perjantaina, lokakuuta 28, 2011

Kosketus

Mietin aina välillä kosketusta, sen moninaisuutta, luontevuutta ja epäluontevuutta, omia rajoja. Nyt kun omassa elämässä on kaksi lasta, on kosketuksen ja fyysisen läheisyyden kanssa tekemisissä jatkuvasti. Pienellä vauvalla ei vielä ole rajoja, se on pohjattoman luottavainen ja tulee aivan kiinni. Imettäessä, nukkuessa, kantaessa vauva saa ja antaa jatkuvaa läheisyyttä ja usein tunnen, miten onni ja turva ja rauha risteilevät välillämme ja kietovat meidät suloiseen symbioosiin. Erityisen suloiselta ja haikealta läheisyys tuntuu kun tajuaa, ettei tätä tosissaan tule kestämään kauaa. Kun vauva alkaa liikkua, se alkaa suuntautua ulospäin maailmaan, kiemurtelee sylissä, pötöilee ja hilluu ja haluaa tutkia ympäristöään. Alku Juhannuspojan kanssa ei ennenaikaisuudesta johtuen sisältänyt aivan niin paljoa läheisyyttä kuin täysiaikaisen kanssa olisi sisältänyt, vauva oli ensimmäisen vuorokauden tarkkailussa ja nenämahaletkussa lämpöpatjalla ja senkin jälkeen useita päiviä huoneessani sinivalohoidossa ja jokainen sylittelyhetki oli pois parantavasta valosta. En silti muista kärsineeni tuosta erityisemmin, ajattelin luottavaisesti että kyllä se läheisyys tulee korvattua lähitulevaisuudessa. Ja sainhan toki vaihtaa vaippaa ja syöttää ja sylitellä. Enkä usko että vauvakaan siitä joutui kärsimään, tai siis, se olisi varmaan kärsinyt huomattavasti enemmän hoidotta kuin sylittä jäämisestä ensimmäisen vuorokauden aikana.

Tuo sairaalassa vietetty vajaa viikko oli myös ensimmäinen pidempi erossaolojakso Lipsistä. Sekin tuntui ihan siedettävältä, tiesin että lapsukainen on isänsä hyvässä hoidossa. Tietysti erossaolo itketti mutta oli myös helppoa nukkua ilman pötkylöivää petikumppania, sen vähän mitä sairaalassa sai nukuttua. Lipsi osoitteli minulle vierailuilla vähän mieltään mutta pyrki toisaalta syliin, lohdutettavaksi vauvaksi. Nyttemmin en ole kaivannut erossaoloa öisin, Lipsi ei esimerkiksi ole koskaan ollut yökylässä (vaikka tästä on kuultu parilta sukulaiselta) eikä siihen ole mitään kiirettä. Juhannuspojan kanssa rupesin vastoin luulojani nukkumaan perhepedissä melkein heti, se tuntuu yöimetysten kannalta helpoimmalta ja on muutenkin hyvin ihanaa. Siitäkään ei ole kiire pois, vaikka tiedänkin jo, että vierustoveriin tottunutta lasta on vaikeaa totuttaa nukkumaan yksin, olen valmis näkemään sen vaivan - sitten joskus. Nyt nukutaan viekussa.

On hassua ja haikeaa tajuta, ettei kaksivuotias kaipaa enää samalla lailla läheisyyttä kuin pienempänä. Sillä on jo monta taaperomaista toimitusta ja puuhaa, kavereita ja tapahtumia koettavana. Se koettelee rajojaan juoksemalla aika kauas äidistä ja riehaantumalla nauramaan kun sitä kielletään. Sitten se teputtaakin takaisin helmoihin. Mutta näin muistelemalla vasta tajuaa, millaista muutosta taaperon mieli käy jatkuvasti läpi: vielä viime jouluna Lipsin ollessa vähän vajaa puolitoistavuotias, se halusi olla sukujoulussa käytännössä jatkuvasti jonkun sylissä, mieluiten sukulaismiehen, joka muistuttaa aika paljon Lipsin tuffaa (isoisä satakuntalaisittain). Enää tuollaista sylittelyä ei tapahdu kuin hetkittäin. Toivon silti, että perheessämme säilyisi aina halimis- ja pussaamiskulttuuri vahvana sekä lasten että aikuisten välillä. Omassa lapsuudenperheessäni läheisyyttä riitti paljon kun olin pieni, mutta ainakin isän kanssa kosketus loppui omaan teini-ikään eikä ole koskaan tullut takaisin. Pitää varmaan jo etukäteen varautua henkisesti siihen, että omat lapset alkavat jossain ikävaiheessa hylkiä haleja ja toisaalta yrittää parhaansa, ettei niin kävisi. Ettei halailussa ole mitään noloa, lässyä tai pervoa.

Itse toimin aikuisten kanssa aika ambivalentisti. Minulla on omat, fyysiset rajani mutta ne elävät vastaanottajan mukaan. On ihmisiä, joita en koskaan voisi kuvitella halaavani ja sitten taas ihmisiä, joita halaan joka kerta tavatessamme ja erotessamme ja ehkä myös kesken tapaamisen. Noin ylipäätään tuntuu, että kosketuskulttuuri on Suomessa muuttunut paljon vapaamielisemmäksi ja rennommaksi. En parikymppisenä halaillut ketään (paitsi poikaystävää) muuta kuin tosi kännissä, nyt sitä saattaa kapsahtaa kaulaan aika spontaanistikin. Toisaalta on vanhoja rakkaita ystäviä, joiden kanssa ei juuri koskaan halaa, mutta silti kokee heidät läheisiksi. Halaamis-orientoituneet ihmiset ovat silti kyllä ihania ja jotenkin lumoavia, koska en ehkä itse ole kuitenkaan niin herkkä halaamaan että huomaan usein odottavani toisen tekemää aloitetta. Esimerkiksi blogiskeneen tutustuessani tuossa nollaluvun loppuvuosina olin kerrassaan vaikuttunut siitä, miten moni halasi jo yhden tapaamisen jälkeen. Tykkään kyllä tästä nykyisestä, vapaamielisestä ja jäykistelemättömästä kulttuurista tosi paljon (pidin juuri tässä, kirjoittamisen ohessa miehelleni innostuneen monologin siitä, miten mahtava keksintö sosiaalinen media on - sain ystävältä Jyväskylästä postitse liput Kirjamessuille ja suunnittelin, mitä lähetän kiitokseksi) kaikissa mahdollisissa konteksteissa. Sen sijaan mitään keski-eurooppalaista poskipusukulttuuria en kaipaa, en osaisi sellaista kevyttä sievistelyä jossa ei ole mitään syvyyttä. Halaaminen on sentään aika intiimiä. Kaikkein hämmentävintä ja hienointa on halata sellaisen ihmisen kanssa, jolla on vahvat omat rajat ja joka suhtautuu ulkomaailmaan hyvinkin varautuneesti. Minulla on parikin tällaista miespuolista sukulaista ja koen ne muutamat vaihdetut halaukset erityisen merkityksellisiksi.

Tietysti on olemassa myös nihkeitä ja ei-toivottuja kosketuksia. Joistain miehistä tulee erityisesti kännissä varsinaisia hypylöijiä ja iholletunkijoita ja niistä tulee pysyteltyä selkeästi kauempana. Ylipäätään hyvin lähelletuleva keskustelu, kädestä pitäminen ja taputukset pitää tehdä aivan tietyllä tapaa, etteivät ne tunnu kiusaannuttavilta tai alentuvilta. Hoiva-alalla, josta tiedän melko vähän mutta koko ajan enemmän kun alkaa olla kokemusta päivähoidosta, kosketus on osa työtä. Sitä on jännittävä kuvitella, että tuleeko kosketuksesta mekaanista vai säilyykö esimerkiksi lasten kanssa työskentelevillä eleissään aito hellyys? Juhannuspojan synnytyksen hoitanut (tai minähän sen hoidin, ehhehhee) kätilö oli tässä kosketusasiassakin aivan uskomattoman ihana: hän onnitteli minua synnytyksen jälkeen oikein kunnon rutistuksella ja kävi vielä katsomassa Juhannuspoikaa ja minua jälkikäteen vastasyntyneiden valvontaosastolla ja silitti kättäni ohimennen lohduksi. Se oli ihana kosketus, se.

Nyt pitää lopettaa, koska taaperoa raapaisi kissa ja vaikka naarmu onkin lähes näkymätön, tarvitsee taapero muumilaastarin ja erityisen paljon halauksia.

13 kommenttia:

  1. Vaikea uskoa, että kosketukseen voisi rutinoitua... että siitä voisi tulla mekaanista.

    Yksi syy on varmasti se, ettei kosketuksessa ole aktiivista ja passiivista osapuolta, antajaa ja saajaa, vaan vaikutukset kimpoavat molempiin osapuoliin. Juuri pari viikkoa sitten löysin Minerva-kirjastosta painavan upouuden opuksen nimeltään The Handbook of Touch, ja tietysti luin heti siltä seisomalta itseäni kiinnostavat osuudet siitä vain saadakseni varmistuksen sille, minkä tiesin jo ennestään omalta kohdaltani mutta mitä olin miettinyt toisten kohdalla, että toimiiko se heilläkin niin: hoiva-alalla kosketus hoitaa myös hoivaajaa.

    G. H. Mead kirjoittaa, että "we know the world in handfuls" ja niinhän se on. Pienet vauvatkin, kun heitä on tarkkailtu, tunnustelevat kehonsa rajoja ja kasvojaan käsin, ja myöhempi ajatuksin käsittely sisältää joskus pilkahduksen alkuperästään, kun muurin karheuden näkee tai tuntee kämmenissään toisella puolen huonetta venyttelevän kissan sileyden.

    VastaaPoista
  2. Olipa mielenkiintoinen kirjoitus. Teen työkseni vammaistyötä ja olen töiden kautta miettinyt paljon koskettamista, sitä miten erilaista se on töissä asukkaidemme kanssa kuin omien läheisteni kanssa. Alkuun minusta tuntui vaikealta osoittaa kosketuksella mitään, vaikkakin tiesin jo silloin, että fyysinen kosketus on se mihin nuo asukkaamme ovat vauvasta asti tottuneet ja joka heille - erilaisista vaihtoehtoisista kommunikaatiomenetelmistä johtuen - on usein luontevampaa ilmaisua kuin sanat tai eleet. Mutta, siis, en todella ollut heti halailemassa ja silittelemässä. Eri hoidolliset asiat, joita työhöni kuuluu, kuten vaikka suihkussa käyttäminen tai vaipanvaihto, hoidin juuri sellaisella mekaanisella ammattikosketuksella. Nyt kun olen tutustunut noihin ihmisiin halaan ja kosken heitä päivittäin myös muissa kuin hoitotilanteissa, ja luulen että niin sen tässä työssä pitääkin mennä: ei sitä ketään ihmistä mennä suin päin koskettelemaan, miksi vammaisella ihmisellä olisi jotenkin pienempi reviiri (vaikka se onkin, kun ovat koko ikänsä olleet kaikissa päivittäisissä toimissaan muiden autettavia - mutta minulle he olivat kuitenkin uusia ihmisiä joita lähestyin samalla "etäisyydellä" kuin yleensäkin uusia ihmisiä). Nykyään eri hoidolliset toimenpiteet, kuten vaikka juuri se suihkutus, ovat aika sellaisia mekaanisia kosketuksia, mutta niiden jälkeen saatan - ihanaa, luontevasti ja niin että se tulee itsestään! - vaikka silittää hiuksia tai taputtaa olalle.

    Tästä tulee nyt maratonkommentti, mutta ihmettelen välillä sitäkin, miten erilaiselta voi toinen ihminen tuntua, kun se kosketus on nimenomaan hoidollinen (töissä) vastakohtana sille mitä se voi olla kotona, oman rakkaan miehen kanssa. En tiedä onko se mekaanisuutta töissäni, kylmyyttä, ajattelen että ei, enemmän toisen yksityisyyden kunnioitusta (ja kuitenkin: miten pientä se yksityisyys on, jos ei voi syödä tai käydä suihkussa tai vessassa itse, tai pukea, mitään) ja myös itsensä suojelua, se on näkymätön raja joka vain on.

    Kiitos tästä kirjoituksesta ja muutenkin kivasta blogistasi, tykkään!

    VastaaPoista
  3. ei sitä unikaveria välttämättä oo niin vaikeaa saada omaan sänkyyn, tai riippuu milloin aikoo. meillä on keskimmäinen esim siinä 2v kohdalla saanut sängyn, ja vuoden verran enempi ja vähempi nukkunut siinä ennenkuin pysyvästi sinne meni. ilman itkuja ja pakottamisia, mikäs kiire tässä.

    VastaaPoista
  4. Olen havainnoinut ja pohdiskellut samoja ratoja viime aikoina, ei tietty sinänsä kovin kummallista kun on niin samat vaiheet kahden simultaanin syntymän myötä, mutta ehkä vielä erityisesti äiti-poika -suhteen näkökulmasta. Parivuotiaan äiti alkaa jo saada utuisesti naisen tai ehkä toisen sukupuolen kuin oma ääriviivoja, kosketukseen tulee hetkittäin esiseksuaalisia viitteitä, vieressä istuva äiti onkin yllättäen saunassa 'muru' kun sitä halaa jne. Herkkää omien rajojen tutkimista ja rakentamista joka vaatii aikuiselta kunnioitusta ja kuuntelua.

    VastaaPoista
  5. Vee, kuulostaapa kiinnostavalta kirjalta, pistän korvan taakse muistiin! Paljon kosketusta sisältävä työ, tai työt, niitähän on oikeastaan tosi paljon, kuulostaa kiehtovalta siinä monimuotoisuudessaan. Ei ole varmaan kahta samanlaista asiakasta, hoidettavaa tai samanlaista päivää. Koskettajissa on hirveästi eroja, esimerkiksi lääkäreiden kosketus tuntuu usein varsin kliiniseltä koska se on niin toimenpidekeskeistä (vaikka gynekologi) ja sitä huomaa itsekin asettuvansa kehonsa ulkopuolelle yrittämällä esimerkiksi hillitä kipuimpulssit, sikäli kun pystyy. Jaksan aina hehkuttaa erästä ihanaa hammaslääkäriä Kallion terveysasemalla, joka osaa koskettaa hellästi ja kuunnellen ja pyrkii aina siihen, ettei potilas tuntisi minkäänlaista kipua. Hän on valmis odottelemaan pidempään ja venyttämään aikaa, jos potilas on esim hidas reagoimaan puudutteeseen tai pelokas. Itse en hammaslääkäriä pelkää, mutta niiden operaatioiden väistämätön epämiellyttävyyskin pyyhkiytyy oikeastaan kokonaan pois hänen kanssaan.

    Ambra, kiitos kehuista, sullakin näytti olevan ihastuttava ja mulle aivan uusi blogi! Jään seuraamaan. Tuota vammaistyön koskettamispuolta olen miettinyt viime aikoina ite sitä kautta, että lapsen tarhan naapurissa on kehitysvammaisten päiväkeskus, jonne tuodaan aina ihmisiä samaan aikaan kun minäkin olen liikenteessä. Paikan henkilökunta ottaa heidät usein vastaan halaamalla ja ilmeisesti päiväkeskustoiminta sisältää esimerkiksi paritansseja. Ehkä kehitysvammaiset säilyttävät usein tietyn rajattomuuden, sen mikä pienillä lapsilla on, mitä kosketukseen tulee? Minulla on eräs kehitysvammainen läheinen, joka on kova halaamaan ja koskettelemaan ja vaikka jännitinkin ensitapaamisellani, toi juuri tuo halailu tilanteeseen sellaista luontevuutta, että omat roolini ja jäykistelyni karisivat. Ystäväni työskenteli aiemmin syömishäiriöisten parissa ja siellä kosketeltiin paljon, halattiin, hierottiin, siliteltiin jne. Ystävä selitti, että moni anorektikko kaipaa hyvin paljon fyysistä läheisyyttä ja se liittyy jotenkin oman kehon rajojen hahmottamiseen. Tähän kai perustuu osin myös Mindfulness-menetelmä?

    Zallaah, ihan totta :D Meillä on nyt se vaihe että kaksivuotias nukkuu ipansa (isänsä) kanssa ja vauva meikäläisen kanssa. Kaksivuotiaan kanssa homma on mennyt jo semi-ongelmalliseksi, kun sen uniassosiaatio on vahvasti sidoksissa aikuiseen nukuttajaan. Kun unirikkonaisin pikkuvauvavaihe on ohitse, pitää ruveta treenaamaan tuota hommaa tosissaan. Onneksi pääsimme sentään eroon yövesituttipullosta, vaikka kauheeta taistoa sekin oli, huh.

    Viive, joo, mä oon kanssa miettinyt sitä, että kohtahan nämä esikoiset tulevat, tai ovat jo tulossa, siihen ikään kun oma keho ja sen eroavaisuudet alkavat kovasti mietityttää ja kiinnostaa. Lipsi bongailee jo pimppejä ja pippeleitä ja kolmivuotiaat ymmärtääkseni kelaavat omaa sukupuoltaan kovastikin. Tämänkin kautta olen miettinyt sitä tiettyä sukupuolisensitiivisyyttä, jota omassa kasvatuksessani haluaisin kovasti painottaa painamatta kuitenkaan lapsen tyttöyttä tai poikuutta mitenkään alas. Ja kohtahan alkaa kanssa nää julkisten saunojen "miksi tolla tädillä on pienemmät tissit kuin äitillä"-keskustelut... Lipsi ja Makkara ei ole tainneet hengata alasti keskenään sitten vauva-ajan, saas nähdä mikä lamppu niiden päiden päällä syttyy kun saadaan ne yhytettyä samaan saunaan.

    VastaaPoista
  6. Olipa kaunis ja mielenkiintoinen kirjoitus :). Hyvä aihe, jään miettimään tätä. Ja mielenkiintoinen kirjavinkki Veloenalta.

    Saat samalla haasteen :) http://sininenkeskitie.blogspot.com/ , vastaat jos jaksat ja passaat jos on jo liian tuttu.

    VastaaPoista
  7. Jee, haiste! Näistä on aikaa ja näihin on hauska vastata, otan vastaan :)

    VastaaPoista
  8. Hyvä kirjoitus ja tutunoloisia ajatuksia. Mä taisin kirjoittaakin, että olin unohtanut, miten tiiviisti ja ilman rajoja vastasyntynyt painautuu syliin. Jo tuollainen nelikuinen on ihan erilainen, kekottaa kaikki aistimet terävinä kohti ulkomaailmaa. Paitsi tietysti unessa, silloin lapsi, isompikin, tavoittaa hetkeksi taas sen vastasyntyneen rajattomuuden.

    Meillä kartoitetaan päivittäin ihmisten pimppejä ja pippejä (=pippelit) sekä sitä, kuka on tyttö ja kuka "koika". Ja omia perhekalleuksia ihaillaan estotta: "Kato mamma, minu hiiiieno pippi! Toti hiiieno, vaaaau!" :)

    VastaaPoista
  9. Minä olen aina ajatellut niin, että koska ihan varhaislapsuudesta asti on jäänyt vaille kosketusta monissa tilanteissa kun sitä olisi tarvinnut, niin aikuisiällä nyt sitä janoaa. On tilanteita joissa lähes kenen tahansa kosketuskin kelpaisi. Ehkä se on just tuota anorektia-asiaa, vaikken anorektikko olekaan.

    Toisaalta, kun koskettelen, hellin ja pussailen koko ajan omaa lastani, niin olen huomannut että hänellekin se on tosi luonnollista kosketella ja pussailla muita.

    On ihan jännä nähdä, mikä tilanne on 10-20 vuoden kuluttua. Meillä välillä jopa käy niin, että muksu tulee leikisti nukuttamaan äitiä, silittää päästä, antaa pusun poskelle ja tokaisee "hyvää yötä kulta".

    Harvoin olen muuten itse törmännyt hoitotyössä (vaikkapa nyt psykiatrisella puolella jossa olen itse ollut asiakkaana) henkilöihin, jotka uskaltaisivat tulla lähelle. Välillä tuntui, että se on joku sanaton side, ettei auttaja saa tulla liian lähelle potilasta.

    VastaaPoista
  10. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  11. Hups, joo, on jo pikkuvauva-ajat takana näilläkin, ihan hassua. Tolstoikin tuntuu viihtyvän paremmin leikkimatolla kuin esim kantoliinassa, kun siinä liinassa ne omat öpellysmahdollisuudet on aika minimaalisesti. Ja niin tyytiksenä kun se siinä vauvempana uinaili! Sukupuoli- ja muutkin alapääasiat tuntuu kovasti villitsevän kaksivuotiaan mieltä. Lipsiä puhututtaa myös kakka ja pissa ja se taitaa myös valehtelemisen jalon taidon. Kun kysytään, onko kakka tullut, se puistelee päätään juonikas ilme naamallaan ja alkaa sitten rähättää. Hauska kakkajäynä! Ja sitten kun sanotaan "ipan pimppi" tajuten, että ipalla ei ole pimppiä vaan pippeli, naurattaa taaperoa kanssa tosi paljon.

    Iiris, joo, se voi mennä just niinkin, se että oma turvaton tai hellyydetön lapsuus tulee esiin hellyyden kaipuuna eikä esimerkiksi sen kieltämisenä. Ja parempi niin! Olen lukenut, että jotkut adoptiolapset saattavat takertua äitiinsä tai isäänsä todella fyysisesti eivätkä alussa kestä edes vessareissun aiheuttamaa eroa. Niin ne kiintymysjutut vaan oireilee... mua aina vaan jaksaa mietityttää se ajatus, että kuinka moni meidän kolmekymppisten epämääräisistä ahdistusongelmista johtuu siitä, että meidän äidit noudatti usein omien toiveidensa ja vaistojensa vastaisesti esim kolmen tunnin syöttövälejä, kaukana nukuttamista ja sen sellaista. Että onko moni meistä saanut jo vauvana hylkäämiskokemuksen? Toisaalta tällä spekulaatiolla voidaan liukua myös vähän omituisiin päätelmiin ja käyttää niitä kotikutoisina teorioina. Lipsi osaa myös osoittaa jo hellyyttä, eilen kun tuli huudettua sille (asiasta joka oli viime kädessä oma mokani, hävettää), se katsoi kauniisti ja silitti. Eihän siinä voinut kuin ottaa syliin ja pusuttaa.

    VastaaPoista
  12. Todella kiinnostava blogi ja hyvä kirjoitus sinulta:) Olen miettinyt myös paljon koskettamista ja kosketuksen kohteena olemista. Oman tyttären halaaminen ja hellittely on itsestäänselvää ja hirveän luontevaa. Usein käy niin, että prinsessa saa kaiken hellyyden ja huomion vaimon kustannuskella. Ei koskettamisessa pitäisi olla mitään kiintiötä, sitä pitäisi riittää kaikille ja tuntua luontevalta. En muista lapsuudessa nähneeni vanhempieni useinkaan halaavan tai koskettavan toisiaan, joten itselläkin kosketus jää usein liian vähälle.
    Muutaman vuoden kuluttua, kunhan tytär kasvaa pitäisi osata opettaa tyttärelle millainen on hyvä kosketus ja mikä on paha kosketus. Sillä kaikki kosketteluhan ei ole hyvästä tai sallittua, vaan kosketukseen pitäisi aina saada vastapuolen hyväksyntä.
    Naiset voivat keskenään halailla ilman, että sitä pidetään outona, mutta jos kaksi miestä halaa, nin sitä pidetään outona, vaikka kyseessä olisi kaverien välinen vilpitön välittämisen osoitus, miksiköhän näin?

    VastaaPoista
  13. Heippa Voimavirta ja kiitos kommentista, huomasin sen vasta nyt. Tuttua on se, miten lapsi vie tarvitsevuudellaan ja silkalla ihanuudellaan aika paljon vanhempien välisestä fyysisyydestä. Siitä pitää tosiaan näemmä erikseen pitää huolta, se unohtuu niin helposti.

    Joo, se on oma hurja juttunsa, se kosketuksen sävyerojen opettaminen. Kaksivuotias kajoaa joskus aggressiivisesti ja sille pitää aina uudelleen selittää, että toiselta ei saa ottaa lelua, ei saa läppäistä, ei tönäistä. Lipsi osaa pyytää anteeksi ja halata, mutta ei selvästikään vielä ymmärrä miksi, vaan tekee sen ulkoaohjautuvasti.

    Miehet tosiaan halailee toisiaan lähinnä kännissä :) Paitsi impron harrastajat... kai siinä on joku opittu kosketuskulttuuri. Ei omakaan mies, vaikka sillä on läheisiä miesystäviä, juurikaan niitä halaile. Joillain on tietysti homoksi leimautumisen pelko, mutta se ei voine selittää kaikkea halaamattomuutta?

    VastaaPoista

Hei anonyymi! Keksithän itsellesi nimimerkin kommentoidessasi! Lisää huomattavasti vastaushalukkuuttani! Pus!