lauantaina, joulukuuta 01, 2012

Pakkomielteisyys

Puhuimme eilen kotibileissä (jes! tykkään kotibileistä paljon enemmän kuin baareista, kotibileitä ei vaan enää järkätä samalla intensiteetillä kuin ennen) muun muassa nettiriippuvuudesta ja siitä, mitä itse kukin tekee rentoutuakseen vastapainona työlle. Ystäväni, joka on tutkija, sanoi kaipaavansa vapaa-ajalla joskus täydellistä aivotnarikkaan-viihdettä ja katsoo silloin poliisisarjoja tai surffaa julkkistyrkkyjen botox-blogeja. Toinen ystävä, toimittaja, surffaa vapaa-ajallaankin usein mahdollisia jutunaiheita ja kaivaa tietoa. Yhdessä ihmettelimme, että mitä pirua sitä ennen vanhaan tehtiin arki-iltaisin? Käsitöitä? Ruokaa? Me kaikki olemme varmaan jossain määrin post-televisiosukupolvea, telkkarin itsestäänselvä huudatus illasta yömyöhään ei ole mikään normi kuten monien vanhempien kotona (esim omilla vanhemmillani) vaan se aivoja lepuuttava rentoutusviihdytys etsitään netistä.

Mutta on vaan niin, että nettihän ei todellakaan aina rauhoita ja ilahduta vaan paskan surffaamisesta tulee pahalle tuulelle ja ärsyyntyneeksi. Ystävä kertoi miehestään, joka tietyllä foorumilla surffattuaan on aina äkäinen. Minä itse taas olen suurella itsehillinnällä lopettanut kokonaan muutamien blogien seuraamisen kun joka kerta luettuani tuntuu, että vanne alkaa kiristää päätä. Aina joskus Facebookissa mietin, pitäisikö pistää ihmisiä hetkeksi piiloon omasta uutisvirrasta, kun päivityksissä tunnutaan niin selkeästi hakevan eripuraa ihmisten kanssa ja huomatessaan itse haluavansa kommentoida tajuaa, että luultavasti tulisi ymmärretyksi väärin ja sitten sitä olisikin loputtomassa internetvääntämisen suossa ja tajuaa luovuttaa samantien.

Nettiä voi käyttää myös ahdistuksen kanavoimiseen. Ja valitettavasti, lisäämiseen. Itse päädyn aika usein googlettamaan erilaisia oireita ja tekemään itsediagnooseja, keväällä pelkäsin ihan tosissani että minulla on MS-tauti. Netti on raivostuttavan helposti aukaistava lääkärikirja, josta kaikille oireilleen löytää kyllä diagnoosin. Aivan kuten äitinikin, jolla oli keväällä keuhko-oireita, sai netin perusteella itsensä uskomaan keuhkoahtaumatautiin. Lapsen oireista nyt puhumattakaan. Kun kuulin syksyllä, että eräs ei minua kovin paljoa vanhempi tuttu nainen oli sairastunut munasarjasyöpään, kävin itse kiireen vilkkaa gynellä (joka olikin hyvä, edellisestä kerrasta oli aikaa ja vuosihuolto on jokaisen naisen viisasta teettää), koska tilanne ahdisti minua niin paljon. Valitettavasti ahdistus kanavoitui myös ihan outona pakkomielteenä lukea eri tavoin vakavasti sairaiden lasten vanhempien blogeja viimeiseksi ennen nukahtamista. Kun sitä huomaa lukevansa yhdeltä yöllä tabletilta äidin kirjotuksia etenevää, taannuttavaa ja varmasti tappavaa aivosairautta sairastavasta lapsestaan, tajuaa, että nyt on mennyt tämä netin kanssa seurustelu liian likeiseksi. Kun Lipsi sitten muutamaa viikkoa myöhemmin "pesi" tablettini eikä tabletti siitä enää toipunut, mietin harmistuksen ohella että ehkä ihan hyvä, nettiriippuvuuteni pysyy paremmin aisoissa. Tämän onnettomuuden jälkeen olen taas peräti alkanut lukea kirjojakin kunnolla.

Joo-o, nytkin pitäisi siivota mutta roikun Facebookissa ja mikä vielä aivottomampaa, seuraan mammablogiskandaalia Kaksplussan keskustelupalstalta. En edes lue yhtäkään näistä skandaaliblogeista,  mutta ainahan se on viihdettä kun joku jää kiinni housut kintuissa anonillityksestä. Ja samalla tuntee itsensä jotenkin lähmäiseksi, vähän kuten olisi syönyt liikaa konvehteja joista ei alunperinkään tykkää, mutta kun ne käden ulottuvilla olivat, niitä vaan huhmutti menemään kunnes rasia on tyhjä.

4 kommenttia:

  1. Minä yritän säästää itseni aika monelta turhalta ärtymykseltä nyt, varsinkin nyt, ja ajankin puutteessa en seuraile lähes mitään palstaa. Jopa sanomalehdet jäävät nyt useasti lukematta (kunnolla), kun tuntuu välillä, että kaikenmaailman asiat ottaa ihan liian tosissaan ja itseensä. Terveisiä imetyshormoneilta :D! Itse asiassa blogit ovat tällä hetkellä varsin iso osa ulkomaailmanseuraamistani, että hyvä homma, että välillä ihmiset kirjoittelevat esim Obama uutisia- pysyy tämäkin kotihirmu pääasioissa kiinni!

    VastaaPoista
  2. Kotibileet ON parhaita. Eilen kävin pitkästä aikaa baarissa ja totesin, että en ole jäänyt mistään paitsi, kotona kavereiden kanssa on kivempaa.

    Itse roikun netissä liikaakin. Iltalehden sivuilla hyppään useimmiten suoraan viihteeseen, koska en vaan jaksa lukea, kuinka monta ihmistä on tänäänkin kuollut jossain. Sairauksiin liittyvät googlailut olen päättänyt lopettaa kokonaan. Mikä siinä onkin, että aina vaan löytää ne pahimmat skenaariot eikä niitä sivuja, missä sanotaan, ettei kannata huolehtia? Vai eikö niitä vaan rekisteröi?

    Mulla todettiin ekan raskauden viim. kolmanneksella kilpirauhashormonin vajaatoiminta. Asia ilmoitettiin minulle terveydenhoitajan toimesta näin: "Labran tulokset tuli ja täällä on sulle resepti, pääsetkö hakemaan? Kuuri pitäisi aloittaa heti." Tietty kauhee paniikki ja googlaus, ja pian olin jo vakuuttunut siitä, että vauvallani on vakava aivojen kehityshäiriö tai ehkä ei aivoja ollenkaan. Selvisi jonkun ajan päästä, että mun vajaatoiminta oli erittäin lievää, jos en olisi ollut raskaana, sitä ei olisi hoidettu mitenkään. Lapsellakin on aivot ja hän on ns. normaali ja terve lapsi. Eli aivan turhaa ajan haaskausta ja ennen kaikkea ääliömäistä stressaamista asioista, joita ei ollut olemassakaan.

    Lääkäriasiat lääkärin kanssa ja viihdytys netin kanssa, jos ei just satu olemaan hyviä kotibileitä? :)

    VastaaPoista
  3. Minä huomaan ihan kyllästyneeni facebookiin. Harva ihminen kirjoittaa sinne jotain oikeasti kiinnostavaa, vaan ainoastaan sellaista, joilla oma persoona tuodaan esille (yli-)positiivisessa valossa. Ja jo aikoja sitten peitin ison joukon ihmisiä omasta uutisvirrasta. Esim vauvavuonna en yhtään kestänyt tyyppiä, joka koko ajan kehuskeli (minusta se tuntui siltä) kestovaipoillaan, sormiruoillaan tai jopa yöherätyksillään. Jokaikisen päivityksen jälkeen olin saada hepulin. No, hormooneilla oli kyllä osansa siinä, mutta yhä olen sitä mieltä, että turha lukea semmoista kamaa, joka saa itsessä aina negatiivisen reaktion. Koskee blogejakin.

    Hui, onneksi en itse ole eksynyt sairaiden lasten (tai aikuisten) blogeihin. En usko, että niiden lukeminen olisi minulle mitenkään fiksua...

    Ai siis mikä mammablogiskandaali?! Nyt rupesi heti vaivaamaan ja kiinnostamaan. :)

    VastaaPoista
  4. Bleue, mulla jää kans harmillisesti usein hesari puolitiehen. En kuitenkaan halua lopettaa tilausta koska sitä kautta tulee jotenkin pysyttyä ajan hermolla... vaikka enemmänhän sitä netistä tietoa kuitenkin kaivaa. Facebook on kyl hyvä kanava siihenkin, esim Talvivaara-casen suhteen.

    Jennijee, joo, oi kyllä kotibileille. Kuumottavaa on tosiaan se ylenpalttinen tarkkuus, jolla raskaana olevien terveyteen paneudutaan, joskus ihan liiallista. Esim nää raskausdiabetesdiagnoosit tuntuu pätkähtävän nykyään joka toiselle, eikä se nyt ihan vaan siitä voi johtua että niitä olisi räjähdysmäisesti enemmän kuin ennen. Mä kuulin nyt ihan vasta (sillä mainitsemallani gynekäynnillä), että mun kohdunkaula oli sen verran lyhyt kuopusraskaudessa, että jos se olisi ollut hivenenkin lyhyempi, olisin joutunut kontrolliin ja lepoon. Luultavasti tää oli syy vauvan ennenaikaisuudelle. Ihan hyvä etten silloin asiaa tiennyt.

    Leopardikuningatar, mulla on muutamia Facekavereita jotka on päivityksissään hyvin avoimia ja kertovat negatiivisistakin jutuista. Sitä on jännää seurata, kun noinkin superavoimessa mediassa ihmiset on valmiit kertomaan vaikeista jutuista. Itse saan vähän väliä avoimuuskrapuloita, kun puin siellä liian avoimesti joitain juttuja tai meuhkaan joistain uutisista. Sitä jotenkin unohtaa, kuinka moni kaveri ne näkee. Superäitirehvastelijat on rasittava laji, onneksi niitä ei kauheesti löydy. Mulle yksi tyyppi kommentoi aina sellaseen kunnon tuomionsaarasävyyn ties mistä, viininjuonnista tai kerran jopa siitä, että kantoliinat (!!) on epäergonomisia.

    Mammablogiskandaali tuli siitä kun tosi suosittu lastenvaatebloggaaja ilmeisesti oli kommannut samoja blogeja omalla nimellään ystävällisesti ja sit anonyyminä veemäisesti. Tää selvisi jonkun hämärän IP-blokkauksen kautta. Nyt ne kaikki keskustelut on kyllä jo poistettu ja bloggaaja taisi jossain määrin päästä pälkähästä. Hahaa.

    VastaaPoista

Hei anonyymi! Keksithän itsellesi nimimerkin kommentoidessasi! Lisää huomattavasti vastaushalukkuuttani! Pus!