perjantaina, syyskuuta 20, 2013

Ihminen on kuin nakki. Jos sen laittaa mikroon, se poksahtaa

Ylläoleva lainaus muistaakseni Kari Hotakaiselta. 

Keskiviikkona saan kutsun työhaastatteluun. Torstaina minua haastatellaan, pistän parastani ja hymyilen. Perjantaina saan tietää, ettei valinta osunut minuun. En ylläty, työpaikka ei ollut ydinosaamistani ja muutenkin olisi vähän liian hyvä munkki että heti ekalla kerralla tärppäisi.

Silti perjantaina tuleva pettymys, se, kun on antanut jo itsensä vähän haaveilla paremmasta rahatilanteesta, ruuhkavuosista ja aikuisen elämästä lounarilounaineen heräteostoksineen, laukaisee jotain pitkään kytenyttä. Alan itkeä Eurokankaasta tultua, itken puhelimeen, itken R-kioskilla josta ostan tupakkaa. Itken vielä matkalla ratikkapysäkille. Se surun, huolen, huonojen uutisten ja tarpeettomuudentunteen möykky, joka sisälleni on viime kuukausina kiertynyt, alkaa vihdoin purkautua. En ole mikään itkijänainen, etenkään ahdistuneena. Päin vastoin, itken ilosta ja liikutuksesta kun asiat ovat hyvin, kun ne ovat huonosti, suru ja huoli kiertyvät sisääni eivätkä löydä tietään ulos. Torstaina äidin kanssa konsertissa olisi hyvä tilaisuus liikuttua ja tirauttaa koskettavien ja puhuttelevien runoista sävellettyjen laulujen äärellä, mutten pysty. Jäkitän niska vinossa punaviinilasin ääressä, enkä itke.

Se möykky koostuu kaikesta, omasta surusta siitä, että kotäitivuodet ovat ohi, kun näkee vanhan kerhoreitin ja tajuaa ettei enää koskaan kävele sitä esikoisen kanssa, kuopuksen nukkuessa rattaissa, juttele syksyn merkeistä ja ihmettele laakson toisella puolella siintävää Kätilöpistoa. Kun ei kuulu enää kotiäitien maailmaan mutta ei siihen toiseenkaan, kiireisten aikuisten multitaskaajien maailmaan. Kun on huolissaan ja tyytymätön lasten päiväkotiin muttei osaa erotella, mikä huolesta on omaa surua elämänmuutoksesta ja mikä oikeaa ja konkreettista. Kun ei oikein jaksaisi nähdä ketään, ei vastata puhelimeen eikä jutella niitänäitä. Kun lapset päiväkotipäivän jälkeen lähinnä ärsyttävät, vaikka niiden näkemisen pitäisi olla päivän kohokohta. Kun tilillä on niin vähän rahaa, että työväenopiston tiiviskurssin laskun maksua pitää lykätä. Kun ei kehtaa valittaa asiasta hyväpalkkaiselle miehelle ja nostaa kissaa pöydälle raha-asioiden suhteen vaan makaa mielummin pimeässä makuuhuoneessa kylmäkääre otsalla, lukien kirjaa jonka on lukenut tuhanteen kertaan.

Nyt on huono aika, suruaika, luopumisaika, kyynelaika. Toivon ettei se kestä kauaa.

13 kommenttia:

  1. Itku helpottaa. Toivottavasti toivo ja ilo uusista mahdollisuuksista voittaa pian ajatuksesi :)!
    (Ja mitenhän kurssisi on alkanut...? Ajattelin sinua eilen, kun leikkasin iltamyöhään ensimmäisen tunikan kankaita!)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, se tosiaan helpottaa! Jotenkin siinä aukeaa mahdollisuus muutokseen. Paljon parempi vaihtoehto kuin padota, harmillisesti sitä ei vaan aina itse edes voi valita. Itku on arka lintu, tulee kun on tullakseen.

      Kaavat on leikattu, huomenna sit leikataan kangasta :)

      Poista
  2. Olen myös kerran ollut tuollaisessa siirtymävaiheessa, jossa yksi elämänjakso oli loppunut mutta toinen ei tuntunut oikein pääsevän alkamaan. (Kunnes sitten kyllä pääsi.) Muistan sen ankeana aikana, lisäksi vallitsi ikuinen marraskuu, vaikka vaihetta kesti syksystä vuodenvaihteeseen. Jälkeenpäin tuntuu, että kaikilla vaiheilla on merkityksensä, mutta sitä ei ole helppo havaita kun on hankalan vaiheen keskellä. Onneksi elämä on sen verran muuttuvaista, että harvoin mikään kestää ikuisesti, ja uusia asioita sekä innostuksenkohteita putkahtelee elämään yllättävilläkin tavoilla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiina, mulla on ollut tällainen vaihe kerran ennenkin ja oikeastaan se oli silloin paljon paljon pahempi. Ei sitä ihminen voi itseään ihan tarpeettomaksi tuntea kun on kaksi todella tarvitsevan ikäistä lapsosta :D.

      Silloin kun olin valmistunut enkä työllistynyt heti, olin tosi osaton ja arvoton. Asuttiin Espoossa ja olin kuin kylässä jonkun toisen elämässä, ei ollut oikeastaan muuta kiinnekohtaa kuin ihmissuhteet. Tokihan ne ihmissuhteet on ne tärkeimmät, mutta kuitenkin.

      Ja nyt tilanne on ihan eri: on kaksi lasta ja on ammattitaitoa ja työkokemusta. Kyllä se ura tästä urkenee, vaikkei nyt ihan heti niin tekisikään.

      Poista
  3. Lohduttaako jos kerron, että vähän samaisesta syystä itkin tänään Itiksessä - tosin ehkä enemmän puhtaasta vitutuksesta (yleinen reaktio mulle, mikä on ärsyttävää koska vaikea olla uskottava vihaisena kun itkee samalla). Nyt on vetämässä työhakemuksia, vanhassa työpaikassa löysässä hirressä, isoja muutoksia, toivottavasti hyviä.
    Onnenpotku syksyyn. Kyllä se siitä. Kai?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lohduttaa, vertaisitku ja -vitutus lohduttaa aina! Mä joskus itken silkasta raivosta, kun joku asia ei vaan onnistu, tyyliin kun olin lähdössä kiireessä pyörällä uimaan ja kumit oli tyhjät ja pumppua ei löytynyt mistään ja kun löytyi, se oli vääränlainen. Silloin tulee sellainen homersimpsonmainen WHY MUST LIFE BE SO HARD??? -raivis :D

      Massiivinen välikausikenkä-onnenpotku meille molemmille!

      Poista
  4. Niin hyvin kuvailtu muutos, että teki mieli tirauttaa puolestasi. Toivottavasti, ja tietenkin, nuo kaikki asiat helpottavat ja löytävät uomansa. Tosin täältä multitaskaamisen maailmasta tarkasteltuna tuo haikeus menneestä kulkee yllättävän usein mukana. Kun mikään vaihtoehto ei muka ole kaikkien kannalta täydellinen niin vatuloimista voi jatkaa, vaikka asiat ovatkin hyvin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, se on hassua. Tässä kohtaa tajuan niitä jotka haluaa sen kolmannen lapsen. Ja samalla tajuan että mä en todellakaan halua kolmatta lasta vaan kokea ne ihanat jutut noiden kahden kanssa, byääää! Ja järjellä tajuan että niinhän me koetaankin, juttuja ja iloja edelleen. Joskus sekin vihlaisee, että Juhannuspoika on sopeutunut käsittämättömän hyvin tarhaan, juoksee sinne into piukassa, syö kuin merimies, nukkua posottaa, hihkuu ja tanssii ja on tosi riemastunut kun tulen sitä hakemaan muttei haluaisi oikein lähteä kun on kaikki hauskat jutut kesken. Äskenhän se oli sellainen iäikuinen tissi-iili ja mammariippuvainen keskosvauvan rimpula, hampaaton ja kalju kylkimyyrä.

      Vatulointi, tuo ikuinen seuralainen! Mä vatuloin tosi paljon lasten koulujuttuja jo nyt, ihan varmuuden vuoksi, ettei vaan menis hyvää vatulointiaikaa hukkaan!

      Poista
  5. Voi kun voisi jotenkin auttaa. Harmittaa ja surettaa sun puolesta.

    En mä osaa tähän mitään kauhean konkreettista sanoa. Sitä vaan, että koska olen itse juurikin tuollainen vihaisena ja turhautuneena itkevä (kuten sinä ja PeNa tuossa ylhäällä sanotte) koen itsekin, että tässä yhdessä asiassa vertaistuki on enemmän kuin paikallaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Liina <3. Jos sulla on graafisen alan työpaikka mulle, se auttais :D :D. Ja kommentisikin auttoi, ja lämmitti.

      On kyllä jännä tuo itkuasia... mä voin hyvillä keloilla liikuttua varsin herkästikin, muiden ihmisten kohtaloista, Voice of Kidsistä, lasten suloisuudesta. Sitten paskoilla keloilla musta tulee sulkeutunut, kyräilevä ja kyyninen ja huomaan itsessäni asennetta "älköön kukaan yrittäkö ainakaan pakottaa minua avautumaan" vaikka se avautuminen tekis ust hyvää. Ja aina kun avautuu, helpottaa.

      Poista
  6. Hyvä lainaus, ja hyvä että poksahtaa, sillä on mahdollisuus muuttua nauravaksi nakiksi. Nuo on kovin tuttuja tunteita, ei ole yksinkertainen siirtymä naisen elämässä tämäkään. Itsehän halusin ja en halunnut vuoro viikoin pari kuukautta töihin paluun jälkeen kolmatta lasta. Ja edelleen kaiho pistelee kun katsoo ensimmäistään odottavien kiireetöntä käyntiä kaupungilla. Mutta siltikin, se muuttuu ajan antaman etäisyyden myötä, ei katoa, mutta helpottuu. Tämä on myös se kohta elämässä jossa saa takaisin itseä, lisää itseä, uutta itseä. Hyvä siitä vielä tulee, halaus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Naurava nakki, kyllä vaan :D. Soijanakeilla on muuten sellainen mystinen ominaisuus, että ne paisuvat uunissa jättikokoisiksi mäyräkoiriksi ja pihisevät sitten ohuiksi sormiksi kun ne ottaa pois...

      Tänään annoin itseni velloa melankoliassa työväenopiston ompelukurssilla, se oli siellä vauvamuskaripaikassa. Että never again, byääh. Ja silti sitä tajusi jo toisen lapsen kohdalla, että sitä esikoisajan vauvapöllyä ei koskaan edes saa takaisin, että jo yritys toteuttaa kakkosen kanssa tuntui oudon väljähtyneeltä, toisinnolta. Että se oma vanhemmuus oli jo erilaista, toiminnallisempaa.

      Sitä itseä, tuttua ja uutta, aikuis-minä-itseä mä odotan, oi. Työhaastattelu itsessäänkin oli kyllä nautinnollinen kokemus, kun meni tuolla ratikassa huulipunaa huulissa ja skarppina, ilman mitään banaaninkuorisäätöä...

      Halaus!

      Poista
    2. Anonyymi8:06 ip.

      Keskimmäinen kappaleesi tässä auttoi mua juuri valovuoden eteenpäin oman tilanteen, tuntemusten ja melankolian käsittelyssä. En ole viikkokausiin löytänyt mitään näin auttavaa ja vertaistuellista, suuri kiitos.

      -Nuppu (eksyi tänne arjen takaa blogin listan kautta)

      Poista

Hei anonyymi! Keksithän itsellesi nimimerkin kommentoidessasi! Lisää huomattavasti vastaushalukkuuttani! Pus!