tiistaina, toukokuuta 22, 2007

Ohivilistävät päivät

Kuuntelen parhaillaan Melartinin Juhlamarssia eli Prinsessa Ruususen häämarssia. Löysin sen sattumalta, mistäpä muualtakaan kuin ITunesin soittolistalta, henkilöltä joka kuuntelee punkkia ja häämarsseja, mielenkiintoinen maku. Runsaan kuukauden päästä kävelen Juhlamarssin tahdissa kohti ei nyt alttaria, mutta työväentalon lavaa, jossa meidät vihitään ja minusta tulee rouva. Argh. Olen oikeastaan koko ajan ajatellut häitämme tavallista isompina juhlina, jossa viihtyminen on varmistettu ihanalla välimeren kasvisruualla ja riittävällä punkulla ja foksia soittavalla bändillä. Motiivini mennä naimisiin ovat tavallaan ihan tarkoituksellisen huvittelunhaluisia, en ole missään vaiheessa arkaillut sanoa että oikeastaan suurin syy avioitumiselle on saada kerrankin järkätä kunnon bileet. Rakastan juhlia, elän niiden odotuksessa. L:n sukuun kuuluminen (kohta laillisinkin sitein) on siksikin niin mukavaa, että siinä on porukka, joka osaa juhlia. Harvemmin on tullut edes hurjemmassa nuoruudessa hippaloitua kahdesta iltapäivällä kahdeksaan aamulla, mutta kunnianarvoisan kuusikymppisen tädin uima-allasjuhlissa sitä on tullut tehtyä.

Toki avioliitolla on myös syvempiä merkityksiä. Olen taipunut yhteiseen nimeenkin, koska se symboloi ja kertoo hyvin konkreettisella tavalla meidän sitoutuneen toisiimme. Toisaalta minulle kyllä riittää aivan hyvin, että me kaksi tiedämme sitoutumisestamme, etenkin kun emme ole mustasukkaista tyyppiä, mutta toisaalta mieleeni tulevat usein avioliittoa ajatellessa Mirkka Rekolan sanat Minä rakastan sinua, minä sanon sen kaikille. Sitoutumisenkin voi nähdä monella tapaa. Vierastan munasarjoja myöten sellaista tiimipaita-ajattelua parisuhteessa, kokisin identiteettini kaventuvan jos lyöttäytyisin(me) jonkinlaiseen mekaksi-poteroon, johon liittyisi niin herkeämätön yhdessäolo kuin yhteiset mielipiteetkin.(edit: tähän oli pakko vielä palata). Yhteisistä mielipiteistä sen verran, että kaipaan parisuhteelta toki yhteistä arvomaailmaa. Olisin oikeistolaisen miehen kanssa varmaan jatkuvassa sanaharkassa. Perimmäiseen erilaisuuteen voi suhteen alussa liittyä seksuaalista stimuloivuutta (ainakin itse olen ihan läähkynä sellaisiin virittyneen sähköisiin keskusteluihin, ensikohtaaamiseni L:n kanssa tapahtui eräissä bileissä, jossa kävimme tuikean väittelyn siitä, onko Anja Kauranen (ei silloin vielä Snellman) perseestä vai ei). Vaikka taidan olla sitoutuvaa ja parisuhteellista tyyppiä (no toivottavasti, olenhan tosiaan menossa naimisiin) olen etekin aikuistuessa alkanut vaatia omaa tilaa. Pidän tätä kohdallani positiivisena kehityskulkuna, nuorempana olin hyvinkin läheisriippuvainen. Kun eksä lähti kolmeksi päiväksi Viroon, olin aivan siipi maassa. Kyllä nykyäänkin on haikeaa olla poissa toisen luota, mutta sen kestää paremmin kun on pohjiaan myöten päässyt eroon ajatuksesta, että toinen voisi vaikka häippäistä yhtäkkiä. Tuokin on selkeästi aikuisuuden mukanaan tuomaa yleistä luottavaisuutta, nuorempana piinasin itseäni joskus "poikaystävä hylkää selittämättä"-ajatuksilla, vaikkei niihin ollut syytä.

Olimme lauantaina Tallinnassa ostamassa viinaa 80 henkilölle. Siinä tuli roudattua muutamakin puna-, valko- ja punainen kuoharipullo auton takapaksiin. Harvinaisen automahdollisuuden (hähhää, olen juuri disauttanut automarketteilua ja sitten itse teen sitä) innoittamina ajoimme Lasnamäkeen ja sieltä Maarjamäkeen, jossa oli kerrassaan komea, pahasti rapistunut sotilasmuistomerkki, joka koostuu Pinoccion hautanakin tunnetusta obeliskista ja geometrisista poluista. Helakka voikukkameri oli pikku hiljaa vallannut muistomerkkiä, venäläisten sotilaiden haudoilla oli kuihtuneita neilikoita. Paikka oli kosmisen outo ja havainnollisti neuvostoarkkitehtuurin ja uskonnollisen arkkitehtuurin pohjimmaisen samankaltaisuuden - pyrkimyksen saada ihminen tuntemaan itsensä hyvin pieneksi. Näimme toki perinteisempääkin Tallinnaa, pittoreskeja pastellitaloja ja kulmapuoteja. Ränstyneessä puutalossa sijainnut lempiteekauppani oli lopettanut toimintansa, talo oli palanut korjauskelvottomaksi. Hapankaalit ja muut hapanvihannekset (miksei niitä saa Suomesta siedettävään hintaan, häh) ostin proosallisesti marketista. Olisin halunnut ostaa kadunvarsimummoilta värinokkosta tai muita perinnekasveja, mutta löysin vain ketjukukkakauppoja.

Aika kuluu hämmentävän nopeasti. Vastahan oli helmikuu, äskettäin vielä lunta ja talvikenkiä. Kevään tuloon ei ikinä totu, tuomenkukkia tervehtii aina samalla hämmentyneellä ilolla ja aamuisin pukee liikaa päälle.

8 kommenttia:

  1. Anonyymi6:07 ip.

    Cool! On ihanaa elä juhlien odotuksessa, varsinkin omien häiden! Työkaverini menee elokuussa naimisiin ja seuraan päivittäin järjestelyjä ja katson, kuinka into(ja stressi) kasvaa ja kuinka ideat muuntuvat ja kehittyvät. Eilen olivat ostaneet sormukset ja tytöllä oli niin punaiset posket ja hymy herkässä, että minäkin tulin hyvälle mielelle.

    Siis olenko nyt käsittänyt oikein, että aiotte ottaa yhteisen sukunimen, joka ei ole teidän kummankaan nykyinen sukunimi? Keksittekö sen siis itse? Jos käsitin oikein, niin miten olette asian kanssa edenneet(sukunimen vaihto edessä ja haluan itsekeksimäni nimen, kai...)?

    Hauskaa häähössötystä,
    -minh-

    VastaaPoista
  2. Joo, yhteinen sukunimi tulee ja L:n suvusta. Munkin suvussa olisi ollut yksi mukava, mutta se ei toiselle osapuolelle sit kelvannut. Tää meilletuleva nimi rimmaa molempien etunimien kanssa mukavammin kuin nykyiset ja taitaa olla hiukan harvinaisempi kuin omani. L vaihtaa sukunimensä ensin, homma hoidetaan lääninhallituksen kanssa ja maksaa 90 euroa (bö) ja minä otan sitten avioliiton myötä sen uuden sukunimen ja se ei (vissiin) maksa mitään. Paitsi nyt passit ja muut hommelit.

    Häähössötys on kyl hauskaa kun on ottanut elämänohjeekseen itsekeksityn stressin välttelyn. Ja kun vielä tykkää askartelusta kuin hullu puurosta, ei pöytäkartan tekeminenkään ala kiristää hermoa, vaan päinvastoin antaa legitiimin syyn levittää ruokapöytä täyteen pahvisilppua :)

    VastaaPoista
  3. Kyllä. Aika kuluu nopeasti. Siinä missä nuorempana meni kuukausi, nykyään menee vuosi. Kaipa se on jonkinlainen kokemuksen karttuminen. Kun jonkin asian toistaa tarpeeksi monta kertaa jne. Vuodet alkavat mennä myös sekaisin. Muistikuvat jotka koostuvat 3 vuodesta niputtuvat saman vuoden alle, paitsi kun alkaa tarkemmin kartoittaa.

    VastaaPoista
  4. Anonyymi9:38 ap.

    Onnea onnea Lupiini ja hyviä bileitä!

    VastaaPoista
  5. Aika kuluu vuosien karttuessa yhä nopeammin. Tuntuukohan viisikymppisenä vielä huimemmalta? Toivottavasti ei, näen nyt jo aika usein painajaisia, joissa on "ensi joulu" tai vastaavaa ja havahdun puolen vuoden vilistäneen aivan huomaamattani ohi.

    Kiitos, kiitos, Ulla. Rapsui koiralle!

    VastaaPoista
  6. voikun tuntisin sut paremmin niin pääsisin häihisi : )

    r a k a s t a n nimittäin häitä ja prinsessa ruususen häävalssia ))

    VastaaPoista
  7. Anonyymi12:02 ip.

    Häät... Minulla on menossa romanttissävyitteinen aikakausi, koska huokailin onnesta lukiessani teidän tulevista vihkiäisistä. Olisipa ihanaa olla siinä vaiheessa elämäänsä, että saisi järjestää sellaiset juhlat. *huokaa vielä äänekkäästi*

    VastaaPoista
  8. oi tääl oli niinku viel lisää kommenteja!

    miss kettu, meidän pitää tavata ni sitte tunnetaan :)


    purrpurr, vai naimamieli sullakin! mä olin vuosikaudet anti-hää mutta sitten kävin kavereiden häissä ja olin ihan että mullekin tällaista ihanaa jossa kaikki nauraa ja itkee vuoronperään ja syö tapaksia ja tanssii.

    VastaaPoista

Hei anonyymi! Keksithän itsellesi nimimerkin kommentoidessasi! Lisää huomattavasti vastaushalukkuuttani! Pus!