunnut syyllistää kipulääkkeitä ottavia synnyttäjiä vaan penäsi enemmän tietoa ja valinnanmahdollisuuksia heille. Olen itsekin aktiivisen ja valinnanmahdollisuuksiin pohjautuvan, kuuntelevan synnytyksen kannalta ja pohjimmiltaan en ole kai oikeastaan kenenkään kanssa eri mieltä - paitsi sellaisen, jonka mielestä tosiaan epiduraalia käyttäneet ovat huonompia äitejä. Eikä kai kukaan ihan sillä viisiin kelaa. Ja sama kuviohan pätee imetykseen: joskus sitä pelkää sanoa oikeastaan yhtään mitään siitä aiheesta, ettei joku vaan loukkaannu. Yhdessä toisessa Facebook-ryhmässä (kätevästi mun kaikki lähteet viittaa Facebookiin, eh) joku äiti kyseli vauvan refluksista mainiten korviketta ja äidinmaitoa nauttivat vauvat toivoen todella, ettei loukkaa ketään. En edes hahmottanut tarkalleen, mistä äiti oletti vastaajien loukkaantuvan, mutta varmaankin juuri oletuksesta, että äidinmaitoa/korviketta nauttivilla vauvoilla voi/ei voi olla refluksia. Ja sitten tästä tuli vielä mieleen sekin, että kyllä minuakin imetysmyönteisenä pervona taaperoimettäjänä vähän naurattaa, kun tiukat imetysaktivistit vastustavat termiä "vastike" ja myös tuttipullon kuvia vauvanhoitohuoneiden ovissa. Juuri tuollainen lillukanvarsiin takertuminen ja ajatuspoliisius on omiaan vierottamaan (vierotus! vauvantahtinen!) minut.

Olispa mukavaa jos olisi aina niin empaattinen, rauhallinen ja kuunteleva, että jaksaisi kuulla viestin toisen sanojen takana. Takertumatta yksittäiseen sanaan tai termiin ja vetämättä siitä herneitä nenään. Silloin maailma olisi varmasti paljon lempeämpi paikka, kun ihmiset eivät jatkuvasti nolostelisi ja purisi postuumisti kieltään lipsautettuaan jotain hyväätarkoittavaa mutta jonkun mielestä hiukkasen kontroversiaalia.