Ajatukset unissa

Olen ollut tämän viikon niin väsynyt. Nukun kahdeksan tunnin yöunia ja haaveilen silti jatkuvasti täkinmutkasta ja kainaloon rutistettavasta pötkylätyynystä, sekä siitä oudosta maailmasta joka aukeaa heti kun ummistan silmät. Enää en lue tunteja ja valvota miestä, nyt olen se joka murisee valosta ja nukahtaa jopa kovaksi topatulle Jugend-sohvalle. Tiedän nyt, että uni on säälimätön ulosottomies, on turha kuvitella pärjäävänsä viikkoa viiden tunnin yöunilla ilman, että yölasku erääntyy ja kasvaa vielä korkoa, kuten laskuilla on tapana.

Mietin väsyneeseen ruumiiseen liitettävää määrettä lyijynraskas. Jäseneni eivät ole lyijynraskaita, vaan päin vastoin, jotenkin leijuvia ja rajoiltaan epämääräisiä, jatkuvasti nautinnon kynnyksellä. Syy, miksi olen täysin addiktoitunut torkkuherätykseen, on juuri se ruumiin ihana unihöttö, johon saa sukeltaa vielä tunniksi-puoleksi tunniksi-viideksi minuutiksi. Samaa nautinnonsukuista irtonaisuutta ruumiissa on vesijuoksun, saunan, kylvyn ja seksin jälkeen.

Uneliaana sitä jotenkin elää puoliksi unimaailmassa. Muistelen vanhoja uniani, haluan jotenkin vangita, taltioida ne. Mielessäni on vuosia ollut näky öisestä metsäaukiosta, jossa on vanhanaikainen, jykevä kirjoituspöytä, sen päällä maitolasikupuinen pöytälamppu, joka sulkee pöydän ja aukion keltaiseen valokehään. Ja se kadulta nähty valtava, aitojen kynttilöiden koristama joulukuusi Empire-talon kaariportaiden välissä, ruutuikkunan kehystämänä. Ja ne eri kokoiset, kultaiset ja hunajaiset kissat Puu-Käpylässä saattamassa minua kotiin.

Ihmisiä

Kuulen, että entisellä miehellä on perhesurua. Kerään rohkeutta soittaa, mietin kaikkia mahdollisia vääriä sanoja. Erostamme on kohta yhdeksän vuotta, emmekä silloinkaan oikein puhuneet kipeistä asioista. Entinen ei itkenyt sen viiden vuoden aikana kuin pari kertaa, joista ensimmäinen tapahtui, kun ahdistelin häntä joulusuunnitelmista.

Kuulen myös, että läheiseksi käynyt ihminen ei osaa rakastua eikä muutenkaan tunne hirveän paljoa mitään. Yritän vedota ja esittää päinvastaisia esimerkkejä, turhaan, ystävä pysyy jyrkkänä. Uskoutumisen jälkeen näen ystävän iloisuuden ja sosiaalisuuden toiselta kantilta, puolustusreaktiona. Tunnistan tavan, avoimen ihmisen tyylin sulkeutua. Vaikka toisen läheisen töykeys loukkaa, on se helpommin tartuttavaa, tajuttavampaa. Jurosta angsti näkyy, iloisesta höpöttäjästä ei, ainakaan ellei halua nähdä. Menin itsekin iloinen höpöttäjä-moodiin kun olin surullinen, pelkäsin näyttää heikkouteni jopa ystävilleni, joka tuntuu nyt ihan käsittämättömältä. Toisaalta iloinen höpöttäjä hoitaa seurassa itseään vähän kuin kipeänä kehräävä kissa, tekoiloisuus voi joskus oikeasti muuttua aidoksi.

Koen tarvetta jotenkin auttaa tätä ystävää ja häneen liittyvää toista ihmistä. En kuitenkaan oikein tiedä miten, sähköpostin lähettäminen tuntuu jotenkin päällekäyvältä ja tungettelevalta. Itse uskon suorastaan fanaattisesti kaiken selvittämiseen ja puimiseen, mutta en voi vaatia muilta samaa. Miten olla hiljaa läsnä ja apuna, tarjoilematta röyhkeästi omia ideoitaan, etenkin kun ideat ovat aika mullistavia? Uskon siihen, että kauempaa näkee joskus paremmin, mutta uskon myös itsemääräämisoikeuteen. Ihmisiä ei saa auttaa väkisin, vai saako?

Kukkia

Lauantaina oli L:n siskon juhlat meillä. Emäntä, eli minä, sain ainakin kuusi tulppaanikimppua, liljoja, ruukkuruusun ja maailmasta hienoimman sidotun kimpun. Kun valmistuin, pyysin äidiltä "sidottua kimppua, sellaista kallista", jonka laista olen aina halunnut mutten koskaan saanut. Valmistujaisissa kimppuja tuli kuitenkin niin paljon, että sidottu kimppu jäi odottamaan x-ajankohtaa. Nyt saamani kimppu on ainakin piirakkavuoan kokoinen, koostuu punavalkeista ruusuista, ohdakemaisista jutuista, laakerinlehdistä ja harmaasta lonkerojäkälästä. Se on ihana. Jotkut eivät pidä leikkokukista, koska ne aina kuolevat kumminkin. Minua kasvin kuihtumisprosessin seuraaminen ei ahdista (paitsi jos kukat ovat imeskelleet kaikki vetensä ja näivettyvät kuivana, se raastaa) vaan päin vastoin kiinnostaa. Etenkin tulppaanit käyvät läpi hienoja aukirevähtämis- ja irvistysvaiheita ennen lehtien tippumista. Ja niiden tuoksukin voimistuu. Sen sijaan esimerkiksi hyasinttien tuoksu muuttuu hurmaavasta tukahduttavaksi ja selkeästi kuoloa ennustavaksi.

Olin kerran perhospuutarhassa Tikkurilassa. Siellä oli tropiikin lämpötila (jonka jälkeen ulkona vallitseva 30 asteen helle tuntui suloisen viilakalta) ja isokokoisia, eksoottisia perhosia. Koska perhosten elinikä on lyhyt, lepatteli kasvihuoneessa myös repalesiipisiä ja haalistuneita, pahastikin kärsineitä perhosia, kasvien lehdillä näki kuolleita, harmaaksi muuttuneita siivekkäitä. Kuten Suomessa asiaan kuuluu, oli joku lapsiperhe ehtinyt imailla verkkomelonin nenäänsä moisesta brutaaliudesta, joka saattaa järkyttää kasvavaa nuorisoa. Perhospuutarhan pitäjä oli vastannut kuoleman kuuluvan aitoon tropiikkiin osana kiertokulkua. Mistä tuleekin mieleeni se, että kuulemma jenkeissä ei saa laittaa supermarketin lihatiskille possun tai lemmun kuvia markkeeraamaan lihalaatua, voi nimittäin tulla kuluttajalle itku kurkkuun tajutessaan syövänsä päivittäin söpöjä röhköttäjiä. Eilen, bloggaajien kudontatapaamisessa (jossa en kutonut vaan kirjailin sametinpalasta) oli puhetta Our daily bread-dokumentista, jonka jälkeen kuulemma alkaa tarkastella syömistä täysin uudesta vinkkelistä. Harmi vain, että yleensä valistukselliset dokumentit tavoittavat ne ihmiset, jotka jo valmiiksi veggieilevät ja kierrättävät ja suosivat lähiruokaa. Vaikka eipä pieni hengennostatus tee pahaa, esimerkiksi itse ostelen surutta (tai no, en surutta mutta ostelen) pahoja lentotomaatteja, jotka on poimittu halpatyövoimalla. Mutta minkäs teet, en ainakaan vielä ole bongannut Espoosta luomutomaatteja talvella, ja tomaatit ovat ehkä olennaisin osa ruokavaliotani (fetan ja aiemmin pastan ohella, turha tässä teeskennellä jotain puritaania, joka elää pelkällä tomaattikeitolla). Tämänkin takia odotan muuttoa Helsinkiin, oikeastaan sijoittumiskriteerinä voisi pitää kävelymatkaa johonkin halliin tai torille.

Manasin Espoon ja joukkoliikenteen keskinäistä suhdetta eilen, kun tuskastuttavan vapaaehtoistyö-kuumotuspuhelun takia missasin reittioppaan arpoman välineen ompelukerhoon. Lopulta matkustin yhteensä vissiin kuudella bussilla ja matkaankin meni nöpäkät pari tuntia. Ompelukerhon rauhallisenintensiivinen ilmapiiri, rakkaus- ja aikakeskustelut sekä megalomaaninen laskiaispulla taltuttivat bussiturhauman heti miten. Kiitos osanottajille ja erikoisesti kokoonkutsujalle, oli taas niin mukavaa!

Menin (tulin) tänään ratikalla töihin. Olipa kivaa. Rakastan ratikoita. Takanani oli spurgu, joka jutteli toiselle spurgulle, että "vaikka mä nyt dokaankin, mä en hetkeäkään epäile ettenkö mä saisi opiskeltua. Mä aion käydä lukion ja sitten yliopiston maisteriksi, siis tohtoriksi saakka". Virnuilin itsekseni että "joo niin varmaan, pääaineena puistokemia vissiin", mutta sitten häpesin ajatuksiani. Mitä pahaa siinä on, että kännikala uskoi vielä saavuttavansa tohtorinhatun?

Kiireestä

Olen aina suhtautunut varauksellisesti toivomukseen siitä, että vuorokaudessa olisi lisää tunteja. Tai no, okei, olen aina irvistellyt sitä ääneen toivoville ihmisille heidän menestyjänselkänsä takana. On eri asia toivoa lisää aikaa kuin meltota siitä joka foorumilla. Samat ihmiset muuten usein viljelevät sanontaa "heittäydyn sataprosenttisesti kaikkeen". Tekisi mieli sanoa niille tuosta tuntitoiveesta, että opetelkaa nyt daiut vähän ajankäyttöä, ja kysäistä vielä siitä sataprosenttisuudesta, että koskeeko se myös vessansiivousta, avioseksiä ja excel-taulukoita. Ehkä koskee, mistäs minä tiedän. Olen siis itse usein aika huono ajankäyttäjä, mutta en kyllä kiillota sillä kilpeäni, vaan pikemminkin yritän järjestää niin, että aikatauluongelmia tulisi mahdollisimman vähän. Siis noin teoriassa, heh.

Oma viikkoni on ollut ehkä tähänastisen elämäni kiireisin. Päivätyön lisäksi olen hoitanut pariakin eri vapaaehtoisprojektia, ja alan olla jo aika puhki. Osastopalaverin (minä osastopalaverissa, kipeetä!!) jälkeen nautittu skumppa aiheutti terävän päänsäryn, jatkuvasti viestejä ja puheluita suoltava puhelin tekisi mieli vaientaa voimakeinoin. Stressi aiheuttaa minulle vielä sellaista ärsyttävää varmistusmaniaa, en osaa jaotella asioiden tärkeyttä vaan metsästän hulluna jotain turhanaikuista puhelua tai meiliä.

Ääh, oikeasti tekisi mieli pohdiskella tuota kiire-asiaa nyt vähän enemmänkin, mutta en ehdi. Kohta lähden onneksi viettämään LAATUAIKAA kuten menevän dinkun kuuluukin. Tarvitsen kyllä viikossa vähintään yhden päivän, jolloin voin maata sängyssä ja lukea Hesaria vaikka koko päivän, torkahtaa vaikka aina välillä ja tahria lakanat appelsiinien mehulla.

Stressiuni

Haluatteko kuulla uneni? No kerron sen kuitenkin: (olen koko viime viikon nähnyt toistuvia unia siitä, että olen taas lukiossa ja joku matikankurssi on suorittamatta)

Unessa kuulen, että lukion liikuntatuntien pakollinen uimatunti on jäänyt suorittamatta. Tämän takia kaikki tähänastiset saavutukseni, opinnot, työpaikat ja sen sellaiset uhataan peruuttaa. Suorittaakseni uimatunnin minun on pakko löytää uimalippu. Etsin uimalippua Helsingin keskustassa ja Vanhan edessä huomaan olevani pelkässä yöpaidassa liikkeellä. Yöpaita on se jo tosimaailmassa räteiksi päätynyt viininpunainen vanhanaikainen rusettiyöpaita, joka on unessa revennyt edestä, tahrainen ja vielä väärin päin. Yritän naamioida yöpaitaa hippimekoksi, mutta en voi olla ajattelematta kuinka oudolta hippimekkokin näyttää helmikuussa. Jossain vaiheessa, yrittäessäni vaivihkaa kääntää yöpaitaa oikein päin, katson itseäni näyteikkunasta ja huomaan vasemman rintani muuttuneen tumman liilaksi. Yritän hangata väriä pois, mutta se on tulehdusta eikä puhdistu. Samaan aikaan tajuan, että olen lintsannut vahingossa töistä ja saan varmasti nyt potkut.

Sitten kuulen, että tärkeä, elämäni pelastava uimalippu on Porvoossa. Ajan Porvooseen autolla pitkin lumista vuoristotietä, meinaan jatkuvasti livetä. Auto on korkea ja hutera. Porvoossa haahuilen ensin uimahallissa, josta en löydä mitään. Parkkipaikalla meinaan luovuttaa, mutta sitten tajuan, että uimalippu on tietenkin lapsuudenkodissani. Kävelen metsän läpi vanhaan kotiini, johon on rakennettu toinen kerros ja lisäsiipiä. Kodissani asuu iso, uskovainen perhe, joka antaa minun etsiä lippua mutta on samalla täysin pihalla. He eivät tajua epätoivoista vitsailuani, vaan esittelevät minulle lemmikkieläimiään, joilla on pitsivaatteita päällä. Kuulen perheen isän harrastavan eläimenpitsivaatteiden tekoa, ja ihastelen kiusaantuneena kissaa sanomalla "no sepäs on tuiman näköinen". Samalla tajuan, että kaikki lemmikit ovat täytettyjä, kultainen noutaja, kissat ja marsut. Tajuan, että nyt on päästävä pois, homma menee niin sairaaksi. Onneksi tosielämän puhelin soi, langan päässä on rakas Nassu, joka kutsuu kylään.

Nassulla söin heinäsirkkoja.

Imaami pyörtyi

Ja päätyi uunivuokaan ja sitä mukaa suuhumme. Kevyttä mutta ravitsevaa ja vielä helppoa, vaikka helppous on ruuassa oikeastaan sivuseikka, etenkin lauantaisin. Munakoiso on ihana kasvis, ikään kuin kesäkurpitsan advanced-versio, varustettuna paremmalla maulla ja miellyttävämmällä ulkonäöllä. Vaikkei kesäkurpissakaan nyt mitään vikaa ole, mutta liila on veggiessä paljon coolimpaa kuin vihreä.

Eilen, ollessani töissä, koin taas sen huimaavan tunteen, onnellisen hetken. Taitoin esitettä ja tsiigailin sivusilmällä ITunesin tarjontaa, jonka olin jo aikasemmin pintapuolisesti kartoittanut. Löysin tarkemman etsinnän avulla TYÖVÄENLAULUJA. Hallelujaa, istun tekemässä unelmatyötäni ja kuuntelen kuulokkeilla, kun Kristiina Halkola laulaa että jos rakastat liikaa kirjoja! Oikeasti, vaikka olen todennut työni aika stressaavaksi, olen kuitenkin elänyt viimeisen viikon leijailevassa happiness-tilassa, hymyillyt jatkuvasti ilman syytä, säteillyt vähän kaikille, nauranut pienimmästäkin syystä ja maistellut eri versioita niistä kymmenistä eri kahvivaihtoehdoista, joita automaatissa on. Tiedän kyllä, että tämä tunne tulee tasaantumaan, tulen manaamaan monotonisuutta ja feissaamaan itseäni uravalinnastani ja sitärataa, mutta yritän kerrankin nauttia hetkestä ja olla maalaamatta tulevaisuuspiruja seinille. En oikein tiedä, mistä olen tulevaisuuteen äärimmäisen varauksellisesti suhtautuvan asenteeni perinyt, mutta pyrin aina kartoittamaan huonoimman vaihtoehdon ja varautumaan siihen. Viimeksi tänään, kun keskustelimme L:n kanssa tulevasta asumistilanteesta väläyttelin jatkuvasti "jos se nyt ylipäätään onnistuu"-skenaarioita, kunnes L huomautti että joo, voidaanhan me jäädä autonkin alle huomenna, eikä sitäkään nyt tässä vaiheessa kannata ottaa suunnitelmissa lukuun. Eli, että ei kannata aina varautua siihen pahimpaan vaihtoehtoon!

Olen miettinyt tykönäni, sekä myös analysoinut Lumiksen kanssa tätä tulevaisuuteen suhtautmista. Sitä tulee helposti ajateltua, että jos ei mitään odota, ei petykään. Ja jos että varautuu pahimpaan, se pahin ei lyö aivan niin pahasti kartulla naamaan kuin mitä muuten. En kuitenkaan oikein tiedä, onko huonoimpaan mahdollisuuteen asennoituminen se oikea ratkaisu? Mitä sitä sitten menettää, jos odottaa jotain asiaa innolla, vaikka sitten pettyisikin? Olen itse kokenut viime vuonna paljon pettymyksiä, mutta toisaalta kukaan ei jälkeenpäinkään voi ottaa minulta pois sitä iloista odotusta, joka edelsi pettymyksentunnetta. Näin jälkeenpäin tajuan myös sen, kuinka paljon revin paitaani ihan turhastakin. Ei ole mitenkään jokapäiväistä, että ihminen heti valmistuttuaan työllistyisi unelmapaikkaansa. Näen myös, että nöyrtyminen teki minulle hyvää. Suotuisten olosuhteiden takia en ole joutunut opiskeluaikana tekemään nk paskaduunia kuin keikka- ja pätkäluontoisesti, ja se ehkä tuuditti minut illuusioon absoluuttisesti ansaitusta oman alan työstä. Jouduin kuitenkin elättämään itseäni viime vuoden aikana myös semipaskaduuneilla, sellaisilla joissa tavallaan viihdyin, mutta jotka eivät vastanneet odotuksiani ja aiheuttivat minulle sen takia henkilökohtaisia huonoudentuneita. Nuo huonoudentunteet olivat, näin jälkeenpäin ajatellen myös osaksi tarpeellisia. Mutta myös tosi vihlovia, en ikinä unohda sitä, kun seisoin Kauklahden seisakkeella itkien omaa TARPEETTOMUUTTANI, käytyäni työhaastattelussa vaikka vihasin tarjottua työtä sydämestäni, tuijottaen kaamoksessa siintäviä tyhjiä asuntomessutaloja. Kunpa tämän päivän Lupiini olisi silittänyt sen Lupiinin poskea ja kertonut, että kyllä se kuule vielä onnistuu! L, ihana L, jaksoi aina sanoa minulle, että se on vain ajan kysymys, kun se oma paikka löytyy. Ja L oli oikeassa.


Asumisesta sen verran, että tämä väliaikseksi jatkuvasti tiedetty asumismuoto luonnonkauniissa Tapiolassa on saanut selkeän loppuetappinsa vuoden lopussa tulevan putkiremontin muodossa. Se on helpotus. Muuttaessamme tänne olin aika ahdistunut Torkkelinmäki-näköalan ja ratikoiden kirskunnan menetyksestä, mutta toisaalta sopeuduin myös vähän luonnonläheisempään yhteisöön hyvin. Nautin tosi paljon parvekkeen suomista mahdollisuuksista, merinäköalasta ja valkovuokonpoimintatilaisuudesta. Ja noloa kyllä, nautin myös markettimahdollisuudesta (tämä on oikeasti todella noloa), mutta kun on elänyt monta vuotta kantakaupungin paskimman lähikaupan vieressä, alkaa arvostaa isoa osuuskauppaa, josta saa paitsi savutofua, myös bonusta. Mutta se oli ohimenevää viehtymystä joka perustui siihen, että on elänyt nuoruutensa niin marginaalissa ja aktivistina, että kaikki taviksuuteen viittaava saa jotain outoa kiehtovaa sädekehää. Sädekehä on kuitenkin rapissut pahasti, koen, että markettitodellisuus on nyt koettu ja tylsäksi havaittu, ja nyt pitää muuttaa takaisin ratikan varrelle. Vielä yhden kesän haluaisin vielä asua täällä, koska tiukkaan vaatimuslistaamme ei valitettavasti kuulu parveke. Jos haluaa asua Jugend-talossa mieluiten erkkerin kera, ei saa rutista liikoja.

Hääpukukangas on ostettu. Taftia, pitsiä ja tylliä, aah. Ostin kirpparilta halvat varakengät(kultaiset), mikäli mustat fetissit alkavat puristaa. Vanhaa ja uutta löytyy, sinistä ei mitenkään, en osaa pukeutua siniseen, vaikka se onkin oikeassa ympäristössään oikein kiva väri. Muukin puuha on kai aika hyvässä mallissa. Kukkaseppeleen teko pitää diilata jossain vaiheessa, se on ehkä tärkein osa koko hääkostyymiani. En ole kyllä missään vaiheessa varsinaisesti stressannut asiasta, kun ei-niin-usein-tavattavat tutut kysyvät että "no stressaako" alan selvittää niille monisanaisesti elämäntilannettani kunnes tajuan, että joo, häitähän ne meinaa. Ei kyllä tule mitään kauheita stressinaiheita mieleen, kunhan on ruokaa, viinaketta ja musiikkia, eiköhän siitä kivat juhlat synny, uskoisin. Ja loppuillasta työväenlauluja, tosin sitä ennen pitää huolehtia että kaikkein sinisin osa suvusta on poistunut.

Aamumörri

Olin ehtinyt unohtaa, kuinka rasittava Helsingin aamuruuhka on. Kun kävin Espoossa töissä, sain istua yksin joukkoliikennevälineissä, mikä on tietysti globaalisti ajatellen hanurista mutta sisälsi ihan henkilökohtaisella tasolla aika miellyttäviä elementtejä. Kuten rauhan ja hiljaisuuden. Missasin liukkauden ja revähtäneen takareiden (viikonloppuonnettomuus) takia työbussini, mikä nyt ei sinällään ole katastrofi, koska minulla on ekaa kertaa elämässäni liukuva työaika, mutta bussipysäkeillä seisominen siperiapakkasissa ei varsinaisesti paranna aamuäreyttäni.

En halua ensimmäiseksi aamulla lukea uutisia, vaan uppoutua mahdollisimman syvälle johonkin kirjaan. Koska herään viime tipassa, matkalla pitäisi ehtiä myös ehostaa ilman erityisen huomion herättämistä. Viereen änkevät kanssaihmiset ja joka paikasta vyöryvät ilmaisjakelulehdet kiristävät aamuherkkää hermoa. Ja ne hemmetin touhottajat! Jengi juoksee paniikissa metroon, vouhottaen ja jättisalkuillaan muita tönien, vaikka metroaseman ikkunarakennelman heijastuksesta näkee aivan hyvin, ettei asemalla edes ole mitään metroa. Talvitamineiden raskauttamat, täysin hyödyttömät ja rengassilmäiset pyrähtelyt jaksavat aina jotenkin ärsyttää minua, lähtisitte pässit aikaisemmin! Turha kai mainitakaan, että harrastan itse ihan samoja paniikkisyöksähtelyjä joskus :) Olen aamuisin kyräilevä misantrooppi, mutta yleensä vain ensimmäiset puoli tuntia. Olen aina vältellyt kaikkia yhteisiä työ/koulumatka-juttuja juuri aamuäksyyteni takia. Ei yhtään kiinnosta jorista yhdentekeviä jonkun puolitutun kanssa, kun mieli askaroi vielä edellisyön unissa.

Mutta siis oikeasti olen tosi iloinen siitä, että pitää herätä aikaisin. Vielä kun oppisin nukkumaankin aikaisin. Vaikka olisin kuinka nuokku päivällä, virkistyn iltaa kohden ja alan puuhastella kaikkea hyödyllistä, eilenkin piti ruveta kiillottamaan kenkiä. Harkitsin myös hopeiden kiillottamista (!!) mutta siitä sentän luovuin.

Kuorossa ja sen jälkeen

Lauloimme tänään Keski-Euroopan matkan ohjelmistoa, matkan jolle minä en pääse. On luonnollisesti sääli missata tilaisuus laulaa Budapestin, Prahan ja Wienin keskiaikaisissa kirkoissa, mutta en kyllä valita. Ja onhan meillä kevätkonsertti kotikaupunkini keskiaikaisessa kirkossa, paikassa jossa en ole vielä ikinä käynyt ja joka herättää nostalgisia tunteita jo etukäteen, koska se muistuttaa kovasti Porvoon tuomiokirkkoa. Täysin epäuskonnollisena ihmisenä rakastan kirkkoja, aikansa arkkitehtitaidon komeita ilmentymiä. Värikkäänä siilautuva valo, holvit, kynttilänkäry, hartauden ja ajattomuuden tunne. Kun olimme äidin kanssa aikoinaan Pietarissa Iisakinkirkossa, kävin läpi hyvin vaikeaa ihmissuhdetilannetta (niitä harvoja elämässäni, oli se vaan traumaattista ja koomistakin, eh). En koko matkan aikana kyennyt oikein muuhun kuin vatkaamaan poikasutinoitani, mikä oli varmaankin äidin mielestä suhteellisen pitkästyttävää. Iisakinkirkossa opas kertoi, että ortodoksikirkoissa korkein kupoli edustaa Taivasta ja sieltä roikkuva kyyhkynen no... taivasta tai Jeesusta tai jotain. Ja että kuulemma kupolin alla seisominen rauhoittaa. Menin hetimiten kupolin alle seisoskelemaan, ja ainakin hetkellisesti tunsin jonkin sortin rauhaa sisälläni.

Kaikkien aikojen lempikirkkoni on Barceonan Sagrada Familia (how original). Siitä puuttuu ihan täydellisesti se kaavamaisuus ja konservatiivisuus, joka kymmenien eri Euroopan kirkkojen jälkeen alkaa melko lailla turruttaa. Sagrada Familian lasimaalauksetkin ovat ihan toista maata, puhumattakaan nyt niistä kaikista morbideista, kiveen veistetyistä yksityiskohdista. Ja sen ikuisesta keskeneräisyydestä ja niistä enganninlakupussin sisällöltä näyttävistä tornikoristeista.

Takaisin tähän päivään palatakseni, kävimme kuoron jälkeen vanhan ystäväni J:n kanssa yhdellä paikallisessa. J, kahden lapsen äiti, pääsee ulos melko lailla harvoin ja arvelin jo matkalla että nyt on jotain vähän tärkeämmänluontoista puhuttavaa. Kuten olikin, puhuimme J:n eroprosessista pitkään. Asia oli minulle uusi muttei millään muotoa yllätys, jotain sen suuntaista olin aavistellutkin. Kaksi hyvää tyyppiä joilla kaksi ihanaa lasta, mutta ei tulevaisuutta perheenä. Huomasin taas kerran, miten joskus kauempaa katsoessa näkee asiat paremmin. Kun viime viikolla tilitin lähipiirille omista keloistani, huomasin ainakin parin aavistelleen jotain sellaista tulevaksi. Nyt pääsin itse postuumin ennustajaeukon asemaan, vahvistamaan J:n oivalluksia. Puhuimme paljon siitäkin, miten omasta perheestä saatu malli vaikuttaa omiin parisuhteisiin. J on vahvan äidin kasvatti, äidin, joka uskoi aikansa voivansa torhistaa boheemin renttumiehen. Projekti kaatui omaan mahdottomuuteensa, mutta vasta, kun lapset olivat jo aika isoja. J on tavallaan toistanut samaa mallia.

Käsittelimme myös monogamiaa ja rakastumisen sattumanvaraisuutta. Ristipisto-ilmiö ei olekaan vain oman kaveripiirini vanha vitsi, sitä tapahtuu monissakin läheisissä skeneissä. Ja kun hommaan sotkeutuu vanha kaveruus ja lapsen kummius ja ystäväpariskunta-meiningit, on lopputuloksena viihderomaaniin sopivaa lemmensalaattia. Tuli taas todettua, kuinka vaikeaa polygamia on (tosin ei ole omaa kokemusta, osallistuin toteamiseen lähinnä niinkus teoriapohjalta). Yhteiset sopimukset alkavat usein rakoilla, ja niihin vetoaminen oman juoksuajan oikeuttamiseksi voi tuntua kohtuuttomalta. Eiväthän tunteet toimi sillä logiikalla, että "me sovittiin, kulta, että me saadaan käydä vieraissa, täähän oli sulle vielä vuosi sitten täysin ookoo." En siis tuomitse polyamorisuutta, kukin tyylillään, mutta siipensä siinä kyllä saattaa polttaa helpostikin.

Olen tehnyt äidin kanssa kasviremonttia. Ihanaa, kun on itseä käytännöllisempi äitee, itse olisin saanut hommaan tuhraantumaan kaksinkertaisen ajan. Columnea sai ansaitsemansa kokoisen ruukun, mystinen puuköynnös pätkittiin pienempiin osiin, peikonlehti pääsi nuutuneisuudesta eroon. Huonoja kasviuutisia tältä päivältä on lähinnä se, että kissa oli raadellut naamaliljani (Hakusi - naamalilja - ei vastaa yhtään sivua).

Sarjassamme "punaviinipäiset ruuhkaviestit"

Päätin tänään, hiilihydraattitietoisen (vain tietoisen, en ala ikinä kasvisyöjänä noudattaa sitä mielipuolista aalla-alkavaa, jossa vedetään laardia verisuonet tukkoon mutta vältellään leipää) dieetin TÄYSIN ANSAITUKSI lipsahdukseksi korkata L:n firmalahja-luomuviinin. Olen aivan käsittämättömän onnellinen työpaikasta. Siis oikeasti, en voi kuvailla sanoilla, kuinka mieletön PALAUTUS tämä on ollut itseluottamukselleni. Olen aina tiennyt olevani hyvä, mutta viime kuukausina uskoni omaan hyvyyteeni on saanut niin monta pahaa iskua, että aloin jo ihan tosissaan nähdä potentiaalisena uravaihtoehtona puhelinvaihteena olemisen. Ei siinä edes sinällään ollut mitään vikaa, olen pohjimmiltani aika mukava ihminen ja tykkään auttaa muita. Puhelinvaihteessa hanttiduunatessani koin hetkittäin ihan aitoja onnistumisen elämyksiäni, neuvoin ihmisiä ja sain heidät kenties suostuteltua valitsemaan joukkoliikenteen oman auton asemesta. Olen myös skarppi ja suht fiksu ja pystyn näpyttämään exceliin polttoainekulutusprosentteja luultavasti nopeammin kuin se, jota sairaslomasijaistin.

Mutta nyt, voi hallelujaa ja herranpieksut, oikeasti, minut on todetty hyväksi sillä alalla, josta viime keväänä valmistuin! Kun sain puhelun tulevasta työpaikastani, hillitsin itseni ja kirjasin muistiin ajan, jolloin allekirjoitan työsopimuksen. Sen jälkeen aloin itkeä ja nauraa ja soitin äidille. Tunne ja reaktio oli täsmälleen sama kun silloin 13 vuotta sitten, kun kuulin päässeeni Kallion lukiooon. Pitkäaikainen unelma, johon en uskaltanut uskoa, josta vältin pettymysten pelossa haaveilemasta, olikin yhtäkkiä totta! En kuuna kullanvalkeana voinut kuvitellakaan pääseväni siihen firmaan, johon oikeasti halusin! Hain samaan paikkaan viime syksynä, mutta en päässyt. En tiedä mikä nyt ratkaisi, oliko se huomattavasti parantunut portfolioni vai kykyni antaa mukava ensivaikutelma. Olen oikeasti aika hyvä antamaan ensivaikutelmia työnantajille, kyky kai sekin.

Kuten myös lukioonpääsyiloa, myös tätä iloa varjosti hetkellisesti jonkinlainen uskonpuute. En voinut uskoa, että minua on lykästänyt. Nyt, toisin kuin teininä, en sentään enää kuvitellut niiden soittaneen väärälle henkilölle. Seisoin tänään Tapiolan tuulitunnelissa, itkien kaikkien nähden (kuinka naurettavaa) ja selittäen L:lle puhelimessa, etten voi USKOA että nyt oikeasti on onnistanut, että oikeasti teen työtä, jota rakastan, voin maksaa samansuuruisen osuuden vuokrasta, herätä aikaisin, seistä bussipysäkillä vähän vittuuntuneena bussin ainaisesta myöhästelystä mutta kuitenkin pohjimmiltani malttamattomana päästä tekemään juttuja.

Tunsin jossain vaiheessa katkeruutta koulutusjärjestelmää kohtaan, sitä, että meille LUVATIIN että graafisella alalla työllistyy ja hyvää liksaakin tulee ( "hyvä" liksa on minulle yksi ketun maku, oikeasti, haluan vain saada pikku korvausta työstä jota rakastan, sellaista että voin maksaa vuokran ja joskus ostaa jonkun vähän eksoottisemman viherkasvin, ja mahdollisesti joskus päästä johonkin Euroopan metropoliin haltioitumaan katutaiteesta ja kahviloista) . Vitutti ja nöyryytti tehdä hanttihommia, vaikka oli tutkinto, ja kuten sanottu, tieto siitä että on hyvä. Edelleen olen kyllä kovan katkeruuskoulun käyneenä sitä mieltä, että meillä koulutetaan liikaa porukkaa luovalle alalle. Kaikki eivät työllisty, se on ikävä fakta. Itse luovuin jo lukiossa, luojankiitos, näyttelijähaaveista. Tajusin, että oma epäliikunnallisuuteni ja auktoriteettivastaisuuteni ovat ihan liian suuria nounou:ita siihen hommaan. En kuitenkaan ikinä edes harkinnut muuta kuin luovaa alaa. Graafinen suunnittelu oli lopulta hyvä myönnytys kaikelle, esimerkiksi sille että kuvallisista skillseistäni huolimatta en ole mikään poikkeuslahjakkuus, jolle satelisi apurahoja ja suitsutusta. Minulta puuttuu myös tarvittava pokka itseni markkiointiin tai menestykksekääseen yksityisyrittäjyyteen (puhuimme tästä juuri toimittajaystäväni R:n kanssa, joka luonnehti osuvasti alamme yksityisyrittäjiä "sankarityypeiksi", joilla on pokkaa ja ideoita ja aktiivisuutta, mutta sisältö vähänniinku puuttuu).

Aina joskus olen leikkinyt mielessäni vaihtoehtoisilla urasuunnitelmilla. Että mitä olisin tehnyt, jos olisin lukion jälkeen tiennyt sen, mitä nyt. Yksi ihan vakava vaihtoehto olisi ollut puheterapeutti. Sanallisuus ja puhe on aina jo esiintyjätaustanikin takia kiehtonut minua. Äänenkäyttö ja sen vaikutus. Voin kuvitella sen työn tuovan ihan mielettömästi tyydytystä. Toinen iäinen haaveeni on historian tutkija. Naurettavaa, tiedän, nukuin lukion hissantunnit läpi, ainoa kerta kolmen vuoden aikan kun vittasin, tapahtui opettajan kysyessä "mitä on stahanovilaisuus?". En siis taatusti ollut itse kovin stahanovilainen. Minua viehättää kuitenkin ihan sairaasti ajatus IMMERSIOSTA, uppoutumisesta johonkin lähihistorian jaksoon, niin vahvasti, että lähestulkoon eläisin siellä. Oikeasti olisin ihan paska historioitsija siksikin, että minua kiinnostaisi tutkia vain lähiarkihistoriaa. Olen opiskelu-urani aikana istunut kyllin monella kreikkalaisten patsaiden ihmiskuvaa käsittelleen taidehissankurssin luennolla, enkä ikinä ole kokenut mitään kovin sykähdyttävää. Sen sijaan Lapuan liike ja kansalaissota saavat jakamattoman huomioni, jaksan tutkia tuntikausia tykinjälkiä ja eläytyä taisteluihin ja punaleskien kohtaloon. Puhumattakaan uudemmasta lähihistoriasta. Jos pääsisin aikakoneeseen, matkustaisin aivan intona 1960-luvulle.

Edit: tämä viesti on siis kirjoitettu myöhään viime yönä, ei siis tänä aamuna, ajattelin vaan näin mainita etten vaikuta tyypiltä joka ottaa päiväkännejä, eihän toki. Jep. Taidan mennä syömään lisää appelsiineja.

Halovaloilmiö

Tänään näin bussin ikkunasta haloilmiön. Matala aamuaurinko valaisi Salmisaaren voimalaitosta, pakkassumu leijaili jäätyneen meren yllä ja auringon ympärillä oli kuin valtavan suuri sateenkaari tai sateenpallo. Sen palaset hehkuivat spektrin väreissä. Lumis näkee joka yö revontulia, mutta oli tuokin aika makea näky! Entinen opettajani, mediataiteilija KM, selitti moneen kertaan olevansa päänsisäisen kameran ensimmäisessä testiryhmässä. Vaikka en itse ehkä haluaisi olla ainakaan koekaniinina verkkokalvolle asennettavan kameran tuotekehittelyprosessissa, tulee usein mieleen, että voi kun olisi nyt kamera hollilla!

Hankin ensimmäisen digikamerani nelisen vuotta sitten, aloittaessani graafisen suunnittelun opinnot. Sinnittelin aikani vanhalla analogisella järkkärillä, mutta tympäännyin kehittämisen kalleuteen ja siihen, että valokuvausliikkeet jättivät järjestään kehittämättä kaikki tärähtäneet otokset (ettekste tajuu että toi suhruinen kuva kaupungin valoista on ARTSUA eikä virhe) sekä siihen, että käsin kehittäminen oli sekä rajoitettua että aikaavievää. Mustavalkokuvien kehittäminen käsin on tietenkin ihanaa, siinä pääsee kokemaan sen prosessin suorastaan meditatiivisesti. Kärsimättömänä ja epävarmana höselönä digikuvaus on ollut minulle kuitenkin varsinainen mullistus. Tapanani on ollut aina ottaa vähintään kaksi kuvaa samasta kohteesta, ja niiden tuplalaukausten kehittäminen on maksanut tuplasti rahaa. Nyt voin ottaa nukkuvasta kissasta sata kuvaa ja julkaista ehkä yhden. Ja värillisyys-mustavalkoisuus-jututkin ratkaistaan vasta Photoshopissa. Puhumattakaan nyt rajauksesta. Jossain määrin kunnianhimoisena valokuvaajana olen kuitenkin pyrkinyt vaalimaan rajausta jo kuvatessa, vaikka tiedänkin että pöljät "objekti keskellä kuva-alaa"-otokset voi rajata klassisiksi kultainenleikkaus-ratkaisuiksi jälkikäteen. Haluan nimittäin säilyttää silmäni. Taitavaksi kuvaajaksi en itseäni kuvittele, ne tyypit ovat toisaalla. Nuorena, kun olin aktiivisempi globalisaatioaktivisti, sovin löyhästi ottavani Göteborgin mielenosoituksista ehkä kuvia erääseen lehteen. Otinkin mielestäni ihan mukavan näköisiä, värikkäitä ja aurinkoisia kuvia, mutta nähdessäni ammattivalokuvaajan otoksia samoista sutinoista, myönsin tappioni. Minulta puuttuu myös tarvittava siviilirohkeus sähäköiden kuvien ottamiseen (gbg:ssäkin vietin pääosan aikaa italialaisravintolan hämyisessä looshissa päivittelemässä ruotsalaisten mellakka-alttiutta).

Meillä on nykyään hieno digijärkkäri, jolla saa upeita kuvia. Suhteeni kameraan on kuitenkin kahtalaisesti ongelmallinen. Ensiksikin, koska kyseessä on jo hieman ikääntyneempi järkkäriherra (sillä ON sukupuoli, ja se ON mies, vähän kuten kissan lempparituoli on selkeästi nainen), se on myös suurikokoinen ja hankala kuljettaa. Parhaiten järkkäri kulkee sille tarkoitetussa, toppaisessa laukussa, joka jo tyhjilläänkin painaa puolisen kiloa. Kun kuljettelee päivittäin olallaan marilaukkua plus uimakassia/kuorokassia/kauppakassia, ei siihen syssyyn oikein iso kameralaukku mahdu. Kaipaan tässä mielessä vanhaa, taskukokoista digikameraani, joka on nykyään vanhempieni hallussa. Olen toistuvasti manipuloinut äitiäni hankkimaan heille uuden "paljon helppokäyttöisemmän ja pienemmän" pikkukameran, että saisin vanhan Konicani takaisin. Konica ottaa pienuudestaan ja iäkkyydestään huolimatta erittäin hyviä kuvia ja mahtuu jopa iltalaukkuun.

Toinen syy, miksi suhtaudun järkkäriin ahdistuneesti, on teknologia. En ole koskaan ollut kiinnostunut tekniikasta an sich. Johtuneeko sitten siitä, että pääosa valokuvauksenopeistani on ollut miehiä, olen saanut juuri valokuvauksesta hyvin teknisen kuvan. Valotusaukot, valoherkkyys, optiikka ja makromikro-jutut ovat minulle lukuisista opeista huolimatta hiukka hämärän peitossa. Ehkä tähän liittyy myös ammoisten opettajieni luddiittimainen digivastarinta. Eräs opettaja kertoi äärimmäisen happamana "opetelleensa vähän käyttämään Wordia, jotta saisi teille tämmöiset infot kameran käytöstä". Vinkkaa nyt sellaiselle edes digikuvauksen mahdollisuudesta. Kun tein erään digivalokuvauskurssin lopputyötä Valokuvataiteen museossa, eräs iäkkäämpi museotyöntekijäsetä alkoi hyökätä digikuvausta vastaan ja selitti, ettei mikään voita sitä "lähes seksuaalista mielihyvää" jota paperikuvien kehittäminen aiheuttaa. Ja että digikuvaus on kuoleva laji eikä digikameralla saa kunnon kuvia, jep.

Se "seksuaalinen tyydytys" (hitto, ei sillä oo mitään tekemistä SEKSUAALISUUDEN kanssa oikeasti) minkä sain aikoinaan paperikuvien kehittämisestä, tulee nykyään fotarin kanssa pelaamisesta. Ja on sitäpaitsi paljon laajempi. Muokkaan kaikkia julkaisemiani kuvia jonkin verran, ainakin värejä ja usein myös rajausta. Kuvankäsittely on sitten asia aivan erikseen, varsinainen fotoshoppaaminen on sikahauskaa ja teen sitä aina kun ehdin, mutta sen tuotokset eivät enää ole valokuvia vaan kollaaseja. Tästä fotoshoppaamisestahan on käyty eettinen kiista jos toinenkin, etenkin luontokuvaajaporukoissa. Onhan perusteltua dokumentoida "se minkä näkee" kuvankäsittelyn keinoin, mikäli kurkiauraa ja aapasuota ei saa kuvausteknisistä syistä dokumentoitua samaan kuvaan siten, että kuvastaisi mahdollisimman oikeaa tilannetta. Sen sijaan haaskalla tappelevien lintujen monistaminen alkaa jo mennä narraamisen puolelle, mikäli tosiaan puhutaan dokumentoinnista.

Kuvamanipulaation helppous ja saavutettavuus on tietenkin osaltaan myös koventanut kauneusihanteita. Muistan, kuinka ärsyyntynyt olin, kun lemmikkileffatähteäni Kate Winsletiä oltiin airbrushattu jonkun lehden kuvissa rankalla kädellä. Kahta lasta kantaneesta vatsasta oltiin tehty tökerön viivasuora kakkosnelonen, peppua oli supistettu ja törhötetty, poskiin oli sivelty kuopat. Sikamaista! Kate on jumalainen itsenään eikä kaipaa limaisen reprografin kättä. Olen aina välillä miettinyt, kuinka tietoisia kuluttajat ovat mainoskuvien valheellisuudesta. Kun haastattelin lopputyötäni varten teini-ikäisiä tyttöjä, he vakuuttivat oma-alotteisesti tajuavansa, kuinka muokattuja mainosten mallien kuvat ovat. Minua se tieto ilahdutti kovasti, mutta toisaalta haastateltavani olivat lukioiässä, jolloin ainakin omakohtaisesti muistan pahimpien itsetunto-minäkuva-angstien olleen jo takanapäin.

HIIIIIIIIIIIIIIIIIIIII!

Sain oman alan työpaikan!
!!!!!
!!!
!!!!!!!

Jännä miten yhtäkkiä kaikki solmut tuntuvat aukeavan samaan aikaan. Ihanaaihanaa!

Menenkin tästä tekemään saksanläksyjä, uusi minäni tekee ne jo kotona eikä vasta bussissa. Jee!

Luova lauantai, kuninkaallinen

Näkymättömältä tytöltä bongasin tällaisenkin. Luovan lauantain tämänkertainen aihe on kuninkaallinen. Sekatekniikalla toteutetun tekeleeni nimi on Jalattoman prinsessan hyvä elämä.

I love you, guys!

Sitaatti on laatusarja South Parkista, jossa ilkeän, rasistisen ja hemmotellun Cartmanin hyvä kaksoisolento pelastaa perheitä tulvalta, auttaa vanhuksia ja on kohtelias ja mukava kaikille. Hyvis-Cartman puhkeaa jakson kuluessa laulamaan ylistyslaulua rakkaille ystävilleen. Jaan Hyvis-Cartmanin tunteet tällä hetkellä. Hyvin henkilökohtainen blogientryni poiki monta kaunista sanaa teiltä lukijoilta, avautumissähköposti lähipiirille sai ymmärtävää ja symppaavaa palautetta, kudontakerhossa oli kivaa, samoin kudontakerhon jatkoilla. Jatkoilla juttelin tärkeän ihmisen kanssa pitkään ja hartaasti ja luultavasti tutustuimme toisiimme vielä entistäkin paremmin. Kotiin tullessa jääkaapissa odotti L:n tekemä salaatti, jossa tomaattiviipaleet oli aseteltu koristeelliseksi mandalaksi. Koneelle tullessa syliin pyrki hellyydenkipeä kissa, joka parhaillankin kurisee ja koskettelee kasvojani ruusunvärisillä anturoillaan.

Tähän loppuun hyvis-Cartmanin laulu kokonaisuudessaan:
"you guys are my best friends
through thick and thin
we always been together
were four of a kind havin
fun all day laugh'n around and
pilen a way just best friends
BEST FRIENDS ARE WE!

i love you, guys!

Tunnit ja Laura Brown

Nassun ollessa matkoilla hyödynnän hänen dvd-hyllyään joka on omaamme laajempi. Katsoin tässä joku päivä kolmatta-neljättä kertaa Tunnit. Se on vangitseva elokuva, kehämäisesti kiertävä ja upottava, Glassin ihana piano sitoo ja rytmittää aikatasot. Luin kirjan joskus kolmisen vuotta sitten, se oli samalla tavalla hengästyttävä ja pakottava. Lukuelämystä tosin haittasivat tietyt fyysisest seikat, luin Tunnit nimittäin Tampere-Helsinki-junassa, oltuani pakotettu alkoholin ja pilven lamaannuttavan yhteisvaikutuksen takia lähtemään Lumiksen kandijuhlista (oli viimeinen kerta kun käytin kannabistuotteita, selvin päin minua ei olisi saanut hommaan houkuteltua alun alkaenkaan, mutta kahdeksan tuntia jatkuneen tervetuliaismaljojen latkimisen jälkeen olin kyllin pehmeäpäinen unohtamaan, ettei pilvi sovi minulle) ja kirja pyörrytti ihan konkreettisesti.

Jo ensimmäisellä katsomiskerralla koukutuin erityisen vahvasti Julianne Mooren esittämän 50-luvun kotirouvan kohtaloon. Kotirouva Lauran alati kasvava paniikki ja syyllisyys, kalvava kaipuu pois omasta arjesta. Lauran maailma on kuvattu elokuvassa oivaltavasti, liikaa alleviivaamatta. 50-luvun putipuhdas tiikkipintainen koti, tummat tapetit, eteen vedetyt verhot. Hämärä, keltavaloinen vankila josta pääsee hetkeksi pois vain omassa sängyssä, uppoamalla toiseen todellisuuteen uneksimisen tai lukemisen kautta. Miehensä syntymäpäivänä Laura nukkuu pitkään, Lauran kiltti mies ostaa itse syntymäpäiväruusut ja aiheuttaa selvästi tarkoittamattaan Laurassa lisää syyllisyyttä.

Itse pidän Lauran tarinan kiinnostavimpana kohtana naapurin kauniin ja alati hymyilevän rouvan, Kittyn vierailua. Kitty kiertelee ja kaartelee, pingottaa kasvoilleen säteilevän hymyn. Särkymispisteessä olo näkyy Kittystä eri tavoin kuin Laurasta, Kittyn maski tippuu hetkittäin, mutta hän pukee sen aina urheasti takaisin. Kitty on pyytämässä Lauraa huolehtimaan koirasta, koska on itse menossa poistattamaan kasvaimen kohdustaan. Kun Kitty on vihdoin saanut asian kerrottua, Laura suutelee häntä. Hetki on aistillinen, kumpikin laskee panssarinsa ja unohtaa muun maailman. Heti miten Kitty jo löytääkin säteilevän hymynsä ja hyvästelee Lauran kylmänkohteliaasti.

Kohtauksen jälkeen Lauran poika Ed tuijottaa äitiään herkeämättä. Laura menettää hetkeksi malttinsa ja huutaa ”Mitä? Mitä sinä haluat?”

Olisiko Laura lesbo? Keksin tuon ajatuksen vasta selostaessani kohtausta. Johtuisiko Lauran suunnaton ahdistus kotiolojaan kohtaan siitä, että hän tietää ettei voi ikinä rakastaa miestään, tai ylipäätään ketään miestä romanttisesti. Syntymäpäiväpöydässä Lauran mies Dan muistelee tutustumistaan vaimoonsa. ”Hän oli yksin istuvaa tyyppiä, sellaista joka ei mene naimisiin”.

Vai onko Lauran ahdistuksessa kyse ylipäätään siitä, että hän ei alun alkaenkaan ole halunnut perhettä, mutta on tuntenut myötätuntoa sotasankaria kohtaan. Lauran hääkuva on hyvin surullinen, mistään vähitellen alkaneesta ahdistuksesta ei siis varmaankaan ole kyse.

Ehkä lesboajatus tuli mieleeni jatkuvasta kulissien pystyssä pitämisestä. Samaan aikaan Tunnit-elokuvan kanssa ilmestynyt Kaukana taivaasta, jossa Julianne Moore esittää myös 50-luvun kotirouvaa, kertoo homoseksuaalisuudesta ja rasismista. Kotirouva Cathylla on kaunis koti, somat lapset ja komea, menestyvä mies. Kaikki on kiiltävää, kunnes mies jää kiinni seksistä toisen miehen kanssa. Kaukana taivaasta-elokuvassa Cathyn mies on se, joka murtuu kulissien alla.

Kolmesta naisesta juuri Lauran tarina kuvastaa parhaiten sitä, kun kaikki on hyvin, mutta silti ahdistaa. Syyllisyys, tunne siitä ettei ole oikeutettu tunteisiinsa, oman sisäisen äänen vaientaminen. Äänen vaimentaminen johtaa Lauran kohdalla itsemurha-ajatukseen. Laura jättää poikansa hoitoon, ajaa hienostohotelliin pilleripurkit ja Mrs Dalloway laukussaan. Viime hetkellä Laura tajuaa, ettei voikaan. Illalla hän laatii hengissäpysymissuunnitelman. Hän odottaa toisen lapsensa syntymää ja lähtee sitten pois.

Koska Tuntien naisten kohtalot kytkeytyvät yhteen, Clarissan hoivattu ja rakastettu kirjailija Richard on Lauran aikuiseksi kasvanut poika. Richard kirjoittaa äitinsä itsemurhasta, mutta oikeasti Laura elää pidempään kuin kukaan sukulaisistaan. Hän on elänyt Kanadassa kirjastossa työskennellen. Muuta Lauran uudesta elämästä ei tule esiin, mutta itse tulkitsen elämän olleen ainakin jossain määrin onnellinen. Laura on poikansa kuolemasta surullinen ja syyttää epäilemättä myös itseään. Kotirouvan piinatusta olemuksesta ei kuitenkaan ole jälkeäkään, eläkeikäinen Laura on rauhallinen ja seesteinen. Laura ei kadu hetkeäkään, koska hän valitsi kuoleman sijasta elämän.

Huonekasvien hautuumaa

Johtuneeko sitten lumettomuuden aiheuttamasta valottomuudesta vai mistä, viherkasvini ovat tehneet joukkoitsemurhaa viime aikoina. Eilen biojätteiseen hautaansa saatettiin traakkipuu, joka oli tiputtanut 90 prosenttia lehdensuikaleistaan ja lutsahteli mätänä kun kaivoin sitä irti ruukustaan. Samasta traakista oli kisu katkonut kaksi kolmesta varresta, joten kovin tyylikäs se ei ollut ennen kuolemaansakaan. Samalla kertaa lähti vanha ystäväni nappikukka (oikeaa nimeä en tiedä, en ole koskaan nähnyt sellaista kukkakaupoissa, siinä oli pyöreät, rintamerkin kokoiset lehdet ja puumainen varsi). Pari viikkoa sitten lähti pitsilehti viimeiselle matkalleen, kultaköynnös kellertyy, tuhma poika lerpattaa velttona eikä spruitsauttele, jopa rönsylilja retkottaa. Purppurajuoru on muuttunut vaaleanvihreäksi ja jotenkin anorektisen oloiseksi. Ja helkutti sentään, lempikukkani, rakkauslahja Zamiifolia on alkanut ruskettaa lehtiään. Pidän kovasti viherkasveista, mutta en ole kasviekspertti. Luen ihastellen ihmisten erikoisista huonekasviratkaisuista, kamelioista, kärsimyskukista ja tuoksupelargonioista. Kotimme ei ole monisuunta-ikkunaisuudestaan huolimatta kovin kasviystävällinen, sijaitsemme ensimmäisessä kerroksessa ja etenkin pohjoisen puolella on hyvin hämyisää. Ehkä pitäisi vaan panostaa enemmän. Vanhemmilla on kaksi ihanaa kukkaikkunaa, joissa köynnökset kiertelevät ja viidakko suhisee. Kukkaikkunat on oikeastaan suunniteltu näköesteiksi, tuolla kantakaupungissa (oih) kun sellaisiakin pitää harrastaa.

Minulla on ollut maanisen luova kausi, ei ole oikein huvittanut poistua koneen äärestä pariin päivään, olen kyllä poistunut, monastikin, mutta kaivannut jatkuvasti IDEOIMAAN ja toteuttamaan. Tai siis, ideoimista voi harrastaa vesijuostessakin, mutta olen pakkomielteinen merkkaaja ja listailija, ja pelkään kuningasideoiden muljahtavan päästäni altaan syvään päähän, jos en heti kirjoita niitä ylös. Luomisinto lähti niinkin banaalista asiasta kuin häiden graafisen ilmeen (öh) suunnittelusta, olen taputellut itseäni selkään huomatessani, että olen ihan oikeasti saanut aikaan pari hienoa juttua. Osa luomisen tuloksista on paskaa, mutta yritän olla välittämättä siitä ja ajatella, että hukkaan mennyttä työtä ei olekaan. Luovan kauden sivuoireena oikea ranne on sikamaisen kipeä.

Hääpimpelipomista vielä sen verran, että kartongin, silkkinauhan, liiman, postimerkkien ja muun sinällään pienten mutta suuriksi summiksi sukeutuvien tarpeiden lisäksi ostin itselleni juhlakengät. Ne ovat ihanat, mustanahkaiset, remmilliset ja korolliset, juuri sopivassa suhteessa sirot ja jämäkät. Niissä on aavistus kenkäfetissi-estetiikkaa. Yritän opetella vielä kävelemäänkin niillä, ja hioa liian liukkauden pois. Olen myös seissyt Eurokankaassa listaamassa oranssille paperille taftien ja pitsien hintoja, aah!

L teki tänään cajun-ruokaa, jossa oli okraa. Maistoin aikoinaan okraa mesopotamialaisessa ravintolassa, ja kavahdin lievästi sen limaskuutta. Tässä ruuassa okra oli pilkottu, ja sen hyytelöivä ominaisuus levisi jotenkin tasaisesti ympäriinsä eikä häirinnyt. Okrapilkkeet näyttävät muuten ihan pieniltä kukkasilta.

Ostin violetin kevätesikon, josta tulee mieleen perheen Rooman-matka vuonna 92. Asuimme pittoreskissa pikku hotellissa, jossa oli lisäksemme pelkkiä italialaisia poliiseja (joiden olemus kiihdytti 14-vuotiaan neidonsielua). Hotellin edustalla ja pihalla oli rivikaupalla kevätesikoita; punaisia, sinisiä, valkoisia, violetteja, keltaisia. Yhtä violettia raukkaa unohdettiin toistuvasti kastella, ja se retkotti liiskana muiden helottaessa. Ahdistuimme äidin kanssa kitumisesta ja kävimme antamassa sille salaa vettä, jonka seurauksena se elpyi toveriensa veroiseksi. Toivottavasti oma esikkoni ei rupea suisidaaliseksi, pitänee pitää se kaukana muista kasveista ettei tule pahoja vaikutteita!

Raportinomaisia huomioita

Otsatukan lyhentäminen kotikonstein voi olla hankalaa. Mikäli omistaa uimalakin, on tämä hankaluus poistunut. Lakilla voi jopa tehdä muotoiltuja otsiksia, riippuen siitä miten päin sen laittaa päähän.

Avistassa paras taktiikka on huutaa mitä sylki suuhun tuo kovaan ääneen, sillä saa alkuhiljaisuuden rikottua, jolloin oikeakin asia tulee mieleen, ellei sitten käpristele naurukohtauksen kourissa.

Vesijuoksu tuntuu oikeasti lihaksissa pitkäksi venähtäneen joulutauon jälkeen. Seuraava askel on tietty näkyminen!

Asioilla on taipumus alkaa luupata päässä. Etenkin kivoilla ja ei-toistaiseksi-kovin-tärkeillä suunnittelu-asioilla, kuten Nassun sisustuksella ja ensi kesän häillä. Olen miettinyt aika paljonkin sitä, miten saa kartonkiin nättejä, pieniä reikiä ja sitä, millainen kiinnitys pussukkaan tulee.

Vaikka olisi vakaasti päättänyt, ettei aloita enää uutta kaulaliinaa, sitä tule helposti aloitettua kaulaliinan kaltainen neule, kuten pieni, pelkällä oikealla neulottu kassi. Sain joululahjaksi neulontakirjan, ja kassin ohje oli ainoa josta en välittömästi mennyt ulalle. Neulominen on tosi kivaa, mutta saan tarpeekseni avaruudellisesta hahmottamisesta, matikasta ja vaikeaselkoisuudesta käyttäessäni vektorigrafiikkaohjelmia.

Nassu lähti viikko sitten kuukaudeksi Mexicoon, huomenna Lumis lähtee Ruotsin Lappiin ja tulee vasta keväällä pois. Vähän ontto olo tulee :/ Tässä on kyllä hyvä pakkorako kaltaiselleni irkki-raakille opetella modernimpia sähköisen kommunikaation muotoja, kuten skypettämistä ja mesettämistä.

Tammikuussa henkinen kyvykkäisyyteni on matokompostin luokkaa. Siitä lyhytsanaisuus.

Kulutustustuskaa

Lähdin tänään vakain tuumin ostoskierrokselle espoolaiseen ostoskeskukseen. Listallani oli lähinnä välttämättömyyshankintoja (printterin muste, kirjekuoria, syntymäpäiväaterian ainekset) ja semi-välttämättömyyksiä (hiushoide, kukkakimppu). Oikeastaan jo ostoskeskuksen ovella, tai itse asiassa jo bussipysäkillä alkoi tuskastuttaa ajatus kortin vinguttamisesta ketjukaupoissa. Onneksi tiesin meneväni myös etnokauppaan, jossa on aina mukava vierailla.

Aloin heti ensimmäisen ostokseni tehtyäni pohtia sitä, kuinka vaikeaa eettinen kuluttaminen on, ja kuinka yliolkaisesti sitä tulee suhtauduttua omiin periaatteisiin. Ostan esimerkiksi halpaketjujen vaatteita TIETÄEN että ne on teetetty lapsityö- tai ainakin muuten epäeettisellä työvoimalla. Toisaalta puolustelen tätä sillä, ettei minulla ole hirveästi rahaa ja toisaalta ostan kyllä suurimman osan vaatteista kirppikseltä.

Noin ylipäätäänkin olen alkanut potea selkeästi havaittavaa kulutusangstia. Olen huomannut ajattelevani, että pakonomainen shoppailu on ihan samaa tyhjän sisäisen aukon tukkimista kuin kompulsiivinen syöminen, dokailu tai holtittomat ihmissuhteet. Onko ihminen onnellinen, jos hän tarvitsee kuluttaa ilahtuakseen? Toisaalta tässäkin on toki aste-eroja. Äitini on punavuorelaistuttuaan alkanut ostella paljon antiikkia, mitä en pidä mitenkään huolestuttavana. Äiti myy kirpparilla kamaa sitä mukaa kun sitä antiikkiliikkeistä virtaa, ja sitäpaitsi on jotenkin hirveän anteeksiannettavaa nähdä kun ikänsä työtä tehnyt ihminen nauttii työnsä hedelmistä juuri kuten haluaa. Sitäpaitsi, kuten sanottu, äiti on aina osannut luopua tavarasta, eikä hamstraa kotia täyteen täyhkää. Hamstraamisessa ja ahneudessa on omasta näkökulmastani jotain tosi faktappia, en ole ikinä oikein ymmärtänyt edes keräilyn päälle. Toisaalta olen itse pahanlainen harakka ja minulla on kauniita tavaroita vaikka susille syöttää.

Ehkä krääsäkrapulani johtuukin kaikesta siitä kauniista, mitä jo omistan. En edes ehdi pitää kaikkia koruja, joita minulla on rasiat pinkeänään. Toinen syy tavara-angstiin on myytävän krääsän laatu. Mieluummin ostan satasen kengät kolmen vuoden välein, kuin liimaa tursuavia halparatkaisuja neljästi vuodessa. Tämä kenkä-angsti aktualisoitui mielessäni siksikin, että yritin eilen silmäillä itselleni hääkenkiä. Ainoat hienot olivat lasten kokoa, harmin paikka. Nykyään vaan halpaketjut jotenkin onnistuvat jatkuvasti sumuttamaan minua, kuuden euron hame on ihan sikahalpa ja pakko saada, vaikka minulla on melkein samanlainen ennestään. Ja musta versio jo olemassa olevasta punaisesta kaulakorusta, jee.

Tässäpä lista tämänpäiväisistä pikku omatuntopiikeistä:

- Hiushoide (liikkeestä, jonka tiedän riistävän työntekijöitään pakottamalla heidät sairaana töihin)

- Värikasetti (ketjumyymälästä, eikä suinkaan yksityiseltä, tosin eipä tule yhtäkkiä mieleen yhtään ei-ketjuttunutta liikettä, joka myisi värikasetteja)

- Korttipohjia (sama kuin edellisessä, eikä ne korttipohjat olleet mitään ekopaperia)

- Viinirypäleitä (Espanjasta, lentokoneella)

- Omenia (Puolasta, vaikka kotimaisiakin oli)

- Kermaviiliä (ei-luomua, kiusatusta lehmästä)

Bääd, bääd! Kuluttava elämä!

Töölöläisbuduaari

Olin viikonloppuna muuttamassa Nazzeria uuteen kotiin. Nassun elämä muuttui tuossa oikeastaan ihan äskettäin parisuhteen loppuessa aika yhtäkkisesti, mikä ei kyllä toisaalta yllättänyt esimerkiksi minua. Väistämättömästä erosurusta huolimatta Nas on ollut kyllä harvinaisen pomppiva vastaeronnut, eikä pienimpänä syynä ole uusi, ihana koti Etu-Töölössä.

Olen itse aina Hietsusta tullessa ihaillut rannanpuolimmaista, punatiilistä pienkerrostalorauhaa ja miettinyt, että tuonne asumaan pääseminen lienee mahdotonta kelle tahansa ei-lottovoittajalle/optiomiljonäärille. Eipä näköjään olekaan, sieltä irtoaa kohtuuvuokraisia yksiöitä kun on onni matkassa. Nassun huone on ihanassa töölöläisfunkis-talossa (mikä on täysin eri asia kuin kalliolaisfunkis, töölöfunkiksessa on art decoa, kalliolaistalojen suunnittelijat taas ovat selkeästi pitäneet ohjenuoranaan teesiä ornamentti on rikos). Ikkuna antaa puiden reunustamalle kävelykadulle, jolla eri kokoiset koirat tepastelevat kohti lähikallioita. Asunnossa on lautalattiat, korkeat ikkunat ja alkovi ja se muistuttaa huomattavasti entistä kotiani Kalliossa, mikä tekee siitä tietysti erityisen ihanan, koska koti oli sekä luonnollisesti minulle että myös Nasulle tärkeä paikka.

Muuttaminen on tavallaan aika kivaa, etenkin jos on mukana miehiä, jotka kantavat pesukoneen :) Kaikki tekevät yhdessä töitä ja lopuksi istutaan väsyneinä täydessä huoneessa laatikoilla ja pöydillä ja juodaan muuttokaljaa ja ihmetellään, mistä löytäisi veitsen tai sakset tai pullonavaajan. Tämä muutto päätyi (ylläri) baariin, Nassulla on uusi, kiva kantis ihan vieressä. Jäin järkevästi yöksi ja koko seuraavan päivän purimme pakaaseja ja sisustimme. Olen jo aikaa sitten sisustanut oman kotimme valmiiksi, joten toisten kotien laittaminen on aina onnenpotku. Teippasimme typsykkäkuvia seinille (feministilepakolle sallittuja koristeita, hähä) ja asettelimme tuikkukuppeja. Olen yllättänyt itseni miettimästä öisinkin, miten kammoruman sohvan saisi parhaiten verhoiltua. Nas itse lähtee uutukaisesta buduaaristaan kohta kuukaudeksi matkoille, ja asuntoon muuttaa osaksi aikaa E. Minun pitää aktiivisesti hillitä itseäni, etten tällä aikaa käy sisustamassa asuntoa loppuun asti ja muistuttaa itselleni, että kämppä on ihan oikeasti Nasun, ei minun.

Ero Nasun edelliseen kotiseutuun Rastilaan on mieletön, sekä visuaalisesti että sijainnillisesti että sosio-ekonomisesti. Töölö on tietysti vähän mummoa aluetta, mutta verrattuna syvän idän lohduttomuuteen ei pieni hissukkamaisuus haittaa. Ja siis oikeasti, että voi kävellä joka paikkaan mutta toisaalta vierestä menee pari ratikkaakin! Kaipuuni kantakaupunkiin on taas roihahtanut liekkeihin, etenkin kun myöhään venähtäneen illan jälkeen eilinen kotimatka kesti tunnin.

Myöhäinen meemi

Noin yleisesti ottaen nämä "kummasta enemmän tykästelet, vaniljasta vai suklaasta"-meemit on vähän... no, epäkiinnostavia, mutta tämä Uuden Vuoden meemi oli ehdoton poikkeus ja sisälsi kaikkea hienoa, kuten pysähtymistä ja summaamista. Asiaan:

1. Mitä sellaista teit vuonna 2006, mitä et ollut tehnyt koskaan aiemmin?
Menin kihloihin

2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi, ja teetkö enemmän ensi vuodelle?
En tee lupauksia erikseen uudeksi vuodeksi, vaan joka sunnuntai :P

3. Synnyttikö kukaan läheisesi?
Ei hirveän läheinen, L:n kavereiden tyttöystävät ja vaimot lähinnä.

4. Kuoliko kukaan läheisesi?
Ei onneksi, eräs kaukaisempi sukulainen tosin.

5. Missä maissa kävit?
Espanjassa, Virossa, Latviassa

6. Mitä sellaista haluaisit vuonna 2007, jota puuttui vuodesta 2006?
Vakituisluontoisemman työpaikan

7. Mitkä vuoden 2006 päivämäärät tulet aina muistamaan ja miksi?
Aprillipäivän kihlauksen, siitä viikkoa eteenpäin valmistumisen, oman syntymäpäivän johon tänä vuonna liittyi lähinnä surullisia tunnelmia

8. Mikä oli suurin saavutuksesi tänä vuonna?
No, se valmistuminen, realiteettien tajuaminen, kypsyminen, nöyrtyminen

9. Mikä oli suurin epäonnistumisesi?
En onnistunut kaikissa tavoitteissani, lähinnä urallisesti.

10. Kärsitkö sairauksista tai vammoista?
Kuumeesta kerran, joka on kohdallani hyvin harvinaista.

11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?
Kirjat, printteri

12. Kenen käytös herätti hilpeyttä?
Monen uuden, hauskan ihmisen käytös.

13. Kenen käytös masensi?
Entisen ystävän, joka vihaa itseään liikaa antaakseen itsensä enää pitää ihmisistä.

14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?
Elämiseen.

15. Mistä olit oikein, oikein, oikein innoissasi?
Kihlauksesta, valmistumisesta, Nassun uudesta elämästä

16. Mikä laulu tulee aina muistuttamaan sinua vuodesta 2006?
Nukkuvat Vietnamin linnut (lähinnä lokakuun, jonka vietin korva kiinni Loveradiossa).

17. Viime vuoteen verrattuna, oletko:
a) onnellisempi vai surullisempi?
Surullisempi kai, mutta jotenkin ei-lukkoonlyödyllä tavalla.

b) laihempi vai lihavampi?
About sama, mörr! Mut puolen vuoden päästä jo eri vastaus, hääpuvussa en aio olla muhkea vaan ainoastaan uhkea, haha. Olen myös oivaltanut erään syömiseen ja siihen suhtautumiseen liittyvän asian, joka on auttanut minua eteenpäin.

c) rikkaampi vai köyhempi?
Rikkaampi

18. Mitä toivoisit tehneesi enemmän?
Yrittäneeni enemmän, harrastaneeni positiivista ajattelua

19. Mitä toivoisit tehneesi vähemmän?
Vatulointia, itkua, hammastenkiristystä ja äidille ärisemistä

20. Kuinka vietit joulua?
Kipeänä ja tunnelmallisesti L:n kanssa.

22. Rakastuitko vuonna 2006?
En, se tapahtui silloin 5 vuotta sitten.

23. Kuinka monta yhdenyön juttua?
Ei yhtään.

24. Mikä oli suosikki tv-ohjelmasi?
Mullan alla, joka sekin loppui.

25. Vihaatko nyt ketään, jota et vihannut viime vuonna tähän aikaan?
En.

26. Mikä oli paras lukemasi kirja?
Middlesex.

27. Mikä oli suurin musiikillinen löytösi?
Unkarilaiset kansanlaulut ja Putymayo-levyt.

28. Mitä halusit ja sait?
Kihloihin, tavata uusia ihmisiä, mennä ulkomaille, printterin, töitä

29. Mitä halusit muttet saanut?
Pidempikestoisia töitä, suurempaa elämänhallintaa, upean hyväkuntoista tukkaa (saahan sitä toivoa)

30. Mikä oli suosikkileffasi tänä vuonna?
Brokeback Mountain

31. Mitä teit syntymäpäivänäsi ja kuinka vanha olit?
Riitelin äidin kanssa ja itkin, hehkeetä! Synttärijuhlissa pidin pinkkiä hattua ja söin freeganisia rapuja ja lauloin onomatopoeettisesti juomalauluja, mikä oli hauskaa.

32. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi mittaamattomasti tyydyttävämmän?
Kunnon työn löytyminen heti valmistumisen jälkeen (you wish)

33. Kuinka kuvailisit henkilökohtaista pukeutumiskonseptiasi vuonna 2006?
Punaisella, viininpunaisella tai turkoosilla ryyditetty mustanpuhuva hipihtävä ja monikoruinen, kuten aina ennenkin.

34. Mikä piti sinut järjissäsi?
Ihmiset

36. Mikä poliittinen asia herätti eniten mielenkiintoasi?
Politkovskajan murha ja siitä seuranneet murhat, vankikuljetukset, Pressanvaalit alkuvuodesta, eduskuntavaaliehdokkaat, ilmastonmuutos kaikista eniten mutta en tiedä lasketaanko sitä poliittiseksi asiaksi, lähinnä sillä tehdään politiikkaa

37. Ketä ikävöit?
E:tä ollessaan Englannissa, Nazzeria aina ollessaan pidemmillä matkoilla, aiemmin mainittua itsevihaansa sairastunutta entistä ystävää, jota en surullista kyllä enää ikävöi

38. Kuka oli paras tapaamasi uusi ihminen?
Kaikki huiput bloggaajat! Olen aivan erityisen iloinen siitä, että olen tutustunut heihin (teihin) viime vuonna.

Sielunkahvia

Tänään oli vuoden ensimmäinen hyvä päivä (tai no 1.1. oli krapulauntelohyvä, Twin Peaksia ja yöpaidassa luuhaamista). Tapasin E:n ja puhuimme pitkään ja hartaasti vähän kaikesta, kuten esimerkiksi aktivistiliikkeen sykleistä ja kollektiivisista oivalluksista, jotka ovat aina yhtä hellyttäviä. E on myös armoitettu parodian ja tyypittelyn ystävä, ja hänen seurassaan en ikinä tunne tulevani imetyksi tyhjiin tai ymmärretyksi väärin, vaan täyttyväni kaikella uudella ja hienolla ja viisaalla. Sosiologina E osasi myös nimetä edellisessä postauksessa vatuloimani keskustelutyylin, jossa esimerkiksi juuri tyypittely tulkitaan leimaamiseksi tai käännetään koskemaan itseä. Se on Ervin Goffmanin sanoin keskustelusääntöjen rikkomista väärää tulkintakehystä käyttämällä. Puhuimme myös sosiaalisista koodeista ja niiden rajoista esimerkiksi alkoholinkäytön suhteen. Bileissä vähän niinkuin kuuluu juoda viinaa, mutta itseään ei saa häpäistä olemalla liian gänässä. Jos ei juo viinaa eikä siltikään ole raskaana/autolla, juomattomuus voidaan kyseenalaistaa. Sille pitää olla syy. Lääkekuuri kelpaa vastaukseksi, tosin usein ryyditettynä jatkokysymyksellä "ai mikä lääkekuuri?".

Sama pätee myös syömiseen. Tätä ei hirveästi tapahdu lähipiirissäni, mutta ymmärtääkseni naisten välisissä suhteissa harrastetaan paljon jonkinlaista toisiaan ruokkivaa syömiseen painostamista. Oma sortuminen pullaan oikeutuu kun saa toisenkin ottamaan (tätä samaa tapahtuu vissiin vaik alkkispiireissäkin, joka tosin ei ole sama asia, koska alkoholismi on sairaus, toisin kuin syöminen, joka tosin alkaa olla näinä maailman aikoina aikamoinen issue itse kullekin). Tapa on sukua sille, että ennen julkista kaloripitoiselle appeelle ryhtymistä kuuluu ruokarukouksena lausua "jestas miten paljon tässä on kaloreita", sillä keinoin herkku nimittäin jotenkin maagisesti muuttuu kalorittomaksi. Läpsis läpsis pari sanallista piiskaniskua omaan selkään, niin on taas yksi suklaakeksi siunattu.

Olen ollut viime aikoina samaan aikaan hurmaantunut ihmisistä ja kyllästynyt niihin (meihin). Olen myös prosessoinut mielessäni kaikkia ihmissuhdepelejä ja sanomisen tapoja, antamista ja saamista. Ja sitä, voiko suhde toiseen ihmiseen saavuttaa hetkellisen saturaatiopisteensä ilman yhtäkään riitaa? Ja oivaltanut, että ehkä riitojen puuttuminen voi osaltaan edesauttaa sitä? (en puhu nyt parisuhteesta, siitä ei ilman riitoja selviä herran enkelikään, ainakaan minun kanssani, höhö). Siitä nämä viime päivien kitkerähköt kirjoitukseni. Luultavasti pian pulpahdan hapankaalimehusta pinnalle ja alan jatkuvan ärtymyksen sijaan heltyä ja liikuttua omista ja muiden pienistä puutteista.

Sanain sivalluksista elikkäs v*ittuilusta

Koska vuoden alku on noin yleisesti ottaen aikamoista matalalentoa (en kyl tajua, miksei vuoden alkua voitaisi siirtää virallisesti syyskuun alkuun, silloinhan kaikki oikeasti alkaa) olen pohtinut kaikkea pientä ikävää, kuten ilkeyttä. Itselläni on äidin puolelta vahvat ilkeys-geenit. Jotkut vanhemmat naissukulaiseni ovat aivan ikimuistoisen ilkeitä, tätini alkoi itkettää minua jo teini-iässä kuittailemalla laihtumisestani ja lihomisestani, nolasi minut ylioppilasjuhlilla, koska kohteliaana tyttönä kiitin kaikista lahjoista henkilökohtaisesti "no kylläpäs nyt on sattunutkin niin mieleisiä, niin mieleisiä lahjoja, jotain rajaa voisit pitää tuolla imartelulla" ja vielä uudestaan kun kiitin häntä kortilla synttärilahjasta (Lidlin kynttilä) huomauttamalla, että syntymäpäivälahjoista ei kuulu kiittää (!).

Itseltäni tuontyyppiset möläytyksiksi verhotut harkitut vittuilut eivät onnistu ollenkaan. Lipsauttelu, jonka tarkoitus on haavoittaa, on mielestäni jotain ihan tajuttoman asiatonta, etenkin jos sitä tekevät ystävät toisilleen. Olen näissä asioissa myös valitettavan pitkämuistinen, en edelleenkään pysty unohtamaan niitä kaikkein tökeröimpiä ja törkeimpiä juttuja. Oma ystäväpiirini on kyllä yleisesti ottaen melko lailla vapaa tuosta ns naisellisesta kuittailusta, mutta ehkä siksi muistan hyvin ne muutamat piikit. Klassista "ohoh, puhuin ohi suuni"-vittuilua kammoksun aivan erityisesti, sen tarkoituksena on saada toinen tuntemaan epävarmuutta ja huonommuutta.

Oma ilkeyteni on lähinnä verbaalivinoilua jonkun samanhenkisen kanssa. Minusta on vilpittömän hauskaa ivata erilaisia ilmiöitä liiottelemalla niitä hienokseltaan (ilmiöt voivat olla sellaisiakin mihin itse sisällyn, itse asiassa itsen ivaaminen on melkeimpä hauskinta kun siihen löytää niin paljon osuvia särmiä). Minh näyttäisi harrastavan samaa ilmiökiteyttämistä, muistan lukeneeni häneltä taannoin hulvattoman postauksen keski-ikäisistä, itsensä löytäneistä afrikkamekko-naisista. Ilmiöiden parodiointi on myös noin yleisesti ottaen vittuilua harmittomimmasta päästä. Kiteytys- ja parodiaivailu vaatii aina yleistämistä, jota jotkut eivät sitten taas sulata ollenkaan, vaan pitävät sitä tosi epäreiluna. Olen joskus yrittänyt (vaikuttaakseni hauskalta sanasaaralta) luonnehtia väärässä seurassa jotain ilmiötä tai ihmistyyppiä, ja saanut vastaani vihaisen määkäisyn: "Et sää voi yleistää, et sää tunne niitä kaikkia!" Päh, kun meitsin jutun clou oli juurikin se yleistys :)

Ehkä onkin niin, että joku kokee kiteytysvittuilun (haa, uusi sana) yhtä loukkaavana kuin minä koen ns naisellisen vittuilun (ääh, olenpa taas hyvä feministi, mutta kun sellainen "oops, pääsipä lipsahtamaan"-nälvintä ON jotenkin selkeästi naisten heiniä)? Ehkä eniten inhoan ja haavoitun mukalipsauttelun vaikeastitartuttavuudesta. Taitavasti toteutettu mukalipsauttelu saa kuulijansa pitkäksi aikaa pohtimaan, onko toisen sanoista tullut epämukava olo pelkkää paranoiaa vaiko oikeasti aiheellista. Eikä sellaista edes oikein voi nostaa pöydälle ja vaatia toista tilille sanoistaan. Olen parikin kertaa yrittänyt selvittää jonkun ystäväni kanssa sitä, tarkoittiko joku muu sanoillaan aidosti jotain ilkeää, vai oliko kyse silkasta ajattelemattomuudesta? Sellainen pohdinta on turhauttavaa, jos mikä. Tietysti liika herkkänahkaisuus saa ihmisen kuulemaan viattomatkin kommentit piruiluna, mikä on myös harmillista ja mitä tulisi välttää. Tietoiseksi tunnistettava mukalipsauttelu kuitenkin kalvaa pidemmän päälle ystävyyssuhdetta todella pahasti, ainakin itse edellytän ystävyydeltä avoimmutta, vilpittömyyttä ja sitä, että riidat ja loukkaukset selvitetään.

Tahattomat lipsaukset ovat asia täysin erikseen. Olen joskus äidin kanssa törmäyskurssilla, koska äiti on räväkkäsuinen ja minä taas varsin hienotunteinen. Tiedän kuitenkin, että äiti on räväkkä ihan luonnostaan, eikä tarkoita sutkauksillaan pahaa (paitsi jos riitelemme, mikä on asia erikseen). Hienotunteisuuttakin on niin montaa lajia, olen itsekin aika äänekäs ja suorakin, mutta pyrin jotenkin myötäsyntyisesti olemaan esimerkiksi lipsauttelematta. Ehkäpä siksikin, että olen itse aika herkkä ja itseäni ärsyttävän vaihtelevasti muiden sanoihin reagoiva. Hienotunteisuudessa on kyllä huonotkin puolensa, minun on hyvin vaikeaa sanoa ei, ja sitten tuskittelen ja murisen kun olen ylittänyt omat resurssini suostumalla liian moneen asiaan. Ystäväni E on myös todella hienotunteinen ja sanansa varoen asettava, olen ilolla tervehtinyt hänessä viime vuosina lisääntynyttä suoruutta ja räväkkäsanaisuutta. Joskus naureskelimme E:n kanssa, kun olimme molemmat silkkaa suostuvaisuuttamme buukanneet samalle päivälle liikaa tapaamisia, ja olimme molemmat tavatessamme sekä myöhässä että ihan lempiö otsassa kaikesta häslingistä.

Uu beibi, Nazzeri muuttaa viikonloppuna uuteen elämään Etu-Töölöön, pois syvästä idästä. Kadehdin, kuuset ovat kyllä mukava näköala mutta kyllä punatiili sen silti voittaa :)

Vanha ja uusi

Uu beibi, uusi vuosi alkaa kauniisti humalaisella bloggauksella. Kielessä on afta, naama on joulunturpea (kuten myös sormet, normaalisti kihlasormus on höllä, onneksi on tasapainoinen parisuhde, muuten olisi ollut maailmasta helpointa paiskoa sormusta ympäri piennarta aina kun hermo menee) ja unirytmix-liikaaviinaa-postflunssa-päänsärky on seurannut liepeillä monta päivää.

Takana on aika partyputki, joulun tosin vietin kipeydestä johtuen aika non-alcoholic-linjalla, mutta sen jälkeen onkin tullut käytyä vähän vaikka missä. L:n mukana elämään on tullut kiinteä sukuyhteys, joka järkkää paljon iloisia juhlia. Olen monta kertaa naureskellut sitä, että ainoat kerrat kun oikeasti tulee biletettyä neljätoista tuntia putkeen, ovat sukubileitä. Mutta minkäs teet, suvussa kaikki hoidetaan pitkän kaavan mukaan, ruoanlaitto, sen syönti, kaffet ja viinakkeet ja seurustelu.

Lähdimme tänään jo puolen päivän jälkeen Tapanilaan L:n (ja toki nykyään minunkin) kavereiden luo brunssille, joka venyi iltaan asti. Paikalla oli runsaasti tuoreita vauvoja vanhempineen, koiranpentu ja yksi leikki-ikäinen poika. Oli oikein antoisaa, vaikka meteli oli kovanlainen. Pikkuvauvat kaipasivat vähän väliä tissiä tai unta, vähän isompi vauva viihdykettä kiiltävien esineiden muodossa ja nelivuotias tähtisadetikkuja. Plus pikkukoira rapsutusta ja huomiota. Pidin eniten pikkukoirasta, se nukkui sylissäni ja järsi aina herätessään kättä terävillä pentuhampaillaan. Ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi. Erityisesti joulun jälkeen tapakset niin sanoakseni rulettavat kympillä.

Tapanilasta suuntasimme Krunikkaan Hurinan bileisiin. Olimme molemmat ihan tosi imponeerattuja Hurinan kodista, jo rappu oli aivan mieltsin upea kattoreliefeineen ja kullattuine kaiteineen. Puhumattakaan nyt itse kodista, se eteisen parvisysteemi oli niin pähee! Tuli taas vaihteeksi voimakkaana halu päästä kantakaupunkiin, vanhaan asuntoon. Nyt, kun putkiremonttimme aika on varmistunut, meillä on hyvä etappi/pakkokannustin häipätä täältä sinällän ihanasta kodistamme takaisin kantahesaan. Tyypillistä ei-espoolaisuuttani esittelin itseni jollekin mukavalle bloggaajalle helsinkiläisenä, kunnes tajusin että hupsista, ainiin, olenkin espoosta. Bileissä oli tosi kivaa, paljon tuttuja ja myös uusia kasvoja, plus maailmaonpieni-yllätystuttuja vuosien takaa. Vuosi vaihtui Kauppatorilla, tokaa kertaa minulle. Ensimmäisen Kauppatori-vuodenvaihteen vietin 16-vuotiaana teinianarkistina, ihan pierussa ja vaalijulisteita sabotoiden (nolostelua). Se oli myös ensimmäinen vuodenvaihde, jonka vietin poissa kotoa.

Raketti-ilon jälkeen totesimme olevamme kypsiä kotiin. Kävelimme rantareittiä bussilta. Lahdella oli sumua, mustia pitsipuita ja sameanvalkea kuu. Kotona närkästyneennälkäinen, mäyryävä kissa.

Itsetunnosta ja anteeksiannosta

Radiosta tuli äsken Aimee Mannin One joka on minulle alun perin tuttu Magnolia-elokuvasta. Aimee Mannin melankolinen ääni ja kitkerät elämänviisaudet sopivat elokuvaan, ja myös tämänhetkiseen mielentilaani enemmän kuin hyvin. Magnolian lopussa on kohta, jossa kiltti poliisi vakuuttelee kokainistitytölle, että tämä on oikeasti hyvä ihminen, kelvollinen ja rakastamisen arvoinen. Juuri ennen lopputekstejä tyttö nostaa päänsä ja hymyilee. Tuo hymy, pieni hetki ilman itseinhoa, oivallus siitä, että ansaitsee jotain hyvää, on viimeinen niittini kyynelten padoille, Magnolian lopputekstit menevät aina (katson hyvät leffat useasti, luen hyvät kirjat monta kertaa) sumussa.

Uskovatko ihmiset, kun niille tarpeeksi vakuuttaa, omaan hyvyyteensä, rakastettavuuteensa, tärkeyteensä? Eivät oikein tunnu uskovan, en minäkään
sitä tee. Minulla on ollut turvallinen lapsuus, edelleen rakastavat vanhemmat, mies, ystäviä. Silti näen jatkuvasti painajaisia siitä, miten joku läheiseni hylkää minut inhoten ja julmien sanojen saattelemana. En voi olla ajattelematta, että jos minä näen noita unia, mitä näkevät ne, joilta oikeasti, käytännön tasolla puuttuu luottamus omaan rakastettavuuteensa?


Minua pidetään kai yleisesti ottaen ns vahvana naisena ja itsetuntoni oletetaan olevan hyvä. Tavallaan oletukset pitävätkin paikkansa. (On se muuten hassua, kun alkaa ruotia luonnettaan, ei oikeastaan pysty sanomaan mitään konkreettista, ainoastaan toisaalta-toisaalta-juttuja, muistaakseni Veloena on joskus kirjoittanut tästä joskus hyvin.) Omaksun ystäväpiirissäni helposti paitsi empaattisen kuuntelijan roolin, myös järjen äänen. Minulla on aina ollut perusasiat kunnossa, ei minulla ole oikeutta rutista ongelmistani kellekään. Ja muilla on kuitenkin paljon pahempia ongelmia, turvaton lapsuus, riippuvuussuhde, vastakariutunut parisuhde tai jotain vastaavaa. Toisaalta tämä vuosi on ollut minulle kuitenkin niin vaikea, että minun on ollut pakko alkaa murtaa hyvinmenee-rooliani. Yllättävän vaikeaa se kyllä edelleen on, kohtaan hyvinkin inhottavia ajatuksia kuten "pelkään ainakin jonkun ystävistäni ilahtuvan kuullessaan, että olen ahdistunut siitä ja siitä asiasta". Mikä on tavallaan typerää, koska se, että kuulee, että joku toinen kelailee ihan samoja asioita kuin mitä itse on tehnyt, on usein hirveän helpottavaa. Eikä silloin ole kyse siitä, että iloitsisi toisen onnettomuudesta, vaan jonkinlaisesta vertaistuesta. Olen vaan viime aikoina ollut jotenkin epäluuloinen ihmisten motiivien suhteen, tuntuu että kyräilen happamana ja tulkitsen asioita tahallaan väärin.

Mistä hyvä itsetunto sitten tulee? Minua on alkanut jotenkin kylmätä ajatustapa, johon törmään jatkuvasti omassakin mielessäni. Hyvä itsetunto ansaitaan.
"Miten se voi pitää itseään paskana, sehän on niin kaunis ja ahkera" on tosi yleinen argumentti, kun puhutaan itsetunnosta ja sen puutteessa. Tietenkin vakuuttelu on osa huonoitsetuntoisen piristämistä, mutta tuossa "eihän sillä ole syytä vihata itseään"-jutussa on kyse eri asiasta, koska se johtaa jatkokysymykseen: Kellä sitten on syytä vihata itseään? Sillä, joka ei koskaan saanut opintojaan päätökseen, joka sairastui alkoholismiin parikymppisenä, jolla on paksut reidet ja pienet rinnat, joka paloi loppuun työssään ja masentui? Se, että itsetuntokuilussa kärvistelevän oloa aletaan ylipäätään parantaa luettelemalla tämän saavutuksia ja taitoja, on ellei nyt haitallista, ainakin aika lyhytnäköistä. Eikä siitä yleensä ole mitään hyötyä, paitsi korkeintaan hetkellisesti. Toki teen tuota itsekin, ei sillä.

Kysymys siitä, miten itsetuntoa saisi parannettua, on ihan mahdottoman vaikea. Itsetunto on luonnollisestikin vaihtolämpöinen juttu, ja siihen vaikuttavat vähän kaikki jutut kuukautiskierrosta työtilanteeseen. Ei ainakaan piiskaamisella, ei ainakaan peilin tunkemisella nenän eteen tarkoituksessa "katso nyt rehellisesti kuinka paska olet, ota itseäsi niskasta kiinni!" Tai tiedä häntä, ehkä tuo toimii joillekin, mutta itselleni itsevihan kautta "herättely" toimii lähinnä lamauttavana ja mykistävänä juttuna, joka nostattaa myöhemmin, pitkään ja katkerasti, vihaa ja vitutusta. Äitini, jota rakastan ja joka on maailman paras äiti, on käyttänyt tuota metodia aina joskus minuun, ja minun on edelleen vaikeata antaa anteeksi sitä. Tai siis, en ole antanut sitä anteeksi. Anteeksianto on muuten toinen, vaikea juttu, joka liittyy läheisesti itsetuntoon. Ehkäpä itsetunnon parantaminen pitäisi aloittaa opettelemalla antamaan itselle anteeksi? Ja sitä mukaa toisille? Omiin itsetuntoalho-kohtauksiini ainakin liittyy kyräily, hautominen ja pitkävihaisuus muiden sanomisia kohtaan.

Miten oppia antamaan anteeksi? Luin joskus teininä artikkelin keskitysleirillä olleesta juutalaisesta, joka antoi anteeksi natseille. Juutelainen teki päätöksen itsensä takia, natsit eivät tietenkään olleet pyytäneet häneltä anteeksi. Tuo ele on siitä pitäen aina silloin tällöin pyörinyt mielessäni, ja olen toivonut pystyväni samaan, vaikka itsen vertaaminen keskitysleiriltä selvinneeseen tuntuukin sekä kornilta että kohtuuttomalta. Mutta toisaalta, niin se keskitysleiri kuin natsitkin ovat oman pääni sisällä. Anteeksi antaminen on irti päästämistä, paskasta irrottautumista, terveen itsekäs teko. Miten pystyä vakuuttamaan itselle, että on niin arvokas ja tärkeä, että voi hyvällä syyllä lakata vihaamasta itseään menneisyyden virheiden takia? Etenkin (vaikka kyse ei edes ole siitä, että ruvettaisiin vertaamaan mikä on anteeksiantamisen arvoista ja mikä ei) on kyse jostain pöljäksi osottautuneista valinnoista, vastuuttomuudesta ja yleisestä naiviudesta? Eikä siis murhista, vaikka jonkun määritelmän mukaan olen kai syyllistynyt siihenkin, mutta paradoksaalista kylläkin, harvasta elämääni vaikuttaneesta valinnasta olen ollut, ja olen edelleen yhtä timantinkirkkaan varma kuin tästä "murhasta". Mutta miten lakata vatkaamasta sitä, että vietti lukuloman vallatulla talolla, sai huonon ylioppilastodistuksen ja tuotti pettymyksen vanhemmille? Siitähän on vasta kymmenen vuotta kun kirjoitin :)

Itsetuntoon liittyy myös sellainen hassu armeliaisuus-juttu. Sitä soimaa itseään omista virheistään, mutta samalla lohduttaa toista vastaavista virheistä itseään soimaavaa sanomalla, että turha vatkata vanhoja asioita, olet ihana. Sama pätee tehtyihin virheisiin, omiin suhtautuu vakavasti ja pitää niitä laajamittaisena esimerkkinä omasta kaikennielevästä paskuudesta, muiden virheet ovat vain no, virheitä. Vähän niinkuin olisi anorektikko, joka voi pitää pehmeitä muotoja kauniina muilla naisilla mutta vihata niitä itsellä. Miten pitää oma sisäinen suorittaja-anorektikko kurissa mutta olla samalla skarppi ja pärjäävä ja itseensä tyytyväinen? Itsetunto on kuitenkin niin yllättävän riippumaton todellisista tapahtumista. Tiedän ihmisen, jolla on ihan rehellisesti sanoen mennyt monella tapaa päin persettä ja joka on myös pitkälti itse aiheuttanut omat ongelmansa. Kyseinen ihminen inhoaa itseään. Tiedän toisen ihmisen, joka on menestynyt kaikessa mihin on ryhtynyt, erittäin hyvin ellei loistavasti, saavuttanut ahkeruudella, älyllä ja sitkeydellä monia asioita. Kyseinen ihminen inhoaa itseään. Kummalla on vihaansa enemmän syytä? Kumpaa itseviha on auttanut tulemaan onnellisemmaksi ja tasapainoisemmaksi ihmiseksi? Kumpi on onnellisempi? Vastaus noihin kysymyksiin on aina sama, ei kumpikaan.

punakuonon jouluaatto

Flunssani (kuinka jännittävää, raportti sairaudesta joka riivaa tällä hetkellä about puolta suomalaisista) on nyt toden teolla räkä ja roiskis-vaiheessa. Inhottava, keinahteleva huippaus on luojan kiitos kadonnut. Vaikka tiedän, mistä se johtuu, en ikinä sen iskiessä pääse täysin eroon aivokasviparanoiasta. Nyt huippaus tulee siis nenästä ulos ja loksuttaa korvakäytävissä joka nielaisulla.

Kaikki nenäliinat ovat pyykissä. Olen kangasnenäliinaihminen henkeen ja vereen, syy miksi ylipäätään viitsin silittää on, että saan silityksen sivutuotteena prässätä nenäliinoja sieviksi, viikatuiksi neliöiksi. Nenäliinoja on kertynyt eri mummoilta varmaan kymmenen, mutta tästäkin huolimatta olen tällä hetkellä pakotettu käyttämään kankaisia servettejä. Sarvikuono on osaltaan auttanut elämää (katsottuani tuota linkkiä alkoi harmittaa, että miksi omistan sinisen enkä RUBIININPUNAISTA sarvikuonoa, höh, apteekissa oli vain yhtä väriä)

Näin tautisena olen oikeastaan helpottunut että kaverijouluidea raukesi, en olisi ollut turisevana ja hitaasti reagoivana kauhean viihdyttävää seuraa. Kävimme tänään tautiakin uhmaten ensin Haukilahden rannalla, jossa oli spirituaalisia vesipyörteitä, kelmeää taivasta, mustia pitsipuita ja iloinen, jääkylmässä merivedessä polskiva noutaja. Ruoan jälkeen oli vielä pakko käydä lähirannassa ihmettelemässä metsärinteeseen aseteltuja soihtuja. Niitä oli kymmenittäin, kannoilla ja kivillä. Yläpuolella loisti maailman kapein kuunsirppi ja länsiväylä oli kerrankin hiljainen.

Sain melko lailla arvattavia lahjoja, kuten Neuvostoliiton historiasta kertovan kirjan (en ikinä olisi uskonut fiksoituvani neukkulandian historiaan, mutta kaikkea kummaa sitä tapahtuu ihmiselle), kaksi huivia (huomenna tulee vielä yksi, hähä) ja muuta kivaa kirjaa ja somaa tavaraa. L sai töistään uskomattoman, luksusta henkivän luomuruokakorin, jossa oli luomuviiniä, luomuspagettia, spelttikeksiä, kalamata-oliiveja ja kaikkea mahdollista kuviteltavissa olevaa ihanuutta (ja turvotusta poistavaa teetä post xmas-katumukseen). Kissakin sai lahjoja, jaksoi täpätä niitä aikansa ja keskittyi sitten varastelemaan lahjanaruja.

Ruoka oli hyvää ja sitä oli liikaa. Kipeys on vaikuttanut normaalisti teinipoikamaiseen ruokahaluuni (ja hyvä niin, mutta olix pakko just jouluna, häh) enkä oikein maistanut pähkinäpateen makuvivahteita. Me muuten veggiet slaidaamme aina jouluisin ja graavaamme lohta (joku puritaani voisi pitää, ja pitääkin meitä ihan vegepettureina tämän takia, mutta olen liian vanha ottamaan moisesta ongelmaa) sekä siikaa. Tai L graavaa, itse jätän sen tason hifistelyn suosiolla asian paremmin osaavalle. Rosolli on muuten ihan huippu keksintö: fennovegaanista, kaloritonta, halpaa ja hyvää. Vähän pitkätekoista tosin.

Uh, voisin yrittää unta. Tulkoon kiltti tonttu ja poistakoon nuhani. Hyvää jouluyötä!

Luppis sairastaa

Niist kröh särk, kipeys tuli. Onneksi nyt jouluna, ettei näy palkassa niin paljoa. En edes lähde sille linjalle että avautuisin kuinka hanurista moinen pakkolaskelmointi "täytyy sairastaa lomilla"-prekarisaatio on, mut sieltä se justiinkin on.

Näin kipeänä elokuvaunta. Olin öisillä Pariisin kaduilla, etsin lentokentälle johtavaa bussia. Yö oli kirkas ja hiljainen, kuin siinä Maupassantin novellissa, ketään ei näkynyt missään. Kävelin valkoiseksi rapatun talon ohi, jossa oli vihreä kaariportti. Kaariportissa luki asukkaiden nimiä, ja hetken tarkastelun jälkeen huomasin siinä olevan Rakkautta ennen auringonlaskua-elokuvan Jessen ja Celinen nimet alekkain. Ajattelin, että OI ONNEA, nuo kaksi siis löysivät toisensa ja päättivät jäädä asumaan Pariisiin.

Tapasin eilen hollannistuneen ystäväni, joka on joulunvietossa Suomessa ja raskaana. V oli oma, myhäilevä itsensä ja kysyttäessä mahdollisia, jo pitkälle edenneen raskauden oireita, hän ei oikein osannut erikoisemmin sanoa mitään. Paitsi ehkä että ei oikein jaksa syödä yhtä paljon kuin ennen, kun kohtu vie tilaa vatsalaukulta. Ja että pissattaa koko lailla usein. V on täydellisessä ei-problematisoivuudessaan ihana, ja omassa puhkianalysoivassa lähipiirissäni aikamoinen harvinaisuus. V ei taatusti vatkaa kauhuskenaarioita synnytyksestä tai siitä, miten väärällä kasvatuksella mahatyypistä tulee sortava psykopaatti/muiden kynnysmatto. Hollannissa kuulemma pääosa synnytyksistä hoidetan kotona. Himaan tulee kätilö ja tarvittaessa vesipalju, sekä kotiapua noin viikoksi. Kuulostaa aika hienolta ja ei-medikalisoivalta. Riskitapaukset toki hoidetaan sairaalassa.

Pitäisi tehdä rosollia tai jotain sellaista. Onneksi tämä tauti on saatu L:ta, joten ruokaan tyrskiminen ei aiheuta mitään disastereita. Ulkona on kuulasta ja graafista ja kävelylle houkuttavaa, mutta tyydyn tuijottamaan maisemaa sisältä. Huomasin, että iso ja vanttera orava-vekkuli käy parvekkeella syömässä marokkolaisia jättikäpyjäni, jotka olen asetellut esteettisesti Ilves-lasipurkkiin. Orava nakkaa aivan sananmukaisesti paskat estetiikalle ja tuhrii käpyä viedessään valkoisen hyllyn ja tuolin. Ja toinen pehmoturkkisaatana täällä sisätiloissa mähmättää ja paukuttaa ikkunalasia mielipuolen lailla.

Vanhemmilla on hoidossa pieni valkoinen koira. Siellä on siis ennestään pieni musta koira, ja nyt nämä kaksi vastapoolia vetävät yhdessä joululahja-aineksista yli jäänyttä kangasputkeloa kuin Sidoste-sukka-mainoksessa konsanaan.

Skypejoululauluillassa oli aivan ihanaa, se oli taas niitä onnellisia hetkiä. Tallensin mieleeni kuvan, jossa viisihaarainen kynttilänjalka loi keltaista valoa mandariineille ja pipareille, nauravat ja laulavat kasvot tähyilivät läppärin sinisemmän valon suuntaan, glögi höyrysi tuoksuen ja joululaulut soivat lähes puhtaasti. Joulun henki tiivistyneenä kalliolaisyksiöön.

Kynttilävesijuoksu

Eilen meni taas yksi uimahallineitsyys ja tutustuin Espoonlahden uimahalliin. Noita 50 metrin halleja ei ole montaa, jos sitä pitää kriteerinä. En tosin enää pidä, nykyään uin tuskin lainkaan, vesijuoksu on korvannut sen. Kun olin aikani juossut ja suunnitellut hääkutsua (en osaa päättää pierre&gilles-tyylin ja lissitzky-tyylin välillä, enkä aio taatusti tehdä tästä mitään häävatkausblogia, sellaiset ovat vielä tylsempiä kuin vauvablogit) alettiin valoja sammutella ja erivärisiä kynttilöitä asetella altaan reunalle. Kaiuttimista alkoi soida musiikkia (panhuilu-versioita Beatles-hiteistä tosin, mutta musiikkia kuitenkin) ja altaan valot syttyivät. Tunnelma oli ihanan sumeanvalopilkullinen ja lämmin. Oman lisänsä kaiken pehmeyteen antoi tietysti se, että olen altaassa, ilman silmä/piilolaseja aikamoinen myyrä. Ostin toissa kesänä voimakkuudelliset uimalasit, mutta tyypilliseen, lepsuun entahdovaivata-tapaani otin liian heikot lasit, koska sopivanvahvuisten löytäminen olisi aiheuttanut kaikkea säätöä, kuten eriparisia linssejä.

Kumma juttu muuten, miten vesijuoksevat ihmiset toteuttavat harrastettaan altaassa. Olen jokseenkin vakuuttunut siitä, että muutamat vesijuoksusta innostuneet ovat nielleet vähän turhankin liukkaasti informaation, jonka mukaan vesijuoksu on tyyliin kahdeksan kertaa tehokkaampaa kuin uinti, ja lusmuroivat sen varjolla altaassa etanan vauhtia. Olen viimeinen ihminen piiskaamaan muita mihinkään kilpasuorituksiin, mutta on jotenkin kummallista että minä, joka en todellakaan ole mikään Sporty Spice, joudun jatkuvasti ohittelemaan muita vesijuoksijoita, lukuunottaen jopa itseäni nuorempia, timmilihaksisia miehiä. Vedessä vetkuaminen on tiettykin kivaa, mutta itse käyn altaassa kuitenkin ensisijaisesti hyötymistarkoituksessa. Luonnonvedet ovat lillumista ja käsilläseisontaa varten.

Päätin alkaa kutoa taas kaulahuivia. Kolmiulotteisten juttujen tuottaminen puikoilla ei jotenkin selkeästikään ole heiniäni, tulee soiroa ja möykkyä ja lertsahtavaa lörppöä, mutta ei mitään fiksua. Piponkin tein suorakaiteesta ompelemalla reunat yhteen, kun pyöreä muoto ei onnistunut. Kaulahuiveja löytyy entuudestaan arviolta kymmenen, plus tuo juuri valmistunut turkoosi hörsö sekä tuleva joululahjahörsö että juuri huuto.netistä tilattu vihreä kukkahuivi. Jep, fiksaationsa kullakin.

Kuoron joulukonsertti meni hyvin. Kuorossa laulaminen on tiimityöskentelyä parhaimmillaan, siinä aidosti yltää ryhmässä parempaan suoritukseen, kuin mihin yksin olisi mahdollista (hitto, pitää muistaa sanoa tuo oivallus työhaastatteluissa). On myös avartavaa huomata, kuinka paljon äänenavaus mielikuvaharjoituksineen vaikuttaa omaan ääneen. Olen aina suhtautunut vähintäänkin skeptisesti about kaikkeen mielikuvaharjoitteluun, kohdallani ne "kuvittele kaunis kukkapelto"-rentoutusharjoitukset ovat aina menneet ihan harakoille, olen pyörinyt levottomana ja vatkannut omia asioitani. Mutta äänenmuodostajamme sinnikkyyden ja innokkuuden ansiosta (te laulatte samoilla lihaksilla kuin synnytätte ja rakastelette, muistakaa!) ainakin melkein tunnen, kun ääneni soi nivusissa. Tai no, okei, vatsassa. Mutta kuitenkin, oikein ja puhtaasti ja avonaisesti. Ylitin myös itseni ompelijana ja sain tehtyä esiintymisasun kimaltelevaan paita-osaan muotolaskokset. Mikään ei ole kauheamman näköistä kuin suoraan rinnan korkeimmalta kohdalta telttana alas jatkuva glitterkauhtana. Tai nyt kun mietin, keksin kyllä montakin kauheamman näköistä asiaa, esimerkiksi Espoon keskuksen ja kissanoksennustahran nojatuolissa.

Toppaenkeli

Tadaa, valmis! Latinous karisi kun huomasin, ettei minulla ollutkaan mustaa lankaa. Päätin ottaa räkäisyyden tietoiseksi ohjenuoraksi, koska en niinku OSAA tehdä siistiä toppaenkeliä. Eikä tuo edes ole enkeli, vaan ehkä pulska ja punainen joulun keiju!

Serosurkeus

Heräsin tänään tosi surkeana. Näin koko yön painajaisia, että olin Alfred Kinseyn assistentti (!!), ei mikään hyvä alku päivälle. Myös kissa hyökki varpaisiini kiinni, mikä unimaailmassa rinnastui väkivaltaisen sateenvarjon syöksähdyksiin.
Mäihväsin onnettomuuttani aamupäivän, ja kirjoitin lopulta E:lle itsesääliä ja -kiukkua tirsuvan meilin. Jo meilin lähetettyäni oma rypeminen alkoi vähän hymyilyttää, ja meiliin tullut ihana vastaus toi sekä liikutuksen kyyneleet että hymyn että vähän kikatusta. Ihana E <3

Tiedän tämänaamuisen angstini johtuvan pitkälti ihan kemiallisista syistä. Kaamos ei sovi psyykelle, eikä etenkään siihen yhdistetty viikon univelka ja pari vuosikertapunkkulasillista liikaa. Eilen palkkana punkkuilusta (taidan pitäytyä jatkossa mustassa kissassa, moukkamaiselle maulleni ja särkyherkälle päälleni eivät sovi kalliit aineet) oli migreeni. Kaamosaikana tulee lohdutettua pimeää oloa kemiallisilla piristeillä (kofeiini+alkoholi), vaikka juuri silloin pitäisi välttää keemisiä kamoja ja hankkia mieluummin vaikka kirkasvalolamppu. Mutta toisaalta, juhliminen on niin kivaa! Järjestin lauantaina, L:n ollessa matkoilla, laajennetun kudontakerhon pikkujoulun, jossa kuuntelimme mm Smurffeja, Teletappeja ja puhuimme käsitöistä, siis käsitöistä, tsiih! Irtsarit oli korvattu juustoilla ja kekseillä ja limukka kuoharilla, mutta muuten olimme ihan pikkutyttöjä.

Eilen illalla piti tehdä luvattuja töitä, joten kudoin kaulaliinani valmiiksi. Siitä tuli tosi lyhyt ja oikeastaan aika outo ja tursahteleva. Piilotin sen syvälle kangaspussiin, josko se siellä muuttuisi jotenkin fiksumman näköiseksi. Toppalatinoenkeli on vielä aika vaiheessa. Kuten myös L:n joululahja (L, jos luet tätä, silmät kiinni!). Kaavojen leikkaaminen on korkeampaa matematiikkaa ja fysiikkaa ja aritmetiikkaa, ja kunnioitukseni ompelijoita kohtaan on viimeisen vuorokauden aikana entisestään kasvanut.

Hawaijinkukka

Minun pitää tehdä huomiseksi LEI. Lei tulee Itsenäisyyspäivän rantajuhliin. Kymmenen vuotta sitten tein Itsenäisyyspäivää varten lähinnä banderolleja tyyliin "loppu riistolle" mutta niin ne ajat muuttuvat. Silloin aikoina, ennen kun Kuokkikset muuttuivat urpoilumellakaksi ja näyttäytyivät enemmänkin unohdetun kansaosan varjojuhlana, siellä ilkesi vielä käydä. Nykyisen parisuhteen myötä itsariksi on tullut uusi perinne, hilpeät sukujuhlat joissa syödään ja juodaan ja kommentoidaan Linnan pukuja. Lapsena minut pakotettiin katsomaan joka itsari Edwin Laineen Tuntematon sotilas. Tästä johtuen suostuin lukemaan ko. kirjan vasta aikuisena, harmi kyllä.

Googletin tuossa hawaijilaisia kukkia ja lei-malleja. Lei tehdään yhteisellä päätöksellä tekokukista, niitä ihania, huumaavantuoksuisia paksulehtisiä gradient-värikukkia ei taida saada suomesta. Siinä yhteydessä tuli mieleeni hassu sana hawaijinkukka, jota on ennen vanhaan käytetty kevytkenkäisestä naisesta/huorasta. Miten ihana sana, ja silti solvaus. Vähän kuten mäkipeura tai jaguaarinainen. Hawaijinkukan yhytin Niskavuoren naisista, siinä Martta-rouva haukkuu ihanaa Ilonaa kyseisellä nimellä, tavallaan kai syystäkin, onhan Ilona lumonnut Martan miehen. Tosin Martan pitäisi olla vihainen ensisijaisesti Aarnelle (joka hurmaavuudestaan huolimatta paljastui myöhemmissä kirjoissa heikoksi, juopottelevaksi mulkeroksi).

Joulupaskartelu on vallannut mieleni. Olen päättänyt varastaa ihan huippuihanan latinonukke-punaveluurisiipienkelin idean. Näin sellaisen eilen Mokossa ja aloin myyjän ärtymykseksi piirtää nuken mallia kalenteriini. Sorke vaan sisustusliike, mutta en aio maksaa kolmeakymppiä lapsityövoimalla tehdystä joulukoristeesta, vaan käytän ilmaistyövoimaa=itseäni.

Päätön Pipariemma

Tein ensimmäistä kertaa elämässäni pipareita ihan alusta asti. Tai no, lapsena osallistuin tietysti perheen piparisouviin, mutta jostain mystisestä syystä ko. proseduuri päätyi aika usein riitaan. Tähän asti olen ostanut valmiita piprutaikinoita, mutta kotitalousihmisenä (ööh) tuli hinku hoitaa homma alusta loppuun. Taikinasta tuli itsessään tosi hyvää, mutta kuten pipareiden kohdalla aina, lopputulos ei olekaan niin tajuntaaräjäyttävä. Oikeasti teen pipareita lähinnä siksi, koska niitä on a) kiva koristella ja b) niitä ei tule pisteltyä holtittomasti. En oikeastaan kauheasti välitä mistään kuivista herkuista. Minulla on monta hienoa piparimuottia, kuten possu, kana, nainen ja mies. Naismuotin huono puoli on kyllä se, että niiden päätä on lähes mahdotonta kuljettaa leivonta-alustalta pellille ehjänä. Alltheway-pipareihin suhtautuu kyllä suorastaan tunteenomaisesti. Sydäntä särki heittää musta possu roskiin, yritin painostaa L:a syömään sen, mutta ymmärrettävästi vaatimukseeni ei suostuttu. Nyt on purkissa, pitsipaperin sisällä koristepipruja saksantunnin pikkujoulua varten, ihanaa.

Eilinen Emma-visiitti oli yltäkylläinen. Suosittelen katsomaan näyttelyt kahdessa erässä, vakikokoelman kohdalla alkoi tulla vastaan jo silkka artsuähky, ei pystynyt enää oikein omaksumaan. Malevitsiä oli valtavat määrät, moukkana olin jotenkin kuvitellut töitä lähinnä niiksi mustiksi neliöiksi ja risteiksi, mutta hemmon tyyli on vaihdellut pointillismista fotorealismiin ja kubismista graafiseen suunnitteluun sekä teolliseen muotoiluun. E sanoi, että "mihin oikeastaan tarvitaan muita taiteilijoita kun Malevits on jo tehnyt kaiken". Puhuimme muutenkin pitkään taiteen ymmärtämisestä ja kokemisesta ja siitä oudosta pelosta, että kokee sen jotenkin väärin. Esimerkiksi suomalaisessa käsitetaiteessa näkee paljon tyyliin tamponeista tehtyjä häämekkoja ja vastaavaa. Oma ensireaktio sellaisten töiden äärellä on iloinen oivallus: "hei, noihan on tamponeita, ihan mahtavaa, heh, tollasia mulla on vessan kaapissa ja nyt niistä on tehty taidetta!". Olen miettinyt, ärsyttäisikö taiteilijaa kuulla tuollainen reaktio? Eikö käsitetaiteen pointti ole tavallaan nostaa jokapäiväinen esine pois tavanomaisesta kontekstistaan ja siten hävittää koko sen merkitys? Olenko käsittänyt käsitetaiteen väärin?

Vaikuttavin Emmakokemus oli iranilaissyntyisen Shirin Neshatin video- ja valokuvanäyttely. Erityisesti kuolemaa ja hautaamista käsittelevä Passage oli pysäyttävän kaunis ja surullinen spektaakkeli. Neshatin videoista puuttui onneksi tyystin se videoartsulle tyypillinen räkäisyys ja (tietoinen?) tekninen heikkous. Joku videotaidepuritanisti voisi tosin disauttaa Neshatin elokuvia liiallisesta narratiivisuudesta, mutta minua se viehätti. Myös miehet kasvottomina näkevän prostituoidun tarina oli julmankaunis.

Onnellisia hetkiä

Kotiuduin äskettäin Laulutuvasta, toivottavasti ei kuitenkaan viimeisestä. Keikka oli huippu, Laura ihana ja Heikki Salo myös. Mieleen jäi erityisesti kappale, jossa kerrottiin mitä tunnettujen laulujen henkilöille kuuluu nykyään. Tyttö, joka katsoi jossakin alhaalla olevaa mustaa vettä, on nykyään copynä mainostoimistossa. Pera ja Lassi(?) saivat toisensa Tukholmassa. Hii. Oli mukavaa nähdä uudehkoja blogi-tuttuja, samaan aikaan kainostuttavaa ja inspiroivaa.

Tapani on kerätä onnellisia hetkiä. Aina kun on vaikka kiva keikka tai kotibileet tai vastaavaa, tallennan mieleeni kyseisen tapahtuman kliimaksin (johon liittyy yleensä hyvä musiikki, inspiroiva keskustelu ja nousuhumala) ja vaalin sitä mielessäni. Onnellisia hetkiä tulee toki muulloinkin, esimerkiksi yhteisen naurun kautta. Pari viikkoa sitten odotimme L:n kanssa metroa, ja meille syntyi kerrassaan loistava intertekstuaalinen sanailu-flow, jonka seurauksena molemmat nauroimme hervottomasti. Sitten katsoimme toisiimme lähes liikuttuneina ja tajusimme selkeästi molemmat että tässä se taas oli, se onnellinen hetki. Tänään teimme keittiössä ruokaa keltaisesa keittiössä, kinastelimme pannunpaikoista ja radiosta alkoi soida Hiski Salomaata. Silloin tuli taas onnellinen hetki, hymy liimaantui kasvoille ja kaikki oli lämmintä.

Lainasin pikalainana Katja Ketun Surujenkerääjän. Nimi kiinnitti huomioni jo kirjan ilmestyessä, koska olen itse surujenkerääjä ja ainainen huolestuja. Kirjasta en voi vielä sanoa mitään, (paitsi että kieli vaikuttaa tosi nasevalta) koska olen lukenut vasta muutaman sivun. Olen kuullut useammankin suusta näkemyksen, että tarvitsen aina asian jota murehtia ja vatuloida. Kerään huolenaiheita ja murheita ja kehrään niistä isoa, harmaata palloa. Kumma juttu sinänsä, en ole huomannut asian toistuvuutta ennen kuin minulle on huomautettu siitä. Jos tiedätte, rakkaat lukijat, keinoja vapautua jatkuvasta huolestuneisuudesta, kertokaa toki! Olen jo kauan sitten hyväksynyt ajatuksen siitä, että ehjää onnea ei ole. Oivallus tuntui tavallaan hyvin helpottavalta, jos täydellisen happiness-tilan tavoittelu ei kuitenkaan johda toivottuihin tuloksiin vaan päin vastoin suurempaan ahdistukseen, voi aivan hyvin yrittää segmentoida oman olemisensa puolet ja nauttia niistä hyvistä. Sitten kun tämän saisi vielä toteutettua käytännössä.

Olen tässä viime aikoina vakuuttunut entisestään siitä, että en pidä nykyisestä kotikaupungistani. Miellän itseni jatkuvasti helsinkiläiseksi ja haaveilen kivitalokaduista. Tapiola on tietysti poikkeus, täällä on oikeasti tosi kaunista, juuri sopiva combo asutusta ja luontoa. Minua vaan nyt VITUTTAA seistä aamulla bussipysäkillä ja katsoa sitä pelkkien kuskien eikä yhdenkään matkustajan autoletkaa. Tosin on ihan mukavaa matkustaa tyhjässä bussissa, mutta mieluummin seisoisin ruuhkaratikassa kuin hengittelisin citymaastureiden päästöjä päivät pääksytysten. Työpaikkahaastatteluissa minulle yritetään aina neuvoa autoreittiä, mutta nykyään olen kyllin röyhkeä keskeyttääkseni ja kertoakseni käyttäväni vain joukkoliikennettä, kiitos. Nykyinen työmatkani kulkee Espoon pulskien lähiöiden läpi; kaksikerroksisia paritaloja, tilaa neljälle autolle, joulupukkivaloja, kituvia pinjoja minipihoilla, hiljalleen rapistuvia mukatyylikkäitä terassintorsoja. Aaargh! Not my ticket, honey! Oikea kodintuntu tulee ratikan kolkkeesta ja vaimeasta baaristakotiutuvien ädläyksestä, ei perheautojen pörinästä. Vaikka onhan täällä toisaalta ihanan rauhallista. Ja makkarin näkymä tummine oravakuusineen on kieltämättä ihana. Puhumattakaan nyt olkkarin merinäköalasta, heh. Mutta tämä kaikki on lainaa vain, parempi totuttautua ajoissa pois.

Huomenna olisi tarkoitus mennä tsekkaaman Emma E:n kanssa. On sekin kyllä ihan kivaa, että tuossa kävelymatkan päässä on nykytaiteen museo. Ja nyt voisi mennä vaikka nukkumaan, olen saavuttanut porvarillisen unirytmin (jota ei niinku selkeästi ole meitsillä luonnostaan) ja sitä pitää vaalia. Minua on aina iltavirkkuna aamuvirkun äidin tyttärenä vähän kalvanut se uskomus talon hävittämisestä. Liitän omasta luontaisesta rytmistäni huolimatta myöhään nukkumisen kaikkeen yleiseen lusmurointiin ja hengailuun. Lusmurointi ja hengailu ovat toisaalta usein aika tervepäisiä harrasteita. Ärsyttää sellainen oletus, että pitäisi todistaa yhteiskuntakelpoisuuttaan heräämällä aina seiskalta, kun pointti on ehkä kuitenkin se, että pyrkii aina heräämään samaan aikaan. Eläköön liukuva työaika, josta itselläni ei kuitenkaan toistaiseksi ole iloa nauttia. Tähän aikaan vuodesta toisaalta on aika se ja sama milloin herää, sisällä on kuitenkin niin pimeää, ettei näe lukea ilman valoja.