tiistaina, joulukuuta 06, 2011

Berserk!

Olimme tänään perheen kanssa sukulaispojan synttäreillä Espoossa. Suunnittelin reissun hyvin, katsoimme reittioppaasta bussiyhdistelmän, varasin hoitolaukkuun viihdykettä taaperolle ja kantoliinan vauvalle. Ja vaippoja kummallekin. Suunnittelin myös vaatteet etukäteen. Kun sitten kokeilin mustaa harsopaitaa, huomasin sen olevan ihan liian ohut ja kesäinen. Sitä mukaa koko asu piti miettiä uusiksi siten, että se toimii myös kantoliinaa käyttäessä. Ja uusien vaatteiden kanssa imetysaluspaita ei sitten enää olisi toiminutkaan vaan piti vaihtaa päälle rintsikat. Koska halusin näyttää ryhdikkäältä enkä siltä, että sylissäni majailisi bassetti, etsin kuumeisen vimman vallassa kaarituellisia imetysrintsikoitani. Löysin ne lopulta pyykkikorin pohjalta pissan ja maidon hajuisina ja suihkutin niihin jasmiinihajuvettä. Paras mekkoni, se jonka kanssa imetys on helppoa, oli myös likaisena ja kosteana pyykkikorissa. Niinpä laitoin toisen mekkoni, sen jossa imetys on kauheeta kiskomista ja venytystä. Halusin juhlavoittaa harmaata mekkoa kimaltavalla bolerolla, mutta se oli hävöksissä, kuten myös pinkki bolero. Tässä vaiheessa piiputti ja kovaa, koko perhe sai kuulla kunniansa ja etenkin mies joutui kovan kurmotuksen kohteeksi siitä, että Juhannuspojan kestovaipat oli laitettu Lipsin kestovaippakoriin, "vaikka olen dymottanut, kenen kori on kyseesä". Ja niin, koruvalinnatkin menivät uusiksi, ja sisäkenkä-asiat. Toinen kirjailluista virolaisista folklore-tossuistani oli hävöksissä, joten jouduin ottamaan viininpunaiset samettisisäkengät. Niihin taas eivät sovi hopeakorut (niissä on pronssinväriset krumeluurisoljet) ja laitoin äidin tekemän sydänkorun. Se näytti kuitenkin graafisen mekon kanssa jotenkin urpolta, joten päädyin lopulta turkooseihin puupallokoruihin tajuten, etteivät ne ainakaan sovi filigraanisöpistelykenkien kanssa ja siinä vaiheessa myös tajusin, että eipä sillä väliä olekaan. Ketään ei kuitenkaan lastenkutsuilla meikäläisen tossuvalinta kiinnosta. Meikata ehdin vain kursorisesti, poskipunaa tuli tussutettua kiireessä antaumuksella.

Noo, ulkona huomattiin, että täällähän on ihan helvetin liukasta. Matkaan bussipysäkille meni kaksinkertainen aika ja roikuin vaunujen aisassa kuin hukkuva. Sitten huomattiin, että seutubussien pysäkki onkin paljon kauempana, aivan eri korttelissa ja sudittiin sitä kohti. Siinä vaiheessa reittioppaasta tarkkaan valittu seutubussi kaasuttikin ohi ja ällistelimme pysäkillä, mikäs olisi Plan B. No se B-vaihtoehto olikin sisäinen bussi, joten luikastelimme takaisin edelliselle pysäkille (tässä vaiheessa taapero alkoi marista). Onneksi bussi tuli pian. Vaihdoimme bussia isossa liittymässä ja jyräsimme vaunut jyrkkää liukasta mäkeä ylös jokerilinjan pysäkille, joka oli aika kaukana. Jokerikin tuli kohtuullisessa ajassa ja käytin bussimatkan meikkaamiseen. Kun nousimme määränpäässämme pois bussista, huomasimme että yksi tuplavaunujemme kolmesta pyörästä on mennyt niin sanotusti tussuksi. Kumi oli puhjennut jo aiemmin mutta mies oli paikannut sen menestyksekkäästi. Tai siis, se menestys kesti viikon. Olimme siis espoolaisen kehätien varrella melkein tyhjän vaununkumin kanssa ja seikkailimme juhlapaikalle omituista kiertoreittiä varten ja meinasimme liukastua noin sata kertaa ja vaunut viettivät hyvin voimakkaasti oikealle. Tässä vaiheessa huusin "haista vittu maailma" niin kiukkuisella äänellä, että taaperoa alkoi itkettää.

Perillä huomasimme, että juhlakalun lahja oli jäänyt kotiin. Samassa kassissa sijaitsivat myös juhlakenkäni. Riitelimme sihisten siitä, kumman syytä kotiin jäänyt kassi oli. Onneksi sankari ei lahjaa jäänyt kaipailemaan, ja isäntä tykkäsi että hyvä vaan jos lahja tulee vähän myöhässä.

Kyllä me se auto nyt taidetaan hommata. Liitytään sitten siihen kimppa-auto-judanssiin tai sillä lailla. Jep jep.

6 kommenttia:

  1. Voih...! :( Tunnen myötätuntoa.. oikeasti, inhottava tilanne! Hassu JÄLKEENPÄIN, mutta tapahtuessaan sietämätön! Mulla on jostain syystä paljon tuollaisia samanlaisia kokemuksia. :(

    Päätän aina, että laitan tuon-ja-tämän 'asukokonaisuuden'. Ja sitten kun alan sitä laittaa päälle huomaan, että juhlava paitapusero onkin jotenkin ihan tyhmää väriä.. tai saa rinnat näyttämään isoilta kuin palkintolehmän utareet.. [Tuo tissikammo on yksi mun tavaramerkeistä.] Ja aina, AINA, on jotain hukassa!! Joko juhlasukat, tai sitten käsiveska.. joku.. tai kengät. :( Sitten hermostun ihan mahdottomasti ja muutun tiuskeaksi. Mulla ei edes ole LASTA joka selittäisi jotenkin tätä järjestelmällisyyden puutetta. Oma on vika, oma laiskuus..

    Nyt olen pyhästi päättänyt, että jatkossa aina ennen kaikkia menoja katson asukokonaisuuden valmiiksi 3 päivää ennen menoa. Sitten JOS joku on hukassa, niin on vielä aikaa joko löytää tai ostaa korvaava juttu. IKINÄ en enää tahdo sitä häsläystä..

    Ihmiset tosiaan lastenkutsuilla varmaan ei ollenkaan katso vanhempien asuja, ja muutenkin suhtautuu ymmärtäväisesti jos pienten lasten vanhemmat ei ole ihan 'chic' pariisilaisittain. Mielessä on niin paljon muuta.

    Mua harmittaa kohtuuttomasti se, kun mies meillä vastaa vaatehuoneesta, mutta jos sanon hänelle tarvitsevani 'sen harmaan neulemekkoni' niin hänellä ei ole aavistustakaan MISTÄ mekosta on kyse - vaikka olisi itse sitä ihaillut sillon kun se oli päällä - tai onko hän pistänyt sen mekkokasaan, henkariin, vai minne. Kerran mies oli päätynyt pistämään yhden partymekkoni YÖPAITAKASAAN!! Hän oli luullut sitä yöpäksi.. :) Hehee.. hassua.. NYT.. Ei silloin..

    VastaaPoista
  2. lol lol lol! i feel you! klassikon aineksia.

    VastaaPoista
  3. Pelkkä lukeminenkin hengästystti! Mutta lapsiperhe ja auto on ihmeellisen kätevä asia, niin valiettavaa kuin se voi monelle ideologisesta näkökulmasta ollakin.

    Meillä oli ma juhlat pitkän kaavan mukaan. Ahdoin ryntäät iltapukuun ja mies kaivoi kaapista pölyttyneen frakin. Tulos. Huomaan juhlapaikalla, että kaikki korut ovat kotona, isokisko on kiskonut äidin kampauksesta useamman taiten asetellun kiekuran irti ja korvan alla on haiseva pukluläikkä. Loppuillasta ryntäät oli tulla kaula-aukosta ulos, mutta mies oli ylpeä "uhkeasta" vaimokkeestaan, joka myös kävi tirauttamassa ylimääräistä maitoa lavuaariin naisten vessassa noin kymmenen silmäparin tarkkaillessa toimitusta. Silti oli kivaa!

    VastaaPoista
  4. :DDD, haista vittu maailmassa nauroin ääneen. Näin se menee, joskus vaan kaikki menee päin... Onneksi on niitä onnistuneempiakin :D !

    VastaaPoista
  5. Voi kamala. :( Jos tarviit fyffee terapiakuluihin niin mä voin ainakin femman heittää. Mulla ois räjähtänyt pää.

    VastaaPoista
  6. Zuklis, joo, asukokonaisuus pitäisi varmaan testata myös etukäteen, ettei synny näitä viime hetken paniikkeja. Juhlavermeet on tosiaan usein hukassa, esim pikkulaukut, kun niitä tarttee niin harvoin. Tai ainakin toinen korvis! Ehhee, juhlayöpaita :D

    Mama, meillä on sellainen historia autollisuuden suhteen, että miehellä oli taannoin puhtaasti romanttis-esteettisistä syistä hankittu antiikkiauto, joka söi paljon rahaa ja aikaa ja päätyi lopulta varaosiksi jollekulle. Sitten osittain siinä limittäin meillä oli mun vanhempien auto, kun ne muutti Helsingin keskustaan eikä enää tarvinneet. Silloin väännettiin huumoria siitä, että asuttiin Tapiolassa merenrantakämpässä ja pihalla komeili kaksi autoa, koska totuushan oli ihan toinen kuitenkin, kämppä oli sukulaisilta vuokralla odottamassa putkiremppaa ja mä valmistuin työttömäksi... heh heh. No, sitten kun me muutettiin Kallioon, myytiin se vanhempien autokin turhana rahareikänä. Ja tähän asti ollaan pärjätty hyvin satunnaisilla City Car Clubin autolainaamisilla, esimerkiksi isoille ruokakaupoille tms lähdettäessä. Citykaara on vaan siitä tylsä, että ei viitsisi maksaa sen makuuttamisesta missään pihalla. Että esimerkiksi mökkireissuun se ei ole hyvä ratkaisu. Sen lisäksi lapsen turvaistuimen asennus autonpenkille joka kerta on ihan vitullista säätöä ja tunnelma onkin heti valmiiksi jo pilalla kaiken ähellyksen jälkeen. Vauvakaukalohan on tosi helppo, sen kun vaan sitoo kiinni. Sitten tässä on toki sellainenkin tylsänpuoleinen pointti, että mulla ei ole voimassa olevaa ajokorttia. Ajoin ykkösvaiheen aikoinaan enkä missään vaiheessa oppinut olemaan pelkäämättä ajamista. Eli nyt olisi edessä se kakkosvaihe psyykkaamisineen. Hyi ETTÄ, ajaminen on NIIN pelottavaa!

    Bleue ja Gata, muakin naurattaa tää jo nyt :D Päivi, jeh, kiitos myötätunnosta :)

    VastaaPoista

Hei anonyymi! Keksithän itsellesi nimimerkin kommentoidessasi! Lisää huomattavasti vastaushalukkuuttani! Pus!