Juurillepaluita

Elämä syöksyy eteenpäin, minä tonttuilen perässä väsymyksen turvottamin luomin (järkytyin hissin peilin näystä, kuka on käynyt vaihtamassa silmäluomikseni lusikkaleivät?) ja epäuskoisesti hymyillen. Jatkuva hypersosiaalisuus on alkanut jo vähän ahdistaa, kaipaisin yhtä päivää, tai edes puolikasta, jolloin saisi istua parvekkeella ja tuijottaa orvokkien yli Otsolahteen. On kuitenkin ollut kauhean kivaa, sellaista aikaa jota muistelee jälkeenpäin kaiholla.

Olimme perjantaina lapsuuteni leikkikunnailla Porvoossa tupaantuliaisissa. Onnellinen, kolmipoikainen perhe asuttaa rintamamiestaloa ja omenapuupihaa. Perillä tajusin, että olin lapsena käynyt kyseisen talon piharakennuksen ompelimossa, minulle teetettiin siellä jotain, merimiespukuko? Pyrin käymään Porvoossa muutaman kerran vuodessa, vaikka minulla ei olekaan enää paikkaan konkreettisia siteitä, niin vanhemmat kuin ystävätkin ovat helsinkiläistyneet aikaa sitten. Porvoo on ihana, rauhallinen ja pittoreski, muistoja herättävä, mutta silti koen siellä aina hiukan samaa ahdistusta kuin muissakin pikkukaupungeissa. Kaikki on matalaa ja pientä, käpertynyttä, yksityistä. Porvoo oli turvallinen paikka lapselle kasvaa, vietin koko lapsuuteni polkupyörän selässä ja metsissä. Autoja oli vähänlaisesti ja ne ajoivat hitaasti. Teininä aloin kuitenkin syvästi inhota Porvoota, siellä ei ollut edes yhtä teatteria, ei yhtään hippiä eikä talonvaltaajaa, ei jännittäviä taidelukiolaisia. Kun pääsin Kallion lukioon, annoin pitkät Porvoon pysähtyneisyydelle, enkä vieläkään usko että koskaan palaan baskeri kourassa.

Sunnuntaina olin Lumiksen uuden kodin tienoilla Puu-Kumpulassa pihakirppiksellä enkä voinut olla vertailematta yleistä ilmapiiriä Porvooseen. Kummassakin on puutaloja, omenapuita ja tulppaaniryhmiä, kummassakin paljon lapsia. Mutta toisin kuin Porvoossa, Kumpulassa ihmiset avaavat pihansa ja kotinsakin toisille. Yleinen hippihenkisyys, luottavaisuus muiden hyväntahtoisuuteen vallitsee. Teitä ei ole tukittu citymaastureilla, keski-ikäisillä naisilla on pitkä tukka (mikä siinä on, että niin monet naiset leikkaavat pitkän tukkansa jossain kolmen- ja neljänkympin välillä? Lyhyt tukka on hieno, ei sillä, mutta siistin ja näppärän polkkatukan tai lyhyen permiksen ylivoimaisuus verrattuna pitkään tukkaan on hämmästyttävä). Ja pihakahviloista saa maailman parasta, vaaleanpunaista raparperimehua. Ja ilma oli täynnä poppelinlunta.

En ole itse mikään maailman yhteisöllisin ihminen. Oman yksityisyydentarpeeni takia en ole ikinä asunut kommuunissa ja avoliittoakin pitkitimme useamman vuoden. Oma tilantarpeeni juontaa juurensa varmaankin siitä, että olin ainoa lapsi. Totuin väistämättä olemaan yksin, enkä pitänyt sitä pahana. Pidän edelleen yksinolosta ja pelkään hiukan kaikkea päälleliimattua väkisinbondausta esimerkiksi työyhteisössä. Olen kuitenkin noin yleisesti ottaen tullut iän myötä yhä sosiaalisemmaksi, ydinperhekäpertyminen tuntuu ajatuksena vieraalta. Espooseen muuttaessa minua ahdisti ajatus siitä, ettei kukaan enää voi tulla kylään hetken mielijohteesta.

Palaan juurilleni pian muussakin mielessä, vakituisemmin kuin yhdeksi illaksi. En vielä kirjoita siitä, asiat ovat kesken, mutta sen verran voin avautua, että ikkunamaisemamme vaihtuvat pian merellisestä kallioiseen. Iih!

Auringonkeltainen päähine

Töissä oli tänään virkistyspäivä. Virkistymiseen kuului olennaisena osana persoonallisuustestin tulosten julkistaminen. Kuulimme monituntisen luennon innokkaan esitelmöijän suusta (tätä kuulkaa tutkitaan monessa yliopistossa ja tää perustuu Jungiin) ja saimme väriämme kuvastavat lippalakit. Olin keltainen, tai oikeastaan keltavihreä, "avulias innostaja" tai jotain. Olen aina suhtautunut persoonallisuustesteihin suurella varauksella, niissä niputetaan ihmisiä aika krouvisti ja harva testitilanne ei johdattele tekijäänsä. En silti voi kieltää etteikö omassa profiilissani olisi ollut perääkin, erityisesti kohta "Lupiinilla on kotonaan esillä hauskaa pitävien ihmisten valokuvia" oli aika hymyilyttävä. Kuten myös kehitysehdotus "Koeta saada elämäsi parempaan järjestykseen". Saatatko tuon paremmin sanoa. Oli sinänsä ihan mukava kuulla olevansa optimistinen ja ihmisistä pitävä, koska olen sitä osin, asetan tosin ihmisille aika paljon kriteereitä.

Liiallista tiimitiikeriyttä välttääkseni sluibasin alkuillasta Hyötykasviyhdistyksen taimitorille, jossa hassasin siivottomasti rahaa kaikkeen ihanaan, kuten ananakselta tuoksuvaan timjamiin(?) ja kolmeen eri lajiseen pelakuuhun. Koin instant-pelakuuherätyksen ja olen nyt aivan intona! Minua surettaa jo valmiiksi tieto siitä, että menetämme piakkoin parvekkeen. Olemme kuitenkin priorisoineet sen ruutuikkunoiden ja kantakaupungin kustannuksella. Kun vanhemmatkin ovat kantakaupunkilaisia, eikä ainakaan tuleva kesä sisällä lainkaan maassa möyrimistä, minulle tulee varmaan jossain vaiheessa aika paha kasvikaipuu. Haimme äidin kanssa Annalasta palstaa, mutta emme tietenkään niin suositun paikan ollessa kyseessä skorettaneet. No, tuleehan noita kesiä, sellaisiakin, jolloin on lomaa enemmän kuin viikko.

Loppuilta menikin sitten firman juhlissa. Yritin käyttää drinkkilippujani kohtuudella, mutta parikin punaista menee näinä aikoina päähän. Lauloin karaokessa Chydeniusta ja hieman lisää rohkaistuneena Kikkaa, jälkimmäistä en laulaisi ikinä ilman kemiallista vaikutusta. Vaikka yritän välttää turhaa viininlatkimista, koin kyseisen illan olevan jonkinlaisen bondaamisen kannalta tärkeän. Juttelin äärioikeistolaisena pitämäni työtoverin (sen ainoan, sen joka sattuu olemaan myös entinen opiskelukaveri) kanssa musiikkimaun psykologisesta paljastavuudesta ja hän paljasti tykkäävänsä työväenlauluista. Olen aina semihävennyt taistolaislaulufanitustani, mutta ehkä siihen ei ole syytä, jos joku patrioottikin niistä pitää.

Tänään bussissa, Hakaniemen kohdalla mietin sitä, kuinka vähän itse kukin muuttuu iän myötä. Itseluottamus ja -tuntemus kasvavat, mutta tietyt mieltymykset ja arvot pysyvät. Satuin nostamaan katseeni Tykkimiehen sylistä (minulla on taas vaihteeksi paha Aulikki Oksas-kausi) juuri torin kohdalla ja muistin, kuinka peruskoulussa pidin esitelmän Aulikista ja haaveilin pääsystä Kallion kujille. Sinä hetkenä tunsin lempeää, suvaitsevaista rakkautta teini-Lupiinia kohtaan, olisin halunnut kertoa hänelle että hei, en naura sinulle kolmekymppisenä, hymyilen kyllä, mutta en ivallisesti.

Ohivilistävät päivät

Kuuntelen parhaillaan Melartinin Juhlamarssia eli Prinsessa Ruususen häämarssia. Löysin sen sattumalta, mistäpä muualtakaan kuin ITunesin soittolistalta, henkilöltä joka kuuntelee punkkia ja häämarsseja, mielenkiintoinen maku. Runsaan kuukauden päästä kävelen Juhlamarssin tahdissa kohti ei nyt alttaria, mutta työväentalon lavaa, jossa meidät vihitään ja minusta tulee rouva. Argh. Olen oikeastaan koko ajan ajatellut häitämme tavallista isompina juhlina, jossa viihtyminen on varmistettu ihanalla välimeren kasvisruualla ja riittävällä punkulla ja foksia soittavalla bändillä. Motiivini mennä naimisiin ovat tavallaan ihan tarkoituksellisen huvittelunhaluisia, en ole missään vaiheessa arkaillut sanoa että oikeastaan suurin syy avioitumiselle on saada kerrankin järkätä kunnon bileet. Rakastan juhlia, elän niiden odotuksessa. L:n sukuun kuuluminen (kohta laillisinkin sitein) on siksikin niin mukavaa, että siinä on porukka, joka osaa juhlia. Harvemmin on tullut edes hurjemmassa nuoruudessa hippaloitua kahdesta iltapäivällä kahdeksaan aamulla, mutta kunnianarvoisan kuusikymppisen tädin uima-allasjuhlissa sitä on tullut tehtyä.

Toki avioliitolla on myös syvempiä merkityksiä. Olen taipunut yhteiseen nimeenkin, koska se symboloi ja kertoo hyvin konkreettisella tavalla meidän sitoutuneen toisiimme. Toisaalta minulle kyllä riittää aivan hyvin, että me kaksi tiedämme sitoutumisestamme, etenkin kun emme ole mustasukkaista tyyppiä, mutta toisaalta mieleeni tulevat usein avioliittoa ajatellessa Mirkka Rekolan sanat Minä rakastan sinua, minä sanon sen kaikille. Sitoutumisenkin voi nähdä monella tapaa. Vierastan munasarjoja myöten sellaista tiimipaita-ajattelua parisuhteessa, kokisin identiteettini kaventuvan jos lyöttäytyisin(me) jonkinlaiseen mekaksi-poteroon, johon liittyisi niin herkeämätön yhdessäolo kuin yhteiset mielipiteetkin.(edit: tähän oli pakko vielä palata). Yhteisistä mielipiteistä sen verran, että kaipaan parisuhteelta toki yhteistä arvomaailmaa. Olisin oikeistolaisen miehen kanssa varmaan jatkuvassa sanaharkassa. Perimmäiseen erilaisuuteen voi suhteen alussa liittyä seksuaalista stimuloivuutta (ainakin itse olen ihan läähkynä sellaisiin virittyneen sähköisiin keskusteluihin, ensikohtaaamiseni L:n kanssa tapahtui eräissä bileissä, jossa kävimme tuikean väittelyn siitä, onko Anja Kauranen (ei silloin vielä Snellman) perseestä vai ei). Vaikka taidan olla sitoutuvaa ja parisuhteellista tyyppiä (no toivottavasti, olenhan tosiaan menossa naimisiin) olen etekin aikuistuessa alkanut vaatia omaa tilaa. Pidän tätä kohdallani positiivisena kehityskulkuna, nuorempana olin hyvinkin läheisriippuvainen. Kun eksä lähti kolmeksi päiväksi Viroon, olin aivan siipi maassa. Kyllä nykyäänkin on haikeaa olla poissa toisen luota, mutta sen kestää paremmin kun on pohjiaan myöten päässyt eroon ajatuksesta, että toinen voisi vaikka häippäistä yhtäkkiä. Tuokin on selkeästi aikuisuuden mukanaan tuomaa yleistä luottavaisuutta, nuorempana piinasin itseäni joskus "poikaystävä hylkää selittämättä"-ajatuksilla, vaikkei niihin ollut syytä.

Olimme lauantaina Tallinnassa ostamassa viinaa 80 henkilölle. Siinä tuli roudattua muutamakin puna-, valko- ja punainen kuoharipullo auton takapaksiin. Harvinaisen automahdollisuuden (hähhää, olen juuri disauttanut automarketteilua ja sitten itse teen sitä) innoittamina ajoimme Lasnamäkeen ja sieltä Maarjamäkeen, jossa oli kerrassaan komea, pahasti rapistunut sotilasmuistomerkki, joka koostuu Pinoccion hautanakin tunnetusta obeliskista ja geometrisista poluista. Helakka voikukkameri oli pikku hiljaa vallannut muistomerkkiä, venäläisten sotilaiden haudoilla oli kuihtuneita neilikoita. Paikka oli kosmisen outo ja havainnollisti neuvostoarkkitehtuurin ja uskonnollisen arkkitehtuurin pohjimmaisen samankaltaisuuden - pyrkimyksen saada ihminen tuntemaan itsensä hyvin pieneksi. Näimme toki perinteisempääkin Tallinnaa, pittoreskeja pastellitaloja ja kulmapuoteja. Ränstyneessä puutalossa sijainnut lempiteekauppani oli lopettanut toimintansa, talo oli palanut korjauskelvottomaksi. Hapankaalit ja muut hapanvihannekset (miksei niitä saa Suomesta siedettävään hintaan, häh) ostin proosallisesti marketista. Olisin halunnut ostaa kadunvarsimummoilta värinokkosta tai muita perinnekasveja, mutta löysin vain ketjukukkakauppoja.

Aika kuluu hämmentävän nopeasti. Vastahan oli helmikuu, äskettäin vielä lunta ja talvikenkiä. Kevään tuloon ei ikinä totu, tuomenkukkia tervehtii aina samalla hämmentyneellä ilolla ja aamuisin pukee liikaa päälle.

Aikuis

Viime viikon Nyt-liitteessä oli lehden linjaa ja tasoa noudatteleva, siitä huolimatta ihan veikeä artikkeli aikuisuudesta, tarkemmin sanoen siitä, milloin ensimmäistä kertaa tuntee itsensä aikuiseksi. Artikkelissa mainittiin esimerkkeinä muistaakseni ainakin kaupassa teitittely ja tädiksi kutsuminen. Se, kun papereita lakataan kysymästä, on tietysti klassikko. Minulta ei ole papereita kysytty montaakaan kertaa koko kaksituhattaluvulla, enkä osaa olla asiasta pahoillani. Kuuntelen kyllä myhäillen nuorennäköisten ystävieni kohtaamia henkkarivaateita Alkossa, onhan se mukavaa kuulla, ettei näytä ikälopulta. Itse totuin teininä siihen, että täysi-ikäiseltä piti näyttää ja kuulostaa hinnalla millä hyvänsä, muutoin saattoi olla ilta pilalla. Puhuin parikin kertaa itseni 17-vuotiaana baariin, vuotta nuoremmat ystävät väärensivät nerokkaalla teipinpala-kikalla syntymävuodesta kasin kuutoseksi, ja täydestä meni. Kaverini tilasi lukiossa Lukiolaisten Liiton jäsenkortin, johon sai ilmoittaa haluamansa syntymävuoden. Valitettavasti kortti kelpasi vain eräässä Savion räkälässä, jonne ei helsinkiläisellä tullut kovin usein asiaa. Itse pääsin usein alaikäisenä sisään baareihin sekä aikuisemmalta vaikuttavan ulkonäköni että kuusi vuotta vanhemman, partanaamaisen poikaystävän avustuksella.

Lieneekö noista ajoista jäänyt päälle sellainen perustuntuma, ettei omalla kohdallaan erikoisesti perusta teiniltä näyttämisestä (olisihan se kyllä kohdallani viimeistään nyt aika höpöä, kolmekymppisiin on pari kuukautta). Itse asiassa olen näyttänyt ikäistäni vanhemmalta viime vuosiin asti (koska olen näyttänyt parikymppisestä asti samalta, mitä nyt perslaaki on kasvanut ja kaventunut (pääosin ensinmainittua) vuoron perään. Nyt, kun monet ikäiseni pukeutuvat jakkupukuihin ja korkkareihin tai sitten vaihtoehtoisesti fleeceen ja jokasäänkenkiin, minua on alettu veikata hiukan nuoremmaksi kuin olen. Eikä ihme, kolmekymppisenä ikää määrittää pitkälti pukeutuminen, minun ikäiseni voivat aivan hyvin näyttää sekä kaksi- että nelikymppisiltä. Näkyviä ryppyjä ei vielä ole (tai sitten on, olen vain liian miellyttämishaluton femakko ruoskimaan itseäni inisemällä hienonhienoista linjoista silmien sivuilla) ja leukaan pompahtaa edelleen muutamia finnejä kuun ollessa suotuisassa vaiheessa.

Minulla on aikuisuuteen(kin) vähän ambivalentti suhde. Tervehdin ilolla aikuisuuden mukanaan tuomaa itsetuntemusta ja varmuutta. Myös oma talous, kyky hoitaa asiansa, valmius kantaa vastuuta paitsi itsestä, myös muista. Itsenäisyys. Muuten aika jälkiäjättämätön lukukokemus, Laura Honkasalon Tyttökerho iskosti mieleeni loistavan termin, huppariaikuinen. Huppariaikuinen elää paitsi pitkitettyä nuoruutta, jopa todella pitkitettyä lapsuutta, johon kuuluvat tietokonepelit, ylenpalttinen nostalgisuus lapsuuden leluja kohtaan ja pääasiallisesti irtokarkeista koostuva ravinto. Tällainen huppariaikuinen ei yllättäen ole ihmissuhteissaankaan nuoruuden parinvaihtoleikkejä pidemmällä. Kirjassa huppariaikuinen on mies, ihana pikkupoika jota kohtaan päähenkilö tuntee seksuaalis-äidillisiä tunteita. Alan nyt mennä sivuun aiheesta, mutta olen henkilökohtaisesti täysin ulalla äidinvaistojen ja seksuaalisuuden miksaamisesta (sitä taidetaan kutsua "naiset rakastuvat renttuihin"-syndroomaksi), yhtä lailla kun en hahmota älykäs mies-tyhmä nainen-parisuhdetta, eikö niistä puutu jotain ihan perustavanlaatuista toisen kunnioitusta? (alan hipoa epäkorrektiuden reunoja, saako ihmisiä sanoa tyhmiksi?)

Toiselta kantilta katsoen aikuisuus kuulostaa ahdistavalta. Kehittelin tässä taannoin (ontuvanpuoleista) teoriaa ihmisten henkisestä huipusta, joka sijoittuu kolmenkympin kieppeille. Siihen asti elämää usein ahnehditaan; matkustetaan, koetaan, luetaan kirjoja, toimitaan hetken mielijohteesta, aloitetaan uutta. Kun elämä vakiintuu ja nurmijärveläisparketilla töpsöttävät paritkin töppösparit, suuria kysymyksiä onkin vertailla Prisman ja Citymarketin hintoja toisiinsa ja optimoida viikottainen jumppa siten, ettei sen aikana missaa yhtään monista lempisarjoista. Oikeasti en edes tunne yhtään tuollaista perhettä, kunhan visioin. Tiedän monia lapsiperheitä, joissa ei ole heitetty aivoja ja henkistä hereisyyttä babysitterin pakkauksen mukana pahvinkeräykseen. Ylenkatseeni ärsyttää vähän itseänikin, mutta oikeutan sen myös sillä, että tällaisissa arjen nujertamissa perheissä ei yleensä piitata hittojakaan ekologisista pointeista, vaikka omien jälkeläisten kannaltakin olisi aika loogista niin tehdä.

Ehkä tulen tästä itselleni yllättävän kokoomuslaiseen johtopäätökseen; ei pidä lakata yrittämästä. Yrittäminen palkitsee ihan prosessinakin, ei-tavoitehakuisesti. Itse aion nyhtää palan omasta henkisestä laiskuudestani kieltäytymällä ostamasta digiboksia (kylläpä olenkin varsinainen kapinakenraali ja superradikaali!) ja ensi kesänä luen Stolhenitsynin Vankileirien saariston. Ja herään joka aamu tuntia aikaisemmin jumppaamaan ja pesen itseni karkealla suolalla ja syön vain lähiruokaa ja ja ja...

Lupiini 1 v

Huomasin juuri, että olen pitänyt tätä blogia vuoden ajan. On siis pienimuotoisen muistelon aika. Olin oikeastaan koko viime vuoden alun harkinnut blogin aloittamista, huomasin aina silloin tällöin hahmottelevani päässäni kirjoituksia eri aiheista. Olin lukenut ehkä viittä-kuutta blogia säännöllisesti jo pitkään, ihastunut niiden avomielisyyteen ja ajatukseen siitä, miten eri tavoin maailmaa voi sanallistaa. Koin hengenheimolaisuutta useisiinkin bloggaajiin, ja aloin tuntea itseni jo melkein vaklaajaksi kun tiesin heidän elämästään paljonkin asioita, mutta he eivät edes olemassaoloani. Tunsin myös halua bondaamiseen, seurasin lumoutuneena niitä nopeasti tiivistyviä ystävyyden verkkoja, joita blogien yli solmittiin.

Mietin aluksi, onko minulla kylliksi kirjoitettavaa. En halunnut kirjoittaa pelkkää haircuttia, mutta en myöskään esimerkiksi silkkaa politiikkaa tai vastaavaa maailmanparannusta. En itse asiassa edelleenkään juuri lue poliittisia tai muuten selkeästi profiloituneita blogeja, pidän eniten hyvin kirjoitetusta arjen kuvauksesta, aasinsiltamaisista pohdiskeluista ja tajunnanvirrasta. Blogiesikuvani kirjoittivat ihanasti lörpötellen, kuin parhaan kaverin kanssa kahvitellessa, tai sitten lyhyen aforistisesti siten, että teksti pitää lukea monta kertaa kunnes havaitsee sen taustalla olevan ajatuksen. Itseltäni tuo aforistinen kiteytyskyky puuttuu jotakuinkin kokonaan, en osaa kirjoittaa runoja (olen kirjoittanut lapsuuden jälkeen yhden runon, joka sattumoisin voitti Kallion Kimallus-nimisen kirjoituskilpailun *kröhöm*, runo kertoi koulumatkasta Kallion halki). Itse asiassa runojen kirjoittaminen tekisi minulle luultavasti hyvää, en osaa pelkistää mitään, en disainejani, en maalauksiani, en kotiani, ängen joka paikkaan kivoja kuvia, ahdistun tyhjästä tilasta.

Koska olen kuitenkin aina pitänyt kirjoittamisesta ja joskus vähän opiskellutkin sitä halusin vihdoin rikkoa vuosikausia kestäneen päiväkirjattomuuden. Luultavasti olen siinä määrin riippuvainen "yleisöstä", etten enää edes osaisi kirjoittaa täysin yksityistä päiväkirjaa (olenhan korruptoinut jopa teini-iän päiväkirjani lukien niitä kikattaen ääneen ystävilleni). Blogista muodostui nopeasti miellyttävä velvollisuus, omatunto alkoi soimata lempeästi ellen viikkoon päivittänyt. Vaikka tolkutankin aina itselleni, etten ole kunnianhimoinen, olen sitä nähtävästi ainakin pienimuotoisesti, pyrin haalimaan itselleni velvollisuuksia, vaikka sitten pieniäkin.

Blogi-identiteetikseni muodostui aluksi luontoa ja kaupunkikuvia fiilistelevä, hiukan lapsenomaisesti iloinen ja herkästi haltioituva tyyppi, eli siis se puoli itsestäni. Loin blogistani värikästä maalausta kuvineen ja kuvailuineen. Jälkeenpäin olen havainnut matkineeni tahattomasti ehkä tärkeimmän blogi-innoittajani, Veloenan tyyliä, luultavasti siksi että Veloena oli ensimmäinen blogi jota luin. Jossain vaiheessa mukaan alkoi tulla itselleni ominaista piikikkyyttä ja tiuskeita havaintoja ja joskus aika synkkiäkin sävyjä. Blogielämäni alkuaika oli minulle oikeasti vaikeaa, olin vastavalmistunut, työtön, havaitsemassa että päässäni on joitain aika pahoja luutumia jotka vaikuttivat arkielämääni. Blogin kirjoittaminen oli sekä keino jäsennellä aikaa, pitää itseään jonkinlaisissa rutiineissa kiinni ja ensisijaisesti pakottaa mieli pois tympeästä tarpeettomuuden tunteesta ja halusta sulkeutua kirjan kanssa peiton alle epämääräiseksi ajaksi. Myös lukijoilta saatu palaute oli tärkeää, en ikinä unohda ensimmäisen, elokuisen itsesääli- ja itsevihakirjoituksen poikimia, lämpimiä ja kannustavia kommentteja.

Vuodenvaihde oli matalista matalinta matalentoa, huomaan kirjoittaneeni silloin kaikkein vihaisimmat tekstini. Silloin havaitsin itsessäni kateuden, tunteen jota olen aina pyrkinyt välttämään, ja yleisen kitkeryyden, negatiiviset ja epäluuloiset ajatukset jopa omia läheisiä kohtaan. Siilinpiikit. Kun sitten onneksi sain hartaasti toivomani työpaikan, olin jonkin aikaa ihan trallallallaa, mutta jossain vaiheessa havainnoin, että kaikki vanhat fuktupnessit eivät mystisesti katoa sillä, että elämän ulkoiset puitteet ovat kunnossa.

Olen kokenut bloggaajanakin kuuluvani jossain määrin marginaaliin. Luen muutamaa suosittua blogia, mutta vain siksi, että niiden kirjoittajat tuntuvat jotenkin tutuilta, helpoilta samastua. En seuraa oman blogini kävijätilastoja enkä odota suurta lukijakuntaa. En myöskään käy isoissa blogitapaamisissa, en ole sillä tavalla syleilevä tyyppi, kuten vaikka Hurina, joka on yksi lumoavimmista, lämpimimmistä koskaan tapaamistani ihmisistä, samaan aikaan viisas ja sydämellinen. Pidän kyllä sitten pienemmistä tapaamisista ihan mielettömästi, esimerkiksi Skypejoululaulu on viime joulunajan paras muistoni. Pienimuotoisissa blogitapaamisissa, jossa ainakin suurin osa bloggaajista on lukenut toisiaan, on ihan oma tunnelmansa. Tunnusteleva ja vähän ujo, mutta silti hämmentävän avoin.

Tunnen silti myös tiettyä surumielistä ulkopuolisuutta seuratessani blogimaailmasta versonneita läheisiä ystävyyksiä. Toissa kevättalvi, jolloin en vielä blogannut, näytti olevan hypersosiaalisen blogiverkottumisen aikaa. Bloggaajat tapasivat kerran, pari, ja olivat yhtäkkiä superläheisiä. Itse myöhästyin tuosta verkottumisesta juuri sen verran, että vaikka olenkin tavannut monia, ihaniksi osoittautuneita bloggaajia, en ole omien, monivivahteisten alemmuus-, tyrkytys- ja ujostelukelojeni takia uskaltanut yrittää siihen myyttiseen sisäpiiriin, jota ystäväporukoiksikin kutsutaan. En noin ylipäätään osaa täysin hahmottaa, mistä tämä jo monta vuotta kestänyt, vähän apea ja haikea ulkopuolisuuden tunne johtuu. Olen kaivannut tiheää ystäväverkkoa jo kauan, vaikka minulla ON monta rakasta, läheistä ja pitkäaikaista ystävää (I Love You Guys, te ystävät jotka tätä luette). Ehkä kaipuussani on kyse jostain tyhjän taulun ystävyydestä, jossa tutustuminen on tietoista, tunnustelevaa, yhteisiä ajatuksia poimivaa, vailla pitkää menneisyyttä ja luutuneita roolituksia. Siksi olen nauttinut kovasti muutamasta kahdenkeskisestä tapaamisesta Viiveen kanssa.

Blogin kirjoittaminen on opettanut minulle avoimmuutta ja kykyä tunnustaa oma heikkous. Olen myös oppinut sanallistamaan tunteitani. Kun jonkun epämääräisen kaiherruksen kirjoittaa auki, sitä kykenee jotenkin pilkkomaan paremmin. Ajattelen kulunutta vuotta matkana itseen ja matkana muihin. Toivon matkan jatkuvan vielä pitkään.

Kolean päivän tunnelmia

Viime aikoina blogiin kirjoittaminen on tuntunut vaikealta. Syynä on ehkä se, että kirjoittaminen on minulle aina jonkinlaista pyrkimistä iloon tai ainakin selkeyteen. Viime aikoina olen paikallistanut itsestäni ajatuksen, etten ansaitse iloa. En, tällaisena. Olen tästä johtuen kieltänyt itseltäni suuren osan nautinnoista, sekä siksi etten todellakaan ansaitse niitä ja siksi, että nautinnoista kieltäytyminen saattaa mahdollisesti edesauttaa sitä, että kokisin joskus jonkilaista oikeutusta iloon ja onnellisuuteen. Enkä edes ole masentunut enkä itsetunnoton, au contraire, joku minussa sanoo että ansaitsisin vielä paljon suurempaakin vastenmielisyyttä itseltäni. On mielenkiintoista lukea hyvin kirjoittavien ihmisten surusta ja masennuksesta (vaikka en ole itse masentunut oikeasti, tunnin päästä kikatan uima-altaassa kuin yksinkertainen ja hilpeä Charlotte Haze-hylje ainakin) kun oma angsti on sellaista rumaa, raskasta, arkista ja sameaa paskaa. Jotkut osaavat pukea melankoliankin niin lyyriseksi tunteeksi, että ei voi kuin ihailla. Omassa surussani, inhossani ei ole mitään esteettistä. Jokainen sana, jonka tähän näpytän irtoaa sormistani tahmeasti, vastentahtoisesti kuin akvatinta-painoväri trasseliin.

Viime viikolla, työhöntulotarkastuksessa hymyilin paljon, kerroin kysyttäessä harrastavani kuorolaulua, olevani kihloissa, että viihdyn töissä, ei univaikeuksia allergioita särkyjä astmaa syöpää lähisuvussa sydänkohtauksia leikkauksia mielenterveyshäiriöitä. Paitsi joo, syömiseen vähän vääristynyt suhde mutta SE ON IHAN KUNNOSSA NYT KUN OLEN TAJUNNUT MISTÄ ON KYSE, ei tarvitse ammattiapua, ei, pärjään hyvin ja elän elämäni parasta aikaa.

Miksi en osaa ilmaista ahdistusta ja vihaa muuten kuin haastamalla riitaa äidin kanssa? Miksi en osaa puhua? Olen aina osannut puhua, avoin-sulkeutunut-akselilla asetun varmaan kaikkien muiden mielestä avoimeen päähän. Silti kadun kaikkia avautumisiani jo valmiiksi, pelkään sekä tartuttavani ahdistusta että toisaalta antavani aseita käteen. Tuo jälkimmäinen ajatus on jotain kauheaa. En tajua, miksi olen niin kaunainen että kuvittelen avautumiseni tuottavan jollekulle tyydytystä. Tiedän ihmisten olevan monasti raadollisia kusipäitä, mutta omissa ystävissäni ei sellaisia ole. Tiedän myös, että omassa ystäväpiirissäni tietynlainen hajoilu on aika yleistä eikä vaikeista asioista puhumiseen pitäisi olla estettä. Toisaalta tiedän kyllä, että tietyntyyppiset ihmiset eivät kestä säröjä enkä näin ollen odotakaan voivani tilittää enkä haluaisikaan, joskus ystävyydelle on saneltu reunaehdot ja roolit joita ei kannata mennä väkisin murtamaan.

Olen pitkään yrittänyt ajatella että ehjää onnea ei ole. Uskon sen ajatuksen sisäistämisen olevan aika olennainen edes osittaisen onnen saavuttamisen kannalta. En haluaisi nähdä itseäni jonkinlaisessa irvihampaisessa kieltotilassa, jossa kaikki kipeä painetaan pinnan alle. Ehkä onnen tavoittelu on noin ylipäätään haitallista ja syynä jatkuvaan tyytymättömyyteen? Mielekkäämpää olisi kai tavoitella mielenrauhaa. Tai sitten siten, että hyväksyy onnen ehdot? Itse uskon, että onni koostuu hetkistä ja talletan (ällöttävää, nyt kun mietin onnellisia hetkiä tulen paljon paremmalle tuulelle ja angstaamiselta menee pohja!) onnellisia hetkiä tietoisesti siten, että voin muistella niitä jälkeenpäin. Vappuna tallensin onnellisia hetkiä Puu-Vallilassa, tangon soidessa ja auringon kituliaasti lämmittäessä, kun joka puolelta tuli vanhoja tuttuja ja kaikkia hymyilytti, sekä seuraavana päivänä Paasitornissa, kun salillinen ihmisiä lauloi Partisaanivalssia, äiti ja isä siinä vieressä.

Olen päätynyt siihen, että sukunimeni vaihtuu kesällä. Samalla vaihtuu myös L:n nimi, muuhun en oikein suostuisikaan, yhteinen nimi on mukava ajatus ja kaikkein mukavinta siinä on se, että se on molemmille yhtä lailla uusi ja toinen meistä ei siirry toisen nimen alle, tai sitä rataa. Yritän taistella jatkuvasti sitä ajatusta vastaan, että nimenvaihto on kytkeytynyt jotenkin alitajuisesti siihen, että kuvittelisin muuttuvani jotenkin ihanammaksi uuden nimen myötä. Että vaihtamalla nimeä muutun muutenkin paremmaksi ja jätän paskuuden taakseni. Koska täytyyhän minun pitää itsestäni tällaisena, eihän mistään tule mitään, jos kiellän itseltäni ilon?

Luova lauantai, uni

Työläisen juhla-angstia etc

Jokaisella on tästä lähtien tämänsä, laulaa Kom-teatterin kuoro Saarikosken sanoin kuulokkeissani. Yritän virittäytyä töissä vapputunnelmaan työväenlauluja kuuntelemalla, mutta toisin kuin toivoisin, kisällittäret ja oodit Allendelle vain pahentavat melankoliaani. Siitä huolimatta, että tiimipalaverissa työpanostani sanottiin "loistavaksi", työmoraalini ei ole kokenut kehuista seuraavaa skarppaantumista vaan lusmuan minkä ehdin editoiden aina väliin muutamia skannauksia ja lukien blogeja. Olo on samaan aikaan levoton ja yliherkkä ja surullinen, kynnystelen lähellä kyyneleitä. Yritän muistuttaa itselleni, että tämä outo kammiovärinä on juhlapyhäangstia. (Hyvästi punainen kaarti!!) Työväenlaulut ovat siitä ihan levottomia, että niissä on sikana "kaunis on kuolla isänmaan puolesta"-läppää, sitä patrioottiuhoa, mutta isänmaa on Vietnam tai Neuvostoliitto. Laukussani matkustaa Nassulta vohkittu Parnasso, jossa on Sofi Oksasen artikkeli neukkunostalgian legitiimiydestä verrattuna fasismin ihannointiin. Oksasella on pointtinsa ja tunnen piston sydämessäni. Kuuntelen parhaillaankin biisiä "Haluavatko venäläiset sotaa" (arvannette vastauksen tuohon retorisluontoiseen kysymykseen), mutta minkäs teet, Sinikka Sokan ääni ja Chydiksen nuottikynä tuottivat sellaista jälkeä, että vaikea olla hurmaantumatta. Ja laulanhan kuorossakin Neitsyt Marian ylistystä, vaikka en ole uskonnollinen ihminen.

Nuorempana, valtamerilaivatalossa asuessani minulla oli vappubile-perinne. Ensin eksän kanssa ja sitten yksin järjestin vuosikaudet bileitä, joissa oli jonain vuonna suomenlinnanlautallinen punkkareita ja jonain vuonna piti käyttää äärimmäisiä suostuttelutaitoja, ettei Lumis olisi heittänyt talon korkeimmalta parvekkeelta alas homeista patjaa, jonka joku oli löytänyt märkänä kadulta tuonut kotiini "istuimeksi". Ikkunasta liehuivat punamustat liput ja työväenlaulut raikuivat varmaan ainakin kirjastolle asti. Vappupäivänä mentiin vappumarssille, yhtenä vuonna lauluryhmämme esiintyi Hakaniemen vappujuhlassa (niin, vietin tosiaan hurjan nuoruuteni 90-luvulla, enkä 70-) ja pinkikille mentiin Katri Valan puistoon satapäisellä porukalla. Silloin ystävä- tai ainakin tuttava (tai toveri, heh heh) -piiri koostui sadoista eikä kymmenistä. En kaipaa noita aikoja, mutta olen iloinen, että olen elänyt ne läpi.

Nyt, kun kaveripiirin kommuuniasumistiheys on vähentynyt huomattavasti ja mekin asumme naapurikaupungissa (skippaan biisin Olen kommunisti, joku raja sentään), on selkeä ja jokavuotinen vappuperinne katkennut. (Väliaikatietona: käymäni puhelun seurauksena juhlapyhäangstini lievittyi melko lailla sovittuani treffit Vallilaan, tangoa kuuntelemaan). L:lla on omat, erittäin perinteikkäät vappuperinteensä poikain kanssa, joka osaltaan aiheuttaa minulle vuotuista orpoutta. En ole mikään poikaystäväriippuvainen normaalisti, käymme bilettämässä paljon erilläänkin, kuvaavaa suhteessamme on että L oli eksänsä kanssa lauantaina kahdestaan baarissa, mikä ei voisi minua vähempää jossain mustis-mielessä haitata, onhan eksä myös hyvä ystäväni. Oivalsin tässä taannoin, että häihimme tulee meidän molempien kaikki eksät, tämänkin takia en ole oikein ikinä tajunnut sellaista vainoilua ja romahtelua, mitä joillekin tapahtuu heidän kuullessaan eksiensä vauvomisista tai vastaavasta. Mutta joka tapauksessa, Vappuna tuntuu jotenkin ontolta vaeltaa yksin lyhyitäkään matkoja, pari vuotta sitten olin vähällä alkaa vollottaa matkalla rautatientorilta Mantalle L:a tapaamaan, kun tungoksessa ei päässyt eteenpäin ja olin ainoa yksin kulkeva, naurettava nuhruinen ylioppilaslakki päässä, hörselöhuivi kaulassa.

L muistutti, että käyn tämän saman angstivatkauksen läpi joka ikisenä Vappuna ja vinkkasi, että kantsisko hei ehkä jo päästä sen yli. Kantsis, joo. Pari läheistä ystävää on tänä vuonna ratkaissut Vappuangstin lähtemällä Manchesteriin (ei siis Tampereelle) ja Viroon, fiksu veto, joka tosin valitettavasti saa minut tuntemaan oloni entistä yksinäisemmäksi. Tunnen itseni tosi rasittavaksi urpoksi ja kohtuuttomaksi inisijäksi tätä kirjoittaessani, mutta jos Lankaa ja Veloenaa on uskominen, peloista kirjoittaminen voi auttaa pääsemään niistä eroon.

Viime päivinä on tapahtunut hyviä juttuja, kuten käyty keskustelu vanhan, etääntyneen ystävän kanssa. Saimme molemmat sanottua asioita, joita olemme vatkanneet toissa kesästä asti, kumpikin todisti oikeaksi toistensa arvelut. Tähän keskusteluun liittyi viime aikainen itseenmenemiseni ihmisten auttamisen suhteen. Aikoinaan toimin hyvässä tarkoituksessa mutta päällekäyvästi ja holhoavasti vaikeuksissa olevaa ystävää kohtaan. Nyttemmin olen omienkin kokemusten kautta tajunnut, kuinka heikoilla jäillä auttamisen suhteen sitä kävelee. Väkisin ketään ei voi auttaa, oikeastaan pelkkä pyytämättä neuvominenkin on liikaa, samoin arvelut siitä, "mikä sinulle olisi parasta". Tämä on ollut vaikeaa tajuta, ettei toista voi auttaa vastoin tämän tahtoa. Toinen, pienempi mutta jotenkin vanhaa itsesyytöstä lieventänyt ja näin ilahduttanut tapahtuma oli yllättävältä taholta saatu myönnytys omasta osallisuudesta muinaiseen intto-aiheeseen. Syyllistin tapani mukaan itseäni tapauksessa, jossa pelkäsin karkoittaneeni toisen liialla väittelyärhäkkyydellä, kuten varmasti teinkin. Olen parin vuoden aikana kokenut suhteellisen pahan väittely-burn outin, ja on niin mukavaa jutella konsensuksen hengessä, ja sellaista aikuista juttua.

Olen muutenkin miettinyt viime aikoina ystävyyssuhteita ja tutustumista, ehkäpä siksi, että juuri Vapun aikaan tunnen sellaista irrationaalista yksinäisyyttä ja hylättyyttä, pelkään olevani aina kakkosystävä ja kaikkea sellaista. Minulla on onneksi pelkästään mukavia työkavereita, mutta huomaan olevani heidän seurassaan ainakin toistaiseksi aika pidättyvä. En halua erikoisesti mainostaa esimerkiksi poliittisia näkemyksiäni, enkä räkytä kertakäyttömukeista (tai sitten en vaan vielä kehtaa). En myöskään halua osallistua tv-sarjakeskusteluihin, koska yritän välttä televisiosarjoihin koukuttumista ja minusta on muutenkin tullut tosi ärsyttävä elitisti viihteen suhteen. Maidon hinnasta tai lapsiperhetodellisuudesta keskusteleminen ei kiinnosta, joten olen pääosin hiljaa ja hymyilen nätisti. Ilokseni olen kyllä bongannut useitakin luultavasti kanssani melko samalla tavalla ajattelevia tyyppejä. Huomaan siis tutustuvani mieluusti ihmisiin, suorastaan janoavan ystävyyttä, kunhan ihmiset täyttävät tietyt vaatimukset. Sanallistettuna tuo kuulostaa aika rumalta. Huomaan ärtyväni ja ahdistuvani ylenpalttisesta konventionaalisuudesta ja sellaisesta tietystä epä-älyllisyydestä, joka ei itsessään liity fiksuuteen. Soimaan itseäni siitä, että luokittelen kirjattoman mutta jättitelevisioisen kodin kuuluvaksi ihmiselle, jota kohtaan en voi tuntea kovin syvää ystävyyttä. Jotkut ystäväni ovat tuollaisen luokittelun ylä/ulkopuolella, he eivät reittaa ihmisiä hyviksyyspistein. (En voi olla tässä sivumennen sanoen havainnoimatta, että vastapäätäni istuvat ikäiseni jannut käyvät jatkuvasti "kahvi"mukin kanssa jossain, taitaa olla pullo piilossa, tekisi melkein mieli mennä osingoille, etenkin kun toinen jannuista on vanha opiskelukaverini, se, jonka kanssa onnistuin saamaan aikaan pari poliittista kärhämää kesken luennon) mutta taidan seivailla vielä pari tuntia). Vaadinko ihmisiltä liikaa? Varmaankin. Luokittelen itseni porvarilliset raamit täyttävästä elämästäni huolimatta johonkin marginaaliin, kaipaan ehkä muiltakin sitä. Snobbaileva luomu-luovaluokkalainen, uhoamassa citymaastureiden ja automarkettien paskuudesta kun myytävien punavuorelaisasuntojen surffaamiseltaan ehtii. (Melankoliani alkaa kääntyä lievästi maaniseksi hilpeydeksi, sitä mukaa kun työväenlaulut virtaavat flowina korviini ja puhelin piippailee vappusuunnitelmia).

Ehkä on aika lopettaa tämä kirjoitus ja leikkiä töitäkin. Punakirjavaa vappua kaikille, ja tervetuloa tänään Vallilan tangoa kuuntelemaan sekä huomenna Kaisikseen piknikille, minä olen se, jolla on Kokoomuksen logosta ilkeämielisen adbusters-henkisesti väännelty Kommari-paita.

Kirjapettymys

Löysin kirjaston pikalainahyllystä Päivi Alasalmen kirjan Tuo tumma nainen. Nappasin sen silmät ahneesti kiiluen, en ollut odottanut saavani uutuus-Alasalmea näppeihini näin pian. Tähän alkuun pitääkin hehkuttaa lämmintä rakkauttani espoolaisia kirjastoja kohtaan. Espoolaistuessani suhtauduin kotikaupunkini julkisten palvelujen tasoon ennakkoluuloisesti, mutta sekä terveydenhuolto että kulttuuritoimi ovat yllättäneet iloisesti. Omenan ja Leppävaaran kirjastoissa on valtavat valikoimat niin kaunokirjallisuutta kuin tietoa kuin musiikkiakin, ensinmainitussa on vielä taidelainaamo.

Ensimmäisen Alasalmeni, Sudenhetken, löysin Kirjatorilta joskus 90-luvun loppuvuosina. Ostin sen alelaarista, menin kahvilaan tappamaan aikaa ennen jotain vallankumouskokousta tai antiseksististä seminaaria (luin äsken vanhasta Veli-lehdestä aktivistiartikkelin ja olen täynnä ivaa) ja luinkin koko kirjan kerralla läpi. Kirjan satasivuinen niminovelli vei kyynisyydellään ja sysimustalla huumorillaan jalat alta. Sudenhetken päähenkilö on rakkaudessa pahasti siipeensä saanut Sisko, joka käyttää pettymystään tekosyynä loputtomalle sikailulle (tai oikeastaan suseilulle), sivuhenkilöinä seikkailee toinen toistaan häviämään tuomitumpia "hutsuja ja kaupparatsuja, jotka kilvan vedättävät toisiaan tajuamatta, että joku jekuttaa heitä kaikkia". Toisessa novellissa pikkukylän tyttö pääsee videokouluun, jossa hänen osakseen tulee olla panopuu opiskelijapoikien pornovideotehtävissä. Julmaa ja toiveet rusikoivaa tekstiä, eikä kuitenkaan itsearvoisesti seksillä tai väkivaltaisuuksilla mässäilevää.

Toisen Alasalmen, Finlandia-ehdokas Vainolan ostin kotimaisen kirjallisuuden pääsykokeita (joihin en koskaan mennyt) varten. Vainola on kirjoitettu taitavasti naisten viihdekirjallisuuden kliseitä hyväksi käyttäen, se vilisee intertekstuaalisia viittauksia du Maurierista Bronteen. Kosmopoliitti päähenkilö nai iäkkään, superrikkaan miehen ja muuttaa kammottavaan Jugend-linnaan menneisyyden aaveiden pariin. Olen lukenut Vainolan varmaan kymmenen kertaa, koska oivalsin vasta viidennellä lukukerralla ihan uuden näkökulman tapahtumiin. Vainolan kautta löysin myös Jean Rhysin lohduttomat tarinat, Vainolan päähenkilö tekee niistä väitöskirjaa sikäli kun edustusillallisiltaan ehtii.

Alasalmen teemoja ovat yleensä toivo onnesta ja rakkaudesta, rakentamisesta ja kokoamisesta ja siitä, miten nämä toiveet murskaantuvat. En oikein tiedä miksi noin morbidit teemat vetoavat minuun, tiedän moniakin jotka eivät voi lukea Alasalmea sen lohduttomuuden takia. Pidän rakkaustarinoistakin eniten niistä, joissa rakkaus on maanista ja tuhoon tuomittua ja päättyy päin helvettiä. Ehkä mieltymykseni surullisiin loppuihin johtuu omasta, onnellisia ratoja kulkeneesta elämästäni, en ole tainnut särkeä edes sydäntäni kertaakaan.

Tuo tumma nainen oli odotusten jälkeen pettymys. Teemaa rakennettiin alasalmimaisen tarkasti, täydellistä, rönsypuutarhan ympäröimää tornihuvilaa ja sen rakastavia, tasapainoisia asukkaita kuvailtiin niin makeilevasti, ettei lukija voinut odottaa kuin kauhulla, millä tavoin perhe ja talo vielä turmellaankaan. Turmelijaksi osottautui miniä, josta karmea lapsuus oli muovannut manipuloivan ja omistushaluisen homo horribiliksen. Kirjassa on kaikki psykologisen trillerin ainekset, mutta tarina lätsähtää kasaan. Perheen äidin jäytävä salaisuus livahtaa huulilta heikkona hetkenä eikä siitä seuraa mitään erityistä (ja itse salaisuuskin on aika lällärikamaa), kun pahaa alkaa tapahtua se raportoidaan oudon ulkokohtaisesti ja rivakasti, ikäänkuin Alasalmi haluaisi nopeasti koko tarinasta eroon. Kirja loppuu kesken.

Pidän Alasalmen kyvystä kuvata ihmismielen mustimpia kuiluja, manipulointia, vallanhimoa, ilkeyttä. Ystävä sä naisien-kirjassa Alasalmi loi osuvan muotokuvan juoruilijasta, joka onnistuu sanoillaan sekä keräämään tukijoukkoja että hajottamaan rintamia suorastaan machiavellistisesti. Metsäläisten friikein hahmo on kanssaimhmisten piinaamisen elämäntehtäväkseen omaksunut Petturlan isäntä, jonka lempihuvia on suunnitella erilaisia kiusaamismetodeita. Alasalmissa vilisee eri tavoin vinksahtaneita ja vioittuneita sekopäitä, mutta Tummassa naisessa niitä oli vain yksi, kliseinen hahmo. Ellei vinksahtaneisuutena ajatella yltiöpositiivista muumiperhemäisyyttä, jota muu joukko edustaa.

Yöpöydällä on maannut odottavan näköisenä Fagerholmin Amerikkalainen tyttö. Tarttunen siihen tänä iltana, siitä huolimatta että olen lähes inhonnut kaikkia lukemiani Fagerholmeja, erityisesti Diivaa. Olen kuvitellut etten kykene ymmärtämään suomenruotsalaista sielunelämää kirjallisessa muodossa, mutta Westön uusin muutti sen luulon. En millään muotoa disauta suomenruotsalaisuutta, päin vastoin, olisin mieluusti itse sellainen, helposti ruskettuva, pitkänhuiskea, villapaidassa ja farkuissa hyvältä näyttävä vaalea Vickan tai tumma ja siro Bibi, kesät viettäisin lautahuvilassa Pellingissä ja jouluna tanssisin piirissä kuusen ympärillä ja sitä rataa.

Uudelleen aloittamisesta

Kävimme Nassun kanssa viime viikolla musiikkikaupassa ostaaksemme nuotteja häitä varten. Kaupan soitinhälinä kuulosti ihanalta, lapsi soitti vihreää trumpettia, isä ja tytär jammailivat kitaroilla. Nassu, jonka prima vista-kyvyt hämmästyttävät minua, veti pianolla Melartinin ja muutamat Ultra Brat. Kadehdin vilpittömästi sitä soittamisen iloa. Soitin itse pianoa ekaluokkalaisesta yläasteelle, eikä taidoistani ole jäljellä käytännössä mitään, paitsi Sibeliuksen Etydin pari ensimmäistä tahtia.

Vanhemmat huomasivat musikaalisuuteni sattumalta ja hankkivat tuota pikaa pianon. Alussa minua opetti kiltti lukiolaistyttö ja pidin soittamisesta kovasti. Tein omia kasetteja, joissa soitan ja laulan nyansseista piittaamatta, jatkuvalla forte fortissimolla Maijan karitsaa ja Autiomaata. Musiikkiopistoon päästessä fiilikset kuitenkin muuttuivat. Minua opetti iäkäs entinen pianistinainen, joka olisi epäilemättä käyttänyt tahtipuikosta näpeille-taktiikkaa ellei se olisi ollut laitonta. Suurin ongelmani oli käsieni väärä asento. En osannut pitää "soittopesää", vaan ylinotkuvat sorminiveleni taipuivat koskettimilla pikemminkin siltamaiseen asentoon. Tämä väärä asento, jota en käskyistä huolimatta osannut korjata kuin hetkellisesti, esti opettajan mielestä edistymiseni. Lakkasin pitämästä soittamisesta ja aloin stressaantua. Opettajan sairastuminen oli riemunkiljahdusten aihe, ihanaa, kaksi viikkoa ilman pianotuntia!

Jostain syystä soittaa nitkuttelin kuitenkin läpi ala-asteen, ehkäpä siksi, että musiikkiluokkalaisella kuului olla soittoharrastus. Pianismini koki hetkellisen nousun, kun rakastuin 12-vuotiaana tulisesti ja täysin yksipuolisesti ylemmän musiikkiluokan herkkäkasvoiseen pianistipoikaan. Siitä lemmestä on muuten peruja se Sibeliuksen Etydikin, itselleni liian vaikea biisi.

Kun yläasteella aloin innostua jazzista ja laulamisesta (ja lempeni pianistipoikaan oli jo hiipunut, ja sydämeni kääntynyt saksofonia soittavaan luokkatoveriin, lääh), suhteeni pianoon oli siltä erää ohi. Kävin seiskaluokan pianotunneilla pitkin hampain, edistymättä. Sain ripityksen musiikkiopiston rehtorilta, joka huomautti että "ei täällä kannata huvikseen käydä, me tähtäämme ammattilaisuuteen", lause, jonka kauheuden olen tajunnut vasta myöhemmin. Aloin siis opiskella pianon sijasta laulua pop-jazz-opistossa ja esiintyä musikaalissa. Silloisen kesyrottani pintavioittama, jo alun perinkin äklön värinen pianoni myytiin ja tunsin vilpitöntä vapautumista.

Myöhemmin aloin kaivata soittamista, sellaista vapaata ja spontaania jammailua, jota en koskaan ollut osannut. Kuulin vasta aikuisena, että Helsingin musiikkiopistoissa opetettiin myös vapaata säestystä, kun meillä pikkukaupungissa oltiin keskitytty tiukasti klassisiin kaavoihin ja tekniikan hiomiseen. Soittamisesta oltiin viety ilo, ainakin omalla kohdallani.

Olen rikkonut vuoden aikana niin monta raja-aitaa pääni sisällä, että ehkä vielä tämänkin. Jospa alkaisinkin opiskella aikuisena pianonsoittoa omilla ehdoillani, aidosta kiinnostuksesta? Käytännön ongelma liittyy tietysti itse soittovälineeseen, mutta nähdäkseni käytännön asioilla on taipumus ratketa, jos niihin panostaa.

Kukurukukukuu

Nyyh. Olin kirjottanut blogipostauksen (postaus on aika ruma sana ja vielä anglismi, en tiedä oikein parempaakaan, päre tai lastu tuntuvat kohdallani jotenkin falskeilta, koska tämä ei ole mikään kaunokirjallinen blogi, viesti taas kuulostaa liian tekstarimaiselta) ja avasin toisessa ikkunassa musiikkilataamon, joka hyydytti koko selaimen ja blogipärelastupostausviesti katosi kuin juustohöylä ammeeseen. Hävinnyt hengentuotteeni käsitteli mm luonnon kauneutta, sitä, etten pidä uusvanhasta Kartanonkoskesta kauheasti, zitzätin vaikeutta ja Kerkko Koskisen äänen viettelevyyttä (oikeasti, se on aika kuuma etenkin kuulokkeista kuultuna).

Nyt on ilmeisesti joku sydänviikko, työpaikkani aulassa jaetaan erilaisia näytteitä terveyttävistä elintarvikkeista. Eilen asialla olivat Benecolin markkinamiehet. Kävin ahneuttani hakemassa minipullon jotain terveyspiimää tai vastaavaa lientä, jonka pitäisi vaikuttaa suotuisasti terveyteen ja lisätä täten tuottavuutta työelämässä (nyt vähän liioittelen). Tyhjän, kovamuovisen minipullon roskiin heittäminen harmitti, kuinka paljon jätettä funktionaaliset, muka välttämättömät elintarvikkeet tuottavatkaan. Ärsytti myös huomata, että menin taas ilmaishalpaan, vaikka olen päättänyt etten ota mitään mainoksena jaettavaa paskakrääsää, kuten kalentereita tai suojalaseja vain siksi, että se on ilmaista. Tänään minulle onnistuttiin tyrkkäämään "happohyökkäyksen katkaisevia pillereitä". Mitä vikaa purkassa tai HAMMASHARJASSA on?

Huomaan eläväni edelleen jossain määrin opiskelijataloudessa. Minulta jää esimerkiksi rahaa SÄÄSTÖÖN, joka on täysin uutta. En ole ikinä kyllä kärsinyt ihan oikeasta köyhyydestä, mutta vähillä rahoilla kulutustottumuksista on tullut väistämättä aika säästäväisiä. En esimerkiksi osta paljoakaan vaatteita uusina. Korut ovat ainoa törsäysintohimoni, ja koska aitoudella ei minulle ole mitään väliä, en saa niihinkään kovin kauheasti rahaa hassattua. En oikein tajua (siis ihan vilpittömästi) miten jotkut saavat kulutustutkimusten mukaan kulutettua kosmetiikkaan satoja euroja KUUKAUDESSA, pelkkä kulmakynäkin kestää vuosikausia, vaikka meikkaankin joka päivä. Tai vaatteisiin, onko niillä joku oma huone pelkästään vaatteiden säilytystä varten? Pienet paheet ovat hellyyttäviä ja piristävät arkea, mutta kulutusriippuvuus on noin laajasti ottaen aika kipeää touhua, joka muistuttaa yllättävän paljon syömishäiriöitä tai alkoholismia. Kerskakulutuksella vielä kuormittaa vähän laajempaa skaalaa kuin omaa perslaakia tai maksaa.

En toki peräänkuuluta askeesia, puhuisin kyllä niin sanotusti ilman alaleukaa jos tekisin niin. Jossain tapauksissa kulutusvastaisuus alkaa vaikuttaa aidolta masokismilta. Näin kerran erään ekohenkilön pistelevän puistossa (siinä kun muut söivät mansikoita ja joivat viiniä) dyykattua, kivikovaa ruisleipää jonka päällä oli dyykatun, kolhuisen kaalin likaisia päällilehtiä. Toinen ehkohenkilö käyttää samaa, roskiksesta löydettyä tummansinistä, taksikuskimallin miestentakkia kymmenettä vuotta. Mikäs siinä, kaikki eivät välitä kulinarismista tai estetiikasta, mutta en kyllä suostu pitämään itseäni pinnallisena tai epäekona siksi, että itse välitän. Minulla on tästä oikeasti vähän traumoja menneisyydestä, se aktivismi johon itsekin jollain tavoin kuuluin, sortui pahimmillaan taistolais-protestanttiseen "elämästä ei saa nauttia, koska niin moni kärsii"-mentaliteettiin.

Kulutuskritiikistäni huolimatta aion ostaa uuden digikameran. Meillä on muhkea järkkäri, jolla saa hienoja kuvia mutta joka painaa ja vie tilaa siinä määrin, ettei sitä viitsi kanniskella esimerkiksi matkoilla mukanaan. Näen päivittäin ihania juttuja, viimeksi Merimiehenkadun lamppuihin ripustetut, auringossa kimaltavat hopeahelmet, joita haluaisin taltioida. Järkkärissä on vielä sekin ongelma, että siinä on liikaa kaikkia hifejä toimintoja, joita en jaksa opetella käyttämään. Törmään valokuvauksessa aina tähän tekniikkaongelmaan, lähes kaikki valokuvausopettajanikin ovat olleet iäkkäitä miehiä, jotka ovat ensimmäisellä tunnilla alkaneet mumista lukseista ja aukoista ja samassa lauseessa tuominneet digikuvauksen ja tietokoneet. Tuo tekniikkavierastus on ollut luultavasti syynä siihen, etten koskaan ole kauhean vakavasti harkinnut valokuvaajan ammattia, vaikka pyrinkin kerran Taikkiin valokuvauslinjalle, en päässyt edes jatkoon, nyyh (nyt pyrkimiskuvia katsellessani ei ihmetytä ollenkaan).

Sanoja

Löysin Pagisijalta kivan sanameemin joka on vähän kuin jatkoa jollekin taannoiselle kirjoitukselleni, jossa mietiskelin lempisanaani.

Viisi suomenkielistä lempisanaani:

Lokki, levoton, lippu, laulu, villiviini

Mielestäni äänteellisesti kaunein suomen kielen sana:

Valtamerilaiva. Ihana sana. Sanana ja merkitykseltään, kylmät väreet.

Viisi sanaa, joita tulen eniten käyttäneeksi arjessa:

Pus puu, voohi, tuu, misse massinen, saatana

Sanonta, sananlasku tai aforismi, joka merkitsee minulle eniten:

Sinä muutat kaiken, vaan et yksinään. Kaikki mottoni, siguni ja peukkusääntöni taitavat olla onelinereita työväenlauluista, auh.

Viisi suomenkielistä sanaa, joita inhoan eniten:

Paituli, vaavi, näkäräinen, tahtotila (sitä kuulee aika usein), äippä

Puhkikulunut fraasi, jonka tilalle pitäisi keksiä jotain uutta:

Aamun torkku, illan virkku, se tapa talon hävittää. Sanonta on ihan aanuksesta ja halveeraa meitä iltaihmisiä. Etenkin kun uskon rytmin olevan aika perustavanlaatuinen osa ihmisen koko olemassaoloa, iltaihmisestä ei saa aamuihmistä pitkälläkään kyykyttämisellä ja pakottamisella. Onneksi yleinen mentaliteetti on jo alkanut tunnustaa, että aika harvan meistä täytyy nykyään nousta aamulypsylle.

Sana, jonka haluaisin kuulla useammin:
Solidaarisuus.

Viimeisin nykykielen sana, jonka olen oppinut:

Koululaismaila. Opin sen yhdestä jutusta jota taitan. Sana herätti minussa suurta hilpeyttä, visioin heti natsihtavan opettajan, joka pistää jättiläismäisellä, takimmaiseen riviin ulettuvalla koululaismailalla mekkaloivat oppilaat kuriin.

Salaattirasianaiset

Tein eilen virheen, jonka takia olin illan kuin ampiaisenpistoksen saanut räkyttäen irkissä tittyteinmentin tuhoisuudesta, yleisestä aivokuolleisuudesta ja halustani alkaa unabomberiksi. Virhe liittyi pitkän ja paljon kevätkukkahuokailua ja joutsenenihastelua sisältäneen rantalenkin jälkeiseen "ansaitsen pussin karkkia ja leffan"-tilaan, jota kyllä pitääkin joskus kuunnella ilman syyllisyyttä, mutta joka kannattaisi optimoida paremmin, jotta sokerihumalasta kostuisi muutakin kuin pahan olon.

En yleensä ikinä vuokraa elokuvia, syistä että aanelosen kokoisesta televisiosta ei leffoja kannata maksua vastaan katsella, ja että en ikinä muista palauttaa niitä ajoissa ja joudun maksamaan alun perin euron leffasta kympin, mikä harmittaa kovasti, ja koska lähellämme ei oikeastaan ole leffavuokraamoja. Kirjastosta lainaan joskus videoita, etenkin suomalaisia televisiosarjoja (viimeksi Kiinnisidotun, katsoin sen sydän myötätunnosta syrjällään, pyykkivuorta selvitellessä). Vanhempien luona on kuitenkin eksoottisen iso televisio ja vielä kaikki digiboksit ja dvd-soittimet ja muut ihmeet.

Luultavasti johonkin lintuinfluenssahysteriaperäiseen juttuun liittyen koiria ei saa nykyään viedä leffavuokraamoihin. Koska pikkumusta on neuroottisenherkkä prinsessa, epäröin kovasti sen jättämistä tuulikaappiin odottamaan. Lopulta, leffan- ja karkinhimo voitti, mutta yritin hoitaa homman mahdollisimman nopeasti ottamalla ensimmäisen silmiin osuvan leffan ja ostamalla valmispussin karkkia. Surkeita ideoita luonnollisesti molemmat. Valmispusseihin tungetaan tietysti niitä epämääräisenvärisiä ja kovettuneita mönttikarkkeja, joita kukaan ei viitsi ostaa, sekä mansikkasuklaisia (voi jeesus sentään miten oksettavaa) hiiriä. Elokuva oli nimeltään Paholainen pukeutuu Pradaan, ja sen rinnalla euron skeidakarkkipussi tuntuikin jo aika pieneltä virheinvestoinnilta.

En odottanut elokuvalta suuria, ainoastaan pisteliäänhauskaa kuittailua ja nokittelua, vähän Naispaholaisen tyyliin. Meryl Streep hoiti tietenkin rutiinilla homman kotiin niissä puitteissa, kuin lattea käsikirjoitus antoi myöten. Kalmankylmän päätoimittajan kopeus oli ajoittain aika hymyilyttävääkin. Päähenkilö, parikymppinen "vakavaksi toimittajaksi" haluava Andrea solahti ensimmäisten Manolojen seurauksena sutjakkaasti iltapukuiseksi lollipop-naiseksi. Elokuvassa oli kai tarkoitus olla jonkinlaista muotimaailman pinnallisuuden kritiikkiä, mutta se vesittyi erilaisten asukokonaisuuksien ja muoti-name-droppingin alle. Ja harvoin näkee mitään niin kaunista ja täysin tyhjänpäiväistä kuin jättisilmiään levittelevä Anne Hathaway (joka jatkaa kauriinsilmä-päänheiluttelu-genressä kunniakkaasti Audrey Hepburnin ja Winona Ryderin jalanjäljissä, tosin ensinmainitulla on ällöttävyydestään (sortsi kaikki Hepburn-fanit, olen aina tuntenut Hepburn-näyttelijätärtyyppiä kohtaan tervettä inh.. ennakkoluuloa, tämä periytyy äidiltäni) huolimatta kiistatta lahjoja, jota ei kyllä Hathawaysta voi ainakaan eilisen leffan perusteella sanoa). Elokuvassa irvailtiin köyhästi mallimaailman laihuusihanteelle (how original!), mutta päähenkilön suuria hetkiä oli kuitenkin havaita kuihtuneensa hurjasta kuutoskoosta neloseen. Lopuksi marraskuisen Pariisin kaduilla hihattomassa iltapuvussa ja kolmenkymmenen sentin koroissa keekoileva päähenkilö oivalsi myyneensä sielunsa ja heitti vapautuksen merkiksi kännykkänsä suihkulähteeseen. Mieletöntä sisäistä kasvua!

Leffan paskuus sai minut haistamaan verta laajemminkin. Olen tällä hetkellä ihan sairas kaikkeen Idols-vouhotukseen ja erityisesti siihen, miten aikuiset ihmiset esimerkiksi omalla työpaikallani keskustelevat sen käänteistä ihan vakavissaan. En normaalisti ole ihan tämän tason elitisti, en esimerkiksi ajattele, että julkkisten tietäminen nimeltä sotisi yleissivistystä vastaan, kuten joku joskus laajassa sivistystä kartoittaneessa Suomen Kuvalehden artikkelissa teki. Minua kuitenkin ällöttää se, miten suuren osan päivittäismediasta paskaviihde rohmuaa, joka onkin tänä suurten mediakonsernien aikana vähintäänkin loogista, mutta silti perseestä. Perseestä on myös se, että luen kahvihuoneen iltapäivälehdet itsekin. Tittyteinment on salakavalaa, se tunkee joka tuutista ja tylstyttää aivot. Maajussille morsianta on taatusti simppelimpää katsoa kuin mennä lainaamaan kirjastosta runoja. Puhumattakaan tuosta pirun keksinnöstä, digiteeveestä. Teemalta tulee kai joskus jotain hyvääkin, mutta aina kun olen digikodeissa sattunut vilkaisemaan ohjelmatarjontaa, sieltä tulee joko nasaaliteinin juontama hedelmäpeli tai formulaa. Vihaan muuten todella paljon formula-autojen ääntä. Siis ihan aidosti vihaan, miedommat sanat eivät nyt pue tunteitani sanoiksi. Kiitän onneani, etten ole sattunut saamaan formulahullua miestä, vaan itseäni fiksumman ja teeveekriittisemmän, sellaisen jota voin suvaitsevan "meidän mies se on tuollainen iso pikkupoika"-hymyn (tiedän tällaisia parisuhteita oikeasti) asemesta katsoa ennemminkin ylöspäin. L on ihailtavan epäviihdeorientoitunut, siinä kun itse luen iltaisin Liza Marklundia ja kikatan Youtuben algoritmimarssille, L lukee historiaa ja saagoja, ihan huvikseen!

Oho, olen liukunut sivuun otsikosta. Eilisessä elokuvassa oli salaattirasianaisia, sellaisia pitkiä, laihoja naisia, jotka seisovat ruokalan jonossa käsissään muovitarjotin, jolle on asetettu muovinen vesipullo, kertakäyttölautasliina, kertakäyttöhaarukka ja -veitsi sekä läpinäkyvä, heppoinen ja aukipongahteleva salaattirasia, jossa on lokeroissa hiukan vihanneksia ja erillisessä pikarissa rasvatonta salaatinkastiketta. Nämä naiset hakevat ruokalasta saman muovisen epäruokansa vuodesta toiseen nauttien sen pikku konttoripöytänsä ääressä. Naiset eivät koskaan siirry käyttämään oikeata lautasta, vaan pitäytyvät tässä hankalassa, paljon jätettä tuottavassa formaatissa, koska ilman muovipakkauksien kanssa askaroimista he huomaisivat, etteivät itse asiassa oikeastaan syö mitään. En tiedä, miksi näen tämän näin selkeästi, ehkä on kyse jostain kollektiivisesta naistenvälisestä ymmärryksestä (naisten suhteessa syömiseen, tai lähinnä syömissuhteiden mutkikkuudessa on jotain hämmästyttävän universaalia, tajuan ymmärtäväni kolmikymmenkiloisia anorektikkoja tietyllä tasolla erittäin hyvin, vaikka en itse ole ikinä sairastanut anoreksiaa enkä ole perfektionsti). Meilläkin on muutama salaattirasianainen, joille täyttyvä jättiroskis antaa ehkä saman tunteen kuin täysi maha muille?

Ajan hermolla: uskonnosta

Oli tarkoituksena kirjoittaa aiheesta jo aikaisemmin päivällä, mutta p.perjantai kului kokatessa (koiravahtina Punavuoressa pääsen toteuttamaan ruoanlaittoambitioitani, kotona Tapiolassa parisuhteen nk parempi puolisko huolehtii ruokapolitiikasta), kävelemässä ja illan tullen hyvässä seurassa, jonka kera tulikin käsiteltyä ko. aihetta.

Eilen, tullessani pikkumustaa lenkittämästä, kirkonkellojen kumu pysäytti minut keskelle Jugend-linnan kuilumaista sisäpihaa. Yksinkertaista toistosävelmää soittavat kellot, syvänsininen kevättaivas ja kaari-ikkunat toivat mieleeni sen huumaavan kauneudenkokemuksen, jonka sain pari-kolme vuotta sitten Prahassa, kun baarista poistuessamme keskiaikainen kellotapuli tiedotti tasatunnin. Nautiskelin tästä uudelleenkokemisesta täysin rinnoin, sekulaaristi ja samalla miettien, mitä nuo karunkuuloiset kellot merkitsevät ihmiselle, joka oikeasti uskoo Jumalaan? Kutsua, yhteistä sanomaa (mahdollisesti samaa kuin työväenlaulut taistolaisille, kuuntelen parhaillaan vastasaatua Kom-teaterin 35-vuotisjuhlalevyä, vertaukseni ovat emotionaalisesti värittyneitä)?

Eilisessä Nyt-liitteessä oli artikkeli, joka taas vaihteeksi kuvasti valtionkirkon hankalaa välikäsitilaa. Naispastori oli vihkinyt lesboparin ja kaksi nuorta miestä oli tarttunut moiseen siivottomuuteen tekemällä kantelun tuomiokapituliin (tai jotain vastaavaa). Artikkelissa nämä vastapuolet kohtasivat ja yrittivät löytää jonkinlaista konsesusta, siinä yllättäen ihmeemmin onnistumatta. Nuorten miesten julmuus ja suvaitsemattomuus kuvotti. Miten voi hyväksyä "homot ihmisinä" manaten samalla helvetintulta heidän seksuaalisuutensa ilmentymälle? Haastattelussa sivuttiin myös aivan erityisen ällöttävää seikkaa, jonkun kristillisen opiskelijajärjestön puheenjohtajan/vastaavan mielestä "homot ja kehitysvammaiset ovat Jumalalle kauhistus". Tässä voidaan kysyä, että eikö Jumala luonut ihmistä omaksi kuvakseen, ja mikäli se kuva käsitetään tarkoitushakuisen kirjaimellisesti, eivätkö naisetkin ole itse asiassa Jumalalle kauhistus? Jollekin jumalalle kyllä ovat, ainakin siitä päätellen, mitä kaikkia julmuuksia naisille ympäri maailmaa uskonnon nimissä tehdään.

Naispappeuskiistakin on taas ollut esillä mediassa. Uusi naispappisukupolvi ei enää ymmärrettävästi jaksa sovitella konservatiivijääräporukan kanssa vaan vaatii tasavertaisuuden toteutumista konkreettisesti. Olen joskus aiheuttanut itselleni täysin tarpeetonta päänsärkyä lukemalla netistä naispappeuskeskusteluja, joissa argumentit ovat yllättävän usein niitä "aidolla papilla on kyrpä"-tasoa. Keskusteluissa hc-kristityt ovat vedonneet Raamattun käskyihin, jotka ovat tietysti tulkinnanvaraisia, mutta herättävät minussa myös ajatuksen siitä, että voisiko kirkko tavallaan myös ihan vilpittömästi edustaa konservatiivista ja partiarkaalista luterilaisuutta siten, kuin vanhakantaiset papit sen haluavat nähdä? Tämä näkökulma siis tosiaan pohjaa omaan ateismiini ja valtionkirkon vastaisuuteeni, antaisin oamsta puolestani vapauden konservatiiviselle kirkolle saarnata omia, epätasa-arvoisia oppejaan, kunhan niitä ei tuotaisi kouluihin ja vastaaviin laitoksiin.

Toisaalta taas konsensusta kannattavana ihmisenä tervehdin ilolla kirkon suvaitsevaistumisprosessia. Kirkko tekee paljon hyvää työtä esimerkiksi vähävaraisten hyväksi (tosin sekään homma ei ideaaliyhteiskunnassa kuuluisi kirkolle, vaan valtiolle esim kansalaispalkan muodossa). Laajemminkin valtionkirkko tuntuu edustavan pehmeitä ja humaaneja arvoja yhä kovenevassa yhteiskunnassa.

Katsoin tänään vanhempien hulppeasta teeveestä (vaihtelua rakeiselle matkatelsulle) Pienen pyhiinvaelluksen. Elokuva sijoittuu 50-luvun pohjalaiseen körttikylään, jossa nuori tyttö saa aviottoman lapsen ja hylkää sen bussiin. Lapsi tuodaan sairaalaan, jossa sen äiti työskentelee, ja jossa tekee kuolemaa kylän pappi. Toisin kuin muut kyläläiset, osoittaa pappi suuruutensa ja armeliaisuutensa auttamalla nuorta äitiä. Elokuvan keskeinen teema on armo. Pappi armahtaa katuvan tytön kertomalla, että hänen tekemänsä synti on itsessään pahin rangaistus, eikä maallista rangaistusta tarvita. Pappi ja tulehdukseen kuollut pikkuvauva haudataan samaan hautaan.

Elokuva sai minut pohtimaan armon käsitettä. Armohan on niin vahvasti kristinuskon perusteesi, että sitä käytetään harvemmin maallisissa yhteyksissä. Armon pointti on ymmärtääkseni sen antaitsemattomuus, voi siis saada sikailunsa anteeksi vaikka siihen ei tavallaan olisi järjellisesti mitään syytä. Ellei nyt puhuta perheväkivallasta tai kansanmurhasta tai vastaavasta pahan luokan sikailusta, on armon käsite aivan paikallaan. Itse toivoisin voivani olla armollisempi itseäni ja muita, erityisesti itseäni kohtaan. Joudun vain prosessoimaan tämän armo-asian täysin oman pääni sisällä (mitä kai tekisin silloinkin jos olisin uskossa), koska en kykene uskomaan jumaliin. Mikään taho ei voi minua armahtaa, vain minä voin sen tehdä.

En ole koskaan vakavissani toivonut olevani uskossa, koska sen toivominen tarkoittaisi jotain hyvin perustavanlaatuista muutosta omassa persoonallisuudessani. Olen luonnostani epäluuloinen, skeptinen ja pahimpaan varautuva, sellaiseen varautuneisuuteen ei lapsenusko vaan istu. Uskonnollisuus voisi kuitenkin helpottaa joitain luutumia huomattavasti, kuolemanpelko saattaisi vähetä jos osaisi uskoa taivaaseen tai edes reinkarnaatioon. Ripittäytyminenkin voisi olla aika terveellistä, tosin ei ehkä itsen kehityksen kannalta, en haluaisi kuitata häijyjä ajatuksiani avemarialla. Enkä nyt halua vihjailla olevani liian älykäs uskomaan ylempään, pikemminkin päinvastoin, olen niin tylsän tasanaamainen pragmaatikko, etten pysty visualisoimaan asioita joita en näe, en ainakaan siinä määrin, että alkaisin uskoa niihin. Iän myötä olen kuitenkin lakannut irvistelemästä ihmisten enkeli- ja siunaustoivotuksille, vaikka ne ovat itselleni vieraita, niin mikäs minä olen kieltämään keltään uskoa mihinkään elämää helpottavaan?

Joki tietää

Joinain päivinä ruokalan aidot kukat liikuttavat. Sitä saattaa myös kauempaa nähdä, että jollain miehellä on koirankuva paidassa ja lähempää huomaakin että kuva on oikea, pieni ja hento untuvapentu. Joinain päivinä on varautunut lämpöön ja sitten jäätävä tuuli lyö kulman takaa suun täyteen roskia. Saa isoja värikalvoja, joissa on itse tehtyjä kuvia eikä tiedä, mitä niillä tekisi mutta on iloinen tietäessään että moni näkee ne jossain.

Joinain päivinä sitä siivoaa sähköpostiaan ja löytää kyttyrävertauksen muistamatta sen alkulähdettä mutta tajuten heti, mitä sillä tarkoitetaan. Saattaa myös yllättyä siitä, että muistoissa aina tasaisena virrannut onkin ollut kuohuvaa. Ja tajuaa, kuinka universaaleja ja usein aiheettomia hylkäämisen ja syrjäyttämisen pelot ovat, mutta ei silti osaa ottaa siitä opiksi. Toisaalta sitä helpottuu tajutessaan, että tulevaisuudessa nyt kaihertava ele ei luultavasti sitä tee.

Joinain päivinä sitä kuuntelee Space Oddityn monta kertaa, koska kuvittelee tajuavansa, mistä siinä puhutaan. Silloin saattaa myös toistuvasti tähyillä ulos odottaen auringonpilkahdusta näkemästään lievästi pettyen mutta ollen silti toiveikas. Ja listaa lauluja joita haluaisi laulaa keskellä kesää.

Hesari

Hesari on parin vuoden tauon jälkeen palannut elämänpiiriini. (Enkä nyt puhu erkkomediasta, se ei ole koskaan elämänpiiristäni lähtenytkään, vaikka tunnenkin jatkuvaa huonoa omaatuntoa siitä, etten jaksa lukea taloussivuja ja lehtiroskiakin saa olla jatkuvasti viemässä, plus opiskelijatilaus päättyi vihdoin vuotta valmistumiseni jälkeen ja läsyn tilaaminen on sikakallista.) Hesari, eli Helsinginkatu oli osa elämääni siitä asti kun aloin käydä Kallion Lukiota siihen asti kun muutin pois valtamerilaivatalosta. Sen ajan kun kävin koulua Porvoosta käsin, kimppakyyti jätti minut Meiran kahvipaahtimon kulmalle, tuoksuun jota olen siitä pitäen rakastanut ja jota saan ilokseni haistella nykyään joka päivä kun suvaitsevat sitä kahvia paahtaa, ja vaeltelin sen vajaan tunnin ennen koulun alkamista ympäri Kallion katuja. Jo tällöin ihmettelin aina elävää ja kirjavaa Hesaria, joka näyttäytyi ulkohelsinkiläisen silmissä Bulevardin proleversiona Primuloineen, pikkuliikkeineen ja ratikoineen.

Lukioaikoina Hesarin vieressä oli anarkistien kokoontumistila, maailman rupisin kellari. Kellariin mentiin peltiovesta jyrkkiä portaita, itse tilassa ei ollut edes vessaa, vaan lähinnä tiputtelevia putkia ja kuoppaista lattiaa. Kellarinoven eteen sammui aina silloin tällöin Hesarilla pyörivää porukkaa, kerran kuulimme kun joku hajoitti keskellä arki-iltaa viereisen rapun kaikki kymmenen ikkunaa. Kokouksien jälkeen, luontaisten tarpeiden pakottamina menimme yleensä niin sanottuun Pikku-Tubeen, Hesarin halvimpaan räkälään jossa oli kaljahana ja lukoton naistenvessa. Olimme rastoinemme ja lävistyksinemmekin paikan siisteimmät asiakkaat, baarissa heilui Hesarin kantaporukkaa, elämäänähneitä rantareinoja ja suttuisia baariruusuja. Kerran yllätin lukottomasta naistenvessasta lihavan alkkisnaisen syntymäasussaan, hänen ainoa asunsa, rintojen yli venytetyt pyöräilyshortsit olivat tietysti nilkoissa vessatoimitusten takia. Pikku-Tubessa pyöri myös parikymppinen nistityttö, jolla oli yleensä päällään vihreä, kimaltava, 80-luvun tyylinen paljettijuhlamekko ja jolle soitettiin ambulanssi pariinkin kertaan.

Valtamerilaivatalo sijaitsi fyysisesti vain kahden korttelin päässä Hesarista, mutta henkinen ja sosiaalinen matka oli suurempi. Omassa korttelissani ei ollut baareja vaan lukio, ammattikorkeakoulu ja kirjasto. Viihdyin Kallion rauhallisemmassa versiossa, mutta Hesarilla tuli käytyä väistämättä usein. Ympärivuorokautinen äläkkä, nistit ja spurgut, mielenterveyspotilaat ja prostituoidut olivat pohjimmiltaan kiltille, pintapuolisesti dekadenssista viehtyvälle semihipille juuri sopivan kaukana. Kun muutin pois Kalliosta, Hesaria tuli vähän ikävä siitä huolimatta että tiesin sen, jos jonkun, kyllä pysyvän paikallaan melko muuttumattomana.

Muutama kesä sitten jouduimme etsimään Hesarilta ihmistä, jonka elämässä oli vaikea vaihe. Silloin Hesari inhotti, arkiaamujenkin syvä ja sekava pöhnä, pimennetyt baarinikkunat ja aivoton ölinä. Hesari jotenkin kuvasti sitä alistumista ja kemiallista väkisinunohtamista, mihin etsimämme ihminen oli hetkeksi hautautunut.

Tällä viikolla odotin ratikkaa Hesarilla ja seurasin tuttua menoa. Katutason kämpässä oli ikkuna auki, asukkaat tanssivat ja hyppivät raikuvan progen tahdissa. Hapsupaitainen, ammoin tukkansa vihreäksi värjännyt tyttö rääkyi vanhemmalle poikaystävälleen, joka tuloksetta yritti päästä Alkoon, ratikkapysäkillä oli irvistelevä ja hyökkäävästi käyttäytyvä ikäiseni pirinistimies. Vaikka aggressiiviset spiidifriikit pelottavat minua vähän, en kuitenkaan kokenut tilannetta uhkaavaksi. Hesarin meno on niin lokaalia, yksien kiviportaiden päässä on Torkkelinmäen keidas.

Vaikka Kallio on kymmenessä vuodessa siistiytynyt huomattavasti, en usko enkä toivo Hesarin muuttuvan pelkästään taideopiskelijoiden egotrippailumestaksi. Sutina ja säätö kuuluvat kaupunkitilaan, ainakin osaan siitä.

Musiikillisia elämyksiä

Olen löytänyt töissä ITunesin ja sitä kautta vaikka millä mitalla uutta musiikkia. Olen tosi daiju kaikessa musiikki-bitti-säädössä siitä huolimatta, että tiedän sen olevan helppoa. Yritin taannoin mäherrellä LastFM:n kanssa mutta joku klikkasi ja turhauduin. Mäkeissä (olen nyt virallisesti muuttunut PC-ihmisestä Mäkki-ihmiseksi, kotona turhauttaa junnata sen neuvostotraktorimaisen kömpelön ja käyttäjää myötäilemättömän peeseen kanssa, vaikka ennen haukuin mäkkejä järjettömiksi pimpelipomeiksi, joiden käytettävyys on alistettu estetiikalle) musiikinsiirto ja -kuuntelu on ihastuttavan simppeliä, ITunesista kuulen aivan ilmaiseksi työtovereideni suosimaa musiikkia ja voin maksaa samalla mitalla. Musiikkikirjastojen bongailu käy sitäpaitsi halpahintaisesta psykologiseerauksesta, olen jo ihan varma kuka ainakaan ei kuuntele työväenlauluja ja kuka (hyvän päälle ymmärtävä) luultavasti diggailee Maritta Kuulaa.

Noin yleisesti ottaen olen musiikkimaultani nirso ja hidas mieltymään mihinkään uuteen. Useita musiikkityylejä suorastaan inhoan, en kestä kuunnella heviä tai hiphoppia hetkeäkään, ska:kin on aika ärsyttävää. Vaikka en muuten ole mikään tunnereaktiohin kielteisesti suhtautuva, juuri hevimusiikin pateettisuus ja puberteettinen mouhotus on minusta jotain ihan tajuttoman kiusallista, alan punastella myötähäpeästä jos joku moshaa tukkaansa muuten kuin vitsillä. Ska-biisit taas kertovat aina kaljaa juovasta jannusta, joka puhuu junttiaksentilla ja tykkää jalkapallosta. Hiphopissa taas mouhkataan booty mameista ja rahasta ja väkivallasta.

Tuo edellinen siis kuvasti sitä, että olen ennakkoluuloinen pensiö musiikkityylien suhteen.

Joka tapauksessa, olen ottanut asiakseni tutustua hyviin artisteihin ja bändeihin, kun niitä kerran on saatavilla napin painalluksella. Tänään olen kuunnellut suurimman osan päivää Johnny Cashia ja olen huomannut pitäväni myös countrysta. Give my love to rose on jotain niin surullista! Joan Baez on aivan ihana, samoin Aimee Mann. Ja täysin yllättäen Portishead, jonka oletin olevan jotain ihan liian electronicaa omaan makuuni. Kerkko Koskisen Lolitaa olen kuunnellut suorastaan pakkomielteisesti.

Paras löytö on kuitenkin Yuri Buenaventura. Olen aina rakastanut latinorytmejä, argentiinalaista tangoa, salsaa ja sellaista. En ole kuitenkaan oikein osannut etsiä sitä, latinomusana myydään vaikka mitä täyhkää, kuten taannoin Pietarista ostamani euron latinohittikooste, joka oli suoraan kanariansaarten tahmaisimman turistirysäyökerhon cd-valikoimasta. Buenaventura on jotain ihan muuta, intohimoista ja keinuvaa, arvaamatonta ja saa toivomaan että olisi persjalkaisen, valkokulmakarvaisen skandinaavin asemesta palavasilmäinen ja mustakiharainen tangotanssijatar.

Vaan osataan sitä Suomessakin. Kuulin Madaga-levyä viikonloppuna ja haluan keikalle! Ehkä vihdoin, vuosikausien jaakaamisen jälkeen saisin lähdettyä jopa Facesiin, joita olen välttänyt osaksi saamattomuudesta ja osaksi siksi, etten kauheasti lämpiä ns maailmanmusiikille, paitsi Latinolle, joka itse asiassa on hybridi monista eri musiikkikulttuureista, joten tällä logiikalla voisin täten laajentaa lämpiämistäni ihan virallisestikin.

Ennakkoluulojen ja kyräävän penseyden murtuminen tuntuu aina yhtä vapauttavalta, oli kyse sitten musiikista tai jostain vielä suuremmasta.

Liiloja iloja

Tänään näin ensimmäiset krookukset! Tapiolantien penkereet, jotka vähän myöhemmin peittyvät helakansiniseen scilla-mattoon on nyt ripoteltu violeteilla ja keltaisilla ja valkoisilla. Lumikelloja en ole vielä nähnyt mutta yritän vahdata, ne ovat melkeinpä suosikkejani kevätkukista. Helmihyasinttien ohella. Ja tulppaanien ja narsissien. Ja oikeastaan kaikkien. Keväällä sitä on aina yhtä ällistynyt talven selättämisestä ja heräävästä luonnosta, on oikeastaan ollut jo marraskuussa vakuuttunut että ei se valo enää tule, maailma on jäänyt ehkä lopullisesti katatoniseen harmaustilaan. Toisaalta sitä on kuitenkin järjen tasolla varma vuodenaikojen toisiaan seuraamisesta, minkä takia neljäkymmentä päivää kestänyt, vasta tammikuussa alkanut talvi säikäytti. Sitä kun on kuitenkin kasvanut ajatukseen, että säätä ei voi säätää rikkainkaan porho. Ja sitten aikuisena havahtuu tajuamaan, että juuri me pallon rikkaimmat porhot sitä säädämme, emme tosin halutusti emmekä tarkoituksella, vaan oman mukavuutemme sivutuotteena.

Tapasin eilen vanhan ystävän A:n, sellaisen johon tutustuin lukion ensimmäisellä. Vietimme silloin koulun jälkeiset iltapäivät Punaisella Nuorisopiirillä kuunnellen sulakkeetpoksauttavasta jukeboksista työväenlauluja ja pummaamalla toisiltamme jämiä. Myöhemmin jotenkin etäännyimme, itse ajauduin enemmän globalisaatio- ja ympäristöaktivismiin, A pysyi vakaumuksellisena kommunistina. Nyt, kymmenen vuoden jälkeen havaitsimme olevamme aika samassa tilanteessa, kumpikin äänestää vaaleissa vihreitä mutta lämpiää myös vasemmistolle. Äänestäminen on hyvin kuvaava muutos, aikoinaan kunnon anarkisti ei missään tilanteessa äänestänyt (emme tosin olleet edes äänestysiässä), koska äänestämisellä ei voi vaikuttaa ja edustuksellinen demokratia on hanurista. Itse tosin aina vähän vieroksuin anarko-skenen äänestysvastaisuutta, etenkin kun yleisin perustelu oli "ei sillä voi vaikuttaa". Samat tahot uskoivat kuitenkin boikotteihin ja muuhun yksilötason vaikuttamiseen.

Muistelimme aika paljon ammoisia aikoja, kuten vanhojen ystävien kanssa on tapana. Mietimme ystävyyksien liepeisyyttä ja sattumanvaraisuutta, meilläkin oli paljon yhteisiä tuttuja, joita emme tienneet toisen tuntevan. Puhuimme, kuten tämän ikäisten aina väliin kuuluu, lapsista, niiden haluamisesta ja kasvattamisesta. A kertoi hulvattoman jutun isästään, joka oli lukenut ryömimisikäiselle vauvalleen Kafkaa, ”ei se muuten läsnä ollut, mutta Kafkaa se mulle kyllä luki”.
A edustaa jotenkin ajalle tai ainakin tuttavapiirilleni tyypillistä humanistia, joka on monen vuoden opintojen jälkeen päättänyt hankkia konkreettisen ammatin. Näitähän on hämmästyttävän paljon, maistereista tai almost there-maistereista tulee entisöijiä, fysioterapeutteja, puutarhureita, kasviskokkeja. Akateemista köyhyyttä paremmalta ratkaisulta kuulostaa turvatumpi, vaikka pienipalkkainenkin ala.

Nukahdin eilisiltana tuossa Kafkan kieppeillä, menin mukamas lueskelemaan sänkyyn ja heräsinkin kuuden-seitsemän kieppeillä viistoon kellanvihreään valoon pitsipuiden välistä. Onkin jo ihmeellisesti aika, jolloin pitää järjestää itsensä heräämään poikkeuksellisen aikaisin nähdäkseen varhaisaamun, etenkin jos on iltaihminen kuten minä. Näin aamuyön tunteina toistuvasti unta Viipurista kuin mikäkin nostalgisoiva mummo, paikka näyttäytyi unissani pittoreskina ja hyvin säilyneenä, pohjapiirrokseltaan outona Helsinki-kopiona. Kadut olivat samoja, mutta niillä oli kummallisia nimiä ja talot edustivat samoja tyylisuuntia kuin niiden paikalla sijaitsevat todellisuuden talot, mutta olivat kuitenkin ihan omanlaisiaan. Uneen liittyi myös risteilyalus ja Anni Sinnemäki, jonka kanssa hengasin ja yritin näyttää skarpilta ja viehättävältä, vaikka minulla oli päälläni vain valtava miestenpaita. Ja Hakaniemen torin Viipuri-versio oli veden peitossa, kuten itse Hagiskin tulee varmasti piankin olemaan, mikäli ilmastonmuutos jatkuu totutuissa merkeissä.

Talitintti laulaa nyt ulkona ylen kutsuvasti, pitänee totella.

Viheriää vaalisutinaa

Vaalien tulos noin ylipäätään oli aika masentava. En voi tajuta Saulin äänivyöryä, pyytävätkö ihmiset Saulilta anteeksi, ettei siitä tullut pressaa, vai vetoaako mafiosomaisen komea ulkonäkö ja seksikäs kova-arvoisuus äänestäjiin? Että ollaan voittajan puolella, piipertäjät ja sossupummit (luin tuon ilmaisun jonkun blogin kommenttiosuudesta) tulkoon toimeen omillaan, mieluiten pää-. Pienen ihmisen puolella ovatkin sitten Perssuomalaiset, kunhan kyseessä ei ole homo, maahanmuuttaja, nainen tai muu vähemmistöryhmä.

Tervetuloa Nato ja ilmastonmuutos, hyvästit kansalaispalkkahaaveet ja "kannustinloukut". Tiedän kyllä huolen ilmastonmuutoksesta olevan yhteisen, kokkareille ei vaan tunnu aina menevän jakeluun se, että omista eduista on pakko tinkiä yhteisen edun takia.

Vihreille vaalit olivat kuitenkin jonkin sortin voitto, vaikka Cronbergin tippuminen oli harmillista. Oma ehdokkaani Aija Salo sai ensikertalaisena hienon äänisaaliin. Mikäli uutisiin on luottamista, Vihreät taitavat haluta hallitukseen. Sunnuntain vaalibileissä kuului ristiriitaisia ääniä tuosta asiasta, en ole täysin ratkaissut kyllä omaakaan kantaani.

Viikonloppu kului Vihreissä bileissä, ensin Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden klubilla, jossa mainostettu keskustelu "turvallisuuspolitiikasta" jäi kymmenen minsan mittaiseksi (ellemme sitten joutuneet Nassen kanssa hetkelliseen aikataskuun). Tapasin bileissä myös Lauran ekaa kertaa livenä, tosin keskustelu oli yleisen melutason takia aika AI MITÄ SÄ SANOIT?-sisältöistä.

Sunnuntaina olin syömässä Aijan tukiryhmäläisten kanssa Anissa, ja hyvistä päätöksistäni huolimatta söin itseni pinkeäksi, vaikka en päässyt edes pääruokaan asti. Minkäs teet, ne ihanat etikkasalaatit ja säilötyt, mystisenmuotoiset paprikansukulaiset, hummus ja valkosipuli ja fava-pavut... mmm! Ravintolassa minua kiitettiin "uskomattomasta työmoraalista" joka lämmitti tällaista vanhaa slarvendaariusta kovasti.

Illemmalla hiissutimme loskamuhennoksessa ravintola Kaisaniemeen Vihreiden vaalivalvojaisiin, jossa oli lämmintä, tuttuja ja neljänkymmenen viiden minuutin mittainen baarijono sekä jatkuvaa JEEE!-huutoa. Oli lämmittävää katsoa uusia kansanedustajia rivissä lavalla gerberakimppuineen hurraamassa ja salamavalojen välkkeessä. Hipoissa oli myös bloggaajia, joista Hurinaa osasin etukäteen odotellakin. Nassun kanssa hippasimme puoli yhteen, halasimme Aijan ja kävimme vielä jälkipuinnilla Vltavassa.

Olen valoreaktiivinen eläin. Kevät aiheuttaa kaikkea outoa, kuten liikunnan harrastamista kolmena päivänä peräkkäin ja iltamenojen haalimista. En ole kaivannut rauhoittumispäiviä pitkään aikaan, mutta niitä täytyy muistaa pitää, ettei tipu väkisin sohvankulma-suklaapatukka-televisio-apatiaan.

Ostin kevätkengät. Soitin varmuuden vuoksi äidille kysyäkseni ovatko ne liian kalliit noin yleiseen hintatasoon nähden, mutta koska en heti saanut yhteyttä, ostin ne kumminkin muistaen, että halpaa ei kannata ostaa, eikä alekengissä sitäpaitsi ollut kukkakoristeita eikä hopeanvärisiä nupsukoita.

Luova lauantai, sininen

Unilintu vuosituhannen alusta.

Kevätlevotoin

Tänään muudi onkin aivan toista luokkaa. Vatsakipu katosi kuin hohtimet kaivoon ja se vaikutti mieleenkin nousujohteisesti.

Linnut ovat alkaneet laulaa Tapiolassa, odottelen vielä lähikoivun mustarastasta. Aamu tuoksuu sulavalta lumelta, hiekalta ja paahdetulta kahvilta, saa levottomaksi. Kaipaan menoa, naurua ja ihmisiä, odotan innolla viikonlopun vaalibileitä.

Sähköpostissa tuli kehoitus käydä äänestämässä iltapäivälehden nettisivuilla kumpi on parempi ehdokas, Jukka Relander vai Otto Lehtipuu. Äänestin Relanderia ja laitoin perusteluksi "koska se on niin kuuma". Olenkin monta kertaa miettinyt, miksei Jukka Relander ole vieläkään esimerkiksi kosinut minua, toisaalta en oikeastaan ihmettele sitä, onhan hän perheellinen mies eikä vissiin edes tiedä olemassaolostani.

Lueskelin äsken kahvipöydässä lusmutessani viikonlopun iltapäivälehteä, jossa luotiin missä hän on nyt-tyyppinen katsaus Panu-tyttöön. Panu-tyttö mahtui edelleen toppiinsa (ja mikäs siinä mahtuessa, näyttivät olevan tupla-deet) ja kertoili elämästään. Kuinka uskomattoman viatonta ja kotikutoista mainonta vielä 90-luvun alussa olikaan. Rintavaosta nousi mekkala, vaikka Panu-tyttöä lainatakseni "kukapa nyt maalaisi paksuissa vaatteissa kesähelteellä". Mainos kiellettiin närkästyneen yleisöpalautteen takia. Feministinä ja mainoksiin kriittisesti suhtautuvana minun pitäisi olla varmaan näin postuumisti tyytyväinen teosta, mutta oikeasti moinen reaktio tuntuu etenkin nykyvinkkelistä hätävarjelun liioittelulta. Sitä paitsi, nykypäivänä normaalipainoindeksinen ja luomumuotoinen Panu-tyttö varmaan diskattaisiin heti kättelyssä liian maatiaisena. Nykyään kun on muodissa enemmän sellainen "setä panee väkisin anoreksian runtelemaa teinityttöä"-mainonta, noin kärjistäen (tai ei edes kovin, jos katsoo Sisleyn mainontaa).

Hermesetas on muuten tosi kauhean makuista, en tajua miten kykenin aikoinaan myrkyttämään kehoani sillä. Erehdyin parantelemaan pussi-rooiboksen (en suosittele, pussit pussina ja rooibos kunnon teenä) heinämäistä makua sinisen kliksutushärvelin avulla (vain vaivoin sain itseni estettyä imitoimasta die Kühen komissaariota kliksuttamalla koko purtilon sisältöä teehen) ja kokemus oli aika raaistava. En sinällään dissaa makeutusaineita kuten en mitään muitakaan kevyt- yms.-tuotteita, kaloreita miettimään joutuvana joskus ärsyttää sellainen "laittituotteet on paskaa/itsepetosta/heikkoja ihmisiä varten"-asenne. Kolmentoista prosentin tuorejuusto on siunattu keksintö.

Taidan tästä lähteä fiilistelemään kevättä.

Päivien ja öiden tunnelmista

Eilen oli jotakuinkin täydellinen sunnuntai. Herääminen kyllin aikaisin, kirpputorille ystävän kanssa, uimaan äidin kanssa, siivoilua, järjestelyä, lukemista. Sunnuntaihin liittyy etenkin näin kevään korvalla onnistumispaineita ja kriteereitä, joiden täyttämiseksi on onnistuttava tietyissä asioissa. Joskus näitä paineita vastaan kapinoi lusmuamalla päivän yöpaidassa ja lätkyttämällä tuntikaudet nettiä, vaikka ulkona paistaisi aurinko ja kaikkea.

Huolimatta hyvästä sunnuntaista heräsin yöllä pelkoon, kuten niin usein viime aikoina. Pelko liittyy johonkin outoon yöminään, joka herää päiväminän nukkuessa rauhassa, sotkee unet ja herättää kuolemanajatuksiin tai myöhästymispainaiseen. Ei tarvitse olla psykiatri todetakseen noiden heräämisten heijastavan stressiä ja lähiajan tapahtumia. Olen kohdannut viime aikoina läheisensä menettäneitä ihmisiä ja kuullut surullisia uutisia. Ajatus elämän kertakaikkisesta surullisuudesta ja arvaamattomuudesta tuntuu joskus niin lamaannuttavalta. Miten ihmiset kestävät läheistensä vakavan sairastumisen, oman lapsen tai kumppanin tai sukulaisen kuoleman? Miten se on mahdollista? Itse olen jatkuvasti huolissani ja vähintään kerran päivässä lähes paniikissa kuolemanpelosta vaikka minulle ei ole ikinä tapahtunut mitään kovin traagista. Joskus pelkään oman särkyvyyteni puolesta ja ajattelen elämän päästäneen minut tähän asti liian helpolla, en ole kasvattanut tarpeellista panssaria itseni ja asioiden väliin. Olen myös miettinyt tapaani olla jatkuvasti huolissani. L on tarkkanäköisesti todennut, että minulla on olemassa jonkinlainen huolestumisvakio, joka täyttyy aina eri asioilla, yhden huolenaiheen poistuessa otan tilalle uuden. Elän ehkä luulossa, että pahimpaan valmistautumisella jotenkin säästyy järkytykseltä, mikä ei luultavasti edes pidä paikkaansa.

On outoa havainnoida omaa pelkoaan kun ei miellä itseään stressaajaksi tai jännittäjäksi. En ole kiltti kympin tyttö, en tunnollinen suorittaja, en pedantti järjestelijä. Boheemiuteen yhdistynyt varmistamis- ja huolestumispakkomielle on tosi rasittava yhdistelmä, sitä samaan aikaan panikoi ja sählää, ei ehkä jonkun paremman organisaattorin tavoin kykene luomaan itselleen mahdollisimman huolestumisvapaata tilannetta.

Järjellä ajatellen tälle pelolle on looginen selitys, olen tosiaan kuullut viime viikkoina poikkeukselisen monia kuolonuutisia läheltä ja se on laukaissut sekä surua että pelkoa siitä, milloin viikatehenkilö niittää omassa lähipiirissä. Surevien kohtaaminen on vaikeaa, eilen huomasin kiertäväni raukkamaisesti kaukaa vaalikojun, jossa hiljattain isänsä menettänyt entinen mieheni jakoi mainoksiaan. Myöhemmin karkaisin luontoni ja menin juttelemaan, mutta pahoittelun esittäminen oli silti vaikeaa. Toisaalta se kyllä helpotti hirveästi. Töissäkin on surua, enkä osannut sanoa uutena ja vieraana menetyksen kokeneelle esimiehelle mitään, vaikka hänen tietokoneensa taustakuvana olevat eläinlapset tekivät myötätunnon kyynelten hillitsemisen vaikeaksi. Tämä jatkuva kollotuskin on jotain uutta ja johtuu näistä viimeaikaisista tapahtumista, en normaalisti itke päivittäin ainakaan silloin kun olen onnellinen, mitä kaikesta huolimatta ihan todella olen, onnellisempi kuin vuosiin.

Havainnoin kirjoittaessani jatkuvaa vatsakipua ja lievää kuvotusta, sellaista outoa joka sekoittuu aivastuksentarpeeseen. Alan epäillä että alavire johtuu jostain mahaoiretaudista, mikä olisi tavallaan helpottavaa mutta toisaalta harmillista, etenkin kun kuulun ihmisiin jotka rehvastelevat hyvällä vastustuskyvyllään.

Huono omis

Kuten lähes aina vastaavan laisissa tilanteissa, myös tänään totesin päivä-ärinäni kuoroaiheesta olleen ylimitoitettua. Kuorossa oli nimittäin kivaa, nautin laulamisesta, otimme ihanan uuden biisin ohjelmistoomme ja nauroimme paljon. Totesin, että minulle tekee hyvää olla myös ei-täysin-itseni kaltaisten ihmisten seurassa. Marginaalista luopuminen tekee joskus hyvää ja on sitäpaitsi ajoittain välttämätöntä jos haluaa pärjätä ehjäpäisenä.

Näin nice dayn kunniaksi voin vieläpä syyttää MENKKOJA mörrituulestani. En yleensä tajua kuin vasta jälkeen päin, miksi jonain kuukauden päivinä pelkkä ystävällisen ATK-tukihenkilön näkeminen nostattaa kyyneleet kurkkuun "voi tuota poikaa, voi kun sille kävisi elämässä kaikki aina hyvin kun se on niin herttainen" tai avaimen takertuminen laukussa pyörivään kaulakoruun aiheuttaa perserkkimäisen reuhtomisreaktion. Pemssihän se!

Nyt pitäisi vielä emansipaation hengessä jaksaa pitää tukassa tehohoitoa ja miettiä huomiset vaatteet, TSIHII IIK! Tuo vaatteiden miettiminen ei kyllä kohdallani ole mitään uber-naisellista hömpsötystä vaan ihan käytännön pakko, olen aamulla niin unkka-tunkka etten varmaan osaisi edes sukkia jalkaani elleivät ne odottaisi tuolilla valmiina.

Naistenpäivän kunniaksi: ulkosynnytin otsassa

Äsken tänne avokonttoriin pelmahti joukko miehiä syli täynnä valtavia, tummanpunaisia ruusuja. Kaikki naiset saivat ruusun ja halauksen ja ruokailutilassa on tarjolla aivan jumalattoman kokoinen kermakakku. En syö sitä kakkua. Minua vituttaa jo valmiiksi se kollektiivinen "ota nyt kakkua, OTA KAKKUA HEI, OTA OTA"-painostus jota pidän ainakin osaksi, näin naistenpäivän hengessä, naisten välisenä kollektiivisena kyttäämisenä ja painostamisena, haluna oikeuttaa oma mässäily muiden vastaavalla, ryyditettynä "tämä menee suoraan reisiini"-kikattelulla. Olen kofeiini-overdoseissa ja muutenkin harvinaisen nervillä tuulella, oikeasti olen usein aika nervillä tuulella mutta en suodata sitä likimainkaan aina tänne blogiini.

Osasyy huonoon tuuleeni on se, että olen valitettavasti alkanut inhota kuoromme äänenmuodostaja-treenauttajaa enkä muutenkaan oikeastaan enää viihdy siellä. Elämäni on uuden työn ja vapaaehtoishommien kautta kyllin hektistä, että jaksaisin kuunnella vapaa-ajallani natseilua. Tuo natseilun sietämättömyys on yksi syy, miksen ole ikinä perustanut joukkoliikunnasta, minulla, joka olen nöyrä, lempeä ja suostuvainen kun minua ohjaillaan hyvällä, on piiskaamisen kautta "kannustamiseen" todella ongelmallinen suhde. Tämä asenne koskee myös "hyväätarkoittavia" neuvoja, sietokykyni pyytämättä saatuihin, pohjimmiltaan hyväntahtoisiin mutta komentelulta kuulostaviin elämänohjeisiin on alhainen. Myönnän kyllä avoimesti että tämä asenneongelma on pääni sisällä ja olen sen kanssa ihan yliherkkä, minun on joskus vaikeaa erottaa hyväätarkoittavia "sulle voisi sopia tämä ja tämä juttu" epämieluisasta elämäänpuuttumisesta. Ironista tässä on kyllä sekin, että pyrin itse neuvomaan pyytämättä etenkin läheisimpiä ihmisiä, alan herkästi dominoida ellei minua estetä.

Olin kirjoittamassa kuorosta. Mennessäni sinne syksyllä, olin luonnollisesti innoissani mahdollisuudesta päästä laulamaan ja esiintymään. Pidän myös kirkkomusiikista ja kuoron tasokkuus tuntui sopivan haastavalta. Nautin laulamisesta, löysin ääneni mahdollisuudet uudelleen. Oivalsin kuitenkin jo varhaisessa vaiheessa, että olen henkisesti aivan vieraassa paikassa. En ole niin sydämellisen vapautuneen positiivinen ja kollektiivisesti koko maailmaa haliva ihminen, ettei minua jotenkin vieraannuttaisi itsestänselvä koti-uskonto-isänmaallisuus yhdistettynä viivahuulisen tuomitsevaan kotirouvuuteen, kirosanojen ehdottomaan puuttumiseen puheesta, pieniin kultaisiin risteihin kaulassa, värikkäisiin toppatakkeihin ja jatkuvasti mukaan otettuihin melttoaviin pikkulapsiin. Ja vihaan esiintymispukuamme palavasti, tunnen itseni nöyryytetyksi tummansinisessä halatissa. En pidä kuoron tunnelmasta, en pidä painostuksesta enkä tunkeilevasta neuvomisesta, en jatkuvasta jumalien ja jeesusten, hyveellisten impien ja jylhien siniristilippumaisemien tungusta laulujen sanoissa. Haluan naurua, svengiä, jazzia, punaisena palavia lauluja, pilkettä, ILOA.

Olen alusta asti tiennyt, etten tule jäämään kuoroon pitkäksi aikaa. Tarkoitukseni on pyrkiä syksyllä Koiton Lauluun (en ole yhtään varma, pääsenkö, tiedän olevani aika hyvä laulaja mutta aika hyvä ei välttämättä riitä).Syitä jatkaa kuorossa on oikeastaan kaksi. Ensimmäinen on vanha ystäväni J, joka minut alun alkaen kuoroon houkutteli. Hän on minulle rakas, emmekä näkisi muuten melkein koskaan. En haluaisi tuottaa J:lle pettymystä, etenkin kun tiedän myös hänen kokevan ulkopuolisuutta ja pitävän mukana oloani tärkeänä. Toinen syy on se, että jos nyt lopettaisin, muistaisin kuoron aina jotenkin negatiivisena asiana. Haluaisin mieluiten lopettaa luonnollisesti, olosuhteiden pakosta, esimerkiksi sitten kun muutamme helvettiin Espoosta (olen näköjään tosi kärmeksellä tuulella). Tietäisin tuottavani pettymyksen sekä itselleni että muille.

Elämänkatsomukseeni kuuluu hirveän vahvasti se, ettei menneisyyttä saa muistella itseinhon vallassa, olen tehnyt tätä joskus ja se on myrkyttänyt muistoissani pitkiäkin aikoja, esimerkiksi lukioaikoihin liittyy mielessäni edelleen vahvasti se, kuinka vastuuton lintsari silloin olin. Tai kun olen laihduttanut, olen muistellut laihtumista edeltävää itseäni saamattomana laardiperseenä. Yritän päästä tästä ajatusmallista eroon, koska siinä on jotain äärettömän tuhoisaa. Joillekin ihmisille kyseinen tapa nähdä tuntuu olevan hyvinkin luonteva, sellainen "ennen minä olin saastainen, nyt olen puhdas"-todistelu ja oman kulloisenkin elämäntilanteen vertaaminen edellisen epäeduksi. Olen tuntenut parikin naista, jotka ovat harrastaneet tuota menneiden dumaamista rakkausasioissa toteamalla aina uuden miehen kohdalla, että "nyt vasta rakastan oikeasti, en ennen tiennyt mitä rakkaus olikaan, ainoastaan kuvittelin rakastavani entistäni". Ehkä tuo ajattelutapa sopii joillekin, ja onhan siinä mukana tiettyä optimismia ja tulevaisuususkoa, mutta myös jotain hyytävää vähättelyä. Mutta miten voi kuvitella rakastavansa? Mistä sen ja oikean rakkauden sitten erottaa?

Olen taas eksynyt harhapoluille alkuperäisestä aiheesta, joka oli kai naistenpäivään liittyvä goovaaminen ja hellittely. Joka on ihan kivaa, mutta aiheuttaa minussa ristiriitaisia tunteita naistenpäivän historian huomioon ottaen, ja tuo mieleeni aina jostain alakulttuurilehdestä lukemani sarkastisen raportin "Nice Day"tms naistepäivän tapahtumasta, jossa oli tarjolla niin astrologiaa, dieettikarkkeja kuin meikkineuvontaakin.

Lukemattomimmillaan

Blogeissa kiertää vaihteeksi hauska meemi (siis sellainen jossa ei selvitetä minkä makuinen jäätelö olisi, jos olisi jäätelö, minulla on näköjään kompulsiivinen tarve avautua meemien pääasiallisesta pöljyydestä) jossa kysytään lukematta jääneitä klassikkoja. Tässäpä muutama:

1. Sinuhe
Hohhoijakkaa. Huaah. Krooh. Nuoren miehen eksistentiaalikriisillä ja misogynialla höystetty odysseija. Näitähän on nähty, pyramideilla ja ilman. Otin Sinuhen joskus matkalukemiseksi (otan yleensä matkoille kirjoja, joita en saisi muutoin luettua) mutta luovutin parinsadan sivun jälkeen ja aloin selailla innokkaasti hotellin vessan italiankielisiä käyttöohjeita. Tykkään joistain Waltarin kirjoista kovastikin, Palmut saavat kiemurtelemaan naurusta ja Suuri illusioni sekä hurmaantumaan että hymähtelemään, lukiossa enemmän ensimmäistä, nykyään jälkimmäistä.

2. Taru sormusten herrasta
Yläasteella parhaat kaverini olivat lukeneet Tarun ja hehkuttivat sitä välkästä toiseen. Tunsin oloni ulkopuoliseksi, etenkin kun kävimme kirjeenvaihtoa haltiakielellä, jota en ikinä oppinut kunnolla, mutta yrityksistä huolimatta en jaksanut monimutkaisia Keskimaa-kommervenkkeja ja sukusaagoja. Hobitin luin aikuisiällä, se oli ihan hauska mutta ei jättänyt paljoakaan muistijälkiä. Korvasin ammoaukon tarusivistyksessä katsomalla L:n kanssa Taru-trilogian, joka oli osin mielenkiintoinen ja tietysti visuaalisesti häikäisevä, mutta ne tuntikausien taistelut (kirjoitin ensin NAISTELUT) saivat minut kiemurtelemaan ja haukottelemaan.

3. Henri Amielin Uneksijan päiväkirja
Lainasin tämän 12-vuotiaana Porvoon kirjastosta, jonne se piti oikein tilata Helsingistä. Syynä kiinnostukseen oli Maria Gripen Varjo-sarja, jossa elämästävieraantunut, homoksi itseään luuleva viulistipoika hehkutti Uneksijaa. Kirja oli liian vaikeatajuinen tai hidastempoinen varhaisteini-ikäiselle mielelleni. Sama taisi muuten koskea Tennysonin runoja, en lämmennyt niistä ikinä, vaikka punatukkainen tyttökirja-idolini lukikin niitä ääneen itkuraitojen katveessa.

4. Oblomov
L otti Oblomovin matkalukemiseksi Wieniin ja hohotti koko lentomatkan niin, että odotin kärsimättömästi omaa lukuvuoroani. Kun pääsin kirjaan käsiksi, en sen kiistattomasta komiikasta huolimatta jaksanut raskassoutuisuutta. Oblomov makaa vielä sadannella sivulla sängyssään ja vatkaa mennäkö vappujuhliin vai ei. Tiedän sen olevan koko kirjan clou, tuon hituroinnin ja suunnattoman velttouden, mutta taidan olla liian levoton lukemaan sängyssälojumisesta.

5. Seitsemän veljestä
Tämä on oikeasti noloa, tiedän vielä hyvin että seven bros ei ole tylsä eikä tippaakaan korkealentoinen. Ongelma on ehkä siinä, että minulla sattuu olemaan kirjasta hyvin vanha painos, jonka teksti on haalistunut lähes lukukelvottomaksi ja sitä rataa, seli seli.

6. Alastalon salissa
Kuulin joskus, että SKS valitsi vuoden kirjaksi aina uudelleen Pohjantähden, kunnes havaittiin myös kansan lämpiävän Pohjantähdelle. Niin ollen vuoden kirjaksi alettiin valita Alastalon salissa, jonka ymmärtääkseni vain harva on jaksanut kahlata läpi. Kirjassa on oletettavasti jotain samaa kuin Oblomovissa, siinä valitaan oikeaa piippua juhliin usean kymmenen sivun verran.

7. Soita minulle, Helena.
Tämän viihdekirjan kesken jättämistä ei varmaankaan tarvitse hävetä. Luin Helenaa teininä mummolassa (yritin turhaan etsiä seksikohtauksia) ja kipristelin naurusta ja ärtymyksestä kaunisrintaista, hyveellistä, suloista ja marttyyrinkruunuaan nöyrästi kantavaa sankaritarta kohtaan. Muistan lähimmäs seksikohtausta päässeen lauseen kirjan loppupuolelta: "Ja...Jari, sinun sylissäsi minussa on herännyt uusi elämä."

Alokaasia

Ostin ensimmäisellä palkallani (osalla siitä) Alokaasian. Olen pitkään himoinnut alokaasiaa sekoittaen sen aasinkorvaan. Ystävältä saatu aasis on myös hieno, hienovaraisemmalla tavalla kuin alokaasia, joka muistuttaa hämmentävästi maalausta tai kuvitusta, ihmisen luomusta. On hassua, miten asiat kokee jotenkin ihmiskeskeisestä vinkkelistä, voi esimerkiksi ajatella, että joku kasvi tai luonnonmuodostelma on niin hieno ja pedantti ja matemaattinen, että sen täytyy olla lähtöisin jonkun ihmisen aivoista, silti tietäen, että luonto on nerokkain matemaatikko ja että taiteilijat ovat ammentaneet luonnonmuodoista, ei päinvastoin. Pussikaljaromaanissa on mainio kohta, jossa minäkertoja kuvailee jonkun kanssakaljoittelijan kotona olevaa turkoosikivimötikkää tunnistettavalla tavalla. "Noin räikeä väri olisi ihmisen tekemänä jotain tosi törkeää, luonnolta sen ikäänkuin sallii." (tuo oli vapaata muisteloa, oikeasti Rimminen asetti sanansa paljon osuvammin). Vähän sama, kuin että nähdessään auringonlaskun tajuaa, että tuota ei ikinä voisi maalata sellaisenaan, kaikki pitäisivät sitä liioiteltuna ja siten falskina.

Olen laittanut hakemuksen Hyötykasviyhdistyksen viljelyspalsta-alueelle. Espoonperukan savierämaa saa jäädä, kuljetan sieltä mukanani vain entisistä sängyistämme tehdyn puutarhavälinelaatikon. Asumme varmasti vielä seuraavan kesän täällä puutarhakaupunginosassa, mutta koska en ole missään vaiheessa leimaantuntut Espooseen, koen paljon loogisemmaksi käydä kuokkimassa rakkaassa Stadissa. Sitä paitsi äiti, jolla on selkeä puutarhointivaje, jakaa stadipalstan kanssani. Mikäli sen saaminen siis onnistuu. Ilahduin tänään tajutessani, että parvekkeelle ei ensi kesänä tarvitse laittaa niitä halvimpia samettikukkia (parvekelaatikoita on rivissä viisi, siksi talousnäkökulma, laatikot edustavat sellaista somisteosuutta partsilla, hienostuneempi viljely esiintyy ruukuissa) vaan voin investoida peräti johonkin päheään roikkokasviin. Ja omaa krassia väliin, viime syksyn siemenet kuivasin ja säilöin todettuani, ettei kukaan syö krassinsiemen-kapriksia, niin ihanalta kuin idea niitä toissa syksynä tehdessä kuulostikin. Seuraava kesä on siis viimeinen parvekekesä, ellei nyt asunnonetsinnässä käy jotain tajutonta onnenpotkua, mitä kyllä epäilen, kantakaupungissa näyttäisi olevan suhteellisen mahdotonta yhdistää ennen-sotia-taloa ja partsia, ellei sitten ole miljonääri.

Kohentunut taloudellinen tilanne on aiheuttanut minussa iloa ja turvallisuudentunnetta, josta olen kuitenkin myös kurittanut itseäni. Olen pohtinut omia hyvän aineellisen elämän kriteerejäni ja huomannut niiden olevan aika korkeat. Iso ja valoisa asunto vanhassa talossa, antiikkia, luomua, reilua kauppaa, matkustelua. Toisaalta nuo kaikki voi tehdä myös kohtuudella, paitsi ensimmäistä ja isointa, aargh. Koti on minulle tärkeä paikka, on aina ollut. Olen myös aina ollut suotuisten sattumien ansiosta todella onnekas asuntoasioissa, asuin erottuani monta vuotta yksin isossa, valon läpäisemässä kaksiossa valtamerilaivatalossa, nyt merinäköalalla ja parvekkeella ja kehtaamattoman monella neliöllä varustetussa Riviera-kerrostalossa. Olen siis tottunut siivottoman hyvälle. Tilasta olen toki valmis tinkimään, paljonkin, mutta monesta muusta en. En ennensotia-rakennettuudesta, en kantakaupungista, en ruutuikkunoista (hitto, olen koko elämäni halunnut ruutuikkunoita enkä ole ikinä saanut, pakkohan sitä on jossain vaiheessa toteuttaa yksi hartaimmista toiveista, vaikka onkin tavallaan perseestä että hartaimmat toiveet liittyvät omistamiseen).

Mutta olipa ihanaa kävellä tänään töistä toisessa kädessä alokaasia-paketti ja toisessa kädessä nippu iiriksiä valmistuneelle pariskunnalle.