sunnuntaina, heinäkuuta 22, 2012

Tuuli kääntyy

Työntäessäni tuplavaunuja ylös tuttua kotimäkeä huomaan äkkiä sen. Olen hyvällä tuulella. Elämä tuntuu sujuvan, on kesä, lapset ihania, olen tavannut äitiystäviä, syönyt mansikoita, naureskellut naperoiden Tarzan-elkeille, pohtinut vauva-ajan ohikiitävyyttä ja potenut syvää helpotusta siitä, että ne ajat ovat ohi. Hyvä tuuli on oikullinen ilmiö, se lennähtää luokse äkkiä, odottamatta. Koko alkukesä on mennyt jokseenkin ynseissä tunnelmissa. Muistan saman ilmiön toissa kesältä ja silloin se liittyi selkeästi imetyksen vähentämiseen ja sitä seuranneeseen hormonaaliseen myrskyyn. Nytkin imetys on vähentynyt, mutta paljon vaivihkaisemmin kuin viime kerralla. Liekö kolmen vuoden jatkuva univelka alkanut periä korkojaan vai mikä onkaan vaivannut, mutta melkoisilla surkeiluoloilla ollaan menty. Oikeastaan sen huomaa vasta nyt, kun tuntuu siltä, että itseenkäpertynyt murjotus- ja mökötyspilvi on äkkiä väistynyt ja aurinko paistaa taas.

Olen miettinyt paljon omasta perheestä periytyneitä käytösmalleja, jokaisen suvun puhumattomia mörköjä, ahdistuksen siirtymistä sukupolvelta toiselle. Nyt kesällä kun vietän väistämättä aikaa vanhempieni kanssa mökillä, saan harmaita hiuksia heidän välisestään kommunikaatiosta. Yksinkertainen kysymys "oletko laittanut perunat tulelle" tulkitaan säännönmukaisesti syyllistykseksi/vittuiluksi ja siihen kuuluu vastata "missäs välissä mä olisin ehtinyt kun korjaan täällä ihmisten jälkiä koko päivän" ja sitten onkin mukava tunnelma kaikilla. Inhoan tuota kommunikaatiotapaa yli kaiken, tulee ihan säikky olo kun jokainen omasta suusta tuleva, vaikka kuinka neutraaliksi muotoiltu interaktio halutaan tarkoitushakuisesti tulkita väärin.

Vanhempien stressiherkkyyttä ja kaunailua on raskasta seurata, vaikka toisaalta heidän seurassaan on mukavaa ja he rakastavat kovasti lapsiani. Ja heistä on apua vaikeissa paikoissa. Huomaan silti olevani hyvin päättäväinen sen suhteen, että noita kommunikaatiotapoja, ahdistumisalttiutta ja sitä IÄNIKUISTA KRIITTISYYTTÄ ei siirretä enää eteen päin. Joskus tekee mieli repiä tukkaa, kun äiti keksii kaikista mukavista asioista, syntymäpäivistä, kukkaistutuksista, uusista kampauksista ja ruokailuryhmistä aina jotain niristävää ja kritisoitavaa. Tunnistan tuon mallin nimittäin joskus itsessänikin ja pidän sitä pohjimmiltaan hyvin tuhoisana ja sabotoivana: kivat ja helpot asiat pitää tärvätä omassa mielessä takertumalla siihen faktaan, ettei mikään ole täydellistä ja kehittämällä tästä epätäydellisyydestä ylitsepääsemättömän asian. Juhlat ovat tästä hyvä esimerkki, yhtään juhlaa emme ole viettäneet ilman että saan äidiltä jälkikäteen puhelun, jossa aletaan vatuloida jotain yksittäistä pikkuvirhettä, hankaluutta tai hiljaista vierasta ja mietitään syitä ja vaikuttimia. Ja minä kun haluaisin muistaa lasteni synttärit tai omat hääni ihan vaan iloisina ja hauskoina tapahtumina.

No joo, siinäpä tuli marinaa kerrakseen. Mutta syvissä vesissä ollaan porskuteltu ja elämäntaito-oppaita lueskeltu. Olen oivaltanut myös iloisia ja voimaannuttavia (hyi että tuota sanaa, voimaannuttava, mutta minkäs teet, sopi tähän yhteyteen) asioita: Sukupolvien ahdistusketjun voi myös katkaista. Tapasin alkukesällä sukulaisiani, joita näen hyvin harvoin. 60-luvulla syntyneet sukulaiset on kasvatettu aikansa tapaan alistavasti ja vähättelevästi ja kummastakin on tullut eri tavoin hyvin jännittyneitä ja stressiherkkiä ihmisiä. Heidän peruskouluikäiset lapsensa olivat kuitenkin aivan hurmaavia tyyppejä: iloisia, kontaktia ottavia, avoimia ja ystävällisiä. Ei lainkaan sellaisia murjottavia ja tuppisuisia varhaismurkkuja, millaisia muistan oman sukupolveni pitkälti olleen. On mahtava ajatus, ettei omasta lapsuudesta omaksuttuja malleja kerta kaikkiaan tarvitse siirtää eteenpäin. Uskonkin, että oma tietoisuus on itsessään asia, jonka avulla pääsee pitkälle kasvatuksessa. Kaikki vähättely ja kritisointi ja tunteiden kieltäminen on vaan lastenkasvatuksessa niin perseestä. Tuossa taannoin olimme leikkipuistossa, jossa Lipsi kiipesi vähän liian korkeaan leikkitelineeseen eikä uskaltanut laskea mäkeä alas. Sukulaisnainen vitsaili, että nyt vaan alas sieltä, sinusta ei vellihousua kasvateta. Tuossa tilanteessa olisin toivonut olevani tomera ja reipas ja suorapuheinen ja sanoneeni naiselle, että meidän lasten pelkoja ei vähätellä, etenkin kun sama nainen on ennenkin kommentoinut sitä, että olemme liian huolehtivaisia vanhempia. No, en kuitenkaan sanonut vaan väänsin jotain tyhmää sanaleikkivitsiä ja nyt purnaan aiheesta täällä. Tässäkin on minulle yksi kasvunpaikka, oppia olemaan rakentavasti suora ja jämäkkä, eikä kätkeä harminaiheita itseeni ja alkaa kasvattaa niitä omassa mielessäni isommiksi kuin ne ovatkaan, jolloin ne alkavat peittää alleen hyvät kokemukset.

Jaaha, tämä itseriittoinen jorina pitääkin nyt lopettaa tähän, koska vauva (tai siis taapero, onhan se jo viisihampainen kiipeilevä yksivuotias) karjuloi ja vaatii päästä ensimmäisille unilleen.




10 kommenttia:

  1. Valitettavan tuttuja tilanteita ja tunteita... Rohkea ja hyvä teksti :)!

    VastaaPoista
  2. Oj, lähetä tännekin sitä hyvää tuulta. Liekö palautuvat hormonit vai mikä lie, mutta mulla tuntuu olevan sellainen kestovitutus, että tähän ei tehoa edes ämpärillinen punkeroa. Believe me, mä kokeilin jo. :)

    VastaaPoista
  3. Bleue, kiitos! Mukavaa kuulla kirjoittavansa rohkeasti kun tuntee joskus itsensä livekommunikaatiossa ihan turhankin konformistiseksi. Tänään kyllä sain sanottua läheiselle sukulaisnaiselle vähän vastaan eikä me silti riitaannuttu - jee. Luulen, että moni nainen pelkää eri mieltä olemista, koska kotona heidät on opetettu siihen, että erimielisyys=riidanhaastoa. Ainakin mulla on tällainen triggeri selkeästi olemassa. Mutta onneksi on koko elämä aikaa reenata!

    Hups, joo, tää on oikukas lintu, eilen taas nyppi ihan urakalla. Oon itse kanssa soveltanut tänä kesänä Homer Simpsonin viisautta "Alcohol, The Cause Of And Solution To All Of Life's Problems.", nytkin juon viinilasillista. Hehhee. Mut selitin miehelle, että jos me oltais jossain lomamatkalla (huomenna ollaankin, Porissa, jee, not) niin siellä olis ihan luontevaa vähän joka ilta lillitellä viiniä. Että nyt kun ollaan himassa niin voidaan tässä viini-asiassa kuitenkin elää lomamatka-tyyliin. :)

    Parempia tuulia meille kaikille! Mulle alkusyksy on yleensä possaria aikaa, vaikka kesä onkin silloin ohi, on ilmassa kutkuttavaa uusien harrasteiden ja rientojen välkettä. Toisaalta täytän silloin 35, joka lienee oiva aika kehittää keski-iän kriisi :O

    VastaaPoista
  4. Niin tuttua, niin tuttua, erityisesti se, että otetaan jokin kiva tai kivahko kokemus: möökkiviikonloppu tai sukulaisvierailu, ja vetäistään yllättäen matto alta. Mukavan ja rennon oloinen ukki onkin vierailun jälkeen ollut meistä ihan uuvuksissa ja siivonnut monta päivää neuroottisesti. Kummallinen miesystävä on puhunut paskaa jälkikäteen. Jne. Mitä tahansa, minkä voisi hyvin jättää siirtämättä.

    Kun itse osais! Huomaan, että olen itse täysin yliherkkä tietyntyypiselle kritiikille, ihan niin kuin se antaisi mulle välittömästi luvan romahtaa ja huutaa ja heitellä esineitä. Jollakin toisella on se katkaisija! Ja mä haluan katkaisijani takaisin.

    VastaaPoista
  5. Jenni, joo, se on ihan perseestä. Maton alta vetäminen. Käytiin eilen tapaamassa social call -tyyppisesti yhtä toodella hullua sukulaista. Siis ihan niinku syntymähullua, ei mitään luovaa taiteilijahullua tai pikkasen tuulella käyvää vaan vahvasti ja tanakasti psyykeltään kroonisen sairasta ihmistä. Musta tapaaminen meni oikein hyvin ottaen huomioon reunaehdot, mutta äiti alkoi tietysti läärätä heti paikasta päästyä kuinka kamalan sairas ja hullu tämä ihminen on ja taputti isääni (verisukulainen) säälivästi olkapäälle (isä inhoaa tuollaista) ja taivasteli ja voivotteli. Itse totesin siihen että oma kokemus oli päinvastainen, tyyppi oli paljon koostuneempi kuin kuvittelin ja eipä tästä sit sen enempää.

    Joo, se on ihan kamalaa kun matto vedetään jalkojen alta. Mekin poistuttiin meidän häistä väärin ja sitten mikä pahinta, siellä laulettiin muutama Junnu Vainion laulu. Häät pilalla. Esikoisen nimiäiset taas meni pilalle kun ei saatu hyvää yhteiskuvaa koko perheestä.

    Kun oltiin tuossa äidin kanssa lähdössä päivän reissulle ilman lapsia lähikaupunkiin, äiti alkoi heti bussin käynnistyttyä voivotella kuinka lasten isoisä niin hirveästi väsyy, kärsii ja rasittuu lapsista. Kun Juhannuspojan yksivuotispäivillä oli niin hirveen kärsivä ilme sille. Isoisä itse ei ole valittanut mitään, mutta tokihan ajatuksia pitäis osata lukea meitsin. Tästä kehitettiin sellainen sähinäriita tunnin bussimatkan ajaksi, että meinasin lähteä seuraavalla bussilla takaisin Stadiin. Pahinta on, että noi riidat ei koskaan varsinaisesti selkiytä mitään, mikään ei käänny paremmalle tolalle eivätkä ihmiset ala ymmärtää toisiaan. Kun vaan osais sanoa jämäkästi heti kättelyssä "vaihdetaanko aihetta" ja olla vetämättä meloneja nenään. Vaikka sit, miks mun pitäis muka olla se kypsä, sehän on mun äiti? Vää!

    VastaaPoista
  6. Asiaa.

    Mä olen miettinyt sitä, miksi oman äitini sanomiset vituttaa järjestään niin paljon. Kyllä, hän kärsii ikuisesta oikeassa olemisen syndroomasta eikä arkaile tuoda mielipiteitään julki tilanteessa kuin tilanteessa. Äitini ei ole kouluja käynyt, ja valitettavasti ei ole kouliintunut minkäänlaiseen lähdekritiikkiin. Totuudesta käy yhtä hyvin iltapäivälehdet, kympin uutiset, naapurin hörhöt tai alitajunnan välähdykset. Hän on myös kovin uskonnollinen, mikä tuo oman lisänsä maailman hahmottamiseen. Ja sokerina pohjalla ehkä lievää bipolaarisuutta, niin kovasti tuuli kääntyilee ajoittain. Inhottaa kun pitää asetella sanansa aina tosi tarkkaan, ettei laukaise hirveää purkausta, joka aina päättyy toteamukseen nykymaailman hapantuneisuudesta. Äitini ja toki myös isäni ovat olleet korvaamaton apu lapsenhoidossa ja jollain kierolla tavalla tunnen olevani sen verran velkaa heille että en voi puhua suutani ihan puhtaaksi. Ja niin tekemällä tietysti myös laskeutuisin samalla tasolle, mitä yritän välttää viimeiseen asti.

    Mutta olisiko vikaa myös minussa? Ehkä, koska jostain syystä juuri äitini saa minut raivon partaalle. Ehkä olen pohjimmiltani niin samanlainen, että toisessa ihmisessä aktivoituessaan nuo piirteet ovat täysin sietämättömiä. Omalla kohdallani ihan tietoinen päätös koettaa olla sivistynyt ja järkevä ihminen suodattanee pahimmat aivo-oksennukset, äitini ei taas edes yritä hillitä purkauksiaan.

    Hmm. Tämä aihe taitaa jäädä kytemään. Ehkä palaan asiaan omassa blogissani kunhan saan aikaiseksi.

    Hyviä tuulia sinne, pian ilma raikastuu syksyn myötä.

    VastaaPoista
  7. Leijonalapsen äiti, sanopa muuta! "Totuudet" eli jotkut karmivat kansanviisaudet, niillä on muakin turhaan säikytelty monta kertaa. Muistan kun joskus 80-luvulla alettiin puhua listerioosin vaarallisuudesta raskaana oleville naisille, ilmeisesti jonkun homejuustokohun jälkeen. Noo, jotenkin se vääntyi monien mutkien kautta mun äidin mielessä siten, että lemmikkikoirien syljestä tarttuu listeriaa ja se kelle listeria on tarttunut, synnyttää tulevaisuudessa epämuodostuneita vauvoja. Koiramme nuollessa käsiäni kuulin monta kertaa "nyt äkkiä käsipesulle tai saat epämuodostuneita vauvoja." Tuo juttu pelotti minua ihan oikeasti enkä hirveästi halunnut koskaan visioida itseäni äidiksi - olisihan se tarkoittanut suurella todennäköisyydellä että lapset ovat epämuodostuneita, olihan KOIRA NUOLLUT KÄSIÄNI. Vieläkin raivostuttaa tuollainen henkinen pelotteluväkivalta ja se, miten tuo koirahomma on näistä vain yksi esimerkki.

    Kun odotin esikoista ihan viimeisilläni (hellekesällä kolme vuotta sitten) äiti varoitti, ettei saa mennä uimaan. Syy: vanha ja orastavaa alzheimeria sairastava sukulaisten naapuri oli selittänyt, että "jos menee raskaana uimaan, voi lapsivesi vuotaa veteen ja homma on sitten sitä myöten selvä." Tuosta "homma on sitten sitä myöten selvä"-läpästä tuli mulle ja miehelle lentävä lause kuvastamaan täysin tuulesta temmattuja kansanviisauksia ja niihin liittyvää absurdia kuolemalla pelottelua.

    VastaaPoista
  8. Mä oon niin käsittämättömän rikki aika lailla tuosta samasta asiasta. Ja en ymmärrä, miks mun äiti aina vetää isäpuolen kaikkiin asioihin "se sanoi sitä ja tätä" ja kun isäpuoli on (muka) jotain sanonut niin se on taivahan tosi koska se on maisteri ja niin sivistynyt ja tietää kaiken.

    Olen lopettanut kertomasta äidilleni yhtään mitään. Siis todella pinnallisia juttelen ja jos yrittääkin haastaa jotain, mä en vaan tartu siihen ja ohitan asian vaihtamalla puheenaihetta tai lähtemällä huoneesta. Toki saan ajoittain kuulla, kuinka hankala olen mutta parempi näin. Muuten saa kulla takanapäin vaan lisää p****skaa.

    VastaaPoista
  9. Niinpä. Moni sanoo että paras suhde aikuisena vanhempiin on vähän sellainen etäisempi suhde. Itseltä se ei oikein tunnu onnistuvan, mutta kyllä melkein jokainen interaktio johtaa eri suuruiseen ärsytykseen. Ja omat oivallukset ovat yleensä melko ahdistavia, kuten just nyt se minkä olen aika hiljattain tajunnut, että negatiiviset tulevaisuudenskenaariot ja kauhukuvien maalailu äidin taholta ovat muovanneet omaakin ajattelua. Oman pelon siirtäminen muihin, se on väärin. Sitten kun oppisi sen, miten omien lasten kanssa välttää pelon siirtämisen opettaen ne kuitenkin varomaan vaaroja, haastavaa.

    VastaaPoista
  10. On todella, todella tylsää mutta usein sanotaan että vanhemmiten sitä rupeaa muistuttamaan omia vanhempiaan. Toivon kyllä kovasti, ettei näin käy kun olen niin kovasti tehnyt asioita juuri sen eteen, ettei kävisi.

    Ne tuntuu olevan jotain niin sisäsyntyisiä asioita ja tunteita, kun niiden keskellä on elänyt koko lapsuutensa, että alitajuisestikin vaikuttavat. En tiedä, miten niitä asioita pitäisi työstää jotta voisi oikeasti päästä siitä yli.

    Revin melkein pelihousuni (kunnes tajusin ettei ole sen arvoista) kun kuulin äitini todenneen vierailumme jälkeen, ettei hänestä koskaan ole mummiksi/tule mummia. Samoin revin pelihousuni, kun tajusin että äiti tykkää nuoremmasta kun sillä ei ole uhmaa ja sen kanssa on niin paljon helpompi olla "Mä luulen, et Saanasta tulee mun lempilapsi". Siis hei haloo, jotain rajaa pitäisi olla. Luulisi että eläkeikää lähestyvällä ihmisellä olisi jo jonkunlainen ymmärrys siitä, että lapsilla on uhmaiät ja murrosiät ja että mistä ne johtuu ja miten niiden kanssa pitäisi toimia.

    Leijoanlapsen äiti kuullostaa hyvin paljon mun äidiltä, joka kyllä on suorittanut ekonomin tutkinnon mutta ei ole sisäistänyt vissiin ollenkaan sitä yliopisto-opiskelun yhtä tärkeimmistä pointeista eli mielipiteiden/sanomisien ja oikeasti tutkittujen asioiden eroa:/ Ja tosiaan kärsii sitä aina oikeassa olemisen sairaudesta. Ihan sama miten perustelee...

    Mukavaa syksyn alkua!

    VastaaPoista

Hei anonyymi! Keksithän itsellesi nimimerkin kommentoidessasi! Lisää huomattavasti vastaushalukkuuttani! Pus!