maanantaina, joulukuuta 10, 2007

Empatiasta ja välienselvittelystä

Ajaudun puhelinriitaan äidin kanssa. Riita käsittelee esimerkiksi pilaamaani muffinivuokaa ja liukuu siitä luontevasti teemaan ”sinä et osaa mitään ja sössit kaiken” ja variaatioihin ”minulla on ollut niin vaikea elämä etten odota sinulta mitään, sinnittelen päivästä toiseen, niin paljon on pitänyt sinulta kestää” päätyen lopulta tarkoituksellisen ylilyöviin, omassa vihan sokaisemassa päässä hypoteeseista faktoiksi muuttuviin päätelmiin (johon kuuluvat vihjaukset siitä, etten osaa hoitaa avioliittoanikaan). Äidin kanssa tapellessa järki sumenee, suusta tulee solvauksia ja lopulta itsesäälistä melankoliaa, joka pateettisuudessaan muistuttaa slaavilaisen laskuhumalaista valitusvirttä. En ikinä tappele kenenkään kanssa kuten äidin, useimpien tuttujeni kanssa en tappele ollenkaan. Lumiksen kanssa olemme tunteneet jo yli kymmenen vuotta, enkä muista meidän kertaakaan edes tiuskineemme toisillemme (tiuskiminen on perseestä muutenkin, arvostan ennemmin rehellistä haistattelua ja avointa välienselvittelyä kuin äyskähtelyjä ja tuiskahteluja jotka ovat liian mitättömiä, että niitä pyydettäisi ikinä anteeksi mutta jotka jäävät kuitenkin kaihertamaan ja kasvamaan korkoa). Nassun kanssa sen sijaan olemme riidelleet, mutta aina rehellisesti ja avoimin kortein, emme ole jättäneet välillemme hiljaista, kytevää kaunaa joka manifestoituisi nokitteluna ja viilentäisi vähitellen välejämme. L:n kanssa emme riitele melkein ikinä, kunnia tästä kuuluu kyllä L:n laupiaalle ja vanhojakaivelemattomalle luonnolle, itse saisin kehitettyä kärhämää vaikka mistä veitsitelineestä tai kukkienkastelusta, mutta L on liian fiksu lähteäkseen mukaan provokaatioihini. Olen siis riitelyssänikin ambivalentti (kuten varmaan kaikki) ja myötäilen toisen temperamenttia. Vaikka noin periaatteessa uskonkin riitelyn puhdistavan ilmaa, en koe menettäneeni mitään siksi, etten ole ikinä riidellyt Lumiksen kanssa ja toisaalta koen riidat äidin kanssa todella repiviksi. Ehkä avainsana on selvittäminen. Tiedän esimerkiksi, että juuri Lumiksen tapauksessa riidan välttäminen ei tarkota vaikeiden asioiden lallattelemista maton alle, niistä vain voidaan puhua rakentavasti ja vainoilematta.

Jossain vaiheessa äitiriitaa vetoan aina räkä tursuten äidin empatiakykyyn, tai sen puutteeseen. Meillä on riidellessä ikävä tapa joutua eri aikoihin sellaiseen kylmän sarkastiseen tilaan, jossa toisen pateettiselle kollotukselle naurahdetaan kylmästi ja kehotetaan häntä hankkimaan suhteellisuudentaju. Sarkasmia seuraa itsesääli ja lopulta oivallus koko riidan absurdiudesta ja turhuudesta, ja sitä mukaa sovinto. Olen kuitenkin tosiaan vuosien varrella menettänyt uskoni ainakin tämänkaltaisten riitojen puhdistavuuteen, itse jään ainakin moneksi päiväksi hautomaan niitä piikkejä, joita minuun on riidassa kohdistettu, siitäkin huolimatta että tiedän niiden singotun vihapäissään, liioitellen.

Riidat saavat minut aina miettimään empatiakykyyn vetoamista. Äidillä ja minulla on osin erilainen tapa tuntea myötätuntoa. Olemme molemmat kyllä maailmanparantajia, äiti seisoo tänäänkin viimassa torilla keräämässä Amnestylle lahjoituksia, äiti antaa kerjäläisille ja keräyksiin rahaa, ei syö sianlihaa ja pitää myös ystävistäni (silloin kun ei suivaannu näille pornolaulujen esittämisestä häissä). Toisaalta äiti saattaa kylmetä etenkin riidoissa täysin ja alkaa tavattoman helposti syyllistää lohtua kaipaavaa. Olen vasta aikuisiällä herännyt tajuamaan, että vinksahtanut suhteeni fyysiseen kipuun (häpeä ja säälin vieroksunta, valittamisen välttäminen viimeiseen asti) saattaa johtua siitä, että minulle on kotona suututtu kun olen loukannut itseni. Nyt aikuisenakin, mainitessani päänsäryistä, saan kuulla saarnan siitä, etten jumppaa tarpeeksi niskoja, flunssa on tietysti hankittu ilman huivia kulkemisella. Onneksi satun olemaan aika terve, vaikkakin toisaalta hypokondrinen. Minua on ylipäätään syyllistetty sekä lapsuudessa että vielä aikuisenakin hyvin paljon. Pahinta on, että kun yritän riidan keskellä toistaa, kuinka paljon kärsin syyllistämisestä, kuinka paha olo minulle siitä tulee, saan kuulla että minun pitäisi käyttäytyä siten, ettei aihetta syyllistämiseen enää tulisi. Tässä ei tunnu auttavan vetoaminen siihen, että olen kuitenkin ihan kunnon kansalainen, töissä, naimisissa, omavarainen ja kykenevä solmimaan ystävyyssuhteita, se, että olen tärvellyt muffinivuoan muuttuu symboliksi ja triumfiksi pohjimmaiselle kelvottomuudelleni.

Kuten joskus olen kirjoittanut, olin lapsena aika spartalainen tyyppi. En valittanut kivusta enkä oikein suruistanikaan, kiusaamista häpesin niin, etten uskaltanut siitä puhua, kuten häpesin myös naiseksi kehittymistä, etenkin kuukautisia. Ala-yläasteen vaihteessa paras ystäväni kävi läpi vaikeaa vaihetta, kun hänen äitinsä löysi uuden miehen ja tuntui jonkin verran laiminlyövän lapsiaan. Ystävän turvattomuus ilmeni valtavana huomiontarpeena ja itkuherkkyytenä, minulle, joka vältin julkisia kyyneliä viimeiseen asti, itku siitä, ettei liikuntatunnin joku akrobaattikuperkeikka ottanut onnistuakseen, tuntui täysin käsittämättömältä. Muistan tuossa tlanteessa lähteneeni vain kävelemään pukuhuoneesta, kun muut tytöt jäivät lohduttamaan epäonnistumistaan itkevää ystävää. Välimme olivat jossain vaiheessa vähällä katketa, koska minun oli vaikeaa hyväksyä ”turhan vollotusta” ja ainakaan osoittaa myötätuntoa sitä kohtaan. Myöhemmin tajusin, että ystävä itki omaa tilannettaan ja minun olisi pitänyt lohduttaa häntä, riippumatta siitä kuinka naurettavilla tavoilla suru ilmeni.

Olen kulkenut pitkän matkan noista ajoista. Nykyään pidän itseäni varsin tunnevalmiina ja empaattisena ihmisenä, joskin kyynisyys ottaa joskus vallan. En kuitenkaan enää häpeä ajatusta myötätunnon osoittamisesta ja olen tajunnut, että vaikka lohduntarve näyttäytyisi kuinka hassuna ja kummallisena, on se aina oire ja jonkinlainen avunpyyntö. Olen myös yrittänyt koulia itsestäni sarkasmia ja kyynisyyttä pois ihan hartiavoimin, koska koen että se on omiaan ehdyttämään empatiaa ja muita vilpittömiä tunteita. Pyrkimykselläni olla armelias muille ihmisille etsin varmaan myös armahdusta itselleni ja omille virheilleni. En silti aio alkaa lällyksi, eikä siitä tosin ole pelkoakaan. Suuri osa kommunikaatiotani tai ainakin huumoriani pelaa yleistyksien ja ihmistyypeille irvistelyn varassa.

4 kommenttia:

  1. Anonyymi4:56 ip.

    "...tiuskiminen on perseestä muutenkin, arvostan ennemmin rehellistä haistattelua ja avointa välienselvittelyä kuin äyskähtelyjä ja tuiskahteluja jotka ovat liian mitättömiä, että niitä pyydettäisi ikinä anteeksi mutta jotka jäävät kuitenkin kaihertamaan ja kasvamaan korkoa..."

    Presiis. Sanoit sen niin hyvin, että otanpa käyttöön.

    VastaaPoista
  2. Niin. Itse pakkomielteisenä asioiden selvittäjänä en oikein kestä sellaista vaikeastitartuttavaa vittuilua enkä tarpeetonta äyskintää, jota ei ikinä puhuta selväksi, vaan alan hitaasti kasvattaa hämähäkinverkkoja sellaisen ihmissuhteen nurkkiin.

    Huonon päivän puuskahdukset ja ärähdykset ovat ookoo ja ymmärrettäviä, kunhan niitä osaa pahoitella.

    Anteeksipyytämisen vaikeus on muuten kumma juttu. En ole ikinä oikein tajunnut mikä siinä on niin vaikeaa, onko se jotenkin nöyrtymistä vai oman huonommuuden myöntämistä tai mitä? Eivätkö nämä silkkaa ylpeyttään anteeksipyyntöä pihtaavat tiedä, kuinka helpottavalta ja puhdistavalta tuntuu myöntää omat virheensä ja pahoitella? Anteeksipyytämiskyvyttömyydestä saatetaan vieläpä olla jollain kierolla tavalla ylpeitä, vähän kuten ollaan ylpeitä joistain muistakin selkeän negatiivisista luonteenpiirteistä, kuten empatiakyvyttömyydestä (empatiakyvyttömyys tykätään verhoilla rationaalisuudeksi).

    Meinasin tässä vielä jatkaa omanhännänkohottamista kirjoittamalla etten tajua myöskään ylpeyttä, mutta sitten tulin ajatelleeksi että varmin keino saada minut vihaiseksi on puhua minulle alentuvaan sävyyn, joten mitäpä muuta olenkaan kuin ylpeä itsekin :)

    VastaaPoista
  3. Ouh, tässä on niin mehevää riidan kuvausta että olin ihan kateellinen jo aikaisemmin tätä lukiessani! Meidän perheessä yksinkertaisesti ei riidellä, ei niin että asioita sanottaisiin ja niihin vastattaisiin. Korkeintaan tiuskaistaan ja häivytään. Ja vittuilu, sen taidon olen kotoa saanut, mutta se tuntuu koko ajan vastenmielisemmältä. En halua ihmissuhteistani hämähäkkien koteja.

    VastaaPoista
  4. Herranen aika että kuulostaa tutulta! Viimeksi tänään käydessäni nopeasti pyörähtämässä äitini luona, sain taas kunnon syyllistämis-saarnauksen niskaani, aiheena kuiva ihoni koska en saa tarpeeksi vitamiineja, joka johti tyypilliseen "oot samanlainen ku isäski!" lopetus-solvaukseen jonka äitini tietää viiltävän minua kaikista pahiten.

    Itse menen niin solmuun etten saa mitään järkevää vastalausetta suustani ulos vaan töksäytän jotain naurettavan kuuloista ja toinen sitten saakin vettä myllyynsä. Loppupäivän sitten narskuttelen raivon kyyneleet silmissä ja vatvon loukkauksia loppupäivän. Kaikista pahinta on etten enää tiedä jaksanko enää kauan tälläista perhesuhdetta, vaikka rakastankin äitiäni kovin paljon.

    Blogisi on ihanan virkistävää luettavaa kun huomaa ettei ole ihan yksin vaan että muillakin on samantapaisia kohtauksia elämässään.

    VastaaPoista

Hei anonyymi! Keksithän itsellesi nimimerkin kommentoidessasi! Lisää huomattavasti vastaushalukkuuttani! Pus!