Miten se elämä on sitten muuttunut?

Raskausaika on kyllä kätevä: siinä ehtii yhdeksän kuukautta valmistautua elämänmuutokseen vähitellen. Ensin dokailu ja muu paheellisuus loppuu, sitten mahan kasvaessa elämä muuttuu sopivasti hiukan hankalaksi ollen loppuraskaudesta jo merkittävän tukalaa (hyvää esimakua sille, kuinka konstikasta liikkuminen on sitten, kun vauva on maailmassa). Unirytmi muuttuu enteillen tulevia, valvottuja öitä, tosin siten, että kun raskaana heräsi virkkuna viideltä, nyt äitinä nukahtaa viideltä todella uupuneena. Ja huoli, se on koko ajan läsnä. Raskaana säikähtelee veritippoja ja aristamattomia rintoja, myöhemmin liikkeiden vähyyttä ja omaa päänsärkyä (verenpaine? raskausmyrkytys? kääk!), vauvan synnyttyä liiallista nukkumista, liiallista huutamista, vauvan ihonväriä, kakkaamattomuutta ja ylenmääräistä kakkaamista.

Suurin muutos on tapahtunut nukkumisen suhteen. Mitään järkevää rytmiä meillä ei vielä näytä olevan, paitsi että Muna valvoo yöt ja nukkuu suurimman osan päivää. Univelka tekee ajoittain itkuiseksi ja paranoidiksi, toisaalta yllättävän vähillä unilla tulee toimeen. Se, kuinka paljon on saanut nukkua, määrittää aika vahvasti koko seuraavan päivän tunnelman: viime viikolla neuvolassa, kun Munan paino ei ollut noussut toivotusti ja neuvolalääkäri onnistui kommentoimaan synnytystäni tahattoman epäkohteliaasti (vissiin episiotomian takia joka minusta on ihan normijuttu ja parantunutkin mukavasti) ja takana oli vain pari tuntia unta, olin silkka ulvova räkäpallo suurimman osan päivää. Sitten kirjoitin lääkärille sähköpostia, loin googleen Munan ruokapäiväkirjan ja sain nukuttua. Seuraava päivä olikin aktiivinen ja auringonpaisteinen (ja paino eilisessä kontrollimittauksessa noussut kerrassaan reippaasti). Muna on myös alkanut hymyillä, kuusiviikkoisena saimme houkuteltua siltä ensimmäisen selkeän vastauksen hymyyn. Ja voi kuinka helppoa vauvaa on naurattaa: riittää, kun sanoo mairealla äänellä MOIIIIII!

Minulla on kyllä edelleen selkeä kutka olla aktiivinen ja touhukas. Meilasin juuri eräälle äiti-ystävälle, joka luultavasti tietää feministiäitien toiminnasta Helsingissä. Olen myös googlettanut vauvajumppaa ja ilmoittautunut vauvauintiin ja harkitsen vauvamuskaria. Lähellämme on täyden palvelun leikkipuisto, jossa näyttäisi olevan kaikenlaista aktiviteettia. En edes suhtaudu kanssaäiteihin ylemmyydentuntoisen ennakkoluuloisesti (kuten pelkäsin, onhan vanha helmasyntini pitää itseäni niin maan vitun erikoisena ja moraalisena ja hiukan muita diipimpänä tyyppinä, kuinka falskia), oletan, että kalliolaisuus ja äitiys ovat riittävän yhdistäviä tekijöitä ainakin jonkinlaisen hiekkalaatikko-bondauksen luomiseksi. Ja jos ei, eihän niissä ole pakko käydä.

Yleisesti ottaen ystävät tuntuvat kutsuvan minua edelleen kaikkiin menoihin ja meininkeihin. Se lämmittää kovasti, vaikka en aina pääsekään. Tuntee, ettei ole yhtäkkiä niputettuna joihinkin elämättömien mammojen kategoriaan. Ja on aivan huippua, kun päivät ovat vapaita! Tänään kävelimme viimeisillään olevan ystävän kanssa kasvitieteellisessä puutarhassa, oli aikaa pysähtyä ällistelemään kaukasianpionin siemenkotia ja istua penkille (josta raesade meidät heti miten hätisti). Pikkuvauvan kanssa liikkuminen on esteistä huolimatta varsin helppoa: Muna nukkuu sitä paremmin, mitä enemmän ympärillä on melskettä ja valoa. Jopa Sokoksen halpapäivillä otettiin iisisti, vasta kalatiskin kohdalla tuli rähäkkä (ja sitten painelimmekin rivakasti kotiin ja tissin ääreen).

Öisin olen Munan hytkyttelyn ja imetyksen lomassa viihdyttänyt itseäni katsomalla Ylen Elävää arkistoa. Pidän erityisesti Helsinki-pätkistä, Puu-Pasilasta kertova dokumentti paljastaa, kuinka hieno ja yhtenäinen puutaloalue Länsi-Pasilasta purettiin 70-luvulla, Berliinin nuorisofestivaali -dokkarissa esiintyy muun muassa Ilkka Kanerva. Tänään ajattelin katsellakuunnella "ex-pasifisti" Pentti Linkolan haastattelun.

Hopsan, kynnyksen yli

Kun teksturissa killuu useampi aloitettu bloggaus ja niitä alkaa hiukan vältellä, on aika rikkoa bloggausjää huputtamalla kunnianhimottomia. Olen aloittanut bloggauksen äitiydestä for dummies (metodi jota itse tällä hetkellä noudatan) ja sitten kirjottanut tahdittomasta neuvolalääkäristä, mutta en jotenkin pääse pidemmälle. Joku opettajani sanoi joskus, että imettäminen puurouttaa aivot. Voi olla, itse uskon kyllä univelkaan, huomaan nimittäin, että toistan meileissä ystäville omia maneereitani aivan hullun lailla (saatan ahtaa samaan lauseeseen sanan "jotenkin" neljä kertaa ja aloittaa kappaleen kerta toisensa jälkeen "mitä siihen ja siihen tulee".

Vauva saa ylihuomenna nimen. Itse asiassa se on jo saanut nimen, sen tietävät neuvolahenkilökunta, vanhemmat, kummit ja eräs naapurin setä. Naapurin setä sai tietää nimen vauvanvaunuista virinneen keskustelun kautta, uskalsin kertoa sen, setä tuskin soittelee sukulaisille, koska ei oletettavasti edes tunne niitä. Emme kai alun alkaen ajatelleet pitää vauvan nimeä salaisuutena nimiäisiin asti, jotenkin se vain kävi niin, moni sukulainen halusi selvästi kokea yllätyksen. Ja mikäs siinä, yllätys on helppo tapa ilahduttaa, etenkin sellainen, josta ei voi järkyttyä tai joka ei pilaa suunnitelmia.

Jouduin tekemään paniikkihankinnan nimiäisiin: huomasin, että mikään juhlavampi vaatteeni ei salli imettämistä, en näemmä harrasta edestä napitettavia paitoja tai mekkoja. Silitin hankkimani yläosan juuri ja totesin, etten enää pidä silittämisestä. Pidin siitä joskus (tämä tunnustus on aiheuttanut useita epäuskoisia silmienpyörittelyjä ystäväpiirissäni) etenkin kun samaan aikaan saattoi katsella videoita, mutta nyt kotityöt eivät oikein käy viihteestä, niitä on muutenkin niin paljon. Pyykkikone pyörii päivittäin, rintakumeja ja pulloja steriloidaan jatkuvasti, imuri hurisee. Maitotahraisia lakanoita pitää vaihtaa vähän väliä, paidoilla on puklua, potkareissa kakkaa, kestovaipoista nyt puhumattakaan. Joskus sitä on niin väsynyt,ettei oikein jaksa tehdä kotitöitä, onneksi minua on siunattu miehellä, joka hoitaa oman osansa ja enemmänkin. Kun kotona hengaa yhtäkkiä aika paljon (olen juuri tajunnut, kuinka vähän olen ollut kotona sen kahden vuoden aikana jota olemme tässä asuneet, vaikka olen koti-ihminen ja kaikkea), mielialaan vaikuttaa siisteys ihan eri tavalla.

Tämä viikko on ollut aika täyteenahdettu. Olen liikkunut paljon sekä vauvan kanssa että ilman, pääsin ensimmäistä kertaa uimahalliin ja tänään olin R&A:ssa katsomassa hihityttävää virolaista semi-dokkaria Suomen television vaikutuksesta Neuvosto-Eestiläisiin 80-luvulla. Huomenna hoidetaan viimeiset nimiäisasiat ja illalla on Vuokko Hovatan konsertti. Sunnuntaina pitääkin edustaa koko päivä: tapaamme sukulaisia joita olen viimeksi nähnyt kymmenisen vuotta sitten. Ensi viikolla voisikin levätä enemmän, opetella vihdoin nukkumaan niitä päiväunia.

Puljaamista

Vauvan kanssa liikkuessa maailma näyttäytyy uudessa valossa. Jalkakäytävän reunat, portaat ja kynnykset tulee pantua merkille aivan eri tavoin, samoin ratikkamallit. Kaikkeen pitää varautua ja valmistautua. Tällä viikolla en päässytkään naapurissa pidettävälle keramiikkakurssille, koska äitini uumoili kipeyttä eikä halunnut vaarantaa vauvaa. Niinpä päätin käväistä (käväistä, hehhehee, mikä vitsi, vauvan kanssa ei "käväistä" missään) Annalan syysmarkkinoilla. Odotettuani matalalattiasporaa viitisentoista minuuttia (en halua vielä käyttää korkeaa ratikkaa kaksin vauvan kanssa, en osaa kunnolla vielä itsekään käyttää uusia vaunuja, saati sitten vastuuttaa jotakuta kanssamatkustajaa niiden nostelussa) tajusin, etten ennen illan tapaamista ehdikään ihastelemaan talvivalkosipuleja ja päätinkin sen sijaan tehdä lenkin lähiympäristössä. Ollessani ruokakaupan ovella huomasin, että sinne joutuu kiipeämään portaat ja avaamaan pari painavaa lasi-metalliovea, homma joka ei ilman apulaista onnistu. Niinpä köröttelin kotiin tyhjin toimin, toisaalta hidas kulku sai minut huomaamaan erityisen hyvin kirkonedustan upeat, kaksiväriset ryöppykukat sekä viisivuotiaan pojan ja snautserin ensikohtaamisen. Ja ostinhan matkalla auringonkukkiakin, kivalta kukkakauppiaalta joka rahasti minua ulkona, niin ettei minun tarvinnut sompailla vaunujen kanssa sisään tai jättää vauvaa vaunuihin. Auringonkukat tungin reppuun, vaikka änkeytyessäni vaunujen kanssa hissiin vaaransin niiden varret. Vaunut mahtuvat hissiin juuri ja juuri, sivuttain ja mutkitellen. Etenkin täyden repun, olkalaukun ja hoitolaukun kanssa yhden kerroksen matka on aika haastava (etenkin kun vauva ehtii rapussa tympääntyä sekä kuumuuteen että paikallaanoloon ja alkaa huutaa).

Lauantai-iltana päätin valita useista vaihtoehdoista vauvaystävällisimmän, sukujuhlat (suvussamme on kerrassaan hulvattomia juhlia jotka vetävät vertoja kotibileille). Lähtiessäni kotoa alkoi sataa kuin saavista kaataen, rummuttavaa rankkasadetta. Venksottelin sadesuojan vaunujen päälle ja selvisin ratikkaankin kälyn suosiollisella avustuksella. Perillä pitikin sitten selvittää, miten kantokopan saa irti vaunuista (helvetillisen hankalasti) ja tehdä se kondomimaisen tiiviin sadetakin hiostaessa ja kantaa vauvaa ja kaikkia oheistarpeita kierreportaita kolmanteen kerrokseen. Juhlapaikan vaihtuessa minulle ja vauvalle tarjottiin autokyytiä, jonka otimmekin riemuiten vastaan, tosin auton takapenkki piti kipata kumoon, että vaunut mahtuisivat joukkoon. Ja edelleen piti vahtia samaan aikaan vauvaa ja paria-kolmea laukkua ja yrittää varoa kastumasta. Perillä uudessa paikassa pitikin sitten miettiä, miten ratasasentoon vahingossa käännetyt vaunut saa takaisin vaunuiksi.

Juhlissa imetin sivuhuoneessa, ensimmäistä kertaa kodin ulkopuolella (ellei mökkiä lasketa). Homma sujui yllättävän mukavasti, en kiusaantunut ovella käyvistä ihmisistä ja päinvastoin. Ilta menikin paitsi seurustellessa myös vauvaa rauhoitellessa, syömään pääsin viimeisenä ja ateria tuli napsittua parin haarukallisen osissa. Kun ajattelin väsynyttä ja sateista matkaa parilla-kolmella eri joukkoliikennevälineellä, summasin äkkiä, kuinka paljon säästin rahaa raskausaikana sillä, etten ostanut joka viikonloppu punaviiniä ja tilasin meille farmaritaksin.

Onneksi äitiyslomalla on vain rajallinen määrä aikataulutettuja velvotteita (pidän aikataulutetuista velvotteista kunhan ne ovat hauskoja, kuten harrastuksia tai mukavaa työtä), sitä tulisi nopeasti aivan hermoheikoksi säätäessään kaiken sen oheiskrääsän kanssa, mitä vauvan kanssa lähteminen edellyttää. Pelkät vaunut ja vauva eivät riitä, mukana pitää olla omien peruskamojen lisäksi myös aiemmin mainitsemani selkäreppu (koska käsiä tarvitaan muuhun) sekä hoitolaukku, jossa on harso, vaihtovaatteet, rintakumi, tuttipullo, paketti vastiketta, pari vaippaa, vesipullo, pieni hoitoalusta, sakset ja sen sellaista. Ei puhettakaan, että lähtisi kotoa pelkkä avain taskussaan tai kevyt pussukka olalla. Kaikesta varustautumisesta huolimatta jotain voi unohtua: tänään käväisimme perheen kesken Kasvitieteellisessä puutarhassa rakukurssini jälkeen. Koska rintani olivat usean tunnin imetystauon jälkeen kuin kaksi muuttolaatikkoa (oikeasti) päätin imettää puistonpenkillä. Huomasin (ja Muna huomasi aivan erityisesti) hoitolaukkua turhaan pemmastettuani, että rintakumi oli jäänyt kotiin. Yritin hetken imettää ilman sitä, mutta se, mikä onnistuu hetkittäin kotona makuuasennossa, kaikessa rauhassa, ei todellakaan sujunut puistonpenkillä istuen. Voi sitä huutoa! Daaliat ja hajuherneet tuli iihkutettua pikavauhtia, ehdimme jo täyttää tuttipullonkin, mutta sitten vaunuissa tuli hiljaista, hiekkatien ratina tuuditti uneen pienen kukkaistytön.

Hitaasti/nopeasti

Eräs ystäväni sanoi joskus irkissä, että aika kuluu tosi hitaasti/nopeasti. Lausahduksesta tuli heti kerrassaan käyttökelpoinen oneliner, siinä on vissi ja syvällinen totuus takana. Koska eikö aika teekin juuri niin, näyttää noin äkkikatsomalta kelluvan paikallaan, mutta pinnan alla on vaikka kuinka nopeita virtauksia ja pyörteitä. Aika tuntuu sitäpaitsi jatkuvasti kuluvan nopeammin ja nopeammin. En osaa uskoa, että viime joulusta on yhdeksän-kymmenen kuukautta, vastahan juoksimme ystävän kanssa punaviinilasillisilla ja keikoilla, sen saman ystävän joka saa vauvansa muutaman viikon päästä. Ihan hiljattain suurin jännityksenaiheeni oli, jatkuuko työsuhteeni joulun yli, käytin monta sunnuntai-iltaa viime syksynä sen asian murehtimiseen. Toisaalta ajankulun huomaa selvästi siitä, että vasta kun tietylle aikakaudelle tulee tarpeeksi perspektiiviä, kykenee hahmottelemaan sille ominaisen yleistunnelman. Viime syksy oli työahdistuksesta huolimatta ihanaa aikaa. Tunsin aidosti hallitsevani elämääni, olin ottanut sen omiin käsiini. Harrastin paljon, kävin jopa ryhmäliikunnassa, elin miellyttävää kurinalaisuuden ja hauskanpidon sekamelskaa. Käytin hyvin istuvaa, vihreää tirolilaistakkia ja syysvaahteran väristä kaulahuivia (vaatteet ovat tärkeä osa kunkin ajanjakson yleistunnelman hahmottamista), kuuntelin paljon Lauran Saharaa (musiikki samoin) ja join oman mökin sitruunakissanminttuteetä (tuoksuista puhumattakaan).

Viime syksynä aloin myös tajuta, että se "joskus, kohtapuoleen" mitä perheenlisäykseen yrittämisen aloittamiseen tulee, olisi kohta käsillä. Tuota oivallusta edesauttoivat, kuinka ollakaan, yhtäkkiä raskaana olevat ystävät. Kun saman viikon sisällä sekä terapeuttini että kaksi vanhaa ystävää paljastivat raskautensa (yksi heistä ihan vain kävelemällä eteeni Karhupuistossa, en kehdannut ensin onnitella koska olen vähän paranoidi ihmisten raskausmahojen suhteen, tai olin, mietin aina, että jospa tuo on vain vähän pyöristynyt ja onnitellessani onnistun sohaisemaan ikävästi... minua luultiin kerran raskaanaolevaksi koska minulla oli korkeavyötäröinen, vähän liian pieni mekko ja olin kesän aikana lihonut ja sitten jouduin oikaisemaan luulijaa ja voi kuinka sitä hävetti. Inhoan saattaa ihmiset nolostuneeseen tilaan). Nuo havainnot saivat minut keskustelemaan asiasta L:n kanssa (muistan meidän keskustelleen noin vartin ennen joitain kotibileitä ja päätyneen siihen tulokseen, että vauva saa tulla jos on tullakseen. Nopea lopputulos ei kyllä niinkään kerro meidän hätäisyydestämme vaan siitä, että olimme puntaroineet asiaa niin pitkään, että lopullisen päätöksen teko oli viime kädessä helppoa ja tiesimme kumpikin mitä haluamme) ja juhlissa myhäilinkin sitten asiaa itsekseni. Ystäville en paria lukuunottamatta halunnut asiasta kertoa, muistan että paljastin aikeemme Lumikselle kirjamessuilla. Totesimme yksissä tuumin, että lapsi on vähän kuten tatuointi ja aloimme puhua Poikani Kevin -kirjasta. Sitten mielessäni alkoikin takoa "haluan vauvan nyt heti" luultavasti reaktiona työahdistukseen. Ja no, sitten sain sen mitä toivoin. Kummallista! Parin viime vuoden aikana kaikki toivomani asiat ovat tapahtuneet, työjutut, avioliitto, koti Kalliossa, siirtolamökki, lähentyminen tiettyihin ihmisiin, vauva. Ei ihme, että minua vähän väliä pelottaa kaikki ja odotan, milloin minulta otetaan jotain pois. Eihän näin hyvä onni voi jatkua! Samalla muistutan itselleni, ettei kohtaloa tai onnetarta ole olemassakaan ja että olen pitkälti omalla pontevuudellani päässyt tähän tilanteeseen. Ajatus on hirveän voimaannuttava, olen kuitenkin nuorempana vuosikaudet inhonnut itseäni, pitänyt vastuuttomuuttani ja saamattomuuttani jonkinlaisena luonnonvoimana, ongelmiani polttomerkkeinä joista ei vaan päästä eroon.

Tällä hetkellä aika kuluu hitaasti/nopeasti. Päivät toistuvat melko samanlaisina, etenkin kaksin vauvan kanssa. Ne hulahtavat käsistä, ensin on aamu ja sitten äkkiä kello on puoli yhdeksän illalla. Vauva on niin pienen pieni, aivan vastasyntynyt, ei osaa paljoa muuta kuin itkeä ja heilutella raajojaan. Jotenkin ihmetyttää, että tuosta se koko ajan kehittyy, oppii kääntymään vatsalleen ja alkaa siitä ponnistaa eteenpäin. Vuorokausirytmi on hakusessa, annan L:n nukkua patjalla olohuoneessa että hän jaksaisi käydä töissä, me Munukan kanssa valvomme ja hytkyttelemme ja lohtutisseilemme kun mahaa kipristää. Koliikki sijoittuu yöhön, kuinkas muutenkaan. Hetkittäin huomaan olevani niin väsynyt, että tiputtelen tavaroita ja kolhin itseäni (olen lyönyt varpaani sängynkulmaan kolmasti viikon aikana, en muista koskaan aikaisemmin tehneeni sitä). Samaan aikaan on ihanaa asettaa vauva imetystyynylle, katsella vuoroin keskittyneesti luputtavaa suuta ja ikkunasta avautuvaa alkusyksyistä Kalliota. Ja eniten hämmentää ajatus siitä, että jos aika edelleen kuluu yhtä nopeasti kuin tähän asti, kuluu vuosi ennen kuin huomaankaan. Vuoden päästä minulla ei ole käsissäni enää nelikiloista öhisijää (ellen saa pikapikaa uutta vauvaa, haluaisin kyllä useamman lapsen mutta ehkä en nyt sentään vuoden ikäerolla) vaan iso taapero, joka ottaa jo askelia ja tapailee puhetta ja vetää kirjoja kirjahyllystä ja nauraa kikattaa hampaat välkkyen.

Kaksi viikkoa kotona

Teksturissani (kyllä, teksturissa, minulla on nyt ihana pieni minimäkki, kirjaa pienempi tietokone joka ei edes hurise ja joka on tosi eko) on blogitekstin alku liittyen etuoikeutettuuteen ja itsetuntoon. En jaksa kuitenkaan jatkaa kirjoitusta, koska tämä elämä nyt on vielä aika palasista koostuvaa, joka hetki pitää olla valmis hyppäämään koneelta antamaan tissiä tai vaihtamaan vaippaa tai viihdyttämään. Mikä on erittäin jees, tätä sen odotinkin olevan. Harjoittelimme Munan kanssa kaksistaan oloa isän viettäessä varpajaisia. Touhu sujui melko mukavasti, vaikka yöunet jäivät taas melko mosaiikkisiksi. Osaan kyllä nykyään nukahtaa aika nopeasti, en enää hyppää jatkuvasti vauvansängyn ääressä tarkkailemassa, hengittääkö se vielä (teen tätä kyllä siltikin melko usein).

Muna on mitä vauvamaisin vauva: se pissaa ja kakkaa, öhisee, tuhisee ja kirahtelee, huutaa "lää" kun mahassa möyrii ja kun on tylsää. Päivisin se nukkuu pitkiäkin toveja eikä lainkaan häiriinny valosta tai melusta. Viimeviikkoinen sukulaisvierailu kaksine täystuhoikäisine taaperoineen ei Munaa hetkauttanut, se uinaili sitterissä eikä näyttänyt edes pistävänsinisiä sillmiään kellekään. (tähän väliin piti laulaa spontaani "possu sano nöh nöh nöh"-laulu ja heilutella Munan jalkoja, koska se alkoi pitkästyä paikallaan oloon). Muna rakastaa kaikkea liikettä, kitinä loppuu heti kun sitä hytkytetään tai keinutellaan. Autossa se nukahtaa välittömästi. Sen tukka kasvaa ja aaltoilee viehättävästi ja on edelleen hämmästyttävän tumma. Meillä on molemmilla lähisuvussa tummiakin ihmisiä, vaikka olemme itse vaaleita. Muna ei lainkaan muistuta minua vauvana, mikä on hauskaa, se, ettei vauva ole mikään minuuden jatke, on helpompi hahmottaa kun se ei ole kopio minusta.

Meillä syödään sekä tissiä että pulloa. Munan paino ei ollut neuvolassa noussut toivotulla tavalla, joten jokaisen imetyskerran jälkeen määrättiin lisäruokaa. Olen tämän asian kanssa aika ookoo, huomaan, että piirteestäni varautua vaikeuksiin on hyötyäkin: en nimittäin hetkeäkään kuvitellut, että imetys olisi helppoa ja silkkaa auvoa, olen iloinen siitä, että se ylipäätään onnistuu. Käytämme rintakumia, sitä ei kaikkein ortodoksisimpien imetysihmisten mukaan saisi käyttää kuin väliaikaisesti, mutta meillä se menee niin, että joko vauva ei saa otetta rinnasta=imetys ei onnistu, tai sitten se tehdään kumin avulla. Itselleni on aivan selvää, kumpi noista vaihtoehdoista on parempi. Kun vauvan suu kasvaa, toivon, että rintakumista päästäisiin vähitellen eroon. Itse imetys on mukavaa ja keskittyneesti lupsuttavaa vauvaa on hauskaa katsella. Pelkäsin, että imetys tuntuisi jotenkin semiseksuaaliselta (ovathan nännit erogeenista aluetta), mutta on kuin jokin seksuaalinappi olisi rintojen kohdalla kääntynyt off-asentoon samaan aikaan kun maito nousi. Hyvä juttu, tosin toivon, että nappi naksahtaa sitten imetyksen loputtua takaisin normitilaansa, en halua mieltää rintojani pelkiksi maidontuotantokoneiksi.

Vaunuasiat ovat edelleen vähän kesken. Firma, josta tilasimme vaunut (ne piti hankkia uutena, koska meillä on niin pieni hissi) feidasi tosi ikävällä tavalla, maanantaina pitää varautua mahdolliseen kädenvääntöön etumaksun palauttamisesta. Eilen sain kiinni lafkan toimitusjohtajan, joka oli niin lärvit, ettei puhelusta tahtonut tulla mitään. Ikävä juttu, säälittää se mieskin, humalatilan syvyys viittasi selkeään alkoholismiin.

En kyllä vieläkään osaa määritellä omaa äitiyttäni. Moni tuttavaäiti vannoo vaistovanhemmuuden nimeen ja se kuulostaa minustakin aika viehättävältä, mutta valitettavasti eksyin tietoa hakiessani varsin fasistiseen blogiin, jossa tuomittiin suunnilleen kaikki paitsi 24/7 vauvassakiinniolo. Vaistoissa on vähän sekin, että en oikeasti osaa luottaa omiini, vaikka kaikki neuvolaa myöten ovat sanoneet, että omaa lastaan oppii lukemaan, en vielä osaa sanoa, aiheutuuko itku nälästä vai kivusta vai kakkavaipasta. Lapsentahtisuutta tulee ruokinnassa noudatettua osittain, mutta jos Muna ei kolmen-neljän tunnin jälkeen pyydä ruokaa, alan antaa sitä kuitenkin. Patterikäyttöinen, pyllyä täristävä babysitteri on meillä aivan ehdoton väline, se rauhoittaa vatsakipuisen vauvan heti. Kantoliinaa stressaan toistaiseksi vaikka rengasliinan olemmekin hankkineet: jotenkin tuntuu niin hämmentävältä että vauva muka pysyisi huivin näköisessä pussissa. Olenkin antanut meille aikaa totuttautua kaikkeen uuteen, käyttelemme kertakäyttövaippanäytteitä (tietysti, olisi typerää heittää ilmaista kamaa roskiin) ja paperisia hoitoalustoja (karmea keksintö kyllä tuo jälkimmäinen, yritän aina pyyhkiä niillä käytön lopuksi pöydät että ne palvelisivat mahdollisimman kokonaisvaltaisesti ennen roskiin päätymistään) joita saatiin vaippafirman pakkauksessa synnytyslaitokselta.

Alan itse olla aika hyvässä kunnossa, vaikka alhainen hemoglobiini piinaa. Himoni syödä hiekkaa, sulaa asvalttia ja koksia on todella kova, pari päivää sitten pureskelin hiilitabletin kokeillakseni, auttaisiko se himoon. Hemmetin hiilari oli makeutettu aspartaamilla, se pilasi koko kokemuksen. Luin huvituksekseni netistä, että Jenkeissä myydään puhdistettua maaperää ihmisille, jotka haluavat syödä hiekkaa. Tiedän, että tähän himoon auttaisi kunnon rautakuuri, mutta koska ummetus olisi tässä post-episiotomiatilassa todella tuskallinen kokemus, jätän rautamehun väliin ja yritän syödä joka välissä vehnänleseitä, jotka sekä edistävät ruoansulatusta että sisältävät rautaisannoksen rautaa. Valurautapannulla paistettu verinen pihvi kuulostaa ajatuksena todella houkuttelevalta (lihansyöjäaikoina rakastin eniten lähes raakaa pihviä) ja samalla täysin mahdottomalta, olisi jotenkin supersairasta alkaa syödä tehotuotettua lihaa synnytettyään tänne lisää elämää. Ja onneksi linsseissäkin on sitä rautaa.

Kuoriutumiskertomus

Synnytys alkoi oikeastaan jo toissa lauantaina, keskellä yötä, lapsiveden menolla. Olimme mökillä (no tietysti, tällaiset jutut alkavat aina jossain oudossa paikassa) ja luonto kutsui, kuten se tapasi loppuraskaudesta tehdä. Ihmettelin kun puskapissan jälkeenkin pissatti, jotenkin holtittomasti. Sitten huomasin, että neste oli rose-viinin väristä ja huuhteluaineen tuoksuista ja tajusin heti, mitä on tapahtunut. Soitimme taksin kotiin (kello oli siinä neljän huitteilla yöllä), sain kuulla että Kätilöopistolla on sulku. Koska supistuksia ei tuntunut (kuten ei koko raskaudessa ennen synnytyspäivää), minut passitettiin kotiin. Sunnuntai meni lepäillessä ja tunnustellessa, kertaalleen lähdimme jo Kättärille (josta sulku oli luojankiitos loppunut) sairaalakassin kanssa, mutta synnytystä ei haluttu käynnistää ennen kuin maanantaina, kahdeksan aikaan aamulla. Katselin kotona videoita ja pesin pyykkiä, uni oli katkonaista. Supistukset alkoivat aamuyöllä eikä käynnistystä tarvinnut aloittaa. Olin pelännyt oksitosiinitippaa, se tekee kuulemma supistuksista saman tien todella vahvoja.

Aloin siis supistella varsinaisesti vasta sairaalassa. Minut todettiin valmiiksi ja meidät passitettiin synnytyssaliin. Kello taisi olla siinä puoli yksitoista aamulla. Kipu yltyi nopeasti, suihku ei paljoa auttanut, ilokaasusta oli iloa hetkiksi. Jossain vaiheessa aloin puhua kätilölle epiduraalista ja se järjestyikin varsin pian. Epiduraalin laitto ei ollut mitenkään kauhea kokemus, oikeastaan päinvastoin: piti käpertyä käppyrään, ”selkä kuin vihaisella kissalla”, sitten puudutettiin selän ihoa ja sitten lääkäri laittoi neulan tai minkä ikinä, kanyylin, kiinni. Juuri tilanteen ollessa intensiivisimmillään (kätilö tuki ruumiillaan jalkojani, L puristi kädestä, minä puristin ilokaasumaskia ja lääkäri runnoi selkääni,) alkoi radiosta soida Lauran Ei oo helppoa kellään. Siinä tilanteessa itkin ja nauroin samaan aikaan, mietin, kuinka hauskan jutun tästä saa kerrottavaksi. Epiduraali auttoi nopeasti, parissa minuutissa. Verenpaine laski, jalkoja alkoi palella, kipu loppui tyystin ja vaivuin levolliseen euforiaan. Napostelin karkkeja ja luin kirjaa, kikattelin Norsuradiolle. Epiduraalin aikana vauvan päähän kiinnitettiin sydänäänianturi ja halusinkin sitten radion pois päältä kuullakseni sydänäänet. Rintaa ja käsivarsia kutitti hiukkasen.

Euforiaa kesti pari tuntia, sitten kivut pikku hiljaa palasivat. Imppasin ilokaasua siekailematta kuutta-seitsemää imaisua per supistus, se leikkasi kipua hiukkasen mutta lähinnä hilpeytti. Supistukset tuntuivat eri paikassa paljon alempana ja kätilö sanoi, että jos olisin ensisynnyttäjä, hän pistäisi minut ponnistamaan eikä antaisi enää lisää puudutusta. Ensisynnyttäjänä sain kuitenkin vielä toisen epiduraalipaukun, mutta se ei auttanut enää samalla lailla. Minun käskettiin alkaa ponnistaa, mutta tiesin jo siinä vaiheessa että tämä on tällaista treeniponnistelua, vauva ei tuntunut olevan ihan hollilla. Seisoin ja heiluttelin lantiotani, en ollut erityisen kipeä, kunhan vain päkistelin aina väliin vähän muodon vuoksi. Vähitellen ponnistuksen tarve kasvoi ja tässä vaiheessa meninkin takaisin synnytyssänkyyn puoli-istuvaan asentoon. Haaveeni jakkaralla synnyttämisestä jotenkin unohtui, piuhoja oli niin paljon, että epäilin niiden irtoavan jos liikkuisin. Kun aloin tosissani ponnistaa, kätilö vaihtui toiseksi. En muista miltä synnytyksen hoitanut kätilö näytti tai kuulosti, aloin olla jo sen verran syvällä hommassa. L suihkutteli naamaani suihkupullolla aina väliin, se tuntui hyvältä. Auttavan käden kuitenkin torjuin huitomalla, tarvitsin molempia käsiäni pitämään jalkojani koukussa. Minua kannustettiin aina ponnistustarpeen tullessa tsemppauksin, mikä oli sinällään kivaa mutta alkoi jossain vaiheessa epämääräisesti ärsyttää, koska tunsin, että nyt vauva ei liiku eteenpäin vaan nuo tuolla tsemppaavat vain viran vuoksi. Aloin myös naurettavasti pelätä, että päästäni katkeaa verisuoni ponnistaessa (no, päästä ei katkennut mutta silmästä katkesi, minulla on edelleen osittain punainen silmänvalkuainen, ei tosin likimainkaan niin härski kuin toissa viikolla). Ponnistukset alkoivat sattua aika sietämättömästi ja tässä vaiheessa aloin kirkua (aiempi ääntely oli ollut sellaista saatanan saatana –tyyppistä vaimeaa sähähtelyä aina supistaessa) tavalla, josta itsekin vähän yllätyin. Kivusta ja kaikesta huolimatta jonkinlainen tarkkaileva yliminä säilyi koko synnytyksen ajan ja huomasin, että kirkuminen oli osittain tapani viestiä kätilölle, että nyt tarvitsen jotain apua, en saa vauvaa ulos ilman avitusta. Minulle annettiin oksitosiinia suoneen, koska supistukseni eivät missään vaiheessa ehtineet kauhean voimakkaiksi ja loppumetreillä paikalle saapui lääkäri, joka teki episotomian ja otti vauvan ulos imukupilla. Tässä vaiheessa minua puudutettiin, joten episotomia ei sattunut, kuten ei myöskään imukupin laitto (olen kuullut kauhujuttuja kivusta, joka syntyy, kun imukuppi työntää vauvaa takaisin synnytyskanavassa). Vauva oli hetkessä ulkona (tosin en heti uskonut sitä, ajattelin sekavasti että kätilö tsemppaus-narraa minua sanomalla että pää on jo syntynyt) ja sitä mukaa myös istukka. Vauva oli ison ja myrtsin näköinen, tukka brylkreemillä voidellun näköinen rockabilly-tukka, kesken kaiken minua nauratti huomata synnyttäneensä keski-ikäisen rokkarimiehen näköisen olennon. Istukkaa esiteltiin ihaillen taustalla, se näytti ihan isolta kuumavesipullolta tai ehkä banjolta. En osannut oikeastaan olla iloinen tai innoissani vauvasta, olin lopen uupunut ja hain paikalla olevien katseita, pelkäsin näet, että vauvalla on jokin hätänä. Tajusin vasta jälkeenpäin, että synnytyssalissa oli mukana myös opiskelija, juuri se, jonka katseesta en saanut mitään hyvinmenee-vastausta tietenkään siksi, että opiskelija oli varmaan itsekin hiukan kauhistunut livesynnytyksen näkemisestä. Sain vauvan hetkeksi rinnalleni ja sitten kuulemma aloin vuotaa verta niin, että joku punnitukseen tarkoitettu muovipussi, jossa istukat ja muut punnittiin, tipahti lattialle ja kaikkien päälle roiskui verta (tätä en valitettavasti nähnyt itse, koska olin aika tiltissä ja unelias, mutta kuvittelen sen näyttäneen suunnilleen samalta kuin Hohto-elokuvan hissikohtauksen). Vauva jäi isänsä kylvetettäväksi ja minut vietiin pikimmiten leikkaussaliin, jossa minulle annettiin plasmaa ja väliliha kursittiin kokoon. Minut nukutettiin, mikä oli aivan ihanaa pitkän valvomisen jälkeen, olin kuin tyytyväinen ja rento kissa auringonläikässä, nautiskelin parin tunnin unesta. Heräsin siihen, että minulta etsittiin kanyylin paikkaa (suoneni olivat verenhukan seurauksena imahtaneet syvälle ihon alle), rei’istä päätellen ties kuinka monennesta kohtaa. Lopulta sopiva paikka löytyi vasemmasta kyynärvarresta, siinä on mustelma vieläkin. Vauva syntyi siinä puoli yhdeksän aikaan illalla, eli synnytys kesti suunnilleen yksitoista tuntia. Pidän aikaa ihan kohtuullisena etenkin kun kivuttomia tunteja mahtui väliin.

Heräämisen jälkeen minut kärrättiin sängyssä perhehuoneeseen (oli aika eksoottista tulla työnnellyksi sängyssä ympäriinsä) jossa isä ja vauva odottivat. Oli ihanaa saada perhehuone, etenkin kun olin kursimisen ja verenvuodon jäljiltä aika rikki. Ihailimme yhdessä ruttuotsaista, kissamaisesti kirahtelevaa vauvaa ja hormonieuforian vallassa kirjoitin yöllä vielä päiväkirjaakin. Vauvalla oli valkoiset vaatteet ja pipo päässä ja se näytti hyvin valmiilta sormenpäitään myöten.

Koiraemon elämää

Vietän tällä hetkellä pääosan aikaani jommalla kummalla kyljelläni, vauva kiinni tississä. Imetys on alkanut sujua varsin mukavasti, tosin ei vieläkään ilman rintakumia. Vauva heiluttaa nälissään turhautuneena päätään kuin vihainen pieni kana ja tuhisee. Jos ruoka ei saavu suuhun, se aloittaa "lää lää"-huudon, joka kuulostaa hyvin hellyyttävältä. Eilen, vaihtaessani vaippoja pikku Muna ehti vähän suivaantua koko vaihtoprosessiin navanputsauksineen ja pyllynpesuineen ja huusi kieli rullalla. Vaippailun loppupuolella havaitsin yöpaitani etumuksessa kaksi isoa maitoläiskää. Olin alkanut valua maitoa ihan huomaamattani, vauvan itku laukaisi herumisen. On todella hämmentävää olla näin eläin, että joku kehonosa reagoi ärsykkeeseen ilman, että pää varsinaisesti huomaa asiaa. Myös uni on kevyttä, valmista reagoimaan vauvan ääntelyyn.

Olen edelleen vähän toipilas, hemoglobiini on alhaalla ja istuminen alkaa melko pian sattua. Kuten usein, ensimmäinen viikko meni synnytyksen jälkeisessä huurussa omia vaivoja huomaamatta, nyt olen hetkittäin vähän raihnainen, hartia kipeytyy imetyksestä herkästi eivätkä kaikki ruumiintoiminnot suju ilman vaivannäköä. Univelka alkaa hellittää, saamme jo nukuttua pidempiäkin rupeamia, etenkin kun väsyneenä sitä tosiaan nukahtaa syötön jälkeen ihan helposti uudestaan.

Muna on kyllä aivan tolkuttoman ihana otus, pieni maamuna kipristelevine jalkoineen ja hassuine äänineen. Sillä on vähän James Stewart-henkinen kampaus ja äärettömän kauniit huulet. Olen turhamaisella tavalla iloinen siitä, että Munukka on saanut kauniin suun, olen aina pitänyt suuta hyvin tärkeänä osana kasvojen viehätystä. Sillä on myös selvästi isänsä sormet ja varpaat, ne ovat vastasyntyneelle varsin pitkät.

Eilen olimme ensimmäistä kertaa ulkona vaunujen kanssa. Muna nukkui koko lenkin ajan, me vanhemmat kuuntelimme vähän aikaa Vallilan Tangoa ja kävimme ihastelemassa jättiläismäisiä jalohortensioita takapihan puistossa.

Kuoriutuminen

Lyhyesti: meillä on tyttö! Se on tällä hetkellä ihan pulunpoikasen näköinen ja makailee isänsä sylissä. Synnytys oli nopeanpuoleinen ja sisälsi yllättävää verenvuodatusta, mutta missään vaiheessa ei pelottanut. Sairaalassa olimme viisi yötä infektioepäilyn takia, onneksi se paljastui pelkäksi epäilyksi.

On hämmentävää ja ihanaa olla äiti. Pää on täynnä hassuja kliseitä, taidan olla kouluesimerkki esikoisen äidistä, samaan aikaan onnellinen, itkeskelevä ja unentarpeen lähes kadottanut. Maitokin on alkanut nousta, ehdin olla jo vähän huolissani omasta meijeritaloudestani.

Tällä hetkellä arkeen asettuminen on liian hyppelehtivää ja katkonaista minkään kokonaisvaltaisen synnytyskertomuksen kirjoittamiseksi. Olen sen kuitenkin jo aloittanut, ja julkaisen sitä ehkä pätkissä.

Vauvalla on tukkakin, vaalean ruskehtava ja ihan oikean tukan näköinen. Ja maailman sievin suu. Ja hassuja kujertavia ääniä, hetkittäin se kuulostaa aivan kissalta, tai sitten tosiaan pululta.

Muisto Pariisista

Katselin tuossa taannoin mökillä vhs-nauhalta Amelien. Vhs- ja televisioaikoina sitä tuli nauhoiteltua kaikkea, meillä on tallessa videoita varmaan 90-luvun alusta asti, esimerkiksi eräs nauha, jolla on sekä Lumikuningatar (jota jumaloin esiteininä sen taikamaailman takia) ja Kalliolle kukkulalle –niminen televisioelokuva, joka kertoo taistolaisten kesälukioleiristä elokuisessa saaressa. Tuota jälkimmäistä katselin yläasteella, kun aloin kiinnostua sekä leveälahkeisista housuista että politiikasta, leffassahan pannaan stallareita halvalla, mutta ehdin silti ihastua nostattaviin yhteisrallatuksiin ja siihen parinvaihtosutinaan, jota seitsentoistakesäiset harrastavat päästessään pois syntykodista. Yksi video-ikisuosikkini on Niskavuori, 80-luvun alun filmatisointi jossa Satu Silvo on hehkeä opettajatar ja Esko Salminen nuori ja seksikäs Niskavuoren Aarne. Kuvausajankohdan takia leffassa näytetään tositoimiakin aika estottomasti ja pääparin kemia on sähköistä. Ja aviottomia lapsia syntyy, ei-toivotut tai ainakin ei-sallitut raskaudet vaivaavat kaikkia yhteiskuntaluokasta riippumatta. Martta uhkailee pehtoorille lasta odottaessaan abortilla (varmasti 20-luvun maaseudullakin oli näitä enkelintekijöitä, taitaa olla yksi maailman vanhimmista ammateista), mutta vanhaemäntä kieltää Marttaa uhmaamasta ”Jumalan ja ihmisten lakia”. Lopulta Martta saadaan naitetuksi tohtorille, joka ilmeisesti mukisematta korjaa vieraan miehen jäljet, tuleehan Martan mukana tukku rahaa. Niskavuorien melodraama ja kerta toisensa jälkeen toistuva kielletyn rakkauden teema viehättävät minua, erityisesti Loviisa Niskavuori on äärettömän kiehtova hahmo. Matriarkka ja aikamoinen despoottikin, mutta pohjimmiltaan lämmin ja huumorintajuinen. Loviisa on joutunut pettymään rakkaudessa kuten monet muutkin Niskavuoren naiset, joutunut kantamaan talon asiat harteillaan kun mies on vonkunut toisen naisen perään.

Oikeastaan minun piti kirjoittaa Ameliesta ja sen herättämästä muistosta. Olen nähnyt Amelien useita kertoja, se on monella tapaa aivan hurmaava elokuva. Rakastan sen punasävyistä, epärealistisen koristeellista ja kliseistä Pariisi-maailmaa, alkusyksyn lämmintä valoa ja kierteleviä portaikkoja. Missään ei näy rumia taloja eikä liikenneruuhkia vaan kaikki on haitarimusiikin säestämää Montmartrea. Amelien koti on lumoava, sisustaisin sellaisen tummanpunaisen pesän itselleni jos asuisin yksin (Amelie asuu aika hulppeasti ollakseen parikymppinen tarjoilija). Puhumattakaan nyt Ameliesta itsestään, kaakaonappisilmistä, veikeästä hymystä ja liikuttavista tikkusääristä läskipohjakenkien yläpuolella. Amelie on söpöisyydessään myös hyvin raivostuttava hahmo, varsinainen veikistelijä. Olen aina inhonnut intuitiivisesti Audrey Hepburnin teennäistä päänkääntelyä ja Aurey Tautoulla on paljon samoja maneereita. Myös Amelien tapa puuttua lähimmäistensä elämään on melko häiriintynyttä, mustasukkaisen asiakkaan parittamisesta luulosairaalle tupakkatiskin myyjälle ei seuraa kuin lisää mustasukkaisuutta, vittumaisen hedelmäkauppiaan kotiin livahtaminen alkaa mennä jo rikollisen puolelle (vaikka onkin hauskaa, etenkin ne liian pienet reinotohvelit, minulle on nimittäin tehty sama asia, joku on käynyt vaihtamassa kaikki kenkäni numeroa pienemmiksi ja saatan käyttää enää säädettäviä ecco-sandaaleita, heh heh). Pidän Ameliessa melkeinpä eniten niistä muutaman sekunnin pätkistä, joissa näytetään, mistä kukin henkilöistä pitää. Lentoemäntä pitää kissankupin kalahduksesta laattalattialla ja lentoemännän kissa pitää lasten iltasatujen kuuntelemisesta. Ja joku, en muista kuka, pitää ihan samasta jutusta kuin minäkin, käden työntämisestä kuivattujen papujen sekaan (haluaisin aina tehdä sitä Punnitse ja Säästässä, mutta en tietenkään kehtaa). Paitsi että vielä enemmän pidän oasis-sienen puristelusta.

Elokuvan alussa Amelie löytää sattumalta asuntonsa kylpyhuoneen seinässä olevasta aukosta 50-luvun peltirasian täynnä Tour de France –aiheista fanikrääsää. Rasia kuuluu asunnossa asunelle keski-ikäiselle, surullisen oloiselle miehelle (joka pitää broilerin murtamisesta käsin, homma josta minäkin pitäisin, ellen pitäisi broilerien kasvatusta harvinaisen julmana ja sadistisena. Itse broileri oli ihan jumalattoman hyvää, silloin kun sitä vielä söi). Amelie juonittelee rasian takaisin omistajalleen ja seurailee sivummalta liikuttunutta reaktiota (elokuvan lopussa nähdään, kuinka mies tapaa ensimmäistä kertaa lapsenlapsensa sovittuaan riitansa tyttärensä kanssa, eli rasian löytämisellä on kauaskantoiset seuraukset) ja saa tästä tapahtumasta kimmokkeen alkaa auttaa ihmisiä heidän sitä tietämättään.

Amelien taika-Pariisissa maasta löytyy valokuva-albumeita ja litteitä leipäkiviä, mutta löytyipä ihan oikeastakin Pariisista kerran varsinainen aarre. Olin viidentoista, äidin kanssa syksyisellä kaupunkilomalla, ensimmäistä ja ainoaa kertaa Pariisissa. Asuimme keskustan tuntumassa, sivukujan pienessä, rauhallisessa ja keskitasoisessa hotellissa, jossa aamiaiseksi tarjoiltiin croissantteja, maitokahvia ja erilaisia marmeladeja. Vietimme aina koko päivän kaupungilla ja lepäsimme illalla, joskus tunnelman kiristyessä äiti otti pari lasillista ja minä tyynnyin hipelöimällä raskaita, afrikkalaisia kivihelmiä, jotka löysimme ensimmäisenä päivänä suurelta kirpputorilta. Olin tuolloin varsin shoppailukeskeinen, etenkin kun oltiin tultu tylsästä pikkukaupungista metropoliin, jossa kukaan ei tuijottanut punaista 50-luvun takkia ja kirjottua hametta. Sain Pariisista hippikirjaillun lammasturkin, jota en oikeastaan koskaan ehtinyt käyttää, koska se oli valtavan paksu ja kuuma ja jo valmiiksi hiukan liian pieni (olin 15-vuotiaana laihimmillani, ehkä vuoden ajan tilassa, jota voisi kuvailla hoikanpuoleiseksi) ja sitten myöhemmin yhä selkeämmin turkis, käytettynäkin tehty kuolleesta eläimestä. Turkki myytiin johonkin käytettyjen vaatteiden liikkeeseen Suomessa.

Se aarre? No, eräänä aamuna olimme lähdössä ryhmäbussilla Versaillesiin, kun huomasin keskellä autotietä valkoisen, narulla kurotun kangaspussin ja osittain levinneen sisällön asvaltilla. En ehtinyt perehtyä pussiin sen paremmin, mutta se pyöri mielessäni koko päivän. Illalla, tullessamme takaisin hotelliin, oli pussi edelleen autotiellä, osa sisällöstä autonpyörien murskaamana. Otin pussin ja vein sen hotellihuoneeseen. Pussin sisältä paljastui hämmästyttävä kokoelma erilaisia simpukoita: putkimaisia, pitkänomaisia, helmiäissimpukoita, klassisia shell-simpukoita, täplikkäitä, valkoisia, violetteja ja piikikkäitä simpukoita. Pussin pohjalta löytyi vielä pienenpieni, soikea peltirasia, jonka kannessa luki ”Punaises” ja jonka sisus oli täynnä sentin mittaisia miniatyyrisimpukoita. Peltirasiassa oli nimestä päätellen ollut nastoja tai sitten levysoittimen neuloja, se on nastarasiaksikin harvinaisen pieni. Rasia on vanha, varmaan 20-luvulta ja sisäpuolelta aivan ruosteessa. Olin teini-ikäisenä aivan erityisen ihastunut kaikkiin luonnonesineisiin: simpukoihin, pyöreisiin kiviin ja eksoottisiin käpyihin ja siemenkotiin, niitä tuli haalittua joka ikiseltä ulkomaanmatkalta (minulla on niitä vieläkin melko paljon, etenkin simpukoita). Oli hauskaa löytää kaupunkilomalta noin eksoottinen simpukka-aarre. En lainkaan osaa sanoa, miten simpukkapussi oli joutunut keskelle syrjäkatua. Ehkä se oli pudonnut joltain lapselta, aamulla oli tullut kiire kouluun, äiti oli reuhtonut käsivarresta autoon, myöhässä ja vihaisena? Ehkä äiti oli ollut niin vihainen, että oli jopa paiskannut lapsen simpukkakokoelman kadulle? Toisaalta, katu oli hotellikatu eikä pussia oltu korjattu illan tullen pois, mikä olisi varmaan tapahtunut, jos lapsi olisi tullut koulusta takaisin kotiin. Valitettavasti pussissa ei ollut sen erikoisempia tuntomerkkejä, tietysti nyt nettiaikana voisin ottaa valokuvan Punaises-rasiasta ja laittaa sen nettiin ja kysellä omistajaa. Pussin simpukoita olen ripotellut ympäriinsä, niitä on kukkaruukkujen juurella ja vuosien varrella joitakuita on siirtynyt osaksi erilaisia askartelu-installaatioita. En tarkalleen enää muista, mitkä simpukoistani ovat siitä pariisilaisesta pussista, kaikkein konkreettisin muisto tuosta löydöstä on pikkuinen Punaises-rasia, jota pitelen nytkin kädessäni.

Voi pahoin –lehti, kymmenen senttiä

Tähän alkuun: alla oleva kirjoitus on aloitettu jo viime viikolla, mutta koska ilmat ovat olleet hyvät, olen pyrkinyt minimoimaan koneella olon ja sitä mukaa bloginkin kirjoittelun. Kutka tehdä ja nähdä ja elää on edelleen vahva, olen pikemminkin semistressaantunut lomalla kuin rela möllöttäjä, mutta tänään on pilvistä ja ajattelin ehkä viettää kotipäivää ja siivota.

Eilisen kirpparipiipahduksen saldona tuli matkalukemiseksi hankittu Voi hyvin –lehti parin vuoden takaa. En ole vieläkään tottunut kanniskelemaan kirjaa laukussa, kun työmatka oli kävelymatka ja ratikkareissut satunnaisia. Nyt mökillä rampatessa metroa tulee käytettyä ahkerasti, ja muutenkin julkisia, alan nimittäin olla jo siinä määrin mahakas, että pidemmillä kävelyreissuilla häpyluutani (tai mikä siellä nyt onkaan, joku kova) alkaa vasaroida oikein kunnolla. Toisaalta näin ei kyllä tapahdu aina, esimerkiksi Tallinnassa kävelimme paljon kuumasta päivästä huolimatta. Tallinna on kyllä niin ihana ja kummallinen, että valepissahädänkin kykenee ajoittain sivuuttamaan.

Lehti maksoi kymmenen senttiä, juuri sopivasti hiukan rasittavalle enkelienergia-julkaisulle. Olen hassusti ujunut näihin kasvissyönti- ja ekokuvioihin juuri hörhöjuttujen kautta vaikka olin jo varhaisteininä vakaasti skeptikko (kaksi parasta ystävääni uskoivat vakaasti kaikkeen yliluonnolliseen, toinen ufoihin ja parapsykologiaan, toinen siihen, että Jeesus-taulu tuijotti häntä iltaisin sekä myös kykyynsä ennustaa tulevia asioita ja minä toimin näille kahdelle tuulentupalaiselle jonkinlaisena vastakappaleena). 90-luvun alussa tietoa kasvissyönnistä ja luonnonkosmetiikasta sai juuri vaihtoehtohoitojuttujen kautta. Raamattuni oli pitkään Marikka Burtonin Luonnonkaunis nainen, tai siis lähinnä ne kasveillahoitamisjutut ja mehupaastot. Keräsin mesiangervoa ja tein piharatamosta naamioita, lentomatkalla Lontooseen tein naamaa rentouttavia jumppaliikkeitä ja join paljon vettä. Ihan hyviä harrasteita teinille, vaikka jatkuva, piinallinen itsetarkkailu ja metelin pitäminen kaikesta suuhunpantavasta toimivat hyvänä polttoaineena syömishäiriöille ja tuntuivat jo silloin jotenkin oudon käpertyneiltä. En saanut ruvettua kasvissyöjäksi terveyssyistä, vasta tehotuotannosta ahdistuminen ajoi minut siihen lukiossa.

Voi hyvin –lehdessä on yleislinjana sellainen naistenlehden syväluotaava henkilökuva –tyyppinen sävy, jossa keski-ikäiset naiset paljastavat eläneensä ennen aivan väärin (tehden liikaa töitä ja syöden valkoisia vehnäjauhoja) ja löytäneensä nyttemmin valon tantraseksin, speltin ja Hildegard von Bingeniläisen kautta. Olemme joskus Lumiksen kanssa ideoineet tummasävyistä ja ylen kliinisesti taitettua, Voi Pahoin –nimistä parodiaa, jossa entinen batiikkivärjääjä, nykyinen pörssimeklari kertoo, kuinka ”ennen vaadin itseltäni aivan liian vähän, hemmottelin itseäni ja tuhlasin aikaa metsässä vetelehtimiseen, nyt olen oivaltanut, mikä elämässä on tärkeää, nimittäin maine, kunnia ja vitun iso palkkapussi”. Symppaan tietenkin kaikkea downsiftingiä ja itsen kuuntelua ja terveellistä ravintoa, Voi Hyvinissä hämää eniten sellainen hämärä tonttuhengellisyys ja se itsekeskeisyys, jota tiukka elävällä ravinnolla eläminen ja suunnilleen kaikesta tavallisesta kieltäytyminen vaatii.

Lehdessä oltiin haastateltu jotakuta suolistospesialistia, joka kertoi kyttäävänsä ruokakaupassa ihmisten ostoskoreja ja haluavansa hiukan ”kopauttaa” niitä, jotka ostavat maustettuja jugurtteja, vaaleaa leipää ja muuta yhtä demonista. Suolistonaisella oli paljon pointseja: suoliston hyvinvointi heijastuu koko kehoon ja sitä kautta mieleen ja se, mitä sinne päivittäin tunkee muhimaan, on erittäin merkityksellistä. Minua kuitenkin ärsytti tuo hinku ojentaa väärin eläviä ihmisiä. Eihän kaikille tule suolisto-oireita rasvattomasta, osin keinomakeutetusta vaniljajogurtista (esimerkiksi minulle ei tule, päin vastoin, rakastan k.o. jugurttia, siinä on vain 45 kaloria per sata grammaa ja silti se on törkeän hyvää) ja vaikka tulisikin, he eivät ehkä siitä huolimatta ole valmiit uskomaan naista, joka tulee kesken arkiostosten urputtamaan vääristä elintavoista. Ja vaikka uskoisivatkin, kuinka moni ottaisi pyytämättä saadun neuvon kiitollisena vastaan sen sijaan, että kokisi automaattisesti vastustushalua? En minä ainakaan. Olen nimittäin itse melko ärtymisherkkä sormi pydessä annetuille neuvoille, joita etenkin tässä raskausaikana on sadellut (kuten, että raskaana ollessa EI SAA UIDA, koska ”lapsivesi menee ja homma on sitten sillä selvä”) . Vesijuostessa olen jo pariinkin kertaan saanut tuntemattomalta vastaanjuoksijalta kommenttia vesijuoksuvyöstäni, joka killuu nykyhabitukseni takia tuolla niskan tienovilla. Olen ystävällisesti ja kärsivällisesti kertonut kommentoijille, että raskauden takia en saa vyötä alemmaksi, vaan se on pakko sitoa heti rintojen alle. Samalla olen tuntenut melkeinpä huonoa omatuntoa siitä, että ikäänkuin nolaan neuvojan tarjoamalla loogisen selityksen, olettaisin nimittäin, että neuvojaa tyydyttäisi parhaiten vuolas kiittely ja pahoittelu yhdistettynä nopeaan vyönasennon korjaamiseen. Nyt alan kuitenkin olla siinä määrin kypsä hyväätarkoittaviin vinkkauksiin, että aion ehkä opetella hepreankielisen sanan, joka tarkoittaa ”pyytämättä neuvojaa” ja vastata seuraavalle kryptisesti tuolla sanalla. Itseni tuntien en kuitenkaan oikeasti tule ikinä kehtaamaan tuollaista, mutta voihan sitä visoida.

Pyytämättä neuvomisessa minua häiritsee ehkä eniten se, että olen itsekin pohjimmiltani aivan tolkuttoman himokas antamaan ihmisille elämänneuvoja. Oma neuvomisentarpeeni ei vain manifestoidu ruokavalion kyttäämisenä tai muuna pohjimmiltaan melko harmittomana ja helposti naurulla kuitattavana, vaan haluaisin laukoa sellaisia juttuja kuin ”jätä se ihminen, tuo ei tee sinulle hyvää” tai ”mene jo sinne terapiaan”. Tiedostan, että mikäli lähtisin neuvomaan ihmisiä heidän isoissa elämänvalinnoissaan, puuttuisin todella perustavanlaatuisella tavalla paitsi heidän elämäänsä, myös perustemperamenttiinsa. Osoittaisin näin, etten hyväksy heitä sellaisenaan vaan odotan heidän toimivan itseni tavoin. Siksi olen kitkenyt itsestäni halun kommentoida monia asioita, tiedän nimittäin omakohtaisesti, kuinka pahalta tuntuu, kun isoja ratkaisuja tai ajautumisia arvostellaan. Ja että ne ovat usein melko hyödyttömiä, ne neuvot. Ihmisten on annettava elää tavalla, joka on omasta näkökulmasta väärä. Onhan tästä poikkeuksia, parisuhdeväkivalta esimerkiksi, silloin on jonkinlainen velvollisuus yrittää auttaa uhria.

Odotan tässä spanakopitan (valkoisia venhäjauhoja!) valmistumista. Sulatimme pakastimen ja koska filotaikina ei mahtunut minnekään, päätimme käyttää sen. Pakastin kiiltelee tyhjänä ja odottavana, kohta sitä alkavat täyttää vadelmat ja herukat. Yllätysrehottava siperiankarhunvatukkakin tuottaa jo marjaa, mutta luulen, että pistelemme ne suorilta. Omenia tulee valtavasti, luumujakin mukavasti. Dodolta saamani yksittäinen härkäpapu puskee jo palkoa, sen elinvoima on hämmentävä. Kurpitsat ilmeisesti säikähtivät kesäkuun halloja, ne kasvavat hyvin säästeliäästi ja jotenkin ylen nöyrinä. Yksi orastava kesäkurpitsa on sentään havaittu, mutta sen ainokaisuuden takia emme taida raskia korjata sitä sormenpituisena, vaikka alun alkaen suunnittelimme syövämme zuccinit tänä kesänä toscanalaisittain, pikkuisina ja maukkaina.

Lomalainen

Olen nyt ollut äitiyslomalla viikon. Työsuhteeni loppui kuun vaihteessa, joten äitiyslomaa on viisi viikkoa normaalin neljän asemesta. Suunnittelin ilmoittautuvani viikoksi työttömäksi, mutta homma ei karensseineen olisi poikinut minulle lisärahaa (olen muutenkin vähän huono sumplimaan tämmöisiä) joten unohdin koko jutun. Tuntuu, kuin olisin ihan tavallisella kesälomalla. Olemme käyneet ulkona syömässä, Tallinnassa ja pikkumökillä sekä Hämeessä ystävien mökillä. Olen käynyt uimassa ja nähnyt ihmisiä. Olo on melko tasainen, luulin aidosti olevani paljon enemmän paskana työn loppumisesta, mutta en esimerkiksi ole itkenyt sen asian tiimoilta kertaakaan. On kuin olisin toistaiseksi sulkenut nuo kaksi ja puoli vuotta pahvilaatikkoon ja vedellyt teippiä yltympäriinsä. Siis, että tulen kyllä palaamaan tuohon juttuun ja ehkä jopa kyseiseen työpaikkaan, mutta juuri nyt en jaksa miettiä koko duunia. Pidin tosiaan työstäni, sen monotonisuudesta ja omista puutteistani huolimatta, pidin tiimimme ihmisistä ja yleisestä hengestä. Työkaverini järjestivät minulle aivan ihanat läksiäiset, niin lämpimät ja hauskat ja iloiset ja vannottivat minua tulemaan usein käymään. On ilahduttavaa tajuta solmineensa työpaikallaan ihan aitoja ystävyyssuhteita, sellaisia joita tulee vaalimaan myöhemminkin.

Nyt käynnissä on massiivinen siivousoperaatio. Koska en voi kanniskella painavia juttuja ja L on töissä, ovat vanhempani ystävällisesti tulleet tänne avuksi. Lattiat on pesty perusteellisesti, roskiskaappi on jynssätty, sänky imuroitu rakenteita myöten. Runsaskirjaiseen ja –mattoiseen kotiin kertyy kahdessa vuodessa hirvittävä määrä pölyä, emme kumpikaan ole siivoajina sitä pedanteinta sorttia, usein imurointikin jää pintasilaukseksi. Vaikka näissä suuroperaatioissa toivoisin olevani vähän siistimpi ihminen, olen toisaalta tyytyväinen pintapuoliseen ja puutteet sietävään siivoustapaani. Tunnen sikalassa eläviä perfektionisteja, jotka juuri perfektionisminsa takia välttävät kodinhuoltotoimenpiteitä, tulisihan niistä heti kättelyssä todella suureellisia operaatioita verhonpesuineen ja kaakelinsaumojen jynssäyksineen.

Siivoustoimien ohessa avasin kissan pahasti rapsiman ja melko lailla lytistyneen itämaisen, nahasta tehdyn jalkapallin vetoketjun tutkaillakseni sen sisältöä. Pallin sisältä löytyi monta banderollia, joissa luki jotain rasismin vastustamisesta, itsehallinnollisesta toiminnasta ja globalisaatiosta. Olen luultavasti osallistunut niiden tekemiseen tai sitten ne ovat kulkeutuneet minulle aktivistieksäni kautta. Bandisten ohella pallintäyteeksi oli sullottu parikymppisenä käyttämiäni vaatteita, kuten ihana, maanläheisin värein sävytetty hippimekko, joka on minulle rinnasta liian ahdas mutta voisi sopia raskaana olevalle ystävälle (mekko on klassista intianbasaari-empirevyötärölinjaa) ja teryleeninen ruskea seventies-bleiseri psykedeelisin napein. Myös ensimmäisen oman kotini verho, marimekkomainen ruskea-oranssi-keltainen kukkajuttu oli rutattu palliin. Verho on siinä määrin räikeä, että taidan laittaa sen itsepalvelukirppikselle. Tätä kirjoittaessani tajusin, että pallin sisältö voisi aivan hyvin olla kymmenen vuoden sijaan myös neljänkymmenen vuoden takaa, sen sisältämät vaatteet, kuosit ja banderollit ovat ihan ehtaa 60-lukua. Ehkä vähän huolestuttavaa, mutta enimmäkseen huvittavaa.

Olo on yleisesti ottaen odottava. Laskettuun aikaan on runsas kuukausi ja sisäreidet tuntuvat siltä, kuin olisi harrastanut aktiivisesti villiä viidakkoseksiä. Mitään supistuksia tai sellaisia minulla ei ole ja nyt intuitioni (joka on usein väärässä) sanookin, että Muna tulee menemään yliaikaiseksi. Olisi tietysti hauskaa, jos näin ei kävisi, mutta eipä siihen voi hirveästi vaikuttaa. Kestovaippa-asiat aiheuttavat aaltomaista stressiä, jotenkin pelkään, että tunaroin niiden kanssa tosi reippaasti, vaikka sitten toisaalta, kyllähän niitä kaikki kai oppivat käyttämään. Vaunut, pienet ja kirsikanpunaiset on tilattu. Kantoliinajuttujakin pitäisi miettiä, olen ilokseni huomannut, että niitä saa renkailla ja pusseina ja vaikka minä. Kuten olen ehkä aiemminkin kirjoittanut, luottamukseni omaan kykyyni solmia pitkänomaisesta kankaanpalasta yhtään mitään kestävää ja järkevää on hyvin hatara. Ja ajatus kymmenmetrisen kantoliinan sompailusta tuulisella kadulla tuntuu tosi kuumottavalta. Kaikkein omituisintahan tässä kaikessa on kyllä se, etten yhtään tiedä, kuka kohdussani asuu. Paljon se myllertää (silloin kun ei lepää) ja on tiettävästi tyttö, mutta muu onkin sitten aika hämärän peitossa, toistaiseksi.

Muutama ajatus imetyksestä

Ostin viime perjantaina elämäni ensimmäiset imetysrintaliivit. Ne ovat oikeastaan ulospäin ihan tavalliset rintsikat (joskaan eivät mitkään supersuloiset, vaan ihan mustat ja pleinit) mutta nerokkaan pikku lukkosysteemin ansiosta kupin saa alas ja tissin esiin. Olisi kyllä kiva jos imetysrintaliivejä saisi värillisinä (jo mustia oli vaikea löytää) tai kuviollisina, mutta toisaalta en ole valmis maksamaan niistä ihan hurjia summia, nämäkin maksoivat kolmisen kymppiä. Ja äitiysalushousujahan ei saa mustana edes hypermarketista, koska odottavat äidit ovat puhdasmielisiä ja pukeutuvat sitä näyttääkseen vain valkoisiin tai puuterinvärisiin (yök) alusvaatteisiin.

Tietysti fiksuinta olisi ollut ehkä odottaa siihen asti, että vauva syntyy, mutta koska menetän kohtapuoleen kerrassaan loistavan, tietyn ketjun kauppoja koskevan ale-edun, tein hankinnan jo nyt. Sitäpaitsi tissini eivät VOI kasvaa tästä enää, sitten homma menee hankalaksi ja rintsikoita pitää alkaa metsästää netistä. Vaikka sitten toisaalta, kyllä isoja kokoja täytyy olla, imettävillä ja raskaana olevilla naisilla on usein aivan käsittämättömät melonit paitansa alla (omani ovat ihan samankokoiset kuin ennen raskautta, kiinteämmät vain).

Olen lukenut muutamista blogeista melko virittynyttä keskustelua julki-imetyksestä. Olen alun alkaen ajatellut, että julkinen imetys on hiukkasen ellottavaa ja että homma pitäisi hoitaa ihmisten katseilta suojassa. Huomaan tuossa ennen raskautta vallinneessa ajatusmallissani turvautuneeni kummalliseen olkinukkeen, johonkin myyttiseen hurmosmammaan, joka kaivaa sinisuonisen rintansa esiin niin ruokapöydässä kuin muuallakin välittämättä muista ja vaihtaa vielä mukulan vaipatkin kylässä keskellä hienoksi katettua juhlapöytää ja esittelee tuotoksia isäntäväelle. Olen kuitenkin tajunnut jo jonkin aikaa sitten, etten koskaan, siis kuuna kullanvalkeana ole tavannut kakkavaippojen nenän alle tyrkyttäjää tai äitiä, joka näyttelisi rintaansa kaikelle kansalle. Tuollaisia äitejä voi hyvinkin olla olemassa (jostainhan ne jutut kumpuavat), mutta luullakseni kyseessä on samanlainen vähemmistö kuin ne, jotka alkavat kertoa suolistovaivoistaan tai avanteistaan kun muut syövät. Toissapäivänä Kumpulan maauimalassa näin bikineissä imettävän äidin, eikä siinäkään tilanteessa, jossa rinta näkyi suurimmaksi osaksi (kuten se bikineissä aina näkyy), mutta nänni oli luonnollisesti vauvan suun peittämä, tullut lainkaan mieleen, että homma olisi jotenkin sopimatonta tai rivoa. Uimapaikoissa kun näkee sitä paljasta pintaa ihan riittämiin, esimerkiksi valtavia, vauvamahan näköisiä miehenvatsoja uimahousuista pullottaen, selluliittia, ryppyjä, leikkausarpia ja sen sellaista. Maidosta kiinteänterhakka rinta ei taatusti siinä joukossa erottunut kovin groteskina. Tein uimalassa itsekin vahinkopaljastuksen, kun uusi uimapukuni on mahan takia melko antava decolleteeltaan ja altaasta noustessa aivan erityisen antava. En edes jotenkin hämmentynyt, peitin vain nännin vesijuoksukengällä (se oli jotenkin näkymättömämpää kuin uikkarin kiskominen) eikä kukaan varmaan huomannut mitään.

Nykyään pidän julki-imetyskriittisten argumentteja melko hatarina. Ensiksikin tuo myyttisen viholliskuvan luominen: vaikka 95 prosenttia äideistä hoitaisi imettämisen diskreetisti, keskitytään siihen (imaginääriseen) viiteen prosenttiin, joka häiritsee kanssaihmisiään ylpeilemällä äitiydellään, rinnoillaan ja vauvallaan ja saa ihmiset kiusaantumaan. Ja herättää heissä seksuaalisia ajatuksia. On ihan totta, että rinnat ovat seksuaalisia ja niiden näkyminen katukuvassa (esimerkiksi mainosten muodossa) viittaa yleensä erotiikkaan elikkä hedelmällisyyteen. On jotenkin jännää, että yhdyntään viittaava rintojen esittäminen on paljon sallitumpaa kuin rintojen varsinaisen käyttötarkoituksen, yhdynnän seuraamuksen hengissäpitämisen näyttäminen. Ehkä joitakuita jotenkin ahdistaa äitiyden yhdistyminen seksuaalisiin ajatuksiin? Mikä on oikeastaan tosi hassua, kyse on kuitenkin viime kädessä melko samasta asiasta. Useimmat lapset ovat saaneet alkunsa kahden aikuisen välisen seksielämän tuloksena ja kuten todettua, raskausaikana naiset haluavat usein entistäkin enemmän seksiä. Ja vauva syntyy useimmiten naisen sukuelimen kautta. Mikseivät rinnat siis voi olla samanaikaisesti ruuan lähde vauvalle ja seksuaaliset naiselle ja tämän kumppanille? Rintakeskustelussa tunnutaan usein sulkevan pois toinen vaihtoehto. On myös ihan hassua lyödä julki-imetyksen puolestapuhujia samanaikaisesti hihhulifeministin ja hurmosmamman leimalla, ainakin omassa merkitysavaruudessani nuo kaksi viholliskuvaa ovat todella kaukana toisistaan (ja harvinaisuudessaankin samaa liito-oravaluokkaa). Mammakeskusteluja seuratessa tulee muutenkin usein tunne, että merkittävä osa argumenteista on aivan paskoja ja ettei ole ihme, ettei ihmiskunta osaa elää sovussa keskenään noin globaalimmassakaan mittakaavassa. Viettävät pinnat, olkinuket, hysteeriset vastakkainasettelut ja kehäpäätelmät jylläävät. Se on jotenkin surullista. Kaipaisin itse edelleen, muutamista raskaana olevista ystävistä huolimatta jonkinlaista hyväntahtoista vanhemmuutta käsittelevää nettipaikkaa, jossa ei niputeta eikä aleta huutaa ja solvata nimimerkin suojista.

Myös kehoitus imettää vessassa paljastaa lähinnä kai sen, että asiaa ei ole mietitty nyt aivan loppuun saakka. Useimmissa julkisissa paikoissa vessatilat ovat paitsi ahtaita, myös enemmän tai vähemmän tuoksahtelevia eivätkä imetykseen alun alkaenkaan tarkoituksenmukaisia. Puistonpenkillä imettäminen tuntuu vaihtoehtona paljon vähemmän häiritsevältä kuin se, että pitäisi eriötä varattuna parikymmentä minuuttia putkeen. Sama koskee "etukäteen lypsämistä", en ole vielä mikään imetysasiantuntija, mutta olen useammaltakin äidiltä kuullut, että pullosta ruokkiminen heikentää vauvan kiinnostusta rinnasta imemiseen. Ja tuntuu jotenkin ihan turhanaikaiselta lypsää luonnonpakkauksesta ensin eväs pulloon ja siirtää se siitä lapsen suuhun. Vähän kuin pilkkoisi banaanin, survoisi sen jääpalamuotteihin ja kumoaisi palat lautaselle ja söisi vasta sitten (tuo idea kuulostaa oikeastaan aika hauskalta, etenkin jos käyttäisi kissan muotoisia jääpalamuotteja... tosin banaani tuppaa mustumaan nopeasti).

Eri asia on, jos nainen ei halua imettää muiden nähden. Tämäkin pitää sallia ilman ihmettelyjä tai mutinoita tai kommentointia. Ylipäätään se, että imetykseen otetaan hirveästi kantaa imettäjän kuullen, tuntuu aika iholletulevalta. Minäkään en vielä tiedä, miltä imetys alkaa tuntua. Voihan olla, että en halua imettää julkisesti tai että pidän koko hommasta niin vähän, että yritän päästä siitä eroon muutamassa kuukaudessa. Tai sitten haluan imettää pitkään. Ei voi tietää.

Imetys kyllä mietityttää minua ajoittain muutenkin, tai oikeastaan se, miten imetys alkaa sujua. Koska pidän omalla kohdallani aivan turhanaikaisena haihatteluna lähteä oletuksesta, että mikään elämässäni sujuisi leikiten tai tuosta vaan (tämä on minusta ihan terve asenne, en esimerkiksi ikinä ennen raskaaksi tuloa visualisoinut meitä L:n kanssa vauvaperheenä, saati että olisin ostellut jotain vauvanvaatteita: on ihan turhaa kiduttaa itseään mielikuvilla, jotka eivät välttämättä ikinä toteudu), en suhtaudu imetyksenkään onnistumiseen itsestäänselvyytenä. Hesarin yleisönosastopalstalla on käyty väljähköä imetysopastuskeskustelua, jossa joku imetysohjaukseen pettynyt esitti, että suomalainen imetysvalmennus on pohjimmiltaan imetyskielteistä ja keinoruokintaan kannustavaa. En ihan ymmärtänyt tuota juttua, kun ainakin kaikki omaksumani tieto näistä ruokinta-asioista painottaa imetyksen terveellisyyttä ja tärkeyttä, mutta tekee sen kuitenkin syyllistämättä todeten, että lapsi kasvaa kyllä korvikkeellakin. Luultavasti oli niin, että kirjoittaja projisoi näkemykseensä omaa pettymystään imetyksen epäonnistumiseen ja penäsi pohjimmiltaan konkreettisempaa otetta imetysvalmennukseen. Tajusin tuon lukiessani seuraavan yleisönosastokirjoituksen, jossa tuoreehko isä totesi erittäin fiksusti, että imetyksen terveysvaikutusten luetteleminen EI auta imetysvaikeuksissa kimpuroivaa äitiä vaan ainoastaan pahentaa tilannetta lisäämällä syyllisyyttä. Parasta imetysvalmennusta on opastaa maanläheisesti, miten homma tapahtuu. Toivottavasti saan itse tuollaista konkreettista opastusta, en nimittäin usko luonnon tikanpoika-ajavuuteen tässä jutussa omalla kohdallani.

Ehkä tässä kaikessa eniten askarruttaa aggressiivisuus. Miksi imetys herättää niin voimakkaita tunteita vieläpä aivan tuntemattomiin kohdistettuna? Miksi liian pitkästä tai liian lyhyestä tai onnistumattomasta tai julkisesta imetyksestä halutaan syyllistää äitejä? Luulisi jotenkin, että sitä on vauvan kanssa aivan riittävän hämillään jo muutenkin, ilman vihaisia katseita tai kommentteja. Luulen, että olen itse aika herkillä synnytyksen jälkeen, hormonit dyykkaavat aika dramaattisesti, takana on fyysisesti erittäin tuskallinen (mitä luultavimmin) kokemus, univelkaa ja muuta, ehkä pelkoa ja hätääkin. Siinä tilassa on erityisen altis pahastumaan pienestäkin. Olen vähän pohdiskellut sellaistakin asiaa, että haluankohan ketään vierailemaan synnytyslaitokselle? Ja pelännyt hiukan etukäteen mahdollisia loukkaantumisia, mikäli päätän, etten halua. Omat vanhempani toki tulevat, mutta raja saattaa kulkea siinä. Tai sitten saattaa olla, että pulputan hereillä äitihormonien vallassa, olen hyperaktiivinen ja haluan kaikki mahdolliset tutut tervehtimään ja viihdyttämään. Ei voi tietää, sitäkään.

Suhteesta kehoon

Lupiinihan ei ole raskausblogi, mutta tästä pullasta tulee tietysti enemmän tai vähemmän kirjoiteltua, kun se on tuossa etupuolella aika tiiviisti ja aiheuttaa jatkuvia pissahätä-harha-aistimuksia. Tulin juuri neuvolasta ja kaikki näytti olevan mukavasti. Olen aina ennen neuvolaa jossain määrin ahdistunut ihan yleispelkosyistä: kuuluvatko vauvan sydänäänet ja sillai, tai onko pissaan tullut valkuaista ja kuulostavatko tuntemukseni nyt lapsiveden ennenaikaiselta lorumiselta vai ihan normaalilta valkovuodolta (tämä on nyt tosi naturalistista, sori jos olette esimerkiksi syömässä lukiessanne tätä). En ole uskaltanut hetkeen käydä uimahallissa tuon lapsivesiasian takia, mutta tänään minua rauhoitettiin, että sitä lapsivettä tulisi sitten kyllä vähän enemmän ja kun supistuksiakaan ei ole, ei vaikuta siltä, että kohdunsuu olisi vähäsen auki tai kohdunkaula lyhentynyt. Tämän takia verenpaineeni on aina korkeampi kuin kotimittauksissa, jossa se on kerrassaan ihanteellinen. Olen huomannut, että omaa taipumustani luulotteluun kaitsee parhaiten jatkuva kontrolli. Toinen, sinällään epäolennaisempi mutta minua kuitenkin riipivä asia on, että vaa'alla käynti ei enää tuota viime syksyn "jee, taas on kilo tippunut"-iloa vaan aivan päinvastaisia kokemuksia, tietenkin, olenhan raskaana ja nyt vauva kerää itseensä kokoa. Välttelin vaa'alla käyntiä koko aikuisikäni ja vasta vuosi sitten tein siitä viikottaisen rutiinin, jonka seurauksena siitä katosi paljon inhaa ahdistusta ja painolastia (tosiaan!).

Toisaalta en ilmeisestikään ole traumatisoitunut laskusuunnan muuttumisesta kovinkaan pahasti. Näen oudon usein unia, jossa katselen itseäni peilistä hyväksyvästi (en ole niissä raskaana) ja rakastavasti, minulla on niissä unissa parempi vartalo kuin oikeasti, mutta en herää kuitenkaan pettyneenä vaan tajuten, että minulla voi olla sellainen vartalo sitten joskus, sitten kun olen synnyttänyt ja alkanut imettää (luotan innolla imetyksen laihduttavaan voimaan, tosin olen tavannut vaikka kuinka monta naista jotka eivät ole laihtuneet imettäessä yhtään, vähän kuten tunnen niitäkin, jotka ovat pamahtaneet paksuksi täysimettäessä ja seuraava raskaus onkin mennyt erityiskontrollissa kun kohdunkaula ei ole vielä ehtinyt sulkeutua vanhan raskauden jälkeen, tai sitten on pitänyt tehdä abortti, yllättävän moni abortti tehdään pikkuvauvojen äideille). Että eivät ne kognitiiviset opit ja omaksutut elämäntavat mitenkään hukkaan ole menneet, vaikka raskaus tulikin tähän väliin (ja ihanaa että tuli).

Mietin aina joskus yhteyttä pahojen syömishäiriöiden (lähinnä anoreksian) ja seksuaalisuuden välillä. Kuulin joskus kauniin anorektikkotytön kertovan, kuinka hän harrastaa villiä viidakkoseksiä useammankin miehen kanssa ja häntä pidetään sängyssä varsinaisena tykkinä. Epäilin ja epäilen, että tyttö ei itse nauttinut seksistä samalla tavalla vaan haki ympärisekstailusta sitä klassista hyväksyntää. En pysty hahmottamaan, miten psyykkisessä häiriössä, jossa oman kehon äärimmäinen kontrolli täyttää koko elämän, voisi samalla vapautua tavalla, jota seksistä nauttiminen aina edellyttää. Monet estyneet ihmiset pitävät seksiä hyvin tunnepitoisella tavalla ällöttävänä tai likaisena kai juuri siksi, että ajatus itsestä vailla hallintaa tuntuu hajottavalta. Naisellehan nautinnon teeskentely on varsin helppoa ja luultavasti joku pornotähtimäinen asentojen vaihtelu ja näyttävät elkeet on helpompi toteuttaa, jos asiaan suhtautuu tietynlaisena performanssina.

Ja sitten taas toisaalta: kuinka paljolta hyväksyvä seksuaalinen kosketus pelastaa ja parantaa, mikäli siis puhutaan suhteellisen täysi-ikäisistä ihmisistä (seksuaalinen kosketus voi myös tärvellä peruuttamattomasti). Itselläni on ollut onni elää miellyttävissä ja hyvissä seksuaalisuhteissa koko aikuisikäni ja luulisin olevani melko lailla enemmän rikki ja itsevihainen ilman niitä. Omaa kehoaan ei voi täysin unohtaa kun on seksielämä. Ilman seksielämää kehon ehkä tahtookin unohtaa joskus, en tiedä? Kun olen lukenut raskausajan seksuaalisuudesta (omalla kohdallani tässä ei ole tapahtunut mitään erikoista muutosta luultavasti siksi, että en ole menettänyt esimerkiksi naisellista siroutta raskauden myötä: sellaista mitä ei ole koskaan ollut, ei voi menettää) olen törmännyt useammankin naisen ajatukseen siitä, miten esimerkiksi liikunta voi nopeastikin kehollistaa ja sitä mukaa parantaa omaa kiinnostusta seksiin. Paikallaan makaaminen tekee kehosta jotenkin turhan ja ei-toivotun, sen käyttö taas palauttaa mieleen kokonaisvaltaisuuden. Oivalsin itse kehollistumisen merkityksen alkaessani harrastaa enemmän liikuntaa, vaikka en ole koskaan tuntenut ruumiittomuutta, on omastani tullut minulle liikkumisen (joka monen elämäntapaliikkujan mielestä on varmaan ihan lälläröintiä mutta minulle merkittävää) myötä ainakin tutumpi.

Tavallaan kehosta ja sen tarpeista irrottautuminen kuulostaa myös kiehtovalta vähän samalla tavalla kuin buddhalaisten munkkien hämmentävät temput ruumiinlämmön vaihtelemisen ja itsepalsamoinnin parissa. Tiedän ihmisiä jotka unohtavat syödä. En ikinä elämässäni voi kuvitella tuollaista tilannetta, että ruoka pääsisi unohtumaan jopa päiväksi (poikkeus tästä on suuri suru tai pelko, silloin perustarpeet katoavat hetkellisesti, ensimmäisenä ruokahalu ja sitten uni). Ajatus haltiotumis- ja eläytymiskyvystä, joka ylittää päivittäisen tarpeen on tavallaan ihana, siihen liittyy mielikuva kiihkeästä maalaamisesta tai kirjoittamisesta tai säveltämisestä, tai sitten suurisilmäisestä ja nopeasta kävelystä ympäri katuja. Ehkä tilassa viehättää sen yhteys rakastumiseen, muistan nimittäin nyt, että rakastuessakin ruokahalu katoaa ainakin hetkellisesti. Sellainen hengen voitto aineesta -tila (mitä rakastuminen ei sitten toisaalta todellakaan ole, haluaahan rakastuessa esimerkiksi jatkuvasti harrastaa seksiä, mikä on aika lihallista touhua).

Olisin silti falski ja naminamipositiivinen ja suotta asioita somaan pakettiin sullova jos väittäisin, etteikö omaan kehosuhteeseeni liittyisi paljon kummallista, kieroa ja ajoittain vaikeasti paikallistettavaa häpeää. Kun oma ruokasuhde on vinksahtanut siinä kahdentoista ikäisenä, en usko sen koskaan palautuvan täysin normaaliksi. Vaikka mitä normaali nyt sitten on, itse asiassa vähemmistö tuntemistani naisista suhtautuu syömiseen täysin traumattomasti (itse näitä asioita melko tarkalle virittyneiden rillien läpi katselevana pidän myös ylenmääräistä kiinnostusta vaikkapa erilaisiin "puhdistaviin" ruokavalioihin hiukkasen pakkomielteisenä, joskaan en mitenkään automaattisesti pahana juttuna). Omaan häpeään liittyy esimerkiksi se, että epäröin kirjoittaa häpeästäni koska en tiedä, haluanko vastata mahdollisiin lisäkysymyksiin (etenkin kun Lupiini on hyvin kaukana anonyymistä blogista). Oman avoimuuden rajat tulevat minulla joskus vastaan aivan yllättäen: saatan puhua joistain hyvinkin kipeistä asioista melko rauhallisena, mutta jossain vaiheessa haluan pontevasti sulkea ovet. Itsesuojelu on toki hyväkin asia, kaikilla on oikeus yksityisyyteen ja täysin henkilökohtaiseen rajojenmäärittelyyn. Toisaalta olen huomannut, että joskus se, kun pakottaa itsensä sanomaan tai kirjoittamaan aran asian julki, huomaakin, ettei se nyt niin kamalaa ollut, että yleensä ihmiset eivät käännä selkäänsä heikkoudelle eivätkä ala hekumoida sillä, että eipä tuollakaan niin hyvin mene kuin se yrittää esittää.

Sekin on kumma juttu, ettei sitä, että vartioi painoaan, saisi ikinä sanoa ääneen. Kaikki kepinlaihat Hollywood-tähdet ja mannekiinit vetoavat yksissä tuumin "geeneihin" ja "aineenvaihduntaan". Tunnen vissiin kolme tai neljä luonnostaan laihaa naista, muut ovat sitä joko merkittävän kontrollin tai sairastumisen (tai sitten kontrollista lauenneen sairastumisen) seurauksena. Ilmiö on sukua jollekin hämärälle "luonnonkauniin" käsitteelle, naisen kuuluisi olla viehättävä jotenkin myötäsyntyisesti. Purskahdan joskus sisäisesti räkänauruun kun kuulen jonkun miehen rakastavan eniten saunapuhtaita ja luonnollisia (koko luonnollinen-sana on oikeastaan kamala, sillä voi tuomita vaikka mitä, kuten homot ja naiset jotka eivät halua lapsia) naisia. Tuolla miehellä on päässään kaksi naishahmoa, törkeästi ylimeikattu suttero ja liehuvatukkainen naapurintyttö, eikä siihen päähän voi mahtua, kuinka paljon työtä (luultavasti usein enemmän) tuo naapurintyttö on ulkonäkönsä eteen tehnyt, airobiksannut ja ruskettanut ja opetellut meikkaamaan huomaamattomasti mutta samaan aikaan omia heikkouksia häivyttäen. Huvittavinta tuossa luonnollisen naisen rakastamisjulistuksessa on sellainen naisia hyvittelevä sävy, vähän kuten siinä kun joku mies kertoo ehdottomasti rakastavansa pienirintaisia naisia, että isot rinnat ovat oikeastaan tosi ällöttävät eikä kukaan oikeasti halua isorintaista naista, se on vain pornolehtien keksintöä. Yritäpä selittää tuollaiselle miehelle että on eniveis bimboa jos rakastuu naiseen RINTOJEN perusteella, koolla ei ole tuossa tilanteessa merkitystä, niin saa kuulla että "sä sanot noin vain koska olet isorintainen". Joo, niin just. Ehkä tuon luonnollisuus-sutturamaisuus-jaon takia olen aina puolisalaa viehättynyt överin performatiivisista bimbonaisista: he ovat jollain omintakeisella tavalla selättäneet tietyt odotukset ja pynttäytyvät ehkä eniten itseään varten. Kuten nyt vaikka Tuksu: eihän monikaan mies pidä pinkkiä barbimekkoa tai sähkönsinistä luomiväriä mitenkään seksikkäänä, Tuksu näyttää toteuttavan enemmänkin omia lapsuudenfantasioitaan. Tämän voisi päätellä myös siitä paneutuneisuudesta, jolla naista mollataan.

Joskus, hetkittäin harmittaa, etten ole tarpeeksi fiksu, kunnianhimoinen tai pitkäjänteinen ollakseni mediatutkija. Olisi siistiä paneutua ammatikseen enemmän tai vähemmän populaarin puolivillaisiin aiheisiin ja ruotia ne säie säikeeltä auki. Toisaalta olen myös iloinen etten ole tutkija, omassa kaveripiirissäni näyttää siltä, että mitä korkeampi koulutus, sen epävarmemmat tulot. Ja tällä hetkellä en kaipaa hirveästi epävarmuustekijöitä elämääni. Älyllisiä haasteita sen sijaan kaipaan, suunnittelen tällä hetkellä ensi syksyksi taidekursseja ja järjestötoimintaa, vaikka minun kai pitäisi ensisijaisesti suunnitella reunapehmusteita pinnasänkyyn.

Loppuraskauden keloja

Huomaan, kuten varmaan kaikki odottavat äidit huomaavat ajatusmaailmansa jossain määrin muuttuneen. Omalla kohdallani en voi puhua "arvojen muuttumisesta", oma arvomaailmani ei ole koskaan ollut niin työ- tai rahakeskeinen että uusi elämä voisi jotenkin kauheasti sitä keikauttaa. "Nyt oivallan mikä elämässä oikeasti on tärkeää"-läppä lasten ollessa kyseessä on aina vähän vieraannuttavaa, mutta olen oivaltanut esimerkiksi sen, etten toistaiseksi halua olla mukana "voisiko tän peruuttaa"-puheessa, joita monet raskaana olevat viljelevät. Huomio oli itselleni hyvin tärkeä, olen nimittäin ollut raskauden kanssa niin epävarma (ja olen joskus vieläkin, herään joka aamu ei-raskaana ja sen jälkeen muistan olevani raskaana ja sitten alan epäillä olenkohan sittenkään, kunnes Muna alkaa mellastaa siihen tyyliin ettei möyrettä voi vatsalaukun murinana sivuuttaa) että olen enemmän ja vähemmän tietoisesti säästänyt itseäni puhumalla raskaudesta melko etäännytettyyn ja sarkastiseen sävyyn. Perhevalmennuksessa tajusin tehneeni niin, koska olen kuvitellut menetykseen liittyvän tuskan olevan pienempi, jos en päästä raskauttani ihon alle. Mikä on ajatuksena mahdoton: olinhan aivan paskana oletetusta keskenmenosta ennen joulua, kun raskautta oli kasassa jotain kuusi viikkoa. Kun kuulin kanssaäitien puhuvan vauvoista inhoten en lähtenytkään läppään mukaan (vaikka en oikein vieläkään ole mikään vauvahullu) vaan ihmettelin mielessäni, miksi nuo ovat hankkiutuneet raskaaksi jos eivät ole asiasta tuon iloisempia ja samalla tunnistin defenssimekanismin: vähättelevä puhe äitiydestä on keino suojella itseään mahdollisilta pettymyksiltä. Itse olen vain huomannut, että keino ei toimi. Raskaus ja vauva sisälläni ovat läpäisseet minut: rakastan lastani jo nyt ja mikäli menettäisin sen (neuvolassa puhutaan aina "hän" mutta en puhu omin keuhkoin hengittävistäkään "hän"-muodossa joten en sikiöstäkään) mikään ei enää suojelisi minua surulta.

Olen myös miettinyt lapsettomuutta. Vaikka oma raskautuminen kävi kerrassaan käden käänteessä, olin valmiiksi varautunut odottamaan ja pohjustanut itseäni mahdolliseen pettymykseen (joskus mietin, onko tästä varaudu pahimpaan-piirteestäni MITÄÄN hyötyä, luultavasti ei). Olen nähnyt läheltä, että nämä lisääntymisasiat eivät ole yksinkertaisia, sekään, että heteropariskunnan molemmat osapuolet päättävät haluta lasta ei välttämättä riitä. Aiemmin luin lapsettomuusblogeja hiukan ihmetellen: en pystynyt samastumaan lapsettomien tuskaan (enkä pysty vieläkään, olisi röyhkeää väittää niin) ja ajattelin, että mikseivät nuo hanki itselleen jotain muuta sisältöä elämäänsä. Nyt luulen tajuavani paremmin lapsettomien piinan ja ne moniaat ajatuskulut joita pitää käydä läpi, kun kuukautiset alkavat kerta toisensa jälkeen ja hoidot epäonnistuvat. Pelko ajan kulumisesta, parisuhteen muuttuminen, seksuaalisuuden muuttuminen, koko elämän fokusoituminen yhteen tavoitteeseen. Jälkeläisen saamisen tarve on osin biologista, toki myös pitkälti kulttuurista. Kuten monissa rakkauteen liittyvissä asioissa, ei jälkeläisten hankkimisen halussakaan voi vedota pelkkään järkeen, ihmisiä ei voi ylipuhua esimerkiksi argumentilla "teitä ei ole tarkoitettu lisääntymään". En lainkaan osaa sanoa, olisinko itse halunnut lapsettomuushoitoja, luultavasti olisin, ainakin jonkinlaisia. Ja onhan myös niin, että monien lapsettomuus hoituu "pelkällä" lääkekuurilla, ilman ivf:ää tai vastaavaa. Eli lapsettomuushoito ei välttämättä aina tarkoita megalomaanista pakastus- ja pistosoperaatiota. Pitääkö yhteiskunnan sitten tukea näitä hoitoja? Kyllä mielestäni tiettyyn pisteeseen asti, vaikka lapsen saanti ei ole perusoikeus (kuten ei seksinkään) on se mitä ilmeisimmin useille ihmisille merkittävä onnen ja sisällön lähde. Ja tietysti paras olisi, jos adoptioprosesseja helpotettaisiin siten, etteivät ihmiset joutuisi odottamaan lastaan seitsemää vuotta... tästä adoptiosta en tosin tiedä kovinkaan paljoa, luultavasti jonoille on syynsä ja sääntely on näissä asioissa hyvästä. Liittyyhän adoptioonkin nimittäin ihmiskauppaa.

Vaikka turhaudunkin ajoittain siihen, että jotkut ei-niin-hyvät tutut puhuvat kanssani pelkästä raskaudesta, minua ei sentään ole alettu kohdella pelkkänä elatusastiana. Hermostun melko herkästi hyysäämisestä ja hössöttämisestä (esimerkiksi siitä, että minua kielletään kantamasta jotain tai huolestutaan, kun olen silmänkantamattomissa kymmenen minuuttia) ja tiedän samalla, että ihmiset tarkoittavat hyvää. En ole vain tottunut saamaan osakseni erityistä prinsessakohtelua enkä siten osaa saada asiasta erityisiä kiksejäkään (perhevalmennuksessa eräs tuleva iskä kyhnytti ja hieroi ja rapsutti tulevaa äitiä aivan taukoamatta: söpöä ja samaan aikaan hyvin vierasta, ravistelisin itseäni kuin märkä koira jos joku lähmisi minua joka jumalan sekunti julkisella paikalla). Kukaan ei ole kajonnut mahaani (paitsi sellaiset jotka saavatkin) eikä huolestunut siitä, että olen "loppuraskaudestakin kiinnostunut maailmanpolitiikasta" kuten jonkun blogin kommenttilaatikossa sanottiin. On helpottavaa, ettei minun luulla muuttuneen aivan toiseksi, olen luultavasti rummuttanut omaa versiotani raskaudesta niin äänekkäästi ettei kukaan ala olettaa minun uivan korvia myöten töppösmeressä. Olen myös miettinyt, että näinköhän kovin moni tuleva tai tuore äiti höpsötteleekään pelkkää vauva-asiaa, tuskin? Jos kaksi vieraahkoa äitiä kohtaa, on luontevaa puhua vauvoista, aivan kuten koirapuistossa puhutaan oman koiran metkuista ja mölperömerkeistä eikä vaikka pakolaiskysymyksestä (jos puhutaan, otan yleensä jalat alleni, pakolaiskysymyksestä vieraiden kanssa puhuvat kun ovat lähes poikkeuksetta näitä Pöntisen hengenheimolaisia). Useimmat äidit kun ovat muutakin kuin äitejä. Olen iloinen siitä, että Kallioon tulee nyt paljon vauvoja, talossammekin on yksi odottava pariskunta. Torkkelinmäen leikkipuistossa on taatusti moniarvoisempi meno kuin lapsuuteni pikkukaupunkilähiössä. Äiti sanoi, ettei ole eläissään tympääntynyt niin pahasti kuin istuessaan sen homogeenisen mamijoukon liepeillä. Onneksi äidillä oli työpaikka odottamassa ja minä pääsin perhepäivähoitoon: ainoana lapsena vieläkin joskus päätään nostava epäsosiaalisuuteni olisi luultavasti paljon määräävämpi piirre, jos minut olisi hoidettu kotona.

Olen alkanut pikku hiljaa siivoilla työpöytääni. Omia tavaroita minulla ei ole täällä paljoakaan, valokuva ja kynäteline ja hassu puuleppis sekä rasia, jossa säilytän klemmareita. En koskaan hankkinut itselleni viherkasvia, koska pelkäsin sen kuihtuvan vähitellen ilman ikkunan läheisyyttä, eikä kituvan elollisen katselu ole koskaan mukavaa. Muutenkin kauhean pyökkiviilu-sinitarransininen työtuoli-ympäristön koristelu tuntuu aika turhalta: rumalta tulee näyttämään joka tapauksessa. Ehkä en muutenkaan halunnut luoda liian lämmintä tai kodinomaista fiilistä työpisteelleni: haluan muistaa olevani töissä. Toisaalta olen kyllä kokenut paljon riemuntunteita tässä työtuolillani: ITunesin ihanat musiikkilöydöt ovat haltioineet minua kerta toisensa jälkeen ja innostaneet hyräilemään ja inisemään mukana: piirre, josta minut tullaan työyhteisössä varmaankin muistamaan, saanhan siitä aina väliin hyväntahtoista kuittailua.

Lisäys: Olen jo pari viikkoa tai ehkä pikemminkin kuukauden alkanut tuntea kummallista himoa nähdessäni katukivikasoja, kivipölyä tai hiekkaa. Katukivet eivät laukaise minussa globalisaatiokriittisen liikkeen äärilaidan black blockilaista vaan ikkunoiden hajottamisen sijaan tahtoisin jollain tavoin nauttia niitä kiviä, ehkä mahdollisesti hengittää niitä. Tiedän aivan hyvin, ettei kiviä voi syödä. Sama koskee asvalttityömaan tuoksua (aaaaah!), rautakauppoja ja käynnissä olevia, isoja työkoneita. Maanantaina viereeni ajoi valtava traktorintapainen ja minun oli pakko pysähtyä haistelemaan sen koneöljyistä tuoksua. Ihanaa! En yhtään tajua, mitä oikeastaan himoitsen, kivet voisivat viitata kalsiumiin, mutta juon luomupiimää ja nommaan kalkkitabletteja SEKÄ ladyvita plussia joka päivä. Haluaisin myös ratustella taululiituja. Parhaiten kivien- ja taululiitujen himon tyydyttävät Renniet, joita onkin pakko aina silloin tällöin syödä, närästys nimittäin kiusaa melkein päivittäin. Luin ei-syötäviin aineisiin kohdistuvista himoista, niitä kutsutaan Pica-oireiksi ja ne luetaan syömishäiriöiksi (!). Ajatus vakavasta psyykkisestä häiriöstä silloin, kun alan huokailla haaveellisesti ohittaessani asvalttityömaan tuntuu suunnilleen yhtä koomiselta kuin aikoinaan Päihdelinkissä tekemäni "oletko peliriippuvainen"-testi, johon vastasin totuudemukaisesti pelanneeni kerran 80-luvulla hedelmäpeliä Georg Otsilla ja sen jälkeen kaksi kertaa pajatsoa huoltoasemalla ja sain tuloksiksi "riskisi sairastua peliriippuvuuteen on kohonnut, ole tarkkana ja hae tarvittaessa apua". Minusta on oikeastaan hauskaa että minulla on tällainen himo, on paljon jännittävämpää haluta impata traktoria kuin mussuttaa appelsiineja, jota viimemainittua tein alkuraskaudessa kerrassaan omistautuneesti.

Ihana rakkauden juhla

Olin viikonloppuna häissä. Siviilivihkiminen tapahtui rantakalliolla ja häitä juhlittiin hilpeän mutkattomasti työväentalolla. Häälahjat pyydettiin ohjaamaan hyväntekeväisyysjärjestön tilille, mikä sai minut tuntemaan piston sydämessäni (meillä oli matkatili) ja pohtimaan, voisiko nimiäisjuhlien lahjajutut delegoida kätevästi vaikka Suomen Pakolaisavun hyväksi. Tiedän kyllä, että kun sukuun tulee ensimmäinen tyttö, olisi vähän julmaa riistää tädeiltä mahdollisuus antaa jotain ihanan prinsessaista. Koska emme kuitenkaan kannata prinsessaideologiaa ja tavaraakin tuntuu tunkevan koko ajan joka tuutista, olisi ehkä kätevintä jos ihmisten halu antaa lahjoja kanavoitaisiin hyödyllisesti? Onhan kyllä niin, että tilille maksaminen ei oikeasti tunnu yhtään niin mukavalta kuin lahjan valitseminen ja paketointi (rakastan lahjojen antamista). Mutkikasta! Olemme parina vuonna antaneet suuren osan joululahjoista yhteishyvinä kehitysmaalahjoituksina ja viime jouluna asiasta tuli hiukan kuittailua (tilanteessa jossa spontaanisti huudahdin "apua" kun eteen tuotiin pari-kolme säkillistä joululahjoja minulta kysyttiin "no hävettääkö" ilmeisesti siksi, että on jonkun logiikan mukaan arvokkaampaa antaa lahjaksi jääkaappimagneettipeli kuin turvallinen synnytys hiv-positiiviselle äidille). Hävetti, ja samaan aikaan suututti oma häpeä siitä, että toimi mielestään oikein olemalla kuormittamatta ihmisiä turhanaikaisella tingeltangelilla (vaikka rakastaa tingeltangelin antamista) ja siksi pidettiin pihinä. Hassua, miten paljon traumoja lahja-asioihin liittyy!

Hääpaikan edessä oli kyltti "tervetuloa ihanaan rakkauden juhlaan!" Se oli sulhasen huumoria, mutta jutussa piili kyllä vissi totuus. Nyt vihitty pariskunta on ollut yhdessä jo seitsemisen vuotta ja he näyttävät vain kiinnittyvän toisiinsa yhä vahvemmin elämättä kuitenkaan symbioosissa (ei kai kukaan seitsemän vuoden jälkeen symbioosissa kyllä eläkään?). He molemmat ovat hyväntuulisia, hauskoja ja jotenkin yleisvaloisia ihmisiä, vaikuttavat suhtautuvan elämään ihanan mutkattomasti repimättä kaikesta paitaansa. Heitä katsellessani mietin, kuinka paljon toivoisin, että omasta lapsestani kasvaisi sosiaalisesti suvereeni ja avoin ihminen. En itsekään ole mikään sulkeutuja, mutta huomaan selvästi omaan kasvamiseeni kuuluneen erottautumisenhalun ja siitä seuranneen ylemmyydentunnon sekä iloisten ja sosiaalisten ihmisten pitämisen jotenkin typerinä ja pinnallisina päiväperhoina. Mitä vanhemmaksi elän, sitä enemmän arvostan positiivisuutta ja ystävällisyyttä ihmisistä ja sitä vieraammalta kyräily ja käpertyminen tuntuvat. En halua kasvattaa Munaa uskomaan, että hän on hiukkasen muita parempi ja siten aavistuksen ylä- (eli ulkopuolella) muita, vaikka tuollainen ajattelu on minulle ateistina ja lihaa syömättömänä ihan liikaa läsnä jatkuvasti. Sellainen "uh miten ihmiset ovat typeriä"-kela (olen kyllä oikeastikin sitä mieltä, että ihmiset ovat suhteellisen typeriä ja sokeita ainakin vaalituloksen perusteella: Haloo, Persut ja Kristilliset, aargh) velloo mielessäni tuon tuostakin ja sitten yritän muistuttaa itselleni, että hei, et sä Luppis itsekään mikään penaalin terävin kynä ole, et poikkeuksellisen älykäs etkä poikkeuksellisen kaunis etkä poikkeuksellisen hyvä, mutta silti ihan kiva tyyppi.

Samojen hääjuhlien tiimoilta juttelin äidin kanssa puhelimessa. Mainitsin sinkkuna pitkään viihtyneen ystävän alkaneen pikku hiljaa seurustella. Äiti, joka oli ilmeisesti jotenkin herkällä tuulella, liikuttui puhelimessa ja alkoi selittää "kuinka niin kaunis tyttö menikin ihan hukkaan sinkkuna" ja "kyllä kaikkien ihmisten pitäisi löytää rakkaus". Tunsin itseni roistoksi ärsyyntyessäni toisen liikutuksesta, mutta se, että kauniit ihmiset ansaitsisivat enemmän rakkautta (tämä ulkonäkö- ja naiseusteema on ollut yksi vuosikausien kantavia riitateemoja minun ja äidin välisissä skismoissa) ja puhe siitä, mitä "kaikki ihmiset tarvitsevat" saivat minut väittämään vastaan. Luojan kiitos onnistuin kerrankin ilmaisemaan itseäni niin diplomaattisesti, ettei riitaa tullut (riitamme lähtevät liikkeelle juuri tällaisista keskusteluista: en osaa olla väittämättä vastaan kuullessani jyrääviä yleistyksiä ja sitten olenkin jo varsinainen hirviö vähätellessäni toisen tunteita ja saan pyydellä anteeksi miljoona kertaa sekä sähköpostissa että suullisesti... jos tiedätte keinon, miten sanoa loukkaamatta vastaan ihmiselle, joka kulkee muiden yli silkkaa hyvää tahtoaan ja auttamishaluaan, kertokaa, siitä olisi minulle apua) ja sain selitettyä, että omasta mielestäni kaikkien ei tarvitse muuttaa avoliittoon ja tehdä vauveleita ja että tiedän monta onnellista sinkkua ja että onni ei asu kenenkään toisen taskussa. Joskus huomaan, että minun oletetaan tällaisena seurustelutaipuvaisena ja melko kotikeskeisenä ihmisenä olevan sitä mieltä, että oma elämäntapani olisi jotenkin ideaali. En todellakaan ajattele niin, se, että olen päätynyt elämässäni melko traditionaalisiin ratkaisuihin ei tarkoita sitä, ettenkö olisi kiinnostunut muistakin vaihtoehdoista ja ettenkö itsekin olisi toivonut etenkin nuorempana olleeni vähemmän läheisriippuvainen ja kykenevämpi seisomaan omilla jaloillani... minua harmittaa edelleen hiukkasen, etten ole ikinä asunut yksin ulkomailla.

Parisuhdeorientoituneisuudestani huolimatta olen myös hiljattain (Facebook-testejä tehdessäni!) tajunnut, etten voi ruksittaa kyllä-kohtaa kysymyksestä "oletko romanttinen?" En ole, en nimittäin usko romanttisen parisuhderakkauden kaikenvoittavuuteen enkä kaikenkestävyyteen (toisaalta uskon kyllä OMAAN parisuhteeseeni hyvin vahvasti, en esimerkiksi ikinä epäile meidän eroavan). Romanttiset tarinat eivät uppoa minuun, ellei niillä ole todella morbidia sivusävyä ja elleivät ne pääty huonosti (tästä syystä eräs lempikirjoistani on Lolita ja lempielokuvista Katkera kuu). 90-luvulla esitetyssä kotimaisessa Vuoroin vieraissa -sarjassa perin juurin muiden liemissä muhinut pääpari päätyi viimeisessä jaksossa takaisin yhteen. Kun väitin ääneen jossain porukassa (90-luvulla elettiin vielä aikamoisessa yhtenäiskulttuurissa mitä tv-sarjoihin tulee: kaikki seurasivat kyseistä sarjaa joten siitä oli helppo keskustella) että pääparin uusonni ei taatusti tule olemaan kestävää, niin paljon kärhämää ja pettämiseen johtanutta painolastia heillä oli jo ennestään, saati sitten lukuisten sivusuhteiden jälkeen, minulle suutahdettiin moisesta kyynisyydestä. Suunnilleen sama tapahtui kun Sinkkuelämää -leffan jälkeen päivittelin ääneen sitä, miksi Miranda ja Steve vaivautuivat vielä yrittämään, olihan alusta asti selvää että nuo kaksi eivät sovi yhteen vaan parisuhde tulee aina sisältämään liikaa halua muuttaa toinen samanlaiseksi kuin itse, ja että he tulevat salettiin leffan jatko-osassa eroamaan ja luultavasti käymään läpi verisen huoltajuuskiistan. Ihmisillä, ehkä erikoisesti naisilla tuntuu olevan äärettömän vahva halu uskoa onnellisiin loppuihin.

Mitä enemmän ikää karttuu, sitä vahvemmin alan itse kannattaa eroamista ratkaisuna parisuhdeongelmiin (etenkin jos suhteessa ei ole lapsia ja toisaalta erityisesti jos siinä on lapsia). Eroaminen on mielettömän rohkeaa, niin rohkeaa, etten voisi tuomita ihmistä, joka ei ikinä tule rohkaistumaan. Ja toisaalta, ihailen tavattomasti sitä, joka uskaltaa erota ja saa palkinnokseen jotain aivan uutta ja ihanaa. Kun taannoin pohdimme ystävän kanssa fraasia "nykyään pariskunnat luovuttavat aivan liian helposti" emme keksineet yhtään konkreettista esimerkkiä. Asia tuntuu olevan aivan päin vastoin, sinnitellään pitkäänkin yhdessä vaikka suhde on muuttunut kauan sitten välinpitämättömäksi tai riitaiseksi. Riuhtaisun aiheuttamaa kipua pelätään, ihan aiheellisesti. En ole läheisriippuvaisena mitenkään paras kommentoija tähän asiaan, pidän jossain määrin hyvänä tuurina sitä, että minulla on ollut pääosin pelkästään hyviä seurustelukokemuksia (ja kivuliain erokin tapahtui hyvässä "olemme kasvaneet erillemme"-yhteisymmärryksessä), olisin saattanut itse roikkua jonkunkin aikaa tuhoisassa suhteessa. Vaikka sitten toisaalta, alistuminen ja epävarmuudessa eläminen ovat minulle niin sietämättömiä tiloja, että olisin ehkä pontevoitunut jossain vaiheessa kunnon repäisyyn. Eräs viisas ystävä rohkaistui runsas vuosi sitten lähtemään kipeästä ja alistavasta parisuhteesta yritettyään ja typistettyään itseään ensin pitkään. Hän kulki aikansa yksin, suri ja vihasikin ensin, eheytyi hiljakseen, hoiti ja tutki itseään. Huomattuaan olevansa kunnolla jaloillaan ja vahva hän antoi itselleen tilaisuuden rakastua. Nyt hän elää onnellisena uudessa parisuhteessa (ja on vielä raskaanakin). Tuo ystävä on minulle jonkinlainen idoli itsetutkiskelun ja kasvamisen saralla, en voi kuin ihaillen kuunnella hänen varmaa ja oivaltavaa puhettaan. Minua onni on potkinut parisuhdejutuissa (tai no okei, otan kyllä itsekin onnistumisestani kredittiä: minua on lapsena rakastettu niin paljon, että uskon olevani rakastamisen arvoinen ja uskallan rakastaa itsekin... tai siis hmm, annan kredittiä vanhemmilleni tuosta. Ja toki itsellenikin, olen aina panostanut rakkauteen täysillä ja joskus taistellutkin ja huomannut, että jos omaan asiaansa uskoo, sen puolesta kannattaa todella tehdä työtä. Ja olen myös aina omalla kohdallani pitänyt itsestäänselvänä, että mikäli pitäisi valita työn ja perheen välillä, valitsisin perheen, onneksi ei tosin tarvitse valita) mutta kaikkia ei ole. Eikä parisuhteen noin ylipäätään tarvitse olla se paras vaihtoehto oman onnen kannalta. Onneksi nykyään eletään näin monimuotoista ja sallivaa aikaa! Naimisiin ei tarvitse mennä parikymppisenä nallin napsahdettua ja lopettaa opiskeluja ja pettyä elämässä. Lapsen saa tehdä yksin (jos on nainen, miehille se on vaikeampaa) tai olla kokonaan tekemättä. Oman elämän haltuunotto on jos ei helppoa niin ainakin mahdollista.

Itsevarmoja sutturoita

Ostin Maailmakylästä tänä vuonna kamputsealaisen ruokalautasen lisäksi vain Anna Kontulan uuden pamfletin (enkä esimerkiksi hippilaukkua tai korvakoruja kuten yleensä, olen melkein ylpeä itsestäni ellei rehellinen vastaus ostamattomuuteen olisi, että vuodet ovat tehneet minut krantuksi ja peruninka-henkisiä tukkaan takertuvia koruja vierastavaksi). Pamflettihan julistaa sanomaa, jonka mukaan valtavirtafeministeillä on ongelmia hyväksyä naisilta muuta kuin yksiavioista ja tasavertaista pehmoseksuaalisuutta. Voi ihan hyvin olla, itse olen pysytellyt "valtavirta"feminismistä aina sen verran sivussa, etten tarkalleen osaa sanoa. Tuntemani feministit ovat valtaosin hyvinkin väljäkatseisia seksuaalisesti, eivät esimerkiksi suoralta kädeltä tuomitse pornoa. En tuomitse minäkään, se, että pornossa on paljon ällöttäviä lieveilmiöitä ja että se on pääosin melko epäesteettistä ähellystä, ei nähdäkseni poista sen tietynlaista tarpeellisuutta. Ja missä "pornon" raja sitten kulkee, ei ainakaan kaupallisuudessa. Ovathan lukijoiden nettiin ilmaiseksi kirjoittamat seksifantasiatkin kai pornoa? No, se siitä, omasta seksuaalisuudestani en ala sen enempää Lupiinissa kirjoittaa, intiimiyden rajat kulkevat minulla tässä kohtaa ja sitäpaitsi inhoan sitä "minulla on todella vahva libido"-läppää, jota naisten tuntuu joskus kuuluvan harrastaa ihan vain vakuuttaakseen, etteivät ole kylmiä kampeloita sängyssä. Ihan kuin sillä olisi mitään väliä suurimman osan kommunikaatiosta kannalta, että kuinka usein saa seksiä ja miten monta kertaa tulee joka kerta.

Joka tapauksessa, pamfletti ei hirveästi hytkäyttänyt. On tietysti hauskaa lukea naistutkimusta, joka ei heti kättelyssä vaadi vierelleen sivistyssanakirjaa ja Kristevan peruskäsitteistön tuntemusta, mutta tuon tyyppistä fiilispohjaista jutustelua omista rinnoista, kaukorakkauksista ja oikeudesta omaan ruumiiseen voisi lukea jostain lukion äikäntunnin esseestä (sellaisesta jossa viljellään jatkuvasti fraasia "herää kysymys"). Ja ainakin minulle on ihan itsestänselvää, että tasa-arvon ja huulipunan käytön voi yhdistää, en tarvitse aiheesta erillisiä vakuutteluita. Kirjan naiset tunsivat puolinaista häpeää omista alistusfantasioistaan. En pystynyt ihan samastumaan siihenkään: itse näen, että seksin maailma on melko lailla irrallaan arkielämästä ja että siihen kuuluvat aika härskit ja kummallisetkin ajatuskulut, jotka ovat nimen omaan ajatuskulkuja. En näe tarpeelliseksi erikseen vakuuttaa, että nainen joka fantasioi väkisin ottamisesta, ei halua tosielämässä tulla raiskatuksi. Sehän on ihan selvää! Ajatus siitä, että olisi joku feminismin haara joka 2000-luvulla vakavissaan kieltäisi naisia fantasioimasta alistamisesta tuntuu kaukaiselta. Eivätköhän nuo jääneet 70-luvulle? Eikä Suomessa ymmärtääkseni ole feministipiireissä ikinä hirveästi keskitytty seksuaalisuuden rankomiseen vaan työ on käyty ihan muilla rintamilla, lakeihin ja edustuksiin keskittyen. Toisin oli muualla Euroopassa, minulla on yksi superäklöttävä naisen seksuaalisuutta käsittelevä käännöskirja 80-luvun alusta, jossa todetaan penetraation itsessään olevan patriarkaatin sortoa ja että oikestaan parasta olisi olla lesbo jo ihan poliittisista syistä. Kirjan kuvituksena on kauheita piirroksia naisista sängyssä keskenään, naisilla on ilmeisesti patriarkaatin naiskuvan vastapainona valtavan paksut nilkat ja pienet, epämuodostuneet rinnat. Uh.

Muutama huomio kirjassa kuitenkin miellytti ja ajattelutti, koska ne sivusivat samoja aiheita, joita olen itsekin naisena miettinyt. Vuoden takainen tekstarikohu, jonka seurauksena ulkoministeri joutui eroamaan kirvoitti tapahtuessaan erityisesti naisissa hämmentävää raivoa kohun naisosapuolta, Johanna Tukiaista kohtaan. Olin ilahtunut, että joku muukin feministi pani tuon vinksahtaneen vihareaktion merkille. Tuksua on solvattu viimeisen vuoden aikana armotta, naurettu ja pilkattu ja ihmetelty tuohtuneena, miten sellainen ylimeikattu pullukka lehmä kehtaa kuvitella olevansa kaunis ja seksikäs. Naisten Tuksuun kohdistama viha muistuttaa minua aina eräästä Ricky Lake Shown (muistatteko tuon maanmainion keskusteluohjelman joka oli jonkinlainen kevytversio Jerry Springeristä) jaksosta, jossa käsiteltiin kolmiodraamoja. Kun lavalle marssi perheenrikkoja punaisessa minimekossa, alkoivat yleisön naiset huutaa raivoissaan "läski huora" ja "opettele pukeutumaan". Pulleaa ja epäsiistiä yleisöä vitutti kaikkein eniten se, että reippaasti ylipainoinen nainen oli iljennyt vetää päälleensä seksikkään minimekon ja kehtasi aivan ilmiselvästi kuvitella näyttävänsä siinä hyvältä. Koko kolmiodraaman puinti peittyi toistuvien yleisöpuheenvuorojen alle, kun joka ikinen yleisön naisjäsen halusi kertoa, että lavan minimekkopulluka ei TODELLAKAAN ole kaunis vaan ällöttävä. Naiset tuntuvat hämmästyttävän usein kokevan uhkana tilanteen, jossa kanssasisar luulee itsestään liikoja. Tuo harhaluulo pitää ampua alas kunnon tykistöllä, ettei egomaanikko vain jäisi luuloon, että hän on arvokas tai kaunis tai lahjakas. Erityisen tragikoomista ilmiö on juuri Tuksun tapauksessa, kun kyseessä on selkeästi nainen jolla on mielenterveyshäiriöitä, alkoholismia ja itsetuhoista käyttäytymistä. Ja jota on lyöty jo todella pitkään ja todella säälittä, joka on epäilemättä jossain määrin johtanut nykyiseen sekoiluun. Tuksu on vähän kuten se koulun kiusatuin reppana, jota kaikki voivat rauhassa käydä muksauttamassa mahaan nyrkillä ilman pelkoa kostotoimenpiteistä.

No, joka tapauksessa, kirja ei huulipunakansineen kertonut minulle kovinkaan paljoa uutta. Sen sijaan kirja kirvoitti Lumiksen kanssa mielenkiintoisen keskustelun siitä, miten jotkut harvat naiset porskuttavat eteenpäin häpeilemättömällä pokalla. Vaatii epäilemättä todella vahvaa kanttia asettua julkisesti puoltamaan prostituoituja (kuten Kontula teki Punaisessa eksoduksessa) ja saada pahimmillaan sekä feministien että AT-miesten (tosin jälkimmäisten vihan kohteeksi joutumiseen tuntuu riittävän että on nainen) tuohtunut nettikohina niskoilleen. Etenkin kun aiheina ovat seksi ja sukupuolten väliset jännitteet, on oltava rohkea, että kestää kaiken sen asiayhteydestään irroitetun vääntelyn ja tahallaanväärinymmärtämisen, jota lehdistö ja sitä mukaa "kansa" alkaa toistaa. Hyvä esimerkki sukupuolisodan roihahtamisesta oli taannoinen Timo Hännikäisen "Ilman" (jota en ole vielä lukenut), ansiokas ja monitahoinen esseekokoelma runtattiin naisvihamieliseksi ruikutukseksi (menin hetkeksi itsekin tuohon lankaan) ja kaikki naiset kertoivat lehdissä kilvan, että he eivät ainakaan kuuna kullanvalkeana panisi Hännikäistä. Kirjan muut avut hukkuivat seksikohun alle täysin, vähän kuten tämän uuden Kontulan pamfletin sisältö uhkasi kadota "raiskauskohun" taakse. Totesimme, että useimmilla naisilla käytöstä ja tekoja säätelee kontrolloiva yliminä, joka estää mokaamasta ja vaikuttamasta naurettavalta, mutta samalla myös asettaa melkoisia esteitä menestymiselle. Muutamia poikkeuksia on, ystävistäni kaikkein näkyvimmän karriäärin tehnyt tuntuu suhtautuvan omiin virheisiinsä suorastaan hilpeästi ja ihailtavan jalat maassa-tyyliin eikä ainakaan jää mäihväämään mokiaan vuosikausiksi, kuten useat naiset tekevät, piiskavat itseään kerta toisensa jälkeen julkisesta sekoamisesta sanoissa tai kiireessä kyhätystä esseestä josta tuli pelkkä kakkonen (olen kuullut niistäkin naisista, jotka käyvät kaikki yliopiston tai ammattikorkean kurssit uudelleen, jos arvosanaksi on tullut nelosta alempi, siitäkin huolimatta että heidän täytyy jollain tasolla tietää, ettei ketään kiinnosta hittojen verta työelämässä se, minkä arvosanan sait johdatus organisaatioviestintään-kurssista). Tietty suvereenius, luottamus siihen, että ilman mittavia ennakkotietojakin voi pärjätä (ja on pakkokin, kaikesta ei voi tietää kaikkea) on useimmiten miesten juttu. En tiedä, onko menestys itsessään niin tavoiteltavaa, mutta olisi kovin toivottavaa kyetä luottamaan itseensä ja omaan ääneensä. Nämä itsetuntoiset ja äänekkäät naiset harvemmin sortuvat kanssasisarten panetteluun, koska he ovat juuri niitä, jotka luulevat itsestään paljon. Ja usein suurilla luuloilla pääsee pitkälle.

Mitenköhän omalle kunnianhimolle käy äitiyslomalla? En pidä itseäni kovin kunnianhimoisena enkä paheksu naisia jotka jäävät hoitovapaalle (kuten on muotia tehdä ns valtavirtafeministien parissa, tai ainakin siltä vaikuttaa. Joskus aina ihmettelen, mitä ihmeen olkinukkeja tuossa hoitovapaa-töissäkäyvä äiti-dikotomiassa ammuskellaan. Toisiaan vastassa seisovat itsekäs ja kasvatusta laiminlyövä, kymmentuntista työpäivää puskeva uraäiti ja täytekakkuja väkertävä kotimamma, joka pukkaa mukuloita kolmen vuoden välein ja ihmettelee sitten, miksei ole työmarkkinoilla validia tavaraa. En tiedä yhtäkään naista joka mahtuisi noihin raameihin ja tähän ikään mennessä olen kuitenkin ehtinyt tavata naisia ja äitejä hyvinkin erilaisissa yhteyksissä). Itse en tässä vaiheessa näe itseäni kotona kovin montaa vuotta, lähinnä siksi, että minulla on aikuiskontaktien vähetessä taipumus käydä surumieliseksi, mikäli tilannetta kestää pitkään. Ja jonkinlainen selvä itsensä toteuttamisen tarve minussa kytee ja koska olen käsitöissä aivan surkea tunari, en usko saavani luovuuttani kanavoitua pienten villatakkien kutomisen kautta (vaikka olisikin ihan superihana ajatus värjätä itse langat ja tehdä niistä lastenvaatteita). Ja kyllä tunnustuskin minua hivelee ja parhaiten saan aikaan asioita toimeksiannolla ja deadlinella. Nyt ei varmaan ole oikea aika ajatella katkolle joutuvaa "uraa" vaan ihan muita asioita ja vähitellen myös mahdollista uudelleenkouluttautumista. Tai sitten ei, olen tässä ajoittain melko surumielisiäkin jäähyväisiä nykyiselle työlleni jättäessäni tajunnut, että olen visuaalisesti ihan mukavan lahjakas ja tietotaitoakin on kahden ja puolen vuoden katkeamattoman työssäkäynnin seurauksena kertynyt paljon. Ja että vaikka ammattini on herkkä suhdanteille, sillä on aivan mahdollista työllistyä uudelleenkin.