sunnuntaina, helmikuuta 03, 2013

Rutiinit ja luontainen boheemius

Takana on ehkä koko kersahistoriani vaikein yö. Lipsillä on yskä, jota se yskii lähinnä öisin. Yskä ärsyttää ja raivostuttaa pientä ihmistä ja siitä alkaa ulina ja patjan potkiminen, joka ei hellitä oikein millään. Sitten jossain vaiheessa pikku-ukkeli herää siskonsa ulvontaan ja yhtyy kuoroon. Viime yönä näitä ulvokonsertteja oli yhdeltä, kahdelta (jolloin kannoin Lipsin parisänkyyn muun joukon jatkoksi ja unohdin törkeästi peiton, miten loukkaavaa ja suuren ulinan arvoista), puoli neljältä ja viideltä. Viideltä juhannuspoika esitti traagista operettisankaria vonkumalla ja  hoipertelemalla olohuoneeseen ja tuupertumalla hankalasti tuolin alle kuin puukotettu ensirakastaja. Ja Lipsi ulvoi. Vedin jussipojan jalasta takaisin ja sähisin esikoiselle "nyt se pää kiinni" ja vuoroin lauloin tupakkirullaa. Tietysti menin tästä kaikesta säädöstä itse niin kieppeihin, etten saanut heti unta vaan luin puhelimella Kirsti Mannisen ja hänen tyttärensä haastattelua. Tyttären nimeä en rohkene tässä mainita, koska hänellä on tapana osallistua aktiivisesti itseään koskeviin keskusteluihin ja kirjoituksiin netissä (en aio kritisoida tytär-Mannista, mutta en myöskään halua käydä hänen kanssaan metakeskustelua siitä, miten hänen sanansa tulkitaan, blogissani, siksi tämä pieni varotoimenpide).

Mannisen äidillä ja tyttärellä näytti olevan lämmin ja rento, kannustava suhde. Lapsuudenperhe oli boheemi, täynnä lapsia ja hulinaa ja muuttuvia tilanteita. Kuvaus vastaa sitä mielikuvaa, mikä minulla on 70-luvulla syntyneiden kulttuuriboheemiperheiden lasten puheista muodostunut. Meidän perhehän ei siis sellainen ole ollut, vaan vakaa virkamiesperhe, vaikka jonkinlaista kulturelliutta onkin iskostettu. Mutta tavat ovat siis olleet keskiluokkaiset, eivät boheemit. No niin, siis, jäin miettimään noita perheitä ja sitä, miten omassa lapsuudessa lapset kulkivat enemmän mukana aikuisten elämässä eivätkä määränneet tahtia. Oli esimerkiksi ihan tavallista, että lapset olivat mukana vanhempiensa viinipitoisissa juhlissa ja saivat valvoa myöhään. Laura Honkasalon kirjoissa, joissa lienee aika paljon aineksia omasta elämästä, kuvaillaan tällaista boheemiarkea lapsen näkökulmasta. Joskus on rahapula ja syödään riisimakkarapataa, joskus saadaan jaffaa (paitsi Honkasaloissa nuo vanhemmat ovat taistolaisia ja jaffat ovat vissiin riistoa - no mutta kuitenkin) ja lapsia ei varsinaisesti suojella vanhempien erokriiseiltä. Itselläni oli etenkin nuorempana aika paljon kavereita, jotka olivat eläneet boheemilapsuuden rapistuneissa puutaloissa erilaisissa uusperhekuvioissa. Heidän tarinansa ja kuvauksensa tuntuivat todella kiehtovilta ja harmittelin hieman oman taustani pikkuporvarillisuutta, vaikka en toki toivonut siihen avioeroja tai rahahuolia. Lähinnä ehkä jännittävämpää taloa ja enemmän juhlia, avoimuutta sälekaihtimet tiukasti kiinni -arjen sijaan?

Mitenköhän minusta sitten kuitenkin tuli aika boheemi, omasta taustastani huolimatta? Kun taas moni hajanaisemman perheen lapsi vaikutti jo nuorena aika vastuulliselta? Varmaankin siksi, että minulle pedattiin asiat kotona aika pitkälle valmiiksi ja sitten toisaalta muutin tosi nuorena pois kotoa. Nuorena tuli tolloiltua pienesti raha-asioiden kanssa (maksamaton tarkastusmaksu vei luottotiedot pariksi vuodeksi) kunnes aikuistuin. Ja sitten lapsettomana töissäkäyvänä, vaikka elämä rullasikin suht hallitusti, elimme vapaamuotoista ja rentoa elämää, johon ei kuuluneet yhteiset ilta-ateriat vaan kummankin omat menot ja viikonloppujen krebailut. Kun Lipsi syntyi, lapsiperherutiineihin solahtaminen ei käynyt todellakaan helposti tai mutkattomasti, vaan prosessi eteni hitaasti ja oman lievän vastustukseni saattelemana. Olen itse edelleen sitä mieltä että lapsi ei ole pastaa (kuten Hesarissa tuossa taannoin otsikoitiin) ja elämä ei järky pienistä rutiinilipsumisista, mutta kauas ollaan tultu siitä yhden lapsen boheemista, myöhäisestä rytmistä ja tavastani reissata ympäri kaupunkia lapsi vaunuissa, äitilähtöisesti. Nämä unirytmiasiat eivät ennen puolta vuotta vierähtäneet mieleenikään, valvoin vauvan mukana sinne neljään asti aamulla. Rytmittömyys ja rentous miellytti minua, esikoisvauva-ajan etuoikeutena. Lipsi viihtyi hyvin vaunuissa, etenkin kun tarjoilin sille tuttipullosta maitoa siinäkin iässä, jolloin se olisi aivan helposti oppinut nokkamukin käytön. Tästä tunnen vieläkin huonoa omaatuntoa ja ehkä yksi suurimmista saavutuksistani äitinä on ollut, etten enää yritä ostaa itselleni omaa aikaa tukkimalla lapsen suuta aivan sananmukaisesti. Tietysti teen sitä jonkin verran, mutta se onnistuu xylitol-pastilleillakin.

Kun toinen lapsi tuli taloon, luimme miehen kanssa ärsyttävän opuksen nimeltä Lapsi elää rutiineista. Siinä oli kaikkea höpinää iltarukouksista ja puolivuotiaan nukuttamisesta omaan huoneeseen ja teos oli muutenkin raivostuttavan konservatiivinen. Inspiroiduimme siitä kuitenkin siinä määrin, että laadimme perheen väljähkön aikataulun. Tärkeimpänä varmaan yhteiset ateriat ja tietyllä kellonlyömällä alkavat nukkurutiinit. Tämä meidän versio on toiminut ihan kohtuullisen mukavasti ja kyllä sitä tällainen tuulihattukin äitinä taipuu aika strukturoituun arkeen.

Nyt miehen ollessa työmatkalla (lento on pahasti myöhässä ja mies kotiutuu vasta illalla -suks big taim) olen väsyneisyyttäni lipsunut rutiineista. Rusinapaketin kanssa vaellellaan ympäri taloa, iltapalaksi käy Elovena-keksi, pahimmillaan se saatetaan nauttia päivän tieskuinkamonennen Dinojunan äärellä. Tiedän, että ensi viikolla maksellaan lipsumisesta, lapsilla on oiva taipumus olla tinkimättä saavutetuista eduista.

Nyt tätä kirjoittaessani olen antanut lasten avata askartelulipaston laatikot. Juhannuspoika vetää pakettinarua pakasta, Lipsi väsää itselleen intiaanikoristetta höyhenistä. Tulossa on kamala sotku, mutta tämä on se mun tyyli. Mielummin sotkua, hetki omaa aikaa ja sitten siivoamista, kuin jatkuvaa natsikomentoa ei-ei-eineen. Ei-sanaa joutuu käyttämään miljoona kertaa päivässä muutenkin, kannattaa aina joskus valita ne taistelut.

8 kommenttia:

  1. Voisi kommentoida vaikka mitä, mutta tartun tuohon viimeiseen juttuun. Olen nimittäin huomannut, että olemme miehen kanssa hiukan erilaisia tässä suhteessa. Mies on herkemmin kieltämässä poikaa kaikesta mahdollisesta, kun taas itse olen sillä linjoilla, että antaa lapsen puuhata omiaan, kunhan ei tee mitään itselle vaarallista (tai sabotoi jotain tärkeää ja arvokasta). Pieni sotku ei haittaa, jos sillä saa pelattua itselle hieman netti- tai muuta aikaa. Korjataan jäljet sitten myöhemmin. Ja itse asiassa olen miehelle muutamasti sanonutkin, että ainainen kieltely ei ole kivaa. Vähän on tainnut mennä jakeluunkin. ;)

    Toivottavasti olet saanut jo miehesi takaisin kotiin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä pelaan itselleni aikaa kun annan noiden sotkea. Aiemmassa kodissa kylppäri sijaitsi ihan mun työpisteen (työ, hah, siis surffauspisteen) vieressä, joten annoin Lipsi-taaperon suihkutella siinä mun valvovan silmän sivussa joka päivä niin sain vähän facebookattua. Uudessa kodissa ei onnistu ja apinoita on tuplasti vahdittavana. Eilen väsäsin jotain huutonetti-ilmoitusta tms sillä aikaa kun lapset vähän piirteli. Kuopus olikin sitten riisuttu ja piirretty täyteen RISTEJÄ, tussilla :D

      Poista
  2. Minullakin on kauheasti kommentoitavaa, mutta tartun minäkin tuohon viimeiseen juttuun, jossa meillä on ihan samanlainen tilanne kuin Leopardikuningattarella. Toisin sanoen: en halua kaikkea olla kieltämässä. Puuhatkoon.

    Rutiineistakin on: olen itse jossain määrin sitä tyyppiä, joka voi paremmin jos uniasiat ovat selvät (en ole huippuvaativa, mutta öisin nukutaan.) Niinpä kovin boheemiksi meno ei meillä päässyt edes vastasyntyneen kanssa; tällä hetkellä unirytmi on ainoita asioita, joista pidän kiinni kuin mikäkin nukkumattiführer. Kaikessa muussa voidaan vähän lipsua ja joustaa.

    (En voinut lukea sun postausta ennen kuin aamulla, vaikka näin sen jo illalla: tiesin, että tarvitsen tämän lukemista aamulla enemmän :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nukkumattifyyreriys on kyl jees, meillä se toimii periaatteessa mutta aina joskus lipsuu, lähinnä sitä kautta että jos ollaan väärään aikaan liikenteessä, lapset nukahtaa rattaisiin ja se tietää sit hulinailtaa. Onneksi sentään esikoinen on oppinut nukahtamaan yksin, kypsässä kolmen ja puolen vuoden iässä...

      Hehee, mä oon joskus tosi malttamaton blogien suhteen ja joskus taas sitten osaan säästellä vaikka just kahvikupin äärelle kivoja tekstejä :)

      Poista
  3. Niinpä, niin hyvin taas nostit muistoja 30v. takaa, jolloin itsekin olen ollut vastaavasti samanlaisessa uraperheessä mutta ystäväni kautta näin väläyksiä boheemimmasta elämästä. Ja jopa se pienenä kiehtoikin- kuten ystävääni meidän elämä. Kuitenkin siihen aikaan boheemiperhe asusti vielä aika lainsuojattomasti, joiden traumoja varmasti usea on myöhemmin joutunut purkamaan. Päihteet kun eivät sovi kaikille. Eikä vapaa kasvatus kyllä puhtaana sellaisenaan ole mielestäni yhdellekään lapselle oikein.

    Niinpä myös minä, sinun laillasi, olen yrittänyt järjestää perheelleni arjen raameja. Tilanteen mukaan tiukempia (ja persoonien...) mutta samalla antaen tilaa pelkkään oleskeluun, haahuiluun, tylsistymiseen (voi Sinkkonen!) ja haaveiluun- niin itselleni kuin lapsillenikin. Siis siihen olotilaan, jossa ihminen voi olla luova.
    Olen myös pyrkinyt näyttämään mallia, että vaikka aikuinen ON auktoriteetti ja aina lapsensa alun ihanne, hän on myös erehtyvä, typerä, hassu ja oppivainen itsekin.

    Ja näin mahtavan kirjoituksen teit yhviikkojesi päätteeksi! Ei sitä meidän sisäistä tulta sammuta mikään väsymys tai muu, sieltä se roihuaa, kun antaa itselleen mahdollisuuden. Ja pistää vielä yhden loistavan Dinojunan pyörimään.

    Toivottavasti elvyt pian stressaavista viikoista :)!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mun yksi lapsuudenkaveri asui ihan meidän lähellä olevalla Chicagoksi kutsutulla alueella, joka oli alunperin ison yrityksen työntekijöiden väliaikaisasuntola-alue mutta muuttui pikku hiljaa epämääräisehkön väen parakkialueeksi. Sellainen kummallinen trailer park metsän keskellä. Tämä kyseinen perhe, tai lähinnä niiden isä, harrasti epämääräisiä bisniksiä, joskus meni hyvin ja joskus huonommin. Oli perin kummaa ja jännää vierailla sillä alueella, mustalaisnaiset kuivattivat nurmikolla isoja hameitaan, joidenkin ikkunoista näkyi pornojulisteita, lapset olivat resuisia ja jotenkin tosi jännittäviä. En olisi halunnut elää sitä elämää mutta siellä vieraileminen oli hyvin jännää.

      Dinojunaaa! Tuu mukaan! Tarvitsin toipumiseen vähän punaviiniä ja kainaloa :)

      Poista
  4. Onnittelut täältä käsin, kun stressiviikko on teillä nyt takana!

    Minä ilmoittaudun tällaiseksi semi-niuhottajaäidiksi. Meillä oli kotona aika vapaa kasvatus ja muistan ajatelleeni ennen kouluikää ihan itse, että näinkö helposti näitä vanhempia vedätetään. Pikkuveljeni oli vähän semmoinen hitaahko ja heiveröinen pienenä, minä taas isokokoinen, reipas ja äänekäs. Voit ehkä arvata, että veli raukka sai hyvin usein turhaan torut kun junailin hänet syylliseksi omiin kepposiini, jotka tein ihan kurittomuuttani ja rajojenkokeilemismielessä.

    Meillä on kotona tiettyjen asioiden suhteen kova kuri. Esineitä ei heitellä, ei sotketa liikaa (siis tyyliin kaadeta muropakettia lattialle tai väritetä liidulla pöytään), ruoka syödään pöydässä ja aina sanotaan kiitos, anteeksi ja päivää, jne. Mutta sitten toisissa asioissa olen ihan lepsu. Poika on todella liikunnallinen tapaus, ja niinpä meillä saa kiivetä sohvankaiteelle ja hypätä sieltä alas, saa hypätä keittiöjakkaralta, sisällä saa juosta ja tietyissä paikoissa kiivetä. Valvotusti aina toki ettei käy mitään. Tällaista, mistä poika todella nauttii ja mihin hänellä on suorastaan sisäinen palo, en halua kieltää koska muuten homma menisi ihan pelkän eieiein huutamiseksi. Vieraat lapset onkin meillä aina ihan ihmeissään kun näytän että tähän SAA kiivetä ja tästä SAA hypätä.

    Pienemmän lapsen kanssa mulla oli melkein puolen tunnin tarkkuudella aikataulutettu arki, mutta nyt kun syömiset ja nukkumiset ei enää ole minuuteista kiinni niin vähän voi joustaa. Rutiinien järjestyksestä sentään pidetään aina kiinni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, mä oonkin tuon yh-viikon varjolla kiristänyt itselleni kaikensorttista keramiikkakurssia ja polttarikokousta :)

      Meillä on kuopus erittäin liikunnallinen olento ja sen on vähän pakko antaa kotona kiipeillä, koska muuten elämä olisi pelkkää eitä. Mummu ja muut aina vähän hirvittelee pojan akrobaattitemppuja mutta toistaiseksi oon onnistunut arvioimaan aika hyvin sen kyvyt, eikä mitään pahempaa ole käynyt. Muutenkin, jos sille kieltolinjalle lähtisi, ei sitä sit muuta ehtiskään tehdä. Ja sit ne menettäis jossain määrin merkitystään.

      Poista

Hei anonyymi! Keksithän itsellesi nimimerkin kommentoidessasi! Lisää huomattavasti vastaushalukkuuttani! Pus!