lauantaina, helmikuuta 13, 2010

Puntarointia niin sanotusta superäitiydestä

Edellisen kirjoitukseni kommenttilaatikossa virisi mielenkiintoinen keskustelu vaihtoehtoäitiyden käytänteistä. Tuli luodattua omaakin suhdetta asiaan ja huomattu, että herkästi tulee puolustauduttua jonkinlaista mielikuva-äitiä kohtaan ja sorruttua siinä samassa argumentoinnin perusvirheisiin, oletukseen tuomituksi tulosta ja ajatusten asettamisesta toisen mieleen. Kun vaikkapa imetys vs pulloruokinta-keskustelua seuraa sivusta, näkee hyvin miten syyllisyyteen, huonommuuskeloihin ja oman elämäntavan puolustamiseen lähdetään hyvin tarmokkaasti mukaan. Kun itse päätyy samantyyppiseen tilanteeseen, huomaa viileän rauhallisen analyyttisyyden sijaan olevansa melko herkästi provosoituva.

Jospa kirjoitan ensin vähän omasta historiastani ja omasta äitiydestäni: Kuten monet lukijat jo tietävät, on minulla aktivistitausta. Vietin karkeasti ottaen kahdeksisen vuotta erilaisissa kansalaisjärjestöissä: nuorempana anarkistina ja vähän vanhempana ympäristö- ja rauhanjärjestöissä. 90- ja 2000-luvun taitteissa aktivismi tuli ikäänkuin pakettina, ihmisillä oli valmiiksi omaksuttu maailmankuva johon kuului jonkinlaisena automaationa esimerkiksi ydinvoiman vastustaminen. Koska jo nuorena vieroksuin fanaattisuutta ja olen aina melko herkästi nähnyt ilmiöissä niiden koomisen puolen, en heittäytynyt ilmiöihin mitenkään sydänverellä, esimerkiksi sinällään oikealla asialla olleet eläinaktivistit tuntuivat spreijauskeikkojensa lomassa lähinnä riitelevän siitä, mitä lisäaineita margariineissa on ja onko murhaa käyttää käytettyjä nahkakenkiä. Ja niillä oli vielä karsea tyylikin; huppareita ja kaljuksi ajeltuja päitä, typerää uhoamista punkkikeikoilla isot x-kirjaimet kämmenselissä. Juuri tuollaisia keloja sitä teiniaktivistina mietti, oma niin sanottu vaihtoehtoisuus oli aatteellisuuden lisäksi myös tyylijuttu pukeutumiskoodeineen musiikkeineen. Eksyn näemmä tapani mukaan hiukan sivupoluille, mutta tiivistääkseni asian: minulla on vaihtoehtoinen tausta ja olen pitkään määritellyt itseni erottautumisen kautta. Aktivistiajoista on jäljellä ainakin se, ettemme perheenä syö lihaa, meillä ei ole autoa, pyrimme hankkimaan mahdollisuuksien mukaan paljon käytettyä ja ostamme paljon luomua ja reilua kauppaa. Tällaista kolmekymppisten kevytaktivismia siis. Mitään kansalaisjärjestötoimintaa en jaksa, mutta feministiäiteihin ajattelin jossain vaiheessa mennä tutustumaan.

Siispä: koen itseni äitinä jossain määrin vaihtoehtoiseksi. Samaan aikaan olen kuitenkin hyvin tuore ja epävarma esikoisvauvan äiti, liian tietämätön kyseenalaistamaan vaikkapa neuvolan kasvukäyriä (en esimerkiksi uskaltanut väkisin olla täysimetyksellä kun Limpun paino ei alussa noussut, vaikka tiedänkin, että jotkut tekevät näin ja pyrkivät luottamaan siihen, että vauva osaa pyytää ruokaa halutessaan). Minulla on useitakin ns luomuäitiystäviä ja olen mielenkiinnolla kuunnellut juttuja heidän kipulääkkeettömistä aktiivisynnytyksistään ja luonnonkuituisista vauvanvaatteista. Eräs heistä sai vauvan viime syksynä ja kolmannen lapsen nopea synnytys, jossa kipua lievitettiin vesialtaassa, kuulostai aivan ihanalta ja samalla ihan täysin ei-mun-jutulta. Itse olen intohimoinen länsimaisen lääketieteen fani: jos kipua voi hoitaa, sitä pitää hoitaa ja mieluusti mahdollisimman tehokkaasti. Omassa synnytyksessä epiduraali oli uskomaton trallallaa-juttu, vaikka olenkin jälkikäteen miettinyt, olisiko synnytykseen tarvittu imukuppia, jos olisin mennyt ilman lääkkeitä ja supistukset olisivat jatkuneet "luonnollisina"? Ehkäpä ei, tai sitten kyllä, ja lääkitsemättömänä olisin ehkä saanut niin pahan synnytystrauman, etten haluaisi enempää lapsia. Nyt minulle ei jäänyt hommasta juurikaan pelkoa.

Tapasin tällä viikolla pikkuserkkuni, jolla on kaksi lasta. Pikkuserkku perheineen elää omasta näkökulmastani hyvinkin ekologisesti (ovat esimerkiksi vegaaneita miehensä kanssa) ja heillä käytettiin kantovälineitä ennen kuin niistä tuli valtavirtajuttu. Puhuimme näistä vaihtoehtokäytännöistä ja hän kertoi, kuinka joku oli kehoittanut häntä lopettamaan kantorepun käytön ja siirtymään liinaan, koska jotenkin se liina nyt vain on paljon parempi juttu. Liinassa tosiaan on ergonomian puolesta puhuvia argumentteja ja vastasyntyneen kanssa liina on ehdottomasti parempi kuin reppu, tai siis reppua ei edes voi käyttää vastasyntyneellä (useimmat tuntemani äidit ovat vain olleet vauvan synnyttyä sen verran täyskuormitettuja, ettei energiaa sidontojen oppimiselle ole mitenkään riittänyt... sama kävi itseni kohdalla, Limppua kannettiin pikkupikkuvauvana lähinnä sylissä). Mutta silti se, että joku tuntematon tulee ihan tuosta vaan tuomitsemaan tapasi ja tarjoamaan parempaa tilalle "lapsesi parhaaksi", on ajattelematonta jo siksikin, että noin esitetty asia herättää silkkaa vastustushalua. Juuri tuo sama mekanismi vaihtoehtoisen vanhemmuuden esittämisessä mättää kohdallani eniten. Seuraavassa listaan muutamia itse koettuja, itse luettuja tai muilta kuultuja tilanteita (kaikki eivät siis ole tapahtuneet minulle), joissa lapsi menee pesuveden mukana (huomatkaa nerokkaan osuva vertaukseni) kun tapa valistaa on väärä ja syyllistävä.

Imetys:
Äiti: Olen niin onnellinen, että imetys alkaa vihdoin sujua. Rintatulehdukset ovat ilmeisesti takana päin ja rintakuminkin kanssa maitoa tuntuu tulevan. Lisämaitoahan meillä on mennyt alusta lähtien, mutta nyt vauvani saa pääosin äidinmaitoa.

Superäiti: Miksi et samantien täysimettäisi? Kai tiedät, että imetys on myös ekologista! Rintakumi heikentää imutehoa ja opettaa väärää imuotetta, kannattaisi pyrkiä eroon siitä.

Äiti: Kysyin neuvolasta, olisiko täysimetykselle siirtyminen vielä tässä vaiheessa itseisarvona tarpeellista. Neuvolassa sanottiin, että sillä ei enää ole merkitystä, luottakaa hyväksi havaittuun metodiinne, vauva kasvaa hyvin ja äitikin voi hyvin kun isällä on osavastuu syötöistä. Ja rintakumitta imetys ei vaan tunnu onnistuvan, olen jo vähän luovuttanut sen suhteen.

Superäiti: Tutkimusten mukaan täysimetykseen kannattaa siirtyä myöhemminkin. Ihan oikeasti, miksi et venyisi vielä vähäsen, kun olet jo niin lähellä, *tsempittää*!

Äiti: Minulle on tärkeää myös päästä joskus pois kotoa. Haluan käydä tyttöjen kanssa ulkona, shoppailemassa ja uimassa.

Superäiti: Puoli vuotta on lyhyt aika ihmisen elämässä. Ulkona ehtii hillua myöhemminkin. Oman lapsensa parhaaksi kannattaa vähän venyä! Miksi niitä lapsia tehdään, jos niiden kanssa ei haluta olla?

Kestovaipat:

Äiti: Alussa ei todellakaan jaksanut ajatella mitään kestovaippoja. Vauva kakkasi kuusikin kertaa päivässä, paikat oli kipeät, univelka hirvittävä ja koko ajan pelotti että tekee jotain väärin vauvan kanssa. Nyt kun vauva on nelikuukautinen, ollaan innostuttu pikkuhiljaa kestoilusta. Tilasin netistä nättejä taskuvaippoja ja lueskelin ohjeita. Yöt meillä mennään kertisvaipoilla ja kylään lähdetään myös kertikset päällä.

Superäiti: Täyskestoilu on aivan mahdollista, miksette siirtyisi siihen? Kai tiesit, millaisia jätevuoria kertakäyttövaipoista tulee?

Äiti: Tiesin toki, siksihän meillä juuri osakestoillaankin! Vauva on huono nukkumaan ja kertisvaippa tuntuu pitävän ihon öisin kuivempana. Kestovaipan kanssa vaippaa saa yölläkin vaihtaa, vauva piristyy ja sitten meillä ei nuku kukaan. Sitäpaitsi kertisvaippamme ovat ekovaippoja.

Superäiti: Tuo kertisvaippojen ekologisuus on pelkkä markkinointikikka. Jos käyttäisitte Samsaran villasaippualla ja biodynaamisella lanoliinilla siveltyjä villahousuja, ei vauvan tarvitsisi yöllä herätä litimärkänä. Ja sitäpaitsi vauvan kuuluukin heräillä öisin. Miksi teette lapsia, jos ette jaksa herätä öisin?

Äiti: Villavaipoista kusi valuu läpi nanosekunnissa ja niiden jatkuva lanoliinittaminen on rasittavaa. Ja värikkäät taskuvaipat tekevät kestoilusta hauskempaa, koska niitä saa erilaisilla kuoseilla varustettuna.

Superäiti: Ulkonäkö on kyllä vaipatuksessa aivan sivuseikka! Parasta olisi käyttää vauvalla itse taiteltua harsoliinaa, villahousuja tai olla kokonaan ilman vaippoja. Äiti oppii todella nopeasti näkemään, milloin vauvaa pissattaa tai kakattaa ja vie vauvan sitten lavuaarin päälle tarpeilleen.

Synnytys:

Äiti: Minua synnytys jännittää todella paljon ja olenkin käynyt pelkopolilla juttelemassa. Puhuttiin, että pelkosektiota minulle ei tehdä vaan turvataan kohdallani mahdollisimman kokonaisvaltainen kipulääkitys eikä epiduraalin kanssa viivytellä.

Superäiti: Kokeilisit mielummin synnytyslaulua! On aivan mahdollista päästä kivun herraksi rentouttamalla leukalihaksensa koska silloin lantiokin rentoutuu. Kai tiesit, että supistuskivut johtuvat siitä, että äiti jännittää?

Äiti: En usko voivani rentoutua tuollaisessa tilanteessa. Käsky rentoutua on vähän kuten käsky lopettaa stressaaminen: ei vaan onnistu tahdonalaisesti.

Superäiti: Mutta etkö tiedä, että epiduraali heikentää supistusten tehoa ja sinulle pitää antaa vastapainoksi oksitosiinia, että synnytys etenisi. Ja kipu valmentaa äitiyteen!

Äiti: Tiedän, mutta minulla ei ole asian suhteen ongelmaa. Pääasia, että kipu lievittyy, vaikka synnytys kestäisikin sitten kauemmin ja lääkintää tarvittaisiin. Lääketiede on olemassa ihmisten tuskien lievittämistä varten.

Superäiti: Kyllä terve nainen pystyy synnyttämään luomuna! Epiduraalin jälkeen vauvan päähän pitää kiinnittää sydänanturi, joka vie huomion pois äidistä, vaurioittaa vauvaa, stressaa vauvaa, saattaa jättää arven ja on muutenkin vaan ihan kauhea juttu, sellainen anturi!

Äiti: Mieluummin arpi vauvan päässä kuin kuollut vauva.

Superäiti: Entäs jos epiduraalin takia joudutkin hätäsektioon? Teidät erotetaan vauvan kanssa, maito ei nouse ja varhainen vuorovaikutus häiriintyy. Mieti, millainen turvattomuuden perustila vauvaan istutetaan heti sen synnyttyä! Vauvoja ei pitäisi alkaa tekemään, ellei ole valmis kärsimään synnytyskipuja.

Perhepeti:

Äiti: Perhepeti kuulostaa sympaattiselta, mutta olemme mieheni kanssa hyvin herkkiä nukkujia emmekä saisi unta jos vauva olisi välissämme.

Superäiti: Kai tiesit, että univaikeudet ovat länsimainen ilmiö? Vauvasta kasvaa sosiaalinen, onnellinen ja tasapainoinen aikuinen, jos se saa vanhempien fyysistä läheisyyttä myös öisin.

Äiti: En tiedä, mitä minua hyödyttää tietää, että univaikeudet ovat länsimainen ilmiö? En varsinaisesti haluais vaihtaa osia afrikkalaisnaisen kanssa jolla on 20-vuotiaana jo kuusi lasta, HIV ja joka kaatuu patjalleen joka ilta kannettuaan koko päivän vettä lähimmältä kaivolta, joka sijaitsee kymmenen kilometrin päässä. Ja fakta on, että me emme nuku jos vauva on välissämme. Ei liene kovin hyvä lähtökohta varhaiselle vuorovaikutukselle, jos kaksi aikuista purskahtelee pitkin päivää itkuun silkkaa väsymystään.

Superäiti: Kai tiesit, että perhepeti ehkäisee myös kätkytkuolemaa?

Äiti: Olen lukenut tutkimuksia, jossa väitetään niin. Olen lukenut myös tutkimuksia, jossa väitetään perhepedin lisäävän kätkytkuolemariskiä. Joten tässä asiassa ollaan plusmiinusnollalla.

Superäiti: Kuinkakohan monella lasta omassa sängyssään nukuttavalla on lapsi myös pulloruokinnassa? Tuntuvat nämä kaksi asiaa kovasti korreloivan! En kyllä ymmärrä, että lapsia tehdään ja sitten elämää ei olla valmiita yhtään muuttamaan niiden takia.

Jep. Nuo kaikki yllä mainitsemani asiat: Täysimetys, kestovaipat, lääkkeetön synnytys, perhepeti, ovat oikeasti hyviä ja ihania asioita niille, jotka ne omiksi kokevat. Niiden vaihtoehdot eivät kuitenkaan ole pahoja ja inhottavia asioita. Meillä osakestoillaan ja imetetään paljon ja ollaan tyytyväisiä omiin ratkaisuihin. Vieroksun eniten superäitiydessä argumentointitapaa, jossa sinä äitinä et riitäkään, vaan oman lapsesi ja planeetan parhaaksi pitäisi vielä venyä lisää. Jossain määrin auktoriteetti-inhoisena ihmisenä kaikki karvani nousevat pystyyn, kun joku äiti äks päättää ottaa itselleen jonkinlaisen ylhäältä päin opastavan auktoriteettiaseman ja neuvoa muita ilman, että häneltä on neuvoja pyydetty. Imetystukihenkilöt ja kantoliinaopastajat ovatkin asia täysin erikseen: heidän puoleensa käännytään ja heiltä saa yleensä asiallista ja kiihkotonta tietoa (olin itse esimerkiksi tosi iloinen, kun imetystukihenkilö-ystäväni sanoi, että ei rintakumin käytössä sinällään ole mitään sen syvempää ongelmaa, jos se on tapa jolla imetys toimii, niin hyvä. Osaksi tämän rentouttavan vinkin ansiosta pääsinkin eroon siitä rintakumista.) Noin toimivat hyvät neuvot, vapauttavasti. Olisipa kaikki tiedotus ja valistus hyväntahtoista ja yksilöllisyyttä painottavaa! Silloin kaikelta ekoilultakin madallettaisi kynnystä, hyvän tiedotuksen pahin vihollinen on syyllistävä sävy, ihmisen psyyke nyt vain toimii siten, että painostukseen vastataan puolustautumisella. Ja sitten käsissä onkin soppa, jota ei setvi erkkikään, vaan kumpikin osapuoli kaivautuu yhä syvemmälle poteroonsa ja lopulta huomaa, pahimmillaan, puoltavansa asioita joita ei oikeasti edes allekirjoita.

24 kommenttia:

  1. Sinä se sitten syötät näitä hyviä juttuja, joita tekee mieli kommentoida pidemmin omassa pystyynkuolleessa blogissa - aloitin edellisen merkintäsi innoittamana pitkään suunnittelemaani bloggausta vauvatarvikkeista, mutta oma ja lasten pitkäjänteisyys loppui kesken.

    Ehkä minä vielä, ihan just...

    Hyvää juttua. Näissä superäitiyskeskusteluissa miesnäkökulma tuo lisäkierrettä, kun toisaalta en onneksi pysty samastumaan täysin kaikkeen syyllistämiseen ja syyllistymiseen, toisaalta en ole anatomisesti täysivaltainen osallistumaan. Isäkeskusteluista olen kuitenkin pahemmin ulkona, kun ei ole työpaikkaa josta jäädä isäkuukaudelle ym.

    VastaaPoista
  2. Hinkittömyys tietty tekee sitä ei-täysvaltaisuutta lähinnä yöheräämisten intensiteetin osalta... t. nimim. "aiheesta riidelty viime yönä" :)

    Harmittaa usein kyllä kaiken vanhemmuuskeskustelun totaalinen naisvaltaisuus. Vauvaharrastuksissakin näkee voittopuolisesti äitejä, olen kuullut koti-isien tuntevan usein ulkopuolisuutta vaikka nyt joissain perhekerhoissa. Ja varmaan osaksi ulkopuolisuus on juuri biologista, naiset on keskimäärin tottuneet pistämään sordiinon päälle kaikissa alapää- ja tissijutuissa, kun mies on paikalla... blogi on sinällään hauska poikkeus, kun yleisö on jossain mielessä kasvotonta (vaikka tiedänkin suunnilleen, kuka Lupiinia lukee).

    Bloggausta odotellen! Bongasin muuten Vihreästä langasta blogin nimeltä Kaksoset kestovaipoissa, kandee zekkaa!

    VastaaPoista
  3. ARRRRGGHH!!! Niin hyvä kirjoitus!!!

    Huomaan itsekin joskus syyllistyväni ihan pienessä määrin superäitiyteen, tai oikeastaan syyllistyneeni silloin vuosia sitten. Koska minulla oli helpompaa kuin tuttavapiirini äideillä, jaksoin jopa ihmetellä ääneen imettämättömyyttä tai pelkillä kertisvaipoilla menoa. Toki tajusin itsekin silloin jossain vaiheessa, miltä oikein kuulostin, mutta nykyään, kun asioista puhutaan netin kautta, on keskustelu paljon kärkevämpää.
    Mullahan sitten se villahousu-sideharsotouhu ja muu ekologisuus aiheutti oman väsähtämisen, eikä varmastikaan edesauttanut synnytyksenjälkeisestä masennuksesta toipumista...:/

    Minä käytin rintakumia vaikka kuinka pitkään Lapsen kanssa, enkä ole koskaan tullut edes ajatelleeksi, että siitä voisi olla kenelläkään mitään sanottavaa!
    -minh-

    VastaaPoista
  4. Hih, kylläpä kirjoitit nasevasti ja ASIAA! Mulla ei ole lapsia eikä tule, mutta olen törmännyt superäiteihin. Joskus ihmetyttää se RÖYHKEYS jolla nuo supermammat saattavat ihan isossa seurassakin alkaa ohjeistaa muita äitejä [olen ollut semmoisessa tilanteessa] ja saavat koko seurueelle aikaiseksi epämukavan olon. :(

    Oletkos sellaiseen superäitiyden muotoon törmännyt, jossa odotetaan äitiyden muuttavan naisen KOKO persoonallisuuden? Esim. äiti ei oikein enää saisi koskaan kiroilla, ei ainakaan juoda [no joo EHKÄ 1 lasillinen viiniä kerran vuoteen tai shamppakaljalasi serkkutytön häissä] yms. yms.. Ja harrastuksetkin pitäisi vaihtaa!! Kerran näin sellaisen nettikeskustelun jossa yhtä naista vähän paheksutiin, kun hän oli VAUVANTULON JÄLKEEN (!) jatkanut potkunyrkkeilyharrastusta. ;) Kas kamalaa, aggressiivista.. hurjan hirveän väkivaltaista! Äitiyttä kun tukee kaikkein parhaiten se kun vaan huolehdit LASTEN harrastuksista, olet muskarissa mukana täysillä ja vauvauintia kummempaa harrastusta ei äitikään tarvitse.. ja siinähän ollaan y h d e s s ä vauvan kanssa! kumma kun isiä ei edellytetä harrastamaan vain sellaista, jossa voi olla y h d e s s ä vauvan kanssa, mutta äidin pitäisi..!!!

    Ja tuo kiroilujuttu on ihan sairas! Ettei saisi hittoa kummempaa enää sanoa!

    Äh..

    VastaaPoista
  5. Lisään: tuntuu kuin miehet [ja isät] olisivat paljon letkeämpiä ja sallivampia naiselle äitiydessään kuin t o i s e t naiset/äidit. Vähän ihmeellinen juttu??! Miksi naiset haluaa leikata siivet toisilta naisilta? Se on aika mystinen juttu.

    Isät muuten eivät keskenään juuri pyri arvottamaan sitä kuka tai mikä on hyvä isä ja listaa vaatimuksia siihen osaan pääsemiselle. Oikeastaan mun tuntemat miehet hyvin harvoin 'puhuvat' isyydestä.. tai sitten että alkaisivat sanoa että tätä saat tehdä vauvan saatuasi, tätä et.. ym.. Miksi näin on.

    VastaaPoista
  6. Suklaa: miehille ei ole kulttuurista normia vanhemmuudessa pätemiselle niin kuin naisille. Miehet pätevät työn tai harrastuksen piirissä. Väärästä käyttöjärjestelmästä tietokoneessa voi saada sopivissa piireissä aika ankaraa kuittalua, ja se tuntuu herättävän myös automaattisia puolustusreaktioita samaan tapaan kuin Lupiini kuvasi.

    tietysti työ tai etenkään harrastukset eivät ole ollenkaan niin kokonaisvaltaisia kuin vanhemmuus. Ehkä siksi arvottamisen aiheuttamat ongelmatkaan eivät ole yhtä silmiinpistäviä.

    Voi tuossa olla jotain yleisempääkin sukupuolieroa suhtautumisessa asioihin. Ehkä. Tai sitten ei.

    VastaaPoista
  7. Anonyymi11:53 ap.

    Perhepeti. Ei saa unohtaa, että Normaali (Vaisto)Vanhempi ei missään olosuhteissa vahingossakaan unissaan kierähdä vauvan päälle tai muutoinkaan runno jälkikasvuaan nukkuessaan.

    Me Epänormaalit Vanhemmat laitamme muksun esim. koppaan ja vasta sitten otamme väliimme. :D

    t.blondi

    VastaaPoista
  8. Ystäväni sanoi joskus osuvasti, että hyvän isän maineen saa yksinkertaisesti sillä, että työntelee vauvanvaunuja pitkin Hakaniemen toria. Kaikki ovat ihan aww ja ooh, katsokaas tuota lapselleen omistautunutta, hellää isää.

    Itse olen harrastanut esimerkiksi alkoholinkäytön suhteen pientä provoilua. Tiedän monien luulevan, ettei imettäessä voi juoda lainkaan viinaa, että se on yhtä paha juttu kuin että dokaisi raskaana. Asiahan ei ole näin, ja koska minullehan on aina viini maistunut, en ole juuri kupinoton mielitekojani salaillut. Tämä on kyllä nostattanut kulmakarvoja aina joskus, että äidille maistuu viini, vieläpä ilman sellaista pitkää etukäteistouhotusta *nyt lähdetään tyttöjen kanssa bilestämään, en ole kuukausiin päässyt* vaan aika spontaanistikin saatan lähteä vähän baariin lauantai-iltana, onhan perheessämme kaksi aikuista.

    Ollessani syksyllä rakukeramiikan intensiivikurssilla, tuli puhetta, että mulla on vauva (ihan vahingossa, en sillai niin yleensä kerro totally ulkopuolisille perheasioistani, se ei tunnu ihan luontevalta). Ne naiset kysy yhteen ääneen NO MISSÄS SE VAUVA ON, enkä voinut välttää vinoa hymyä kertoessani, että tällä meidän lapsella on myös isä, se ei ole syntynyt maailmaan neitseellisesti. Ja sitten ne naiset oli ihan että ooh, kuinka ihanaa siltä isältä, hoitaa vauvaa niin että pääset tämmöiselle kurssille.

    Sovittiin viikonloppuna, että meille hankitaan ns swear jar, koska mä kiroilen ihan kauheasti koko ajan. Ettei Limpun ihan eka sana ole esimerkiksi "kokovartalokyrpä".

    VastaaPoista
  9. Vauva-arkeen kuuluu osana juuri tuo joka puolelta kaikuva ohjeiden kuoro. Kaikki uskovat olevansa oikeassa eikä vanhempi tiedä heidän mielestään mitään.

    Meillä on ollut vanhempina alusta asti hyvä itsetunto, koska kaikki on sujunut hyvin ja vauva on ollut reipas, fiksu ja liikkuvainen. Siitä huolimatta lähisuvussa esiintyvä minä-tiedän-paremmin asenne on aiheuttanut ajoittain jopa unettomuutta ja aina verenpaineen nousua. Vaikkapa perhepedillekin kun löytyy vastustajia - me saimme tältä sukulaiselta joka visiitillä mm. lehtiä, joiden lööpeissä mehusteltiin kännipäissään vauvan päälle nukahtaneella isällä ja milloin milläkin kamalalla onnettomuudella. Nämä "vauvan parasta" ajattelevat dorkat eivät näe eroa humalaisen ja selvän ihmisen välillä tai kuuntele järkiargumentointia.

    Positiivisena puolena heti alkuun tuli kehitettyä niin paksu nahka, että kumpaakaan ei enää paljoa nappaa mitä mieltä joku asioista on. Tiedämme tekevämme asiat niinkuin meille parhaaksi sopii.

    Mutta asioista, joista ei ole kuin mutua, on helppo tapella. Kotiäiti-uraäiti akseli on toinen, johon en suostu koskemaan aseella uhatenkaan.

    Jossain kolumnissa esitettiin hyvä teoria: nämä "lapsen parasta" ajattelevat kaikentietäjät vain haluavat ylentää itseään keksimällä kuviteltuja uhkia, oli se sitten vieressä nukuttaminen, pyykin kuivaus sisätiloissa tai sukkien käyttö lapasina. Kun oma kompetenssi ei riitä koskemaan mitään lapseen liittyvää, keksitään aiheita tyhjästä.

    VastaaPoista
  10. Inkeri4:59 ip.

    Hyvä kirjoitus! Joskus tuntuu siltä, että vaikeinta vanhemmuudessa on tunne siitä, että oma yksityinen elämä ei olekaan enää oma. Perhearki tuntuu olevan kaikkien omaisuutta, jota voi mielin määrin kommentoida ja kritisoida. Meidän elämässä kummastelua on herättänyt juuri tuo perhepedissä nukkuminen (johon on päädytty ensi sijaisesti sen toimivuuden vuoksi) tyyliin "varo vaan, se nukkuu sun vieressä vielä teininäkin".

    Superäitiys on minusta lähellä marttyyriäitiyttä. Pitää synnyttää kivulla, arkea helpottavia keinoja (vaikkapa osittainen pulloruokinta) ei saisi käyttää, äidin pitää venyä loputtomasti samalla kun isä loistaa poissaolollaan.

    Kävin sen lastentarvikeliikkeen sivuilla, johon aiemmassa päivityksessä viittasit. Hirvittävä sivusto, peloteltiin kaikella mahdollisella ja mahdottomalla mitä lääkkeiden käyttö synnytyksessä voi aiheuttaa, siinähän menee äiti-lapsisuhde heti kättelyssä pilalle! Itse synnytin useiden eri lääkkeiden avustuksella sen jälkeen, kun olin kärsinyt 6 vuorokautta hyvin kivuliaista supistuksista. Hassua kyllä, vauvani ei tästä mennytkään pilalle, oli oikein tyytyväisen oloinen ensi hetkistään saakka ja imetyskin sujui. Samoihin aikoihin luin tuon kommentin Hesarista, "kipu kasvattaa äitiyteen", jonkun superäidin lausumana . Kyseinen kommentti, marttyyriäitiyttä puhtaimmillaan, nostatti silloin aikamoisen raivontunteen.
    Toki jokaisen tulisi halutessaan voida synnyttää ilman kipulääkkeitä. Mutta lääkkeettömän synnytyksen ihanuutta julistavat tahot kyllä tuntuvat unohtavan sen, että länsimaisen lääketieteen avulla on lukemattomien äitien ja vauvojen henki pelastettu. Joskus rasittaa myös se ajattelutapa, että kaikki paha tulee länsimaista (kuten vauvojen uniongelmat, tuttipullot ja vaipat, ja lääkkeet tietysti).

    Aikamoista vuodatusta, pahoitteluni, viileä analyyttisyys on tavoiteltavaa, mutta joskus mahdotonta saavuttaa.

    VastaaPoista
  11. En ole ennen blogikirjoituksia kommentoinut, mutta tätä oli pakko. Itse olin varsinainen superäiti - raskausaikana. Piti synnyttää täysin luomuna, täyskestoilla, täysimettää jne.

    Kun tytön synnytys sitten jouduttiin käynnistämään vesien menon jälkeen, tuli käytettyä melkeinpä kaikkia niitä keinoja, joita Kampissa sijaitsevan lastentarvikeliikkeen synnytystoivelistan mukaan tulisi välttää. Ilman noita keinoja ei olisi varmastikaan tyttöä elossa ulos saatu, sillä synnytys ei edennyt yhtään itsestään. Niiden kipujen keskellä olin enemmän kuin kiitollinen epiduraalista, sillä vasta epiduraalin laiton jälkeen synnytys eteni. En usko, että kipu kasvattaisi äitiyteen; uskoisin että sen tekee yhteinen arki.

    Kun äiti otti siinä rytäkässä vähän vaurioita (tai oikeastaan ihan kunnolla), niin eipä ollut kestoilut päällimmäisenä mielessä. Kyllä niitä kokeiltiin, mutta kun eivät toimineet niin hyvin kuin kertikset, niin ajattelin että antaa olla. Kestoja ollaan käytetty nyt sitten myöhemmin silloin kun ollaan jaksettu. Enkä tunne asiasta morkkista.

    Enkä tuntisi pullon annostakaan morkkista, mutta kun imetys on onnistunut hyvin niin olen imettänyt. Välillä harmittaa, kun tyttö päätti lopettaa pumpatun pullomaidon syönnin, olisi nimittäin kiva jos olisi edes teoreettinen mahdollisuus omaan aikaan. Olen myös imettänyt juotuani esimerkiksi pari saunaolutta. Ärsyttää ne neuvolan lipukkeet ja lapukkeet siitä, miten "imettäminen on täysin turvallista vasta, kun kaikki alkoholi on poistunut verestä". Kun selvää on, että ei niin pieni määrä alkoholia äidinmaidossa tee lapselle hallaa. Pitäisi olla aivan karmeassa kaatokännissä ja silloinkin todellinen vaara tulisi päihtyneenä lapsen käsittelystä.

    Perhepedissä nukutaan mekin pääasiallisesti, vaikka sukulaisilta on varoituksia tullutkin. Eivät kai tajua, että ei me kännissä, sairaana tms. samaan sänkyyn pikkuisen kanssa kömmittäisi. Olen kokenut perhepedin helppona, sillä tyttö syö useampaan otteeseen yössä ja näin yöt ovat minulle helpompia.

    Ja marttyyriäidiksi en halua. Ilmeisesti myös itsestään huolehtiminen pitäisi unohtaa lapsenteon jälkeen: "ei sitä pienen lapsen kanssa ehdi meikata tai laittaa tukkaa, sellainen on kyllä ihan turhaa". Kyllä minä sen kymmenen minuuttia aamusta siihen nipistän, ihan itseni vuoksi. Tyttö istuu sen aikaa vaikka pahamaineisessa sitterissä tai leikkii lelukaaren leluilla.

    Olen tullut siihen tulokseen, että olen varmasti hyvin epätäydellinen äiti näiden täydellisten äitien mielestä. Olen kuitenkin täydellinen äiti OMALLE lapselleni, sillä teen asiat niin, että jaksan olla mahdollisimman paljon ja mahdollisimman virkeänä lapseni kanssa.

    PS. Mitä nämä pyykin sisällä kuivaamiset ja sukkien käytöt lapasina on??? Meillä tehdään juuri niin!:D

    VastaaPoista
  12. Minä ainakin olen imettänyt viinilasillisen jälkeen. En ole edes asiaa sen kummemmin pohtinut, koska myös raskausaikana olisi voinut sen lasillisen juoda ilman vahinkoa. Onhan selvää, että äidinmaitoon erittyy alkoholia ihan eri mittakaavassa kuin istukan kautta vauvaan.

    Eniveis, ihan ässä kirjoitus. Mä olen päättänyt sanoutua irti näistä superäiti-idiooteista. En lue nettineuvoja, enkä mitään opaskirjoja. Superäideillä on selkeä pätemisen tarve, joka viitannee erittäin heikkoon itsetuntoon. Sellaisten ihmisten neuvoilla ei tee yhtään mitään. Suorittaminen on muutenkin mulle hankala asia, jonka kanssa taistelen henk.koht. asioissa every day, joten vauvan kanssa en siihen rupea. Meillä mennään kertiksillä, osittaisella pullolla, ilman mitään ihme virikkeitä ja virityksiä - siis tavallista lapsiperheen arkea eletään. Vauva on mukana tavan asioissa, esim. siivouksissa sun muissa ja saa elellä tämän kaiken keskellä osana perhettä. Pojan ympärillä ei pyöritä niin kuin se olisi joku v***n sulttaani konsanaan (kuten tuntuu näillä superäideillä homma menevän - ihan KAIKKI liittyy vauvaan ja sen ympärillä puuhasteluun, vaikka eihän se oikeasti niin mene, sitä kun on naisella muitakin rooleja kuin äitiys eikä siinä ole tod. mitään ihmeellistä tai huonoa - häh, miksi olisi? kyllä sitä beebi kasvaa ihan siitä kieroon, kun sen navan ympärillä pyörii perheen jokainen asia ja teko) vaan hän on yksi meistä kolmesta, samanarvoinen ja niin rakas. Poika voi hyvin ja pontevasti, eikä mielestäni kärsinyt pätkääkään täysin medikalisoituneesta synnytyksestä. Sen sijaan minä kyllä kärsin, mutta se on jo eri asia se.

    VastaaPoista
  13. Mä näen aina punaista, kun joku sanoo, että "kipu kasvattaa äitiyteen". Varsinkin, jos/kun se on joku ns. koululääketieteen edustaja, kuten joku kätilöliiton edustaja hesarissa joku aika sitten. Mua se kipu ei ainakaan kasvattanut yhtään mihinkään, sattui vain. Äitiys on syntynyt ihan muista asioista.

    En muutenkaan osaa omalla kohdallani ajatella, että synnytykseen olisi pitänyt suhtautua jotenkin elämää suurempana tapahtumana, mun mielestä sen tarkoitus on saada se penska ulos mahdollisimman ehjänä.

    Kuten sanoit, noissa jutuissa tuntuu usein menevän lapsi pesuveden mukana, ikäänkuin kaikki lapset taipuisivat samoihin sääntöihin. Meidän lapsi on ainakin ollut jo ihan pienestä asti niin päättäväinen yksilö, että jos meillä olisi ollut jotain jyrkkiä periaatteita, niiden ylläpitämiseksi olisi voinut joutua tekemään aika paljon töitä.

    Sama tosin koskee myös virallisia ohjeistuksia, mä saisin aika pitkän listan, jos luettelisin neuvolasta saatuja "lapset yleensä..."-ohjeita, jotka eivät ole meidän kohdalla pitäneet paikkaansa.

    VastaaPoista
  14. Maisa: kyseessä oli pari malliesimerkkiä näiden hirviösukulaisten järjettömistä kiinnostuksen kohteista. Esim. tuolle sukkien sijaan lapasten käytölle peruste oli, että "entä jos joku lasten ystävä tulisi vaunujen lähelle niin että näkisi että lapsella on sukat käsissä, mitä se silloin ajattelisi." Vai että oikein lasten ystävä :D

    Superäitiyttä meillä ei onneksi ole koettu, paras lääke sitä vastaan on ihan tavisvanhemmuus, eli tehdään oman jaksamisen mukaan molemmat eikä kummallakaan ole pääasiallista vastuuta. Toki jakoja on, minä imetin ja mies siivosi ja hoiti nukutukset, nyt kun on jo lapsi tarhassa edelleen tehdään kiinnostuksen mukaan niin että minä kokkailen ja mies siivoaa. Urheilulle annetaan aina aikaa eikä kumpikaan jää kotiin norkoilemaan, ja vauvaa on kuljetettu vaikka missä pienestä pitäen (nyt tosin hankalampaa kun taapero haluaa itsekin liikkua).

    Tsemppiä kaikille, vanhemmuus on kumppanuutta ja jokaisella on oma paras tapansa.

    VastaaPoista
  15. Ihan mahtavia kommentteja teillä, kiitos! Nämä äitiyden (ja juuri äitiyden eikä niinkään vanhemmuuden) odotukset näemmä nostattavat monissa pinnalle ärtymyksen ja syyllisyyden sekaisia keloja.

    Kriish, vanhempi polvi vauvanhoidon opastajana on kans ihan oma lukunsa. Olen kuullut ihmettelyä siitä, etten jätä vauvaa sänkyyn huutamaan ja että julki-imetän. Yllättävän moni 70-80 -luvulla lapsensa saanut vaikuttaa pitävän imetystä pohjimmiltaan hiukan perverssinä juttuna, taannoin lastaan vuoden ikäiseksi imettänyttä sukulaista hiukan ihmeteltiin selän takana, että eikö se jo osaa päästää irti. Huaah. Perhepedistä mua on varoiteltu tosi paljon juuri vanhempien sukulaisten taholta. Ehkä ajatus siitä, että perhepedissä siirrytään takaisin vanhempiin, "alkeellisempiin" käytänteisiin (ihan kuten imetyksessä) herättää tietyssä sukupolvessa ihmettelyä. Että kun on ne pinnasängyt ja vastikkeet ja sitten niitä ei haluta käyttää...

    Inkeri, se "kipu kasvattaa äitiyteen"-debatti viime kesänä hirvitti mua, etenkin kun mukana oli kätilöitä. Ihan skitsoa, ei kukaan väitä, että "terve ihminen selviää polvileikkauksesta ilman puudutusta", synnytys vain on joku ihme poikkeus. Itsetarkoituksellinen länsimaisten lapsenhoitotapojen vieroksunta kanssa vähän arveluttaa mua, tekisi mieli muistuttaa silloin, että Suomessa on vissiin maailman pienin lapsikuolleisuus. Toki siis kehitysmaa-vaisto-whateva-jutuissa on tosi paljon hyvääkin, mutta siinä vaiheessa jos oikeita sairauksia aletaan "lääkitä" jollain inkivääriteellä, mennään kyllä perse edellä puuhun.

    Maisa, musta tuntuu jotenkin hyvältä huomata, että muitakin on jurppinut mainitsemani sivusto. Kun periaatteessahan noissa luomusynnytysjutuissa ei mun silmissä ole yhtikäs mitään vikaa, mutta sävy, miten lääkkeettömyyttä kannattavat instanssit usein puolustautuvat (tuolla sivullakin on aivan paskoja argumentteja ja suorastaan virheellistä tietoa), syyllistäen, on omiaan loukkaamaan herkässä tilassa olevaa, tuoretta äitiä.

    Itse huomasin jossain vaiheessa (luuhattuani tukka silmillä, näpyt loistaen vahingossa Lindexin peilin eteen) että nyt perkule alan sutia meikkiä naamaan joka kerta kun ovesta astun, ihan tasan itseni takia. Ei ole kivaa tuntea itseään kassialmaksi, laskee perusmielialaa tosi tehokkaasti.

    Gata, jeh, niinhän se on, että kun itselläkin takaraivossa luuppaa jonkinlainen suorituskela, paineita ottaa helpommin (on varmasti äitejä, jotka onnistuvat viittaamaan kintaalla kaikille odotuksille ja vertailuille). Sulttaani tosiaan, jossain oli sellainen body jossa luki Mommy's New Man. Mahtaa olla mukulan iskällä hiukka kuohittu olo...

    Anu, tosiaan itselläkin kokemus, että äitiyteen kasvaa arjessa elämisen kautta. Kun en mä ainakaan heti liukkaan vauvan rinnalle saatuani tajunnut olevani mikään ÄITI, enemmänkin niin, että oho, nyt se otettiin musta vihdoin pois, mitäs tolle pitäis tehdä (ja sitä kipua kyllä OLI, viimeisen tunnin ajan tuntui kun olisi sahattu moottorisahalla lantiota pystysuunnassa poikki, eli se kasvattavuudesta) ja ekat viikotkin meni aika huuli pyöreänä. Mutta nyt tota pötkälettä ymmärtää jo aika hyvin ja sitä uskaltaa kuljettaa huolettomasti kainalossa ympäriinsä... eikä siitä nyt niin kauaa ole, kun pyllyä pestessä teki mieli purskahtaa itkuun ja hoitaa paikalle joku kätilö, ettei vauva vaan mene rikki mun käsittelyssä.

    VastaaPoista
  16. Anonyymi10:57 ip.

    Moi. Nyt kun kaikki vihaa superäitejä, niin toisaalta eikö niistä just ole ollut se hyöty että nämä 70-lukulaiset käytännöt on jääny pois? Nehän vasta tiukkaa kamaa oli kun piti kellon kanssa syöttää ja huudattaa lasta jne. Superäitiys on saanut aikaan keskustelun siitä kuuluisasta lapsentahtisuudesta ja siitä, että saa tehdä vähän niinkuin huvittaa. Ilman superäitejä me oltais vieläkin ihan vaan neuvolahirmujen komennelltavana (lainaus omalta äiskältä). Nyt kuitenkin saa ihan virallisestikin syöttää kun haluaa, imettää tai pullotella, kertoilla tai kestoilla, nukuttaa pinnikseen tai syliin jne. Superhyväjuttu ainakin omasta mielestäni!
    -Susanna -

    VastaaPoista
  17. Moi Susanna!

    Musta tämän päivän superäitiys ja 70-luvun neuvolamentaliteetti eivät ole toistensa vastakohtia. Mikä itsestäni nykypäivän äitiydessä on makeaa, liittyy yleisempäänkin yhtenäiskulttuurin murtumiseen, eli oman tavan olla äiti voi valita, ainakin jossain määrin. Ja kuten muutamaankin otteeseen varsinaisessa bloggauksessani totesinkin: vaihtoehtoäitiyden käytänteissä ei itsessään ole mitään vikaa! Jos väittäisin näin, syyllistyisin itse inhoamaani tuomionsaarailuun ja muiden valintojen kritisointiin.

    On ihanaa olla 2000-luvulla äiti, tietoa löytyy valtavasti (tämä lisää toisaalta paineitakin) ja on tosiaan mahdollista etsiä se oma, sopiva kombinaatio erilaisista metodeista. Koska harva kai nielee kokonaispakettina mitään vanhemmuuden tapaa, ainakaan toivottavasti. Kun ne pienetkin ovat yksilöitä kaikki :)

    VastaaPoista
  18. Heviä settiä on! Ite törmäsin enemmänkin 1998 toisen pään superäiteihin. Miten niin lapsella ei ole sitteriä tai oletteko hulluja kun menette täysimetyksellä sehän on äidille tosi raskasta eikä ikinä pääse mihinkään. Pitäähän sun päästä liikenteeseen, ettet tuu mökkihöperöksi! Ettekö tiedä, että lapsi heti kuolee, kun sen vieressä nukkuu. Vauva nukkuu yöt hyvin, kun sille antaa tuttelia ja velliä mahd. aikaisin... Ja unikouluttaahan se pitää! Annatte huutaa vaan, kyllä se oppii, ettei palvelu pelaa yötä päivää! Kyllä lapsen pitää oppia itsenäiseksi ja tajuta, että vanhemmilla on omakin elämä.

    Onneksi verkosta sentään löytyi toisenkinlaista äitiyttä, ettei tullut ihan tukehtunut olo. Oli viljalti myös niitä löysäpipoisia "vaihtoehto"-mutseja.

    Joidenkuiden neuvojien mielestä oli tuomittavaa ja virheellistä pitää vauvaa enimmäkseen sylissä ja nukuttaakin vieressä, jotenkin se menisi siitä pilalle. Jälkikäteen olen kiitollinen omapäisyydestäni, koska kukaan normaalin vauvan äiti tai muukaan ulkopuolinen taho ei olisi osannut neuvoa oikeaa tapaa hoitaa sittemmin vahvasti autistiseksi osoittautunutta vauvaa. Oli vain mentävä sen mukaan, mikä selvästi teki vauvan elämästä jotenkin siedettävää. Vahva kosketus ja kanniskelu tasapainotti autistin sekoilevia aisteja.

    Inhottavaa sanoa tämä, mutta oman kokemukseni perusteella en suosittele epiduraalia niille, joilla on autismiperimää. Enkä todellakaan pidä kipua jalostavana! Epiduraali monella heikentää supistuksia, mikä taas voi johtaa pitkittyneeseen, vaikeaan synnytykseen ja vaikea synnytys puolestaan korreloi voimakkaan autismin kanssa tuntemattomasta syystä. Meille kävi näin. Tokan lapsen kanssa en ottanut riskiä ja vaikeina päivinä toivon, etten olisi ekankaan kanssa ottanut.

    En tiedä, kehitetäänkö edes kunnollista kivunlievistystä synnytykseen, kun tuntuu, että suuressa maailmassa satsataan keisarileikkauksiin. Tähän tarvittaisiin ehkä poliittinen liike, mutta jos poliittiset mudet keskittyvät luomuun, kuka lähtee mesoamaan paremman kivunlievityksen puolesta?

    VastaaPoista
  19. PS. Ainahan mä toivon, etten olis ottanut epiduraalia, mutta aniharvoin ajattelen asiaa, koska on pikkuisen myöhäistä katua enkä kuitenkaan halua vaihtaa olemassaolevaa lasta mihinkään maailmassa, en edes siihen kuvitteelliseen epiduraalittomaan AS-heppuun. :-) Enkä koe asiasta aktiivista syyllisyyttä sen enempää kuin äitihommissa nyt yleensä tunnetaan syyllisyyttä...

    Joka tapauksessa hyvä kirjoitus ja valaisee maaliman tilaa tän hetken vauvaskenessä! Toka lapseni tuli maailmaan 2004 eikä kukaan tullut neuvomaan sen hoidossa, which was nice.

    VastaaPoista
  20. Moi Kaura! Olenkin lukenut sun blogia, kaivoin taannoin vanhat imetyskirjoituksesi esiin, niitä oli niin hauska lukea (luin niitä myös ollessani maidottomalla dieetillä Limpun punaisten poskien takia).
    Mäkin oletan, että vaihtoehtoäidit on pitkälti myös rentoa porukkaa. Koska tuomitsevuus ja fanatismi eivät noin käytänteinä vaan ole kauhean yleisiä ja niiden kulta-ajat sijoittuvat pikemminkin kaksi- kuin kolmikymppisyyteen.
    On kyllä karmeaa, kun tuon perhepetiasian kohdalla vanhempia pelotellaan sillä, että he epähuomiossa tappaisivat oman vauvansa! Se on jotenkin niin hooceesti sanottu, itsekin olen kuullut monta kertaa etenkin vanhemmilta ihmisiltä, että "älkää nyt vaan nukkuko vauvan kanssa, voitte tukehduttaa sen".
    Omapäisyys ja vaistoihin luottaminen: sitä tulee vähitellen, pikkuhiljaa. Kun Limppu oli pienempi, kelasin, että äidinvaisto on NIIIN ylimainostettu juttu ja ahdistuin aina neuvolantädin sanoessa: "luottakaa omiin vaistoihinne". Esimerkiksi tulkitsin Limpun kipeäksi monta kertaa ilman että se oli kipeä, enkä osannut lukea itkun sävyjä.
    Hesarissa oli eilen (melko huono) juttu sektioista. Tai siitä, ettei niitä saa Suomessa niin halutessaan. En osaa asiaan oikein mitään sanoa, sektio on tietysti iso leikkaus, mutta jotenkin tuntuu, että ei sitä alettaisi rutiininomaisesti pyytää, vaikka useammalle se sallittaisiin. Tätä on tullut mietittyä siksikin, että heti synnytyksen jälkeen väläytettiin mahdollisuutta, että seuraava raskauteni saattaisi päätyä sektioon episiotomiassa katkenneen sulkijalihaksen takia. Kun se ei saisi uudestaan katketa. Vaan jää nähtäväksi. Koska olen tällainen medikalisoituneen aikamme tuote, ajatus sektiosta ei kuulosta yhtään paskemmalta vaihtoehdolta, ei ne synnytyskivut nyt niin ikimuistoisia olleet, että niitä uudestaan välttämättä kiinnostaisi kokea :) Mutta näitä ei varmaan ole mielekästä vielä liikaa spekuloida. Kaikkihan on silkkaa jossia.

    VastaaPoista
  21. En kans käynyt luottamaan vaistoihini, paitsi jos oli muutakin evidenssiä. Empiiriseen aineistoon piti turvautua ;) ja tarkastella sitä ennakkoluulottomasti, uskoen, että vauva tarkoittaa sitä mitä sanoo. En isommin luota äidinvaistoon mm. syystä, että seurasin oman äitini vaiston toimintaa koko lapsuuteni...

    Vauvan erilaiset itkut, joista joka paikassa puhuttiin, olivat meille täysin ufologiaa. Esikoisen viestit olivat yleensä joko "ok" tai "KUOLEN". Jotta päättele siitä sitten, mikä on vialla. Kun sen KUOLEN-viestin sai pidettyä poissa mahd. paljon, asiat olivat oletettavasti ok. Paino nousi jne. joten neuvolan puolelta ei valittamista.

    Esmes kylvetystauosta emme juuri viitsineet puhua ennen sen lopettamista. Kylvyn jälkeen tuli oikein pitkäaikaisen KUOLEN-itku niin monta kertaa, että päättelimme itkun johtuvan kylvystä. Panimme kylpyhommat tauolle ja otimme pesulapulla pahimmat fläkit hiiteen. Onneksi vaipanvaihdon yhteydessä tuli korkeintaan lyhyt KUOLEN-itku, joka tavallisesti helpotti vartin kanniskelulla. Useamman viikon tauon jälkeen annoimme lapsen tutkia vettä eri paikoissa ja pikkuhiljaa kylvystä tuli ok ja jopa yltiöpäisen hieno juttu. Tällä samalla kaavalla hoitelimme aika monia muitakin juttuja, kunhan saimme päätellyksi, mistä se KUOLEN-reaktio kulloinkin johtui.

    Vaistot ja maalaisjärki sanoivat usein jotain ihan muuta kuin itse vauva. Onneksi se vaisto, jonka mielestä vauva ei saa kuolla, painosti lopettamaan vauvan rääkkäämisen ja kokeilemaan eri juttuja.

    Ja juu, sektio on minustakin täysin loistava asia! On monia, joille sektio jo etukäteen on riskien punnitsemisen jälkeen selvästi parempi vaihtoehto. Normaali alatiesynnytys on yleensä ottaen riskeiltään vähäisempi äidille ja lapselle, jos olen oikein lähteeni lukenut, joten rutiinina sektio onkin huono idis. Luulenpa, että kivut menevät saldoltaan samoihin, kun ei se leikkauksesta toipuminenkaan ole maaliman mukavinta hommaa. Inhoan sitä aikaa, kun pitää toipua leikkauksesta! Käkäkää!

    Mulle kätilö suositteli kovasti sektiota pelkopolilla, kun kävin siellä kakkosta odottaessani juttelemassa. Hän oli lukenut ekan synnytyksen paprut ja ihan vaan sen perusteella tuumasi, että voisi mennä suoraan leikkaukseen, koska saattaapi hermostuttaa. Faktojen ja leikkausvastenmielisyyteni takia halusin kuitenkin vain papereihin jne. matalan sektiokynnyksen, jos synnytykseen tulee pieniäkään komplikaatioita. Homma menikin hyvin näillä eväillä.

    Ilmeisesti siis pelkopolin kautta voi päästä sektioon, joten sinne kantsii mennä, mikäli muut syyt eivät vakuuta porukoita riittävästi ja itsellä kumminkin on se olo, että sektio pitää saada.

    Muuten olen sitä mieltä, että "sektioäiti" sanana pitää haudata peruskallioon.

    Jaaha, aloin suurin piirtein bloggailla sun kommenttiloodassasi. Kiitos ja anteeksi!

    VastaaPoista
  22. KUOLEN-itku tuli tutuksi viimeistään ekassa vauvauinnissa. Voi sitä aitoa kauhua! Ilmeisesti kauhun laukaisi melu ja valot, tajusimme tämän kun aloimme miettiä, että meillähän on kotona aika hiljaista, yksilapsisessa kodissa. Hommaan auttoi stategian muutos: tulimme taktisesti vähän myöhässä siten, että sujahdimme suoraan altaaseen, ilman odottelua ja saimme vielä käyttöön henkilökunnan pukuhuoneenkin, että ikävä assosiaatio katkeaisi heti alkuunsa. Eilen vauvauinti olikin silkkaa riemua ja läpsyttelyä, yhtään kyyneltä ei nähty edes siinä vaiheessa kun vedestä viileää vauvaa alettiin pukea.
    Jännästi vauvan "koulimisessa" toimii noi pavlovilaiset metodit. Ja poissulkeminen, kun ei me aikuiset puhuta sujuvaa vauvaa. Vaikka joo, kyllä mä edelleen päivittäin arvuuttelen, että mikäs nyt riipii kun vaippa on puhdas, maha täynnä ja leluja lattia täys. Ja sitten otan sen rintareppuun, jossa märinä taukoaa melko takuuvarmasti.
    Luin jostain odotusblogista pelkopolin kautta sektioon-jutusta. Siinä oli vähän mun omat asenteet koetuksella, kun äidin perusteluna näytti olevan suunnilleen, että synnytys on "alentavaa". Jotenkin en ihan nielemättä pystynyt hyväksymään sitä selitystä, vaikka tiesinkin, ettei tässä nyt todellakaan mun hyväksymisiä kysellä. Ja toki sitten tajusin, että äitiä pitää kuunnella ja perustelut on aina tärkeitä, kuulosti ne omiin korviin miltä tahansa. Että oleellista on se tunne, jos oma halu olla synnyttämättä alateitse on tarpeeksi vahva, pitää äidille tosiaan sallia toinen tapa.
    Mua itseä ei siis seuraava mahdollinen synnytys pelota, ekasta ei jäänyt mitään erikoisia traumoja vaikka imukuppia lopussa käytettiinkin, se on sitten lääkäri joka asian arvioi. Vähän vaan karmii se, kun noi kokoarviot tuntuu olevan tosi arvioita, Limppu arvioitiin puoli kiloa pienemmäksi kuin olikaan (tosin eipä sillä mun kohdalla mitään vaikutusta sinällään ollut: vauva oli pää alaspäin eikä oma lantio ole kapea) mutta tilanteissa, joissa on odotettavissa jotain riskejä, olis tietty hyvä tietää koko mahdollisimman tarkkaan. Ja ilmeisesti ne koot heittelee myös toiseen suuntaan, isoon vauvaan varautunut saakin pienen. Mutta tietty on tosi hienoa, että ylipäätään PYSTYTÄÄN arvioimaan vauvan koko, se on aika spectacular. Ja se, että ultrassa nähdään sekä äidin että vielä vauvankin sisälle. Tämän takia fanitan niin kympillä just länsimaista lääketiedettä: mun kaltaiselle neurootikolle riskien kartoittaminen ja minimointi toimii tosi hyvin. Olisi kyllä kivaa (kivaa, ehheh) synnyttää alateitse tietoisempana ja kokeneempana kuin ennen, vaikka jokainen synnytys on tietysti yksilöllinen, osaisi omaa kehoaan lukea paljon paremmin ja ehkä käyttää aktiivisemmin kaikkia luettuja ja kuultuja kikkoja, jotka viimeksi jotenkin jäivät kaikkien niiden piuhojen alle. Vaikka oli se kyllä kieltämättä ihan mukavaa maata peiton alla kivuttomana lueskelemassa ja syömässä mozzarellaleipää ja odottaa, että kohdunsuu hiljalleen aukeaa :)

    VastaaPoista
  23. Alaka myoskan unohda, etta superaiti hoitaa lapset kotona vahintaan kolmivuotiaaksi itse. Muuten lapsi vaurioituu...

    Ma en onneksi ole kohdannut muilta osin superaiteja liiemmin, mutta kulmakarvat kylla kohosi joka toisella aidilla, kun kerroin menevani toihin vauvan ollessa melko pieni ja miehen jaavan kotiin hoitamaan sita. Ilmeisesti vain nainen osaa hoitaa vauvaa - vaikka meilla oli molemmilla ihan yhta vahan kokemusta vauvoista...

    VastaaPoista
  24. http://happoscompany.blogspot.fi/

    Hah. vastetta toivottavasti löytyy kuuma kuumempi kuumis tekstistä.

    VastaaPoista

Hei anonyymi! Keksithän itsellesi nimimerkin kommentoidessasi! Lisää huomattavasti vastaushalukkuuttani! Pus!