sunnuntaina, maaliskuuta 30, 2008

Talo meren rannalla

Unessa saan tietää, että suvullani on kesäasunto jossain rannikkoseudulla. Talo on melko pohjoisessa, ehkä Oulun korkeudella. Ulkoa katsottuna se sijaitsee autiolla nummella, hiekkatien päässä, ilman naapureita. Talo on iso, keltainen puutalo, rakennettu ehkä 30-luvulla. Se on ankara ja jylhä, jotenkin funkismainen, katsoo merelle korkein ikkunoin.

Menemme sisälle taloon jonkin joukkion kanssa. Sisätilat ovat huonossa kunnossa, tyhjillään, vain muutamia vanhoja huonekaluja. Ovenpielet ja ikkunanpuitteet on maalattu oudolla, samean punaruskealla värillä. Keittiössä hellan paikka ammottaa tyhjänä, seinästä repsottaa kaapeli. Keittiöstä lähtevät myös portaat yläkertaan. Ne ovat kapeat, tuskin askeleenmentävät, mutkittelevat kummallisesti. Kaiteita ei tietenkään ole ja portaat näyttävät vielä liukkailtakin. Talon pohjapiirros on hyvin kummallinen, huoneiden välillä on hyödyttömiä ja ikkunattomia pikkuhuoneita, joihin pääsee minikokoisesta ovesta, kumartuen ja sivuittain. Joku oviaukko on korkealla seinässä, sinne pitää kiivetä. Portaita on muissakin huoneissa ja ne kaikki ovat jotenkin outoja ja vaarallisen näköisiä.

Maisemat ikkunoista ovat jylhiä ja pelottavia. Keittiön ikkunasta näkyy jyrkkä rinne korven keskellä ja keittiönovi antaa suoraan rotkoon. Jostakin ikkunasta näkyy upottava, soinen metsälampi ja toisesta myrskyävä, mustanharmaa, leväinen meri, jonka pärskeet osuvat ikkunalasiin. Ihmettelen, miten kukaan on rakentanut näin omituisen talon näin synkälle paikalle, tuossa korvessa ei voisi pitää minkäänlaista puutarhaa. Näitä pohtiessani myös identiteettini alkaa selkiytyä. Olen suomenruotsalainen, surullinen nainen, pieni ja hoikka, ruskeatukkainen. Rintani ovat puberteettiset, ihoni ruskea ja luomien kirjoma. Talo on mieheni suvun kesähuvila. Tiedän, että meidän pitäisi muuttaa taloon vakituisesti ja pelkään kahden lapseni puolesta, näen kauhukuvia pienen käden avaamasta keittiönovesta, pienestä ruumiista rotkossa. Talo on täynnä ihmisiä, mutta minä olen heille pelkkää ilmaa. Mieheni pitää peliä jonkun vaalean naisen kanssa, katoilee huoneisiin eikä välitä siitä, että tajuan. Jossain vaiheessa pääsen talosta ulos, nummelle. Taivas on matalalla, meri raivoaa, nummella kasvaa helakanpunaista apilaa.

4 kommenttia:

  1. unissa saa tietää

    VastaaPoista
  2. (tosin en minä muista saaneeni tietää mitään pitkään aikaan)

    VastaaPoista
  3. Anonyymi8:09 ip.

    Näin susta ja L:stä unta viime yönä. Teillä oli iso jugend-huoneisto (jonka alakerrassa asui muuten lesboparina pari työkaveriani). Huoneita oli paljon ja ne oli sisustettu jotenkin aika koristeellisesti ja surrealistisesti, jotenkin ylitsepursuavasti. Sitten me remppailtiin ja maalailtiin siellä. Keittiöstä löytyi eräänlaisten julisteiden tai seinäpaperien takaa pari ylimääräistä kaappia. Yhdessä niistä oli ihmisen pääkallo ja luita ja jonkun tunnistamattoman olennon pääkallo. Otin ne talteen. Hassua kyllä olen nähnyt ennenkin unta, missä sulla ja L:llä on jotenkin tosi iso ja villi ja vähän ahdistava asunto. :o R.

    VastaaPoista
  4. Juma, toivottavasti se on enneuni (Jugend) :) Unien asunnot on aina oudosti ahdistavia, mistä johtuukaan. Freudilaisessa uniselityksessähän talo tai asunto viitannee kohtuun (ylläri), mistä sitten kertoo, että koti on täynnä ELÄMÄÄ!

    Seikkailin viime yönä lapsuudenkodissani etsimässä koiravainaani tavaroita. Jännä, miten jotkut teemat seuraavat unissa vuodesta toiseen.

    Foxy, unissa saa tosiaan tietää ja oivaltaa (siis niitä asioita, jotka tietää jo, mutta ei vielä valvemielessä). Soisin tosin alitajuntani kertovan vähän tarkemmin, että MITÄ :)

    VastaaPoista

Hei anonyymi! Keksithän itsellesi nimimerkin kommentoidessasi! Lisää huomattavasti vastaushalukkuuttani! Pus!