sunnuntaina, elokuuta 19, 2012

Kerro rakkauteni

Hauskan baari-illan jälkeen otan taksin Stokkan edestä kotiin. Istun takapenkillä, poistelen vanhoja viestejä puhelimestani ettei taksikuski luulisi että haluan jutella niitänäitä. Juttelen ihan mieluusti pari sanaa random-ihmisten kanssa, mutta lasten kanssa liikkuessa näitä rupattelutilanteita tulee päivittäin joten silloin kun olen yksin ja juonut ainakin pullon skumppaa, haluan olla vain hiljaa.

Vallilan makasiinien kohdalla radiosta alkaa soida Jenni Vartiaisen kappale Missä muruseni on. Musasnobina olen aina dissannut moista mainstreamia ja ivannut ihmisiä, joille diipein sanallistus omista angsteista tulkitaan hittibiisien kautta ja verrannut ilmiötä Da Vinci koodiin ja Coelhon Alkemistiin. Että toki itse olen niin älykäs ja lukenut ihminen, että omien tunteideni tulkkina toimii joku paljon vähemmän tunnettu laulu tai runo.

Koska olen kuitenkin jo vähän laskuhumalassa, laulun sanat osuvat itkuhermoon. Alan äkkiarvaamatta valuttaa kyyneleitä Lidlin kohdalla ja kuuntelen sanoja tarkasti:

Tuuli tuule sinne missä muruseni on
Leiki hetki hänen hiuksillaan
Kerro rakkauteni, kerro kuinka ikävöin
Kerro, häntä ootan yhä vaan.

ja tajuan, miksi moni keskenmenon tai kohtukuoleman kokenut on saanut lohtua tästä laulusta. Ja tunnen itseni elitistiseksi roistoksi joka sortuu täydelliseen Kyösti Pöysti -kyyniseen virnistelyyn kanssaihmisten tärkeiden asioiden äärellä. Ja sitten muistan Juhannuspojan syntymän, pelon ja kauhun, verenvuodon ja hätäsektiouhkan, lääkärin sanat siitä ettei sydänääniä löydy. Että kukaan meistä ei ole turvassa suurelta surulta ja suurelta pelolta. Että kaikki on kovin haurasta.

Kotona uniltaan herännyt Juhannuspoika konttaa eteisessä vastaan ja meinaan pakahtua rakkaudesta ja suojelunhalusta. Minulla on kaksi elävää ja tervettä lasta, kuinka voisin ikinä pyytää enempää? Onni on tässä.

6 kommenttia:

  1. Mä kuuntelin sitä biisiä joskus repeatilla pari päivää. Vähän eri syillä kuin sä ajattelit nyt, mutta kuitenkin.

    Mutta olenkin niin hipsteri, että kuuntelen mainstream-poppia!

    VastaaPoista
  2. Ja sitäpaitsi se on oikeasti aika hyvin tehty popkappale.

    VastaaPoista
  3. Se on tosi hyvä! On kätevää että joku sanoittaa (ja säveltää) ihmisten suruja tai vaikeita aikoja sopivan universaalisti. Mulla on joitain biisejä jotka on korvamerkitty vaikeampiin hetkiin: The Whon (eksän lempibändi) Behind Blue Eyes ja sitten Laura Sippolan Sahara. Asioista tulee oikeasti kestettävämpiä musiikin keinoin.

    Kiva kun kommentoit :)

    VastaaPoista
  4. Kun on hetken aikaa poissa ja palaa kotiin, sotkuiseenkin, niin silloin tietää mitä paljas onni on. Oma rakas lapsi sylissä on välillä niin pakahduttavaa olla, että täytyy pyyhkiä kyyneleitä vaivihkaa pois ettei lapsi huomaa että minua itkettää.

    VastaaPoista
  5. Kyllä vaan. Joskus kun kertoo miehelle vaikka jotain lasten arkista meininkiä, uusia oivalluksia ja hassuja sattumuksia, saattaa äkkiarvaamatta liikuttua niin, että orastavan itkun keskellä alkaa naurattaa eikä osaa edes enää sanallistaa kyselevälle lapselle, mitä äiti nyt tässä meinaakaan, nauraen ja kyyneleitä pyyhkien.

    VastaaPoista
  6. Kun mä olin ensimmäistä kertaa esikoisen jälkeen vähän viihteellä (=4 Amarillon mansikkamargaritaa) niin olin varsin herkällä tuulella taksissa kotimatkalla.
    Radiossa sattui soimaan Kaija Koon "Niin kaunis on hiljaisuus" ja vollotin koko matkan kotiin. Kuski vähän katseli hämmentyneenä - varsinkin kun kello oli vasta jotain 23.15...
    Ja eilen viimeksi koko päivän kestäneen ketutuksen ja tahtojen taiston jälkeen niin illan viimeinen halailuhetki lapsen kanssa taas avasi kyynelkanavat. Minä vanha nössö.

    VastaaPoista

Hei anonyymi! Keksithän itsellesi nimimerkin kommentoidessasi! Lisää huomattavasti vastaushalukkuuttani! Pus!