Leipää, ruusuja, aurinkoja ja vapautta

eli uudelleenrakastumisen huumaa. Olen löytänyt taas, ITunesin suosiolla avustuksella vanhan rakkauteni Ultra Bran. Kuuntelin UB:ta parikymppisenä suorastaan kompulsiivisesti, jo silloin kun sen nimi oli Kerkko Koskinen Ensemble. Porvoonystävän veli lauloi UB:ssa, myöhemmin tutustuin vähäsen Anniin ja muutenkin bändi tuntui koostuvan itseä vähän vanhemmista, ihailtavista ja esikuvallisista kuvitteellisista ystävistä. Satuin vasemmistopiireissä pyöriessäni bändin ihan ensimmäiselle keikalle, muistaakseni Aleksi Bardyn vaalibileisiin ja huumaannuin heti siitä kommarisaundista ja LAADUKKUUDESTA, siihen aikaan aktivistiskenessä kuunneltiin lähinnä punkkia, jota olen aina inhonnut.

Jossain vaiheessa laitoin Ultra Bran naftaliiniin, ehkä siksi että sen musiikki kuului niin tiettyyn elämänvaiheeseen. Joskus hyvienkin muistojen herääminen sattuu nostalgisella tavalla niin paljon, että musiikkimuistotunnekuohuja haluaa välttää. Nyt noista Body Shopin kookoshajuvedeltä tuoksuvista vuosista on kylliksi aikaa, kuunteleminen ei enää vihlaise samoin. Ehkä tuosta vihlonnasta johtuen jäti aikoinaan ostamatta UB:n viimeisen levyn, nyt pääsen perehtymään ensimmäisiä kertoja loistavaan "Lauluun Marsalkka Mannerheimista", jonka pelkkä nimen asettelu, itse laulun paatoksesta puhumattakaan, kutkuttaa Anna-Leena Härköstä lainaten "kommunistin sydäntäni", joka määre ei viittaa poliittiseen vakaumukseen vaan siihen, että on aina aivan liekeissä kun kuulee korkealta ja kovaa laulettua svengausta.

Aamulla herätessäni omituiseen krokotiili- ja sammakkopainajaiseen olin ihan että plääh maailma, antakaa mun nukkua. Ensimmäiset tunnit töissä vietin passiivis-aggressiivisen maanantaivitutuksen lamaamana, mutta kun kuulokkeista alkoi soida Villiviini, haaveet sohvatyynyistä vaihtuivat kaipuuseen heinäkuisille rautatieasemille ja hautausmaille. Vietän kyllä heinäkuun paitsi tuoreena rouvana myös kokonaan töissä, mutta voihan sitä haaveilla.

"Lähettäkää minulle kirjoja, jotka päättyvät hyvin" laukaisi liikutuksen, mikä on avokonttorissa vähän noloa ja kakoa, onneksi voin painaa pääni jättimäisen näytön taakse ja turauttaa vaivihkaa pitsinenäliinaani.

Lähettäkää minulle kirjoja
Jotka päättyvät hyvin
Joissa
siipirikko lentokone
Laskeutuu turvallisesti

Joissa
lääkäri hymyillen
Jättää leikkaussalin
Ja sokean lapsen
silmät
Avautuvat näkemään

Joissa sissi
vapautuu
Murhaajan, murhaajan jo tähdätessä
Joissa
kymmenen vuotta
Odotettu kirje
Vihdoin saapuu lintujen
mukana

Joissa ihmiset seisovat
Ja jonottavat
runoilijoitten kirjoja
Joissa rakastavaiset
tapaavat
Eikä kukaan menehdy, menehdy kaivaten
Leipää,
ruusuja, aurinkoa ja vapautta

Lähettäkää minulle
kirjoja
Jotka päättyvät hyvin
Sillä kerran
myös
Meidän tuskallinen, rohkea
Tarinamme päättyy
hyvin

Ruumiillisuudesta ja feministitaiteilijoista

Lueskelin tuossa äsken Tulvaa, jossa oli artikkeli nuorista naistaiteilijoista, jotka käsittelevät ruumiillisuutta teoksissaan. Jo klassikoksi muodostunut Heidi Romon Keittiö ja pukuhuone on aina etonut minua jotenkin ihan munaskuita (sarjoja) myöten. Nainen, joka on pukeutunut ruokaan, eww. Tämä etominen ei ole mitenkään negatiivissävytteistä, kuten on sanottu, postmodernin taiteen tarkoitus ei ole ainoastaan ylevöittää ja kohottaa, kuvata kaunista, vaan pikemminkin läväyttää katsojaa kartulla naamaan. Ruokanainen on kyllä nerokas teos, se muistuttaa kierosti Arcimboldoa ja kommentoi samaan aikaan niin kulutuskulttuuria, ruumiillisuutta kuin pornoakin. Käytännön maamies minussa ahdistuu kuvista tosin lievästi; kai nuo kuvien safkat ovat edes dyykattuja, herrajumala, eihän kukaan niitä enää halua syödä sen jälkeen kun ne on kelmutettu hikisen ihon ja mummosukkisten väliin?

Toisen artikkelissa mainitun taiteilijan Marjaterttu Harrin sarja Todellisuus puree käsittelee taiteilijan omaa syömishäiriötä. Grafiikkaa teemoilla "Ruoka ei koskaan hylkää" ja sitä rataa. Punaista ja raadollista ja suorasukaista. En ole nähnyt kyseisen sarjan töitä, mutta huomasin suhtautuvani niihin jotenkin penseästi. Olen jo pitkään ollut havaitsevinani tiettyä oman syömishäiriöhistorian (tai nykyisyyden) ryöstöviljelyä suomalaisten nuorten naistaiteilijoiden töissä. Tavallaan oudoksun omaa reaktiotani, pidänhän taiteesta joka ammentaa omista kokemuksista, olenhan feministi ja pidän ilmiöiden politisoinnista. Noissa neuroositarinoissa on vaan jotain iholletunkevan intiimiä, ja toisaalta näen että monista töistä puuttuu se kaipaamani politisointi. Taiteilija kuvaa käpertymistään ruoan tai syömättömyyden ympärille, mutta ei useinkaan etsi syitä siihen. Tai jos etsiikin, homma menee tosi banaaliksi Barbie-nukke vs aito nainen-läpäksi.

Salla Tykkä on käsitellyt teoksissaan omaa anoreksiaansa verhotummin, eläen asian ylitse. Nähdäkseni oman ruumiin käyttö kuvissa mallina on ollut jonkinlaista terapiaa, rohkeuden kautta vapauttavaa. Valokuvaamalla itseäni sain tyydytyksen tunteen ja varmuuden omasta ruumiistani. Muille halusin lavastetuilla kuvillani yksinkertaistetusti sanoa, etteivät mainoskuvakulttuurin tarjoamat kuvat olleet totta, eivätkä ne luoneet terveitä esikuvia. sanoo Tykkä itse. Ehkäpä voimauttava valokuva on tuosta yksi variaatio? Opinnäytetyötä tehdessäni sivusin myös Maailman ihanin tyttö-projektia (eikö tuo etusivun kuva ole jotain ihan sydäntäsärkevän kaunista), jossa oli kuvattu lastenkotityttöjä oman elämänsä sankareina. Kuulemma voimauttavaa valokuvaa käytetään terapeuttisena metodina laajemminkin, esimerkiksi juuri toipuvien syömishäiriöisten hoidossa.

Miksi sulan voimauttavalle valokuvalle, mutta penseilen aikuisten naistaiteilijoiden ruumiillisuuspohdintojen edessä? En osaa sanoa. Ehkä olen vatuloinut kyseistä asiaa omakohtaisesti liikaa, ruoka- ja ruumissuhteen pohdinta tasolla "nyyh, ruoka on meitsin ainoa kaiffari" tuntuu jotenkin hirveältä yksinkertaistamiselta.

Olen ollut viime aikoina jotenkin henkilökohtaisessa kriisissä feminismin kanssa. En siis oman feminismini, vaan feminismien kirjon. Ennen kuin liityin Valtakunnanfeministien sähköpostilistalle, en tajunnutkaan kuinka linnanneitoja monet k.o. instanssin feministeiksi itseään kutsuvat naiset ovat. Lisää liksaa-läppä ällöttää minua näinä maailmanaikoina todella paljon, vähemmän liksaa KAIKILLE olisi paljon olennaisempaa ja suorastaan välttämätöntä jo tulevaisuuden sukupolvien hengissäpysymisen kannalta. Oman vasemmistolais-humanistis-ekologisen maailmankatsomukseni nojalla, jossa seksismi on vain yksi epätasa-arvon muodoista, on hämmentävää nähdä, kuinka kapea-alaisesti monet feministit ajattelevat. Lumis tokaisi joskus hyvin, että "tavallaanhan feminismi on pelkkää omien etujen ajamista", ja niin se tuntuu monelle olevankin. Vaaditaan palkkatasa-arvoa ja tuskitellaan lasikattoa, mutta ei puhuta globaalilla tasolla tai edes huomata sosiaalisia pointteja. Itselleni kulminaatiopiste oli lukea erään vanhemman naisasianaisen kannanotto "syömishäiriöt ovat typerien ja kouluttamattomien tyttöjen ongelma", tämän jälkeen erosin vaivihkaa listalta, koska en jaksa sähköpostin välillä tapahtuvaa kädenvääntöä, osallistuin sellaisiin nuorempana ihan liikaa.

No, se emansipaatiosta tällä kertaa, menen ripustamaan pyykkejä.

Ajatukset unissa

Olen ollut tämän viikon niin väsynyt. Nukun kahdeksan tunnin yöunia ja haaveilen silti jatkuvasti täkinmutkasta ja kainaloon rutistettavasta pötkylätyynystä, sekä siitä oudosta maailmasta joka aukeaa heti kun ummistan silmät. Enää en lue tunteja ja valvota miestä, nyt olen se joka murisee valosta ja nukahtaa jopa kovaksi topatulle Jugend-sohvalle. Tiedän nyt, että uni on säälimätön ulosottomies, on turha kuvitella pärjäävänsä viikkoa viiden tunnin yöunilla ilman, että yölasku erääntyy ja kasvaa vielä korkoa, kuten laskuilla on tapana.

Mietin väsyneeseen ruumiiseen liitettävää määrettä lyijynraskas. Jäseneni eivät ole lyijynraskaita, vaan päin vastoin, jotenkin leijuvia ja rajoiltaan epämääräisiä, jatkuvasti nautinnon kynnyksellä. Syy, miksi olen täysin addiktoitunut torkkuherätykseen, on juuri se ruumiin ihana unihöttö, johon saa sukeltaa vielä tunniksi-puoleksi tunniksi-viideksi minuutiksi. Samaa nautinnonsukuista irtonaisuutta ruumiissa on vesijuoksun, saunan, kylvyn ja seksin jälkeen.

Uneliaana sitä jotenkin elää puoliksi unimaailmassa. Muistelen vanhoja uniani, haluan jotenkin vangita, taltioida ne. Mielessäni on vuosia ollut näky öisestä metsäaukiosta, jossa on vanhanaikainen, jykevä kirjoituspöytä, sen päällä maitolasikupuinen pöytälamppu, joka sulkee pöydän ja aukion keltaiseen valokehään. Ja se kadulta nähty valtava, aitojen kynttilöiden koristama joulukuusi Empire-talon kaariportaiden välissä, ruutuikkunan kehystämänä. Ja ne eri kokoiset, kultaiset ja hunajaiset kissat Puu-Käpylässä saattamassa minua kotiin.

Ihmisiä

Kuulen, että entisellä miehellä on perhesurua. Kerään rohkeutta soittaa, mietin kaikkia mahdollisia vääriä sanoja. Erostamme on kohta yhdeksän vuotta, emmekä silloinkaan oikein puhuneet kipeistä asioista. Entinen ei itkenyt sen viiden vuoden aikana kuin pari kertaa, joista ensimmäinen tapahtui, kun ahdistelin häntä joulusuunnitelmista.

Kuulen myös, että läheiseksi käynyt ihminen ei osaa rakastua eikä muutenkaan tunne hirveän paljoa mitään. Yritän vedota ja esittää päinvastaisia esimerkkejä, turhaan, ystävä pysyy jyrkkänä. Uskoutumisen jälkeen näen ystävän iloisuuden ja sosiaalisuuden toiselta kantilta, puolustusreaktiona. Tunnistan tavan, avoimen ihmisen tyylin sulkeutua. Vaikka toisen läheisen töykeys loukkaa, on se helpommin tartuttavaa, tajuttavampaa. Jurosta angsti näkyy, iloisesta höpöttäjästä ei, ainakaan ellei halua nähdä. Menin itsekin iloinen höpöttäjä-moodiin kun olin surullinen, pelkäsin näyttää heikkouteni jopa ystävilleni, joka tuntuu nyt ihan käsittämättömältä. Toisaalta iloinen höpöttäjä hoitaa seurassa itseään vähän kuin kipeänä kehräävä kissa, tekoiloisuus voi joskus oikeasti muuttua aidoksi.

Koen tarvetta jotenkin auttaa tätä ystävää ja häneen liittyvää toista ihmistä. En kuitenkaan oikein tiedä miten, sähköpostin lähettäminen tuntuu jotenkin päällekäyvältä ja tungettelevalta. Itse uskon suorastaan fanaattisesti kaiken selvittämiseen ja puimiseen, mutta en voi vaatia muilta samaa. Miten olla hiljaa läsnä ja apuna, tarjoilematta röyhkeästi omia ideoitaan, etenkin kun ideat ovat aika mullistavia? Uskon siihen, että kauempaa näkee joskus paremmin, mutta uskon myös itsemääräämisoikeuteen. Ihmisiä ei saa auttaa väkisin, vai saako?

Kukkia

Lauantaina oli L:n siskon juhlat meillä. Emäntä, eli minä, sain ainakin kuusi tulppaanikimppua, liljoja, ruukkuruusun ja maailmasta hienoimman sidotun kimpun. Kun valmistuin, pyysin äidiltä "sidottua kimppua, sellaista kallista", jonka laista olen aina halunnut mutten koskaan saanut. Valmistujaisissa kimppuja tuli kuitenkin niin paljon, että sidottu kimppu jäi odottamaan x-ajankohtaa. Nyt saamani kimppu on ainakin piirakkavuoan kokoinen, koostuu punavalkeista ruusuista, ohdakemaisista jutuista, laakerinlehdistä ja harmaasta lonkerojäkälästä. Se on ihana. Jotkut eivät pidä leikkokukista, koska ne aina kuolevat kumminkin. Minua kasvin kuihtumisprosessin seuraaminen ei ahdista (paitsi jos kukat ovat imeskelleet kaikki vetensä ja näivettyvät kuivana, se raastaa) vaan päin vastoin kiinnostaa. Etenkin tulppaanit käyvät läpi hienoja aukirevähtämis- ja irvistysvaiheita ennen lehtien tippumista. Ja niiden tuoksukin voimistuu. Sen sijaan esimerkiksi hyasinttien tuoksu muuttuu hurmaavasta tukahduttavaksi ja selkeästi kuoloa ennustavaksi.

Olin kerran perhospuutarhassa Tikkurilassa. Siellä oli tropiikin lämpötila (jonka jälkeen ulkona vallitseva 30 asteen helle tuntui suloisen viilakalta) ja isokokoisia, eksoottisia perhosia. Koska perhosten elinikä on lyhyt, lepatteli kasvihuoneessa myös repalesiipisiä ja haalistuneita, pahastikin kärsineitä perhosia, kasvien lehdillä näki kuolleita, harmaaksi muuttuneita siivekkäitä. Kuten Suomessa asiaan kuuluu, oli joku lapsiperhe ehtinyt imailla verkkomelonin nenäänsä moisesta brutaaliudesta, joka saattaa järkyttää kasvavaa nuorisoa. Perhospuutarhan pitäjä oli vastannut kuoleman kuuluvan aitoon tropiikkiin osana kiertokulkua. Mistä tuleekin mieleeni se, että kuulemma jenkeissä ei saa laittaa supermarketin lihatiskille possun tai lemmun kuvia markkeeraamaan lihalaatua, voi nimittäin tulla kuluttajalle itku kurkkuun tajutessaan syövänsä päivittäin söpöjä röhköttäjiä. Eilen, bloggaajien kudontatapaamisessa (jossa en kutonut vaan kirjailin sametinpalasta) oli puhetta Our daily bread-dokumentista, jonka jälkeen kuulemma alkaa tarkastella syömistä täysin uudesta vinkkelistä. Harmi vain, että yleensä valistukselliset dokumentit tavoittavat ne ihmiset, jotka jo valmiiksi veggieilevät ja kierrättävät ja suosivat lähiruokaa. Vaikka eipä pieni hengennostatus tee pahaa, esimerkiksi itse ostelen surutta (tai no, en surutta mutta ostelen) pahoja lentotomaatteja, jotka on poimittu halpatyövoimalla. Mutta minkäs teet, en ainakaan vielä ole bongannut Espoosta luomutomaatteja talvella, ja tomaatit ovat ehkä olennaisin osa ruokavaliotani (fetan ja aiemmin pastan ohella, turha tässä teeskennellä jotain puritaania, joka elää pelkällä tomaattikeitolla). Tämänkin takia odotan muuttoa Helsinkiin, oikeastaan sijoittumiskriteerinä voisi pitää kävelymatkaa johonkin halliin tai torille.

Manasin Espoon ja joukkoliikenteen keskinäistä suhdetta eilen, kun tuskastuttavan vapaaehtoistyö-kuumotuspuhelun takia missasin reittioppaan arpoman välineen ompelukerhoon. Lopulta matkustin yhteensä vissiin kuudella bussilla ja matkaankin meni nöpäkät pari tuntia. Ompelukerhon rauhallisenintensiivinen ilmapiiri, rakkaus- ja aikakeskustelut sekä megalomaaninen laskiaispulla taltuttivat bussiturhauman heti miten. Kiitos osanottajille ja erikoisesti kokoonkutsujalle, oli taas niin mukavaa!

Menin (tulin) tänään ratikalla töihin. Olipa kivaa. Rakastan ratikoita. Takanani oli spurgu, joka jutteli toiselle spurgulle, että "vaikka mä nyt dokaankin, mä en hetkeäkään epäile ettenkö mä saisi opiskeltua. Mä aion käydä lukion ja sitten yliopiston maisteriksi, siis tohtoriksi saakka". Virnuilin itsekseni että "joo niin varmaan, pääaineena puistokemia vissiin", mutta sitten häpesin ajatuksiani. Mitä pahaa siinä on, että kännikala uskoi vielä saavuttavansa tohtorinhatun?

Kiireestä

Olen aina suhtautunut varauksellisesti toivomukseen siitä, että vuorokaudessa olisi lisää tunteja. Tai no, okei, olen aina irvistellyt sitä ääneen toivoville ihmisille heidän menestyjänselkänsä takana. On eri asia toivoa lisää aikaa kuin meltota siitä joka foorumilla. Samat ihmiset muuten usein viljelevät sanontaa "heittäydyn sataprosenttisesti kaikkeen". Tekisi mieli sanoa niille tuosta tuntitoiveesta, että opetelkaa nyt daiut vähän ajankäyttöä, ja kysäistä vielä siitä sataprosenttisuudesta, että koskeeko se myös vessansiivousta, avioseksiä ja excel-taulukoita. Ehkä koskee, mistäs minä tiedän. Olen siis itse usein aika huono ajankäyttäjä, mutta en kyllä kiillota sillä kilpeäni, vaan pikemminkin yritän järjestää niin, että aikatauluongelmia tulisi mahdollisimman vähän. Siis noin teoriassa, heh.

Oma viikkoni on ollut ehkä tähänastisen elämäni kiireisin. Päivätyön lisäksi olen hoitanut pariakin eri vapaaehtoisprojektia, ja alan olla jo aika puhki. Osastopalaverin (minä osastopalaverissa, kipeetä!!) jälkeen nautittu skumppa aiheutti terävän päänsäryn, jatkuvasti viestejä ja puheluita suoltava puhelin tekisi mieli vaientaa voimakeinoin. Stressi aiheuttaa minulle vielä sellaista ärsyttävää varmistusmaniaa, en osaa jaotella asioiden tärkeyttä vaan metsästän hulluna jotain turhanaikuista puhelua tai meiliä.

Ääh, oikeasti tekisi mieli pohdiskella tuota kiire-asiaa nyt vähän enemmänkin, mutta en ehdi. Kohta lähden onneksi viettämään LAATUAIKAA kuten menevän dinkun kuuluukin. Tarvitsen kyllä viikossa vähintään yhden päivän, jolloin voin maata sängyssä ja lukea Hesaria vaikka koko päivän, torkahtaa vaikka aina välillä ja tahria lakanat appelsiinien mehulla.

Stressiuni

Haluatteko kuulla uneni? No kerron sen kuitenkin: (olen koko viime viikon nähnyt toistuvia unia siitä, että olen taas lukiossa ja joku matikankurssi on suorittamatta)

Unessa kuulen, että lukion liikuntatuntien pakollinen uimatunti on jäänyt suorittamatta. Tämän takia kaikki tähänastiset saavutukseni, opinnot, työpaikat ja sen sellaiset uhataan peruuttaa. Suorittaakseni uimatunnin minun on pakko löytää uimalippu. Etsin uimalippua Helsingin keskustassa ja Vanhan edessä huomaan olevani pelkässä yöpaidassa liikkeellä. Yöpaita on se jo tosimaailmassa räteiksi päätynyt viininpunainen vanhanaikainen rusettiyöpaita, joka on unessa revennyt edestä, tahrainen ja vielä väärin päin. Yritän naamioida yöpaitaa hippimekoksi, mutta en voi olla ajattelematta kuinka oudolta hippimekkokin näyttää helmikuussa. Jossain vaiheessa, yrittäessäni vaivihkaa kääntää yöpaitaa oikein päin, katson itseäni näyteikkunasta ja huomaan vasemman rintani muuttuneen tumman liilaksi. Yritän hangata väriä pois, mutta se on tulehdusta eikä puhdistu. Samaan aikaan tajuan, että olen lintsannut vahingossa töistä ja saan varmasti nyt potkut.

Sitten kuulen, että tärkeä, elämäni pelastava uimalippu on Porvoossa. Ajan Porvooseen autolla pitkin lumista vuoristotietä, meinaan jatkuvasti livetä. Auto on korkea ja hutera. Porvoossa haahuilen ensin uimahallissa, josta en löydä mitään. Parkkipaikalla meinaan luovuttaa, mutta sitten tajuan, että uimalippu on tietenkin lapsuudenkodissani. Kävelen metsän läpi vanhaan kotiini, johon on rakennettu toinen kerros ja lisäsiipiä. Kodissani asuu iso, uskovainen perhe, joka antaa minun etsiä lippua mutta on samalla täysin pihalla. He eivät tajua epätoivoista vitsailuani, vaan esittelevät minulle lemmikkieläimiään, joilla on pitsivaatteita päällä. Kuulen perheen isän harrastavan eläimenpitsivaatteiden tekoa, ja ihastelen kiusaantuneena kissaa sanomalla "no sepäs on tuiman näköinen". Samalla tajuan, että kaikki lemmikit ovat täytettyjä, kultainen noutaja, kissat ja marsut. Tajuan, että nyt on päästävä pois, homma menee niin sairaaksi. Onneksi tosielämän puhelin soi, langan päässä on rakas Nassu, joka kutsuu kylään.

Nassulla söin heinäsirkkoja.

Imaami pyörtyi

Ja päätyi uunivuokaan ja sitä mukaa suuhumme. Kevyttä mutta ravitsevaa ja vielä helppoa, vaikka helppous on ruuassa oikeastaan sivuseikka, etenkin lauantaisin. Munakoiso on ihana kasvis, ikään kuin kesäkurpitsan advanced-versio, varustettuna paremmalla maulla ja miellyttävämmällä ulkonäöllä. Vaikkei kesäkurpissakaan nyt mitään vikaa ole, mutta liila on veggiessä paljon coolimpaa kuin vihreä.

Eilen, ollessani töissä, koin taas sen huimaavan tunteen, onnellisen hetken. Taitoin esitettä ja tsiigailin sivusilmällä ITunesin tarjontaa, jonka olin jo aikasemmin pintapuolisesti kartoittanut. Löysin tarkemman etsinnän avulla TYÖVÄENLAULUJA. Hallelujaa, istun tekemässä unelmatyötäni ja kuuntelen kuulokkeilla, kun Kristiina Halkola laulaa että jos rakastat liikaa kirjoja! Oikeasti, vaikka olen todennut työni aika stressaavaksi, olen kuitenkin elänyt viimeisen viikon leijailevassa happiness-tilassa, hymyillyt jatkuvasti ilman syytä, säteillyt vähän kaikille, nauranut pienimmästäkin syystä ja maistellut eri versioita niistä kymmenistä eri kahvivaihtoehdoista, joita automaatissa on. Tiedän kyllä, että tämä tunne tulee tasaantumaan, tulen manaamaan monotonisuutta ja feissaamaan itseäni uravalinnastani ja sitärataa, mutta yritän kerrankin nauttia hetkestä ja olla maalaamatta tulevaisuuspiruja seinille. En oikein tiedä, mistä olen tulevaisuuteen äärimmäisen varauksellisesti suhtautuvan asenteeni perinyt, mutta pyrin aina kartoittamaan huonoimman vaihtoehdon ja varautumaan siihen. Viimeksi tänään, kun keskustelimme L:n kanssa tulevasta asumistilanteesta väläyttelin jatkuvasti "jos se nyt ylipäätään onnistuu"-skenaarioita, kunnes L huomautti että joo, voidaanhan me jäädä autonkin alle huomenna, eikä sitäkään nyt tässä vaiheessa kannata ottaa suunnitelmissa lukuun. Eli, että ei kannata aina varautua siihen pahimpaan vaihtoehtoon!

Olen miettinyt tykönäni, sekä myös analysoinut Lumiksen kanssa tätä tulevaisuuteen suhtautmista. Sitä tulee helposti ajateltua, että jos ei mitään odota, ei petykään. Ja jos että varautuu pahimpaan, se pahin ei lyö aivan niin pahasti kartulla naamaan kuin mitä muuten. En kuitenkaan oikein tiedä, onko huonoimpaan mahdollisuuteen asennoituminen se oikea ratkaisu? Mitä sitä sitten menettää, jos odottaa jotain asiaa innolla, vaikka sitten pettyisikin? Olen itse kokenut viime vuonna paljon pettymyksiä, mutta toisaalta kukaan ei jälkeenpäinkään voi ottaa minulta pois sitä iloista odotusta, joka edelsi pettymyksentunnetta. Näin jälkeenpäin tajuan myös sen, kuinka paljon revin paitaani ihan turhastakin. Ei ole mitenkään jokapäiväistä, että ihminen heti valmistuttuaan työllistyisi unelmapaikkaansa. Näen myös, että nöyrtyminen teki minulle hyvää. Suotuisten olosuhteiden takia en ole joutunut opiskeluaikana tekemään nk paskaduunia kuin keikka- ja pätkäluontoisesti, ja se ehkä tuuditti minut illuusioon absoluuttisesti ansaitusta oman alan työstä. Jouduin kuitenkin elättämään itseäni viime vuoden aikana myös semipaskaduuneilla, sellaisilla joissa tavallaan viihdyin, mutta jotka eivät vastanneet odotuksiani ja aiheuttivat minulle sen takia henkilökohtaisia huonoudentuneita. Nuo huonoudentunteet olivat, näin jälkeenpäin ajatellen myös osaksi tarpeellisia. Mutta myös tosi vihlovia, en ikinä unohda sitä, kun seisoin Kauklahden seisakkeella itkien omaa TARPEETTOMUUTTANI, käytyäni työhaastattelussa vaikka vihasin tarjottua työtä sydämestäni, tuijottaen kaamoksessa siintäviä tyhjiä asuntomessutaloja. Kunpa tämän päivän Lupiini olisi silittänyt sen Lupiinin poskea ja kertonut, että kyllä se kuule vielä onnistuu! L, ihana L, jaksoi aina sanoa minulle, että se on vain ajan kysymys, kun se oma paikka löytyy. Ja L oli oikeassa.


Asumisesta sen verran, että tämä väliaikseksi jatkuvasti tiedetty asumismuoto luonnonkauniissa Tapiolassa on saanut selkeän loppuetappinsa vuoden lopussa tulevan putkiremontin muodossa. Se on helpotus. Muuttaessamme tänne olin aika ahdistunut Torkkelinmäki-näköalan ja ratikoiden kirskunnan menetyksestä, mutta toisaalta sopeuduin myös vähän luonnonläheisempään yhteisöön hyvin. Nautin tosi paljon parvekkeen suomista mahdollisuuksista, merinäköalasta ja valkovuokonpoimintatilaisuudesta. Ja noloa kyllä, nautin myös markettimahdollisuudesta (tämä on oikeasti todella noloa), mutta kun on elänyt monta vuotta kantakaupungin paskimman lähikaupan vieressä, alkaa arvostaa isoa osuuskauppaa, josta saa paitsi savutofua, myös bonusta. Mutta se oli ohimenevää viehtymystä joka perustui siihen, että on elänyt nuoruutensa niin marginaalissa ja aktivistina, että kaikki taviksuuteen viittaava saa jotain outoa kiehtovaa sädekehää. Sädekehä on kuitenkin rapissut pahasti, koen, että markettitodellisuus on nyt koettu ja tylsäksi havaittu, ja nyt pitää muuttaa takaisin ratikan varrelle. Vielä yhden kesän haluaisin vielä asua täällä, koska tiukkaan vaatimuslistaamme ei valitettavasti kuulu parveke. Jos haluaa asua Jugend-talossa mieluiten erkkerin kera, ei saa rutista liikoja.

Hääpukukangas on ostettu. Taftia, pitsiä ja tylliä, aah. Ostin kirpparilta halvat varakengät(kultaiset), mikäli mustat fetissit alkavat puristaa. Vanhaa ja uutta löytyy, sinistä ei mitenkään, en osaa pukeutua siniseen, vaikka se onkin oikeassa ympäristössään oikein kiva väri. Muukin puuha on kai aika hyvässä mallissa. Kukkaseppeleen teko pitää diilata jossain vaiheessa, se on ehkä tärkein osa koko hääkostyymiani. En ole kyllä missään vaiheessa varsinaisesti stressannut asiasta, kun ei-niin-usein-tavattavat tutut kysyvät että "no stressaako" alan selvittää niille monisanaisesti elämäntilannettani kunnes tajuan, että joo, häitähän ne meinaa. Ei kyllä tule mitään kauheita stressinaiheita mieleen, kunhan on ruokaa, viinaketta ja musiikkia, eiköhän siitä kivat juhlat synny, uskoisin. Ja loppuillasta työväenlauluja, tosin sitä ennen pitää huolehtia että kaikkein sinisin osa suvusta on poistunut.

Aamumörri

Olin ehtinyt unohtaa, kuinka rasittava Helsingin aamuruuhka on. Kun kävin Espoossa töissä, sain istua yksin joukkoliikennevälineissä, mikä on tietysti globaalisti ajatellen hanurista mutta sisälsi ihan henkilökohtaisella tasolla aika miellyttäviä elementtejä. Kuten rauhan ja hiljaisuuden. Missasin liukkauden ja revähtäneen takareiden (viikonloppuonnettomuus) takia työbussini, mikä nyt ei sinällään ole katastrofi, koska minulla on ekaa kertaa elämässäni liukuva työaika, mutta bussipysäkeillä seisominen siperiapakkasissa ei varsinaisesti paranna aamuäreyttäni.

En halua ensimmäiseksi aamulla lukea uutisia, vaan uppoutua mahdollisimman syvälle johonkin kirjaan. Koska herään viime tipassa, matkalla pitäisi ehtiä myös ehostaa ilman erityisen huomion herättämistä. Viereen änkevät kanssaihmiset ja joka paikasta vyöryvät ilmaisjakelulehdet kiristävät aamuherkkää hermoa. Ja ne hemmetin touhottajat! Jengi juoksee paniikissa metroon, vouhottaen ja jättisalkuillaan muita tönien, vaikka metroaseman ikkunarakennelman heijastuksesta näkee aivan hyvin, ettei asemalla edes ole mitään metroa. Talvitamineiden raskauttamat, täysin hyödyttömät ja rengassilmäiset pyrähtelyt jaksavat aina jotenkin ärsyttää minua, lähtisitte pässit aikaisemmin! Turha kai mainitakaan, että harrastan itse ihan samoja paniikkisyöksähtelyjä joskus :) Olen aamuisin kyräilevä misantrooppi, mutta yleensä vain ensimmäiset puoli tuntia. Olen aina vältellyt kaikkia yhteisiä työ/koulumatka-juttuja juuri aamuäksyyteni takia. Ei yhtään kiinnosta jorista yhdentekeviä jonkun puolitutun kanssa, kun mieli askaroi vielä edellisyön unissa.

Mutta siis oikeasti olen tosi iloinen siitä, että pitää herätä aikaisin. Vielä kun oppisin nukkumaankin aikaisin. Vaikka olisin kuinka nuokku päivällä, virkistyn iltaa kohden ja alan puuhastella kaikkea hyödyllistä, eilenkin piti ruveta kiillottamaan kenkiä. Harkitsin myös hopeiden kiillottamista (!!) mutta siitä sentän luovuin.

Kuorossa ja sen jälkeen

Lauloimme tänään Keski-Euroopan matkan ohjelmistoa, matkan jolle minä en pääse. On luonnollisesti sääli missata tilaisuus laulaa Budapestin, Prahan ja Wienin keskiaikaisissa kirkoissa, mutta en kyllä valita. Ja onhan meillä kevätkonsertti kotikaupunkini keskiaikaisessa kirkossa, paikassa jossa en ole vielä ikinä käynyt ja joka herättää nostalgisia tunteita jo etukäteen, koska se muistuttaa kovasti Porvoon tuomiokirkkoa. Täysin epäuskonnollisena ihmisenä rakastan kirkkoja, aikansa arkkitehtitaidon komeita ilmentymiä. Värikkäänä siilautuva valo, holvit, kynttilänkäry, hartauden ja ajattomuuden tunne. Kun olimme äidin kanssa aikoinaan Pietarissa Iisakinkirkossa, kävin läpi hyvin vaikeaa ihmissuhdetilannetta (niitä harvoja elämässäni, oli se vaan traumaattista ja koomistakin, eh). En koko matkan aikana kyennyt oikein muuhun kuin vatkaamaan poikasutinoitani, mikä oli varmaankin äidin mielestä suhteellisen pitkästyttävää. Iisakinkirkossa opas kertoi, että ortodoksikirkoissa korkein kupoli edustaa Taivasta ja sieltä roikkuva kyyhkynen no... taivasta tai Jeesusta tai jotain. Ja että kuulemma kupolin alla seisominen rauhoittaa. Menin hetimiten kupolin alle seisoskelemaan, ja ainakin hetkellisesti tunsin jonkin sortin rauhaa sisälläni.

Kaikkien aikojen lempikirkkoni on Barceonan Sagrada Familia (how original). Siitä puuttuu ihan täydellisesti se kaavamaisuus ja konservatiivisuus, joka kymmenien eri Euroopan kirkkojen jälkeen alkaa melko lailla turruttaa. Sagrada Familian lasimaalauksetkin ovat ihan toista maata, puhumattakaan nyt niistä kaikista morbideista, kiveen veistetyistä yksityiskohdista. Ja sen ikuisesta keskeneräisyydestä ja niistä enganninlakupussin sisällöltä näyttävistä tornikoristeista.

Takaisin tähän päivään palatakseni, kävimme kuoron jälkeen vanhan ystäväni J:n kanssa yhdellä paikallisessa. J, kahden lapsen äiti, pääsee ulos melko lailla harvoin ja arvelin jo matkalla että nyt on jotain vähän tärkeämmänluontoista puhuttavaa. Kuten olikin, puhuimme J:n eroprosessista pitkään. Asia oli minulle uusi muttei millään muotoa yllätys, jotain sen suuntaista olin aavistellutkin. Kaksi hyvää tyyppiä joilla kaksi ihanaa lasta, mutta ei tulevaisuutta perheenä. Huomasin taas kerran, miten joskus kauempaa katsoessa näkee asiat paremmin. Kun viime viikolla tilitin lähipiirille omista keloistani, huomasin ainakin parin aavistelleen jotain sellaista tulevaksi. Nyt pääsin itse postuumin ennustajaeukon asemaan, vahvistamaan J:n oivalluksia. Puhuimme paljon siitäkin, miten omasta perheestä saatu malli vaikuttaa omiin parisuhteisiin. J on vahvan äidin kasvatti, äidin, joka uskoi aikansa voivansa torhistaa boheemin renttumiehen. Projekti kaatui omaan mahdottomuuteensa, mutta vasta, kun lapset olivat jo aika isoja. J on tavallaan toistanut samaa mallia.

Käsittelimme myös monogamiaa ja rakastumisen sattumanvaraisuutta. Ristipisto-ilmiö ei olekaan vain oman kaveripiirini vanha vitsi, sitä tapahtuu monissakin läheisissä skeneissä. Ja kun hommaan sotkeutuu vanha kaveruus ja lapsen kummius ja ystäväpariskunta-meiningit, on lopputuloksena viihderomaaniin sopivaa lemmensalaattia. Tuli taas todettua, kuinka vaikeaa polygamia on (tosin ei ole omaa kokemusta, osallistuin toteamiseen lähinnä niinkus teoriapohjalta). Yhteiset sopimukset alkavat usein rakoilla, ja niihin vetoaminen oman juoksuajan oikeuttamiseksi voi tuntua kohtuuttomalta. Eiväthän tunteet toimi sillä logiikalla, että "me sovittiin, kulta, että me saadaan käydä vieraissa, täähän oli sulle vielä vuosi sitten täysin ookoo." En siis tuomitse polyamorisuutta, kukin tyylillään, mutta siipensä siinä kyllä saattaa polttaa helpostikin.

Olen tehnyt äidin kanssa kasviremonttia. Ihanaa, kun on itseä käytännöllisempi äitee, itse olisin saanut hommaan tuhraantumaan kaksinkertaisen ajan. Columnea sai ansaitsemansa kokoisen ruukun, mystinen puuköynnös pätkittiin pienempiin osiin, peikonlehti pääsi nuutuneisuudesta eroon. Huonoja kasviuutisia tältä päivältä on lähinnä se, että kissa oli raadellut naamaliljani (Hakusi - naamalilja - ei vastaa yhtään sivua).

Sarjassamme "punaviinipäiset ruuhkaviestit"

Päätin tänään, hiilihydraattitietoisen (vain tietoisen, en ala ikinä kasvisyöjänä noudattaa sitä mielipuolista aalla-alkavaa, jossa vedetään laardia verisuonet tukkoon mutta vältellään leipää) dieetin TÄYSIN ANSAITUKSI lipsahdukseksi korkata L:n firmalahja-luomuviinin. Olen aivan käsittämättömän onnellinen työpaikasta. Siis oikeasti, en voi kuvailla sanoilla, kuinka mieletön PALAUTUS tämä on ollut itseluottamukselleni. Olen aina tiennyt olevani hyvä, mutta viime kuukausina uskoni omaan hyvyyteeni on saanut niin monta pahaa iskua, että aloin jo ihan tosissaan nähdä potentiaalisena uravaihtoehtona puhelinvaihteena olemisen. Ei siinä edes sinällään ollut mitään vikaa, olen pohjimmiltani aika mukava ihminen ja tykkään auttaa muita. Puhelinvaihteessa hanttiduunatessani koin hetkittäin ihan aitoja onnistumisen elämyksiäni, neuvoin ihmisiä ja sain heidät kenties suostuteltua valitsemaan joukkoliikenteen oman auton asemesta. Olen myös skarppi ja suht fiksu ja pystyn näpyttämään exceliin polttoainekulutusprosentteja luultavasti nopeammin kuin se, jota sairaslomasijaistin.

Mutta nyt, voi hallelujaa ja herranpieksut, oikeasti, minut on todetty hyväksi sillä alalla, josta viime keväänä valmistuin! Kun sain puhelun tulevasta työpaikastani, hillitsin itseni ja kirjasin muistiin ajan, jolloin allekirjoitan työsopimuksen. Sen jälkeen aloin itkeä ja nauraa ja soitin äidille. Tunne ja reaktio oli täsmälleen sama kun silloin 13 vuotta sitten, kun kuulin päässeeni Kallion lukiooon. Pitkäaikainen unelma, johon en uskaltanut uskoa, josta vältin pettymysten pelossa haaveilemasta, olikin yhtäkkiä totta! En kuuna kullanvalkeana voinut kuvitellakaan pääseväni siihen firmaan, johon oikeasti halusin! Hain samaan paikkaan viime syksynä, mutta en päässyt. En tiedä mikä nyt ratkaisi, oliko se huomattavasti parantunut portfolioni vai kykyni antaa mukava ensivaikutelma. Olen oikeasti aika hyvä antamaan ensivaikutelmia työnantajille, kyky kai sekin.

Kuten myös lukioonpääsyiloa, myös tätä iloa varjosti hetkellisesti jonkinlainen uskonpuute. En voinut uskoa, että minua on lykästänyt. Nyt, toisin kuin teininä, en sentään enää kuvitellut niiden soittaneen väärälle henkilölle. Seisoin tänään Tapiolan tuulitunnelissa, itkien kaikkien nähden (kuinka naurettavaa) ja selittäen L:lle puhelimessa, etten voi USKOA että nyt oikeasti on onnistanut, että oikeasti teen työtä, jota rakastan, voin maksaa samansuuruisen osuuden vuokrasta, herätä aikaisin, seistä bussipysäkillä vähän vittuuntuneena bussin ainaisesta myöhästelystä mutta kuitenkin pohjimmiltani malttamattomana päästä tekemään juttuja.

Tunsin jossain vaiheessa katkeruutta koulutusjärjestelmää kohtaan, sitä, että meille LUVATIIN että graafisella alalla työllistyy ja hyvää liksaakin tulee ( "hyvä" liksa on minulle yksi ketun maku, oikeasti, haluan vain saada pikku korvausta työstä jota rakastan, sellaista että voin maksaa vuokran ja joskus ostaa jonkun vähän eksoottisemman viherkasvin, ja mahdollisesti joskus päästä johonkin Euroopan metropoliin haltioitumaan katutaiteesta ja kahviloista) . Vitutti ja nöyryytti tehdä hanttihommia, vaikka oli tutkinto, ja kuten sanottu, tieto siitä että on hyvä. Edelleen olen kyllä kovan katkeruuskoulun käyneenä sitä mieltä, että meillä koulutetaan liikaa porukkaa luovalle alalle. Kaikki eivät työllisty, se on ikävä fakta. Itse luovuin jo lukiossa, luojankiitos, näyttelijähaaveista. Tajusin, että oma epäliikunnallisuuteni ja auktoriteettivastaisuuteni ovat ihan liian suuria nounou:ita siihen hommaan. En kuitenkaan ikinä edes harkinnut muuta kuin luovaa alaa. Graafinen suunnittelu oli lopulta hyvä myönnytys kaikelle, esimerkiksi sille että kuvallisista skillseistäni huolimatta en ole mikään poikkeuslahjakkuus, jolle satelisi apurahoja ja suitsutusta. Minulta puuttuu myös tarvittava pokka itseni markkiointiin tai menestykksekääseen yksityisyrittäjyyteen (puhuimme tästä juuri toimittajaystäväni R:n kanssa, joka luonnehti osuvasti alamme yksityisyrittäjiä "sankarityypeiksi", joilla on pokkaa ja ideoita ja aktiivisuutta, mutta sisältö vähänniinku puuttuu).

Aina joskus olen leikkinyt mielessäni vaihtoehtoisilla urasuunnitelmilla. Että mitä olisin tehnyt, jos olisin lukion jälkeen tiennyt sen, mitä nyt. Yksi ihan vakava vaihtoehto olisi ollut puheterapeutti. Sanallisuus ja puhe on aina jo esiintyjätaustanikin takia kiehtonut minua. Äänenkäyttö ja sen vaikutus. Voin kuvitella sen työn tuovan ihan mielettömästi tyydytystä. Toinen iäinen haaveeni on historian tutkija. Naurettavaa, tiedän, nukuin lukion hissantunnit läpi, ainoa kerta kolmen vuoden aikan kun vittasin, tapahtui opettajan kysyessä "mitä on stahanovilaisuus?". En siis taatusti ollut itse kovin stahanovilainen. Minua viehättää kuitenkin ihan sairaasti ajatus IMMERSIOSTA, uppoutumisesta johonkin lähihistorian jaksoon, niin vahvasti, että lähestulkoon eläisin siellä. Oikeasti olisin ihan paska historioitsija siksikin, että minua kiinnostaisi tutkia vain lähiarkihistoriaa. Olen opiskelu-urani aikana istunut kyllin monella kreikkalaisten patsaiden ihmiskuvaa käsittelleen taidehissankurssin luennolla, enkä ikinä ole kokenut mitään kovin sykähdyttävää. Sen sijaan Lapuan liike ja kansalaissota saavat jakamattoman huomioni, jaksan tutkia tuntikausia tykinjälkiä ja eläytyä taisteluihin ja punaleskien kohtaloon. Puhumattakaan uudemmasta lähihistoriasta. Jos pääsisin aikakoneeseen, matkustaisin aivan intona 1960-luvulle.

Edit: tämä viesti on siis kirjoitettu myöhään viime yönä, ei siis tänä aamuna, ajattelin vaan näin mainita etten vaikuta tyypiltä joka ottaa päiväkännejä, eihän toki. Jep. Taidan mennä syömään lisää appelsiineja.

Halovaloilmiö

Tänään näin bussin ikkunasta haloilmiön. Matala aamuaurinko valaisi Salmisaaren voimalaitosta, pakkassumu leijaili jäätyneen meren yllä ja auringon ympärillä oli kuin valtavan suuri sateenkaari tai sateenpallo. Sen palaset hehkuivat spektrin väreissä. Lumis näkee joka yö revontulia, mutta oli tuokin aika makea näky! Entinen opettajani, mediataiteilija KM, selitti moneen kertaan olevansa päänsisäisen kameran ensimmäisessä testiryhmässä. Vaikka en itse ehkä haluaisi olla ainakaan koekaniinina verkkokalvolle asennettavan kameran tuotekehittelyprosessissa, tulee usein mieleen, että voi kun olisi nyt kamera hollilla!

Hankin ensimmäisen digikamerani nelisen vuotta sitten, aloittaessani graafisen suunnittelun opinnot. Sinnittelin aikani vanhalla analogisella järkkärillä, mutta tympäännyin kehittämisen kalleuteen ja siihen, että valokuvausliikkeet jättivät järjestään kehittämättä kaikki tärähtäneet otokset (ettekste tajuu että toi suhruinen kuva kaupungin valoista on ARTSUA eikä virhe) sekä siihen, että käsin kehittäminen oli sekä rajoitettua että aikaavievää. Mustavalkokuvien kehittäminen käsin on tietenkin ihanaa, siinä pääsee kokemaan sen prosessin suorastaan meditatiivisesti. Kärsimättömänä ja epävarmana höselönä digikuvaus on ollut minulle kuitenkin varsinainen mullistus. Tapanani on ollut aina ottaa vähintään kaksi kuvaa samasta kohteesta, ja niiden tuplalaukausten kehittäminen on maksanut tuplasti rahaa. Nyt voin ottaa nukkuvasta kissasta sata kuvaa ja julkaista ehkä yhden. Ja värillisyys-mustavalkoisuus-jututkin ratkaistaan vasta Photoshopissa. Puhumattakaan nyt rajauksesta. Jossain määrin kunnianhimoisena valokuvaajana olen kuitenkin pyrkinyt vaalimaan rajausta jo kuvatessa, vaikka tiedänkin että pöljät "objekti keskellä kuva-alaa"-otokset voi rajata klassisiksi kultainenleikkaus-ratkaisuiksi jälkikäteen. Haluan nimittäin säilyttää silmäni. Taitavaksi kuvaajaksi en itseäni kuvittele, ne tyypit ovat toisaalla. Nuorena, kun olin aktiivisempi globalisaatioaktivisti, sovin löyhästi ottavani Göteborgin mielenosoituksista ehkä kuvia erääseen lehteen. Otinkin mielestäni ihan mukavan näköisiä, värikkäitä ja aurinkoisia kuvia, mutta nähdessäni ammattivalokuvaajan otoksia samoista sutinoista, myönsin tappioni. Minulta puuttuu myös tarvittava siviilirohkeus sähäköiden kuvien ottamiseen (gbg:ssäkin vietin pääosan aikaa italialaisravintolan hämyisessä looshissa päivittelemässä ruotsalaisten mellakka-alttiutta).

Meillä on nykyään hieno digijärkkäri, jolla saa upeita kuvia. Suhteeni kameraan on kuitenkin kahtalaisesti ongelmallinen. Ensiksikin, koska kyseessä on jo hieman ikääntyneempi järkkäriherra (sillä ON sukupuoli, ja se ON mies, vähän kuten kissan lempparituoli on selkeästi nainen), se on myös suurikokoinen ja hankala kuljettaa. Parhaiten järkkäri kulkee sille tarkoitetussa, toppaisessa laukussa, joka jo tyhjilläänkin painaa puolisen kiloa. Kun kuljettelee päivittäin olallaan marilaukkua plus uimakassia/kuorokassia/kauppakassia, ei siihen syssyyn oikein iso kameralaukku mahdu. Kaipaan tässä mielessä vanhaa, taskukokoista digikameraani, joka on nykyään vanhempieni hallussa. Olen toistuvasti manipuloinut äitiäni hankkimaan heille uuden "paljon helppokäyttöisemmän ja pienemmän" pikkukameran, että saisin vanhan Konicani takaisin. Konica ottaa pienuudestaan ja iäkkyydestään huolimatta erittäin hyviä kuvia ja mahtuu jopa iltalaukkuun.

Toinen syy, miksi suhtaudun järkkäriin ahdistuneesti, on teknologia. En ole koskaan ollut kiinnostunut tekniikasta an sich. Johtuneeko sitten siitä, että pääosa valokuvauksenopeistani on ollut miehiä, olen saanut juuri valokuvauksesta hyvin teknisen kuvan. Valotusaukot, valoherkkyys, optiikka ja makromikro-jutut ovat minulle lukuisista opeista huolimatta hiukka hämärän peitossa. Ehkä tähän liittyy myös ammoisten opettajieni luddiittimainen digivastarinta. Eräs opettaja kertoi äärimmäisen happamana "opetelleensa vähän käyttämään Wordia, jotta saisi teille tämmöiset infot kameran käytöstä". Vinkkaa nyt sellaiselle edes digikuvauksen mahdollisuudesta. Kun tein erään digivalokuvauskurssin lopputyötä Valokuvataiteen museossa, eräs iäkkäämpi museotyöntekijäsetä alkoi hyökätä digikuvausta vastaan ja selitti, ettei mikään voita sitä "lähes seksuaalista mielihyvää" jota paperikuvien kehittäminen aiheuttaa. Ja että digikuvaus on kuoleva laji eikä digikameralla saa kunnon kuvia, jep.

Se "seksuaalinen tyydytys" (hitto, ei sillä oo mitään tekemistä SEKSUAALISUUDEN kanssa oikeasti) minkä sain aikoinaan paperikuvien kehittämisestä, tulee nykyään fotarin kanssa pelaamisesta. Ja on sitäpaitsi paljon laajempi. Muokkaan kaikkia julkaisemiani kuvia jonkin verran, ainakin värejä ja usein myös rajausta. Kuvankäsittely on sitten asia aivan erikseen, varsinainen fotoshoppaaminen on sikahauskaa ja teen sitä aina kun ehdin, mutta sen tuotokset eivät enää ole valokuvia vaan kollaaseja. Tästä fotoshoppaamisestahan on käyty eettinen kiista jos toinenkin, etenkin luontokuvaajaporukoissa. Onhan perusteltua dokumentoida "se minkä näkee" kuvankäsittelyn keinoin, mikäli kurkiauraa ja aapasuota ei saa kuvausteknisistä syistä dokumentoitua samaan kuvaan siten, että kuvastaisi mahdollisimman oikeaa tilannetta. Sen sijaan haaskalla tappelevien lintujen monistaminen alkaa jo mennä narraamisen puolelle, mikäli tosiaan puhutaan dokumentoinnista.

Kuvamanipulaation helppous ja saavutettavuus on tietenkin osaltaan myös koventanut kauneusihanteita. Muistan, kuinka ärsyyntynyt olin, kun lemmikkileffatähteäni Kate Winsletiä oltiin airbrushattu jonkun lehden kuvissa rankalla kädellä. Kahta lasta kantaneesta vatsasta oltiin tehty tökerön viivasuora kakkosnelonen, peppua oli supistettu ja törhötetty, poskiin oli sivelty kuopat. Sikamaista! Kate on jumalainen itsenään eikä kaipaa limaisen reprografin kättä. Olen aina välillä miettinyt, kuinka tietoisia kuluttajat ovat mainoskuvien valheellisuudesta. Kun haastattelin lopputyötäni varten teini-ikäisiä tyttöjä, he vakuuttivat oma-alotteisesti tajuavansa, kuinka muokattuja mainosten mallien kuvat ovat. Minua se tieto ilahdutti kovasti, mutta toisaalta haastateltavani olivat lukioiässä, jolloin ainakin omakohtaisesti muistan pahimpien itsetunto-minäkuva-angstien olleen jo takanapäin.

HIIIIIIIIIIIIIIIIIIIII!

Sain oman alan työpaikan!
!!!!!
!!!
!!!!!!!

Jännä miten yhtäkkiä kaikki solmut tuntuvat aukeavan samaan aikaan. Ihanaaihanaa!

Menenkin tästä tekemään saksanläksyjä, uusi minäni tekee ne jo kotona eikä vasta bussissa. Jee!

Luova lauantai, kuninkaallinen

Näkymättömältä tytöltä bongasin tällaisenkin. Luovan lauantain tämänkertainen aihe on kuninkaallinen. Sekatekniikalla toteutetun tekeleeni nimi on Jalattoman prinsessan hyvä elämä.

I love you, guys!

Sitaatti on laatusarja South Parkista, jossa ilkeän, rasistisen ja hemmotellun Cartmanin hyvä kaksoisolento pelastaa perheitä tulvalta, auttaa vanhuksia ja on kohtelias ja mukava kaikille. Hyvis-Cartman puhkeaa jakson kuluessa laulamaan ylistyslaulua rakkaille ystävilleen. Jaan Hyvis-Cartmanin tunteet tällä hetkellä. Hyvin henkilökohtainen blogientryni poiki monta kaunista sanaa teiltä lukijoilta, avautumissähköposti lähipiirille sai ymmärtävää ja symppaavaa palautetta, kudontakerhossa oli kivaa, samoin kudontakerhon jatkoilla. Jatkoilla juttelin tärkeän ihmisen kanssa pitkään ja hartaasti ja luultavasti tutustuimme toisiimme vielä entistäkin paremmin. Kotiin tullessa jääkaapissa odotti L:n tekemä salaatti, jossa tomaattiviipaleet oli aseteltu koristeelliseksi mandalaksi. Koneelle tullessa syliin pyrki hellyydenkipeä kissa, joka parhaillankin kurisee ja koskettelee kasvojani ruusunvärisillä anturoillaan.

Tähän loppuun hyvis-Cartmanin laulu kokonaisuudessaan:
"you guys are my best friends
through thick and thin
we always been together
were four of a kind havin
fun all day laugh'n around and
pilen a way just best friends
BEST FRIENDS ARE WE!

i love you, guys!

Tunnit ja Laura Brown

Nassun ollessa matkoilla hyödynnän hänen dvd-hyllyään joka on omaamme laajempi. Katsoin tässä joku päivä kolmatta-neljättä kertaa Tunnit. Se on vangitseva elokuva, kehämäisesti kiertävä ja upottava, Glassin ihana piano sitoo ja rytmittää aikatasot. Luin kirjan joskus kolmisen vuotta sitten, se oli samalla tavalla hengästyttävä ja pakottava. Lukuelämystä tosin haittasivat tietyt fyysisest seikat, luin Tunnit nimittäin Tampere-Helsinki-junassa, oltuani pakotettu alkoholin ja pilven lamaannuttavan yhteisvaikutuksen takia lähtemään Lumiksen kandijuhlista (oli viimeinen kerta kun käytin kannabistuotteita, selvin päin minua ei olisi saanut hommaan houkuteltua alun alkaenkaan, mutta kahdeksan tuntia jatkuneen tervetuliaismaljojen latkimisen jälkeen olin kyllin pehmeäpäinen unohtamaan, ettei pilvi sovi minulle) ja kirja pyörrytti ihan konkreettisesti.

Jo ensimmäisellä katsomiskerralla koukutuin erityisen vahvasti Julianne Mooren esittämän 50-luvun kotirouvan kohtaloon. Kotirouva Lauran alati kasvava paniikki ja syyllisyys, kalvava kaipuu pois omasta arjesta. Lauran maailma on kuvattu elokuvassa oivaltavasti, liikaa alleviivaamatta. 50-luvun putipuhdas tiikkipintainen koti, tummat tapetit, eteen vedetyt verhot. Hämärä, keltavaloinen vankila josta pääsee hetkeksi pois vain omassa sängyssä, uppoamalla toiseen todellisuuteen uneksimisen tai lukemisen kautta. Miehensä syntymäpäivänä Laura nukkuu pitkään, Lauran kiltti mies ostaa itse syntymäpäiväruusut ja aiheuttaa selvästi tarkoittamattaan Laurassa lisää syyllisyyttä.

Itse pidän Lauran tarinan kiinnostavimpana kohtana naapurin kauniin ja alati hymyilevän rouvan, Kittyn vierailua. Kitty kiertelee ja kaartelee, pingottaa kasvoilleen säteilevän hymyn. Särkymispisteessä olo näkyy Kittystä eri tavoin kuin Laurasta, Kittyn maski tippuu hetkittäin, mutta hän pukee sen aina urheasti takaisin. Kitty on pyytämässä Lauraa huolehtimaan koirasta, koska on itse menossa poistattamaan kasvaimen kohdustaan. Kun Kitty on vihdoin saanut asian kerrottua, Laura suutelee häntä. Hetki on aistillinen, kumpikin laskee panssarinsa ja unohtaa muun maailman. Heti miten Kitty jo löytääkin säteilevän hymynsä ja hyvästelee Lauran kylmänkohteliaasti.

Kohtauksen jälkeen Lauran poika Ed tuijottaa äitiään herkeämättä. Laura menettää hetkeksi malttinsa ja huutaa ”Mitä? Mitä sinä haluat?”

Olisiko Laura lesbo? Keksin tuon ajatuksen vasta selostaessani kohtausta. Johtuisiko Lauran suunnaton ahdistus kotiolojaan kohtaan siitä, että hän tietää ettei voi ikinä rakastaa miestään, tai ylipäätään ketään miestä romanttisesti. Syntymäpäiväpöydässä Lauran mies Dan muistelee tutustumistaan vaimoonsa. ”Hän oli yksin istuvaa tyyppiä, sellaista joka ei mene naimisiin”.

Vai onko Lauran ahdistuksessa kyse ylipäätään siitä, että hän ei alun alkaenkaan ole halunnut perhettä, mutta on tuntenut myötätuntoa sotasankaria kohtaan. Lauran hääkuva on hyvin surullinen, mistään vähitellen alkaneesta ahdistuksesta ei siis varmaankaan ole kyse.

Ehkä lesboajatus tuli mieleeni jatkuvasta kulissien pystyssä pitämisestä. Samaan aikaan Tunnit-elokuvan kanssa ilmestynyt Kaukana taivaasta, jossa Julianne Moore esittää myös 50-luvun kotirouvaa, kertoo homoseksuaalisuudesta ja rasismista. Kotirouva Cathylla on kaunis koti, somat lapset ja komea, menestyvä mies. Kaikki on kiiltävää, kunnes mies jää kiinni seksistä toisen miehen kanssa. Kaukana taivaasta-elokuvassa Cathyn mies on se, joka murtuu kulissien alla.

Kolmesta naisesta juuri Lauran tarina kuvastaa parhaiten sitä, kun kaikki on hyvin, mutta silti ahdistaa. Syyllisyys, tunne siitä ettei ole oikeutettu tunteisiinsa, oman sisäisen äänen vaientaminen. Äänen vaimentaminen johtaa Lauran kohdalla itsemurha-ajatukseen. Laura jättää poikansa hoitoon, ajaa hienostohotelliin pilleripurkit ja Mrs Dalloway laukussaan. Viime hetkellä Laura tajuaa, ettei voikaan. Illalla hän laatii hengissäpysymissuunnitelman. Hän odottaa toisen lapsensa syntymää ja lähtee sitten pois.

Koska Tuntien naisten kohtalot kytkeytyvät yhteen, Clarissan hoivattu ja rakastettu kirjailija Richard on Lauran aikuiseksi kasvanut poika. Richard kirjoittaa äitinsä itsemurhasta, mutta oikeasti Laura elää pidempään kuin kukaan sukulaisistaan. Hän on elänyt Kanadassa kirjastossa työskennellen. Muuta Lauran uudesta elämästä ei tule esiin, mutta itse tulkitsen elämän olleen ainakin jossain määrin onnellinen. Laura on poikansa kuolemasta surullinen ja syyttää epäilemättä myös itseään. Kotirouvan piinatusta olemuksesta ei kuitenkaan ole jälkeäkään, eläkeikäinen Laura on rauhallinen ja seesteinen. Laura ei kadu hetkeäkään, koska hän valitsi kuoleman sijasta elämän.

Huonekasvien hautuumaa

Johtuneeko sitten lumettomuuden aiheuttamasta valottomuudesta vai mistä, viherkasvini ovat tehneet joukkoitsemurhaa viime aikoina. Eilen biojätteiseen hautaansa saatettiin traakkipuu, joka oli tiputtanut 90 prosenttia lehdensuikaleistaan ja lutsahteli mätänä kun kaivoin sitä irti ruukustaan. Samasta traakista oli kisu katkonut kaksi kolmesta varresta, joten kovin tyylikäs se ei ollut ennen kuolemaansakaan. Samalla kertaa lähti vanha ystäväni nappikukka (oikeaa nimeä en tiedä, en ole koskaan nähnyt sellaista kukkakaupoissa, siinä oli pyöreät, rintamerkin kokoiset lehdet ja puumainen varsi). Pari viikkoa sitten lähti pitsilehti viimeiselle matkalleen, kultaköynnös kellertyy, tuhma poika lerpattaa velttona eikä spruitsauttele, jopa rönsylilja retkottaa. Purppurajuoru on muuttunut vaaleanvihreäksi ja jotenkin anorektisen oloiseksi. Ja helkutti sentään, lempikukkani, rakkauslahja Zamiifolia on alkanut ruskettaa lehtiään. Pidän kovasti viherkasveista, mutta en ole kasviekspertti. Luen ihastellen ihmisten erikoisista huonekasviratkaisuista, kamelioista, kärsimyskukista ja tuoksupelargonioista. Kotimme ei ole monisuunta-ikkunaisuudestaan huolimatta kovin kasviystävällinen, sijaitsemme ensimmäisessä kerroksessa ja etenkin pohjoisen puolella on hyvin hämyisää. Ehkä pitäisi vaan panostaa enemmän. Vanhemmilla on kaksi ihanaa kukkaikkunaa, joissa köynnökset kiertelevät ja viidakko suhisee. Kukkaikkunat on oikeastaan suunniteltu näköesteiksi, tuolla kantakaupungissa (oih) kun sellaisiakin pitää harrastaa.

Minulla on ollut maanisen luova kausi, ei ole oikein huvittanut poistua koneen äärestä pariin päivään, olen kyllä poistunut, monastikin, mutta kaivannut jatkuvasti IDEOIMAAN ja toteuttamaan. Tai siis, ideoimista voi harrastaa vesijuostessakin, mutta olen pakkomielteinen merkkaaja ja listailija, ja pelkään kuningasideoiden muljahtavan päästäni altaan syvään päähän, jos en heti kirjoita niitä ylös. Luomisinto lähti niinkin banaalista asiasta kuin häiden graafisen ilmeen (öh) suunnittelusta, olen taputellut itseäni selkään huomatessani, että olen ihan oikeasti saanut aikaan pari hienoa juttua. Osa luomisen tuloksista on paskaa, mutta yritän olla välittämättä siitä ja ajatella, että hukkaan mennyttä työtä ei olekaan. Luovan kauden sivuoireena oikea ranne on sikamaisen kipeä.

Hääpimpelipomista vielä sen verran, että kartongin, silkkinauhan, liiman, postimerkkien ja muun sinällään pienten mutta suuriksi summiksi sukeutuvien tarpeiden lisäksi ostin itselleni juhlakengät. Ne ovat ihanat, mustanahkaiset, remmilliset ja korolliset, juuri sopivassa suhteessa sirot ja jämäkät. Niissä on aavistus kenkäfetissi-estetiikkaa. Yritän opetella vielä kävelemäänkin niillä, ja hioa liian liukkauden pois. Olen myös seissyt Eurokankaassa listaamassa oranssille paperille taftien ja pitsien hintoja, aah!

L teki tänään cajun-ruokaa, jossa oli okraa. Maistoin aikoinaan okraa mesopotamialaisessa ravintolassa, ja kavahdin lievästi sen limaskuutta. Tässä ruuassa okra oli pilkottu, ja sen hyytelöivä ominaisuus levisi jotenkin tasaisesti ympäriinsä eikä häirinnyt. Okrapilkkeet näyttävät muuten ihan pieniltä kukkasilta.

Ostin violetin kevätesikon, josta tulee mieleen perheen Rooman-matka vuonna 92. Asuimme pittoreskissa pikku hotellissa, jossa oli lisäksemme pelkkiä italialaisia poliiseja (joiden olemus kiihdytti 14-vuotiaan neidonsielua). Hotellin edustalla ja pihalla oli rivikaupalla kevätesikoita; punaisia, sinisiä, valkoisia, violetteja, keltaisia. Yhtä violettia raukkaa unohdettiin toistuvasti kastella, ja se retkotti liiskana muiden helottaessa. Ahdistuimme äidin kanssa kitumisesta ja kävimme antamassa sille salaa vettä, jonka seurauksena se elpyi toveriensa veroiseksi. Toivottavasti oma esikkoni ei rupea suisidaaliseksi, pitänee pitää se kaukana muista kasveista ettei tule pahoja vaikutteita!

Raportinomaisia huomioita

Otsatukan lyhentäminen kotikonstein voi olla hankalaa. Mikäli omistaa uimalakin, on tämä hankaluus poistunut. Lakilla voi jopa tehdä muotoiltuja otsiksia, riippuen siitä miten päin sen laittaa päähän.

Avistassa paras taktiikka on huutaa mitä sylki suuhun tuo kovaan ääneen, sillä saa alkuhiljaisuuden rikottua, jolloin oikeakin asia tulee mieleen, ellei sitten käpristele naurukohtauksen kourissa.

Vesijuoksu tuntuu oikeasti lihaksissa pitkäksi venähtäneen joulutauon jälkeen. Seuraava askel on tietty näkyminen!

Asioilla on taipumus alkaa luupata päässä. Etenkin kivoilla ja ei-toistaiseksi-kovin-tärkeillä suunnittelu-asioilla, kuten Nassun sisustuksella ja ensi kesän häillä. Olen miettinyt aika paljonkin sitä, miten saa kartonkiin nättejä, pieniä reikiä ja sitä, millainen kiinnitys pussukkaan tulee.

Vaikka olisi vakaasti päättänyt, ettei aloita enää uutta kaulaliinaa, sitä tule helposti aloitettua kaulaliinan kaltainen neule, kuten pieni, pelkällä oikealla neulottu kassi. Sain joululahjaksi neulontakirjan, ja kassin ohje oli ainoa josta en välittömästi mennyt ulalle. Neulominen on tosi kivaa, mutta saan tarpeekseni avaruudellisesta hahmottamisesta, matikasta ja vaikeaselkoisuudesta käyttäessäni vektorigrafiikkaohjelmia.

Nassu lähti viikko sitten kuukaudeksi Mexicoon, huomenna Lumis lähtee Ruotsin Lappiin ja tulee vasta keväällä pois. Vähän ontto olo tulee :/ Tässä on kyllä hyvä pakkorako kaltaiselleni irkki-raakille opetella modernimpia sähköisen kommunikaation muotoja, kuten skypettämistä ja mesettämistä.

Tammikuussa henkinen kyvykkäisyyteni on matokompostin luokkaa. Siitä lyhytsanaisuus.

Kulutustustuskaa

Lähdin tänään vakain tuumin ostoskierrokselle espoolaiseen ostoskeskukseen. Listallani oli lähinnä välttämättömyyshankintoja (printterin muste, kirjekuoria, syntymäpäiväaterian ainekset) ja semi-välttämättömyyksiä (hiushoide, kukkakimppu). Oikeastaan jo ostoskeskuksen ovella, tai itse asiassa jo bussipysäkillä alkoi tuskastuttaa ajatus kortin vinguttamisesta ketjukaupoissa. Onneksi tiesin meneväni myös etnokauppaan, jossa on aina mukava vierailla.

Aloin heti ensimmäisen ostokseni tehtyäni pohtia sitä, kuinka vaikeaa eettinen kuluttaminen on, ja kuinka yliolkaisesti sitä tulee suhtauduttua omiin periaatteisiin. Ostan esimerkiksi halpaketjujen vaatteita TIETÄEN että ne on teetetty lapsityö- tai ainakin muuten epäeettisellä työvoimalla. Toisaalta puolustelen tätä sillä, ettei minulla ole hirveästi rahaa ja toisaalta ostan kyllä suurimman osan vaatteista kirppikseltä.

Noin ylipäätäänkin olen alkanut potea selkeästi havaittavaa kulutusangstia. Olen huomannut ajattelevani, että pakonomainen shoppailu on ihan samaa tyhjän sisäisen aukon tukkimista kuin kompulsiivinen syöminen, dokailu tai holtittomat ihmissuhteet. Onko ihminen onnellinen, jos hän tarvitsee kuluttaa ilahtuakseen? Toisaalta tässäkin on toki aste-eroja. Äitini on punavuorelaistuttuaan alkanut ostella paljon antiikkia, mitä en pidä mitenkään huolestuttavana. Äiti myy kirpparilla kamaa sitä mukaa kun sitä antiikkiliikkeistä virtaa, ja sitäpaitsi on jotenkin hirveän anteeksiannettavaa nähdä kun ikänsä työtä tehnyt ihminen nauttii työnsä hedelmistä juuri kuten haluaa. Sitäpaitsi, kuten sanottu, äiti on aina osannut luopua tavarasta, eikä hamstraa kotia täyteen täyhkää. Hamstraamisessa ja ahneudessa on omasta näkökulmastani jotain tosi faktappia, en ole ikinä oikein ymmärtänyt edes keräilyn päälle. Toisaalta olen itse pahanlainen harakka ja minulla on kauniita tavaroita vaikka susille syöttää.

Ehkä krääsäkrapulani johtuukin kaikesta siitä kauniista, mitä jo omistan. En edes ehdi pitää kaikkia koruja, joita minulla on rasiat pinkeänään. Toinen syy tavara-angstiin on myytävän krääsän laatu. Mieluummin ostan satasen kengät kolmen vuoden välein, kuin liimaa tursuavia halparatkaisuja neljästi vuodessa. Tämä kenkä-angsti aktualisoitui mielessäni siksikin, että yritin eilen silmäillä itselleni hääkenkiä. Ainoat hienot olivat lasten kokoa, harmin paikka. Nykyään vaan halpaketjut jotenkin onnistuvat jatkuvasti sumuttamaan minua, kuuden euron hame on ihan sikahalpa ja pakko saada, vaikka minulla on melkein samanlainen ennestään. Ja musta versio jo olemassa olevasta punaisesta kaulakorusta, jee.

Tässäpä lista tämänpäiväisistä pikku omatuntopiikeistä:

- Hiushoide (liikkeestä, jonka tiedän riistävän työntekijöitään pakottamalla heidät sairaana töihin)

- Värikasetti (ketjumyymälästä, eikä suinkaan yksityiseltä, tosin eipä tule yhtäkkiä mieleen yhtään ei-ketjuttunutta liikettä, joka myisi värikasetteja)

- Korttipohjia (sama kuin edellisessä, eikä ne korttipohjat olleet mitään ekopaperia)

- Viinirypäleitä (Espanjasta, lentokoneella)

- Omenia (Puolasta, vaikka kotimaisiakin oli)

- Kermaviiliä (ei-luomua, kiusatusta lehmästä)

Bääd, bääd! Kuluttava elämä!

Töölöläisbuduaari

Olin viikonloppuna muuttamassa Nazzeria uuteen kotiin. Nassun elämä muuttui tuossa oikeastaan ihan äskettäin parisuhteen loppuessa aika yhtäkkisesti, mikä ei kyllä toisaalta yllättänyt esimerkiksi minua. Väistämättömästä erosurusta huolimatta Nas on ollut kyllä harvinaisen pomppiva vastaeronnut, eikä pienimpänä syynä ole uusi, ihana koti Etu-Töölössä.

Olen itse aina Hietsusta tullessa ihaillut rannanpuolimmaista, punatiilistä pienkerrostalorauhaa ja miettinyt, että tuonne asumaan pääseminen lienee mahdotonta kelle tahansa ei-lottovoittajalle/optiomiljonäärille. Eipä näköjään olekaan, sieltä irtoaa kohtuuvuokraisia yksiöitä kun on onni matkassa. Nassun huone on ihanassa töölöläisfunkis-talossa (mikä on täysin eri asia kuin kalliolaisfunkis, töölöfunkiksessa on art decoa, kalliolaistalojen suunnittelijat taas ovat selkeästi pitäneet ohjenuoranaan teesiä ornamentti on rikos). Ikkuna antaa puiden reunustamalle kävelykadulle, jolla eri kokoiset koirat tepastelevat kohti lähikallioita. Asunnossa on lautalattiat, korkeat ikkunat ja alkovi ja se muistuttaa huomattavasti entistä kotiani Kalliossa, mikä tekee siitä tietysti erityisen ihanan, koska koti oli sekä luonnollisesti minulle että myös Nasulle tärkeä paikka.

Muuttaminen on tavallaan aika kivaa, etenkin jos on mukana miehiä, jotka kantavat pesukoneen :) Kaikki tekevät yhdessä töitä ja lopuksi istutaan väsyneinä täydessä huoneessa laatikoilla ja pöydillä ja juodaan muuttokaljaa ja ihmetellään, mistä löytäisi veitsen tai sakset tai pullonavaajan. Tämä muutto päätyi (ylläri) baariin, Nassulla on uusi, kiva kantis ihan vieressä. Jäin järkevästi yöksi ja koko seuraavan päivän purimme pakaaseja ja sisustimme. Olen jo aikaa sitten sisustanut oman kotimme valmiiksi, joten toisten kotien laittaminen on aina onnenpotku. Teippasimme typsykkäkuvia seinille (feministilepakolle sallittuja koristeita, hähä) ja asettelimme tuikkukuppeja. Olen yllättänyt itseni miettimästä öisinkin, miten kammoruman sohvan saisi parhaiten verhoiltua. Nas itse lähtee uutukaisesta buduaaristaan kohta kuukaudeksi matkoille, ja asuntoon muuttaa osaksi aikaa E. Minun pitää aktiivisesti hillitä itseäni, etten tällä aikaa käy sisustamassa asuntoa loppuun asti ja muistuttaa itselleni, että kämppä on ihan oikeasti Nasun, ei minun.

Ero Nasun edelliseen kotiseutuun Rastilaan on mieletön, sekä visuaalisesti että sijainnillisesti että sosio-ekonomisesti. Töölö on tietysti vähän mummoa aluetta, mutta verrattuna syvän idän lohduttomuuteen ei pieni hissukkamaisuus haittaa. Ja siis oikeasti, että voi kävellä joka paikkaan mutta toisaalta vierestä menee pari ratikkaakin! Kaipuuni kantakaupunkiin on taas roihahtanut liekkeihin, etenkin kun myöhään venähtäneen illan jälkeen eilinen kotimatka kesti tunnin.