Kuusien friikkisirkus

Luin eilen Hesarista mielenkiintoisen jutun geenimutaation läpikäyneistä puista ja näiden muunnosten käytöstä koristepuina. Esimerkiksi jatkuvasti latvastaan käpertyvä pallokuusi (tai vastaava) on suosittu viherre pienillä (pienillä, koska tilaa on jätettävä kahdelle autolle) nykypihoilla. Riippuvaoksainen käärmekuusi sopii pitkän kapeutensa takia puistoihin. Mutaatioihin mieltymisessä ei kai sinällään ole mitään eettisesti arveluttavaa, ymmärtääkseni puut eivät varsinaisesti kärsi omituisuudestaan, paitsi että jotkut lajit eivät muotonsa vuoksi menesty luonnonmetsissä. Aivan eri asia ovatkin sitten ylijalostetut lemmikit, shar pein söpö ryppyisyys ja mopsin lytteä kuono, jotka viihtävät ihmisiä mutta ovat haitta kantajalleen.

Se mielenkiinto, jolla luin mutanttikasviartikkelin muistutti kuitenkin hämäävästi intoa, jolla lapsena luin lääkärikirjan "iho- ja sukupuolitaudit"-sivuja tai lähinnä katselin kuvia penispahkoista ja mätäruvista. Joskus taannoin, aikuisena etsin netistä kaksipäisen käärmeen kuvaa ihan nähdäkseni miltä sellainen näyttää. Jo kuopatun Like Uutiset-lehden artikkelin parasiittisista kaksosista luin aikoinaan silmät uteliaisuudesta kiiluen. Mieltymys friikkeyteen, "luonnon perversioihin" on kummallista ja samaan aikaan suorastaan myötäsyntyistä. Poikkeamat normeista kiehtovat, googletin heti Stalinin lehmien jälkeen anorektikkokaksosten kuvia (en enää muista niiden nimiä), vaikka olen tietoisesti päättänyt että en taivastele ihmisten sairauksia mukahurskaana ja kuitenkin salaa täpinöissään ja ehkä tyytyväisenäkin siitä, että itsellä menee paremmin.

Lopputulos oli kuitenkin se, että Hesarin artikkelia lukiessani jotenkin häpesin omaa kiinnostustani aiheeseen, mikä on aivan naurettavaa. Koin, että on minulle aivan tyypillistä kiinnostua aiheesta heti, kun siinä on jotain poikkeavaa mukana. Mietin myös, ajatteliko haastateltu metsäntutkimuslaitoksen erikoistutkija (joka btw sattuu olemaan erään tässäkin blogissa esiintyneen henkilön iskä) samaa, tyyliin että sen sijaan että häntä haastateltaisiin vaikka eri metsätyyppien tai puulajien vaikutuksesta ilmastonmuutokseen, hän joutuukin kertomaan kasvien friikkisirkuksesta. Tässä vaiheessa pohdiskelujani L sanoi, että puhun ihan hölöjä. L rationaalisena ja jotenkin puhdasmielisenä ihmisenä voikin lukea artikkelin mutaatiopuista ilman itsesoimauksia, mutta minä, sisäistä juoruämmääni jatkuvasti kurittavana en.

Minun piti alunalkaen kirjoittaa periaatteista. Mietin nimittäin eilen kiiruhtaessani bussiin ilman sateenvarjoa (jos minun pitäisi luonnehtia itseäni parilla lauseella, tekisin sen kertomalla että olen tyyppi, joka ostaa naurettavan hintaisen sateenvarjon koska siinä on nättejä kukkakuvioita, eikä ikinä jaksa ottaa sitä mukaan sateella, koska se vie laukussa tilaa olennaisemmalta, kuten kartiomaiselta kynätelineeltä tai seitsemältä kangasnenäliinalta) että olen luovun aika monesta periaatteestani mennessäni naimisiin. Uhosin kaksikymppisenä etten ikinä, siis ikinä mene naimisiin koska se on patriarkaattia ja omistussuhteita ja heteromatriisia, en halua kritisoimani yhteiskunnan siunausta rakkaussuhteelleni. Olen edelleen tavallaan samaa mieltä, tietoinen naimisiinmenemättömyys, kuten myös vapaaehtoinen lapsettomuus on minusta jotenkin coolia ja taatusti mielenkiintoisempaa kuin normatiivisimpien elämänkaavojen noudattaminen. Olen kuitenkin myös oivaltanut, että kaikkea ei tarvitse rationalisoida ja että avioliitto on itselleni hyvinkin puhtaasti tunnekysymys. Ajattelin myös pitkään, että en luovu sukunimestäni, mutta kasvoin vähitellen ajatukseen yhteisen nimen KIVUUDESTA (minua ei tässäkään pointissa kiinnosta järkisyyt vaan se, kuinka KIVA ajatus on että meillä on sama nimi ja että ehkä joskus saapuvalla lapsellakin on). Tosin ehtona pidin, että otamme yhteisen nimen, enkä yksiselitteisesti ota miehen nimeä (jota en olisi ottanut vaikka en olisi veminismin aatteesta kuullutkaan).

Jonkun mielestä saatan olla aikamoinen takinkääntäjä ja luopio (tajusin juuri, mistä luopio tulee, luopumisesta) joustaessani vanhoista periaatteistani. Minh on pariinkin otteeseen kirjoittanut hauskasti periaatteen ihmisistä, jotka eivät tingi kannastaan vaikka mikä olisi. Jos tällaisille ihmisille kertoo muuttaneensa mieltään vaikkapa sen suhteen, kumpi on parempi tietokone, peesee vai mäkki, saattaa kuulla vahingoniloista ilkuntaa ja kuittailua tuuliviiriydestä. Itse en jotenkin ollenkaan hahmota sellaista "mutta viime vuonnahan sanoit että et pidä viininlehtikääryleistä ja nyt mätät niitä napaasi"-syyllistelyä, kai sitä nyt voi mieltään muuttaa! Sitäpaitsi olen nähnyt tilanteita, jossa periaatteen ihminen kävelee onnensa ohi jästipäisen periaatteensa takia ja kärvistelee onnettomana, kuten myös se, johon tämä periaatepäätös on kohdistettu (arvannette varmaan, että kyse on ihmissuhteista ja niihin liittyvistä periaatteista tyyliin "ihmisen on pakko olla eron jälkeen väh. vuosi yksin" tai "ystävien kanssa ei saa aloittaa romanssia"). Toisaalta periaatteet ovat monasti hyviä ja toimivat itseään tukevana selkärankana. Oma periaatteeni on, etten syö lihaa , ja se on kymmenessä vuodessa iskostunut selkäytimeen siinä määrin, etten yleensä mieti koko asiaa. Periaatteet ovat hyviä myös silloin, kun ns heikompi minä haluaisi sortua johonkin mutta yliminä muistuttaa periaatteesta. Tässä suhteessa puhun ilman alaleukaa, olen toistuvasti tolkuttanut itselleni juoruilusta, kauhistelusta, sosiaalipornostelusta ja negatiivissävytteisestä pas... analysoinnista, mutta tosiaan vaihtelevalla menestyksellä. Periaatteessahan en myöskään koske iltapäivälehtiin, mutta käytännössä selaan ne läpi töissä lähes päivittäin. Mikä kyllä ehkä kertoo enemmän henkisestä laiskuudesta kuin periaatteettomuudesta...

Takaisin sorvin ääreen, periaatteeni on ainakin näyttää siltä että ahkeroisin!

Jälkijuhannuksellinen kooma

Juhannus tuli vietettyä traditionaalisesti, jo viidettä kertaa Kirkkonummen mökillä ystävien kanssa. Tofua käristettin ja Nassun kitaristinsormia koeteltiin, kun vedimme läpi suunnilleen koko Agit Propin laulukirjan (jokainen juhlapyhä sopii työväenlaulujen laulamiseen) ja maakuntalaulut. Luonnollisesti myös tuhmien poikien lauluja laulettiin, tulipa kartutettua jo ennestäänkin melko laaja-alaista sukuelineufemismitietoutta. Juhannuksen mieleenpainuvin kappale oli luultavasti kuitenkin Mummin kumilapaset, outo jodlaus-teknobiitti-hitti, joka kertoo... kumilapasista. Näimme myös kiiltomadon, sen valaistu takapää oli paljon kirkkaampi kuin olisin nimen perusteella kuvitellut, kirkkaan vihreä ja tavallisen led-valon kokoinen. Luulinkin sitä ensin jonkun viinipäissään nurmelle unohtamaksi mp3-soittimeksi tai digikameraksi. Hämmentävä luontokimpale kyllä.

Paras hetki oli iltapäivällä takapihan patiolla, petauspatjojen päällä aurinkoa palvoessa ja keskustellessa tajuntaa laajentavista huumeista ja zen-buddhalaisuudesta (nämä kaksi teemaa kytkettynä yhteen) sekä uskontojen armo-käsitteestä. Pohdimme, miten ateisti kykenisi järkeilemällä saavuttamaan armon eli antamaan anteeksi itselleen ja muille sekä toisaalta harmittelimme että otollinen psykedeeli-ikä on ohitettu sekä mietimme, mitä libidolle tapahtuu luostarissa. Joskus kaiken yleisen jadajadan keskeltä nousee ihan todellista keskustelua ja vuorovaikutusta, jossa aika tihenee ja todella kuunnellaan mitä toinen sanoo, sen sijaan että jokainen odottaisi omaa sutkautusvuoroaan. Kevyellä nousuhumalapuheella on ehdottomasti sijansa, mutta ilman syvällistä vuorovaikutusta uhkaa joku tietty lähde mielessä kuivua. Yksi syy, miksi rakastan Lumista niin paljon, on juuri se että lähes aina tavatessamme koen, että käymme ihan todellista keskustelua emmekä esimerkiksi ainoastaan juoruile (juoruilullakin on sijansa, ehdottomasti, mutta olen yrittänyt viime aikoina kurittaa itsestäni ainakin sellaista skandaalinkäryistä negajuoruilijaa, vaihtelevalla menestyksellä).

Nyt kun häihin on alle viikko, voin rehellisesti sanoa että ei ole enää kivaa. Vaikka olen yrittänyt tolkuttaa itselleni kyseessä olevan rennon ja iloisen juhlan, jossa pienet erheet eivät haittaa, käytännössä minua kuumottaa kaiken sujuminen. Olen alkanut nukkua huonosti ja mikä inhottavinta, saada yöllisiä paniikkikohtauksia, jotka ovat vanhoja tuttujani kaikista elämän paineajoista. Saadakseni nukkua edes yhden kunnollisen yön, otin illalla nukahtamislääkkeen, jota seurasi kyllä syvä uni mutta myös täydellinen henkinen apatia ja möllötys. Tätäkin on hankalaa kirjoittaa, jumitun jatkuvasti pohtimaan lauserakenteita ja sanavalintoja. En normaalisti käytä mentaalilääkkeitä (nukahtamislääke auttaa myös ahdistukseen), en sen jälkeen kun parikymppisenä sain ero- ja opiskelukriisiin Cipramilia joka teki minusta täysin holtittoman baarissajuoksijan ja m*nahaukan ja siitä vierottumiseen meni puoli vuotta. Sinällään en millään muotoa paheksu lääkkeidenkäyttöä, en vain halua kokea sivuvaikutuksia enkä vierotusoireita.

Ollapa nyt aurinkoisella petauspatjalla, vieressä rove mansikoita ja mahdollisimman todellisuuspakoinen tiiliskiviromaani. Mutta ei, ei, on töitä ja sen jälkeen maistraattinaisen tapaamista ja sen jälkeen menustandien askartelua ja listojen tsekkailua. Jännä juttu miten lempirentoutumisestaan, näpertelystä saa äärimmäisen tympeää hommaa kun se aikataulutetaan ja kerrotaan kahdeksallakymmenellä.

Kansallistuntoajatuksia Mittumaarin ratoksi

Siirryin tänään omistavaan luokkaan. Kuukauden päästä muutamme Torkkelinmäelle, ah autuutta, sitä ennen pitää tapetoida kaksi huonetta ja vaihtaa sähköliesi kaasuun. Tämä kaasujuttu on minulle henkilökohtaisesti aika yhdentekevä, mutta kun ns parempi puolisko haluaa sitä niin kovasti, niin mikäs siinä. Kun asuin teini-ikäisenä ensimmäisessä avoliitossani Vallilassa, meillä oli lievästi vuotava kaasuhella, johon sai aina heittää palavan tulitikun ja toivoa parasta. Se sinällään vaarattoman vuodon aiheuttama jatkuva kaasunhaju sai minut suhtautumaan kaasulieteen penseästi, etenkin kun siinä iässä olin surkea kokki, jonka bravuuri oli tonnikala-makaronimössö. Nyttemmin olen kyllä todennut kaasun ihanuuden, vesikin kiehuu ennen kuin ehtii selkäänsä kääntää. Sitäpaitsi kaasuhellassa on ranskalainen elokuva-tyyppistä viehätystä, kuten koko tulevassa asunnossammekin. Asunnonhankinnan syythän ovat usein hyvinkin tunteenomaisia, itse rakastuin keittiönikkunasta näkyvään ruutuikkuna-pihakuiluun istutuksineen ja erillisiin vessaan ja kylppäriin. Pihalla sattui vielä loikoilemaan valtava, musta kissanjötkäle, se nautiskeleva karvaturri vei loputkin epäilykseni ja olin ihan JOO, JOO, tää kämppä meille!

Keskustelimme tänään parvekkeella (alkaa olla viimeiset ajat nautiskella siitä) L:n kanssa suomalaisesta itsetunnosta ja itseironiasta. Olen itse pannut merkille, että suomalaiset ovat aivan lääpällään mistä tahansa huomiosta. Koko Conan-hässäkkä (jonka tosin missasin melko lailla koska en katso Conania) oli pohjimmiltaan aika absurdi. Talk Show-isäntä suuressa Ameriikassa naureskelee pienelle, pohjoiselle valtiolle jossain Venäjän kainalossa ja valtio ihastuu siitä niin, että pyytää isännän vierailemaan maassaan. Sinällään Conanin Suomi-show oli aika sympaattista, Suomi tosiaan on pieni ja mitätön maa Euroopan reunalla, uudehko ja epäkiinnostava valtio jonka suurmiehet ja -teot ovat vähissä. Ehkä ainoa keino ikäänkuin tuoda Suomea maailmankartalle (tosin en henkilökohtaisesti tajua, mitä hiton merkitystä maailmankartalletuomisessa on, näinä maailmanaikoina lienee turvallisinta pysytellä syrjässä kaikesta) on absurdi huumori ja sarkasmi. Olimme L:n kanssa eri mieltä siitä, kykenevätkö suomalaiset noin kansallisella tasolla itseironiaan. Omasta mielestäni kykenevät, esimerkiksi Roman Schatzin näkemyksiä suomalaisista ollaan kuunneltu ihastuneena, vaikka Schatz heittää ilkeää ja härskiä läppää niin suomalaisesta naisesta kuin muistakin instituutioista. Kai se vaan on jotenkin imartelevaa, kun herrakansan edustajalla ylipäätään on mielipide meistä.

Olen lukenut taas kerran Stalinin lehmät, lähinnä Puhdistus-näytelmän innoittamana. Olen miettinyt Viron historiaa tai enemmänkin historiattomuutta omasta näkokulmastani. Puhdistuksen näkemisen jälkeen pohdimme Nassun kanssa, mitä koulussa kerrottiinkaan Virosta. Tajusimme, että emme luultavasti ole sulkeneet automaattisesti korviamme kaikilla hissantunneilla (etenkään ei Nassu, sillä oli sentään lukuaineiden keskiarvo tasan kymppi) vaan Virosta ei yksinkertaisesti puhuttu. Oli Neuvostoliiton historia ja Euroopan historia, mutta ei naapurimaan historiaa. Kuulin metsäveljistä ensimmäisen kerran aikuisena, kuten myös siitä, että Virossakin oli toisen maailmansodan aikaan natsihallinto. Historianopetuksessa on yksinkertaisesti priorisoitu muita aiheita Viron kustannuksella, vähän kuten meitä vanhempi sukupolvi ei ole koulussa kuullut kansalaissodasta, ainakaan oikeilla kuolinluvuilla ja taustoilla.

Puhdistus, vaikkakin jossain määrin raakileena, kuvasi hyvin virolaisten kansallista häpeää ja myös kaksinkertaisesti unohdettua kansanosaa, naisia. Historian sotakuvaukset kertovat miesten uroteoista, mutta naisten uhraukset jäävät usein taka-alalle. Palatakseni edelleen hetkeksi kansalaissotaan, juuri punaiset naiset järkyttivät valkoista voittajaa eniten, että nainen, elämän luoja ja synnyttäjä saattaakin tarttua aseeseen? Jatkosodan lesket saivat sentään kansan tuen, mutta punaleskiä vihattiin syvästi, moni joutui myymään itseään henkensä pitimiksi, lapsiakin hyljeksittiin punikin jälkeläisinä. Virossa taas neuvostomyönteiset kiristivät metsäveljien vaimoilta tietoja kadonneista miehistä, keinoja kaihtamatta. Kidutusta, raiskauksia, häpäisyä. Puhdistuksen teema oli tosiaankin häpeästä puhdistuminen peilattuna myös nykypäivään. Oman siskonsa pakon edessä ilmiantaneen virolaisnaisen sisarentyttärestä oli tullut huora, joka kauppasi itseään rikkaille länsimiehille.

Sofi Oksanen on tehnyt tärkeää työtä tuodessaan yleiseen tietoisuuteen virolaisen naisen lähihistoriaa. Suomessakin naapurimaan naiset on niin helposti ja sutjakkaasti, sen enempää puntaroimatta leimattu huoriksi tai ainakin onnenonkijoiksi, jotka naivat leveämmän leivän toivossa rikkaamman naapurin. Toisaalta suomalaisia naisia on lyöty virottarien naisellisuudella, puhuttu Suomessa tasa-arvon menneen jo liian pitkälle (olen aina henk.koht. ihmetellyt miten tasa-arvo voi mennä liian pitkälle, eikö tässä ole käsitteellinen ristiriita), on kuultu monen suomalaiskaunottarenkin vedonneen maannnaisiinsa, että jättäisitte jo ne tuulipuvut ja laittaisitte jalkaan korkokengät, kohta miehenne hakevat naiset Virosta, kun te ette enää osaa miellyttää. Omissa silmissäni tuulipuvuilla ja tasa-arvolla on hyvin vähän tekemistä keskenään. Henkilökohtaisesti inhoan tuulipukuja ja muuta "käytännönläheistä" pukeutumista, käytän sauvakävellessäkin hametta, mutta se on ihan oma esteettinen valintani. Se, että Suomessa sukupuolet bashaavat toisiaan ties mistä tennissukista ja mummoalushousuista, on pelkkää kosmetiikkaa, ei olennaista tasavertaisuuden kannalta. Korvaani särähtää aina pahasti "naisellisuuden" vaatimus; se kaventaa jo terminä naisellisuuden hyvin kapea-alaiseksi, selluliittihierontojen ja rakennekynsien täyttämäksi taisteluksi aikaa ja gravitaatiota vastaan. Voitaisiin ehkä puhua feminiinisyyksistä tai maskuliinisuuksista, niitäkin on niin kovin monta versiota.

Jaa niin kansallistunnosta? Itse olen perin epäisänmaallinen ihminen, en nyyhkytä patrioottibiisejä kuunnellessani (elleivät ne ole muuten ihan sikahyviä), en lämpeä sotaveteraanimouhotukselle ja ällöän sydämeni pohjasta kaikkea kansallisurheilua. Toisaalta sydäntäni kuitenkin lämmittää esimerkiksi Aki Kaurismäen leffojen menestyminen maailmalla, ja saatan ilahtua lukiessani romaania, jonka henkilö itkee kuullessaan Sibeliuksen viulukonserton. Suomessa on noin globaalisti ajatellen tavattoman kivaa asua (paitsi talvi ja kaamos sux ääs), ilmainen koulutus (toistaiseksi), suhteellisen ilmainen terveydenhuolto ja ilmaiset kirjastot. En kyllin voi ylistää kirjastojen ilmaisuutta, oikeasti, on ihan uskomattoman siistiä että saan käsiini lempikirjani, elokuvani tai levyni muutamalla hiirenklikkauksella. Koen myös olevani mentaalisesti aika suomalainen (ehkä vähän keskivertoa eläväisempi), en erikoisemmin halua kommunikoida vieraiden kanssa, haluan säilyttää oman tilani, kestän hyvin myös hiljaisuutta, etenkin jos vaihtoehtona on aivoton zitzät. Kansallistuntoni ei ole erikoisesti kytköksissä suomalaisuuteen vaan enemmänkin pohjoismaiseen hyvinvointivaltioon, joka puutteineenkin on nähdäkseni toistaiseksi paras yhteiskuntajärjestelmä.

Valokuvatorstai, ääni

Truut truut, huutaa Pasuunakukka Riigassa.

Aasialaisen parvekepuutarhan perustamatta jättäminen

Lueskelin parvekkeella Lankaa, jossa kerrottiin, että mikäli parvekkeen laitteleminen jäikin vähän viime tinkaan, ei vieläkään ole myöhäistä; aina voi perustaa aasialais-tyyppisen yrttitarhan, jossa muun muassa paksoi kukoistaa. Paksoi on pitkään kiehtonut minua, mutta sekin jää nyt väliin. Sisäinen suorittaja-anorektikkoni oirehtii useimmiten parvekkeen ja matkustelun suhteen. Alan jo tammikuussa suunnitella parvekkeen istutuksia, matkoilla ei yksikään päivä saa mennä ohi ilman ainakin kahta museota, muutamaa puutarhaa ja tunnelmallista ravintolaa. Kotona voi makailla, tänne päästään harvoin!

Nyt, kun lunastuspykälän täyttämiseen on enää alle vuorokausi, alan tosissani luottaa siihen, että muutamme heinäkuun lopussa Kallioon. Parvekkeen menettäminen on tietysti surullista, etenkin kesällä, kun olen panostanut kaikkiin hienoihin ja erikoisiin, vaikeasti haalittuihin yrtteihin. Mutta minkäs teet, jos ruutuikkunoiden ja parvekkeen välillä pitää valita, otan ruutuikkunat. Minulla ei IKINÄ ole ollut ruutuikkunoita, ansaitsen ne. Kotipuutarhana tulee toimimaan viherkasvien lisäksi myös vessankoppero, johon olen jo pari viikkoa hahmotellut hulppeaa elämänpuuta, käyttänyt tärkeää työaikaa Klimtin maalausten ja lintukuvien tulosteluun, hähää.

Elämä on niin mielipuolisen hektistä, että olen suosiolla omaksunut epäuskoisesti hymyilevän sivustaseuraajan roolin. Siinä se menee, ihanana ja täyteläisenä, ja minä yritän parhaani mukaan ehtiä messiin. Töissä on kiire, asuntoasiat etenevät, häitä hipataan kahden viikon kuluttua. Hain tänään hääpukuni ja pörhistelin siinä innoissani. L sanoi, että minun pitäisi aina pitää asua, jossa on avonainen kaula-aukko, kohottava alushame ja tiukka vyötärönseutu. En kyllä itsekään voi olla ihastelematta vyötäisiltä(kin) kavennutta olemustani. Ihana, ihana puku, ihana sisäinen pissikseni.

Olen tällä viikolla lueskellut vapaahetkinäni Hurinan arkistoja. Nyt, kun oma elämäni on nin täydellisen kaunista ja onnellista, etten oikeasti voi uskoa ansainneeni tätä kaikkea hyvää, olen tunnistanut Hurinan alttiuden elämän ja ihmisten kauneudelle ja toisaalta kaiken katoavaisuudelle. Olen miettinyt, onko minut tavallaan tehty tulemaan parhaiten toimeen jonkinlaisessa tuskassa tai angstissa, koska nyt, kun kaikki on niin täydellistä, olen niin altis kaikelle. Saatan (aivan selvinpäin, kesken työpäivän, ruoka- tai kauppajonossa) liikuttua siitä, kuinka kaunista kaikki on ja kuinka rakastankaan kaikkia ihmisiäni. Ja toisaalta ajatella, että mitä muka olen ansainnut saadakseni tämän kaiken? Että kyllä se todellisuus varmaan kohta lyö kartulla naamaan ja vie valoisan optimismini mennessään.

Kaikki on vaan niin ihanaa ja kaunista, jokainen päivä tuo ainutlaatuisia muistoja ja elämyksiä. Olin niin kauan jotenkin tyytymätön ja aika onnetonkin, täytin tyhjyyttäni lyhytnäköisillä keinoilla tietäen että nämä eivät pitkälle kanna. Oma nykyinen onneni on herkistänyt minua entisestään muiden kärsimykselle. Koen, että elämässäni on taas tyhjiö muiden auttamiselle. Niinhän se menee, että onnellinen aktivisti on paras aktivisti. Nyt, kun voin keskittyä muuhunkin kuin omien neuroosieni ja kelpaamattomuskuvitelmini vatkaamiselle, kaipaisin jotain konkreettista kohdetta auttamiselle. Koska oma (tahtomatta hankittu ja kai hiukkasen negatiivissävytteinen ja vahvalla syyllisyydellä kuormitettu) elämänfilosofiani lähtee siitä, että omaa ansaitsematonta onnea pitäisi yrittää jakaa mahdollisimman laajalle, haluaisin myös ihan oikeasti tehdäkin sitä. Tässä iässä voisi ehkä jo kääntyä jonkun legitiimin, yleistä arvostusta nauttivan järjestön puoleen...

Langassa oli myös artikkeli perulais-suomalaisesta kestävän kehityksen laboratoriosta. Poimin artikkelista quotin "Jos ihmisellä ei ole oikeutta maahan, eivät he sitä suojele." Poimintahan on tavallaan versio tästä vanhasta fraasista, että sosialistissa maissa ketään ei kiinnostanut esimerkiksi vanhan rakennuskannan suojeleminen, koska kukaan ei omistanut sitä=ollut siitä vastuussa. Voisi tietysti myös kysyä, kuinka jättimäinen Prisma komeilisi nytkin Tallinnan vanhassa kaupungissa, jos Virossakin olisi noudatettu samantyyppistä kap.. puitetaloutta kuin Suomessa. Ja kun miettii vaikkapa vanhaa Porvoota, sen ruutukaavoittamattomuus oli muutaman kaukonäköisen päättäjän kädessä. En siis toisin sanoen halua uskoa, että miliöiden, paikkojen ja ekosysteemien kunnioittaminen kulkisi käsi kädessä omistamisen kanssa, vaan ehkä nimen omaan oikeuden. Jos yksilöllä on jonkin sortin oikeus ympäristöönsä, hänellä on myös intressejä pitää siitä huolta. Tästä esimerkkinä voidaan käyttää vaikka viljelyspalstoja. Palstat omistaa useimmiten kaupunki, joka vuokraa niitä jollekin yhteishyvälle järjestölle, joka vuokraa niitä yksittäisille ihmisille. Kukaan tuskin hyötyy järjestelmästä rahallisessa mielessä kovin merkittävästi, mutta muu hyöty onkin olennaisempaa. Mistä tulikin mieleeni, että nyt, kun parvekeviljelyn mahdollisuuskin katoaa, on ensi kesäksi aivan pakko hankkia taas viljelyspalsta. Mieluiten sellainen, johon voi panostaa pitkällä tähtäimellä... Oikeus maahan, ja sitä rataa.

Ihanaa

Polttarini olivat lauantaina. Alkuiltapäivästä lipuin koristeltu vallankumousauto ajoi porvarillisen idyllimme pihalle, kyydissään punakäsivarsinauhaisia toverittaria. Ajoimme Selkkauksen soidessa vanhoille huudeilleni, Kallion kirjaston puistoon, jonka jalosyreenien katveessa oli lisää naiskaarttilaisia odottamassa. Kaartti lauloi Uralin pihlajan ja sain päähäni luonnonkukkaseppeleen (nyyh, tätä ei voi kirjoittaa kuivin silmin, mikä on vähän hankalaa koska olen töissä). Istuimme kirjavilla kankailla, söimme de luxe-salaatteja, kirsikoita, raparperipiirakkaa, joimme punaista kuohuviiniä. Paikalla olivat myös kaksi lempipahviani, Sauli ja Viivi. Lapsuudenystäväni viihdyttivät meitä siteeraamalla katkelmia yläasteaikaisista päiväkirjoista, en muistanutkaan kuinka sekopäinen teini olin.

Vanhana bandisvastaavana pääsin keksimään nasevan iskulauseen lakanaan, jota kantaisimme pitkin Kallion katuja. Näin tein, mikäli kuulitte joskus neljän aikaan "Nai Prekaaria"-huutoja, me ne oltiin. Pidin myös puheen työläisäidille ja jouduin arvaamaan, "missä Lenin hengais, ellei mausoleumis chillais". Askartelin rakkauden syvimmän olemuksen (syvimmässä olemuksessa on mm neonpinkkiä harsoa), annoin Saulin tuntea luomukananmunan hoitavan voiman, ja joku neitosista huolehti jatkuvasti pääkukkieni tuoreudesta. Kävimme myös laulamassa dvd:llisen työväenlauluja karaokessa, jossain vaiheessa siirryimme Taikalamppuun finnhits-tansseihin, jossa esiintyivät myös Aino ja Aina Akti... Lopuksi ympyrä sulkeutui ja palasimme samaiseen kirjastontakapuistoon. Siinä vaiheessa, kun yritimme laulaa "Muistatko Baikalin rannat" ilman että kukaan muisti sanoja mutta osa vuodatti kyyneliä kappaleen kauneuden tähden, ja kun kaulaani koristi tummanpuhuva fritsu (jonka tekemiseen mm tuleva kälyni osallistui) oli aika lähteä kumijalalla Töölöön uinailemaan.

Seuraava päivä meni vetelehtiessä Lumiksen ja Nassun kanssa Taivallahden rannassa, Lumiksen kanssa harrastimme hieman kulttuuriakin Pretty Cripple-näyttelyn muodossa.

Polttarini olivat ihanat, ihanat. Kuinka onnekas olenkaan, minulla on niin monta hauskaa, hulvatonta, älykästä ja kekseliästä ystävää! Kertoessani eilisiltana L:lle lauantain kulusta, tyrskähtelin jatkuvasti hallitsemattomiin itkunpuuskiin pelkästä liikutuksesta siitä, kuinka IHANAA ja KAUNISTA kaikki oli, ja kuinka en koskaan koko maailmassa tule unohtamaan tuota päivää.

Kahdeksan ällää kuusipuussa + pimpelipom

Muinaisen nuortenkirjan nimeä soveltaen. Mainitsin edellisen kirjoitukseni kommenttiosiossa sunnuntaihesarin artikkelin kahdeksan ällän ylioppilastytöistä. Artikkelissa pohdittiin, miksi tyttöjen menestymiseen suhtaudutaan edelleen jotenkin väheksyen, leimaten tunnolliseksi puurtajuudeksi siinä kun pärjäävät pojat ovat luonnonlahjakkuuksia. Korkeakoulujen naisvaltaistumisesta ollaan huolissaan, monet pitkälle opiskelleet tytöt törmäävät ennen pitkää lasikattoon. Nähdään, että tyttöjen menestys on pojilta pois.

Artikkelin tytöt vaikuttivat kaikki sekä kypsiltä että jotenkin sinut itsensä kanssa olevilta. Kukaan ei varsinaisesti toistanut hikke-stereotypiaa, ei edes se joka harrasti kalligrafiaa ja kuolleita kieliä. Kaikki olivat suunnitelleet tulevaisuuttaan aika pitkälle, joka toki kertoo pinkoudesta mutta myös tietystä henkisestä kypsyydestä, jota itselläni ei abina todellakaan ollut. Artikkelista välittyi tyttöjen vapaaehtoisuus kilvoitteluun, heitä kiinnosti pärjätä. En silti voinut olla ajattelematta niitä monia esimerkkejä kympin tyttöjen törmäyksistä todellisuuteen. Monet suorittajahenkiset, hyvät paperit kirjoittaneet ystäväni ovat oivaltaneet viimeistään nyt, että opinnoissa menestyminen ei automaattisesti takaa ainakaan ulkoista/taloudellista menestystä, ja mikä olennaisinta, ei välttämättä anna tyydytystä. Monet ovat pohtineet, mitä suorittamisesta on itse asiassa jäänyt käteen? Vatsahaava, burnout 25-vuotiaana, kalvava riittämättömyyden tunne? Tiedän monia ihmisiä, jotka ovat vasta aikuisena alkaneet "ponnistella alaspäin" tajuttuaan itseisarvoisen suorittamisen mielettömyyden.

----------------

Tässä vaiheessa minulle tuli kiirettä töiden kanssa ja piti lopettaa kirjoittaminen, kuten suorittajan pirtaan kuuluukin. Pikatyörupeaman jälkeen kävin allekirjoittamassa kauppakirjan Mäkilinnasta, sieltä menin istumaan puistopalaveriin tulikuumille kallioille hankkien instant-rusketuksen ja tajunnanvirta-flown, kun palasin töihin, tuolillani oli viinipullo (voitin jonkun työtyytyväisyyskyselyyn liittyvän täkyarvonnan) ja mikä mystisintä, vastaanotossa oli minulle osoitettu kirje Kumouksellisen Naiskaarttin Komissaareilta!

Olen nousuhumalassa ilman alkoholia, pelkästä auringosta ja elämän hämmästyttävistä käänteistä ja muutoksista ja ihanuudesta! Jatkan suoritus-aiheista kirjoitustani kun olen vähän tasaantuneemmassa mielentilassa :)

Vaivoista ja sairauksista

Olen viime aikoina miettinyt erilaisia sairauksia ja fyysisiä tuntemuksia. Hyvän ystäväni fyysinen vointi saattaa ailahdella arvaamattomasti, toisella on taipumusta nivelten tulehtumiseen, yhdellä on ihottumia, yhdellä jatkuvia vatsakipuja. Omat vaivani liittyvät lähinnä niskan ja pään alueelle, saatan kärsiä viikonkin päänsäryistä, jotka pakottavat ibuprofeenikierteeseen. Onneksi olen päässyt päänsäryistä eroon edes vähän kun olen alkanut jumpata niskaani useammin. Viime aikoina sydämeni on päästellyt ylimääräisiä laukka-askeleita etenkin puhelimen soidessa. Muljahdukset ahdistavat minua ajoittain, vaikka tiedänkin niiden olevan ruumiin reaktio jatkuvaan stressiin.

Olen noin yleisesti ottaen kai suhteellisen terve, flunssat tarttuvat minuun harvoin eivätkä ainakaan siinä määrin, että voisin hyvällä omatunnolla olla esimerkiksi saikulla. Lapsena en sairastanut ikinä, olin vankka ja vahva, sellainen josta ennenvanhaan olisi sanottu "tuosta tulee hyvä työihminen". Lapsena en myöskään ikinä valittanut pipejäni, häpesin jostain syystä kivusta itkemistä ja yleistä huonovointisuutta siinä määrin, etten uskaltanut kertoa päänsäryistäni ainakaan vuoteen äidille. Kertomattomuuteen liittyi kyllä äidin luulosairaustaipumuskin, minut vietiin vauvana isojen imusolmukkeiden takia ties mihin syöpätutkimuksiin, puhumattakaan viattomista luomista. Varhaisteini-iän traumaattisimpiin muistoihini kuuluu se, kun äiti havaitsi rinnassani pienen, ihonvärisen luomen ja passitti minut Helsinkiin ihotautien poliklinikalle. Klinikan kellarissa oli valokuvaushuone, jossa vanha, limaisen näköinen äijä valokuvasi erilaisia ihosairauksia. Äijä karjaisi minulle "paita pois!" ja olin tilanteesta niin raivoissani, että repäisin löysän flanellipaitani (häpesin silloin rintojani, siksi flanellipaita) napit sinkoillen ja asetuin yläruumis paljaana kuvattavaksi. Luomesta otettiin vielä koepalakin, eikä siinä tietenkään ollut mitään erikoista. Luomi on rinnassani vieläkin, nuppineulan nupin kokoisena ja vaaleana.

Toinen, lääkärikäyntejä ja leikkaussuunnitelmia poikinut vaivani oli lenksuva polvilumpioni. Sitä tutkittiin ja mittailtiin ja todettiin, ettei sille nyt oikein mitään voi tehdä, unohda ainakin juokseminen kovalla alustalla. Epäliikunnallisena asia ei minua varsinaisesti vaivannut, sain lähinnä hyvän syyn lintsata vihaamistani joukkuepeleistä, ainakin silloin kun liikkavaatteet olivat jääneet kotiin ja muutenkin huvitti enemmän kuunnella korvalappusterkoista Queenia ja miettiä tulevaisuutta musikaalitähtenä. Turha kai mainitakaan, että polvivamma ei estänyt musikaalissa tanssimista.

Äidiltäni olen valitettavasti onnistunut perimään elämääni ajoittain pahastikin haittaavan luulosairaustaipumuksen. Toissa syksynä olin melko vakuuttunut siitä, että minulla on aivokasvain. Olin niin hajalla jatkuvasta päänsärystä ja huimauksesta, että hakeuduin lopulta aivojen vahvakenttäkuvaukseen. Elämäni pisimmän kaksikymmenminuuttisen tuloksena todettiin, että aivoni ovat ihan normaalit, ylläri! Rintasyöpääkin olen oirehtinut useamman kerran, kunnes tajusin etsiä netistä tietoa ja oivalsin mastalgian ja siihen auttavat helokkiöljykapselit. Ja ai niin, munasarjasyövän, tätä pelkoa vaalin pitkään ja hartaasti, ilman syytä. Nyttemmin olen hieman toipunut hypokondriastani järkeilyn avulla: yhdellä ihmisellä ei kerta kaikkiaan voi olla samaan aikaan niitä kaikkia vakavia sairauksia.

Luulosairaustaipumuksestani huolimatta suhtaudun fyysisiin vaivoihin omalla kohdallani edelleen jotenkin estoisesti. En halua keskustella vaivoistani (ylipäätään fyysisistä omituisuuksiasta lätiseminen on mielestäni lähinnä laskuhumalaläppää, sellaista jossa jokainen pitää monologia ihotyypistään tai aineenvaihdunnastaan tajuamatta että kukaan ei kuuntele koska kaikkia kiinnostaa ensisijaisesti omat vastaavat) julkisesti. Polvivammani olen pitänyt tietoisesti puoliksi salassa, ensiksikin siksi, että kyseessä on noin globaalisti ajatellen aika pieni juttu ja toiseksi siksi, etten halua herättää huomiota tai vaikuttaa heikolta. Siinä se taas tuli, heikkouden tunnustaminen. Toisaalta, koska olen sitä mieltä että ihmisillä on oikeus neurooseihinsa, sallittakoon tämä neuroosi minulle. En halua keskustella polvestani, en, vaikka se panisi minut teputtamaan portaat hassusti yksi kerrallaan alas ja vaikka kieltäytyisin istumasta sen takia risti-istunnassa. Paitsi ehkä sellaisen kanssa, jolla on kokemusta samasta asiasta. Oletan, että samasta syystä joku ei halua puhua jatkuvasti refluksitaudistaan tai atopiastaan. Emme halua yhden asian määrittävän meitä, tai oikeammin, muuttuvan osaksi sitä kuvaa, minkä toisille annamme, etenkin kun kyseessä on (pelkästään) fyysinen heikkous.

Olen myös viime aikoina rankonut itseäni perverssistä kiinnostuksesta sairauksiin. Jostain syystä sosiaaliporno on alkanut ahdistaa minua, luultavasti siksi että olen aivan pirun utelias ihminen. Älyllinen uteliaisuus on hyvästä, pitää vireänä ja elävänä, mutta sellainen mässäilynhaluinen, tirkistelevä uteliaisuus on jotain niin pientä. Olen tietoisesti kieltäytynyt esimerkiksi kauhistelemasta kenenkään syömishäiriöitä, kuten sanottu, mielestäni ihmisillä oikeastaan ON oikeus neurooseihin, ja koska kauhistelussa on kätkettyjä puolia (kuten kateutta ja nautintoa toisen onnettomuudesta) joita inhoan. En myöskään halua juoruilla minulle uskotuista mielenterveyshäiriöistä, vaikka minua on joskus jopa lähes kiristetty jakamaan jonkun henkilökohtaiset ongelmat muiden kanssa. Olen tässäkin asiassa tosi niuho, mutta en voi olla ajattelematta kuinka minua raivostuttaisi, jos tietäisin omia neuroosejani analysoitavan rupattelusävyyn. Tässä vaiheessa täytyy painottaa, että olen vasta tiellä, en perillä, juoruilun- ja päivittelynhalu ottaa joskus vallan. Aivan eri asia on toki kahdestaan puhuminen, olen itse vasta tänä keväänä pystynyt puhumaan omista kipeistä kodistani ystävieni kanssa, mutta silloinkin vain kahden kesken.

Kesäkuukuu

Minulla on pitkästä aikaa vähän niinkuin kankkunen. En oikein tajua miten se näin meni, otin Lumiksen tupareihin mukaan vain jäänteet Torosta, mutta ulkonäön perusteella valittu, vihreäkuvioinen valkoviinitonkka osallistui päihdyttämiseen, kuten myös viskillä maustettu omenakola, eh. Oikeasti krapulani johtuvat siitä kirotusta tupakanpoltosta, alkoholi laukaisee itselläni usein kompulsiivisen taskunkaivelun, vaikka muuten suhteeni tupakkaan on välinpitämättömän asiallinen, voin polttaa jos tilaisuus tulee mutta useinmiten en polta, eikä tupakkaa tee ikinä selväpäisenä varsinaisesti mieli. Näin menettelevät kaikki satunnaistupakoivat ystävänikin, joten tietyssä mielessä olen vähän skeptinen tupakan fyysisestä koukuttavuudesta. Itselläni tupakanhimoon liittyy se ihana dekadentti keinahdus, viinilasi toisessa punakyntisessä kädessä, toisessa tupakka, huulilla nauru ja sutjakkaasti soljuvat sanat. Olen viime aikoina elänyt niin nunnaisen kurinalaista elämää, että tuo eilinen kikatusnousu ja sen aiheuttama käheä päänsärky sallittakoon.

Lumis piti siis pienimuotoiset tuparit uudessa puutalokodissaan Kumpulassa. Osa vieraista oli aivan äimistyneitä siitä, että Puu-Kumpulan kaltainen idylli sijaitsee heti meluisan Kustaa Vaasan tien ja rapistuneiden opiskelijakämppien takana. Lumiksella on väljä, parvekkeellinen yksiö, lehtikuusinäkymä ja puiset portaat. Puukerrostalojen rappukäytävissä on aina oma, pikkukaupunkimainen tuoksunsa joka eroaa täysin kivitalojen tuoksusta.

Etkoilta lampsimme pitkospuita pitkin Lammassaareen Satakielen laulukauden avajaisiin. Ruovikko oli täynnä sirkutusta ja raksutusta, ilma kuin lasia. Ehdin aina vuodessa unohtaa kuinka komea Pohjan pirtti on, ja kuinka kauas se saaren korkeimmalta kohdalta näkyy. Paikalla oli paljon tuttuja hippejä ja muutamia bloggaajia (jotka kyllä sisältyvät tähän hippi-kategoriaan). Vaikka juutuimme tupakkapaikalle keskustelemaan aktivistiliikkeen lastentaudeista ehdimme sentään pistämään jalalla koreasti Pohjannaulan tahdissa. Tajusin paikan päällä, että en edes oikeastaan pidä Pohjannaulasta nykyään, tanssittavaa humppaa ja jenkkaa mutta ei kuuntelumusiikkia. Pohjan pirtin hämärään saliin, kattoparsien alle Pohjannaula sopii kuitenkin loistavasti. Hämärissä istuimme kolmestaan Nassun ja H:n kanssa ja puhuimme perheellistymisestä, aiheesta joka alkaa olla tässä iässä aika kuuma peruna. Kotimatkaa valaisi matala kuu, joka kaikessa jättimäisyydessän ja oranssisuudessaaan näytti aivan melodraaman lavasteelta.

Tajusin Lammassaaressa, että olen käynyt ensimmäistä kertaa Satakielen laulujuhlissa kymmenen vuotta sitten. Lumis kirjoitti silloin ylioppilaaksi ja piti pihajuhlat kotonaan, niin ikään puutalossa Käpylässä. Perillä Lammassaaressa esiintyi silloinkin musiikkiuraansa aloitteleva Pohjannaula, minulla oli samanlainen musta Marimekon olkalaukku kuin nykyään (muistan laukun, koska kymmenen vuotta sitten tyrkkäsin sen Pohjan pirtin portailla oksennuslammikkoon ja käteni tuli täyteen sanoinkuvaamattomia, puoliksisulaneita palasia ja haju meinasi viedä tajun). Ajatus siitä, että oli määritelmällisesti aikuinen jo kymmenen vuotta sitten ja että vieläpä teki silloinkin suunnilleen samoja asioita kuin nykyään, sekä huimasi että jotenkin hellyytti. Minulla oli silloinkin punainen tukka, pitkä hame ja kiltti partamies, koti Kalliossa (kuten taas pian) ja läheinen suhde Lumikseen.

Seuraavan vuoden Satakielilaulajaisissa elinkin jo erokriisiä, lauluryhmämme esiintyi kansallispuvut päällä ja roisit laulut huulilla, join hurjasti viinaa ja jäin aamuun asti "eläytymään Pelon maantieteeseen" eli yhdenyönsuhteilemaan jonkun satunnaisen vastaantulijan kanssa, kävelin pelkissä villasukissa ruovikkotietä Kuusiluotoon ja viihdytin keski-ikäisiä miehiä juomalla letit päässä raakaa viskiä. Perulaiset villasukat jäivät ikuisiksi ajoiksi Kuusiluotoon, kansallispukuni villakankaiseen, vitivalkoiseen paitaan jäi pysyvä punainen tahra ja moraalinen krapulani oli lamaannuttava. Aikuistumisessa on kyllä puolensa, yleinen hölmöilyalttius laskee huomattavasti. En kyllä omia hölmöilyjäni kadu, onhan jotain jolle myhäillä jälkeenpäin.

Juurillepaluita

Elämä syöksyy eteenpäin, minä tonttuilen perässä väsymyksen turvottamin luomin (järkytyin hissin peilin näystä, kuka on käynyt vaihtamassa silmäluomikseni lusikkaleivät?) ja epäuskoisesti hymyillen. Jatkuva hypersosiaalisuus on alkanut jo vähän ahdistaa, kaipaisin yhtä päivää, tai edes puolikasta, jolloin saisi istua parvekkeella ja tuijottaa orvokkien yli Otsolahteen. On kuitenkin ollut kauhean kivaa, sellaista aikaa jota muistelee jälkeenpäin kaiholla.

Olimme perjantaina lapsuuteni leikkikunnailla Porvoossa tupaantuliaisissa. Onnellinen, kolmipoikainen perhe asuttaa rintamamiestaloa ja omenapuupihaa. Perillä tajusin, että olin lapsena käynyt kyseisen talon piharakennuksen ompelimossa, minulle teetettiin siellä jotain, merimiespukuko? Pyrin käymään Porvoossa muutaman kerran vuodessa, vaikka minulla ei olekaan enää paikkaan konkreettisia siteitä, niin vanhemmat kuin ystävätkin ovat helsinkiläistyneet aikaa sitten. Porvoo on ihana, rauhallinen ja pittoreski, muistoja herättävä, mutta silti koen siellä aina hiukan samaa ahdistusta kuin muissakin pikkukaupungeissa. Kaikki on matalaa ja pientä, käpertynyttä, yksityistä. Porvoo oli turvallinen paikka lapselle kasvaa, vietin koko lapsuuteni polkupyörän selässä ja metsissä. Autoja oli vähänlaisesti ja ne ajoivat hitaasti. Teininä aloin kuitenkin syvästi inhota Porvoota, siellä ei ollut edes yhtä teatteria, ei yhtään hippiä eikä talonvaltaajaa, ei jännittäviä taidelukiolaisia. Kun pääsin Kallion lukioon, annoin pitkät Porvoon pysähtyneisyydelle, enkä vieläkään usko että koskaan palaan baskeri kourassa.

Sunnuntaina olin Lumiksen uuden kodin tienoilla Puu-Kumpulassa pihakirppiksellä enkä voinut olla vertailematta yleistä ilmapiiriä Porvooseen. Kummassakin on puutaloja, omenapuita ja tulppaaniryhmiä, kummassakin paljon lapsia. Mutta toisin kuin Porvoossa, Kumpulassa ihmiset avaavat pihansa ja kotinsakin toisille. Yleinen hippihenkisyys, luottavaisuus muiden hyväntahtoisuuteen vallitsee. Teitä ei ole tukittu citymaastureilla, keski-ikäisillä naisilla on pitkä tukka (mikä siinä on, että niin monet naiset leikkaavat pitkän tukkansa jossain kolmen- ja neljänkympin välillä? Lyhyt tukka on hieno, ei sillä, mutta siistin ja näppärän polkkatukan tai lyhyen permiksen ylivoimaisuus verrattuna pitkään tukkaan on hämmästyttävä). Ja pihakahviloista saa maailman parasta, vaaleanpunaista raparperimehua. Ja ilma oli täynnä poppelinlunta.

En ole itse mikään maailman yhteisöllisin ihminen. Oman yksityisyydentarpeeni takia en ole ikinä asunut kommuunissa ja avoliittoakin pitkitimme useamman vuoden. Oma tilantarpeeni juontaa juurensa varmaankin siitä, että olin ainoa lapsi. Totuin väistämättä olemaan yksin, enkä pitänyt sitä pahana. Pidän edelleen yksinolosta ja pelkään hiukan kaikkea päälleliimattua väkisinbondausta esimerkiksi työyhteisössä. Olen kuitenkin noin yleisesti ottaen tullut iän myötä yhä sosiaalisemmaksi, ydinperhekäpertyminen tuntuu ajatuksena vieraalta. Espooseen muuttaessa minua ahdisti ajatus siitä, ettei kukaan enää voi tulla kylään hetken mielijohteesta.

Palaan juurilleni pian muussakin mielessä, vakituisemmin kuin yhdeksi illaksi. En vielä kirjoita siitä, asiat ovat kesken, mutta sen verran voin avautua, että ikkunamaisemamme vaihtuvat pian merellisestä kallioiseen. Iih!

Auringonkeltainen päähine

Töissä oli tänään virkistyspäivä. Virkistymiseen kuului olennaisena osana persoonallisuustestin tulosten julkistaminen. Kuulimme monituntisen luennon innokkaan esitelmöijän suusta (tätä kuulkaa tutkitaan monessa yliopistossa ja tää perustuu Jungiin) ja saimme väriämme kuvastavat lippalakit. Olin keltainen, tai oikeastaan keltavihreä, "avulias innostaja" tai jotain. Olen aina suhtautunut persoonallisuustesteihin suurella varauksella, niissä niputetaan ihmisiä aika krouvisti ja harva testitilanne ei johdattele tekijäänsä. En silti voi kieltää etteikö omassa profiilissani olisi ollut perääkin, erityisesti kohta "Lupiinilla on kotonaan esillä hauskaa pitävien ihmisten valokuvia" oli aika hymyilyttävä. Kuten myös kehitysehdotus "Koeta saada elämäsi parempaan järjestykseen". Saatatko tuon paremmin sanoa. Oli sinänsä ihan mukava kuulla olevansa optimistinen ja ihmisistä pitävä, koska olen sitä osin, asetan tosin ihmisille aika paljon kriteereitä.

Liiallista tiimitiikeriyttä välttääkseni sluibasin alkuillasta Hyötykasviyhdistyksen taimitorille, jossa hassasin siivottomasti rahaa kaikkeen ihanaan, kuten ananakselta tuoksuvaan timjamiin(?) ja kolmeen eri lajiseen pelakuuhun. Koin instant-pelakuuherätyksen ja olen nyt aivan intona! Minua surettaa jo valmiiksi tieto siitä, että menetämme piakkoin parvekkeen. Olemme kuitenkin priorisoineet sen ruutuikkunoiden ja kantakaupungin kustannuksella. Kun vanhemmatkin ovat kantakaupunkilaisia, eikä ainakaan tuleva kesä sisällä lainkaan maassa möyrimistä, minulle tulee varmaan jossain vaiheessa aika paha kasvikaipuu. Haimme äidin kanssa Annalasta palstaa, mutta emme tietenkään niin suositun paikan ollessa kyseessä skorettaneet. No, tuleehan noita kesiä, sellaisiakin, jolloin on lomaa enemmän kuin viikko.

Loppuilta menikin sitten firman juhlissa. Yritin käyttää drinkkilippujani kohtuudella, mutta parikin punaista menee näinä aikoina päähän. Lauloin karaokessa Chydeniusta ja hieman lisää rohkaistuneena Kikkaa, jälkimmäistä en laulaisi ikinä ilman kemiallista vaikutusta. Vaikka yritän välttää turhaa viininlatkimista, koin kyseisen illan olevan jonkinlaisen bondaamisen kannalta tärkeän. Juttelin äärioikeistolaisena pitämäni työtoverin (sen ainoan, sen joka sattuu olemaan myös entinen opiskelukaveri) kanssa musiikkimaun psykologisesta paljastavuudesta ja hän paljasti tykkäävänsä työväenlauluista. Olen aina semihävennyt taistolaislaulufanitustani, mutta ehkä siihen ei ole syytä, jos joku patrioottikin niistä pitää.

Tänään bussissa, Hakaniemen kohdalla mietin sitä, kuinka vähän itse kukin muuttuu iän myötä. Itseluottamus ja -tuntemus kasvavat, mutta tietyt mieltymykset ja arvot pysyvät. Satuin nostamaan katseeni Tykkimiehen sylistä (minulla on taas vaihteeksi paha Aulikki Oksas-kausi) juuri torin kohdalla ja muistin, kuinka peruskoulussa pidin esitelmän Aulikista ja haaveilin pääsystä Kallion kujille. Sinä hetkenä tunsin lempeää, suvaitsevaista rakkautta teini-Lupiinia kohtaan, olisin halunnut kertoa hänelle että hei, en naura sinulle kolmekymppisenä, hymyilen kyllä, mutta en ivallisesti.

Ohivilistävät päivät

Kuuntelen parhaillaan Melartinin Juhlamarssia eli Prinsessa Ruususen häämarssia. Löysin sen sattumalta, mistäpä muualtakaan kuin ITunesin soittolistalta, henkilöltä joka kuuntelee punkkia ja häämarsseja, mielenkiintoinen maku. Runsaan kuukauden päästä kävelen Juhlamarssin tahdissa kohti ei nyt alttaria, mutta työväentalon lavaa, jossa meidät vihitään ja minusta tulee rouva. Argh. Olen oikeastaan koko ajan ajatellut häitämme tavallista isompina juhlina, jossa viihtyminen on varmistettu ihanalla välimeren kasvisruualla ja riittävällä punkulla ja foksia soittavalla bändillä. Motiivini mennä naimisiin ovat tavallaan ihan tarkoituksellisen huvittelunhaluisia, en ole missään vaiheessa arkaillut sanoa että oikeastaan suurin syy avioitumiselle on saada kerrankin järkätä kunnon bileet. Rakastan juhlia, elän niiden odotuksessa. L:n sukuun kuuluminen (kohta laillisinkin sitein) on siksikin niin mukavaa, että siinä on porukka, joka osaa juhlia. Harvemmin on tullut edes hurjemmassa nuoruudessa hippaloitua kahdesta iltapäivällä kahdeksaan aamulla, mutta kunnianarvoisan kuusikymppisen tädin uima-allasjuhlissa sitä on tullut tehtyä.

Toki avioliitolla on myös syvempiä merkityksiä. Olen taipunut yhteiseen nimeenkin, koska se symboloi ja kertoo hyvin konkreettisella tavalla meidän sitoutuneen toisiimme. Toisaalta minulle kyllä riittää aivan hyvin, että me kaksi tiedämme sitoutumisestamme, etenkin kun emme ole mustasukkaista tyyppiä, mutta toisaalta mieleeni tulevat usein avioliittoa ajatellessa Mirkka Rekolan sanat Minä rakastan sinua, minä sanon sen kaikille. Sitoutumisenkin voi nähdä monella tapaa. Vierastan munasarjoja myöten sellaista tiimipaita-ajattelua parisuhteessa, kokisin identiteettini kaventuvan jos lyöttäytyisin(me) jonkinlaiseen mekaksi-poteroon, johon liittyisi niin herkeämätön yhdessäolo kuin yhteiset mielipiteetkin.(edit: tähän oli pakko vielä palata). Yhteisistä mielipiteistä sen verran, että kaipaan parisuhteelta toki yhteistä arvomaailmaa. Olisin oikeistolaisen miehen kanssa varmaan jatkuvassa sanaharkassa. Perimmäiseen erilaisuuteen voi suhteen alussa liittyä seksuaalista stimuloivuutta (ainakin itse olen ihan läähkynä sellaisiin virittyneen sähköisiin keskusteluihin, ensikohtaaamiseni L:n kanssa tapahtui eräissä bileissä, jossa kävimme tuikean väittelyn siitä, onko Anja Kauranen (ei silloin vielä Snellman) perseestä vai ei). Vaikka taidan olla sitoutuvaa ja parisuhteellista tyyppiä (no toivottavasti, olenhan tosiaan menossa naimisiin) olen etekin aikuistuessa alkanut vaatia omaa tilaa. Pidän tätä kohdallani positiivisena kehityskulkuna, nuorempana olin hyvinkin läheisriippuvainen. Kun eksä lähti kolmeksi päiväksi Viroon, olin aivan siipi maassa. Kyllä nykyäänkin on haikeaa olla poissa toisen luota, mutta sen kestää paremmin kun on pohjiaan myöten päässyt eroon ajatuksesta, että toinen voisi vaikka häippäistä yhtäkkiä. Tuokin on selkeästi aikuisuuden mukanaan tuomaa yleistä luottavaisuutta, nuorempana piinasin itseäni joskus "poikaystävä hylkää selittämättä"-ajatuksilla, vaikkei niihin ollut syytä.

Olimme lauantaina Tallinnassa ostamassa viinaa 80 henkilölle. Siinä tuli roudattua muutamakin puna-, valko- ja punainen kuoharipullo auton takapaksiin. Harvinaisen automahdollisuuden (hähhää, olen juuri disauttanut automarketteilua ja sitten itse teen sitä) innoittamina ajoimme Lasnamäkeen ja sieltä Maarjamäkeen, jossa oli kerrassaan komea, pahasti rapistunut sotilasmuistomerkki, joka koostuu Pinoccion hautanakin tunnetusta obeliskista ja geometrisista poluista. Helakka voikukkameri oli pikku hiljaa vallannut muistomerkkiä, venäläisten sotilaiden haudoilla oli kuihtuneita neilikoita. Paikka oli kosmisen outo ja havainnollisti neuvostoarkkitehtuurin ja uskonnollisen arkkitehtuurin pohjimmaisen samankaltaisuuden - pyrkimyksen saada ihminen tuntemaan itsensä hyvin pieneksi. Näimme toki perinteisempääkin Tallinnaa, pittoreskeja pastellitaloja ja kulmapuoteja. Ränstyneessä puutalossa sijainnut lempiteekauppani oli lopettanut toimintansa, talo oli palanut korjauskelvottomaksi. Hapankaalit ja muut hapanvihannekset (miksei niitä saa Suomesta siedettävään hintaan, häh) ostin proosallisesti marketista. Olisin halunnut ostaa kadunvarsimummoilta värinokkosta tai muita perinnekasveja, mutta löysin vain ketjukukkakauppoja.

Aika kuluu hämmentävän nopeasti. Vastahan oli helmikuu, äskettäin vielä lunta ja talvikenkiä. Kevään tuloon ei ikinä totu, tuomenkukkia tervehtii aina samalla hämmentyneellä ilolla ja aamuisin pukee liikaa päälle.

Aikuis

Viime viikon Nyt-liitteessä oli lehden linjaa ja tasoa noudatteleva, siitä huolimatta ihan veikeä artikkeli aikuisuudesta, tarkemmin sanoen siitä, milloin ensimmäistä kertaa tuntee itsensä aikuiseksi. Artikkelissa mainittiin esimerkkeinä muistaakseni ainakin kaupassa teitittely ja tädiksi kutsuminen. Se, kun papereita lakataan kysymästä, on tietysti klassikko. Minulta ei ole papereita kysytty montaakaan kertaa koko kaksituhattaluvulla, enkä osaa olla asiasta pahoillani. Kuuntelen kyllä myhäillen nuorennäköisten ystävieni kohtaamia henkkarivaateita Alkossa, onhan se mukavaa kuulla, ettei näytä ikälopulta. Itse totuin teininä siihen, että täysi-ikäiseltä piti näyttää ja kuulostaa hinnalla millä hyvänsä, muutoin saattoi olla ilta pilalla. Puhuin parikin kertaa itseni 17-vuotiaana baariin, vuotta nuoremmat ystävät väärensivät nerokkaalla teipinpala-kikalla syntymävuodesta kasin kuutoseksi, ja täydestä meni. Kaverini tilasi lukiossa Lukiolaisten Liiton jäsenkortin, johon sai ilmoittaa haluamansa syntymävuoden. Valitettavasti kortti kelpasi vain eräässä Savion räkälässä, jonne ei helsinkiläisellä tullut kovin usein asiaa. Itse pääsin usein alaikäisenä sisään baareihin sekä aikuisemmalta vaikuttavan ulkonäköni että kuusi vuotta vanhemman, partanaamaisen poikaystävän avustuksella.

Lieneekö noista ajoista jäänyt päälle sellainen perustuntuma, ettei omalla kohdallaan erikoisesti perusta teiniltä näyttämisestä (olisihan se kyllä kohdallani viimeistään nyt aika höpöä, kolmekymppisiin on pari kuukautta). Itse asiassa olen näyttänyt ikäistäni vanhemmalta viime vuosiin asti (koska olen näyttänyt parikymppisestä asti samalta, mitä nyt perslaaki on kasvanut ja kaventunut (pääosin ensinmainittua) vuoron perään. Nyt, kun monet ikäiseni pukeutuvat jakkupukuihin ja korkkareihin tai sitten vaihtoehtoisesti fleeceen ja jokasäänkenkiin, minua on alettu veikata hiukan nuoremmaksi kuin olen. Eikä ihme, kolmekymppisenä ikää määrittää pitkälti pukeutuminen, minun ikäiseni voivat aivan hyvin näyttää sekä kaksi- että nelikymppisiltä. Näkyviä ryppyjä ei vielä ole (tai sitten on, olen vain liian miellyttämishaluton femakko ruoskimaan itseäni inisemällä hienonhienoista linjoista silmien sivuilla) ja leukaan pompahtaa edelleen muutamia finnejä kuun ollessa suotuisassa vaiheessa.

Minulla on aikuisuuteen(kin) vähän ambivalentti suhde. Tervehdin ilolla aikuisuuden mukanaan tuomaa itsetuntemusta ja varmuutta. Myös oma talous, kyky hoitaa asiansa, valmius kantaa vastuuta paitsi itsestä, myös muista. Itsenäisyys. Muuten aika jälkiäjättämätön lukukokemus, Laura Honkasalon Tyttökerho iskosti mieleeni loistavan termin, huppariaikuinen. Huppariaikuinen elää paitsi pitkitettyä nuoruutta, jopa todella pitkitettyä lapsuutta, johon kuuluvat tietokonepelit, ylenpalttinen nostalgisuus lapsuuden leluja kohtaan ja pääasiallisesti irtokarkeista koostuva ravinto. Tällainen huppariaikuinen ei yllättäen ole ihmissuhteissaankaan nuoruuden parinvaihtoleikkejä pidemmällä. Kirjassa huppariaikuinen on mies, ihana pikkupoika jota kohtaan päähenkilö tuntee seksuaalis-äidillisiä tunteita. Alan nyt mennä sivuun aiheesta, mutta olen henkilökohtaisesti täysin ulalla äidinvaistojen ja seksuaalisuuden miksaamisesta (sitä taidetaan kutsua "naiset rakastuvat renttuihin"-syndroomaksi), yhtä lailla kun en hahmota älykäs mies-tyhmä nainen-parisuhdetta, eikö niistä puutu jotain ihan perustavanlaatuista toisen kunnioitusta? (alan hipoa epäkorrektiuden reunoja, saako ihmisiä sanoa tyhmiksi?)

Toiselta kantilta katsoen aikuisuus kuulostaa ahdistavalta. Kehittelin tässä taannoin (ontuvanpuoleista) teoriaa ihmisten henkisestä huipusta, joka sijoittuu kolmenkympin kieppeille. Siihen asti elämää usein ahnehditaan; matkustetaan, koetaan, luetaan kirjoja, toimitaan hetken mielijohteesta, aloitetaan uutta. Kun elämä vakiintuu ja nurmijärveläisparketilla töpsöttävät paritkin töppösparit, suuria kysymyksiä onkin vertailla Prisman ja Citymarketin hintoja toisiinsa ja optimoida viikottainen jumppa siten, ettei sen aikana missaa yhtään monista lempisarjoista. Oikeasti en edes tunne yhtään tuollaista perhettä, kunhan visioin. Tiedän monia lapsiperheitä, joissa ei ole heitetty aivoja ja henkistä hereisyyttä babysitterin pakkauksen mukana pahvinkeräykseen. Ylenkatseeni ärsyttää vähän itseänikin, mutta oikeutan sen myös sillä, että tällaisissa arjen nujertamissa perheissä ei yleensä piitata hittojakaan ekologisista pointeista, vaikka omien jälkeläisten kannaltakin olisi aika loogista niin tehdä.

Ehkä tulen tästä itselleni yllättävän kokoomuslaiseen johtopäätökseen; ei pidä lakata yrittämästä. Yrittäminen palkitsee ihan prosessinakin, ei-tavoitehakuisesti. Itse aion nyhtää palan omasta henkisestä laiskuudestani kieltäytymällä ostamasta digiboksia (kylläpä olenkin varsinainen kapinakenraali ja superradikaali!) ja ensi kesänä luen Stolhenitsynin Vankileirien saariston. Ja herään joka aamu tuntia aikaisemmin jumppaamaan ja pesen itseni karkealla suolalla ja syön vain lähiruokaa ja ja ja...

Lupiini 1 v

Huomasin juuri, että olen pitänyt tätä blogia vuoden ajan. On siis pienimuotoisen muistelon aika. Olin oikeastaan koko viime vuoden alun harkinnut blogin aloittamista, huomasin aina silloin tällöin hahmottelevani päässäni kirjoituksia eri aiheista. Olin lukenut ehkä viittä-kuutta blogia säännöllisesti jo pitkään, ihastunut niiden avomielisyyteen ja ajatukseen siitä, miten eri tavoin maailmaa voi sanallistaa. Koin hengenheimolaisuutta useisiinkin bloggaajiin, ja aloin tuntea itseni jo melkein vaklaajaksi kun tiesin heidän elämästään paljonkin asioita, mutta he eivät edes olemassaoloani. Tunsin myös halua bondaamiseen, seurasin lumoutuneena niitä nopeasti tiivistyviä ystävyyden verkkoja, joita blogien yli solmittiin.

Mietin aluksi, onko minulla kylliksi kirjoitettavaa. En halunnut kirjoittaa pelkkää haircuttia, mutta en myöskään esimerkiksi silkkaa politiikkaa tai vastaavaa maailmanparannusta. En itse asiassa edelleenkään juuri lue poliittisia tai muuten selkeästi profiloituneita blogeja, pidän eniten hyvin kirjoitetusta arjen kuvauksesta, aasinsiltamaisista pohdiskeluista ja tajunnanvirrasta. Blogiesikuvani kirjoittivat ihanasti lörpötellen, kuin parhaan kaverin kanssa kahvitellessa, tai sitten lyhyen aforistisesti siten, että teksti pitää lukea monta kertaa kunnes havaitsee sen taustalla olevan ajatuksen. Itseltäni tuo aforistinen kiteytyskyky puuttuu jotakuinkin kokonaan, en osaa kirjoittaa runoja (olen kirjoittanut lapsuuden jälkeen yhden runon, joka sattumoisin voitti Kallion Kimallus-nimisen kirjoituskilpailun *kröhöm*, runo kertoi koulumatkasta Kallion halki). Itse asiassa runojen kirjoittaminen tekisi minulle luultavasti hyvää, en osaa pelkistää mitään, en disainejani, en maalauksiani, en kotiani, ängen joka paikkaan kivoja kuvia, ahdistun tyhjästä tilasta.

Koska olen kuitenkin aina pitänyt kirjoittamisesta ja joskus vähän opiskellutkin sitä halusin vihdoin rikkoa vuosikausia kestäneen päiväkirjattomuuden. Luultavasti olen siinä määrin riippuvainen "yleisöstä", etten enää edes osaisi kirjoittaa täysin yksityistä päiväkirjaa (olenhan korruptoinut jopa teini-iän päiväkirjani lukien niitä kikattaen ääneen ystävilleni). Blogista muodostui nopeasti miellyttävä velvollisuus, omatunto alkoi soimata lempeästi ellen viikkoon päivittänyt. Vaikka tolkutankin aina itselleni, etten ole kunnianhimoinen, olen sitä nähtävästi ainakin pienimuotoisesti, pyrin haalimaan itselleni velvollisuuksia, vaikka sitten pieniäkin.

Blogi-identiteetikseni muodostui aluksi luontoa ja kaupunkikuvia fiilistelevä, hiukan lapsenomaisesti iloinen ja herkästi haltioituva tyyppi, eli siis se puoli itsestäni. Loin blogistani värikästä maalausta kuvineen ja kuvailuineen. Jälkeenpäin olen havainnut matkineeni tahattomasti ehkä tärkeimmän blogi-innoittajani, Veloenan tyyliä, luultavasti siksi että Veloena oli ensimmäinen blogi jota luin. Jossain vaiheessa mukaan alkoi tulla itselleni ominaista piikikkyyttä ja tiuskeita havaintoja ja joskus aika synkkiäkin sävyjä. Blogielämäni alkuaika oli minulle oikeasti vaikeaa, olin vastavalmistunut, työtön, havaitsemassa että päässäni on joitain aika pahoja luutumia jotka vaikuttivat arkielämääni. Blogin kirjoittaminen oli sekä keino jäsennellä aikaa, pitää itseään jonkinlaisissa rutiineissa kiinni ja ensisijaisesti pakottaa mieli pois tympeästä tarpeettomuuden tunteesta ja halusta sulkeutua kirjan kanssa peiton alle epämääräiseksi ajaksi. Myös lukijoilta saatu palaute oli tärkeää, en ikinä unohda ensimmäisen, elokuisen itsesääli- ja itsevihakirjoituksen poikimia, lämpimiä ja kannustavia kommentteja.

Vuodenvaihde oli matalista matalinta matalentoa, huomaan kirjoittaneeni silloin kaikkein vihaisimmat tekstini. Silloin havaitsin itsessäni kateuden, tunteen jota olen aina pyrkinyt välttämään, ja yleisen kitkeryyden, negatiiviset ja epäluuloiset ajatukset jopa omia läheisiä kohtaan. Siilinpiikit. Kun sitten onneksi sain hartaasti toivomani työpaikan, olin jonkin aikaa ihan trallallallaa, mutta jossain vaiheessa havainnoin, että kaikki vanhat fuktupnessit eivät mystisesti katoa sillä, että elämän ulkoiset puitteet ovat kunnossa.

Olen kokenut bloggaajanakin kuuluvani jossain määrin marginaaliin. Luen muutamaa suosittua blogia, mutta vain siksi, että niiden kirjoittajat tuntuvat jotenkin tutuilta, helpoilta samastua. En seuraa oman blogini kävijätilastoja enkä odota suurta lukijakuntaa. En myöskään käy isoissa blogitapaamisissa, en ole sillä tavalla syleilevä tyyppi, kuten vaikka Hurina, joka on yksi lumoavimmista, lämpimimmistä koskaan tapaamistani ihmisistä, samaan aikaan viisas ja sydämellinen. Pidän kyllä sitten pienemmistä tapaamisista ihan mielettömästi, esimerkiksi Skypejoululaulu on viime joulunajan paras muistoni. Pienimuotoisissa blogitapaamisissa, jossa ainakin suurin osa bloggaajista on lukenut toisiaan, on ihan oma tunnelmansa. Tunnusteleva ja vähän ujo, mutta silti hämmentävän avoin.

Tunnen silti myös tiettyä surumielistä ulkopuolisuutta seuratessani blogimaailmasta versonneita läheisiä ystävyyksiä. Toissa kevättalvi, jolloin en vielä blogannut, näytti olevan hypersosiaalisen blogiverkottumisen aikaa. Bloggaajat tapasivat kerran, pari, ja olivat yhtäkkiä superläheisiä. Itse myöhästyin tuosta verkottumisesta juuri sen verran, että vaikka olenkin tavannut monia, ihaniksi osoittautuneita bloggaajia, en ole omien, monivivahteisten alemmuus-, tyrkytys- ja ujostelukelojeni takia uskaltanut yrittää siihen myyttiseen sisäpiiriin, jota ystäväporukoiksikin kutsutaan. En noin ylipäätään osaa täysin hahmottaa, mistä tämä jo monta vuotta kestänyt, vähän apea ja haikea ulkopuolisuuden tunne johtuu. Olen kaivannut tiheää ystäväverkkoa jo kauan, vaikka minulla ON monta rakasta, läheistä ja pitkäaikaista ystävää (I Love You Guys, te ystävät jotka tätä luette). Ehkä kaipuussani on kyse jostain tyhjän taulun ystävyydestä, jossa tutustuminen on tietoista, tunnustelevaa, yhteisiä ajatuksia poimivaa, vailla pitkää menneisyyttä ja luutuneita roolituksia. Siksi olen nauttinut kovasti muutamasta kahdenkeskisestä tapaamisesta Viiveen kanssa.

Blogin kirjoittaminen on opettanut minulle avoimmuutta ja kykyä tunnustaa oma heikkous. Olen myös oppinut sanallistamaan tunteitani. Kun jonkun epämääräisen kaiherruksen kirjoittaa auki, sitä kykenee jotenkin pilkkomaan paremmin. Ajattelen kulunutta vuotta matkana itseen ja matkana muihin. Toivon matkan jatkuvan vielä pitkään.

Kolean päivän tunnelmia

Viime aikoina blogiin kirjoittaminen on tuntunut vaikealta. Syynä on ehkä se, että kirjoittaminen on minulle aina jonkinlaista pyrkimistä iloon tai ainakin selkeyteen. Viime aikoina olen paikallistanut itsestäni ajatuksen, etten ansaitse iloa. En, tällaisena. Olen tästä johtuen kieltänyt itseltäni suuren osan nautinnoista, sekä siksi etten todellakaan ansaitse niitä ja siksi, että nautinnoista kieltäytyminen saattaa mahdollisesti edesauttaa sitä, että kokisin joskus jonkilaista oikeutusta iloon ja onnellisuuteen. Enkä edes ole masentunut enkä itsetunnoton, au contraire, joku minussa sanoo että ansaitsisin vielä paljon suurempaakin vastenmielisyyttä itseltäni. On mielenkiintoista lukea hyvin kirjoittavien ihmisten surusta ja masennuksesta (vaikka en ole itse masentunut oikeasti, tunnin päästä kikatan uima-altaassa kuin yksinkertainen ja hilpeä Charlotte Haze-hylje ainakin) kun oma angsti on sellaista rumaa, raskasta, arkista ja sameaa paskaa. Jotkut osaavat pukea melankoliankin niin lyyriseksi tunteeksi, että ei voi kuin ihailla. Omassa surussani, inhossani ei ole mitään esteettistä. Jokainen sana, jonka tähän näpytän irtoaa sormistani tahmeasti, vastentahtoisesti kuin akvatinta-painoväri trasseliin.

Viime viikolla, työhöntulotarkastuksessa hymyilin paljon, kerroin kysyttäessä harrastavani kuorolaulua, olevani kihloissa, että viihdyn töissä, ei univaikeuksia allergioita särkyjä astmaa syöpää lähisuvussa sydänkohtauksia leikkauksia mielenterveyshäiriöitä. Paitsi joo, syömiseen vähän vääristynyt suhde mutta SE ON IHAN KUNNOSSA NYT KUN OLEN TAJUNNUT MISTÄ ON KYSE, ei tarvitse ammattiapua, ei, pärjään hyvin ja elän elämäni parasta aikaa.

Miksi en osaa ilmaista ahdistusta ja vihaa muuten kuin haastamalla riitaa äidin kanssa? Miksi en osaa puhua? Olen aina osannut puhua, avoin-sulkeutunut-akselilla asetun varmaan kaikkien muiden mielestä avoimeen päähän. Silti kadun kaikkia avautumisiani jo valmiiksi, pelkään sekä tartuttavani ahdistusta että toisaalta antavani aseita käteen. Tuo jälkimmäinen ajatus on jotain kauheaa. En tajua, miksi olen niin kaunainen että kuvittelen avautumiseni tuottavan jollekulle tyydytystä. Tiedän ihmisten olevan monasti raadollisia kusipäitä, mutta omissa ystävissäni ei sellaisia ole. Tiedän myös, että omassa ystäväpiirissäni tietynlainen hajoilu on aika yleistä eikä vaikeista asioista puhumiseen pitäisi olla estettä. Toisaalta tiedän kyllä, että tietyntyyppiset ihmiset eivät kestä säröjä enkä näin ollen odotakaan voivani tilittää enkä haluaisikaan, joskus ystävyydelle on saneltu reunaehdot ja roolit joita ei kannata mennä väkisin murtamaan.

Olen pitkään yrittänyt ajatella että ehjää onnea ei ole. Uskon sen ajatuksen sisäistämisen olevan aika olennainen edes osittaisen onnen saavuttamisen kannalta. En haluaisi nähdä itseäni jonkinlaisessa irvihampaisessa kieltotilassa, jossa kaikki kipeä painetaan pinnan alle. Ehkä onnen tavoittelu on noin ylipäätään haitallista ja syynä jatkuvaan tyytymättömyyteen? Mielekkäämpää olisi kai tavoitella mielenrauhaa. Tai sitten siten, että hyväksyy onnen ehdot? Itse uskon, että onni koostuu hetkistä ja talletan (ällöttävää, nyt kun mietin onnellisia hetkiä tulen paljon paremmalle tuulelle ja angstaamiselta menee pohja!) onnellisia hetkiä tietoisesti siten, että voin muistella niitä jälkeenpäin. Vappuna tallensin onnellisia hetkiä Puu-Vallilassa, tangon soidessa ja auringon kituliaasti lämmittäessä, kun joka puolelta tuli vanhoja tuttuja ja kaikkia hymyilytti, sekä seuraavana päivänä Paasitornissa, kun salillinen ihmisiä lauloi Partisaanivalssia, äiti ja isä siinä vieressä.

Olen päätynyt siihen, että sukunimeni vaihtuu kesällä. Samalla vaihtuu myös L:n nimi, muuhun en oikein suostuisikaan, yhteinen nimi on mukava ajatus ja kaikkein mukavinta siinä on se, että se on molemmille yhtä lailla uusi ja toinen meistä ei siirry toisen nimen alle, tai sitä rataa. Yritän taistella jatkuvasti sitä ajatusta vastaan, että nimenvaihto on kytkeytynyt jotenkin alitajuisesti siihen, että kuvittelisin muuttuvani jotenkin ihanammaksi uuden nimen myötä. Että vaihtamalla nimeä muutun muutenkin paremmaksi ja jätän paskuuden taakseni. Koska täytyyhän minun pitää itsestäni tällaisena, eihän mistään tule mitään, jos kiellän itseltäni ilon?

Luova lauantai, uni

Työläisen juhla-angstia etc

Jokaisella on tästä lähtien tämänsä, laulaa Kom-teatterin kuoro Saarikosken sanoin kuulokkeissani. Yritän virittäytyä töissä vapputunnelmaan työväenlauluja kuuntelemalla, mutta toisin kuin toivoisin, kisällittäret ja oodit Allendelle vain pahentavat melankoliaani. Siitä huolimatta, että tiimipalaverissa työpanostani sanottiin "loistavaksi", työmoraalini ei ole kokenut kehuista seuraavaa skarppaantumista vaan lusmuan minkä ehdin editoiden aina väliin muutamia skannauksia ja lukien blogeja. Olo on samaan aikaan levoton ja yliherkkä ja surullinen, kynnystelen lähellä kyyneleitä. Yritän muistuttaa itselleni, että tämä outo kammiovärinä on juhlapyhäangstia. (Hyvästi punainen kaarti!!) Työväenlaulut ovat siitä ihan levottomia, että niissä on sikana "kaunis on kuolla isänmaan puolesta"-läppää, sitä patrioottiuhoa, mutta isänmaa on Vietnam tai Neuvostoliitto. Laukussani matkustaa Nassulta vohkittu Parnasso, jossa on Sofi Oksasen artikkeli neukkunostalgian legitiimiydestä verrattuna fasismin ihannointiin. Oksasella on pointtinsa ja tunnen piston sydämessäni. Kuuntelen parhaillaankin biisiä "Haluavatko venäläiset sotaa" (arvannette vastauksen tuohon retorisluontoiseen kysymykseen), mutta minkäs teet, Sinikka Sokan ääni ja Chydiksen nuottikynä tuottivat sellaista jälkeä, että vaikea olla hurmaantumatta. Ja laulanhan kuorossakin Neitsyt Marian ylistystä, vaikka en ole uskonnollinen ihminen.

Nuorempana, valtamerilaivatalossa asuessani minulla oli vappubile-perinne. Ensin eksän kanssa ja sitten yksin järjestin vuosikaudet bileitä, joissa oli jonain vuonna suomenlinnanlautallinen punkkareita ja jonain vuonna piti käyttää äärimmäisiä suostuttelutaitoja, ettei Lumis olisi heittänyt talon korkeimmalta parvekkeelta alas homeista patjaa, jonka joku oli löytänyt märkänä kadulta tuonut kotiini "istuimeksi". Ikkunasta liehuivat punamustat liput ja työväenlaulut raikuivat varmaan ainakin kirjastolle asti. Vappupäivänä mentiin vappumarssille, yhtenä vuonna lauluryhmämme esiintyi Hakaniemen vappujuhlassa (niin, vietin tosiaan hurjan nuoruuteni 90-luvulla, enkä 70-) ja pinkikille mentiin Katri Valan puistoon satapäisellä porukalla. Silloin ystävä- tai ainakin tuttava (tai toveri, heh heh) -piiri koostui sadoista eikä kymmenistä. En kaipaa noita aikoja, mutta olen iloinen, että olen elänyt ne läpi.

Nyt, kun kaveripiirin kommuuniasumistiheys on vähentynyt huomattavasti ja mekin asumme naapurikaupungissa (skippaan biisin Olen kommunisti, joku raja sentään), on selkeä ja jokavuotinen vappuperinne katkennut. (Väliaikatietona: käymäni puhelun seurauksena juhlapyhäangstini lievittyi melko lailla sovittuani treffit Vallilaan, tangoa kuuntelemaan). L:lla on omat, erittäin perinteikkäät vappuperinteensä poikain kanssa, joka osaltaan aiheuttaa minulle vuotuista orpoutta. En ole mikään poikaystäväriippuvainen normaalisti, käymme bilettämässä paljon erilläänkin, kuvaavaa suhteessamme on että L oli eksänsä kanssa lauantaina kahdestaan baarissa, mikä ei voisi minua vähempää jossain mustis-mielessä haitata, onhan eksä myös hyvä ystäväni. Oivalsin tässä taannoin, että häihimme tulee meidän molempien kaikki eksät, tämänkin takia en ole oikein ikinä tajunnut sellaista vainoilua ja romahtelua, mitä joillekin tapahtuu heidän kuullessaan eksiensä vauvomisista tai vastaavasta. Mutta joka tapauksessa, Vappuna tuntuu jotenkin ontolta vaeltaa yksin lyhyitäkään matkoja, pari vuotta sitten olin vähällä alkaa vollottaa matkalla rautatientorilta Mantalle L:a tapaamaan, kun tungoksessa ei päässyt eteenpäin ja olin ainoa yksin kulkeva, naurettava nuhruinen ylioppilaslakki päässä, hörselöhuivi kaulassa.

L muistutti, että käyn tämän saman angstivatkauksen läpi joka ikisenä Vappuna ja vinkkasi, että kantsisko hei ehkä jo päästä sen yli. Kantsis, joo. Pari läheistä ystävää on tänä vuonna ratkaissut Vappuangstin lähtemällä Manchesteriin (ei siis Tampereelle) ja Viroon, fiksu veto, joka tosin valitettavasti saa minut tuntemaan oloni entistä yksinäisemmäksi. Tunnen itseni tosi rasittavaksi urpoksi ja kohtuuttomaksi inisijäksi tätä kirjoittaessani, mutta jos Lankaa ja Veloenaa on uskominen, peloista kirjoittaminen voi auttaa pääsemään niistä eroon.

Viime päivinä on tapahtunut hyviä juttuja, kuten käyty keskustelu vanhan, etääntyneen ystävän kanssa. Saimme molemmat sanottua asioita, joita olemme vatkanneet toissa kesästä asti, kumpikin todisti oikeaksi toistensa arvelut. Tähän keskusteluun liittyi viime aikainen itseenmenemiseni ihmisten auttamisen suhteen. Aikoinaan toimin hyvässä tarkoituksessa mutta päällekäyvästi ja holhoavasti vaikeuksissa olevaa ystävää kohtaan. Nyttemmin olen omienkin kokemusten kautta tajunnut, kuinka heikoilla jäillä auttamisen suhteen sitä kävelee. Väkisin ketään ei voi auttaa, oikeastaan pelkkä pyytämättä neuvominenkin on liikaa, samoin arvelut siitä, "mikä sinulle olisi parasta". Tämä on ollut vaikeaa tajuta, ettei toista voi auttaa vastoin tämän tahtoa. Toinen, pienempi mutta jotenkin vanhaa itsesyytöstä lieventänyt ja näin ilahduttanut tapahtuma oli yllättävältä taholta saatu myönnytys omasta osallisuudesta muinaiseen intto-aiheeseen. Syyllistin tapani mukaan itseäni tapauksessa, jossa pelkäsin karkoittaneeni toisen liialla väittelyärhäkkyydellä, kuten varmasti teinkin. Olen parin vuoden aikana kokenut suhteellisen pahan väittely-burn outin, ja on niin mukavaa jutella konsensuksen hengessä, ja sellaista aikuista juttua.

Olen muutenkin miettinyt viime aikoina ystävyyssuhteita ja tutustumista, ehkäpä siksi, että juuri Vapun aikaan tunnen sellaista irrationaalista yksinäisyyttä ja hylättyyttä, pelkään olevani aina kakkosystävä ja kaikkea sellaista. Minulla on onneksi pelkästään mukavia työkavereita, mutta huomaan olevani heidän seurassaan ainakin toistaiseksi aika pidättyvä. En halua erikoisesti mainostaa esimerkiksi poliittisia näkemyksiäni, enkä räkytä kertakäyttömukeista (tai sitten en vaan vielä kehtaa). En myöskään halua osallistua tv-sarjakeskusteluihin, koska yritän välttä televisiosarjoihin koukuttumista ja minusta on muutenkin tullut tosi ärsyttävä elitisti viihteen suhteen. Maidon hinnasta tai lapsiperhetodellisuudesta keskusteleminen ei kiinnosta, joten olen pääosin hiljaa ja hymyilen nätisti. Ilokseni olen kyllä bongannut useitakin luultavasti kanssani melko samalla tavalla ajattelevia tyyppejä. Huomaan siis tutustuvani mieluusti ihmisiin, suorastaan janoavan ystävyyttä, kunhan ihmiset täyttävät tietyt vaatimukset. Sanallistettuna tuo kuulostaa aika rumalta. Huomaan ärtyväni ja ahdistuvani ylenpalttisesta konventionaalisuudesta ja sellaisesta tietystä epä-älyllisyydestä, joka ei itsessään liity fiksuuteen. Soimaan itseäni siitä, että luokittelen kirjattoman mutta jättitelevisioisen kodin kuuluvaksi ihmiselle, jota kohtaan en voi tuntea kovin syvää ystävyyttä. Jotkut ystäväni ovat tuollaisen luokittelun ylä/ulkopuolella, he eivät reittaa ihmisiä hyviksyyspistein. (En voi olla tässä sivumennen sanoen havainnoimatta, että vastapäätäni istuvat ikäiseni jannut käyvät jatkuvasti "kahvi"mukin kanssa jossain, taitaa olla pullo piilossa, tekisi melkein mieli mennä osingoille, etenkin kun toinen jannuista on vanha opiskelukaverini, se, jonka kanssa onnistuin saamaan aikaan pari poliittista kärhämää kesken luennon) mutta taidan seivailla vielä pari tuntia). Vaadinko ihmisiltä liikaa? Varmaankin. Luokittelen itseni porvarilliset raamit täyttävästä elämästäni huolimatta johonkin marginaaliin, kaipaan ehkä muiltakin sitä. Snobbaileva luomu-luovaluokkalainen, uhoamassa citymaastureiden ja automarkettien paskuudesta kun myytävien punavuorelaisasuntojen surffaamiseltaan ehtii. (Melankoliani alkaa kääntyä lievästi maaniseksi hilpeydeksi, sitä mukaa kun työväenlaulut virtaavat flowina korviini ja puhelin piippailee vappusuunnitelmia).

Ehkä on aika lopettaa tämä kirjoitus ja leikkiä töitäkin. Punakirjavaa vappua kaikille, ja tervetuloa tänään Vallilan tangoa kuuntelemaan sekä huomenna Kaisikseen piknikille, minä olen se, jolla on Kokoomuksen logosta ilkeämielisen adbusters-henkisesti väännelty Kommari-paita.

Kirjapettymys

Löysin kirjaston pikalainahyllystä Päivi Alasalmen kirjan Tuo tumma nainen. Nappasin sen silmät ahneesti kiiluen, en ollut odottanut saavani uutuus-Alasalmea näppeihini näin pian. Tähän alkuun pitääkin hehkuttaa lämmintä rakkauttani espoolaisia kirjastoja kohtaan. Espoolaistuessani suhtauduin kotikaupunkini julkisten palvelujen tasoon ennakkoluuloisesti, mutta sekä terveydenhuolto että kulttuuritoimi ovat yllättäneet iloisesti. Omenan ja Leppävaaran kirjastoissa on valtavat valikoimat niin kaunokirjallisuutta kuin tietoa kuin musiikkiakin, ensinmainitussa on vielä taidelainaamo.

Ensimmäisen Alasalmeni, Sudenhetken, löysin Kirjatorilta joskus 90-luvun loppuvuosina. Ostin sen alelaarista, menin kahvilaan tappamaan aikaa ennen jotain vallankumouskokousta tai antiseksististä seminaaria (luin äsken vanhasta Veli-lehdestä aktivistiartikkelin ja olen täynnä ivaa) ja luinkin koko kirjan kerralla läpi. Kirjan satasivuinen niminovelli vei kyynisyydellään ja sysimustalla huumorillaan jalat alta. Sudenhetken päähenkilö on rakkaudessa pahasti siipeensä saanut Sisko, joka käyttää pettymystään tekosyynä loputtomalle sikailulle (tai oikeastaan suseilulle), sivuhenkilöinä seikkailee toinen toistaan häviämään tuomitumpia "hutsuja ja kaupparatsuja, jotka kilvan vedättävät toisiaan tajuamatta, että joku jekuttaa heitä kaikkia". Toisessa novellissa pikkukylän tyttö pääsee videokouluun, jossa hänen osakseen tulee olla panopuu opiskelijapoikien pornovideotehtävissä. Julmaa ja toiveet rusikoivaa tekstiä, eikä kuitenkaan itsearvoisesti seksillä tai väkivaltaisuuksilla mässäilevää.

Toisen Alasalmen, Finlandia-ehdokas Vainolan ostin kotimaisen kirjallisuuden pääsykokeita (joihin en koskaan mennyt) varten. Vainola on kirjoitettu taitavasti naisten viihdekirjallisuuden kliseitä hyväksi käyttäen, se vilisee intertekstuaalisia viittauksia du Maurierista Bronteen. Kosmopoliitti päähenkilö nai iäkkään, superrikkaan miehen ja muuttaa kammottavaan Jugend-linnaan menneisyyden aaveiden pariin. Olen lukenut Vainolan varmaan kymmenen kertaa, koska oivalsin vasta viidennellä lukukerralla ihan uuden näkökulman tapahtumiin. Vainolan kautta löysin myös Jean Rhysin lohduttomat tarinat, Vainolan päähenkilö tekee niistä väitöskirjaa sikäli kun edustusillallisiltaan ehtii.

Alasalmen teemoja ovat yleensä toivo onnesta ja rakkaudesta, rakentamisesta ja kokoamisesta ja siitä, miten nämä toiveet murskaantuvat. En oikein tiedä miksi noin morbidit teemat vetoavat minuun, tiedän moniakin jotka eivät voi lukea Alasalmea sen lohduttomuuden takia. Pidän rakkaustarinoistakin eniten niistä, joissa rakkaus on maanista ja tuhoon tuomittua ja päättyy päin helvettiä. Ehkä mieltymykseni surullisiin loppuihin johtuu omasta, onnellisia ratoja kulkeneesta elämästäni, en ole tainnut särkeä edes sydäntäni kertaakaan.

Tuo tumma nainen oli odotusten jälkeen pettymys. Teemaa rakennettiin alasalmimaisen tarkasti, täydellistä, rönsypuutarhan ympäröimää tornihuvilaa ja sen rakastavia, tasapainoisia asukkaita kuvailtiin niin makeilevasti, ettei lukija voinut odottaa kuin kauhulla, millä tavoin perhe ja talo vielä turmellaankaan. Turmelijaksi osottautui miniä, josta karmea lapsuus oli muovannut manipuloivan ja omistushaluisen homo horribiliksen. Kirjassa on kaikki psykologisen trillerin ainekset, mutta tarina lätsähtää kasaan. Perheen äidin jäytävä salaisuus livahtaa huulilta heikkona hetkenä eikä siitä seuraa mitään erityistä (ja itse salaisuuskin on aika lällärikamaa), kun pahaa alkaa tapahtua se raportoidaan oudon ulkokohtaisesti ja rivakasti, ikäänkuin Alasalmi haluaisi nopeasti koko tarinasta eroon. Kirja loppuu kesken.

Pidän Alasalmen kyvystä kuvata ihmismielen mustimpia kuiluja, manipulointia, vallanhimoa, ilkeyttä. Ystävä sä naisien-kirjassa Alasalmi loi osuvan muotokuvan juoruilijasta, joka onnistuu sanoillaan sekä keräämään tukijoukkoja että hajottamaan rintamia suorastaan machiavellistisesti. Metsäläisten friikein hahmo on kanssaimhmisten piinaamisen elämäntehtäväkseen omaksunut Petturlan isäntä, jonka lempihuvia on suunnitella erilaisia kiusaamismetodeita. Alasalmissa vilisee eri tavoin vinksahtaneita ja vioittuneita sekopäitä, mutta Tummassa naisessa niitä oli vain yksi, kliseinen hahmo. Ellei vinksahtaneisuutena ajatella yltiöpositiivista muumiperhemäisyyttä, jota muu joukko edustaa.

Yöpöydällä on maannut odottavan näköisenä Fagerholmin Amerikkalainen tyttö. Tarttunen siihen tänä iltana, siitä huolimatta että olen lähes inhonnut kaikkia lukemiani Fagerholmeja, erityisesti Diivaa. Olen kuvitellut etten kykene ymmärtämään suomenruotsalaista sielunelämää kirjallisessa muodossa, mutta Westön uusin muutti sen luulon. En millään muotoa disauta suomenruotsalaisuutta, päin vastoin, olisin mieluusti itse sellainen, helposti ruskettuva, pitkänhuiskea, villapaidassa ja farkuissa hyvältä näyttävä vaalea Vickan tai tumma ja siro Bibi, kesät viettäisin lautahuvilassa Pellingissä ja jouluna tanssisin piirissä kuusen ympärillä ja sitä rataa.

Uudelleen aloittamisesta

Kävimme Nassun kanssa viime viikolla musiikkikaupassa ostaaksemme nuotteja häitä varten. Kaupan soitinhälinä kuulosti ihanalta, lapsi soitti vihreää trumpettia, isä ja tytär jammailivat kitaroilla. Nassu, jonka prima vista-kyvyt hämmästyttävät minua, veti pianolla Melartinin ja muutamat Ultra Brat. Kadehdin vilpittömästi sitä soittamisen iloa. Soitin itse pianoa ekaluokkalaisesta yläasteelle, eikä taidoistani ole jäljellä käytännössä mitään, paitsi Sibeliuksen Etydin pari ensimmäistä tahtia.

Vanhemmat huomasivat musikaalisuuteni sattumalta ja hankkivat tuota pikaa pianon. Alussa minua opetti kiltti lukiolaistyttö ja pidin soittamisesta kovasti. Tein omia kasetteja, joissa soitan ja laulan nyansseista piittaamatta, jatkuvalla forte fortissimolla Maijan karitsaa ja Autiomaata. Musiikkiopistoon päästessä fiilikset kuitenkin muuttuivat. Minua opetti iäkäs entinen pianistinainen, joka olisi epäilemättä käyttänyt tahtipuikosta näpeille-taktiikkaa ellei se olisi ollut laitonta. Suurin ongelmani oli käsieni väärä asento. En osannut pitää "soittopesää", vaan ylinotkuvat sorminiveleni taipuivat koskettimilla pikemminkin siltamaiseen asentoon. Tämä väärä asento, jota en käskyistä huolimatta osannut korjata kuin hetkellisesti, esti opettajan mielestä edistymiseni. Lakkasin pitämästä soittamisesta ja aloin stressaantua. Opettajan sairastuminen oli riemunkiljahdusten aihe, ihanaa, kaksi viikkoa ilman pianotuntia!

Jostain syystä soittaa nitkuttelin kuitenkin läpi ala-asteen, ehkäpä siksi, että musiikkiluokkalaisella kuului olla soittoharrastus. Pianismini koki hetkellisen nousun, kun rakastuin 12-vuotiaana tulisesti ja täysin yksipuolisesti ylemmän musiikkiluokan herkkäkasvoiseen pianistipoikaan. Siitä lemmestä on muuten peruja se Sibeliuksen Etydikin, itselleni liian vaikea biisi.

Kun yläasteella aloin innostua jazzista ja laulamisesta (ja lempeni pianistipoikaan oli jo hiipunut, ja sydämeni kääntynyt saksofonia soittavaan luokkatoveriin, lääh), suhteeni pianoon oli siltä erää ohi. Kävin seiskaluokan pianotunneilla pitkin hampain, edistymättä. Sain ripityksen musiikkiopiston rehtorilta, joka huomautti että "ei täällä kannata huvikseen käydä, me tähtäämme ammattilaisuuteen", lause, jonka kauheuden olen tajunnut vasta myöhemmin. Aloin siis opiskella pianon sijasta laulua pop-jazz-opistossa ja esiintyä musikaalissa. Silloisen kesyrottani pintavioittama, jo alun perinkin äklön värinen pianoni myytiin ja tunsin vilpitöntä vapautumista.

Myöhemmin aloin kaivata soittamista, sellaista vapaata ja spontaania jammailua, jota en koskaan ollut osannut. Kuulin vasta aikuisena, että Helsingin musiikkiopistoissa opetettiin myös vapaata säestystä, kun meillä pikkukaupungissa oltiin keskitytty tiukasti klassisiin kaavoihin ja tekniikan hiomiseen. Soittamisesta oltiin viety ilo, ainakin omalla kohdallani.

Olen rikkonut vuoden aikana niin monta raja-aitaa pääni sisällä, että ehkä vielä tämänkin. Jospa alkaisinkin opiskella aikuisena pianonsoittoa omilla ehdoillani, aidosta kiinnostuksesta? Käytännön ongelma liittyy tietysti itse soittovälineeseen, mutta nähdäkseni käytännön asioilla on taipumus ratketa, jos niihin panostaa.

Kukurukukukuu

Nyyh. Olin kirjottanut blogipostauksen (postaus on aika ruma sana ja vielä anglismi, en tiedä oikein parempaakaan, päre tai lastu tuntuvat kohdallani jotenkin falskeilta, koska tämä ei ole mikään kaunokirjallinen blogi, viesti taas kuulostaa liian tekstarimaiselta) ja avasin toisessa ikkunassa musiikkilataamon, joka hyydytti koko selaimen ja blogipärelastupostausviesti katosi kuin juustohöylä ammeeseen. Hävinnyt hengentuotteeni käsitteli mm luonnon kauneutta, sitä, etten pidä uusvanhasta Kartanonkoskesta kauheasti, zitzätin vaikeutta ja Kerkko Koskisen äänen viettelevyyttä (oikeasti, se on aika kuuma etenkin kuulokkeista kuultuna).

Nyt on ilmeisesti joku sydänviikko, työpaikkani aulassa jaetaan erilaisia näytteitä terveyttävistä elintarvikkeista. Eilen asialla olivat Benecolin markkinamiehet. Kävin ahneuttani hakemassa minipullon jotain terveyspiimää tai vastaavaa lientä, jonka pitäisi vaikuttaa suotuisasti terveyteen ja lisätä täten tuottavuutta työelämässä (nyt vähän liioittelen). Tyhjän, kovamuovisen minipullon roskiin heittäminen harmitti, kuinka paljon jätettä funktionaaliset, muka välttämättömät elintarvikkeet tuottavatkaan. Ärsytti myös huomata, että menin taas ilmaishalpaan, vaikka olen päättänyt etten ota mitään mainoksena jaettavaa paskakrääsää, kuten kalentereita tai suojalaseja vain siksi, että se on ilmaista. Tänään minulle onnistuttiin tyrkkäämään "happohyökkäyksen katkaisevia pillereitä". Mitä vikaa purkassa tai HAMMASHARJASSA on?

Huomaan eläväni edelleen jossain määrin opiskelijataloudessa. Minulta jää esimerkiksi rahaa SÄÄSTÖÖN, joka on täysin uutta. En ole ikinä kyllä kärsinyt ihan oikeasta köyhyydestä, mutta vähillä rahoilla kulutustottumuksista on tullut väistämättä aika säästäväisiä. En esimerkiksi osta paljoakaan vaatteita uusina. Korut ovat ainoa törsäysintohimoni, ja koska aitoudella ei minulle ole mitään väliä, en saa niihinkään kovin kauheasti rahaa hassattua. En oikein tajua (siis ihan vilpittömästi) miten jotkut saavat kulutustutkimusten mukaan kulutettua kosmetiikkaan satoja euroja KUUKAUDESSA, pelkkä kulmakynäkin kestää vuosikausia, vaikka meikkaankin joka päivä. Tai vaatteisiin, onko niillä joku oma huone pelkästään vaatteiden säilytystä varten? Pienet paheet ovat hellyyttäviä ja piristävät arkea, mutta kulutusriippuvuus on noin laajasti ottaen aika kipeää touhua, joka muistuttaa yllättävän paljon syömishäiriöitä tai alkoholismia. Kerskakulutuksella vielä kuormittaa vähän laajempaa skaalaa kuin omaa perslaakia tai maksaa.

En toki peräänkuuluta askeesia, puhuisin kyllä niin sanotusti ilman alaleukaa jos tekisin niin. Jossain tapauksissa kulutusvastaisuus alkaa vaikuttaa aidolta masokismilta. Näin kerran erään ekohenkilön pistelevän puistossa (siinä kun muut söivät mansikoita ja joivat viiniä) dyykattua, kivikovaa ruisleipää jonka päällä oli dyykatun, kolhuisen kaalin likaisia päällilehtiä. Toinen ehkohenkilö käyttää samaa, roskiksesta löydettyä tummansinistä, taksikuskimallin miestentakkia kymmenettä vuotta. Mikäs siinä, kaikki eivät välitä kulinarismista tai estetiikasta, mutta en kyllä suostu pitämään itseäni pinnallisena tai epäekona siksi, että itse välitän. Minulla on tästä oikeasti vähän traumoja menneisyydestä, se aktivismi johon itsekin jollain tavoin kuuluin, sortui pahimmillaan taistolais-protestanttiseen "elämästä ei saa nauttia, koska niin moni kärsii"-mentaliteettiin.

Kulutuskritiikistäni huolimatta aion ostaa uuden digikameran. Meillä on muhkea järkkäri, jolla saa hienoja kuvia mutta joka painaa ja vie tilaa siinä määrin, ettei sitä viitsi kanniskella esimerkiksi matkoilla mukanaan. Näen päivittäin ihania juttuja, viimeksi Merimiehenkadun lamppuihin ripustetut, auringossa kimaltavat hopeahelmet, joita haluaisin taltioida. Järkkärissä on vielä sekin ongelma, että siinä on liikaa kaikkia hifejä toimintoja, joita en jaksa opetella käyttämään. Törmään valokuvauksessa aina tähän tekniikkaongelmaan, lähes kaikki valokuvausopettajanikin ovat olleet iäkkäitä miehiä, jotka ovat ensimmäisellä tunnilla alkaneet mumista lukseista ja aukoista ja samassa lauseessa tuominneet digikuvauksen ja tietokoneet. Tuo tekniikkavierastus on ollut luultavasti syynä siihen, etten koskaan ole kauhean vakavasti harkinnut valokuvaajan ammattia, vaikka pyrinkin kerran Taikkiin valokuvauslinjalle, en päässyt edes jatkoon, nyyh (nyt pyrkimiskuvia katsellessani ei ihmetytä ollenkaan).

Sanoja

Löysin Pagisijalta kivan sanameemin joka on vähän kuin jatkoa jollekin taannoiselle kirjoitukselleni, jossa mietiskelin lempisanaani.

Viisi suomenkielistä lempisanaani:

Lokki, levoton, lippu, laulu, villiviini

Mielestäni äänteellisesti kaunein suomen kielen sana:

Valtamerilaiva. Ihana sana. Sanana ja merkitykseltään, kylmät väreet.

Viisi sanaa, joita tulen eniten käyttäneeksi arjessa:

Pus puu, voohi, tuu, misse massinen, saatana

Sanonta, sananlasku tai aforismi, joka merkitsee minulle eniten:

Sinä muutat kaiken, vaan et yksinään. Kaikki mottoni, siguni ja peukkusääntöni taitavat olla onelinereita työväenlauluista, auh.

Viisi suomenkielistä sanaa, joita inhoan eniten:

Paituli, vaavi, näkäräinen, tahtotila (sitä kuulee aika usein), äippä

Puhkikulunut fraasi, jonka tilalle pitäisi keksiä jotain uutta:

Aamun torkku, illan virkku, se tapa talon hävittää. Sanonta on ihan aanuksesta ja halveeraa meitä iltaihmisiä. Etenkin kun uskon rytmin olevan aika perustavanlaatuinen osa ihmisen koko olemassaoloa, iltaihmisestä ei saa aamuihmistä pitkälläkään kyykyttämisellä ja pakottamisella. Onneksi yleinen mentaliteetti on jo alkanut tunnustaa, että aika harvan meistä täytyy nykyään nousta aamulypsylle.

Sana, jonka haluaisin kuulla useammin:
Solidaarisuus.

Viimeisin nykykielen sana, jonka olen oppinut:

Koululaismaila. Opin sen yhdestä jutusta jota taitan. Sana herätti minussa suurta hilpeyttä, visioin heti natsihtavan opettajan, joka pistää jättiläismäisellä, takimmaiseen riviin ulettuvalla koululaismailalla mekkaloivat oppilaat kuriin.

Salaattirasianaiset

Tein eilen virheen, jonka takia olin illan kuin ampiaisenpistoksen saanut räkyttäen irkissä tittyteinmentin tuhoisuudesta, yleisestä aivokuolleisuudesta ja halustani alkaa unabomberiksi. Virhe liittyi pitkän ja paljon kevätkukkahuokailua ja joutsenenihastelua sisältäneen rantalenkin jälkeiseen "ansaitsen pussin karkkia ja leffan"-tilaan, jota kyllä pitääkin joskus kuunnella ilman syyllisyyttä, mutta joka kannattaisi optimoida paremmin, jotta sokerihumalasta kostuisi muutakin kuin pahan olon.

En yleensä ikinä vuokraa elokuvia, syistä että aanelosen kokoisesta televisiosta ei leffoja kannata maksua vastaan katsella, ja että en ikinä muista palauttaa niitä ajoissa ja joudun maksamaan alun perin euron leffasta kympin, mikä harmittaa kovasti, ja koska lähellämme ei oikeastaan ole leffavuokraamoja. Kirjastosta lainaan joskus videoita, etenkin suomalaisia televisiosarjoja (viimeksi Kiinnisidotun, katsoin sen sydän myötätunnosta syrjällään, pyykkivuorta selvitellessä). Vanhempien luona on kuitenkin eksoottisen iso televisio ja vielä kaikki digiboksit ja dvd-soittimet ja muut ihmeet.

Luultavasti johonkin lintuinfluenssahysteriaperäiseen juttuun liittyen koiria ei saa nykyään viedä leffavuokraamoihin. Koska pikkumusta on neuroottisenherkkä prinsessa, epäröin kovasti sen jättämistä tuulikaappiin odottamaan. Lopulta, leffan- ja karkinhimo voitti, mutta yritin hoitaa homman mahdollisimman nopeasti ottamalla ensimmäisen silmiin osuvan leffan ja ostamalla valmispussin karkkia. Surkeita ideoita luonnollisesti molemmat. Valmispusseihin tungetaan tietysti niitä epämääräisenvärisiä ja kovettuneita mönttikarkkeja, joita kukaan ei viitsi ostaa, sekä mansikkasuklaisia (voi jeesus sentään miten oksettavaa) hiiriä. Elokuva oli nimeltään Paholainen pukeutuu Pradaan, ja sen rinnalla euron skeidakarkkipussi tuntuikin jo aika pieneltä virheinvestoinnilta.

En odottanut elokuvalta suuria, ainoastaan pisteliäänhauskaa kuittailua ja nokittelua, vähän Naispaholaisen tyyliin. Meryl Streep hoiti tietenkin rutiinilla homman kotiin niissä puitteissa, kuin lattea käsikirjoitus antoi myöten. Kalmankylmän päätoimittajan kopeus oli ajoittain aika hymyilyttävääkin. Päähenkilö, parikymppinen "vakavaksi toimittajaksi" haluava Andrea solahti ensimmäisten Manolojen seurauksena sutjakkaasti iltapukuiseksi lollipop-naiseksi. Elokuvassa oli kai tarkoitus olla jonkinlaista muotimaailman pinnallisuuden kritiikkiä, mutta se vesittyi erilaisten asukokonaisuuksien ja muoti-name-droppingin alle. Ja harvoin näkee mitään niin kaunista ja täysin tyhjänpäiväistä kuin jättisilmiään levittelevä Anne Hathaway (joka jatkaa kauriinsilmä-päänheiluttelu-genressä kunniakkaasti Audrey Hepburnin ja Winona Ryderin jalanjäljissä, tosin ensinmainitulla on ällöttävyydestään (sortsi kaikki Hepburn-fanit, olen aina tuntenut Hepburn-näyttelijätärtyyppiä kohtaan tervettä inh.. ennakkoluuloa, tämä periytyy äidiltäni) huolimatta kiistatta lahjoja, jota ei kyllä Hathawaysta voi ainakaan eilisen leffan perusteella sanoa). Elokuvassa irvailtiin köyhästi mallimaailman laihuusihanteelle (how original!), mutta päähenkilön suuria hetkiä oli kuitenkin havaita kuihtuneensa hurjasta kuutoskoosta neloseen. Lopuksi marraskuisen Pariisin kaduilla hihattomassa iltapuvussa ja kolmenkymmenen sentin koroissa keekoileva päähenkilö oivalsi myyneensä sielunsa ja heitti vapautuksen merkiksi kännykkänsä suihkulähteeseen. Mieletöntä sisäistä kasvua!

Leffan paskuus sai minut haistamaan verta laajemminkin. Olen tällä hetkellä ihan sairas kaikkeen Idols-vouhotukseen ja erityisesti siihen, miten aikuiset ihmiset esimerkiksi omalla työpaikallani keskustelevat sen käänteistä ihan vakavissaan. En normaalisti ole ihan tämän tason elitisti, en esimerkiksi ajattele, että julkkisten tietäminen nimeltä sotisi yleissivistystä vastaan, kuten joku joskus laajassa sivistystä kartoittaneessa Suomen Kuvalehden artikkelissa teki. Minua kuitenkin ällöttää se, miten suuren osan päivittäismediasta paskaviihde rohmuaa, joka onkin tänä suurten mediakonsernien aikana vähintäänkin loogista, mutta silti perseestä. Perseestä on myös se, että luen kahvihuoneen iltapäivälehdet itsekin. Tittyteinment on salakavalaa, se tunkee joka tuutista ja tylstyttää aivot. Maajussille morsianta on taatusti simppelimpää katsoa kuin mennä lainaamaan kirjastosta runoja. Puhumattakaan tuosta pirun keksinnöstä, digiteeveestä. Teemalta tulee kai joskus jotain hyvääkin, mutta aina kun olen digikodeissa sattunut vilkaisemaan ohjelmatarjontaa, sieltä tulee joko nasaaliteinin juontama hedelmäpeli tai formulaa. Vihaan muuten todella paljon formula-autojen ääntä. Siis ihan aidosti vihaan, miedommat sanat eivät nyt pue tunteitani sanoiksi. Kiitän onneani, etten ole sattunut saamaan formulahullua miestä, vaan itseäni fiksumman ja teeveekriittisemmän, sellaisen jota voin suvaitsevan "meidän mies se on tuollainen iso pikkupoika"-hymyn (tiedän tällaisia parisuhteita oikeasti) asemesta katsoa ennemminkin ylöspäin. L on ihailtavan epäviihdeorientoitunut, siinä kun itse luen iltaisin Liza Marklundia ja kikatan Youtuben algoritmimarssille, L lukee historiaa ja saagoja, ihan huvikseen!

Oho, olen liukunut sivuun otsikosta. Eilisessä elokuvassa oli salaattirasianaisia, sellaisia pitkiä, laihoja naisia, jotka seisovat ruokalan jonossa käsissään muovitarjotin, jolle on asetettu muovinen vesipullo, kertakäyttölautasliina, kertakäyttöhaarukka ja -veitsi sekä läpinäkyvä, heppoinen ja aukipongahteleva salaattirasia, jossa on lokeroissa hiukan vihanneksia ja erillisessä pikarissa rasvatonta salaatinkastiketta. Nämä naiset hakevat ruokalasta saman muovisen epäruokansa vuodesta toiseen nauttien sen pikku konttoripöytänsä ääressä. Naiset eivät koskaan siirry käyttämään oikeata lautasta, vaan pitäytyvät tässä hankalassa, paljon jätettä tuottavassa formaatissa, koska ilman muovipakkauksien kanssa askaroimista he huomaisivat, etteivät itse asiassa oikeastaan syö mitään. En tiedä, miksi näen tämän näin selkeästi, ehkä on kyse jostain kollektiivisesta naistenvälisestä ymmärryksestä (naisten suhteessa syömiseen, tai lähinnä syömissuhteiden mutkikkuudessa on jotain hämmästyttävän universaalia, tajuan ymmärtäväni kolmikymmenkiloisia anorektikkoja tietyllä tasolla erittäin hyvin, vaikka en itse ole ikinä sairastanut anoreksiaa enkä ole perfektionsti). Meilläkin on muutama salaattirasianainen, joille täyttyvä jättiroskis antaa ehkä saman tunteen kuin täysi maha muille?

Ajan hermolla: uskonnosta

Oli tarkoituksena kirjoittaa aiheesta jo aikaisemmin päivällä, mutta p.perjantai kului kokatessa (koiravahtina Punavuoressa pääsen toteuttamaan ruoanlaittoambitioitani, kotona Tapiolassa parisuhteen nk parempi puolisko huolehtii ruokapolitiikasta), kävelemässä ja illan tullen hyvässä seurassa, jonka kera tulikin käsiteltyä ko. aihetta.

Eilen, tullessani pikkumustaa lenkittämästä, kirkonkellojen kumu pysäytti minut keskelle Jugend-linnan kuilumaista sisäpihaa. Yksinkertaista toistosävelmää soittavat kellot, syvänsininen kevättaivas ja kaari-ikkunat toivat mieleeni sen huumaavan kauneudenkokemuksen, jonka sain pari-kolme vuotta sitten Prahassa, kun baarista poistuessamme keskiaikainen kellotapuli tiedotti tasatunnin. Nautiskelin tästä uudelleenkokemisesta täysin rinnoin, sekulaaristi ja samalla miettien, mitä nuo karunkuuloiset kellot merkitsevät ihmiselle, joka oikeasti uskoo Jumalaan? Kutsua, yhteistä sanomaa (mahdollisesti samaa kuin työväenlaulut taistolaisille, kuuntelen parhaillaan vastasaatua Kom-teaterin 35-vuotisjuhlalevyä, vertaukseni ovat emotionaalisesti värittyneitä)?

Eilisessä Nyt-liitteessä oli artikkeli, joka taas vaihteeksi kuvasti valtionkirkon hankalaa välikäsitilaa. Naispastori oli vihkinyt lesboparin ja kaksi nuorta miestä oli tarttunut moiseen siivottomuuteen tekemällä kantelun tuomiokapituliin (tai jotain vastaavaa). Artikkelissa nämä vastapuolet kohtasivat ja yrittivät löytää jonkinlaista konsesusta, siinä yllättäen ihmeemmin onnistumatta. Nuorten miesten julmuus ja suvaitsemattomuus kuvotti. Miten voi hyväksyä "homot ihmisinä" manaten samalla helvetintulta heidän seksuaalisuutensa ilmentymälle? Haastattelussa sivuttiin myös aivan erityisen ällöttävää seikkaa, jonkun kristillisen opiskelijajärjestön puheenjohtajan/vastaavan mielestä "homot ja kehitysvammaiset ovat Jumalalle kauhistus". Tässä voidaan kysyä, että eikö Jumala luonut ihmistä omaksi kuvakseen, ja mikäli se kuva käsitetään tarkoitushakuisen kirjaimellisesti, eivätkö naisetkin ole itse asiassa Jumalalle kauhistus? Jollekin jumalalle kyllä ovat, ainakin siitä päätellen, mitä kaikkia julmuuksia naisille ympäri maailmaa uskonnon nimissä tehdään.

Naispappeuskiistakin on taas ollut esillä mediassa. Uusi naispappisukupolvi ei enää ymmärrettävästi jaksa sovitella konservatiivijääräporukan kanssa vaan vaatii tasavertaisuuden toteutumista konkreettisesti. Olen joskus aiheuttanut itselleni täysin tarpeetonta päänsärkyä lukemalla netistä naispappeuskeskusteluja, joissa argumentit ovat yllättävän usein niitä "aidolla papilla on kyrpä"-tasoa. Keskusteluissa hc-kristityt ovat vedonneet Raamattun käskyihin, jotka ovat tietysti tulkinnanvaraisia, mutta herättävät minussa myös ajatuksen siitä, että voisiko kirkko tavallaan myös ihan vilpittömästi edustaa konservatiivista ja partiarkaalista luterilaisuutta siten, kuin vanhakantaiset papit sen haluavat nähdä? Tämä näkökulma siis tosiaan pohjaa omaan ateismiini ja valtionkirkon vastaisuuteeni, antaisin oamsta puolestani vapauden konservatiiviselle kirkolle saarnata omia, epätasa-arvoisia oppejaan, kunhan niitä ei tuotaisi kouluihin ja vastaaviin laitoksiin.

Toisaalta taas konsensusta kannattavana ihmisenä tervehdin ilolla kirkon suvaitsevaistumisprosessia. Kirkko tekee paljon hyvää työtä esimerkiksi vähävaraisten hyväksi (tosin sekään homma ei ideaaliyhteiskunnassa kuuluisi kirkolle, vaan valtiolle esim kansalaispalkan muodossa). Laajemminkin valtionkirkko tuntuu edustavan pehmeitä ja humaaneja arvoja yhä kovenevassa yhteiskunnassa.

Katsoin tänään vanhempien hulppeasta teeveestä (vaihtelua rakeiselle matkatelsulle) Pienen pyhiinvaelluksen. Elokuva sijoittuu 50-luvun pohjalaiseen körttikylään, jossa nuori tyttö saa aviottoman lapsen ja hylkää sen bussiin. Lapsi tuodaan sairaalaan, jossa sen äiti työskentelee, ja jossa tekee kuolemaa kylän pappi. Toisin kuin muut kyläläiset, osoittaa pappi suuruutensa ja armeliaisuutensa auttamalla nuorta äitiä. Elokuvan keskeinen teema on armo. Pappi armahtaa katuvan tytön kertomalla, että hänen tekemänsä synti on itsessään pahin rangaistus, eikä maallista rangaistusta tarvita. Pappi ja tulehdukseen kuollut pikkuvauva haudataan samaan hautaan.

Elokuva sai minut pohtimaan armon käsitettä. Armohan on niin vahvasti kristinuskon perusteesi, että sitä käytetään harvemmin maallisissa yhteyksissä. Armon pointti on ymmärtääkseni sen antaitsemattomuus, voi siis saada sikailunsa anteeksi vaikka siihen ei tavallaan olisi järjellisesti mitään syytä. Ellei nyt puhuta perheväkivallasta tai kansanmurhasta tai vastaavasta pahan luokan sikailusta, on armon käsite aivan paikallaan. Itse toivoisin voivani olla armollisempi itseäni ja muita, erityisesti itseäni kohtaan. Joudun vain prosessoimaan tämän armo-asian täysin oman pääni sisällä (mitä kai tekisin silloinkin jos olisin uskossa), koska en kykene uskomaan jumaliin. Mikään taho ei voi minua armahtaa, vain minä voin sen tehdä.

En ole koskaan vakavissani toivonut olevani uskossa, koska sen toivominen tarkoittaisi jotain hyvin perustavanlaatuista muutosta omassa persoonallisuudessani. Olen luonnostani epäluuloinen, skeptinen ja pahimpaan varautuva, sellaiseen varautuneisuuteen ei lapsenusko vaan istu. Uskonnollisuus voisi kuitenkin helpottaa joitain luutumia huomattavasti, kuolemanpelko saattaisi vähetä jos osaisi uskoa taivaaseen tai edes reinkarnaatioon. Ripittäytyminenkin voisi olla aika terveellistä, tosin ei ehkä itsen kehityksen kannalta, en haluaisi kuitata häijyjä ajatuksiani avemarialla. Enkä nyt halua vihjailla olevani liian älykäs uskomaan ylempään, pikemminkin päinvastoin, olen niin tylsän tasanaamainen pragmaatikko, etten pysty visualisoimaan asioita joita en näe, en ainakaan siinä määrin, että alkaisin uskoa niihin. Iän myötä olen kuitenkin lakannut irvistelemästä ihmisten enkeli- ja siunaustoivotuksille, vaikka ne ovat itselleni vieraita, niin mikäs minä olen kieltämään keltään uskoa mihinkään elämää helpottavaan?

Joki tietää

Joinain päivinä ruokalan aidot kukat liikuttavat. Sitä saattaa myös kauempaa nähdä, että jollain miehellä on koirankuva paidassa ja lähempää huomaakin että kuva on oikea, pieni ja hento untuvapentu. Joinain päivinä on varautunut lämpöön ja sitten jäätävä tuuli lyö kulman takaa suun täyteen roskia. Saa isoja värikalvoja, joissa on itse tehtyjä kuvia eikä tiedä, mitä niillä tekisi mutta on iloinen tietäessään että moni näkee ne jossain.

Joinain päivinä sitä siivoaa sähköpostiaan ja löytää kyttyrävertauksen muistamatta sen alkulähdettä mutta tajuten heti, mitä sillä tarkoitetaan. Saattaa myös yllättyä siitä, että muistoissa aina tasaisena virrannut onkin ollut kuohuvaa. Ja tajuaa, kuinka universaaleja ja usein aiheettomia hylkäämisen ja syrjäyttämisen pelot ovat, mutta ei silti osaa ottaa siitä opiksi. Toisaalta sitä helpottuu tajutessaan, että tulevaisuudessa nyt kaihertava ele ei luultavasti sitä tee.

Joinain päivinä sitä kuuntelee Space Oddityn monta kertaa, koska kuvittelee tajuavansa, mistä siinä puhutaan. Silloin saattaa myös toistuvasti tähyillä ulos odottaen auringonpilkahdusta näkemästään lievästi pettyen mutta ollen silti toiveikas. Ja listaa lauluja joita haluaisi laulaa keskellä kesää.