Ajan hermolla: uskonnosta

Oli tarkoituksena kirjoittaa aiheesta jo aikaisemmin päivällä, mutta p.perjantai kului kokatessa (koiravahtina Punavuoressa pääsen toteuttamaan ruoanlaittoambitioitani, kotona Tapiolassa parisuhteen nk parempi puolisko huolehtii ruokapolitiikasta), kävelemässä ja illan tullen hyvässä seurassa, jonka kera tulikin käsiteltyä ko. aihetta.

Eilen, tullessani pikkumustaa lenkittämästä, kirkonkellojen kumu pysäytti minut keskelle Jugend-linnan kuilumaista sisäpihaa. Yksinkertaista toistosävelmää soittavat kellot, syvänsininen kevättaivas ja kaari-ikkunat toivat mieleeni sen huumaavan kauneudenkokemuksen, jonka sain pari-kolme vuotta sitten Prahassa, kun baarista poistuessamme keskiaikainen kellotapuli tiedotti tasatunnin. Nautiskelin tästä uudelleenkokemisesta täysin rinnoin, sekulaaristi ja samalla miettien, mitä nuo karunkuuloiset kellot merkitsevät ihmiselle, joka oikeasti uskoo Jumalaan? Kutsua, yhteistä sanomaa (mahdollisesti samaa kuin työväenlaulut taistolaisille, kuuntelen parhaillaan vastasaatua Kom-teaterin 35-vuotisjuhlalevyä, vertaukseni ovat emotionaalisesti värittyneitä)?

Eilisessä Nyt-liitteessä oli artikkeli, joka taas vaihteeksi kuvasti valtionkirkon hankalaa välikäsitilaa. Naispastori oli vihkinyt lesboparin ja kaksi nuorta miestä oli tarttunut moiseen siivottomuuteen tekemällä kantelun tuomiokapituliin (tai jotain vastaavaa). Artikkelissa nämä vastapuolet kohtasivat ja yrittivät löytää jonkinlaista konsesusta, siinä yllättäen ihmeemmin onnistumatta. Nuorten miesten julmuus ja suvaitsemattomuus kuvotti. Miten voi hyväksyä "homot ihmisinä" manaten samalla helvetintulta heidän seksuaalisuutensa ilmentymälle? Haastattelussa sivuttiin myös aivan erityisen ällöttävää seikkaa, jonkun kristillisen opiskelijajärjestön puheenjohtajan/vastaavan mielestä "homot ja kehitysvammaiset ovat Jumalalle kauhistus". Tässä voidaan kysyä, että eikö Jumala luonut ihmistä omaksi kuvakseen, ja mikäli se kuva käsitetään tarkoitushakuisen kirjaimellisesti, eivätkö naisetkin ole itse asiassa Jumalalle kauhistus? Jollekin jumalalle kyllä ovat, ainakin siitä päätellen, mitä kaikkia julmuuksia naisille ympäri maailmaa uskonnon nimissä tehdään.

Naispappeuskiistakin on taas ollut esillä mediassa. Uusi naispappisukupolvi ei enää ymmärrettävästi jaksa sovitella konservatiivijääräporukan kanssa vaan vaatii tasavertaisuuden toteutumista konkreettisesti. Olen joskus aiheuttanut itselleni täysin tarpeetonta päänsärkyä lukemalla netistä naispappeuskeskusteluja, joissa argumentit ovat yllättävän usein niitä "aidolla papilla on kyrpä"-tasoa. Keskusteluissa hc-kristityt ovat vedonneet Raamattun käskyihin, jotka ovat tietysti tulkinnanvaraisia, mutta herättävät minussa myös ajatuksen siitä, että voisiko kirkko tavallaan myös ihan vilpittömästi edustaa konservatiivista ja partiarkaalista luterilaisuutta siten, kuin vanhakantaiset papit sen haluavat nähdä? Tämä näkökulma siis tosiaan pohjaa omaan ateismiini ja valtionkirkon vastaisuuteeni, antaisin oamsta puolestani vapauden konservatiiviselle kirkolle saarnata omia, epätasa-arvoisia oppejaan, kunhan niitä ei tuotaisi kouluihin ja vastaaviin laitoksiin.

Toisaalta taas konsensusta kannattavana ihmisenä tervehdin ilolla kirkon suvaitsevaistumisprosessia. Kirkko tekee paljon hyvää työtä esimerkiksi vähävaraisten hyväksi (tosin sekään homma ei ideaaliyhteiskunnassa kuuluisi kirkolle, vaan valtiolle esim kansalaispalkan muodossa). Laajemminkin valtionkirkko tuntuu edustavan pehmeitä ja humaaneja arvoja yhä kovenevassa yhteiskunnassa.

Katsoin tänään vanhempien hulppeasta teeveestä (vaihtelua rakeiselle matkatelsulle) Pienen pyhiinvaelluksen. Elokuva sijoittuu 50-luvun pohjalaiseen körttikylään, jossa nuori tyttö saa aviottoman lapsen ja hylkää sen bussiin. Lapsi tuodaan sairaalaan, jossa sen äiti työskentelee, ja jossa tekee kuolemaa kylän pappi. Toisin kuin muut kyläläiset, osoittaa pappi suuruutensa ja armeliaisuutensa auttamalla nuorta äitiä. Elokuvan keskeinen teema on armo. Pappi armahtaa katuvan tytön kertomalla, että hänen tekemänsä synti on itsessään pahin rangaistus, eikä maallista rangaistusta tarvita. Pappi ja tulehdukseen kuollut pikkuvauva haudataan samaan hautaan.

Elokuva sai minut pohtimaan armon käsitettä. Armohan on niin vahvasti kristinuskon perusteesi, että sitä käytetään harvemmin maallisissa yhteyksissä. Armon pointti on ymmärtääkseni sen antaitsemattomuus, voi siis saada sikailunsa anteeksi vaikka siihen ei tavallaan olisi järjellisesti mitään syytä. Ellei nyt puhuta perheväkivallasta tai kansanmurhasta tai vastaavasta pahan luokan sikailusta, on armon käsite aivan paikallaan. Itse toivoisin voivani olla armollisempi itseäni ja muita, erityisesti itseäni kohtaan. Joudun vain prosessoimaan tämän armo-asian täysin oman pääni sisällä (mitä kai tekisin silloinkin jos olisin uskossa), koska en kykene uskomaan jumaliin. Mikään taho ei voi minua armahtaa, vain minä voin sen tehdä.

En ole koskaan vakavissani toivonut olevani uskossa, koska sen toivominen tarkoittaisi jotain hyvin perustavanlaatuista muutosta omassa persoonallisuudessani. Olen luonnostani epäluuloinen, skeptinen ja pahimpaan varautuva, sellaiseen varautuneisuuteen ei lapsenusko vaan istu. Uskonnollisuus voisi kuitenkin helpottaa joitain luutumia huomattavasti, kuolemanpelko saattaisi vähetä jos osaisi uskoa taivaaseen tai edes reinkarnaatioon. Ripittäytyminenkin voisi olla aika terveellistä, tosin ei ehkä itsen kehityksen kannalta, en haluaisi kuitata häijyjä ajatuksiani avemarialla. Enkä nyt halua vihjailla olevani liian älykäs uskomaan ylempään, pikemminkin päinvastoin, olen niin tylsän tasanaamainen pragmaatikko, etten pysty visualisoimaan asioita joita en näe, en ainakaan siinä määrin, että alkaisin uskoa niihin. Iän myötä olen kuitenkin lakannut irvistelemästä ihmisten enkeli- ja siunaustoivotuksille, vaikka ne ovat itselleni vieraita, niin mikäs minä olen kieltämään keltään uskoa mihinkään elämää helpottavaan?

Joki tietää

Joinain päivinä ruokalan aidot kukat liikuttavat. Sitä saattaa myös kauempaa nähdä, että jollain miehellä on koirankuva paidassa ja lähempää huomaakin että kuva on oikea, pieni ja hento untuvapentu. Joinain päivinä on varautunut lämpöön ja sitten jäätävä tuuli lyö kulman takaa suun täyteen roskia. Saa isoja värikalvoja, joissa on itse tehtyjä kuvia eikä tiedä, mitä niillä tekisi mutta on iloinen tietäessään että moni näkee ne jossain.

Joinain päivinä sitä siivoaa sähköpostiaan ja löytää kyttyrävertauksen muistamatta sen alkulähdettä mutta tajuten heti, mitä sillä tarkoitetaan. Saattaa myös yllättyä siitä, että muistoissa aina tasaisena virrannut onkin ollut kuohuvaa. Ja tajuaa, kuinka universaaleja ja usein aiheettomia hylkäämisen ja syrjäyttämisen pelot ovat, mutta ei silti osaa ottaa siitä opiksi. Toisaalta sitä helpottuu tajutessaan, että tulevaisuudessa nyt kaihertava ele ei luultavasti sitä tee.

Joinain päivinä sitä kuuntelee Space Oddityn monta kertaa, koska kuvittelee tajuavansa, mistä siinä puhutaan. Silloin saattaa myös toistuvasti tähyillä ulos odottaen auringonpilkahdusta näkemästään lievästi pettyen mutta ollen silti toiveikas. Ja listaa lauluja joita haluaisi laulaa keskellä kesää.

Hesari

Hesari on parin vuoden tauon jälkeen palannut elämänpiiriini. (Enkä nyt puhu erkkomediasta, se ei ole koskaan elämänpiiristäni lähtenytkään, vaikka tunnenkin jatkuvaa huonoa omaatuntoa siitä, etten jaksa lukea taloussivuja ja lehtiroskiakin saa olla jatkuvasti viemässä, plus opiskelijatilaus päättyi vihdoin vuotta valmistumiseni jälkeen ja läsyn tilaaminen on sikakallista.) Hesari, eli Helsinginkatu oli osa elämääni siitä asti kun aloin käydä Kallion Lukiota siihen asti kun muutin pois valtamerilaivatalosta. Sen ajan kun kävin koulua Porvoosta käsin, kimppakyyti jätti minut Meiran kahvipaahtimon kulmalle, tuoksuun jota olen siitä pitäen rakastanut ja jota saan ilokseni haistella nykyään joka päivä kun suvaitsevat sitä kahvia paahtaa, ja vaeltelin sen vajaan tunnin ennen koulun alkamista ympäri Kallion katuja. Jo tällöin ihmettelin aina elävää ja kirjavaa Hesaria, joka näyttäytyi ulkohelsinkiläisen silmissä Bulevardin proleversiona Primuloineen, pikkuliikkeineen ja ratikoineen.

Lukioaikoina Hesarin vieressä oli anarkistien kokoontumistila, maailman rupisin kellari. Kellariin mentiin peltiovesta jyrkkiä portaita, itse tilassa ei ollut edes vessaa, vaan lähinnä tiputtelevia putkia ja kuoppaista lattiaa. Kellarinoven eteen sammui aina silloin tällöin Hesarilla pyörivää porukkaa, kerran kuulimme kun joku hajoitti keskellä arki-iltaa viereisen rapun kaikki kymmenen ikkunaa. Kokouksien jälkeen, luontaisten tarpeiden pakottamina menimme yleensä niin sanottuun Pikku-Tubeen, Hesarin halvimpaan räkälään jossa oli kaljahana ja lukoton naistenvessa. Olimme rastoinemme ja lävistyksinemmekin paikan siisteimmät asiakkaat, baarissa heilui Hesarin kantaporukkaa, elämäänähneitä rantareinoja ja suttuisia baariruusuja. Kerran yllätin lukottomasta naistenvessasta lihavan alkkisnaisen syntymäasussaan, hänen ainoa asunsa, rintojen yli venytetyt pyöräilyshortsit olivat tietysti nilkoissa vessatoimitusten takia. Pikku-Tubessa pyöri myös parikymppinen nistityttö, jolla oli yleensä päällään vihreä, kimaltava, 80-luvun tyylinen paljettijuhlamekko ja jolle soitettiin ambulanssi pariinkin kertaan.

Valtamerilaivatalo sijaitsi fyysisesti vain kahden korttelin päässä Hesarista, mutta henkinen ja sosiaalinen matka oli suurempi. Omassa korttelissani ei ollut baareja vaan lukio, ammattikorkeakoulu ja kirjasto. Viihdyin Kallion rauhallisemmassa versiossa, mutta Hesarilla tuli käytyä väistämättä usein. Ympärivuorokautinen äläkkä, nistit ja spurgut, mielenterveyspotilaat ja prostituoidut olivat pohjimmiltaan kiltille, pintapuolisesti dekadenssista viehtyvälle semihipille juuri sopivan kaukana. Kun muutin pois Kalliosta, Hesaria tuli vähän ikävä siitä huolimatta että tiesin sen, jos jonkun, kyllä pysyvän paikallaan melko muuttumattomana.

Muutama kesä sitten jouduimme etsimään Hesarilta ihmistä, jonka elämässä oli vaikea vaihe. Silloin Hesari inhotti, arkiaamujenkin syvä ja sekava pöhnä, pimennetyt baarinikkunat ja aivoton ölinä. Hesari jotenkin kuvasti sitä alistumista ja kemiallista väkisinunohtamista, mihin etsimämme ihminen oli hetkeksi hautautunut.

Tällä viikolla odotin ratikkaa Hesarilla ja seurasin tuttua menoa. Katutason kämpässä oli ikkuna auki, asukkaat tanssivat ja hyppivät raikuvan progen tahdissa. Hapsupaitainen, ammoin tukkansa vihreäksi värjännyt tyttö rääkyi vanhemmalle poikaystävälleen, joka tuloksetta yritti päästä Alkoon, ratikkapysäkillä oli irvistelevä ja hyökkäävästi käyttäytyvä ikäiseni pirinistimies. Vaikka aggressiiviset spiidifriikit pelottavat minua vähän, en kuitenkaan kokenut tilannetta uhkaavaksi. Hesarin meno on niin lokaalia, yksien kiviportaiden päässä on Torkkelinmäen keidas.

Vaikka Kallio on kymmenessä vuodessa siistiytynyt huomattavasti, en usko enkä toivo Hesarin muuttuvan pelkästään taideopiskelijoiden egotrippailumestaksi. Sutina ja säätö kuuluvat kaupunkitilaan, ainakin osaan siitä.

Musiikillisia elämyksiä

Olen löytänyt töissä ITunesin ja sitä kautta vaikka millä mitalla uutta musiikkia. Olen tosi daiju kaikessa musiikki-bitti-säädössä siitä huolimatta, että tiedän sen olevan helppoa. Yritin taannoin mäherrellä LastFM:n kanssa mutta joku klikkasi ja turhauduin. Mäkeissä (olen nyt virallisesti muuttunut PC-ihmisestä Mäkki-ihmiseksi, kotona turhauttaa junnata sen neuvostotraktorimaisen kömpelön ja käyttäjää myötäilemättömän peeseen kanssa, vaikka ennen haukuin mäkkejä järjettömiksi pimpelipomeiksi, joiden käytettävyys on alistettu estetiikalle) musiikinsiirto ja -kuuntelu on ihastuttavan simppeliä, ITunesista kuulen aivan ilmaiseksi työtovereideni suosimaa musiikkia ja voin maksaa samalla mitalla. Musiikkikirjastojen bongailu käy sitäpaitsi halpahintaisesta psykologiseerauksesta, olen jo ihan varma kuka ainakaan ei kuuntele työväenlauluja ja kuka (hyvän päälle ymmärtävä) luultavasti diggailee Maritta Kuulaa.

Noin yleisesti ottaen olen musiikkimaultani nirso ja hidas mieltymään mihinkään uuteen. Useita musiikkityylejä suorastaan inhoan, en kestä kuunnella heviä tai hiphoppia hetkeäkään, ska:kin on aika ärsyttävää. Vaikka en muuten ole mikään tunnereaktiohin kielteisesti suhtautuva, juuri hevimusiikin pateettisuus ja puberteettinen mouhotus on minusta jotain ihan tajuttoman kiusallista, alan punastella myötähäpeästä jos joku moshaa tukkaansa muuten kuin vitsillä. Ska-biisit taas kertovat aina kaljaa juovasta jannusta, joka puhuu junttiaksentilla ja tykkää jalkapallosta. Hiphopissa taas mouhkataan booty mameista ja rahasta ja väkivallasta.

Tuo edellinen siis kuvasti sitä, että olen ennakkoluuloinen pensiö musiikkityylien suhteen.

Joka tapauksessa, olen ottanut asiakseni tutustua hyviin artisteihin ja bändeihin, kun niitä kerran on saatavilla napin painalluksella. Tänään olen kuunnellut suurimman osan päivää Johnny Cashia ja olen huomannut pitäväni myös countrysta. Give my love to rose on jotain niin surullista! Joan Baez on aivan ihana, samoin Aimee Mann. Ja täysin yllättäen Portishead, jonka oletin olevan jotain ihan liian electronicaa omaan makuuni. Kerkko Koskisen Lolitaa olen kuunnellut suorastaan pakkomielteisesti.

Paras löytö on kuitenkin Yuri Buenaventura. Olen aina rakastanut latinorytmejä, argentiinalaista tangoa, salsaa ja sellaista. En ole kuitenkaan oikein osannut etsiä sitä, latinomusana myydään vaikka mitä täyhkää, kuten taannoin Pietarista ostamani euron latinohittikooste, joka oli suoraan kanariansaarten tahmaisimman turistirysäyökerhon cd-valikoimasta. Buenaventura on jotain ihan muuta, intohimoista ja keinuvaa, arvaamatonta ja saa toivomaan että olisi persjalkaisen, valkokulmakarvaisen skandinaavin asemesta palavasilmäinen ja mustakiharainen tangotanssijatar.

Vaan osataan sitä Suomessakin. Kuulin Madaga-levyä viikonloppuna ja haluan keikalle! Ehkä vihdoin, vuosikausien jaakaamisen jälkeen saisin lähdettyä jopa Facesiin, joita olen välttänyt osaksi saamattomuudesta ja osaksi siksi, etten kauheasti lämpiä ns maailmanmusiikille, paitsi Latinolle, joka itse asiassa on hybridi monista eri musiikkikulttuureista, joten tällä logiikalla voisin täten laajentaa lämpiämistäni ihan virallisestikin.

Ennakkoluulojen ja kyräävän penseyden murtuminen tuntuu aina yhtä vapauttavalta, oli kyse sitten musiikista tai jostain vielä suuremmasta.

Liiloja iloja

Tänään näin ensimmäiset krookukset! Tapiolantien penkereet, jotka vähän myöhemmin peittyvät helakansiniseen scilla-mattoon on nyt ripoteltu violeteilla ja keltaisilla ja valkoisilla. Lumikelloja en ole vielä nähnyt mutta yritän vahdata, ne ovat melkeinpä suosikkejani kevätkukista. Helmihyasinttien ohella. Ja tulppaanien ja narsissien. Ja oikeastaan kaikkien. Keväällä sitä on aina yhtä ällistynyt talven selättämisestä ja heräävästä luonnosta, on oikeastaan ollut jo marraskuussa vakuuttunut että ei se valo enää tule, maailma on jäänyt ehkä lopullisesti katatoniseen harmaustilaan. Toisaalta sitä on kuitenkin järjen tasolla varma vuodenaikojen toisiaan seuraamisesta, minkä takia neljäkymmentä päivää kestänyt, vasta tammikuussa alkanut talvi säikäytti. Sitä kun on kuitenkin kasvanut ajatukseen, että säätä ei voi säätää rikkainkaan porho. Ja sitten aikuisena havahtuu tajuamaan, että juuri me pallon rikkaimmat porhot sitä säädämme, emme tosin halutusti emmekä tarkoituksella, vaan oman mukavuutemme sivutuotteena.

Tapasin eilen vanhan ystävän A:n, sellaisen johon tutustuin lukion ensimmäisellä. Vietimme silloin koulun jälkeiset iltapäivät Punaisella Nuorisopiirillä kuunnellen sulakkeetpoksauttavasta jukeboksista työväenlauluja ja pummaamalla toisiltamme jämiä. Myöhemmin jotenkin etäännyimme, itse ajauduin enemmän globalisaatio- ja ympäristöaktivismiin, A pysyi vakaumuksellisena kommunistina. Nyt, kymmenen vuoden jälkeen havaitsimme olevamme aika samassa tilanteessa, kumpikin äänestää vaaleissa vihreitä mutta lämpiää myös vasemmistolle. Äänestäminen on hyvin kuvaava muutos, aikoinaan kunnon anarkisti ei missään tilanteessa äänestänyt (emme tosin olleet edes äänestysiässä), koska äänestämisellä ei voi vaikuttaa ja edustuksellinen demokratia on hanurista. Itse tosin aina vähän vieroksuin anarko-skenen äänestysvastaisuutta, etenkin kun yleisin perustelu oli "ei sillä voi vaikuttaa". Samat tahot uskoivat kuitenkin boikotteihin ja muuhun yksilötason vaikuttamiseen.

Muistelimme aika paljon ammoisia aikoja, kuten vanhojen ystävien kanssa on tapana. Mietimme ystävyyksien liepeisyyttä ja sattumanvaraisuutta, meilläkin oli paljon yhteisiä tuttuja, joita emme tienneet toisen tuntevan. Puhuimme, kuten tämän ikäisten aina väliin kuuluu, lapsista, niiden haluamisesta ja kasvattamisesta. A kertoi hulvattoman jutun isästään, joka oli lukenut ryömimisikäiselle vauvalleen Kafkaa, ”ei se muuten läsnä ollut, mutta Kafkaa se mulle kyllä luki”.
A edustaa jotenkin ajalle tai ainakin tuttavapiirilleni tyypillistä humanistia, joka on monen vuoden opintojen jälkeen päättänyt hankkia konkreettisen ammatin. Näitähän on hämmästyttävän paljon, maistereista tai almost there-maistereista tulee entisöijiä, fysioterapeutteja, puutarhureita, kasviskokkeja. Akateemista köyhyyttä paremmalta ratkaisulta kuulostaa turvatumpi, vaikka pienipalkkainenkin ala.

Nukahdin eilisiltana tuossa Kafkan kieppeillä, menin mukamas lueskelemaan sänkyyn ja heräsinkin kuuden-seitsemän kieppeillä viistoon kellanvihreään valoon pitsipuiden välistä. Onkin jo ihmeellisesti aika, jolloin pitää järjestää itsensä heräämään poikkeuksellisen aikaisin nähdäkseen varhaisaamun, etenkin jos on iltaihminen kuten minä. Näin aamuyön tunteina toistuvasti unta Viipurista kuin mikäkin nostalgisoiva mummo, paikka näyttäytyi unissani pittoreskina ja hyvin säilyneenä, pohjapiirrokseltaan outona Helsinki-kopiona. Kadut olivat samoja, mutta niillä oli kummallisia nimiä ja talot edustivat samoja tyylisuuntia kuin niiden paikalla sijaitsevat todellisuuden talot, mutta olivat kuitenkin ihan omanlaisiaan. Uneen liittyi myös risteilyalus ja Anni Sinnemäki, jonka kanssa hengasin ja yritin näyttää skarpilta ja viehättävältä, vaikka minulla oli päälläni vain valtava miestenpaita. Ja Hakaniemen torin Viipuri-versio oli veden peitossa, kuten itse Hagiskin tulee varmasti piankin olemaan, mikäli ilmastonmuutos jatkuu totutuissa merkeissä.

Talitintti laulaa nyt ulkona ylen kutsuvasti, pitänee totella.

Viheriää vaalisutinaa

Vaalien tulos noin ylipäätään oli aika masentava. En voi tajuta Saulin äänivyöryä, pyytävätkö ihmiset Saulilta anteeksi, ettei siitä tullut pressaa, vai vetoaako mafiosomaisen komea ulkonäkö ja seksikäs kova-arvoisuus äänestäjiin? Että ollaan voittajan puolella, piipertäjät ja sossupummit (luin tuon ilmaisun jonkun blogin kommenttiosuudesta) tulkoon toimeen omillaan, mieluiten pää-. Pienen ihmisen puolella ovatkin sitten Perssuomalaiset, kunhan kyseessä ei ole homo, maahanmuuttaja, nainen tai muu vähemmistöryhmä.

Tervetuloa Nato ja ilmastonmuutos, hyvästit kansalaispalkkahaaveet ja "kannustinloukut". Tiedän kyllä huolen ilmastonmuutoksesta olevan yhteisen, kokkareille ei vaan tunnu aina menevän jakeluun se, että omista eduista on pakko tinkiä yhteisen edun takia.

Vihreille vaalit olivat kuitenkin jonkin sortin voitto, vaikka Cronbergin tippuminen oli harmillista. Oma ehdokkaani Aija Salo sai ensikertalaisena hienon äänisaaliin. Mikäli uutisiin on luottamista, Vihreät taitavat haluta hallitukseen. Sunnuntain vaalibileissä kuului ristiriitaisia ääniä tuosta asiasta, en ole täysin ratkaissut kyllä omaakaan kantaani.

Viikonloppu kului Vihreissä bileissä, ensin Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden klubilla, jossa mainostettu keskustelu "turvallisuuspolitiikasta" jäi kymmenen minsan mittaiseksi (ellemme sitten joutuneet Nassen kanssa hetkelliseen aikataskuun). Tapasin bileissä myös Lauran ekaa kertaa livenä, tosin keskustelu oli yleisen melutason takia aika AI MITÄ SÄ SANOIT?-sisältöistä.

Sunnuntaina olin syömässä Aijan tukiryhmäläisten kanssa Anissa, ja hyvistä päätöksistäni huolimatta söin itseni pinkeäksi, vaikka en päässyt edes pääruokaan asti. Minkäs teet, ne ihanat etikkasalaatit ja säilötyt, mystisenmuotoiset paprikansukulaiset, hummus ja valkosipuli ja fava-pavut... mmm! Ravintolassa minua kiitettiin "uskomattomasta työmoraalista" joka lämmitti tällaista vanhaa slarvendaariusta kovasti.

Illemmalla hiissutimme loskamuhennoksessa ravintola Kaisaniemeen Vihreiden vaalivalvojaisiin, jossa oli lämmintä, tuttuja ja neljänkymmenen viiden minuutin mittainen baarijono sekä jatkuvaa JEEE!-huutoa. Oli lämmittävää katsoa uusia kansanedustajia rivissä lavalla gerberakimppuineen hurraamassa ja salamavalojen välkkeessä. Hipoissa oli myös bloggaajia, joista Hurinaa osasin etukäteen odotellakin. Nassun kanssa hippasimme puoli yhteen, halasimme Aijan ja kävimme vielä jälkipuinnilla Vltavassa.

Olen valoreaktiivinen eläin. Kevät aiheuttaa kaikkea outoa, kuten liikunnan harrastamista kolmena päivänä peräkkäin ja iltamenojen haalimista. En ole kaivannut rauhoittumispäiviä pitkään aikaan, mutta niitä täytyy muistaa pitää, ettei tipu väkisin sohvankulma-suklaapatukka-televisio-apatiaan.

Ostin kevätkengät. Soitin varmuuden vuoksi äidille kysyäkseni ovatko ne liian kalliit noin yleiseen hintatasoon nähden, mutta koska en heti saanut yhteyttä, ostin ne kumminkin muistaen, että halpaa ei kannata ostaa, eikä alekengissä sitäpaitsi ollut kukkakoristeita eikä hopeanvärisiä nupsukoita.

Luova lauantai, sininen

Unilintu vuosituhannen alusta.

Kevätlevotoin

Tänään muudi onkin aivan toista luokkaa. Vatsakipu katosi kuin hohtimet kaivoon ja se vaikutti mieleenkin nousujohteisesti.

Linnut ovat alkaneet laulaa Tapiolassa, odottelen vielä lähikoivun mustarastasta. Aamu tuoksuu sulavalta lumelta, hiekalta ja paahdetulta kahvilta, saa levottomaksi. Kaipaan menoa, naurua ja ihmisiä, odotan innolla viikonlopun vaalibileitä.

Sähköpostissa tuli kehoitus käydä äänestämässä iltapäivälehden nettisivuilla kumpi on parempi ehdokas, Jukka Relander vai Otto Lehtipuu. Äänestin Relanderia ja laitoin perusteluksi "koska se on niin kuuma". Olenkin monta kertaa miettinyt, miksei Jukka Relander ole vieläkään esimerkiksi kosinut minua, toisaalta en oikeastaan ihmettele sitä, onhan hän perheellinen mies eikä vissiin edes tiedä olemassaolostani.

Lueskelin äsken kahvipöydässä lusmutessani viikonlopun iltapäivälehteä, jossa luotiin missä hän on nyt-tyyppinen katsaus Panu-tyttöön. Panu-tyttö mahtui edelleen toppiinsa (ja mikäs siinä mahtuessa, näyttivät olevan tupla-deet) ja kertoili elämästään. Kuinka uskomattoman viatonta ja kotikutoista mainonta vielä 90-luvun alussa olikaan. Rintavaosta nousi mekkala, vaikka Panu-tyttöä lainatakseni "kukapa nyt maalaisi paksuissa vaatteissa kesähelteellä". Mainos kiellettiin närkästyneen yleisöpalautteen takia. Feministinä ja mainoksiin kriittisesti suhtautuvana minun pitäisi olla varmaan näin postuumisti tyytyväinen teosta, mutta oikeasti moinen reaktio tuntuu etenkin nykyvinkkelistä hätävarjelun liioittelulta. Sitä paitsi, nykypäivänä normaalipainoindeksinen ja luomumuotoinen Panu-tyttö varmaan diskattaisiin heti kättelyssä liian maatiaisena. Nykyään kun on muodissa enemmän sellainen "setä panee väkisin anoreksian runtelemaa teinityttöä"-mainonta, noin kärjistäen (tai ei edes kovin, jos katsoo Sisleyn mainontaa).

Hermesetas on muuten tosi kauhean makuista, en tajua miten kykenin aikoinaan myrkyttämään kehoani sillä. Erehdyin parantelemaan pussi-rooiboksen (en suosittele, pussit pussina ja rooibos kunnon teenä) heinämäistä makua sinisen kliksutushärvelin avulla (vain vaivoin sain itseni estettyä imitoimasta die Kühen komissaariota kliksuttamalla koko purtilon sisältöä teehen) ja kokemus oli aika raaistava. En sinällään dissaa makeutusaineita kuten en mitään muitakaan kevyt- yms.-tuotteita, kaloreita miettimään joutuvana joskus ärsyttää sellainen "laittituotteet on paskaa/itsepetosta/heikkoja ihmisiä varten"-asenne. Kolmentoista prosentin tuorejuusto on siunattu keksintö.

Taidan tästä lähteä fiilistelemään kevättä.

Päivien ja öiden tunnelmista

Eilen oli jotakuinkin täydellinen sunnuntai. Herääminen kyllin aikaisin, kirpputorille ystävän kanssa, uimaan äidin kanssa, siivoilua, järjestelyä, lukemista. Sunnuntaihin liittyy etenkin näin kevään korvalla onnistumispaineita ja kriteereitä, joiden täyttämiseksi on onnistuttava tietyissä asioissa. Joskus näitä paineita vastaan kapinoi lusmuamalla päivän yöpaidassa ja lätkyttämällä tuntikaudet nettiä, vaikka ulkona paistaisi aurinko ja kaikkea.

Huolimatta hyvästä sunnuntaista heräsin yöllä pelkoon, kuten niin usein viime aikoina. Pelko liittyy johonkin outoon yöminään, joka herää päiväminän nukkuessa rauhassa, sotkee unet ja herättää kuolemanajatuksiin tai myöhästymispainaiseen. Ei tarvitse olla psykiatri todetakseen noiden heräämisten heijastavan stressiä ja lähiajan tapahtumia. Olen kohdannut viime aikoina läheisensä menettäneitä ihmisiä ja kuullut surullisia uutisia. Ajatus elämän kertakaikkisesta surullisuudesta ja arvaamattomuudesta tuntuu joskus niin lamaannuttavalta. Miten ihmiset kestävät läheistensä vakavan sairastumisen, oman lapsen tai kumppanin tai sukulaisen kuoleman? Miten se on mahdollista? Itse olen jatkuvasti huolissani ja vähintään kerran päivässä lähes paniikissa kuolemanpelosta vaikka minulle ei ole ikinä tapahtunut mitään kovin traagista. Joskus pelkään oman särkyvyyteni puolesta ja ajattelen elämän päästäneen minut tähän asti liian helpolla, en ole kasvattanut tarpeellista panssaria itseni ja asioiden väliin. Olen myös miettinyt tapaani olla jatkuvasti huolissani. L on tarkkanäköisesti todennut, että minulla on olemassa jonkinlainen huolestumisvakio, joka täyttyy aina eri asioilla, yhden huolenaiheen poistuessa otan tilalle uuden. Elän ehkä luulossa, että pahimpaan valmistautumisella jotenkin säästyy järkytykseltä, mikä ei luultavasti edes pidä paikkaansa.

On outoa havainnoida omaa pelkoaan kun ei miellä itseään stressaajaksi tai jännittäjäksi. En ole kiltti kympin tyttö, en tunnollinen suorittaja, en pedantti järjestelijä. Boheemiuteen yhdistynyt varmistamis- ja huolestumispakkomielle on tosi rasittava yhdistelmä, sitä samaan aikaan panikoi ja sählää, ei ehkä jonkun paremman organisaattorin tavoin kykene luomaan itselleen mahdollisimman huolestumisvapaata tilannetta.

Järjellä ajatellen tälle pelolle on looginen selitys, olen tosiaan kuullut viime viikkoina poikkeukselisen monia kuolonuutisia läheltä ja se on laukaissut sekä surua että pelkoa siitä, milloin viikatehenkilö niittää omassa lähipiirissä. Surevien kohtaaminen on vaikeaa, eilen huomasin kiertäväni raukkamaisesti kaukaa vaalikojun, jossa hiljattain isänsä menettänyt entinen mieheni jakoi mainoksiaan. Myöhemmin karkaisin luontoni ja menin juttelemaan, mutta pahoittelun esittäminen oli silti vaikeaa. Toisaalta se kyllä helpotti hirveästi. Töissäkin on surua, enkä osannut sanoa uutena ja vieraana menetyksen kokeneelle esimiehelle mitään, vaikka hänen tietokoneensa taustakuvana olevat eläinlapset tekivät myötätunnon kyynelten hillitsemisen vaikeaksi. Tämä jatkuva kollotuskin on jotain uutta ja johtuu näistä viimeaikaisista tapahtumista, en normaalisti itke päivittäin ainakaan silloin kun olen onnellinen, mitä kaikesta huolimatta ihan todella olen, onnellisempi kuin vuosiin.

Havainnoin kirjoittaessani jatkuvaa vatsakipua ja lievää kuvotusta, sellaista outoa joka sekoittuu aivastuksentarpeeseen. Alan epäillä että alavire johtuu jostain mahaoiretaudista, mikä olisi tavallaan helpottavaa mutta toisaalta harmillista, etenkin kun kuulun ihmisiin jotka rehvastelevat hyvällä vastustuskyvyllään.

Huono omis

Kuten lähes aina vastaavan laisissa tilanteissa, myös tänään totesin päivä-ärinäni kuoroaiheesta olleen ylimitoitettua. Kuorossa oli nimittäin kivaa, nautin laulamisesta, otimme ihanan uuden biisin ohjelmistoomme ja nauroimme paljon. Totesin, että minulle tekee hyvää olla myös ei-täysin-itseni kaltaisten ihmisten seurassa. Marginaalista luopuminen tekee joskus hyvää ja on sitäpaitsi ajoittain välttämätöntä jos haluaa pärjätä ehjäpäisenä.

Näin nice dayn kunniaksi voin vieläpä syyttää MENKKOJA mörrituulestani. En yleensä tajua kuin vasta jälkeen päin, miksi jonain kuukauden päivinä pelkkä ystävällisen ATK-tukihenkilön näkeminen nostattaa kyyneleet kurkkuun "voi tuota poikaa, voi kun sille kävisi elämässä kaikki aina hyvin kun se on niin herttainen" tai avaimen takertuminen laukussa pyörivään kaulakoruun aiheuttaa perserkkimäisen reuhtomisreaktion. Pemssihän se!

Nyt pitäisi vielä emansipaation hengessä jaksaa pitää tukassa tehohoitoa ja miettiä huomiset vaatteet, TSIHII IIK! Tuo vaatteiden miettiminen ei kyllä kohdallani ole mitään uber-naisellista hömpsötystä vaan ihan käytännön pakko, olen aamulla niin unkka-tunkka etten varmaan osaisi edes sukkia jalkaani elleivät ne odottaisi tuolilla valmiina.

Naistenpäivän kunniaksi: ulkosynnytin otsassa

Äsken tänne avokonttoriin pelmahti joukko miehiä syli täynnä valtavia, tummanpunaisia ruusuja. Kaikki naiset saivat ruusun ja halauksen ja ruokailutilassa on tarjolla aivan jumalattoman kokoinen kermakakku. En syö sitä kakkua. Minua vituttaa jo valmiiksi se kollektiivinen "ota nyt kakkua, OTA KAKKUA HEI, OTA OTA"-painostus jota pidän ainakin osaksi, näin naistenpäivän hengessä, naisten välisenä kollektiivisena kyttäämisenä ja painostamisena, haluna oikeuttaa oma mässäily muiden vastaavalla, ryyditettynä "tämä menee suoraan reisiini"-kikattelulla. Olen kofeiini-overdoseissa ja muutenkin harvinaisen nervillä tuulella, oikeasti olen usein aika nervillä tuulella mutta en suodata sitä likimainkaan aina tänne blogiini.

Osasyy huonoon tuuleeni on se, että olen valitettavasti alkanut inhota kuoromme äänenmuodostaja-treenauttajaa enkä muutenkaan oikeastaan enää viihdy siellä. Elämäni on uuden työn ja vapaaehtoishommien kautta kyllin hektistä, että jaksaisin kuunnella vapaa-ajallani natseilua. Tuo natseilun sietämättömyys on yksi syy, miksen ole ikinä perustanut joukkoliikunnasta, minulla, joka olen nöyrä, lempeä ja suostuvainen kun minua ohjaillaan hyvällä, on piiskaamisen kautta "kannustamiseen" todella ongelmallinen suhde. Tämä asenne koskee myös "hyväätarkoittavia" neuvoja, sietokykyni pyytämättä saatuihin, pohjimmiltaan hyväntahtoisiin mutta komentelulta kuulostaviin elämänohjeisiin on alhainen. Myönnän kyllä avoimesti että tämä asenneongelma on pääni sisällä ja olen sen kanssa ihan yliherkkä, minun on joskus vaikeaa erottaa hyväätarkoittavia "sulle voisi sopia tämä ja tämä juttu" epämieluisasta elämäänpuuttumisesta. Ironista tässä on kyllä sekin, että pyrin itse neuvomaan pyytämättä etenkin läheisimpiä ihmisiä, alan herkästi dominoida ellei minua estetä.

Olin kirjoittamassa kuorosta. Mennessäni sinne syksyllä, olin luonnollisesti innoissani mahdollisuudesta päästä laulamaan ja esiintymään. Pidän myös kirkkomusiikista ja kuoron tasokkuus tuntui sopivan haastavalta. Nautin laulamisesta, löysin ääneni mahdollisuudet uudelleen. Oivalsin kuitenkin jo varhaisessa vaiheessa, että olen henkisesti aivan vieraassa paikassa. En ole niin sydämellisen vapautuneen positiivinen ja kollektiivisesti koko maailmaa haliva ihminen, ettei minua jotenkin vieraannuttaisi itsestänselvä koti-uskonto-isänmaallisuus yhdistettynä viivahuulisen tuomitsevaan kotirouvuuteen, kirosanojen ehdottomaan puuttumiseen puheesta, pieniin kultaisiin risteihin kaulassa, värikkäisiin toppatakkeihin ja jatkuvasti mukaan otettuihin melttoaviin pikkulapsiin. Ja vihaan esiintymispukuamme palavasti, tunnen itseni nöyryytetyksi tummansinisessä halatissa. En pidä kuoron tunnelmasta, en pidä painostuksesta enkä tunkeilevasta neuvomisesta, en jatkuvasta jumalien ja jeesusten, hyveellisten impien ja jylhien siniristilippumaisemien tungusta laulujen sanoissa. Haluan naurua, svengiä, jazzia, punaisena palavia lauluja, pilkettä, ILOA.

Olen alusta asti tiennyt, etten tule jäämään kuoroon pitkäksi aikaa. Tarkoitukseni on pyrkiä syksyllä Koiton Lauluun (en ole yhtään varma, pääsenkö, tiedän olevani aika hyvä laulaja mutta aika hyvä ei välttämättä riitä).Syitä jatkaa kuorossa on oikeastaan kaksi. Ensimmäinen on vanha ystäväni J, joka minut alun alkaen kuoroon houkutteli. Hän on minulle rakas, emmekä näkisi muuten melkein koskaan. En haluaisi tuottaa J:lle pettymystä, etenkin kun tiedän myös hänen kokevan ulkopuolisuutta ja pitävän mukana oloani tärkeänä. Toinen syy on se, että jos nyt lopettaisin, muistaisin kuoron aina jotenkin negatiivisena asiana. Haluaisin mieluiten lopettaa luonnollisesti, olosuhteiden pakosta, esimerkiksi sitten kun muutamme helvettiin Espoosta (olen näköjään tosi kärmeksellä tuulella). Tietäisin tuottavani pettymyksen sekä itselleni että muille.

Elämänkatsomukseeni kuuluu hirveän vahvasti se, ettei menneisyyttä saa muistella itseinhon vallassa, olen tehnyt tätä joskus ja se on myrkyttänyt muistoissani pitkiäkin aikoja, esimerkiksi lukioaikoihin liittyy mielessäni edelleen vahvasti se, kuinka vastuuton lintsari silloin olin. Tai kun olen laihduttanut, olen muistellut laihtumista edeltävää itseäni saamattomana laardiperseenä. Yritän päästä tästä ajatusmallista eroon, koska siinä on jotain äärettömän tuhoisaa. Joillekin ihmisille kyseinen tapa nähdä tuntuu olevan hyvinkin luonteva, sellainen "ennen minä olin saastainen, nyt olen puhdas"-todistelu ja oman kulloisenkin elämäntilanteen vertaaminen edellisen epäeduksi. Olen tuntenut parikin naista, jotka ovat harrastaneet tuota menneiden dumaamista rakkausasioissa toteamalla aina uuden miehen kohdalla, että "nyt vasta rakastan oikeasti, en ennen tiennyt mitä rakkaus olikaan, ainoastaan kuvittelin rakastavani entistäni". Ehkä tuo ajattelutapa sopii joillekin, ja onhan siinä mukana tiettyä optimismia ja tulevaisuususkoa, mutta myös jotain hyytävää vähättelyä. Mutta miten voi kuvitella rakastavansa? Mistä sen ja oikean rakkauden sitten erottaa?

Olen taas eksynyt harhapoluille alkuperäisestä aiheesta, joka oli kai naistenpäivään liittyvä goovaaminen ja hellittely. Joka on ihan kivaa, mutta aiheuttaa minussa ristiriitaisia tunteita naistenpäivän historian huomioon ottaen, ja tuo mieleeni aina jostain alakulttuurilehdestä lukemani sarkastisen raportin "Nice Day"tms naistepäivän tapahtumasta, jossa oli tarjolla niin astrologiaa, dieettikarkkeja kuin meikkineuvontaakin.

Lukemattomimmillaan

Blogeissa kiertää vaihteeksi hauska meemi (siis sellainen jossa ei selvitetä minkä makuinen jäätelö olisi, jos olisi jäätelö, minulla on näköjään kompulsiivinen tarve avautua meemien pääasiallisesta pöljyydestä) jossa kysytään lukematta jääneitä klassikkoja. Tässäpä muutama:

1. Sinuhe
Hohhoijakkaa. Huaah. Krooh. Nuoren miehen eksistentiaalikriisillä ja misogynialla höystetty odysseija. Näitähän on nähty, pyramideilla ja ilman. Otin Sinuhen joskus matkalukemiseksi (otan yleensä matkoille kirjoja, joita en saisi muutoin luettua) mutta luovutin parinsadan sivun jälkeen ja aloin selailla innokkaasti hotellin vessan italiankielisiä käyttöohjeita. Tykkään joistain Waltarin kirjoista kovastikin, Palmut saavat kiemurtelemaan naurusta ja Suuri illusioni sekä hurmaantumaan että hymähtelemään, lukiossa enemmän ensimmäistä, nykyään jälkimmäistä.

2. Taru sormusten herrasta
Yläasteella parhaat kaverini olivat lukeneet Tarun ja hehkuttivat sitä välkästä toiseen. Tunsin oloni ulkopuoliseksi, etenkin kun kävimme kirjeenvaihtoa haltiakielellä, jota en ikinä oppinut kunnolla, mutta yrityksistä huolimatta en jaksanut monimutkaisia Keskimaa-kommervenkkeja ja sukusaagoja. Hobitin luin aikuisiällä, se oli ihan hauska mutta ei jättänyt paljoakaan muistijälkiä. Korvasin ammoaukon tarusivistyksessä katsomalla L:n kanssa Taru-trilogian, joka oli osin mielenkiintoinen ja tietysti visuaalisesti häikäisevä, mutta ne tuntikausien taistelut (kirjoitin ensin NAISTELUT) saivat minut kiemurtelemaan ja haukottelemaan.

3. Henri Amielin Uneksijan päiväkirja
Lainasin tämän 12-vuotiaana Porvoon kirjastosta, jonne se piti oikein tilata Helsingistä. Syynä kiinnostukseen oli Maria Gripen Varjo-sarja, jossa elämästävieraantunut, homoksi itseään luuleva viulistipoika hehkutti Uneksijaa. Kirja oli liian vaikeatajuinen tai hidastempoinen varhaisteini-ikäiselle mielelleni. Sama taisi muuten koskea Tennysonin runoja, en lämmennyt niistä ikinä, vaikka punatukkainen tyttökirja-idolini lukikin niitä ääneen itkuraitojen katveessa.

4. Oblomov
L otti Oblomovin matkalukemiseksi Wieniin ja hohotti koko lentomatkan niin, että odotin kärsimättömästi omaa lukuvuoroani. Kun pääsin kirjaan käsiksi, en sen kiistattomasta komiikasta huolimatta jaksanut raskassoutuisuutta. Oblomov makaa vielä sadannella sivulla sängyssään ja vatkaa mennäkö vappujuhliin vai ei. Tiedän sen olevan koko kirjan clou, tuon hituroinnin ja suunnattoman velttouden, mutta taidan olla liian levoton lukemaan sängyssälojumisesta.

5. Seitsemän veljestä
Tämä on oikeasti noloa, tiedän vielä hyvin että seven bros ei ole tylsä eikä tippaakaan korkealentoinen. Ongelma on ehkä siinä, että minulla sattuu olemaan kirjasta hyvin vanha painos, jonka teksti on haalistunut lähes lukukelvottomaksi ja sitä rataa, seli seli.

6. Alastalon salissa
Kuulin joskus, että SKS valitsi vuoden kirjaksi aina uudelleen Pohjantähden, kunnes havaittiin myös kansan lämpiävän Pohjantähdelle. Niin ollen vuoden kirjaksi alettiin valita Alastalon salissa, jonka ymmärtääkseni vain harva on jaksanut kahlata läpi. Kirjassa on oletettavasti jotain samaa kuin Oblomovissa, siinä valitaan oikeaa piippua juhliin usean kymmenen sivun verran.

7. Soita minulle, Helena.
Tämän viihdekirjan kesken jättämistä ei varmaankaan tarvitse hävetä. Luin Helenaa teininä mummolassa (yritin turhaan etsiä seksikohtauksia) ja kipristelin naurusta ja ärtymyksestä kaunisrintaista, hyveellistä, suloista ja marttyyrinkruunuaan nöyrästi kantavaa sankaritarta kohtaan. Muistan lähimmäs seksikohtausta päässeen lauseen kirjan loppupuolelta: "Ja...Jari, sinun sylissäsi minussa on herännyt uusi elämä."

Alokaasia

Ostin ensimmäisellä palkallani (osalla siitä) Alokaasian. Olen pitkään himoinnut alokaasiaa sekoittaen sen aasinkorvaan. Ystävältä saatu aasis on myös hieno, hienovaraisemmalla tavalla kuin alokaasia, joka muistuttaa hämmentävästi maalausta tai kuvitusta, ihmisen luomusta. On hassua, miten asiat kokee jotenkin ihmiskeskeisestä vinkkelistä, voi esimerkiksi ajatella, että joku kasvi tai luonnonmuodostelma on niin hieno ja pedantti ja matemaattinen, että sen täytyy olla lähtöisin jonkun ihmisen aivoista, silti tietäen, että luonto on nerokkain matemaatikko ja että taiteilijat ovat ammentaneet luonnonmuodoista, ei päinvastoin. Pussikaljaromaanissa on mainio kohta, jossa minäkertoja kuvailee jonkun kanssakaljoittelijan kotona olevaa turkoosikivimötikkää tunnistettavalla tavalla. "Noin räikeä väri olisi ihmisen tekemänä jotain tosi törkeää, luonnolta sen ikäänkuin sallii." (tuo oli vapaata muisteloa, oikeasti Rimminen asetti sanansa paljon osuvammin). Vähän sama, kuin että nähdessään auringonlaskun tajuaa, että tuota ei ikinä voisi maalata sellaisenaan, kaikki pitäisivät sitä liioiteltuna ja siten falskina.

Olen laittanut hakemuksen Hyötykasviyhdistyksen viljelyspalsta-alueelle. Espoonperukan savierämaa saa jäädä, kuljetan sieltä mukanani vain entisistä sängyistämme tehdyn puutarhavälinelaatikon. Asumme varmasti vielä seuraavan kesän täällä puutarhakaupunginosassa, mutta koska en ole missään vaiheessa leimaantuntut Espooseen, koen paljon loogisemmaksi käydä kuokkimassa rakkaassa Stadissa. Sitä paitsi äiti, jolla on selkeä puutarhointivaje, jakaa stadipalstan kanssani. Mikäli sen saaminen siis onnistuu. Ilahduin tänään tajutessani, että parvekkeelle ei ensi kesänä tarvitse laittaa niitä halvimpia samettikukkia (parvekelaatikoita on rivissä viisi, siksi talousnäkökulma, laatikot edustavat sellaista somisteosuutta partsilla, hienostuneempi viljely esiintyy ruukuissa) vaan voin investoida peräti johonkin päheään roikkokasviin. Ja omaa krassia väliin, viime syksyn siemenet kuivasin ja säilöin todettuani, ettei kukaan syö krassinsiemen-kapriksia, niin ihanalta kuin idea niitä toissa syksynä tehdessä kuulostikin. Seuraava kesä on siis viimeinen parvekekesä, ellei nyt asunnonetsinnässä käy jotain tajutonta onnenpotkua, mitä kyllä epäilen, kantakaupungissa näyttäisi olevan suhteellisen mahdotonta yhdistää ennen-sotia-taloa ja partsia, ellei sitten ole miljonääri.

Kohentunut taloudellinen tilanne on aiheuttanut minussa iloa ja turvallisuudentunnetta, josta olen kuitenkin myös kurittanut itseäni. Olen pohtinut omia hyvän aineellisen elämän kriteerejäni ja huomannut niiden olevan aika korkeat. Iso ja valoisa asunto vanhassa talossa, antiikkia, luomua, reilua kauppaa, matkustelua. Toisaalta nuo kaikki voi tehdä myös kohtuudella, paitsi ensimmäistä ja isointa, aargh. Koti on minulle tärkeä paikka, on aina ollut. Olen myös aina ollut suotuisten sattumien ansiosta todella onnekas asuntoasioissa, asuin erottuani monta vuotta yksin isossa, valon läpäisemässä kaksiossa valtamerilaivatalossa, nyt merinäköalalla ja parvekkeella ja kehtaamattoman monella neliöllä varustetussa Riviera-kerrostalossa. Olen siis tottunut siivottoman hyvälle. Tilasta olen toki valmis tinkimään, paljonkin, mutta monesta muusta en. En ennensotia-rakennettuudesta, en kantakaupungista, en ruutuikkunoista (hitto, olen koko elämäni halunnut ruutuikkunoita enkä ole ikinä saanut, pakkohan sitä on jossain vaiheessa toteuttaa yksi hartaimmista toiveista, vaikka onkin tavallaan perseestä että hartaimmat toiveet liittyvät omistamiseen).

Mutta olipa ihanaa kävellä tänään töistä toisessa kädessä alokaasia-paketti ja toisessa kädessä nippu iiriksiä valmistuneelle pariskunnalle.

Leipää, ruusuja, aurinkoja ja vapautta

eli uudelleenrakastumisen huumaa. Olen löytänyt taas, ITunesin suosiolla avustuksella vanhan rakkauteni Ultra Bran. Kuuntelin UB:ta parikymppisenä suorastaan kompulsiivisesti, jo silloin kun sen nimi oli Kerkko Koskinen Ensemble. Porvoonystävän veli lauloi UB:ssa, myöhemmin tutustuin vähäsen Anniin ja muutenkin bändi tuntui koostuvan itseä vähän vanhemmista, ihailtavista ja esikuvallisista kuvitteellisista ystävistä. Satuin vasemmistopiireissä pyöriessäni bändin ihan ensimmäiselle keikalle, muistaakseni Aleksi Bardyn vaalibileisiin ja huumaannuin heti siitä kommarisaundista ja LAADUKKUUDESTA, siihen aikaan aktivistiskenessä kuunneltiin lähinnä punkkia, jota olen aina inhonnut.

Jossain vaiheessa laitoin Ultra Bran naftaliiniin, ehkä siksi että sen musiikki kuului niin tiettyyn elämänvaiheeseen. Joskus hyvienkin muistojen herääminen sattuu nostalgisella tavalla niin paljon, että musiikkimuistotunnekuohuja haluaa välttää. Nyt noista Body Shopin kookoshajuvedeltä tuoksuvista vuosista on kylliksi aikaa, kuunteleminen ei enää vihlaise samoin. Ehkä tuosta vihlonnasta johtuen jäti aikoinaan ostamatta UB:n viimeisen levyn, nyt pääsen perehtymään ensimmäisiä kertoja loistavaan "Lauluun Marsalkka Mannerheimista", jonka pelkkä nimen asettelu, itse laulun paatoksesta puhumattakaan, kutkuttaa Anna-Leena Härköstä lainaten "kommunistin sydäntäni", joka määre ei viittaa poliittiseen vakaumukseen vaan siihen, että on aina aivan liekeissä kun kuulee korkealta ja kovaa laulettua svengausta.

Aamulla herätessäni omituiseen krokotiili- ja sammakkopainajaiseen olin ihan että plääh maailma, antakaa mun nukkua. Ensimmäiset tunnit töissä vietin passiivis-aggressiivisen maanantaivitutuksen lamaamana, mutta kun kuulokkeista alkoi soida Villiviini, haaveet sohvatyynyistä vaihtuivat kaipuuseen heinäkuisille rautatieasemille ja hautausmaille. Vietän kyllä heinäkuun paitsi tuoreena rouvana myös kokonaan töissä, mutta voihan sitä haaveilla.

"Lähettäkää minulle kirjoja, jotka päättyvät hyvin" laukaisi liikutuksen, mikä on avokonttorissa vähän noloa ja kakoa, onneksi voin painaa pääni jättimäisen näytön taakse ja turauttaa vaivihkaa pitsinenäliinaani.

Lähettäkää minulle kirjoja
Jotka päättyvät hyvin
Joissa
siipirikko lentokone
Laskeutuu turvallisesti

Joissa
lääkäri hymyillen
Jättää leikkaussalin
Ja sokean lapsen
silmät
Avautuvat näkemään

Joissa sissi
vapautuu
Murhaajan, murhaajan jo tähdätessä
Joissa
kymmenen vuotta
Odotettu kirje
Vihdoin saapuu lintujen
mukana

Joissa ihmiset seisovat
Ja jonottavat
runoilijoitten kirjoja
Joissa rakastavaiset
tapaavat
Eikä kukaan menehdy, menehdy kaivaten
Leipää,
ruusuja, aurinkoa ja vapautta

Lähettäkää minulle
kirjoja
Jotka päättyvät hyvin
Sillä kerran
myös
Meidän tuskallinen, rohkea
Tarinamme päättyy
hyvin

Ruumiillisuudesta ja feministitaiteilijoista

Lueskelin tuossa äsken Tulvaa, jossa oli artikkeli nuorista naistaiteilijoista, jotka käsittelevät ruumiillisuutta teoksissaan. Jo klassikoksi muodostunut Heidi Romon Keittiö ja pukuhuone on aina etonut minua jotenkin ihan munaskuita (sarjoja) myöten. Nainen, joka on pukeutunut ruokaan, eww. Tämä etominen ei ole mitenkään negatiivissävytteistä, kuten on sanottu, postmodernin taiteen tarkoitus ei ole ainoastaan ylevöittää ja kohottaa, kuvata kaunista, vaan pikemminkin läväyttää katsojaa kartulla naamaan. Ruokanainen on kyllä nerokas teos, se muistuttaa kierosti Arcimboldoa ja kommentoi samaan aikaan niin kulutuskulttuuria, ruumiillisuutta kuin pornoakin. Käytännön maamies minussa ahdistuu kuvista tosin lievästi; kai nuo kuvien safkat ovat edes dyykattuja, herrajumala, eihän kukaan niitä enää halua syödä sen jälkeen kun ne on kelmutettu hikisen ihon ja mummosukkisten väliin?

Toisen artikkelissa mainitun taiteilijan Marjaterttu Harrin sarja Todellisuus puree käsittelee taiteilijan omaa syömishäiriötä. Grafiikkaa teemoilla "Ruoka ei koskaan hylkää" ja sitä rataa. Punaista ja raadollista ja suorasukaista. En ole nähnyt kyseisen sarjan töitä, mutta huomasin suhtautuvani niihin jotenkin penseästi. Olen jo pitkään ollut havaitsevinani tiettyä oman syömishäiriöhistorian (tai nykyisyyden) ryöstöviljelyä suomalaisten nuorten naistaiteilijoiden töissä. Tavallaan oudoksun omaa reaktiotani, pidänhän taiteesta joka ammentaa omista kokemuksista, olenhan feministi ja pidän ilmiöiden politisoinnista. Noissa neuroositarinoissa on vaan jotain iholletunkevan intiimiä, ja toisaalta näen että monista töistä puuttuu se kaipaamani politisointi. Taiteilija kuvaa käpertymistään ruoan tai syömättömyyden ympärille, mutta ei useinkaan etsi syitä siihen. Tai jos etsiikin, homma menee tosi banaaliksi Barbie-nukke vs aito nainen-läpäksi.

Salla Tykkä on käsitellyt teoksissaan omaa anoreksiaansa verhotummin, eläen asian ylitse. Nähdäkseni oman ruumiin käyttö kuvissa mallina on ollut jonkinlaista terapiaa, rohkeuden kautta vapauttavaa. Valokuvaamalla itseäni sain tyydytyksen tunteen ja varmuuden omasta ruumiistani. Muille halusin lavastetuilla kuvillani yksinkertaistetusti sanoa, etteivät mainoskuvakulttuurin tarjoamat kuvat olleet totta, eivätkä ne luoneet terveitä esikuvia. sanoo Tykkä itse. Ehkäpä voimauttava valokuva on tuosta yksi variaatio? Opinnäytetyötä tehdessäni sivusin myös Maailman ihanin tyttö-projektia (eikö tuo etusivun kuva ole jotain ihan sydäntäsärkevän kaunista), jossa oli kuvattu lastenkotityttöjä oman elämänsä sankareina. Kuulemma voimauttavaa valokuvaa käytetään terapeuttisena metodina laajemminkin, esimerkiksi juuri toipuvien syömishäiriöisten hoidossa.

Miksi sulan voimauttavalle valokuvalle, mutta penseilen aikuisten naistaiteilijoiden ruumiillisuuspohdintojen edessä? En osaa sanoa. Ehkä olen vatuloinut kyseistä asiaa omakohtaisesti liikaa, ruoka- ja ruumissuhteen pohdinta tasolla "nyyh, ruoka on meitsin ainoa kaiffari" tuntuu jotenkin hirveältä yksinkertaistamiselta.

Olen ollut viime aikoina jotenkin henkilökohtaisessa kriisissä feminismin kanssa. En siis oman feminismini, vaan feminismien kirjon. Ennen kuin liityin Valtakunnanfeministien sähköpostilistalle, en tajunnutkaan kuinka linnanneitoja monet k.o. instanssin feministeiksi itseään kutsuvat naiset ovat. Lisää liksaa-läppä ällöttää minua näinä maailmanaikoina todella paljon, vähemmän liksaa KAIKILLE olisi paljon olennaisempaa ja suorastaan välttämätöntä jo tulevaisuuden sukupolvien hengissäpysymisen kannalta. Oman vasemmistolais-humanistis-ekologisen maailmankatsomukseni nojalla, jossa seksismi on vain yksi epätasa-arvon muodoista, on hämmentävää nähdä, kuinka kapea-alaisesti monet feministit ajattelevat. Lumis tokaisi joskus hyvin, että "tavallaanhan feminismi on pelkkää omien etujen ajamista", ja niin se tuntuu monelle olevankin. Vaaditaan palkkatasa-arvoa ja tuskitellaan lasikattoa, mutta ei puhuta globaalilla tasolla tai edes huomata sosiaalisia pointteja. Itselleni kulminaatiopiste oli lukea erään vanhemman naisasianaisen kannanotto "syömishäiriöt ovat typerien ja kouluttamattomien tyttöjen ongelma", tämän jälkeen erosin vaivihkaa listalta, koska en jaksa sähköpostin välillä tapahtuvaa kädenvääntöä, osallistuin sellaisiin nuorempana ihan liikaa.

No, se emansipaatiosta tällä kertaa, menen ripustamaan pyykkejä.

Ajatukset unissa

Olen ollut tämän viikon niin väsynyt. Nukun kahdeksan tunnin yöunia ja haaveilen silti jatkuvasti täkinmutkasta ja kainaloon rutistettavasta pötkylätyynystä, sekä siitä oudosta maailmasta joka aukeaa heti kun ummistan silmät. Enää en lue tunteja ja valvota miestä, nyt olen se joka murisee valosta ja nukahtaa jopa kovaksi topatulle Jugend-sohvalle. Tiedän nyt, että uni on säälimätön ulosottomies, on turha kuvitella pärjäävänsä viikkoa viiden tunnin yöunilla ilman, että yölasku erääntyy ja kasvaa vielä korkoa, kuten laskuilla on tapana.

Mietin väsyneeseen ruumiiseen liitettävää määrettä lyijynraskas. Jäseneni eivät ole lyijynraskaita, vaan päin vastoin, jotenkin leijuvia ja rajoiltaan epämääräisiä, jatkuvasti nautinnon kynnyksellä. Syy, miksi olen täysin addiktoitunut torkkuherätykseen, on juuri se ruumiin ihana unihöttö, johon saa sukeltaa vielä tunniksi-puoleksi tunniksi-viideksi minuutiksi. Samaa nautinnonsukuista irtonaisuutta ruumiissa on vesijuoksun, saunan, kylvyn ja seksin jälkeen.

Uneliaana sitä jotenkin elää puoliksi unimaailmassa. Muistelen vanhoja uniani, haluan jotenkin vangita, taltioida ne. Mielessäni on vuosia ollut näky öisestä metsäaukiosta, jossa on vanhanaikainen, jykevä kirjoituspöytä, sen päällä maitolasikupuinen pöytälamppu, joka sulkee pöydän ja aukion keltaiseen valokehään. Ja se kadulta nähty valtava, aitojen kynttilöiden koristama joulukuusi Empire-talon kaariportaiden välissä, ruutuikkunan kehystämänä. Ja ne eri kokoiset, kultaiset ja hunajaiset kissat Puu-Käpylässä saattamassa minua kotiin.

Ihmisiä

Kuulen, että entisellä miehellä on perhesurua. Kerään rohkeutta soittaa, mietin kaikkia mahdollisia vääriä sanoja. Erostamme on kohta yhdeksän vuotta, emmekä silloinkaan oikein puhuneet kipeistä asioista. Entinen ei itkenyt sen viiden vuoden aikana kuin pari kertaa, joista ensimmäinen tapahtui, kun ahdistelin häntä joulusuunnitelmista.

Kuulen myös, että läheiseksi käynyt ihminen ei osaa rakastua eikä muutenkaan tunne hirveän paljoa mitään. Yritän vedota ja esittää päinvastaisia esimerkkejä, turhaan, ystävä pysyy jyrkkänä. Uskoutumisen jälkeen näen ystävän iloisuuden ja sosiaalisuuden toiselta kantilta, puolustusreaktiona. Tunnistan tavan, avoimen ihmisen tyylin sulkeutua. Vaikka toisen läheisen töykeys loukkaa, on se helpommin tartuttavaa, tajuttavampaa. Jurosta angsti näkyy, iloisesta höpöttäjästä ei, ainakaan ellei halua nähdä. Menin itsekin iloinen höpöttäjä-moodiin kun olin surullinen, pelkäsin näyttää heikkouteni jopa ystävilleni, joka tuntuu nyt ihan käsittämättömältä. Toisaalta iloinen höpöttäjä hoitaa seurassa itseään vähän kuin kipeänä kehräävä kissa, tekoiloisuus voi joskus oikeasti muuttua aidoksi.

Koen tarvetta jotenkin auttaa tätä ystävää ja häneen liittyvää toista ihmistä. En kuitenkaan oikein tiedä miten, sähköpostin lähettäminen tuntuu jotenkin päällekäyvältä ja tungettelevalta. Itse uskon suorastaan fanaattisesti kaiken selvittämiseen ja puimiseen, mutta en voi vaatia muilta samaa. Miten olla hiljaa läsnä ja apuna, tarjoilematta röyhkeästi omia ideoitaan, etenkin kun ideat ovat aika mullistavia? Uskon siihen, että kauempaa näkee joskus paremmin, mutta uskon myös itsemääräämisoikeuteen. Ihmisiä ei saa auttaa väkisin, vai saako?

Kukkia

Lauantaina oli L:n siskon juhlat meillä. Emäntä, eli minä, sain ainakin kuusi tulppaanikimppua, liljoja, ruukkuruusun ja maailmasta hienoimman sidotun kimpun. Kun valmistuin, pyysin äidiltä "sidottua kimppua, sellaista kallista", jonka laista olen aina halunnut mutten koskaan saanut. Valmistujaisissa kimppuja tuli kuitenkin niin paljon, että sidottu kimppu jäi odottamaan x-ajankohtaa. Nyt saamani kimppu on ainakin piirakkavuoan kokoinen, koostuu punavalkeista ruusuista, ohdakemaisista jutuista, laakerinlehdistä ja harmaasta lonkerojäkälästä. Se on ihana. Jotkut eivät pidä leikkokukista, koska ne aina kuolevat kumminkin. Minua kasvin kuihtumisprosessin seuraaminen ei ahdista (paitsi jos kukat ovat imeskelleet kaikki vetensä ja näivettyvät kuivana, se raastaa) vaan päin vastoin kiinnostaa. Etenkin tulppaanit käyvät läpi hienoja aukirevähtämis- ja irvistysvaiheita ennen lehtien tippumista. Ja niiden tuoksukin voimistuu. Sen sijaan esimerkiksi hyasinttien tuoksu muuttuu hurmaavasta tukahduttavaksi ja selkeästi kuoloa ennustavaksi.

Olin kerran perhospuutarhassa Tikkurilassa. Siellä oli tropiikin lämpötila (jonka jälkeen ulkona vallitseva 30 asteen helle tuntui suloisen viilakalta) ja isokokoisia, eksoottisia perhosia. Koska perhosten elinikä on lyhyt, lepatteli kasvihuoneessa myös repalesiipisiä ja haalistuneita, pahastikin kärsineitä perhosia, kasvien lehdillä näki kuolleita, harmaaksi muuttuneita siivekkäitä. Kuten Suomessa asiaan kuuluu, oli joku lapsiperhe ehtinyt imailla verkkomelonin nenäänsä moisesta brutaaliudesta, joka saattaa järkyttää kasvavaa nuorisoa. Perhospuutarhan pitäjä oli vastannut kuoleman kuuluvan aitoon tropiikkiin osana kiertokulkua. Mistä tuleekin mieleeni se, että kuulemma jenkeissä ei saa laittaa supermarketin lihatiskille possun tai lemmun kuvia markkeeraamaan lihalaatua, voi nimittäin tulla kuluttajalle itku kurkkuun tajutessaan syövänsä päivittäin söpöjä röhköttäjiä. Eilen, bloggaajien kudontatapaamisessa (jossa en kutonut vaan kirjailin sametinpalasta) oli puhetta Our daily bread-dokumentista, jonka jälkeen kuulemma alkaa tarkastella syömistä täysin uudesta vinkkelistä. Harmi vain, että yleensä valistukselliset dokumentit tavoittavat ne ihmiset, jotka jo valmiiksi veggieilevät ja kierrättävät ja suosivat lähiruokaa. Vaikka eipä pieni hengennostatus tee pahaa, esimerkiksi itse ostelen surutta (tai no, en surutta mutta ostelen) pahoja lentotomaatteja, jotka on poimittu halpatyövoimalla. Mutta minkäs teet, en ainakaan vielä ole bongannut Espoosta luomutomaatteja talvella, ja tomaatit ovat ehkä olennaisin osa ruokavaliotani (fetan ja aiemmin pastan ohella, turha tässä teeskennellä jotain puritaania, joka elää pelkällä tomaattikeitolla). Tämänkin takia odotan muuttoa Helsinkiin, oikeastaan sijoittumiskriteerinä voisi pitää kävelymatkaa johonkin halliin tai torille.

Manasin Espoon ja joukkoliikenteen keskinäistä suhdetta eilen, kun tuskastuttavan vapaaehtoistyö-kuumotuspuhelun takia missasin reittioppaan arpoman välineen ompelukerhoon. Lopulta matkustin yhteensä vissiin kuudella bussilla ja matkaankin meni nöpäkät pari tuntia. Ompelukerhon rauhallisenintensiivinen ilmapiiri, rakkaus- ja aikakeskustelut sekä megalomaaninen laskiaispulla taltuttivat bussiturhauman heti miten. Kiitos osanottajille ja erikoisesti kokoonkutsujalle, oli taas niin mukavaa!

Menin (tulin) tänään ratikalla töihin. Olipa kivaa. Rakastan ratikoita. Takanani oli spurgu, joka jutteli toiselle spurgulle, että "vaikka mä nyt dokaankin, mä en hetkeäkään epäile ettenkö mä saisi opiskeltua. Mä aion käydä lukion ja sitten yliopiston maisteriksi, siis tohtoriksi saakka". Virnuilin itsekseni että "joo niin varmaan, pääaineena puistokemia vissiin", mutta sitten häpesin ajatuksiani. Mitä pahaa siinä on, että kännikala uskoi vielä saavuttavansa tohtorinhatun?

Kiireestä

Olen aina suhtautunut varauksellisesti toivomukseen siitä, että vuorokaudessa olisi lisää tunteja. Tai no, okei, olen aina irvistellyt sitä ääneen toivoville ihmisille heidän menestyjänselkänsä takana. On eri asia toivoa lisää aikaa kuin meltota siitä joka foorumilla. Samat ihmiset muuten usein viljelevät sanontaa "heittäydyn sataprosenttisesti kaikkeen". Tekisi mieli sanoa niille tuosta tuntitoiveesta, että opetelkaa nyt daiut vähän ajankäyttöä, ja kysäistä vielä siitä sataprosenttisuudesta, että koskeeko se myös vessansiivousta, avioseksiä ja excel-taulukoita. Ehkä koskee, mistäs minä tiedän. Olen siis itse usein aika huono ajankäyttäjä, mutta en kyllä kiillota sillä kilpeäni, vaan pikemminkin yritän järjestää niin, että aikatauluongelmia tulisi mahdollisimman vähän. Siis noin teoriassa, heh.

Oma viikkoni on ollut ehkä tähänastisen elämäni kiireisin. Päivätyön lisäksi olen hoitanut pariakin eri vapaaehtoisprojektia, ja alan olla jo aika puhki. Osastopalaverin (minä osastopalaverissa, kipeetä!!) jälkeen nautittu skumppa aiheutti terävän päänsäryn, jatkuvasti viestejä ja puheluita suoltava puhelin tekisi mieli vaientaa voimakeinoin. Stressi aiheuttaa minulle vielä sellaista ärsyttävää varmistusmaniaa, en osaa jaotella asioiden tärkeyttä vaan metsästän hulluna jotain turhanaikuista puhelua tai meiliä.

Ääh, oikeasti tekisi mieli pohdiskella tuota kiire-asiaa nyt vähän enemmänkin, mutta en ehdi. Kohta lähden onneksi viettämään LAATUAIKAA kuten menevän dinkun kuuluukin. Tarvitsen kyllä viikossa vähintään yhden päivän, jolloin voin maata sängyssä ja lukea Hesaria vaikka koko päivän, torkahtaa vaikka aina välillä ja tahria lakanat appelsiinien mehulla.

Stressiuni

Haluatteko kuulla uneni? No kerron sen kuitenkin: (olen koko viime viikon nähnyt toistuvia unia siitä, että olen taas lukiossa ja joku matikankurssi on suorittamatta)

Unessa kuulen, että lukion liikuntatuntien pakollinen uimatunti on jäänyt suorittamatta. Tämän takia kaikki tähänastiset saavutukseni, opinnot, työpaikat ja sen sellaiset uhataan peruuttaa. Suorittaakseni uimatunnin minun on pakko löytää uimalippu. Etsin uimalippua Helsingin keskustassa ja Vanhan edessä huomaan olevani pelkässä yöpaidassa liikkeellä. Yöpaita on se jo tosimaailmassa räteiksi päätynyt viininpunainen vanhanaikainen rusettiyöpaita, joka on unessa revennyt edestä, tahrainen ja vielä väärin päin. Yritän naamioida yöpaitaa hippimekoksi, mutta en voi olla ajattelematta kuinka oudolta hippimekkokin näyttää helmikuussa. Jossain vaiheessa, yrittäessäni vaivihkaa kääntää yöpaitaa oikein päin, katson itseäni näyteikkunasta ja huomaan vasemman rintani muuttuneen tumman liilaksi. Yritän hangata väriä pois, mutta se on tulehdusta eikä puhdistu. Samaan aikaan tajuan, että olen lintsannut vahingossa töistä ja saan varmasti nyt potkut.

Sitten kuulen, että tärkeä, elämäni pelastava uimalippu on Porvoossa. Ajan Porvooseen autolla pitkin lumista vuoristotietä, meinaan jatkuvasti livetä. Auto on korkea ja hutera. Porvoossa haahuilen ensin uimahallissa, josta en löydä mitään. Parkkipaikalla meinaan luovuttaa, mutta sitten tajuan, että uimalippu on tietenkin lapsuudenkodissani. Kävelen metsän läpi vanhaan kotiini, johon on rakennettu toinen kerros ja lisäsiipiä. Kodissani asuu iso, uskovainen perhe, joka antaa minun etsiä lippua mutta on samalla täysin pihalla. He eivät tajua epätoivoista vitsailuani, vaan esittelevät minulle lemmikkieläimiään, joilla on pitsivaatteita päällä. Kuulen perheen isän harrastavan eläimenpitsivaatteiden tekoa, ja ihastelen kiusaantuneena kissaa sanomalla "no sepäs on tuiman näköinen". Samalla tajuan, että kaikki lemmikit ovat täytettyjä, kultainen noutaja, kissat ja marsut. Tajuan, että nyt on päästävä pois, homma menee niin sairaaksi. Onneksi tosielämän puhelin soi, langan päässä on rakas Nassu, joka kutsuu kylään.

Nassulla söin heinäsirkkoja.

Imaami pyörtyi

Ja päätyi uunivuokaan ja sitä mukaa suuhumme. Kevyttä mutta ravitsevaa ja vielä helppoa, vaikka helppous on ruuassa oikeastaan sivuseikka, etenkin lauantaisin. Munakoiso on ihana kasvis, ikään kuin kesäkurpitsan advanced-versio, varustettuna paremmalla maulla ja miellyttävämmällä ulkonäöllä. Vaikkei kesäkurpissakaan nyt mitään vikaa ole, mutta liila on veggiessä paljon coolimpaa kuin vihreä.

Eilen, ollessani töissä, koin taas sen huimaavan tunteen, onnellisen hetken. Taitoin esitettä ja tsiigailin sivusilmällä ITunesin tarjontaa, jonka olin jo aikasemmin pintapuolisesti kartoittanut. Löysin tarkemman etsinnän avulla TYÖVÄENLAULUJA. Hallelujaa, istun tekemässä unelmatyötäni ja kuuntelen kuulokkeilla, kun Kristiina Halkola laulaa että jos rakastat liikaa kirjoja! Oikeasti, vaikka olen todennut työni aika stressaavaksi, olen kuitenkin elänyt viimeisen viikon leijailevassa happiness-tilassa, hymyillyt jatkuvasti ilman syytä, säteillyt vähän kaikille, nauranut pienimmästäkin syystä ja maistellut eri versioita niistä kymmenistä eri kahvivaihtoehdoista, joita automaatissa on. Tiedän kyllä, että tämä tunne tulee tasaantumaan, tulen manaamaan monotonisuutta ja feissaamaan itseäni uravalinnastani ja sitärataa, mutta yritän kerrankin nauttia hetkestä ja olla maalaamatta tulevaisuuspiruja seinille. En oikein tiedä, mistä olen tulevaisuuteen äärimmäisen varauksellisesti suhtautuvan asenteeni perinyt, mutta pyrin aina kartoittamaan huonoimman vaihtoehdon ja varautumaan siihen. Viimeksi tänään, kun keskustelimme L:n kanssa tulevasta asumistilanteesta väläyttelin jatkuvasti "jos se nyt ylipäätään onnistuu"-skenaarioita, kunnes L huomautti että joo, voidaanhan me jäädä autonkin alle huomenna, eikä sitäkään nyt tässä vaiheessa kannata ottaa suunnitelmissa lukuun. Eli, että ei kannata aina varautua siihen pahimpaan vaihtoehtoon!

Olen miettinyt tykönäni, sekä myös analysoinut Lumiksen kanssa tätä tulevaisuuteen suhtautmista. Sitä tulee helposti ajateltua, että jos ei mitään odota, ei petykään. Ja jos että varautuu pahimpaan, se pahin ei lyö aivan niin pahasti kartulla naamaan kuin mitä muuten. En kuitenkaan oikein tiedä, onko huonoimpaan mahdollisuuteen asennoituminen se oikea ratkaisu? Mitä sitä sitten menettää, jos odottaa jotain asiaa innolla, vaikka sitten pettyisikin? Olen itse kokenut viime vuonna paljon pettymyksiä, mutta toisaalta kukaan ei jälkeenpäinkään voi ottaa minulta pois sitä iloista odotusta, joka edelsi pettymyksentunnetta. Näin jälkeenpäin tajuan myös sen, kuinka paljon revin paitaani ihan turhastakin. Ei ole mitenkään jokapäiväistä, että ihminen heti valmistuttuaan työllistyisi unelmapaikkaansa. Näen myös, että nöyrtyminen teki minulle hyvää. Suotuisten olosuhteiden takia en ole joutunut opiskeluaikana tekemään nk paskaduunia kuin keikka- ja pätkäluontoisesti, ja se ehkä tuuditti minut illuusioon absoluuttisesti ansaitusta oman alan työstä. Jouduin kuitenkin elättämään itseäni viime vuoden aikana myös semipaskaduuneilla, sellaisilla joissa tavallaan viihdyin, mutta jotka eivät vastanneet odotuksiani ja aiheuttivat minulle sen takia henkilökohtaisia huonoudentuneita. Nuo huonoudentunteet olivat, näin jälkeenpäin ajatellen myös osaksi tarpeellisia. Mutta myös tosi vihlovia, en ikinä unohda sitä, kun seisoin Kauklahden seisakkeella itkien omaa TARPEETTOMUUTTANI, käytyäni työhaastattelussa vaikka vihasin tarjottua työtä sydämestäni, tuijottaen kaamoksessa siintäviä tyhjiä asuntomessutaloja. Kunpa tämän päivän Lupiini olisi silittänyt sen Lupiinin poskea ja kertonut, että kyllä se kuule vielä onnistuu! L, ihana L, jaksoi aina sanoa minulle, että se on vain ajan kysymys, kun se oma paikka löytyy. Ja L oli oikeassa.


Asumisesta sen verran, että tämä väliaikseksi jatkuvasti tiedetty asumismuoto luonnonkauniissa Tapiolassa on saanut selkeän loppuetappinsa vuoden lopussa tulevan putkiremontin muodossa. Se on helpotus. Muuttaessamme tänne olin aika ahdistunut Torkkelinmäki-näköalan ja ratikoiden kirskunnan menetyksestä, mutta toisaalta sopeuduin myös vähän luonnonläheisempään yhteisöön hyvin. Nautin tosi paljon parvekkeen suomista mahdollisuuksista, merinäköalasta ja valkovuokonpoimintatilaisuudesta. Ja noloa kyllä, nautin myös markettimahdollisuudesta (tämä on oikeasti todella noloa), mutta kun on elänyt monta vuotta kantakaupungin paskimman lähikaupan vieressä, alkaa arvostaa isoa osuuskauppaa, josta saa paitsi savutofua, myös bonusta. Mutta se oli ohimenevää viehtymystä joka perustui siihen, että on elänyt nuoruutensa niin marginaalissa ja aktivistina, että kaikki taviksuuteen viittaava saa jotain outoa kiehtovaa sädekehää. Sädekehä on kuitenkin rapissut pahasti, koen, että markettitodellisuus on nyt koettu ja tylsäksi havaittu, ja nyt pitää muuttaa takaisin ratikan varrelle. Vielä yhden kesän haluaisin vielä asua täällä, koska tiukkaan vaatimuslistaamme ei valitettavasti kuulu parveke. Jos haluaa asua Jugend-talossa mieluiten erkkerin kera, ei saa rutista liikoja.

Hääpukukangas on ostettu. Taftia, pitsiä ja tylliä, aah. Ostin kirpparilta halvat varakengät(kultaiset), mikäli mustat fetissit alkavat puristaa. Vanhaa ja uutta löytyy, sinistä ei mitenkään, en osaa pukeutua siniseen, vaikka se onkin oikeassa ympäristössään oikein kiva väri. Muukin puuha on kai aika hyvässä mallissa. Kukkaseppeleen teko pitää diilata jossain vaiheessa, se on ehkä tärkein osa koko hääkostyymiani. En ole kyllä missään vaiheessa varsinaisesti stressannut asiasta, kun ei-niin-usein-tavattavat tutut kysyvät että "no stressaako" alan selvittää niille monisanaisesti elämäntilannettani kunnes tajuan, että joo, häitähän ne meinaa. Ei kyllä tule mitään kauheita stressinaiheita mieleen, kunhan on ruokaa, viinaketta ja musiikkia, eiköhän siitä kivat juhlat synny, uskoisin. Ja loppuillasta työväenlauluja, tosin sitä ennen pitää huolehtia että kaikkein sinisin osa suvusta on poistunut.

Aamumörri

Olin ehtinyt unohtaa, kuinka rasittava Helsingin aamuruuhka on. Kun kävin Espoossa töissä, sain istua yksin joukkoliikennevälineissä, mikä on tietysti globaalisti ajatellen hanurista mutta sisälsi ihan henkilökohtaisella tasolla aika miellyttäviä elementtejä. Kuten rauhan ja hiljaisuuden. Missasin liukkauden ja revähtäneen takareiden (viikonloppuonnettomuus) takia työbussini, mikä nyt ei sinällään ole katastrofi, koska minulla on ekaa kertaa elämässäni liukuva työaika, mutta bussipysäkeillä seisominen siperiapakkasissa ei varsinaisesti paranna aamuäreyttäni.

En halua ensimmäiseksi aamulla lukea uutisia, vaan uppoutua mahdollisimman syvälle johonkin kirjaan. Koska herään viime tipassa, matkalla pitäisi ehtiä myös ehostaa ilman erityisen huomion herättämistä. Viereen änkevät kanssaihmiset ja joka paikasta vyöryvät ilmaisjakelulehdet kiristävät aamuherkkää hermoa. Ja ne hemmetin touhottajat! Jengi juoksee paniikissa metroon, vouhottaen ja jättisalkuillaan muita tönien, vaikka metroaseman ikkunarakennelman heijastuksesta näkee aivan hyvin, ettei asemalla edes ole mitään metroa. Talvitamineiden raskauttamat, täysin hyödyttömät ja rengassilmäiset pyrähtelyt jaksavat aina jotenkin ärsyttää minua, lähtisitte pässit aikaisemmin! Turha kai mainitakaan, että harrastan itse ihan samoja paniikkisyöksähtelyjä joskus :) Olen aamuisin kyräilevä misantrooppi, mutta yleensä vain ensimmäiset puoli tuntia. Olen aina vältellyt kaikkia yhteisiä työ/koulumatka-juttuja juuri aamuäksyyteni takia. Ei yhtään kiinnosta jorista yhdentekeviä jonkun puolitutun kanssa, kun mieli askaroi vielä edellisyön unissa.

Mutta siis oikeasti olen tosi iloinen siitä, että pitää herätä aikaisin. Vielä kun oppisin nukkumaankin aikaisin. Vaikka olisin kuinka nuokku päivällä, virkistyn iltaa kohden ja alan puuhastella kaikkea hyödyllistä, eilenkin piti ruveta kiillottamaan kenkiä. Harkitsin myös hopeiden kiillottamista (!!) mutta siitä sentän luovuin.

Kuorossa ja sen jälkeen

Lauloimme tänään Keski-Euroopan matkan ohjelmistoa, matkan jolle minä en pääse. On luonnollisesti sääli missata tilaisuus laulaa Budapestin, Prahan ja Wienin keskiaikaisissa kirkoissa, mutta en kyllä valita. Ja onhan meillä kevätkonsertti kotikaupunkini keskiaikaisessa kirkossa, paikassa jossa en ole vielä ikinä käynyt ja joka herättää nostalgisia tunteita jo etukäteen, koska se muistuttaa kovasti Porvoon tuomiokirkkoa. Täysin epäuskonnollisena ihmisenä rakastan kirkkoja, aikansa arkkitehtitaidon komeita ilmentymiä. Värikkäänä siilautuva valo, holvit, kynttilänkäry, hartauden ja ajattomuuden tunne. Kun olimme äidin kanssa aikoinaan Pietarissa Iisakinkirkossa, kävin läpi hyvin vaikeaa ihmissuhdetilannetta (niitä harvoja elämässäni, oli se vaan traumaattista ja koomistakin, eh). En koko matkan aikana kyennyt oikein muuhun kuin vatkaamaan poikasutinoitani, mikä oli varmaankin äidin mielestä suhteellisen pitkästyttävää. Iisakinkirkossa opas kertoi, että ortodoksikirkoissa korkein kupoli edustaa Taivasta ja sieltä roikkuva kyyhkynen no... taivasta tai Jeesusta tai jotain. Ja että kuulemma kupolin alla seisominen rauhoittaa. Menin hetimiten kupolin alle seisoskelemaan, ja ainakin hetkellisesti tunsin jonkin sortin rauhaa sisälläni.

Kaikkien aikojen lempikirkkoni on Barceonan Sagrada Familia (how original). Siitä puuttuu ihan täydellisesti se kaavamaisuus ja konservatiivisuus, joka kymmenien eri Euroopan kirkkojen jälkeen alkaa melko lailla turruttaa. Sagrada Familian lasimaalauksetkin ovat ihan toista maata, puhumattakaan nyt niistä kaikista morbideista, kiveen veistetyistä yksityiskohdista. Ja sen ikuisesta keskeneräisyydestä ja niistä enganninlakupussin sisällöltä näyttävistä tornikoristeista.

Takaisin tähän päivään palatakseni, kävimme kuoron jälkeen vanhan ystäväni J:n kanssa yhdellä paikallisessa. J, kahden lapsen äiti, pääsee ulos melko lailla harvoin ja arvelin jo matkalla että nyt on jotain vähän tärkeämmänluontoista puhuttavaa. Kuten olikin, puhuimme J:n eroprosessista pitkään. Asia oli minulle uusi muttei millään muotoa yllätys, jotain sen suuntaista olin aavistellutkin. Kaksi hyvää tyyppiä joilla kaksi ihanaa lasta, mutta ei tulevaisuutta perheenä. Huomasin taas kerran, miten joskus kauempaa katsoessa näkee asiat paremmin. Kun viime viikolla tilitin lähipiirille omista keloistani, huomasin ainakin parin aavistelleen jotain sellaista tulevaksi. Nyt pääsin itse postuumin ennustajaeukon asemaan, vahvistamaan J:n oivalluksia. Puhuimme paljon siitäkin, miten omasta perheestä saatu malli vaikuttaa omiin parisuhteisiin. J on vahvan äidin kasvatti, äidin, joka uskoi aikansa voivansa torhistaa boheemin renttumiehen. Projekti kaatui omaan mahdottomuuteensa, mutta vasta, kun lapset olivat jo aika isoja. J on tavallaan toistanut samaa mallia.

Käsittelimme myös monogamiaa ja rakastumisen sattumanvaraisuutta. Ristipisto-ilmiö ei olekaan vain oman kaveripiirini vanha vitsi, sitä tapahtuu monissakin läheisissä skeneissä. Ja kun hommaan sotkeutuu vanha kaveruus ja lapsen kummius ja ystäväpariskunta-meiningit, on lopputuloksena viihderomaaniin sopivaa lemmensalaattia. Tuli taas todettua, kuinka vaikeaa polygamia on (tosin ei ole omaa kokemusta, osallistuin toteamiseen lähinnä niinkus teoriapohjalta). Yhteiset sopimukset alkavat usein rakoilla, ja niihin vetoaminen oman juoksuajan oikeuttamiseksi voi tuntua kohtuuttomalta. Eiväthän tunteet toimi sillä logiikalla, että "me sovittiin, kulta, että me saadaan käydä vieraissa, täähän oli sulle vielä vuosi sitten täysin ookoo." En siis tuomitse polyamorisuutta, kukin tyylillään, mutta siipensä siinä kyllä saattaa polttaa helpostikin.

Olen tehnyt äidin kanssa kasviremonttia. Ihanaa, kun on itseä käytännöllisempi äitee, itse olisin saanut hommaan tuhraantumaan kaksinkertaisen ajan. Columnea sai ansaitsemansa kokoisen ruukun, mystinen puuköynnös pätkittiin pienempiin osiin, peikonlehti pääsi nuutuneisuudesta eroon. Huonoja kasviuutisia tältä päivältä on lähinnä se, että kissa oli raadellut naamaliljani (Hakusi - naamalilja - ei vastaa yhtään sivua).

Sarjassamme "punaviinipäiset ruuhkaviestit"

Päätin tänään, hiilihydraattitietoisen (vain tietoisen, en ala ikinä kasvisyöjänä noudattaa sitä mielipuolista aalla-alkavaa, jossa vedetään laardia verisuonet tukkoon mutta vältellään leipää) dieetin TÄYSIN ANSAITUKSI lipsahdukseksi korkata L:n firmalahja-luomuviinin. Olen aivan käsittämättömän onnellinen työpaikasta. Siis oikeasti, en voi kuvailla sanoilla, kuinka mieletön PALAUTUS tämä on ollut itseluottamukselleni. Olen aina tiennyt olevani hyvä, mutta viime kuukausina uskoni omaan hyvyyteeni on saanut niin monta pahaa iskua, että aloin jo ihan tosissaan nähdä potentiaalisena uravaihtoehtona puhelinvaihteena olemisen. Ei siinä edes sinällään ollut mitään vikaa, olen pohjimmiltani aika mukava ihminen ja tykkään auttaa muita. Puhelinvaihteessa hanttiduunatessani koin hetkittäin ihan aitoja onnistumisen elämyksiäni, neuvoin ihmisiä ja sain heidät kenties suostuteltua valitsemaan joukkoliikenteen oman auton asemesta. Olen myös skarppi ja suht fiksu ja pystyn näpyttämään exceliin polttoainekulutusprosentteja luultavasti nopeammin kuin se, jota sairaslomasijaistin.

Mutta nyt, voi hallelujaa ja herranpieksut, oikeasti, minut on todetty hyväksi sillä alalla, josta viime keväänä valmistuin! Kun sain puhelun tulevasta työpaikastani, hillitsin itseni ja kirjasin muistiin ajan, jolloin allekirjoitan työsopimuksen. Sen jälkeen aloin itkeä ja nauraa ja soitin äidille. Tunne ja reaktio oli täsmälleen sama kun silloin 13 vuotta sitten, kun kuulin päässeeni Kallion lukiooon. Pitkäaikainen unelma, johon en uskaltanut uskoa, josta vältin pettymysten pelossa haaveilemasta, olikin yhtäkkiä totta! En kuuna kullanvalkeana voinut kuvitellakaan pääseväni siihen firmaan, johon oikeasti halusin! Hain samaan paikkaan viime syksynä, mutta en päässyt. En tiedä mikä nyt ratkaisi, oliko se huomattavasti parantunut portfolioni vai kykyni antaa mukava ensivaikutelma. Olen oikeasti aika hyvä antamaan ensivaikutelmia työnantajille, kyky kai sekin.

Kuten myös lukioonpääsyiloa, myös tätä iloa varjosti hetkellisesti jonkinlainen uskonpuute. En voinut uskoa, että minua on lykästänyt. Nyt, toisin kuin teininä, en sentään enää kuvitellut niiden soittaneen väärälle henkilölle. Seisoin tänään Tapiolan tuulitunnelissa, itkien kaikkien nähden (kuinka naurettavaa) ja selittäen L:lle puhelimessa, etten voi USKOA että nyt oikeasti on onnistanut, että oikeasti teen työtä, jota rakastan, voin maksaa samansuuruisen osuuden vuokrasta, herätä aikaisin, seistä bussipysäkillä vähän vittuuntuneena bussin ainaisesta myöhästelystä mutta kuitenkin pohjimmiltani malttamattomana päästä tekemään juttuja.

Tunsin jossain vaiheessa katkeruutta koulutusjärjestelmää kohtaan, sitä, että meille LUVATIIN että graafisella alalla työllistyy ja hyvää liksaakin tulee ( "hyvä" liksa on minulle yksi ketun maku, oikeasti, haluan vain saada pikku korvausta työstä jota rakastan, sellaista että voin maksaa vuokran ja joskus ostaa jonkun vähän eksoottisemman viherkasvin, ja mahdollisesti joskus päästä johonkin Euroopan metropoliin haltioitumaan katutaiteesta ja kahviloista) . Vitutti ja nöyryytti tehdä hanttihommia, vaikka oli tutkinto, ja kuten sanottu, tieto siitä että on hyvä. Edelleen olen kyllä kovan katkeruuskoulun käyneenä sitä mieltä, että meillä koulutetaan liikaa porukkaa luovalle alalle. Kaikki eivät työllisty, se on ikävä fakta. Itse luovuin jo lukiossa, luojankiitos, näyttelijähaaveista. Tajusin, että oma epäliikunnallisuuteni ja auktoriteettivastaisuuteni ovat ihan liian suuria nounou:ita siihen hommaan. En kuitenkaan ikinä edes harkinnut muuta kuin luovaa alaa. Graafinen suunnittelu oli lopulta hyvä myönnytys kaikelle, esimerkiksi sille että kuvallisista skillseistäni huolimatta en ole mikään poikkeuslahjakkuus, jolle satelisi apurahoja ja suitsutusta. Minulta puuttuu myös tarvittava pokka itseni markkiointiin tai menestykksekääseen yksityisyrittäjyyteen (puhuimme tästä juuri toimittajaystäväni R:n kanssa, joka luonnehti osuvasti alamme yksityisyrittäjiä "sankarityypeiksi", joilla on pokkaa ja ideoita ja aktiivisuutta, mutta sisältö vähänniinku puuttuu).

Aina joskus olen leikkinyt mielessäni vaihtoehtoisilla urasuunnitelmilla. Että mitä olisin tehnyt, jos olisin lukion jälkeen tiennyt sen, mitä nyt. Yksi ihan vakava vaihtoehto olisi ollut puheterapeutti. Sanallisuus ja puhe on aina jo esiintyjätaustanikin takia kiehtonut minua. Äänenkäyttö ja sen vaikutus. Voin kuvitella sen työn tuovan ihan mielettömästi tyydytystä. Toinen iäinen haaveeni on historian tutkija. Naurettavaa, tiedän, nukuin lukion hissantunnit läpi, ainoa kerta kolmen vuoden aikan kun vittasin, tapahtui opettajan kysyessä "mitä on stahanovilaisuus?". En siis taatusti ollut itse kovin stahanovilainen. Minua viehättää kuitenkin ihan sairaasti ajatus IMMERSIOSTA, uppoutumisesta johonkin lähihistorian jaksoon, niin vahvasti, että lähestulkoon eläisin siellä. Oikeasti olisin ihan paska historioitsija siksikin, että minua kiinnostaisi tutkia vain lähiarkihistoriaa. Olen opiskelu-urani aikana istunut kyllin monella kreikkalaisten patsaiden ihmiskuvaa käsittelleen taidehissankurssin luennolla, enkä ikinä ole kokenut mitään kovin sykähdyttävää. Sen sijaan Lapuan liike ja kansalaissota saavat jakamattoman huomioni, jaksan tutkia tuntikausia tykinjälkiä ja eläytyä taisteluihin ja punaleskien kohtaloon. Puhumattakaan uudemmasta lähihistoriasta. Jos pääsisin aikakoneeseen, matkustaisin aivan intona 1960-luvulle.

Edit: tämä viesti on siis kirjoitettu myöhään viime yönä, ei siis tänä aamuna, ajattelin vaan näin mainita etten vaikuta tyypiltä joka ottaa päiväkännejä, eihän toki. Jep. Taidan mennä syömään lisää appelsiineja.

Halovaloilmiö

Tänään näin bussin ikkunasta haloilmiön. Matala aamuaurinko valaisi Salmisaaren voimalaitosta, pakkassumu leijaili jäätyneen meren yllä ja auringon ympärillä oli kuin valtavan suuri sateenkaari tai sateenpallo. Sen palaset hehkuivat spektrin väreissä. Lumis näkee joka yö revontulia, mutta oli tuokin aika makea näky! Entinen opettajani, mediataiteilija KM, selitti moneen kertaan olevansa päänsisäisen kameran ensimmäisessä testiryhmässä. Vaikka en itse ehkä haluaisi olla ainakaan koekaniinina verkkokalvolle asennettavan kameran tuotekehittelyprosessissa, tulee usein mieleen, että voi kun olisi nyt kamera hollilla!

Hankin ensimmäisen digikamerani nelisen vuotta sitten, aloittaessani graafisen suunnittelun opinnot. Sinnittelin aikani vanhalla analogisella järkkärillä, mutta tympäännyin kehittämisen kalleuteen ja siihen, että valokuvausliikkeet jättivät järjestään kehittämättä kaikki tärähtäneet otokset (ettekste tajuu että toi suhruinen kuva kaupungin valoista on ARTSUA eikä virhe) sekä siihen, että käsin kehittäminen oli sekä rajoitettua että aikaavievää. Mustavalkokuvien kehittäminen käsin on tietenkin ihanaa, siinä pääsee kokemaan sen prosessin suorastaan meditatiivisesti. Kärsimättömänä ja epävarmana höselönä digikuvaus on ollut minulle kuitenkin varsinainen mullistus. Tapanani on ollut aina ottaa vähintään kaksi kuvaa samasta kohteesta, ja niiden tuplalaukausten kehittäminen on maksanut tuplasti rahaa. Nyt voin ottaa nukkuvasta kissasta sata kuvaa ja julkaista ehkä yhden. Ja värillisyys-mustavalkoisuus-jututkin ratkaistaan vasta Photoshopissa. Puhumattakaan nyt rajauksesta. Jossain määrin kunnianhimoisena valokuvaajana olen kuitenkin pyrkinyt vaalimaan rajausta jo kuvatessa, vaikka tiedänkin että pöljät "objekti keskellä kuva-alaa"-otokset voi rajata klassisiksi kultainenleikkaus-ratkaisuiksi jälkikäteen. Haluan nimittäin säilyttää silmäni. Taitavaksi kuvaajaksi en itseäni kuvittele, ne tyypit ovat toisaalla. Nuorena, kun olin aktiivisempi globalisaatioaktivisti, sovin löyhästi ottavani Göteborgin mielenosoituksista ehkä kuvia erääseen lehteen. Otinkin mielestäni ihan mukavan näköisiä, värikkäitä ja aurinkoisia kuvia, mutta nähdessäni ammattivalokuvaajan otoksia samoista sutinoista, myönsin tappioni. Minulta puuttuu myös tarvittava siviilirohkeus sähäköiden kuvien ottamiseen (gbg:ssäkin vietin pääosan aikaa italialaisravintolan hämyisessä looshissa päivittelemässä ruotsalaisten mellakka-alttiutta).

Meillä on nykyään hieno digijärkkäri, jolla saa upeita kuvia. Suhteeni kameraan on kuitenkin kahtalaisesti ongelmallinen. Ensiksikin, koska kyseessä on jo hieman ikääntyneempi järkkäriherra (sillä ON sukupuoli, ja se ON mies, vähän kuten kissan lempparituoli on selkeästi nainen), se on myös suurikokoinen ja hankala kuljettaa. Parhaiten järkkäri kulkee sille tarkoitetussa, toppaisessa laukussa, joka jo tyhjilläänkin painaa puolisen kiloa. Kun kuljettelee päivittäin olallaan marilaukkua plus uimakassia/kuorokassia/kauppakassia, ei siihen syssyyn oikein iso kameralaukku mahdu. Kaipaan tässä mielessä vanhaa, taskukokoista digikameraani, joka on nykyään vanhempieni hallussa. Olen toistuvasti manipuloinut äitiäni hankkimaan heille uuden "paljon helppokäyttöisemmän ja pienemmän" pikkukameran, että saisin vanhan Konicani takaisin. Konica ottaa pienuudestaan ja iäkkyydestään huolimatta erittäin hyviä kuvia ja mahtuu jopa iltalaukkuun.

Toinen syy, miksi suhtaudun järkkäriin ahdistuneesti, on teknologia. En ole koskaan ollut kiinnostunut tekniikasta an sich. Johtuneeko sitten siitä, että pääosa valokuvauksenopeistani on ollut miehiä, olen saanut juuri valokuvauksesta hyvin teknisen kuvan. Valotusaukot, valoherkkyys, optiikka ja makromikro-jutut ovat minulle lukuisista opeista huolimatta hiukka hämärän peitossa. Ehkä tähän liittyy myös ammoisten opettajieni luddiittimainen digivastarinta. Eräs opettaja kertoi äärimmäisen happamana "opetelleensa vähän käyttämään Wordia, jotta saisi teille tämmöiset infot kameran käytöstä". Vinkkaa nyt sellaiselle edes digikuvauksen mahdollisuudesta. Kun tein erään digivalokuvauskurssin lopputyötä Valokuvataiteen museossa, eräs iäkkäämpi museotyöntekijäsetä alkoi hyökätä digikuvausta vastaan ja selitti, ettei mikään voita sitä "lähes seksuaalista mielihyvää" jota paperikuvien kehittäminen aiheuttaa. Ja että digikuvaus on kuoleva laji eikä digikameralla saa kunnon kuvia, jep.

Se "seksuaalinen tyydytys" (hitto, ei sillä oo mitään tekemistä SEKSUAALISUUDEN kanssa oikeasti) minkä sain aikoinaan paperikuvien kehittämisestä, tulee nykyään fotarin kanssa pelaamisesta. Ja on sitäpaitsi paljon laajempi. Muokkaan kaikkia julkaisemiani kuvia jonkin verran, ainakin värejä ja usein myös rajausta. Kuvankäsittely on sitten asia aivan erikseen, varsinainen fotoshoppaaminen on sikahauskaa ja teen sitä aina kun ehdin, mutta sen tuotokset eivät enää ole valokuvia vaan kollaaseja. Tästä fotoshoppaamisestahan on käyty eettinen kiista jos toinenkin, etenkin luontokuvaajaporukoissa. Onhan perusteltua dokumentoida "se minkä näkee" kuvankäsittelyn keinoin, mikäli kurkiauraa ja aapasuota ei saa kuvausteknisistä syistä dokumentoitua samaan kuvaan siten, että kuvastaisi mahdollisimman oikeaa tilannetta. Sen sijaan haaskalla tappelevien lintujen monistaminen alkaa jo mennä narraamisen puolelle, mikäli tosiaan puhutaan dokumentoinnista.

Kuvamanipulaation helppous ja saavutettavuus on tietenkin osaltaan myös koventanut kauneusihanteita. Muistan, kuinka ärsyyntynyt olin, kun lemmikkileffatähteäni Kate Winsletiä oltiin airbrushattu jonkun lehden kuvissa rankalla kädellä. Kahta lasta kantaneesta vatsasta oltiin tehty tökerön viivasuora kakkosnelonen, peppua oli supistettu ja törhötetty, poskiin oli sivelty kuopat. Sikamaista! Kate on jumalainen itsenään eikä kaipaa limaisen reprografin kättä. Olen aina välillä miettinyt, kuinka tietoisia kuluttajat ovat mainoskuvien valheellisuudesta. Kun haastattelin lopputyötäni varten teini-ikäisiä tyttöjä, he vakuuttivat oma-alotteisesti tajuavansa, kuinka muokattuja mainosten mallien kuvat ovat. Minua se tieto ilahdutti kovasti, mutta toisaalta haastateltavani olivat lukioiässä, jolloin ainakin omakohtaisesti muistan pahimpien itsetunto-minäkuva-angstien olleen jo takanapäin.

HIIIIIIIIIIIIIIIIIIIII!

Sain oman alan työpaikan!
!!!!!
!!!
!!!!!!!

Jännä miten yhtäkkiä kaikki solmut tuntuvat aukeavan samaan aikaan. Ihanaaihanaa!

Menenkin tästä tekemään saksanläksyjä, uusi minäni tekee ne jo kotona eikä vasta bussissa. Jee!

Luova lauantai, kuninkaallinen

Näkymättömältä tytöltä bongasin tällaisenkin. Luovan lauantain tämänkertainen aihe on kuninkaallinen. Sekatekniikalla toteutetun tekeleeni nimi on Jalattoman prinsessan hyvä elämä.

I love you, guys!

Sitaatti on laatusarja South Parkista, jossa ilkeän, rasistisen ja hemmotellun Cartmanin hyvä kaksoisolento pelastaa perheitä tulvalta, auttaa vanhuksia ja on kohtelias ja mukava kaikille. Hyvis-Cartman puhkeaa jakson kuluessa laulamaan ylistyslaulua rakkaille ystävilleen. Jaan Hyvis-Cartmanin tunteet tällä hetkellä. Hyvin henkilökohtainen blogientryni poiki monta kaunista sanaa teiltä lukijoilta, avautumissähköposti lähipiirille sai ymmärtävää ja symppaavaa palautetta, kudontakerhossa oli kivaa, samoin kudontakerhon jatkoilla. Jatkoilla juttelin tärkeän ihmisen kanssa pitkään ja hartaasti ja luultavasti tutustuimme toisiimme vielä entistäkin paremmin. Kotiin tullessa jääkaapissa odotti L:n tekemä salaatti, jossa tomaattiviipaleet oli aseteltu koristeelliseksi mandalaksi. Koneelle tullessa syliin pyrki hellyydenkipeä kissa, joka parhaillankin kurisee ja koskettelee kasvojani ruusunvärisillä anturoillaan.

Tähän loppuun hyvis-Cartmanin laulu kokonaisuudessaan:
"you guys are my best friends
through thick and thin
we always been together
were four of a kind havin
fun all day laugh'n around and
pilen a way just best friends
BEST FRIENDS ARE WE!

i love you, guys!

Tunnit ja Laura Brown

Nassun ollessa matkoilla hyödynnän hänen dvd-hyllyään joka on omaamme laajempi. Katsoin tässä joku päivä kolmatta-neljättä kertaa Tunnit. Se on vangitseva elokuva, kehämäisesti kiertävä ja upottava, Glassin ihana piano sitoo ja rytmittää aikatasot. Luin kirjan joskus kolmisen vuotta sitten, se oli samalla tavalla hengästyttävä ja pakottava. Lukuelämystä tosin haittasivat tietyt fyysisest seikat, luin Tunnit nimittäin Tampere-Helsinki-junassa, oltuani pakotettu alkoholin ja pilven lamaannuttavan yhteisvaikutuksen takia lähtemään Lumiksen kandijuhlista (oli viimeinen kerta kun käytin kannabistuotteita, selvin päin minua ei olisi saanut hommaan houkuteltua alun alkaenkaan, mutta kahdeksan tuntia jatkuneen tervetuliaismaljojen latkimisen jälkeen olin kyllin pehmeäpäinen unohtamaan, ettei pilvi sovi minulle) ja kirja pyörrytti ihan konkreettisesti.

Jo ensimmäisellä katsomiskerralla koukutuin erityisen vahvasti Julianne Mooren esittämän 50-luvun kotirouvan kohtaloon. Kotirouva Lauran alati kasvava paniikki ja syyllisyys, kalvava kaipuu pois omasta arjesta. Lauran maailma on kuvattu elokuvassa oivaltavasti, liikaa alleviivaamatta. 50-luvun putipuhdas tiikkipintainen koti, tummat tapetit, eteen vedetyt verhot. Hämärä, keltavaloinen vankila josta pääsee hetkeksi pois vain omassa sängyssä, uppoamalla toiseen todellisuuteen uneksimisen tai lukemisen kautta. Miehensä syntymäpäivänä Laura nukkuu pitkään, Lauran kiltti mies ostaa itse syntymäpäiväruusut ja aiheuttaa selvästi tarkoittamattaan Laurassa lisää syyllisyyttä.

Itse pidän Lauran tarinan kiinnostavimpana kohtana naapurin kauniin ja alati hymyilevän rouvan, Kittyn vierailua. Kitty kiertelee ja kaartelee, pingottaa kasvoilleen säteilevän hymyn. Särkymispisteessä olo näkyy Kittystä eri tavoin kuin Laurasta, Kittyn maski tippuu hetkittäin, mutta hän pukee sen aina urheasti takaisin. Kitty on pyytämässä Lauraa huolehtimaan koirasta, koska on itse menossa poistattamaan kasvaimen kohdustaan. Kun Kitty on vihdoin saanut asian kerrottua, Laura suutelee häntä. Hetki on aistillinen, kumpikin laskee panssarinsa ja unohtaa muun maailman. Heti miten Kitty jo löytääkin säteilevän hymynsä ja hyvästelee Lauran kylmänkohteliaasti.

Kohtauksen jälkeen Lauran poika Ed tuijottaa äitiään herkeämättä. Laura menettää hetkeksi malttinsa ja huutaa ”Mitä? Mitä sinä haluat?”

Olisiko Laura lesbo? Keksin tuon ajatuksen vasta selostaessani kohtausta. Johtuisiko Lauran suunnaton ahdistus kotiolojaan kohtaan siitä, että hän tietää ettei voi ikinä rakastaa miestään, tai ylipäätään ketään miestä romanttisesti. Syntymäpäiväpöydässä Lauran mies Dan muistelee tutustumistaan vaimoonsa. ”Hän oli yksin istuvaa tyyppiä, sellaista joka ei mene naimisiin”.

Vai onko Lauran ahdistuksessa kyse ylipäätään siitä, että hän ei alun alkaenkaan ole halunnut perhettä, mutta on tuntenut myötätuntoa sotasankaria kohtaan. Lauran hääkuva on hyvin surullinen, mistään vähitellen alkaneesta ahdistuksesta ei siis varmaankaan ole kyse.

Ehkä lesboajatus tuli mieleeni jatkuvasta kulissien pystyssä pitämisestä. Samaan aikaan Tunnit-elokuvan kanssa ilmestynyt Kaukana taivaasta, jossa Julianne Moore esittää myös 50-luvun kotirouvaa, kertoo homoseksuaalisuudesta ja rasismista. Kotirouva Cathylla on kaunis koti, somat lapset ja komea, menestyvä mies. Kaikki on kiiltävää, kunnes mies jää kiinni seksistä toisen miehen kanssa. Kaukana taivaasta-elokuvassa Cathyn mies on se, joka murtuu kulissien alla.

Kolmesta naisesta juuri Lauran tarina kuvastaa parhaiten sitä, kun kaikki on hyvin, mutta silti ahdistaa. Syyllisyys, tunne siitä ettei ole oikeutettu tunteisiinsa, oman sisäisen äänen vaientaminen. Äänen vaimentaminen johtaa Lauran kohdalla itsemurha-ajatukseen. Laura jättää poikansa hoitoon, ajaa hienostohotelliin pilleripurkit ja Mrs Dalloway laukussaan. Viime hetkellä Laura tajuaa, ettei voikaan. Illalla hän laatii hengissäpysymissuunnitelman. Hän odottaa toisen lapsensa syntymää ja lähtee sitten pois.

Koska Tuntien naisten kohtalot kytkeytyvät yhteen, Clarissan hoivattu ja rakastettu kirjailija Richard on Lauran aikuiseksi kasvanut poika. Richard kirjoittaa äitinsä itsemurhasta, mutta oikeasti Laura elää pidempään kuin kukaan sukulaisistaan. Hän on elänyt Kanadassa kirjastossa työskennellen. Muuta Lauran uudesta elämästä ei tule esiin, mutta itse tulkitsen elämän olleen ainakin jossain määrin onnellinen. Laura on poikansa kuolemasta surullinen ja syyttää epäilemättä myös itseään. Kotirouvan piinatusta olemuksesta ei kuitenkaan ole jälkeäkään, eläkeikäinen Laura on rauhallinen ja seesteinen. Laura ei kadu hetkeäkään, koska hän valitsi kuoleman sijasta elämän.

Huonekasvien hautuumaa

Johtuneeko sitten lumettomuuden aiheuttamasta valottomuudesta vai mistä, viherkasvini ovat tehneet joukkoitsemurhaa viime aikoina. Eilen biojätteiseen hautaansa saatettiin traakkipuu, joka oli tiputtanut 90 prosenttia lehdensuikaleistaan ja lutsahteli mätänä kun kaivoin sitä irti ruukustaan. Samasta traakista oli kisu katkonut kaksi kolmesta varresta, joten kovin tyylikäs se ei ollut ennen kuolemaansakaan. Samalla kertaa lähti vanha ystäväni nappikukka (oikeaa nimeä en tiedä, en ole koskaan nähnyt sellaista kukkakaupoissa, siinä oli pyöreät, rintamerkin kokoiset lehdet ja puumainen varsi). Pari viikkoa sitten lähti pitsilehti viimeiselle matkalleen, kultaköynnös kellertyy, tuhma poika lerpattaa velttona eikä spruitsauttele, jopa rönsylilja retkottaa. Purppurajuoru on muuttunut vaaleanvihreäksi ja jotenkin anorektisen oloiseksi. Ja helkutti sentään, lempikukkani, rakkauslahja Zamiifolia on alkanut ruskettaa lehtiään. Pidän kovasti viherkasveista, mutta en ole kasviekspertti. Luen ihastellen ihmisten erikoisista huonekasviratkaisuista, kamelioista, kärsimyskukista ja tuoksupelargonioista. Kotimme ei ole monisuunta-ikkunaisuudestaan huolimatta kovin kasviystävällinen, sijaitsemme ensimmäisessä kerroksessa ja etenkin pohjoisen puolella on hyvin hämyisää. Ehkä pitäisi vaan panostaa enemmän. Vanhemmilla on kaksi ihanaa kukkaikkunaa, joissa köynnökset kiertelevät ja viidakko suhisee. Kukkaikkunat on oikeastaan suunniteltu näköesteiksi, tuolla kantakaupungissa (oih) kun sellaisiakin pitää harrastaa.

Minulla on ollut maanisen luova kausi, ei ole oikein huvittanut poistua koneen äärestä pariin päivään, olen kyllä poistunut, monastikin, mutta kaivannut jatkuvasti IDEOIMAAN ja toteuttamaan. Tai siis, ideoimista voi harrastaa vesijuostessakin, mutta olen pakkomielteinen merkkaaja ja listailija, ja pelkään kuningasideoiden muljahtavan päästäni altaan syvään päähän, jos en heti kirjoita niitä ylös. Luomisinto lähti niinkin banaalista asiasta kuin häiden graafisen ilmeen (öh) suunnittelusta, olen taputellut itseäni selkään huomatessani, että olen ihan oikeasti saanut aikaan pari hienoa juttua. Osa luomisen tuloksista on paskaa, mutta yritän olla välittämättä siitä ja ajatella, että hukkaan mennyttä työtä ei olekaan. Luovan kauden sivuoireena oikea ranne on sikamaisen kipeä.

Hääpimpelipomista vielä sen verran, että kartongin, silkkinauhan, liiman, postimerkkien ja muun sinällään pienten mutta suuriksi summiksi sukeutuvien tarpeiden lisäksi ostin itselleni juhlakengät. Ne ovat ihanat, mustanahkaiset, remmilliset ja korolliset, juuri sopivassa suhteessa sirot ja jämäkät. Niissä on aavistus kenkäfetissi-estetiikkaa. Yritän opetella vielä kävelemäänkin niillä, ja hioa liian liukkauden pois. Olen myös seissyt Eurokankaassa listaamassa oranssille paperille taftien ja pitsien hintoja, aah!

L teki tänään cajun-ruokaa, jossa oli okraa. Maistoin aikoinaan okraa mesopotamialaisessa ravintolassa, ja kavahdin lievästi sen limaskuutta. Tässä ruuassa okra oli pilkottu, ja sen hyytelöivä ominaisuus levisi jotenkin tasaisesti ympäriinsä eikä häirinnyt. Okrapilkkeet näyttävät muuten ihan pieniltä kukkasilta.

Ostin violetin kevätesikon, josta tulee mieleen perheen Rooman-matka vuonna 92. Asuimme pittoreskissa pikku hotellissa, jossa oli lisäksemme pelkkiä italialaisia poliiseja (joiden olemus kiihdytti 14-vuotiaan neidonsielua). Hotellin edustalla ja pihalla oli rivikaupalla kevätesikoita; punaisia, sinisiä, valkoisia, violetteja, keltaisia. Yhtä violettia raukkaa unohdettiin toistuvasti kastella, ja se retkotti liiskana muiden helottaessa. Ahdistuimme äidin kanssa kitumisesta ja kävimme antamassa sille salaa vettä, jonka seurauksena se elpyi toveriensa veroiseksi. Toivottavasti oma esikkoni ei rupea suisidaaliseksi, pitänee pitää se kaukana muista kasveista ettei tule pahoja vaikutteita!

Raportinomaisia huomioita

Otsatukan lyhentäminen kotikonstein voi olla hankalaa. Mikäli omistaa uimalakin, on tämä hankaluus poistunut. Lakilla voi jopa tehdä muotoiltuja otsiksia, riippuen siitä miten päin sen laittaa päähän.

Avistassa paras taktiikka on huutaa mitä sylki suuhun tuo kovaan ääneen, sillä saa alkuhiljaisuuden rikottua, jolloin oikeakin asia tulee mieleen, ellei sitten käpristele naurukohtauksen kourissa.

Vesijuoksu tuntuu oikeasti lihaksissa pitkäksi venähtäneen joulutauon jälkeen. Seuraava askel on tietty näkyminen!

Asioilla on taipumus alkaa luupata päässä. Etenkin kivoilla ja ei-toistaiseksi-kovin-tärkeillä suunnittelu-asioilla, kuten Nassun sisustuksella ja ensi kesän häillä. Olen miettinyt aika paljonkin sitä, miten saa kartonkiin nättejä, pieniä reikiä ja sitä, millainen kiinnitys pussukkaan tulee.

Vaikka olisi vakaasti päättänyt, ettei aloita enää uutta kaulaliinaa, sitä tule helposti aloitettua kaulaliinan kaltainen neule, kuten pieni, pelkällä oikealla neulottu kassi. Sain joululahjaksi neulontakirjan, ja kassin ohje oli ainoa josta en välittömästi mennyt ulalle. Neulominen on tosi kivaa, mutta saan tarpeekseni avaruudellisesta hahmottamisesta, matikasta ja vaikeaselkoisuudesta käyttäessäni vektorigrafiikkaohjelmia.

Nassu lähti viikko sitten kuukaudeksi Mexicoon, huomenna Lumis lähtee Ruotsin Lappiin ja tulee vasta keväällä pois. Vähän ontto olo tulee :/ Tässä on kyllä hyvä pakkorako kaltaiselleni irkki-raakille opetella modernimpia sähköisen kommunikaation muotoja, kuten skypettämistä ja mesettämistä.

Tammikuussa henkinen kyvykkäisyyteni on matokompostin luokkaa. Siitä lyhytsanaisuus.

Kulutustustuskaa

Lähdin tänään vakain tuumin ostoskierrokselle espoolaiseen ostoskeskukseen. Listallani oli lähinnä välttämättömyyshankintoja (printterin muste, kirjekuoria, syntymäpäiväaterian ainekset) ja semi-välttämättömyyksiä (hiushoide, kukkakimppu). Oikeastaan jo ostoskeskuksen ovella, tai itse asiassa jo bussipysäkillä alkoi tuskastuttaa ajatus kortin vinguttamisesta ketjukaupoissa. Onneksi tiesin meneväni myös etnokauppaan, jossa on aina mukava vierailla.

Aloin heti ensimmäisen ostokseni tehtyäni pohtia sitä, kuinka vaikeaa eettinen kuluttaminen on, ja kuinka yliolkaisesti sitä tulee suhtauduttua omiin periaatteisiin. Ostan esimerkiksi halpaketjujen vaatteita TIETÄEN että ne on teetetty lapsityö- tai ainakin muuten epäeettisellä työvoimalla. Toisaalta puolustelen tätä sillä, ettei minulla ole hirveästi rahaa ja toisaalta ostan kyllä suurimman osan vaatteista kirppikseltä.

Noin ylipäätäänkin olen alkanut potea selkeästi havaittavaa kulutusangstia. Olen huomannut ajattelevani, että pakonomainen shoppailu on ihan samaa tyhjän sisäisen aukon tukkimista kuin kompulsiivinen syöminen, dokailu tai holtittomat ihmissuhteet. Onko ihminen onnellinen, jos hän tarvitsee kuluttaa ilahtuakseen? Toisaalta tässäkin on toki aste-eroja. Äitini on punavuorelaistuttuaan alkanut ostella paljon antiikkia, mitä en pidä mitenkään huolestuttavana. Äiti myy kirpparilla kamaa sitä mukaa kun sitä antiikkiliikkeistä virtaa, ja sitäpaitsi on jotenkin hirveän anteeksiannettavaa nähdä kun ikänsä työtä tehnyt ihminen nauttii työnsä hedelmistä juuri kuten haluaa. Sitäpaitsi, kuten sanottu, äiti on aina osannut luopua tavarasta, eikä hamstraa kotia täyteen täyhkää. Hamstraamisessa ja ahneudessa on omasta näkökulmastani jotain tosi faktappia, en ole ikinä oikein ymmärtänyt edes keräilyn päälle. Toisaalta olen itse pahanlainen harakka ja minulla on kauniita tavaroita vaikka susille syöttää.

Ehkä krääsäkrapulani johtuukin kaikesta siitä kauniista, mitä jo omistan. En edes ehdi pitää kaikkia koruja, joita minulla on rasiat pinkeänään. Toinen syy tavara-angstiin on myytävän krääsän laatu. Mieluummin ostan satasen kengät kolmen vuoden välein, kuin liimaa tursuavia halparatkaisuja neljästi vuodessa. Tämä kenkä-angsti aktualisoitui mielessäni siksikin, että yritin eilen silmäillä itselleni hääkenkiä. Ainoat hienot olivat lasten kokoa, harmin paikka. Nykyään vaan halpaketjut jotenkin onnistuvat jatkuvasti sumuttamaan minua, kuuden euron hame on ihan sikahalpa ja pakko saada, vaikka minulla on melkein samanlainen ennestään. Ja musta versio jo olemassa olevasta punaisesta kaulakorusta, jee.

Tässäpä lista tämänpäiväisistä pikku omatuntopiikeistä:

- Hiushoide (liikkeestä, jonka tiedän riistävän työntekijöitään pakottamalla heidät sairaana töihin)

- Värikasetti (ketjumyymälästä, eikä suinkaan yksityiseltä, tosin eipä tule yhtäkkiä mieleen yhtään ei-ketjuttunutta liikettä, joka myisi värikasetteja)

- Korttipohjia (sama kuin edellisessä, eikä ne korttipohjat olleet mitään ekopaperia)

- Viinirypäleitä (Espanjasta, lentokoneella)

- Omenia (Puolasta, vaikka kotimaisiakin oli)

- Kermaviiliä (ei-luomua, kiusatusta lehmästä)

Bääd, bääd! Kuluttava elämä!