Vanhemmat olivat viime viikonloppuna meillä syömässä. Pyysin äidiltä tuliaisiksi hyasinttia, varautuneena siihen ettei niitä ole vielä myynnissä. Joulutähtiä ja amarylliksiä on näkynyt jo pari viikkoa, mutta hyasintit ovat piilotelleet jossain. Ei voi olla mahdollista, että ne menisivät ikinä pois muodista, ehkä niiden aika vaan on vähän myöhempi kuin muiden joulukukkien. Itse asiassa en tajua, miksei hyasintteja myydä läpi vuoden (toisaalta niiden viehätys kai perustuu siihen, ettei niitä ole aina saatavilla ja niiden tuoksu linkittyy näin ollen Jouluun, vähän niinkuin mandariinienkin kanssa on). Äiti oli löytänyt punavuorelaisesta kukkakaupasta vihreän alun, joka on vasta nyt paljastanut valkean värinsä. Kaikki hyasintit ovat ihania, suosikkini on ehkä violetti. Viime jouluna ostin alennuksesta lievästi ylimenneitä, hansaruusunpunaisia (ei siis vaaleanpunaisia) hyasintteja, jotka tekivät vielä muutamia kakkosvarsia. Ihania. Hyasintin tuoksu on jotain niin juovuttavaa. Olimme pari vuotta sitten L:n kanssa kevätlomalla Wienissä. Kaupungin lukuisissa puistoissa kukoistivat siniset hyasintit ja punaiset tulppaanit rinnakkain, keväthullaantuneet kärpäset pörräsivät ja musta multa höyrysi. Suomessa näkee keväisin lähinnä helmihyasinttia, joka on sekin aivan ihana. Kun vanhemmat vielä asuivat pihallisessa talossa, säästelin usein joululta jääneitä sipuleita ja istuttelin niitä syksyisin. Kyllä sieltä vaaleanpunaisia ja liiloja pungersi aina esiin.
Vanhemmat toivat myös yöpöydän. Yöpöytä on ensimmäiseni sitten Porvoon aikojen. Kalliossa minulla oli parvi, täällä Tapiolassa pitkään yöpöydänkorvaajana wieniläistuoli. Tuoli on tosi nätti, mutta pinnaltaan kovera ja sen päälle on hulautettu yhdet jos toisetkin vesi- ja mehulasti. Nykyinen yöpöytä oli halpa antiikkilöytö (täyttää tuskin virallista antiikin määritelmää, ehkä enemmänkin vanha pikkulipasto) johon joku luova sielu on maalannut shakkiruudukon. Ruudukko on vinossa, tuhraantunut ja kulunut, siksi juuri hieno. Ruudukko oli varmaankin myös syy yöpöydän poikkeuksellisen halpaan hintaan, mutta mikäs siinä, juuri se tekee pöydästä aivan uniikin.
Olen aikaisemminkin maininnut vetäväni väsyneenmuttaonnellisen tytön eli Suzien apuna pakolaisten taidekerhoa. Tuli puhetta vauvakuumeesta ja lastenteosta, tulin päivitelleeksi ääneen omani puutetta ja aiheeseen sopivasti kerhoon tuli ensiksikin parivuotias sisaruspari, jotka istuivat tuoleillaan hipihiljaa ja suttasivat peiteväreillä paperin lisäksi naamaansa ja ympäröiviä huonekaluja, sekä ehkä kolmivuotias suklaanappisilmä, joka pitää hurjasti siitä, että putsaan hänen käsiään. Ja nelivuotias veitikka, joka koko illan lahjoitti minulle hienosti taiteltuja paperinpaloja. Liikuttavia, pallerokätisiä lapsukaisia, joita haluaisin paitsi halata ja painaa poskeni heidän pehmeää ihoaan vasten, myös jotenkin suojella kaikelta siltä mitä he ovat jo kokeneet ja tulevat kokemaan, riippumatta siitä, saavatko he edes jäädä Suomeen. Seuraavana iltana kuorossa laulettu Debussyn Kodittomien lasten joululaulu tuntui erityisen kurkkuakuristavalta (vaikka ranskankielentaitoni ei edes avaa minulle koko teksiä) kun ajatteli niitä pienenpieniä turvapaikanhakijoita.
Lapsirakkaus on ollut minulle pitkään aika teoreettinen asia. Tiedän sen kaikenvoittavuuden, olen pystynyt ehkä kuvittelemaan itsenikin tuntemaan vastaavaa. Olen kuitenkin joskus vakavasti pohtinut sitä, haluanko omia lapsia. Lastentekoon (puhun ihan tietoisesti lastenTEKEMISESTÄ) liittyy kuitenkin niin valtavasti riskejä, moraalisia ongelmia, elämänmuutosta ja mikä pahinta, pelkoa. Joskus tuntuu, että vietän suuren osan omaakin elämääni pelkäämällä niin paljon kaikkea, etten yksinkertaisesti kestäisi pelätä vielä lapsenkin puolesta. Toisaalta olen lohduttautunut sillä, että pelollekin on kai olemassa joku katto. Jos saisin lapsia, lakkaisin ehkä pelkäämästä sitä, että ystäväni jäävät auton tai tippuvan jääpuikon alle. Lastenlaittoon liittyvien moraalisten ongelmien tiimoilta olen miettinyt myös adoptiota ja tullut siihen tulokseen, että en luultavasti jaksaisi käydä läpi siihen liittyvää paperisotaa ja toisaalta, en kestäisi esimerkiksi omaan lapseeni kohdistuvaa rasismia. Rasismi on muutenkin yksi niistä asioista, jotka todella HAJOTTAVAT minua. Tietysti on tavallaan raukkamaista ajatella ettei halua mustaa lasta koska sitä kiusattaisiin koulussa, mutta riski on ihan relevantti. Olen lukenut muutamiakin tutkimuksia siitä, miten selkeästi erivärisiä adoptiolapsia kohdellaan länsimaisissa yhteiskunnissa. Mustia vedetään lättyyn, kiinalaistytöiltä aletaan tiedustella kymmenvuotiaana hintaa jne. Sitten on vielä tämä, täysin tunnepohjainen juttu, että haluaisin mieluusti tuottaa yhdessä rakkaimpani kanssa yhteisen jälkeläisen (en tosin kuvittele omista geeneistäni mitään erikoista, minulta se lapsi perisi luultavasti värittömät kulmakarvat, persjalkaisuuden ja matemaattisen lahjattomuuden). Mutta silti! Kuoroani johtaa about kuusikymppinen mies, jonka aikuinen tytär laulaa kuorossa, ja tuo joskus mukaan leikki-ikäiset lapsensa. On viehättävää tarkastella samanaikaisesti kolmessa sukupolvessa ilmeneviä piirteitä.
Tänään on muuten Älä osta mitään-päivä. Omalta osaltani olen tainnut noudattaa päivän henkeä, mutta L oli ostanut meille JUMPPAPALLON. Pallo on kirkkaanvihreä ja sikaruma. Onneksi meillä on toistaiseksi tämä hulppea lukaali, joten voin esittää toivomuksia pallon sijainnista esimerkiksi "kirjastossa" (joka on L:n työhuone ja sisustettu englantilaiseksi kirjastoksi vihreine lamppuineen ja jykevine kirjoituspöytineen, tosin pääosa kirjoistamme sijaitsee olohuoneessa, "kirjastossa" on lähinnä scifiä ja Rooman keisareiden elämäkertoja plus jotain marxilaista stuffia). Pääsin ystäväni E:n siivellä osallistumaan Älä osta mitään-päivän antimainoskilpailun alkutuomarointiin. Huomasin ilokseni, että suosikkini voitti!
lauantaina, marraskuuta 25, 2006
torstaina, marraskuuta 23, 2006
lauantaina, marraskuuta 18, 2006
Kallion monet kasvot
Tänään oli monella tapaa erikoinen päivä, kiva päivä myös. Täydellisen outoftheblue-työtehtävän jälkeen kävelin kudontakerhoon Kallion läpi. Vanhana Kalliolaisena olen ikäänkuin olettanut suvereenisti tuntevani koko alueen kuin omat taskuni, mutta oikeasti olin hetken ihan uudessa paikassa Wallininkujalla. Linnanmäen puoleinen Kallio näyttää rauhalliselta mummoalueelta ja samalla hyvin urbaanilta. Linjojen päät edustavat jo rumaa 60-luvun arkkitehtuuria, mutta rinnakkain aseteltuna asbestitalot näyttävät yllättävän harmonisilta ja kodikkailta. Pimeän vuodenajan iloja on katsella valaistuja ikkunoita ja ihmisiä iltapuuhissaan (kuulostaa aika lattealta ja itsestäänselvältä näin kirjoitettuna, mutta minkäs teet). Huomasin myös kuinka hauska Jugend-tyylien rinnastus syntyy Ihantolan ja Kallion Kirkon välillä, ensinmainittu on karkkisöpö, erkkerien ja ornamenttien koristama linna ja jälkimmäinen jylhän fallinen, kansallisromanttinen no, linna.
Kudontakerho meni pitkälti juttelu- ja tuparirääppiäismeiningillä, sain ehkä jopa kolme kerrosta kudottua sitä petroolinsinistä kaulaliinaani (petroolinsininen elikkä turkoosi on ainoa sinisen sävy jota siedän, muita ällöän jonkun lapsuudesta periytyvän trauman innoittamana). Sen jälkeen siirryimme Flemarille ravitsemusliikkeeseen, jossa meiltä kysyttiin papereita!!! Johtui ehkä siitä, että kalkatimme baarijonossa hilpeästi ja joukossamme oli ystäväni H, joka on niin tyttöisän näköinen, että saa todistaa täysi-ikäisyyttään harva se viikko. Minulta ei ole täysi-ikäisenä pahemmin papereita tiedusteltu, eikä usein edes teininä, seurustelinhan Aikuisen Miehen kanssa ja muutenkin näytin aika aikuiselta. Ikäjuttu on kohdaltani vasta nyt alkanut muuttua, ehkä pukeutumisestani ja äänestäni/käyttäytymisestäni johtuen minua on alettu kohdella nuorena henkilönä. En pukeudu millään muotoa teinisti (ei kandee ellei ole teinikroppaa), ehkä enemmänkin tyylilleni uskollisen semihipisti ja ei-formaalisti.
Lauloimme kuorossa eilen minulle uutta Debussyn Kodittomien lasten joululaulua. Ihana ja monipolvinen kappale, joka lauletaan Ranskaksi. Ranska on kokemukseni mukaan ei-kieltä-osaavalle ylivoimaisesti vaikein lausuttava. Latina menee ihan perstuntumalta, Saksasta nyt puhumattakaan. Mutta Ranska, eiei. Onneksi joukossamme on kielenopiskelija, joka ystävällisesti lausui kappaleen sanat ja korjasimme ne onomatopoeettiseen asuun ruksimalla hävyttömästi ässiä ja eitä sanojen lopusta. Hämmentävä kieli, jonka opiskelemista en ole edes uskaltanut harkita. Käyn Saksantunneilla ja vaikka se aiheuttaakin minulle koko lailla päänvaivaa, on kieli kuitenkin jotenkin loogisesti hahmotettavissa. Eikä sen lausuminen ole kovin vaikeaa. Plus opettajamme kertoo tunneilla saksalaisista leivonnaisista, jotka kuulostavat kerrassaan hervottomilta.
Kudontakerho meni pitkälti juttelu- ja tuparirääppiäismeiningillä, sain ehkä jopa kolme kerrosta kudottua sitä petroolinsinistä kaulaliinaani (petroolinsininen elikkä turkoosi on ainoa sinisen sävy jota siedän, muita ällöän jonkun lapsuudesta periytyvän trauman innoittamana). Sen jälkeen siirryimme Flemarille ravitsemusliikkeeseen, jossa meiltä kysyttiin papereita!!! Johtui ehkä siitä, että kalkatimme baarijonossa hilpeästi ja joukossamme oli ystäväni H, joka on niin tyttöisän näköinen, että saa todistaa täysi-ikäisyyttään harva se viikko. Minulta ei ole täysi-ikäisenä pahemmin papereita tiedusteltu, eikä usein edes teininä, seurustelinhan Aikuisen Miehen kanssa ja muutenkin näytin aika aikuiselta. Ikäjuttu on kohdaltani vasta nyt alkanut muuttua, ehkä pukeutumisestani ja äänestäni/käyttäytymisestäni johtuen minua on alettu kohdella nuorena henkilönä. En pukeudu millään muotoa teinisti (ei kandee ellei ole teinikroppaa), ehkä enemmänkin tyylilleni uskollisen semihipisti ja ei-formaalisti.
Lauloimme kuorossa eilen minulle uutta Debussyn Kodittomien lasten joululaulua. Ihana ja monipolvinen kappale, joka lauletaan Ranskaksi. Ranska on kokemukseni mukaan ei-kieltä-osaavalle ylivoimaisesti vaikein lausuttava. Latina menee ihan perstuntumalta, Saksasta nyt puhumattakaan. Mutta Ranska, eiei. Onneksi joukossamme on kielenopiskelija, joka ystävällisesti lausui kappaleen sanat ja korjasimme ne onomatopoeettiseen asuun ruksimalla hävyttömästi ässiä ja eitä sanojen lopusta. Hämmentävä kieli, jonka opiskelemista en ole edes uskaltanut harkita. Käyn Saksantunneilla ja vaikka se aiheuttaakin minulle koko lailla päänvaivaa, on kieli kuitenkin jotenkin loogisesti hahmotettavissa. Eikä sen lausuminen ole kovin vaikeaa. Plus opettajamme kertoo tunneilla saksalaisista leivonnaisista, jotka kuulostavat kerrassaan hervottomilta.
torstaina, marraskuuta 16, 2006
Valokuvatorstai, valkoinen
Kuva on mökiltä muutaman viikon takaa, ensilumien ja pakkasten aikaan. Kylmänä pidetyn kuistin ikkunapinnassa yhdistyivät kiehtovasti jääkukat, pitsiverho ja lumisten puiden heijastumat. Räpsin ilmiöstä noin gaziljoona kuvaa, tässä niistä yksi.
sunnuntaina, marraskuuta 12, 2006
Autoangsti
Panin tässä muutamia päiviä sitten merkille, että ajokorttini vanhenee kuukauden päästä. Ajoin siis kortin kypsällä iällä. Olin harkinnut kortin ajamista pitkään, esimerkiksi roudatessani räntäsateella metrisiä öljyvärimaalauksia paikasta toiseen ja sitä rataa. Loppulaukauksen päätökselleni antoi tilanne, jossa L sai yllättäen auringonpistoksen itäsuomalaisessa pikkukaupungissa, emmekä voineet poistua paikasta, koska olimme liikkeellä (laina-)autolla. Ajoin korttia yli vuoden, pitäen parikin pidempää taukoa. Vihasin koko hommaa alusta alkaen, niin teoriaa kuin käytäntöäkin. 70-luvun naurettavat valistusvideot tuntuivat lähinnä Hukkaputken jaksoilta, "opettavaiset" teoriatietokoneohjelmat herättivät minussa ei niinkään kiinnostusta liikenenjärjestelyjen omaksumiseen, vaan ajatuksia tyyliin "vautsi, Kalliossa on ollut Elannon pikkukauppa tuossakin kohtaa, nykyään siinä on seksitarvikemyymälä, tyypillistä ajallemme, lama-aikana tuossa oli ihan varmasti kirpputori" jolloin sain aina punaisen liikennemerkinkuvan enkä läpäissyt harjoitusta. (Olin Kalliossa juurikin tupareissa, ajatukseni mahdollinen hyppelehtivyys selitettäköön sillä).
Inssin reputin tietenkin ensimmäisellä kerralla. Samaan aikaan sekä opiskelin, olin täysipäiväisessä työssä että remontoin L:n ja perikunnan kanssa nykyistä kotiamme. Olin jo etukäteen varautunut reputukseen, mutta sain silti stressi-taaspetänkaikkiodotukset-itkukohtauksen parvekkeella ja häpesin sitä niin, että kuivailin naamaani puolisen tuntia ennen kuin ilkesin mennä jatkamaan seinän pakkelointia. Ihme kyllä läpäisin inssin jo toisella kerralla, joka johtui varmaankin ruuhka-ajasta eli siitä, että ehdin ajaa määrätyssä ajassa mahdollisimman vähän aikaa. Valmis ajokortti pääsi paraatipaikalle aíkuislompakkooni, onhan se ainoa lompsakokoinen henkkarini.
Nythän on vaan niin, että inhoan ajamista täydestä sydämestäni. Valehtelisin väittäessäni inhoni johtuvan eko-ihmisen tiedostavasta omatunnosta, oikeasti inhoan ajamista, koska se on pelottavaa ja vaarallista, koko ajan on melkein kuolemanvaarassa ja kanssa-autoilijat alkavat tööttäillä ja näyttää keskaria jos mokaa tottumattomuuttaan (kokemusta on). Olen myös tunnistanut rattiraivon itsessäni, se kohdistuu onneksi kanssa-autoilijoiden sijaan nimen omaan juuri rattiin, olen yllättänyt itseni hakkaamalla nyrkillä rattia ja huutamalla SAATANA, SAATANA, SAATANA. Raivo kohdistuu juuri itseeni ja omaan epävarmuuteeni, toisin kuin kai rattiraivoajilla yleensä. Eli toisin sanoen, en ole missään vaiheessa saanut sitä tottuneisuutta, mikä olisi aika välttämätön juttu ajamispelon voittamiseksi.
Koska olen tosiaan sen kortin tuskalla ajanut, olisi mieletöntä haaskata se siihen, ettei suorita kakkosvaihetta. Kuitenkin minua kammottaa ja ahdistaa suunnattomasti ajatus siitä, että minun pitää YKSIN ajaa MOOTTORITIETÄ Kullooseen ja haaskata siellä koko kallisarvoinen iltani luistelemalla liukkalla radalla. Minulta sattuu vielä puuttumaan kokonaan se vauhdinhurma-geeni, en saa kiksejä edes huvipuistolaitteissa, alan vain ajatella kuolemaa ja katastrofeja. Huvipuistossa kuolema-ajatukset voi vielä kuitata naurulla, mutta auton ratissa ei. Jos on vastuussa kahdesta tuhannesta kilosta sadan kilometrin vauhdilla etenevää massaa, kuolemanvaara tuntuu hyvin konkreettiselta. Tiedän tottuneiden kuskien ajavan kuolonkolareita, eräs perhetuttumme, 60-vuotias, täysi-ikänsä autoillut fiksu ja hötkyilemätön mies kohtasi loppunsa pari vuotta sitten takatalvisella moottoritiellä.
Olen jo hyväksynyt sen, että kaikkien ei tarvitse tykätä ajaa. En ajaisi muutenkaan, jos jotain tässä maailmassa vakavissaan disautan, niin yksityisautoilua ja siihen liittyviä ilmiöitä. Olen säikytellyt L:a uhoamalla alkavani harjoittaa ekotaasia pihamme citymaastureita kohtaan (en oikeasti edes aio, en usko ilkivaltaan missään muodossa). Meillähän on vielä siitä autoisa elämäntilanne, että keskustaan muuttaneiden vanhempieni tila-auto asustaa nykyään ihan käytännön syistä pihallamme ja meillä on siihen rajaton käyttöoikeus. Auto on toki nöpäkkä kuljetusväline, jos pitää viedä Kirkkonummelle kiukaantekotarvikkeita tai hakea Vantaalta huutonettipesukone, mutta eipä noitakaan tilanteita järin usein tule. Joskus olen jopa yllättänyt itseni tuskittelemasta omaa autokammoani, kun on kiire johonkin ei-keskusta-paikkaan johon on paskat joukkoliikenneyhteydet, olisi helpoista helponta nasauttaa paikalle autolla. Vaan eipä olekaan, onneksi.
Viimeisimmässä Nyt-liitteessä oli juttu Helsingin liikennepolitiikasta. Jutussa haastateltiin muiden muassa Harry Bogomoloffia, joka kaipasi autoilijamyönteisempiä liikennevalojärjestelyjä ja muistutti, ettei keskustassa ole useinkaan ruuhkaa. No ei varmaan yhdeltätoista aamupäivällä olekaan, MUTTA KUN SE EI RELEVANTTIA PUHUTTAESSA YKSITYISAUTOILUN HAITALLISUUDESSA. Toimittajan muistuttaessa saasteista, Bogo vetosi siihen, että hän itse ei koe ilmanlaatua ongelmaksi keskustassa "ja kaikkihan me täältä joskus lähdetään". Olen jo toki aikaisemminkin tullut siihen tulokseen, että kyseinen herra B on varsinainen kokovartaloky**ä, mutta lausunto toki tuki näkemystäni paitsi B:stä itsestään, myös edustamastaan puolueesta. Josta päästäänkin luontevasti yhteen lempiaiheeseeni, siihen, miten oikeisto ja vasemmisto oikeasti eroavat toisistaan. Enkä oikeasti ole mikään yksisilmäinen, mustavalkoinen kommari (enkä kommari ollenkaan), päin vastoin, olen viime päivät pohtinut paljon kapitalismin ja globalisaation hyviä puolia. Mutta siitä lisää toiste.
Inssin reputin tietenkin ensimmäisellä kerralla. Samaan aikaan sekä opiskelin, olin täysipäiväisessä työssä että remontoin L:n ja perikunnan kanssa nykyistä kotiamme. Olin jo etukäteen varautunut reputukseen, mutta sain silti stressi-taaspetänkaikkiodotukset-itkukohtauksen parvekkeella ja häpesin sitä niin, että kuivailin naamaani puolisen tuntia ennen kuin ilkesin mennä jatkamaan seinän pakkelointia. Ihme kyllä läpäisin inssin jo toisella kerralla, joka johtui varmaankin ruuhka-ajasta eli siitä, että ehdin ajaa määrätyssä ajassa mahdollisimman vähän aikaa. Valmis ajokortti pääsi paraatipaikalle aíkuislompakkooni, onhan se ainoa lompsakokoinen henkkarini.
Nythän on vaan niin, että inhoan ajamista täydestä sydämestäni. Valehtelisin väittäessäni inhoni johtuvan eko-ihmisen tiedostavasta omatunnosta, oikeasti inhoan ajamista, koska se on pelottavaa ja vaarallista, koko ajan on melkein kuolemanvaarassa ja kanssa-autoilijat alkavat tööttäillä ja näyttää keskaria jos mokaa tottumattomuuttaan (kokemusta on). Olen myös tunnistanut rattiraivon itsessäni, se kohdistuu onneksi kanssa-autoilijoiden sijaan nimen omaan juuri rattiin, olen yllättänyt itseni hakkaamalla nyrkillä rattia ja huutamalla SAATANA, SAATANA, SAATANA. Raivo kohdistuu juuri itseeni ja omaan epävarmuuteeni, toisin kuin kai rattiraivoajilla yleensä. Eli toisin sanoen, en ole missään vaiheessa saanut sitä tottuneisuutta, mikä olisi aika välttämätön juttu ajamispelon voittamiseksi.
Koska olen tosiaan sen kortin tuskalla ajanut, olisi mieletöntä haaskata se siihen, ettei suorita kakkosvaihetta. Kuitenkin minua kammottaa ja ahdistaa suunnattomasti ajatus siitä, että minun pitää YKSIN ajaa MOOTTORITIETÄ Kullooseen ja haaskata siellä koko kallisarvoinen iltani luistelemalla liukkalla radalla. Minulta sattuu vielä puuttumaan kokonaan se vauhdinhurma-geeni, en saa kiksejä edes huvipuistolaitteissa, alan vain ajatella kuolemaa ja katastrofeja. Huvipuistossa kuolema-ajatukset voi vielä kuitata naurulla, mutta auton ratissa ei. Jos on vastuussa kahdesta tuhannesta kilosta sadan kilometrin vauhdilla etenevää massaa, kuolemanvaara tuntuu hyvin konkreettiselta. Tiedän tottuneiden kuskien ajavan kuolonkolareita, eräs perhetuttumme, 60-vuotias, täysi-ikänsä autoillut fiksu ja hötkyilemätön mies kohtasi loppunsa pari vuotta sitten takatalvisella moottoritiellä.
Olen jo hyväksynyt sen, että kaikkien ei tarvitse tykätä ajaa. En ajaisi muutenkaan, jos jotain tässä maailmassa vakavissaan disautan, niin yksityisautoilua ja siihen liittyviä ilmiöitä. Olen säikytellyt L:a uhoamalla alkavani harjoittaa ekotaasia pihamme citymaastureita kohtaan (en oikeasti edes aio, en usko ilkivaltaan missään muodossa). Meillähän on vielä siitä autoisa elämäntilanne, että keskustaan muuttaneiden vanhempieni tila-auto asustaa nykyään ihan käytännön syistä pihallamme ja meillä on siihen rajaton käyttöoikeus. Auto on toki nöpäkkä kuljetusväline, jos pitää viedä Kirkkonummelle kiukaantekotarvikkeita tai hakea Vantaalta huutonettipesukone, mutta eipä noitakaan tilanteita järin usein tule. Joskus olen jopa yllättänyt itseni tuskittelemasta omaa autokammoani, kun on kiire johonkin ei-keskusta-paikkaan johon on paskat joukkoliikenneyhteydet, olisi helpoista helponta nasauttaa paikalle autolla. Vaan eipä olekaan, onneksi.
Viimeisimmässä Nyt-liitteessä oli juttu Helsingin liikennepolitiikasta. Jutussa haastateltiin muiden muassa Harry Bogomoloffia, joka kaipasi autoilijamyönteisempiä liikennevalojärjestelyjä ja muistutti, ettei keskustassa ole useinkaan ruuhkaa. No ei varmaan yhdeltätoista aamupäivällä olekaan, MUTTA KUN SE EI RELEVANTTIA PUHUTTAESSA YKSITYISAUTOILUN HAITALLISUUDESSA. Toimittajan muistuttaessa saasteista, Bogo vetosi siihen, että hän itse ei koe ilmanlaatua ongelmaksi keskustassa "ja kaikkihan me täältä joskus lähdetään". Olen jo toki aikaisemminkin tullut siihen tulokseen, että kyseinen herra B on varsinainen kokovartaloky**ä, mutta lausunto toki tuki näkemystäni paitsi B:stä itsestään, myös edustamastaan puolueesta. Josta päästäänkin luontevasti yhteen lempiaiheeseeni, siihen, miten oikeisto ja vasemmisto oikeasti eroavat toisistaan. Enkä oikeasti ole mikään yksisilmäinen, mustavalkoinen kommari (enkä kommari ollenkaan), päin vastoin, olen viime päivät pohtinut paljon kapitalismin ja globalisaation hyviä puolia. Mutta siitä lisää toiste.
torstaina, marraskuuta 09, 2006
Suomen kaunein sana
Suomen Kuvalehdessä on artikkeli, jossa kysytään eri tavoin sanojen kanssa tekemisissä olevilta ihmisiltä Suomen kielen kauneinta sanaa. Lehti on pari viikkoa vanha (en ny löydä netistä kyseistä juttua), SK:t päätyvät minulle vanhempien kautta aina parin viikon viiveellä. Pari sanaa sivuraiteelta; Suomen Kuvalehti ei ole enää millään muotoa Kuivalehti, mitä se oli vielä lapsuudessani (lapsuudessani SK:ssa oli tosin mainio sarjakuva Koiraskoira, toisin kuin nykyään). Ruokasen disautus poliisin Asem-ylilyönneille oli mannaa tällaisen vanhan anarkon sydämelle ja muutenkin SK:ssa on nykyään olennaisesti vähemmän sitä Talvisota-vatulointia, mikä vielä pari vuotta sitten pisti silmään. Ja onhan niillä nykyään jopa Veloena, joka todistaa ettei kyse VOI olla kovin hurraahei-patrioottisesta julkaisusta.
Niin, palatakseni takaisin alkuperäiseen aiheeseen, eli Suomen kielen kauneimpaan sanaan. Artikkelissa puntaroitiin sanojen sisältöä suhteessa kieliasuun, esimerkiksi silavahan kuulostaa oikeastaan hyvin kauniilta, mutta sen äklöttävä merkitys korruptoi koko sanan.Lapsena pohdiskelin usein nimien Helmi ja Heli eroa. Inhosin jälkimmäistä, osaksi siksi, että naapurin Heli ei kuulunut suosikki-ihmisiini. Helmi taas kuvasti niin ihanaa, prinsessamaista asiaa, että olisin mieluusti ottanut sen omaksi nimekseni. Josta voi lyhyen aasinsillan kautta päätyä sanaan hellä, jota olen aina kieliasun takia vieroksunut. Kas kun ei lällä. tai ällö.
Graafikko Jarkko Hyppönen, joka on yksi harvoista suomalaisista typograafikoista, valitsi mielisanakseen syvyys sen haasteellisen asettelun takia. Kyseisellä sanalla voidaan testata kirjasintyypin toimivuus, koska syvyydessä on ristikkäisiä diagonaaleja. Syvyys ei siis saa hypätä silmille. Toisaalta, kun syvyyden kirjoittaa kursiivilla, erot häviävät. Kiehtovaa, ihan näin ammattimielessäkin.
Runoilija Johanna Venhon mielisana on metsänpuolimmainen. Venho kertoo kirjoittavansa metsänpuolimmaisella kädellä. Metsänpuolimmainen on minulle vasenkätisenä tuttu sana, eikä sillä alun perin tarkoitettu mitään kovin mairittelevaa, vaan se oli rinnastettavissa seuraaviin nimityksiin: paskakäsi , rumakäsi , vitunkoittelukäsi. Itse olen tietysti sitä sukupolvea, jota ei ole vasenkätisyyden takia rääkätty, paitsi että ala-asteen opettajan suhtautuminen oli oudosti alentuvan kannustava: "Hienoa, Lupiini, kyllähän sinä osaat värittää oikeallakin kädellä. Sinä olet oikeastaan onnekkaampi kuin me muut, oikeakätiset." Nyt kirjoitan kummallakin kädellä, mutta pidän metsänpuolimmaisen käteni mieluusti maalaus- ja piirustelukätenä.
Omaa lempisanaa ei tarvinnut miettiä hetkeäkään. Se on valtamerilaiva. Ihana sana, kylmät väreet kiirivät aina selkää pitkin kun sitä vain ajatteleekin. Kaunis sekä sisällöltään että äänneasultaan. Kotimatkani Länsiväylällä on ihana juuri valtamerilaivojen takia.
Molemmat kuvat on näpätty Koffin puistosta äsken. Valtamerilaivaa ei valitettavasti näkynyt, muuten olisin liittänyt sellaisen tähän postaukseen.
keskiviikkona, marraskuuta 08, 2006
Talven ihmemaa
Olimme L:n kanssa vuorokauden intensiivimökkireissulla. Homma meinasi tyssätä alkuunsa jäätyneiden putkien takia, mutta lumen kahmiminen (näenkö mä unta vai kahminko lunta) kattilaan ja sieltä kuumana lehtiensekaisena vetenä jonkun putkihärvelin päälle pelasti mökkeilymme. Oli ihan tajuttoman kylmä, minulla oli neljän saunakierroksen jälkeenkin päällä pitkät kalsarit, talviyökkäri, villatakki, kaulahuivi, villasukat ja härski pliseerattu mummohuivi päässä. Seuraava päivä oli käsittämättömän kaunis, matalaa keltaista valoa, pakkaslunta, kuistilla jääkukkien ja pitsiverhojen rinnakkaiskuviointia.
Innostuin kauniista säästä siinä määrin, että otin 90 kuvaa. En jaksa lakata kiittelemästä digikuvauksen VALLANKUMOUKSELLISUUTTA. Ennen vanhaan sitä pihtaili filmiä, tuskitteli kehittämisen kalleutta ja meinasi syödä päänsä viimeistään siinä vaiheessa, kun huomasi puolikkaan rullasta olevan tärähtäneitä tai muuten vituralleen menneitä. Nykyään sitä räpsii kuvia solkenaan, deletoi kamerasta turhemmat, räpsii lisää, pistää muistikortin koneeseen ja alkaa valkata fotoshoppaamisen arvoisia. Olen täysi fotariaddikti, en kertakaikkiaan voi päästää käsistäni täysin luonnontilaista kuvaa. Rajausta täytyy viilata, sävyjä ja kurveja tarkistaa. Ehkä laittaa grayscaleksi jos siltä tuntuu. Tuossa maalatessani huomasin, kuinka pahasti tietokoneella taiteilu on vaikuttanut aivoihini. Aina kun sutaisen siveltimellä väärin, alan automaattisesti haeskella taulun yläkulmasta "edit undota". Aika kipeää tavallaan kyllä.
Kissa pääsi haistelemaan lunta, ei oikein tuntunut innostuvan. Se pujahti portaiden alle, lumettomaan paikkaan kyhjöttämään, josta se piti nyhtää väkisin pois. Matkalla, kuljetuslaatikossa piti taas laulaa sitä matkalaulua, joka ihmisten korviin kuulostaa erehdyttävästi raivonmaukunalta.
Illalla olimme Nassun kanssa Laulutuvassa. Laura oli ekaa kertaa livenä kuultuna ihana, samoin Carita Holmström. Paikalla oli monia bloggaajia, Hurina pyysi meidät pyöreään pöytään. Keikan jälkeen jatkoimme humaltumista sekä Sirenin, Hurinan ja Timon kanssa juttelua. Yllätyn aina uudelleen siitä, kuinka helppoa sellaisen ihmisen kanssa on puhua, jota ei ole koskaan nähnyt, mutta josta tietää tavallaan aika paljonkin asioita. Noin ylipäätään tutustuminen tuntuu käyvän vuosi vuodelta helpommaksi. Ehkä kipuilen etukäteen mahdollista kolmenkympin kriisiä solmimalla yhä lisää ystävyyssuhteita, kun monet ikäiseni käpertyvät kammioonsa pelkästään miehen ja pastellisten lakanoiden ja tasaisesti kartutettavan kilta-astiaston pariin. Tai ei kyllä kukaan tuttuni, mutta tällainen käsitys minulla on. (Ärsytän kyllä itseäni tällä leimaamisella ja yleistämisellä, ihan tiedoksi vaan.) Sain nerokkaan känni-idean, että Nassun pitäisi tulla meille yöksi. Käytin houkuttimena kotona odottavaa pastaa ja hauskaa aamukahviseuraa. Nasautimme siis taksilla Tapiolaan todetaksemme, ettei Nazzer-raukka voi nukkua kissakodissa ilman etukäteen otettuja Zyrtek-boosteja. Niinpä soitin Nassulle toisen taksin ja menin itse nukkumaan herätäkseni seuraavana aamuna baaritupakoinnin aiheuttamaan päänsärkyyn. Odotan innolla totaalitupakointikieltoa baarissa, se lakkauttaa sen vähäisenkin tupakoinnin jota harrastan. En usko puolella askilla per baari-ilta olevan mitään terveydellisiä haittavaikutuksia, mutta sademetsiä siinäkin kaatuu. Ja tukka alkaa lemahtaa.
Tämä viikko on ollut outo yhdistelmä stressikiirettä ja hönöttävää lamaannusta. Nyt pitää mennä taas.
Innostuin kauniista säästä siinä määrin, että otin 90 kuvaa. En jaksa lakata kiittelemästä digikuvauksen VALLANKUMOUKSELLISUUTTA. Ennen vanhaan sitä pihtaili filmiä, tuskitteli kehittämisen kalleutta ja meinasi syödä päänsä viimeistään siinä vaiheessa, kun huomasi puolikkaan rullasta olevan tärähtäneitä tai muuten vituralleen menneitä. Nykyään sitä räpsii kuvia solkenaan, deletoi kamerasta turhemmat, räpsii lisää, pistää muistikortin koneeseen ja alkaa valkata fotoshoppaamisen arvoisia. Olen täysi fotariaddikti, en kertakaikkiaan voi päästää käsistäni täysin luonnontilaista kuvaa. Rajausta täytyy viilata, sävyjä ja kurveja tarkistaa. Ehkä laittaa grayscaleksi jos siltä tuntuu. Tuossa maalatessani huomasin, kuinka pahasti tietokoneella taiteilu on vaikuttanut aivoihini. Aina kun sutaisen siveltimellä väärin, alan automaattisesti haeskella taulun yläkulmasta "edit undota". Aika kipeää tavallaan kyllä.
Kissa pääsi haistelemaan lunta, ei oikein tuntunut innostuvan. Se pujahti portaiden alle, lumettomaan paikkaan kyhjöttämään, josta se piti nyhtää väkisin pois. Matkalla, kuljetuslaatikossa piti taas laulaa sitä matkalaulua, joka ihmisten korviin kuulostaa erehdyttävästi raivonmaukunalta.
Illalla olimme Nassun kanssa Laulutuvassa. Laura oli ekaa kertaa livenä kuultuna ihana, samoin Carita Holmström. Paikalla oli monia bloggaajia, Hurina pyysi meidät pyöreään pöytään. Keikan jälkeen jatkoimme humaltumista sekä Sirenin, Hurinan ja Timon kanssa juttelua. Yllätyn aina uudelleen siitä, kuinka helppoa sellaisen ihmisen kanssa on puhua, jota ei ole koskaan nähnyt, mutta josta tietää tavallaan aika paljonkin asioita. Noin ylipäätään tutustuminen tuntuu käyvän vuosi vuodelta helpommaksi. Ehkä kipuilen etukäteen mahdollista kolmenkympin kriisiä solmimalla yhä lisää ystävyyssuhteita, kun monet ikäiseni käpertyvät kammioonsa pelkästään miehen ja pastellisten lakanoiden ja tasaisesti kartutettavan kilta-astiaston pariin. Tai ei kyllä kukaan tuttuni, mutta tällainen käsitys minulla on. (Ärsytän kyllä itseäni tällä leimaamisella ja yleistämisellä, ihan tiedoksi vaan.) Sain nerokkaan känni-idean, että Nassun pitäisi tulla meille yöksi. Käytin houkuttimena kotona odottavaa pastaa ja hauskaa aamukahviseuraa. Nasautimme siis taksilla Tapiolaan todetaksemme, ettei Nazzer-raukka voi nukkua kissakodissa ilman etukäteen otettuja Zyrtek-boosteja. Niinpä soitin Nassulle toisen taksin ja menin itse nukkumaan herätäkseni seuraavana aamuna baaritupakoinnin aiheuttamaan päänsärkyyn. Odotan innolla totaalitupakointikieltoa baarissa, se lakkauttaa sen vähäisenkin tupakoinnin jota harrastan. En usko puolella askilla per baari-ilta olevan mitään terveydellisiä haittavaikutuksia, mutta sademetsiä siinäkin kaatuu. Ja tukka alkaa lemahtaa.
Tämä viikko on ollut outo yhdistelmä stressikiirettä ja hönöttävää lamaannusta. Nyt pitää mennä taas.
keskiviikkona, marraskuuta 01, 2006
Musiikkitäkkönen
Turkulaisen kommunistin Kari Peitsamon biisi "Musiikkitäkkönen" on soinut päässäni luupilla lauantaista asti. Biisissä on aika huiput sanat, se kertoo mummon tekemästä peitosta, jonka alla on kivaa ja jännittävää vaikka ulkona tuiskuaisi. Oman täkkösen alle vetäytyminen on aika akuutisti mielessä, kun yöunta tuli ruhtinaalliset pari tuntia. Maalasin viime yön ja kuuntelin tallentamaani Loven monituntista Pekka Streng-muisteloa. En tiennyt ollenkaan, että Streng oli paitsi mestaruustason urheilija, myös Ylioppilasteatterin näyttelijä. Olin jotenkin kuvitellut, että sellaisten sanojen ja sellaisen äänen taakse kätkeytyy ujonhintelä runopoika.
Sivellintuotteitani voi muuten käydä katsomassa tämän kuukauden ajan ravintola Poirotissa, Eirassa. Luvassa lähikuvia kasvien suvunjatkamisvärkeistä sekä psykedeliaa. Yritin ilmaista tuon äskeisen jotenkin jännittävästi, "kukkamaalauksia" kuulostaa tosi hohhoijakkaalta.
Tapiolan komeat hortensiakentät olivat tänä aamuna perusväriltään ruskeita. Vielä viime viikolla ihastelin sitä, kuinka mielettömiä variaatioita hortensian värikartassa tapahtuu. Valkoisesta pinkiksi, vanhaksi roosaksi, kellertäväksi, limetinvihreäksi. Ja lopulta ruskeaksi. Terveyskeskuksen kahvilan maljakoissa hortensiat olivat vielä pinkkivihreitä. Vaikka leikkokukat noin ylipäätään, ja etenkin hortensiat, kuolevat nopeammin kuin maassa kasvavat, ne myös säilyvät pidempään. Huomio toi mieleeni käänteisenä sen kohdan Taikatalvesta, jossa Muumi ei anna Niiskuneidin laittaa ensimmäisen krookuksennipukan suojaksi lasia, "koska sen on parempi antaa selvitä yksin". Lapsuudenkotini lähimetsässä oli muuten paikka, jossa lämpöputken sijoittelun ansiosta leskenlehdet alkoivat kukkia jo maaliskuussa. Sinne piti tehdä toivioretkiä tammikuusta lähtien.
Ostin viikonloppuna syvän, neliskanttisen korin idealaatikoksi. Tai oikeastaan idealaatikko kolmoseksi, idealaatikko ykkönen ja kakkonen ovat täynnä. Nyt kukkuroitaan myöten täynnä on myös kolmonen, kissa on sijoittanut sinne uhkean ruhonsa. Meillä ei ole montaakaan ehjää pelinkantta, koska kissan pitää ehdottomasti mennä pesimään niihin. Sen kuusi- ja puolikiloinen vankka maatiaisuus rusauttaa nopeasti saumat hennommista pahvilaatikoista.
Sivellintuotteitani voi muuten käydä katsomassa tämän kuukauden ajan ravintola Poirotissa, Eirassa. Luvassa lähikuvia kasvien suvunjatkamisvärkeistä sekä psykedeliaa. Yritin ilmaista tuon äskeisen jotenkin jännittävästi, "kukkamaalauksia" kuulostaa tosi hohhoijakkaalta.
Tapiolan komeat hortensiakentät olivat tänä aamuna perusväriltään ruskeita. Vielä viime viikolla ihastelin sitä, kuinka mielettömiä variaatioita hortensian värikartassa tapahtuu. Valkoisesta pinkiksi, vanhaksi roosaksi, kellertäväksi, limetinvihreäksi. Ja lopulta ruskeaksi. Terveyskeskuksen kahvilan maljakoissa hortensiat olivat vielä pinkkivihreitä. Vaikka leikkokukat noin ylipäätään, ja etenkin hortensiat, kuolevat nopeammin kuin maassa kasvavat, ne myös säilyvät pidempään. Huomio toi mieleeni käänteisenä sen kohdan Taikatalvesta, jossa Muumi ei anna Niiskuneidin laittaa ensimmäisen krookuksennipukan suojaksi lasia, "koska sen on parempi antaa selvitä yksin". Lapsuudenkotini lähimetsässä oli muuten paikka, jossa lämpöputken sijoittelun ansiosta leskenlehdet alkoivat kukkia jo maaliskuussa. Sinne piti tehdä toivioretkiä tammikuusta lähtien.
Ostin viikonloppuna syvän, neliskanttisen korin idealaatikoksi. Tai oikeastaan idealaatikko kolmoseksi, idealaatikko ykkönen ja kakkonen ovat täynnä. Nyt kukkuroitaan myöten täynnä on myös kolmonen, kissa on sijoittanut sinne uhkean ruhonsa. Meillä ei ole montaakaan ehjää pelinkantta, koska kissan pitää ehdottomasti mennä pesimään niihin. Sen kuusi- ja puolikiloinen vankka maatiaisuus rusauttaa nopeasti saumat hennommista pahvilaatikoista.
sunnuntaina, lokakuuta 29, 2006
Hupia laulunsanoista ja vähän muutakin
Kuoromme on alkanut harjoitella joululauluja. Koska kyseessä on laadukkaaksi tunnustettu naiskuoro (tämä ei ole hehkutusta omaa laadukkuuttani, vaan ainoastaan kuoron laadukkuutta kohtaan) repertuaarimme sisältää lähinnä vanhoja, hengellisiä joululauluja. Tykkään hengellisistäkin biiseistä, näin ateistipohjalta ei ole ainakaan minulle mikään ongelma luikauttaa vähän ylistystä herralle, kunhan se tehdään kauniisti. Ja kun ajattelee muinaisia säveltäjiä, niin eipä paljoa vaihtoehtoja ollut. Ylistystä ja kuolinmessua oli pakko säveltää, vähän kuten maalarit ikuistivat raamatuntapahtumia tai sitten kuninkaallisia. Esimerkiksi alastomuushan oli helppo verhota raamatullisiin tai vastaaviin jumaluusmyytteihin, naiset eivät olleet riisuttuja vaan ikään kuin lähtökohtaisesti alastomia. No kuitenkin, oma härski mieleni kikattelee sisäisesti säkeille "De matre natus virgine, virgine, sine virili semine, alleluja". Myös laulu, jossa kerrotaan kuinka "Neitsyt Maarialle kypsyi tähkä viljan, aukes kukka liljan" on jotenkin hupaisa. Tämän päivän näkökulmasta ajatellen sanat tuovat mieleen neitseellisen synnytyksen sijaan seksuaalisen heräämisen. Jos neitsyelle aukeaa liljankukka, niin kyllähän se kuulostaa vähän siltä, että tyttö ns SAA ekan kerran ja selkeästi tykkää siitä. Sori nyt vaan rivot tulkintani...
Eilen olin Englannista kotiutuneen ystäväni E:n kotona omenanhaussa. Ilta venähti aika pitkäksi, mikä oli toki arvattavissa. E asuu nyt ihanassa puutalokommuunissa, jossa on mielettömät määrät omppuja, keramiikkaa, korvatikkuhimmeleitä ja luomukanoja! Kanat olivat liikuttavia, pienipäisiä ja pulleanpyyleviä potpottajia, kukolla maatalaahaava pyrstö. E vihki minut Youtuben ihmeelliseen maailmaan (omalla koneellani on asenneongelma liikkuvaa kuvaa kohtaan). Katsoimme kasarihenkisiä, neuvosto-virolaisia mainoksia sekä legendaarisen Hymyhuulet-sketsin, jossa Turo lähtee vaihto-oppilaaksi ja saa silmilleen lasit, jossa "mutsi on Samantha Fox". Virolaiset mainokset olivat oikeasti hyvin kiehtovia. Joukossa on jäätelömainos, joka länsimaisin silmin on todella pornografinen. Kaunis nuori nainen nuolee valuvaa jäätelöä hekumallisesti tavalla, jota ei kehdattaisi varmaan edes nykyään käyttää yhä pornoutuvassa mainoskuvastossa. Neuvostoliitossa ei vaan ollut pornoa, joten mainoksen rivo sivumerkitys saattoi mennä tavalliselta telkunvahtaajalta ohi. Itse mainoksen tekijä on selkeästi perehtynyt myös länsimaiseen mediaan. Virossahan näkyi 80-luvulla suomalaisia tv-kanavia, mutta eipä kyllä Suomessakaan siihen aikaan pornoa telkussa nähty.
Olin viikkoa aikaisemmin kertonut E:lle blogini osoitteen. Minua on tavallaan ujostuttanut kauhesti kertoa ystävilleni blogistani, koska saatan olla täällä aika avomielinen, enkä esimerkiksi ircissä halua kokea tilannetta, jossa joudun selittämään auki jotain blogipostaustani tai vastaavaa. Läheisimmät ystäväni tietävät blogini kyllä, ja kai lukevatkin sitä joskus. E sanoi blogini muistuttavan maalauksiani (olen siis lukionjälkeiseltä koulutukseltani kuvataiteilija, nyt myöhemmin hankin siihen päälle hieman praktisemman graafisen suunnittelijan tutkinnon), jotka ovat värikylläisiä ja iloisia ja lempeitä. Toisin sanoen blogistani puuttuu aika pitkälti se biaatch-puoli, joka minussa kieltämättä on. Minulla on koko lailla ilkeän sarkastinen huumorintaju, siihen on sukuni naisten puolelta vahva perimä. Halusin Lupiinin kuitenkin olevan jotenkin puhtaamman ja valoisamman kuin mitä vaikka irkkiminäni on, olen ottanut sen osaksi itsenkehitysprojektiani. En halua ikinä tulla katkeraksi, vanhaksi naiseksi, ehkä korkeintaan kirpeäksi sellaiseksi. Haluan nauruni olevan suvaitsevan lempeää, en häijyä ja vahingoniloista. Narttua en aio (enkä voi) itsestäni kokonaan kitkeä, se on oikein käytettynä keitoksen pippuri ja suola.
Sain toissapäivänä kivaa postia! Pari-kolme viikkoa sitten lähetin sähköpostia hehkuttamaani Loveradioon, jossa toivoin jokalauantaisessa toivekonsertissa esitettävän kappaleen "Laulu linnusta, joka saapuu kaukaa ja lentää kauas". Mukaan toivottiin tarinaa, joten kerroin kuinka olin kuullut laulun ensimmäisen kerran ja kuinka se oli koskettanut minua. Seuraavalla viikolla sain sähköpostia, jossa pyydettiin kotiosoitettani levypalkintoa varten, koska "parhaat tarinat palkitaan". En ollut kuvitellut oman tarinani olleen kovinkaan erikoinen, mutta nähtävästi se oli juontajien mielestä kiva, koska eteisen lattialle kolati Poliittisten laulujen parhaat-kaksois-cd ja neljä hienoa Love-korttia! Olin oikeasti suorastaan liikuttunut tuosta eleestä! Levy on ihan huippu, ja vielä juuri se, jota minulla ei ennestään ollut.
Huomenna olisi tarkoitus mennä ensin Valtterin kirppikselle ja sitten kirjamessuille. Nostin kaukoviisaasti valmiiksi rahaa, kummastakaan tuskin selviää hankinnoitta.
Eilen olin Englannista kotiutuneen ystäväni E:n kotona omenanhaussa. Ilta venähti aika pitkäksi, mikä oli toki arvattavissa. E asuu nyt ihanassa puutalokommuunissa, jossa on mielettömät määrät omppuja, keramiikkaa, korvatikkuhimmeleitä ja luomukanoja! Kanat olivat liikuttavia, pienipäisiä ja pulleanpyyleviä potpottajia, kukolla maatalaahaava pyrstö. E vihki minut Youtuben ihmeelliseen maailmaan (omalla koneellani on asenneongelma liikkuvaa kuvaa kohtaan). Katsoimme kasarihenkisiä, neuvosto-virolaisia mainoksia sekä legendaarisen Hymyhuulet-sketsin, jossa Turo lähtee vaihto-oppilaaksi ja saa silmilleen lasit, jossa "mutsi on Samantha Fox". Virolaiset mainokset olivat oikeasti hyvin kiehtovia. Joukossa on jäätelömainos, joka länsimaisin silmin on todella pornografinen. Kaunis nuori nainen nuolee valuvaa jäätelöä hekumallisesti tavalla, jota ei kehdattaisi varmaan edes nykyään käyttää yhä pornoutuvassa mainoskuvastossa. Neuvostoliitossa ei vaan ollut pornoa, joten mainoksen rivo sivumerkitys saattoi mennä tavalliselta telkunvahtaajalta ohi. Itse mainoksen tekijä on selkeästi perehtynyt myös länsimaiseen mediaan. Virossahan näkyi 80-luvulla suomalaisia tv-kanavia, mutta eipä kyllä Suomessakaan siihen aikaan pornoa telkussa nähty.
Olin viikkoa aikaisemmin kertonut E:lle blogini osoitteen. Minua on tavallaan ujostuttanut kauhesti kertoa ystävilleni blogistani, koska saatan olla täällä aika avomielinen, enkä esimerkiksi ircissä halua kokea tilannetta, jossa joudun selittämään auki jotain blogipostaustani tai vastaavaa. Läheisimmät ystäväni tietävät blogini kyllä, ja kai lukevatkin sitä joskus. E sanoi blogini muistuttavan maalauksiani (olen siis lukionjälkeiseltä koulutukseltani kuvataiteilija, nyt myöhemmin hankin siihen päälle hieman praktisemman graafisen suunnittelijan tutkinnon), jotka ovat värikylläisiä ja iloisia ja lempeitä. Toisin sanoen blogistani puuttuu aika pitkälti se biaatch-puoli, joka minussa kieltämättä on. Minulla on koko lailla ilkeän sarkastinen huumorintaju, siihen on sukuni naisten puolelta vahva perimä. Halusin Lupiinin kuitenkin olevan jotenkin puhtaamman ja valoisamman kuin mitä vaikka irkkiminäni on, olen ottanut sen osaksi itsenkehitysprojektiani. En halua ikinä tulla katkeraksi, vanhaksi naiseksi, ehkä korkeintaan kirpeäksi sellaiseksi. Haluan nauruni olevan suvaitsevan lempeää, en häijyä ja vahingoniloista. Narttua en aio (enkä voi) itsestäni kokonaan kitkeä, se on oikein käytettynä keitoksen pippuri ja suola.
Sain toissapäivänä kivaa postia! Pari-kolme viikkoa sitten lähetin sähköpostia hehkuttamaani Loveradioon, jossa toivoin jokalauantaisessa toivekonsertissa esitettävän kappaleen "Laulu linnusta, joka saapuu kaukaa ja lentää kauas". Mukaan toivottiin tarinaa, joten kerroin kuinka olin kuullut laulun ensimmäisen kerran ja kuinka se oli koskettanut minua. Seuraavalla viikolla sain sähköpostia, jossa pyydettiin kotiosoitettani levypalkintoa varten, koska "parhaat tarinat palkitaan". En ollut kuvitellut oman tarinani olleen kovinkaan erikoinen, mutta nähtävästi se oli juontajien mielestä kiva, koska eteisen lattialle kolati Poliittisten laulujen parhaat-kaksois-cd ja neljä hienoa Love-korttia! Olin oikeasti suorastaan liikuttunut tuosta eleestä! Levy on ihan huippu, ja vielä juuri se, jota minulla ei ennestään ollut.
Huomenna olisi tarkoitus mennä ensin Valtterin kirppikselle ja sitten kirjamessuille. Nostin kaukoviisaasti valmiiksi rahaa, kummastakaan tuskin selviää hankinnoitta.
keskiviikkona, lokakuuta 25, 2006
Nais-, mies- ja kissaseuran erilaisuudesta
Päivälliset menivät kuten odottaa saattaa, viiniä ei jäänyt sitten tippaakaan ja yksi Riedel meni rikki. Kissa puri Nassua kantapäästä, muttei kovaa vaan ihan huomionkerjuumielessä. Puhuttiin muistaakseni ihmissuhteista ja sairauksista (K on tuleva lääkäri ja kertoo aina jänniä juttuja kummallisista taudeista) ja toki politiikasta. Kivaa!
Sunnuntaina oli bloggaajien kudontakerho vaaleanpunaisessa Torkkelitalossa, oi! Oli oikeasti mielettömän kivaa, jotenkin tiheä ja lempeä tunnelma samaan aikaan, hämmentävä määrä uusia, kiinnostavia kasvoja ja muutama aiemmin nähty. Sekä tajuttoman palleroinen , vieno ja lempeä harmaa misse. Moni tapasi ymmärtääkseni tuolla blogivirkkuussa ensimmäistä kertaa, mikä toi tunnelmaan miellyttävän tasapuolisesti ujosta heleiksi leviäviä hymyjä ja tunnustelevaa jutustelua. Minhin ja Eufemian kanssa löytyi yhteisiä tuttuja ja nuoruudenjuttuja. Kiitos emännälle, emännän kissalle ja teille kaikille osallistuneille, toivottavasti tavataan taas!
Eräs ei-paikalla ollut bloggaajatar oli siunannut kudontaklubia laatikollisilla kirjoja. Löysin Zolan Ansan, joka kertoo Nanan äidin nuoruudesta. Olenkin metsästänyt Ansaa vähän sieltä sun täältä, huippua että se löytyi! Toinen löytö oli Jukka Larssonin Kärsimystrilogia. Aloitin kirjan lopusta, Pirkko Saision epilogilla, jossa hän selventää Jukka Larssonin ja Eva Weinin syntyä. Löysin siitä mielenkiintoisen sitaatin kirjailijakeskustelusta, jossa Märta Tikkanen viittaa aikaisempaan keskusteluun huomauttamalla, että "naisilla on ikimuistoinen tapa imarrella itseään kertomalla miten huonosti he yleensä tulevat toimeen toisten naisten kanssa." Sama juttu on aina pistänyt omaan silmääni. Se on sukua monen naisen ylpeinä kerrotuille lapsuudenmuisteloille; "Mä olin aina lapsena poikatyttö, kiipeilin puissa ja leikin Tarzania enkä todellakaan suostunut pitämään mitään rimpsumekkoja." Oman POIKAtyttöyden korostaminen on siinäkin mielessä hassua, että ymmärtääkseni pääosa terveistä lapsista rymyää, kapuaa ja ryntäilee suuren osan hereilläoloaikaansa. Itse muistan kyllä pitäneeni paitsi mutalammikoista ja rekisterinumeroiden keräämisestä, myös rimpsumekoista ja barbeista, mutta olenkin ollut tylsän tavallinen, sukupuolirooleista ulalla oleva tyttöLAPSI, paino jälkimmäisellä sanalla.
Kuten muinainen poikatyttöys, myös aikuisena jatkuva hyväjätkyys tuntuu olevan monelle naiselle itsetyytyväisyyden aihe. Naiset saattavat perustella miesten seurassa viihtymistään esimerkiksi sillä, että naisseurassa puukotetaan aina selkään ja puhutaan paskaa toisista. En tiedä missä fakfeisporukoissa näin kokeneet naiset ovat aikaansa viettäneet, itse en ainakaan ole ikinä kokenut vastaavaa. "Paskanpuhumista" voi sitäpaitsi kutsua myös kauniisti "ilmastoa puhdistavaksi analysoinniksi". Itse kannatan vilpittömästi "paskanpuhumista", jos vaihtoehto sille on retvakka epämiellyttävän asian päin naamaa läväyttäminen. Suorapuheisuudella ylpeileminen on myös asia, jota kavahdan (alan eksyä sivuraiteelle nyt), en tajua mitä hienoa siinä on, että on pokkaa nöyryyttää/haavoittaa kanssaihmisiä livenä ja oikeuttaa se "rehellisyydellä". Olen vuosikaudet jaksanut rakastaa ajoittain raivostuttavia ja pääosin kultaisia ystäviäni analysoimalla heidän ärsyttävyyksään jonkun kanssa ja keksimällä usein syyn tai tavan tulla ärsyttävyyden kanssa toimeen, ja mikä tärkeintä, päästää vaivihkaa höyryjä ilman että ärsytyksen kohde loukkaantuu. Oletan minustakin puhuttavan myös joskus ystäväpiirissäni "paskaa", ja sallin sen täydestä sydämestäni.
Jos on pakko valita, tulen itse varmaan toimeen paremmin naisten kuin miesten kanssa. Harrastan joidenkin miesten kammoamaa tunnepuhetta, rakastan analysoida ihmisiä ja hypin mieluusti aiheesta toiseen. Nazzer ja minä saavutamme joskus vesikävelemässä tai Coronassa aivan uskomattoman aasinsilta-flown, jolloin aiheita vaan sinkoilee ja läpsähtelee otsiimme kuin värikkäitä patalappuja. En usko voivani saavuttaa aasinsilta-flowta miesten kanssa. Käyn kyllä mieluusti pelkkien poikienkin kanssa baarissa, tosin L ja paras ystävänsä T alkavat aina puhua Ensimmäisestä Maailmansodasta. Tuntikausia. Noin ylipäätään yritän olla kiinnittämättä liikaa huomiota keskustelukumppanin sukupuoleen, mutta käytännössä luottamuksellinen puhe syntyy helpommin naisten kanssa.
Sunnuntaina oli bloggaajien kudontakerho vaaleanpunaisessa Torkkelitalossa, oi! Oli oikeasti mielettömän kivaa, jotenkin tiheä ja lempeä tunnelma samaan aikaan, hämmentävä määrä uusia, kiinnostavia kasvoja ja muutama aiemmin nähty. Sekä tajuttoman palleroinen , vieno ja lempeä harmaa misse. Moni tapasi ymmärtääkseni tuolla blogivirkkuussa ensimmäistä kertaa, mikä toi tunnelmaan miellyttävän tasapuolisesti ujosta heleiksi leviäviä hymyjä ja tunnustelevaa jutustelua. Minhin ja Eufemian kanssa löytyi yhteisiä tuttuja ja nuoruudenjuttuja. Kiitos emännälle, emännän kissalle ja teille kaikille osallistuneille, toivottavasti tavataan taas!
Eräs ei-paikalla ollut bloggaajatar oli siunannut kudontaklubia laatikollisilla kirjoja. Löysin Zolan Ansan, joka kertoo Nanan äidin nuoruudesta. Olenkin metsästänyt Ansaa vähän sieltä sun täältä, huippua että se löytyi! Toinen löytö oli Jukka Larssonin Kärsimystrilogia. Aloitin kirjan lopusta, Pirkko Saision epilogilla, jossa hän selventää Jukka Larssonin ja Eva Weinin syntyä. Löysin siitä mielenkiintoisen sitaatin kirjailijakeskustelusta, jossa Märta Tikkanen viittaa aikaisempaan keskusteluun huomauttamalla, että "naisilla on ikimuistoinen tapa imarrella itseään kertomalla miten huonosti he yleensä tulevat toimeen toisten naisten kanssa." Sama juttu on aina pistänyt omaan silmääni. Se on sukua monen naisen ylpeinä kerrotuille lapsuudenmuisteloille; "Mä olin aina lapsena poikatyttö, kiipeilin puissa ja leikin Tarzania enkä todellakaan suostunut pitämään mitään rimpsumekkoja." Oman POIKAtyttöyden korostaminen on siinäkin mielessä hassua, että ymmärtääkseni pääosa terveistä lapsista rymyää, kapuaa ja ryntäilee suuren osan hereilläoloaikaansa. Itse muistan kyllä pitäneeni paitsi mutalammikoista ja rekisterinumeroiden keräämisestä, myös rimpsumekoista ja barbeista, mutta olenkin ollut tylsän tavallinen, sukupuolirooleista ulalla oleva tyttöLAPSI, paino jälkimmäisellä sanalla.
Kuten muinainen poikatyttöys, myös aikuisena jatkuva hyväjätkyys tuntuu olevan monelle naiselle itsetyytyväisyyden aihe. Naiset saattavat perustella miesten seurassa viihtymistään esimerkiksi sillä, että naisseurassa puukotetaan aina selkään ja puhutaan paskaa toisista. En tiedä missä fakfeisporukoissa näin kokeneet naiset ovat aikaansa viettäneet, itse en ainakaan ole ikinä kokenut vastaavaa. "Paskanpuhumista" voi sitäpaitsi kutsua myös kauniisti "ilmastoa puhdistavaksi analysoinniksi". Itse kannatan vilpittömästi "paskanpuhumista", jos vaihtoehto sille on retvakka epämiellyttävän asian päin naamaa läväyttäminen. Suorapuheisuudella ylpeileminen on myös asia, jota kavahdan (alan eksyä sivuraiteelle nyt), en tajua mitä hienoa siinä on, että on pokkaa nöyryyttää/haavoittaa kanssaihmisiä livenä ja oikeuttaa se "rehellisyydellä". Olen vuosikaudet jaksanut rakastaa ajoittain raivostuttavia ja pääosin kultaisia ystäviäni analysoimalla heidän ärsyttävyyksään jonkun kanssa ja keksimällä usein syyn tai tavan tulla ärsyttävyyden kanssa toimeen, ja mikä tärkeintä, päästää vaivihkaa höyryjä ilman että ärsytyksen kohde loukkaantuu. Oletan minustakin puhuttavan myös joskus ystäväpiirissäni "paskaa", ja sallin sen täydestä sydämestäni.
Jos on pakko valita, tulen itse varmaan toimeen paremmin naisten kuin miesten kanssa. Harrastan joidenkin miesten kammoamaa tunnepuhetta, rakastan analysoida ihmisiä ja hypin mieluusti aiheesta toiseen. Nazzer ja minä saavutamme joskus vesikävelemässä tai Coronassa aivan uskomattoman aasinsilta-flown, jolloin aiheita vaan sinkoilee ja läpsähtelee otsiimme kuin värikkäitä patalappuja. En usko voivani saavuttaa aasinsilta-flowta miesten kanssa. Käyn kyllä mieluusti pelkkien poikienkin kanssa baarissa, tosin L ja paras ystävänsä T alkavat aina puhua Ensimmäisestä Maailmansodasta. Tuntikausia. Noin ylipäätään yritän olla kiinnittämättä liikaa huomiota keskustelukumppanin sukupuoleen, mutta käytännössä luottamuksellinen puhe syntyy helpommin naisten kanssa.
lauantaina, lokakuuta 21, 2006
Tuimansinistä silkkiä
Meri länsiväylän varrella oli keskiviikkona sitä sävyä, jota kuvittelen Uuden Kuun Murrayiden vanhapiikojen suosineen vaatetuksessa. Ei ihme, että Emilia halusi puvun, joka vivahtaa valosta riippuen vihreään tai hopeaan, pitsivaahdolla ryöpytettynä. Itse lämpenen enemmän lämpöisille väreille, mutta tajuan kyllä Emiliaa hyvin. Keskiviikko oli muutenkin ihana, matalaa keltaista valoa, tanssivia lehtiä, levottomia pikkulintuja. Jossain Voi Hyvin-tyyppisessä lehdessä kehoitettiin joskus löytämään kevät jokaisesta vuodenajasta. Koska pidän kaikista vuodenajoista, en oikeastaan pidä kyseisestä neuvosta, mutta keskiviikossa oli silti totisesti kevättä. Tai oikeastaan vuodenaikapitämiseni ei ole syynä siihen, etten halua nähdä kevättä syksyllä, vaan sen ajatuksen pohjimmainen ahdistavuus. Ikään kuin sitä pitäisi alkaa valehdella kuusikymppisenä itselleen olevansa nuori ja menevä, elämä loputtoman täynnä mahdollisuuksia. Tosiasiat pitää hyväksyä ja yrittää elää niiden mukaan ja ammentaa se ilo, minkä irti saa. Tämä on toki puhtaasti oman henkilökohtaisen elämänfilosofiani ohjenuora, muut saavat puolestani uskotella itselleen kaikkea mahdollista.
Aika on kulunut siivillä, ilta tulee ennen kuin huomaakaan. Tunne johtuu varmaankin myös pimenevistä illoista. Kesällä iltaseiskalta oli paljon luontevampaa lähteä kotoa kaupungille kuin nyt. Olen harrastanut aika paljon liikuntaa viime aikoina, toivon ja teen parhaani saman tahdin jatkumiseksi. Olen myös tiedostanut velvollisuuteni kuluttajana ja pistänyt rahaa haisemaan (tuo velvollisuus-osa oli sarkasmia, parhaiten tiedostaisin velvollisuuteni muuttamalla lämmittämättömään mummonmökkiin hevonkuuseen eläen talven yli viljelemilläni punajuurilla). Etsin alkuviikosta salsahametta (minulla on vain yksi, kyllähän sitä ihminen tarvitsee kaksi salsahametta), mutta jonkun kapitalismille ominaisen oikun takia kaikki sellaiset ovat hävinneet kaupoista. Lopulta tein kompromissin ja ostin vääränvärisen. On se kyllä hieno silti, kirjailua ja paljetteja ja kaikkea. Eilen aloin miettiä hameeseen sopivan paidan ostamista, mutta suitsin törsäämisvimmani ostamalla pelkät sukat. Ja talvikengät. Ja kuorintavoiteen. Ja vielä toisetkin sukat, joo.
On samaan aikaan hiukan masentavaa ja hyvin avartavaa huomata, kuinka paljon oma mieliala riippuu ostelusta. Uuden tavaran hankkiminen ilahduttaa, on niin kivaa tulla kotiin ja kaivaa kassista mahtavan edullinen löytö, (juuri se jota olen aina tarvinnut, jota ilman en oikeastaan olisi edes tullut toimeen) ja sijoittaa se omalle paikalleen. Hankinnan ei tarvitse olla suuri, pelkkä kynttilä tai kynä riittää. Saman tyydytyksen voi saavuttaa myös elintarvikkeilla, jos kyseessä on tuote, johon liittyy jonkinlaista hemmottelun glooriaa. Kuten vaikka luomutee tai sherrybalsamico. Toisaalta taas mascarponejäätelö tai gorgonzola-juusto eivät luksuksuudestaan huolimatta tuo samaa tyydytystä, koska niihin liittyy a) huono omatunto ja b) nopea kulutettavuus. Luomutee kauniissa pakkauksessaan on jäljellä vielä kuukaudenkin päästä koristamassa teehyllyä, mascarponejäätelöstä ei ainakaan meidän taloudessamme ole haisuakaan parin päivän päästä.
Meillä on tänään päivälliset muutamille kavereille. Pöytä on jo katettu, struudeli muuttui kärsimättömyyteni takia (levitin täytteen liian aikaisin) vuokahommaksi, L tekee parhaillaan Hasselbackan perunoita. Haimme rannasta värikkäitä lehtiä ja pihlajanmarjoja koristeeksi. Juhlapuuhastelu on niin kivaa ja sen sivutuotteena keittiön kankip*askaiset kaapinovet eivät nyt suorastaan kiillä puhtauttaan, mutta ovat vaihteeksi yksivärisiä. Kirpeä pihlajanmarja-skool!
Aika on kulunut siivillä, ilta tulee ennen kuin huomaakaan. Tunne johtuu varmaankin myös pimenevistä illoista. Kesällä iltaseiskalta oli paljon luontevampaa lähteä kotoa kaupungille kuin nyt. Olen harrastanut aika paljon liikuntaa viime aikoina, toivon ja teen parhaani saman tahdin jatkumiseksi. Olen myös tiedostanut velvollisuuteni kuluttajana ja pistänyt rahaa haisemaan (tuo velvollisuus-osa oli sarkasmia, parhaiten tiedostaisin velvollisuuteni muuttamalla lämmittämättömään mummonmökkiin hevonkuuseen eläen talven yli viljelemilläni punajuurilla). Etsin alkuviikosta salsahametta (minulla on vain yksi, kyllähän sitä ihminen tarvitsee kaksi salsahametta), mutta jonkun kapitalismille ominaisen oikun takia kaikki sellaiset ovat hävinneet kaupoista. Lopulta tein kompromissin ja ostin vääränvärisen. On se kyllä hieno silti, kirjailua ja paljetteja ja kaikkea. Eilen aloin miettiä hameeseen sopivan paidan ostamista, mutta suitsin törsäämisvimmani ostamalla pelkät sukat. Ja talvikengät. Ja kuorintavoiteen. Ja vielä toisetkin sukat, joo.
On samaan aikaan hiukan masentavaa ja hyvin avartavaa huomata, kuinka paljon oma mieliala riippuu ostelusta. Uuden tavaran hankkiminen ilahduttaa, on niin kivaa tulla kotiin ja kaivaa kassista mahtavan edullinen löytö, (juuri se jota olen aina tarvinnut, jota ilman en oikeastaan olisi edes tullut toimeen) ja sijoittaa se omalle paikalleen. Hankinnan ei tarvitse olla suuri, pelkkä kynttilä tai kynä riittää. Saman tyydytyksen voi saavuttaa myös elintarvikkeilla, jos kyseessä on tuote, johon liittyy jonkinlaista hemmottelun glooriaa. Kuten vaikka luomutee tai sherrybalsamico. Toisaalta taas mascarponejäätelö tai gorgonzola-juusto eivät luksuksuudestaan huolimatta tuo samaa tyydytystä, koska niihin liittyy a) huono omatunto ja b) nopea kulutettavuus. Luomutee kauniissa pakkauksessaan on jäljellä vielä kuukaudenkin päästä koristamassa teehyllyä, mascarponejäätelöstä ei ainakaan meidän taloudessamme ole haisuakaan parin päivän päästä.
Meillä on tänään päivälliset muutamille kavereille. Pöytä on jo katettu, struudeli muuttui kärsimättömyyteni takia (levitin täytteen liian aikaisin) vuokahommaksi, L tekee parhaillaan Hasselbackan perunoita. Haimme rannasta värikkäitä lehtiä ja pihlajanmarjoja koristeeksi. Juhlapuuhastelu on niin kivaa ja sen sivutuotteena keittiön kankip*askaiset kaapinovet eivät nyt suorastaan kiillä puhtauttaan, mutta ovat vaihteeksi yksivärisiä. Kirpeä pihlajanmarja-skool!
torstaina, lokakuuta 19, 2006
Syysretken antia
Valokuvatorstai, syksy. Karhunkokoinen (ainakin karhunpennun!) muurahaispesä Oittaalta.
lauantaina, lokakuuta 14, 2006
Kuka kertoisi minulle, miksi valkeat perhoset kukittavat yön sametti-ihon?
Mitä laukkuihin ja kenkiin tulee, olen aina pyrkinyt noudattamaan käytännöllisyyttä. Tämä on varmaankin opittu äidiltä, toisaalta esimerkiksi alusvaatteita (kaarituellisia rintsikoita on hankala pestä ja pitsi karhistaa ja musta aiheuttaa ihottumaa) koskevat ohjeet ovat kaikuneet kuuroille korville, kuten myös tummansinisen värin ylistys. Kuoromme esiintymismekko on tummansininen, ja ajatus siitä aiheuttaa lievää yökkäämistä. Kuten myös glitter-bolero, vaikka jälkimmäinen onkin kierolla tavalla aika hieno. Niin siis, laukuista ja kengistä. Kengissä pidän tärkeimpänä kriteerinä mukavuutta ja käveltävyyttä, luonnollisesti ulkonäkökin on tärkeä. En kikuna pitäisi lenkkareita vaikka ne varmaan ovatkin mukavat, it's just not my ticket. Mutta en esimerkiksi suosi korkokenkiä, olen tarpeeksi pitkä ilmankin enkä osaa juosta bussiin sellaisissa. Harmi sinällään, nyt on tulossa muotiin ns pompidour-korko, josta tykkään ihan sikana. Hääpuvun kanssakin aion hankkia mukavat kengät, olisi aika perseestä kärvistellä 12 tuntia puristavissa ja kummallisissa venkuloissa. Onneksi kapitalismin hyviin puoliin kuuluu valikoimien laajuus, nykyään löydän kenkiä joilla voi kävellä ja joita voi myös katsella.
Mutta oikeasti piti puhua laukuista. Peruskoulun reppuajan jälkeen olen suosinut aina yliolan-laukkuja. Sellaisia isohkoja, joihin mahtuu ainakin pari kirjaa ja mieluiten vielä kansio. Käytin vuosikaudet Marimekon sitä ratiaolkalaukkua, kuten melkein kaikki kaverinikin. Oli yleinen vitsi, että baarissa kurottuessa lattialla olevaa laukkua kohden, tarkoituksena kaivaa lompakko esiin, tuli ensin käpälöityä vierasta marilaukkua ja sitten kaivettua vieras hamppulompakko ja vasta esiin nostettaessa huomasi sen olevan jonkun muun. Aika homogeenistä touhua, etenkin kun kyseessä oli mieluusti marginaaliin itsensä mieltävistä hipeistä ja Erilaisista Nuorista (aikuisista).
Jossain vaiheessa kypsyin marilaukkujen hinta-laatu-suhteeseen ja kai ulkonäköönkin.
Jatkoin hyväksi havaitulla yliolan-linjalla, hippinyssyköistä streiteimpiin nahkajäljitelmiin. Nykyään minulla on aitoa nahkaa oleva olkalaukku, joka tosin on tavallaan kasvissyöjäidentiteetilleni hiukka ongelmallinen, mutta a) se on lahja, b) se on hieno ja c) ei sitä jaksa aina kaikesta vouhkata. Laukku on oikeasti ihanan ihana, sen ainoa huono puoli on, ettei sinne mahdu mappia. Tämän päälaukun lisäksi minulla on luonnollisesti iso määrä erilaisia vähemmän käytännöllisiä ja enemmän krumeluurisia laukkuja, kuten Hietsusta eurolla löytynyt ympyriäinen, murretun kirjava mokkahapsuviritelmä ja viininpuna-kultainen paljettipussukka, jossa on valtava, oranssikivinen solki paljettihelmihapsuilla. Paljettihommaa olen pitänyt vain kerran oopperassa, se vaatii ymmärrettävästi koko lailla yksinkertaisen asun taustalle (vaikka kun nyt alan ajatella asiaa, minulla oli oopperassa punainen kellohame ja ruusukuvioinen harsoröyhelöpaita). Älkää nyt kuitenkaan luulko minua kymppitonnin juontajan varhaiseksi reinkarnaatioksi, suurin osa vaatteistani on kuitenkin mustia ja sitärataa.
Tapasin keskiviikkona Matkalla-tytön (josta kohta lisää). Hänellä oli niin kertakaikkisen ihana, täyteentupatun topakka ja söpö käsveska, että oli ihan pakko kulkea nämä pari päivää mustan, kukkakirjaillun käsilaukun kanssa. Sinnehän mahtuu oikeastaan kaikki tarpeellinen, kirjaa lukuunottamatta. Tänään kanniskelin soman käsveskani lisäksi saakelillisen painavaa kuntosali-käsityö-kirjakassia, eilen vähän pienempää kuoro-kirjakassia. Mutta kyllähän sitä kaksi laukkua hanskaa siinä kuin yhden? Vaikka siinä vaiheessa, kun on ruuhka-aikaan toimimattomissa rullaportaissa, kuuntelee mp3-soitinta ja puhelin alkaa soida (käsveskani osoittaa koostaan huolimatta hämmästyttäviä kännykänpiilotustaipumuksia), meinaa lempiö (vai helliökö se oli?) kasvaa hetkellisesti otsaan.
Olin tällä viikolla ensimmäistä kertaa vetämässä Matkalla-tytön kanssa (jota kutsun tuon hankalan muodon takia tästä lähin Suzieksi) pakolaisten taidekerhoa. Kokemus oli minulle hyvin uusi, en tunne yhtään maahanmuuttajaa. Yksi lapsista, arviolta kuusivuotias, osasi loistavaa englantia ja tulkkasi vähän kaikille, sekä leikki muovailuvaha- ja lennokkileikkejä. Liikuttava selviytyjä, niin reipas ja iloinen, esitteli innoissaan saamiaan värikkäitä tarroja. En voinut olla ajattelmatta samanikäisiä suomalaislapsia pleikkareineen ja actionfiguureineen, tavarataivaan turruttamina. Eräs nainen halusi maalaamani guassityön seinälleen, "koska se on kuin kevät". Olin otettu ja liikuttunut. Kuten Suzie sanoi, ensisijainen tehtävämme siellä on tuottaa niille ihmisille iloa. En voi edes kuvitella, millaista kokonaiselle perheelle on asua pahimmillaan useita vuosia vieraan, kylmän maan teollisuusalueella yhdessä ainoassa, sellimäisessä huoneessa, tappaa aikaa vieraskielisen television ääressä, odottaa ja pelätä päätöstä omasta kohtalosta. Tuntea ulkopuolisuutta, osattomuutta, kohtalon armoilla olemista, taustalla vielä ne kauheat kokemukset jonka takia kotimaasta piti lähteä.
Asiasta toiseen, tämä ihmeellisen lämmin syksy on vaalinut myös parvekkeen yrttejä ja tomaatteja. Vasta nyt alkaa olla niin kylmä, että herbit on parasta muuttaa pestoksi. Tomaatti jaksaa sitkeästi punastuttaa pikku pallosiaan. Yrtit asustavat tämän lyhyen välivaiheen keittiön pöydällä, josta kisulainen pääsee makustelemaan niitä vapaasti. En valitettavasti ollut todistamassa tämänpäivästä karnivoorin vegaanikohtausta; L oli ostanut misselle missenmakkaraa, joka oli kuulemma niin pahaa, että piti maistamisen jälkeen mauruta ja mouruta tuskaisesti ja hypätä sitten poistamaan paha maku suusta oreganolla ja rosmariinilla. Ehkä jatkossa lisäämme misun päivittäiseen säilykeannokseen yrttikoristeen, näyttää maittavan.
Uu beibi, Lovelta tulee juuri Comandante Che Guevara alkukielellä. Enkä muuten edes diggaa Chetä, vaikka pidänkin sitä yhtenä namugalleriani (sillointällöinen taustakuvakollaasi mielestäni kuumista miehistä, sisältää mm Al Pacinon nuorena) kaunistuksena. Otsikko on yhdestä Aulikki Oksasen sanoittamsta Love-biisistä. Jos en ole aikaisemmin maininnut, että RAKASTAN Aulikki Oksasen kaikkea kirjallista tuotantoa, kerron sen nyt.
Mutta oikeasti piti puhua laukuista. Peruskoulun reppuajan jälkeen olen suosinut aina yliolan-laukkuja. Sellaisia isohkoja, joihin mahtuu ainakin pari kirjaa ja mieluiten vielä kansio. Käytin vuosikaudet Marimekon sitä ratiaolkalaukkua, kuten melkein kaikki kaverinikin. Oli yleinen vitsi, että baarissa kurottuessa lattialla olevaa laukkua kohden, tarkoituksena kaivaa lompakko esiin, tuli ensin käpälöityä vierasta marilaukkua ja sitten kaivettua vieras hamppulompakko ja vasta esiin nostettaessa huomasi sen olevan jonkun muun. Aika homogeenistä touhua, etenkin kun kyseessä oli mieluusti marginaaliin itsensä mieltävistä hipeistä ja Erilaisista Nuorista (aikuisista).
Jossain vaiheessa kypsyin marilaukkujen hinta-laatu-suhteeseen ja kai ulkonäköönkin.
Jatkoin hyväksi havaitulla yliolan-linjalla, hippinyssyköistä streiteimpiin nahkajäljitelmiin. Nykyään minulla on aitoa nahkaa oleva olkalaukku, joka tosin on tavallaan kasvissyöjäidentiteetilleni hiukka ongelmallinen, mutta a) se on lahja, b) se on hieno ja c) ei sitä jaksa aina kaikesta vouhkata. Laukku on oikeasti ihanan ihana, sen ainoa huono puoli on, ettei sinne mahdu mappia. Tämän päälaukun lisäksi minulla on luonnollisesti iso määrä erilaisia vähemmän käytännöllisiä ja enemmän krumeluurisia laukkuja, kuten Hietsusta eurolla löytynyt ympyriäinen, murretun kirjava mokkahapsuviritelmä ja viininpuna-kultainen paljettipussukka, jossa on valtava, oranssikivinen solki paljettihelmihapsuilla. Paljettihommaa olen pitänyt vain kerran oopperassa, se vaatii ymmärrettävästi koko lailla yksinkertaisen asun taustalle (vaikka kun nyt alan ajatella asiaa, minulla oli oopperassa punainen kellohame ja ruusukuvioinen harsoröyhelöpaita). Älkää nyt kuitenkaan luulko minua kymppitonnin juontajan varhaiseksi reinkarnaatioksi, suurin osa vaatteistani on kuitenkin mustia ja sitärataa.
Tapasin keskiviikkona Matkalla-tytön (josta kohta lisää). Hänellä oli niin kertakaikkisen ihana, täyteentupatun topakka ja söpö käsveska, että oli ihan pakko kulkea nämä pari päivää mustan, kukkakirjaillun käsilaukun kanssa. Sinnehän mahtuu oikeastaan kaikki tarpeellinen, kirjaa lukuunottamatta. Tänään kanniskelin soman käsveskani lisäksi saakelillisen painavaa kuntosali-käsityö-kirjakassia, eilen vähän pienempää kuoro-kirjakassia. Mutta kyllähän sitä kaksi laukkua hanskaa siinä kuin yhden? Vaikka siinä vaiheessa, kun on ruuhka-aikaan toimimattomissa rullaportaissa, kuuntelee mp3-soitinta ja puhelin alkaa soida (käsveskani osoittaa koostaan huolimatta hämmästyttäviä kännykänpiilotustaipumuksia), meinaa lempiö (vai helliökö se oli?) kasvaa hetkellisesti otsaan.
Olin tällä viikolla ensimmäistä kertaa vetämässä Matkalla-tytön kanssa (jota kutsun tuon hankalan muodon takia tästä lähin Suzieksi) pakolaisten taidekerhoa. Kokemus oli minulle hyvin uusi, en tunne yhtään maahanmuuttajaa. Yksi lapsista, arviolta kuusivuotias, osasi loistavaa englantia ja tulkkasi vähän kaikille, sekä leikki muovailuvaha- ja lennokkileikkejä. Liikuttava selviytyjä, niin reipas ja iloinen, esitteli innoissaan saamiaan värikkäitä tarroja. En voinut olla ajattelmatta samanikäisiä suomalaislapsia pleikkareineen ja actionfiguureineen, tavarataivaan turruttamina. Eräs nainen halusi maalaamani guassityön seinälleen, "koska se on kuin kevät". Olin otettu ja liikuttunut. Kuten Suzie sanoi, ensisijainen tehtävämme siellä on tuottaa niille ihmisille iloa. En voi edes kuvitella, millaista kokonaiselle perheelle on asua pahimmillaan useita vuosia vieraan, kylmän maan teollisuusalueella yhdessä ainoassa, sellimäisessä huoneessa, tappaa aikaa vieraskielisen television ääressä, odottaa ja pelätä päätöstä omasta kohtalosta. Tuntea ulkopuolisuutta, osattomuutta, kohtalon armoilla olemista, taustalla vielä ne kauheat kokemukset jonka takia kotimaasta piti lähteä.
Asiasta toiseen, tämä ihmeellisen lämmin syksy on vaalinut myös parvekkeen yrttejä ja tomaatteja. Vasta nyt alkaa olla niin kylmä, että herbit on parasta muuttaa pestoksi. Tomaatti jaksaa sitkeästi punastuttaa pikku pallosiaan. Yrtit asustavat tämän lyhyen välivaiheen keittiön pöydällä, josta kisulainen pääsee makustelemaan niitä vapaasti. En valitettavasti ollut todistamassa tämänpäivästä karnivoorin vegaanikohtausta; L oli ostanut misselle missenmakkaraa, joka oli kuulemma niin pahaa, että piti maistamisen jälkeen mauruta ja mouruta tuskaisesti ja hypätä sitten poistamaan paha maku suusta oreganolla ja rosmariinilla. Ehkä jatkossa lisäämme misun päivittäiseen säilykeannokseen yrttikoristeen, näyttää maittavan.
Uu beibi, Lovelta tulee juuri Comandante Che Guevara alkukielellä. Enkä muuten edes diggaa Chetä, vaikka pidänkin sitä yhtenä namugalleriani (sillointällöinen taustakuvakollaasi mielestäni kuumista miehistä, sisältää mm Al Pacinon nuorena) kaunistuksena. Otsikko on yhdestä Aulikki Oksasen sanoittamsta Love-biisistä. Jos en ole aikaisemmin maininnut, että RAKASTAN Aulikki Oksasen kaikkea kirjallista tuotantoa, kerron sen nyt.
lauantaina, lokakuuta 07, 2006
Myöhempien aikojen pyhiä
Vierailimme Mormonitemppelissä, kuten monet espoolaiset. Mormonitemppeli sijaitsee lähellä palstaani, olen pitkin kesää hämmästellyt sen pompöösin ameriikkalaista ulkoasua ja tornissa torvea puhaltavaa kultaista jannua. Jannu on Moroni, enkeli joka näytti Joseph Smithille kultalevyjen sijainnin. Tutustuminen oli hämmentävän hyvin organisoitu, joka paikka oli täynnä muodollisiin pukuihin pukeutuneita puhdaskasvoisia nuorukaisia ja helmikaulaisina hymyileviä naisia, joista monilla oli selkeästi pikkumormonipulla uunissa. Ensin näimme esittelyvideon, jossa sivuttiin Mormonien historiaa ja näytettiin Jenkkilän muhkeita temppeleitä, sekä tietysti auringonlaskuja ja hymyileviä perheitä. Pidättelin hihitystä useampaan otteeseen, etenkin kohdassa jossa joku Mormonijohtaja kertoi liikutuksesta sortuvalla äänellä tietävänsä että isomummotkin odottavat häntä taivaassa.
Videon jälkeen pääsimme temppeliin ja matkalla sinne sai esittää kysymyksiä. Mielessäni oli moniakin, koskien lähinnä naisen asemaa ja moniavioisuutta, mutta hyvinkasvatettuna tyttönä pidin mutinat mekossani ja ihastelin temppelikalliolta avautuvaa maisemaa sekä leijonankitoja. Temppeli oli sisältä ihmeellinen yhdistelmä upeaa suomalaista käsityötä ja kaameita puhviverhovirityksiä. Harvoinpa näkee rinnakkain visakoivuisen art nouveau-henkisen tuolin ja vaaleankelta-valko-kultaisen Biedermeier-sohvan ainakaan kirkossa. Jugend-tyyliset ornamentit ja suomalaista luontoa kuvaavat freskot olivat hienoja, jättiläiskristallikruunutkin tavallaan. Jeesuksen kuvia oli tietysti paljon, Mormonit kuvaavat nähtävästi Jeesuksen aika kuumana pakkauksena; pitkä kihara tukka, siisti parta ja intensiivisen flirtti katse. "Flirtti" on kyllä ihan omaa tulkintaani tietty. Komea hippi lammas sylissä, mmmmm.
Ristejä temppelissä ei ollut, Mormonit pitävät niitä pakanallisina symboleina ja eivätkä muutenkaan halua korostaa liikaa Jeesuksen kärsimyksiä. Muutenkin Mormonit näyttävät osaavan nautiskella elämästä: selestinen huone, joka "edustaa täyttymystä, sisäistä sopusointua ja rauhaa, jotka voi saada iankaikkisina perheinä taivaallisen Isän ja Hänen Poikansa Jeesuksen Kristuksen kanssa" (lunttaan esitteestä) ja jossa ei saanut pyhyyden takia edes puhua, oli sisustettu mukavanpulleilla sohvilla, upottavalla kokolattiamatolla ja sillä jättikruunulla. Kelpaa siinä pohdiskella iäisiä ja keskustella Jumalan kanssa soffalla kellotellen. Toista kuin luterilaiset puupenkit, joilla Johannespassion jälkeen omaa takapuoltaan ei tunne tuntiin (pääsiäistraumoja kehiin, Suurkirkon penkit ovat tuskaa jota Cantores Minoresitkaan eivät voi täysin lievittää).
Temppelissä oli myös kahdeksankulmainen, härkäin kannattelema miniuima-allas joka herätti tällaisessa vesieläimessä heti himon hypätä sekaan. Allas oli oikeasti SIJAISkasteita varten. Siinä voi siis kastaa vaikkapa juuri isomummonsa Mormoniksi, ja isomummo saa siellä iäisyydessään sitten funtsia, ottaako kasteen vastaan. "Kaikki perustuu vapaaehtoisuudelle, ketään ei kasteta väkisin", painotti opas. Asiasta voisi olla montaa mieltä, mikäli kuolemanjälkeistä elämää olisi, minua voisi ottaa vähän enemmänkin päähän jos lapsenlapsenlapseni yrittäisi vihkiä minut postuumisti omaan uskoonsa. Mutta koska en afterlifeen usko, asia on minulle koko lailla yhdentekevää. Mutta outoa ja jotenkin koomista silti.
Mormonismi painottaa iäistä elämää rakkaiden kera. Kun luterilaisessa vihkikaavassa sanotaan "kunnes kuolema meidät erottaa", uskovat Mormonit liiton jatkuvan vielä Taivaassakin. Paradisessa hengailevat sekä aviopuoliso että lapset että toivottavasti vanhemmat ja esivanhemmat. Tästä syystä Mormonit harrastavat sukututkimusta "nykyaikaisilla menetelmillä", kuten meille kerrottiin. Ajatus on kaunis ja samalla ihan absurdia toiveajattelua (mitä tietysti voisi sanoa uskonnosta ylipäätään). En voinut esittelyn aikana välttää mielikuvaa, että Mormonikäännynnäiset ovat yksinkertaisesti päättäneet uskoa siihen, että kuolemaa ei oikeastaan ole, koska vasta Taivaassa alkavat ikuiset riemun rämistykset omien läheisten kanssa (Hemmo Paskiaista lainatakseni, rest in peace, Pahkasika). Olisi kiva ajatella ettei ikinä kuole, mutta eikö se ole tosi paksua itselle syötettyä pajunköyttä?
Mikä Mormoneissa viehätti, oli tosiaan se epäluterilainen elämän hyvyyksistä nauttiminen. On kai itsellekin mukavaa, ettei uskovaisenakaan tarvitse kieltäytyä koreudesta ja nautinnoista. Etenkin miehille on luvassa tupla- ellei triplanautintoja, mikäli moniavioisuuteen on uskominen. Moniavioisuus on Mormonipiireissä kuuma peruna, siitä ei oikein haluta puhua mutta ainakin USA:ssa sitä tiedetään harjoitetun. Joidenkin tulkintojen mukaan moniavioisuus koskee vain Taivasta, mikä onkin tietysti loogista, jos on jäänyt useamman kerran leskeksi. Mormonien taivaassa taidetaan kyllä näytellä varsinaisia Kauniita ja Rohkeita, kun uusi ja vanha vaimo penäävät oikeuksiaan aviomieheensä...
Kuten aina kirkoissa ja vastaavissa jumalanpalvontapaikoissa, aloin miettiä syyllisyyttä ja siitä vapautumista. Kuten olen joskus kirjoittanut, syyllisyys on ainainen kumppanini. Se kulkee mukanani ja määrää valintojani. Kaipaan usein vapautusta, kuten varmasti kaikki syyllisyyden taakkaa kantavat (tähän väliin pitää mainita, etten ole tehnyt mitään kauhean "oikeasti" pahaa, ainoa uskonnollisesti pahaksi määriteltävä tekoni on sellainen, jota en itse pidä lainkaan pahana, syyllisyyteni koostuvat siis varsin arkisista "olen tuottanut pettymyksen vanhemmilleni kun en valmistunut nopeammin ja käytän liikaa muovipusseja enkä ole tarpeeksi kärsivällinen enkä ahkera"-tyyppisistä arkiangsteista). Uskonto olisi omalla tavallaan ihanan helppo tapa vapautua syyllisyydestä. Toisi syntinsä Jumalan jalkojen juureen, anoisi anteeksiantoa ja saisi sen. Valitettavasti tuo mahdollisuus on kohdallani täysin poissuljettu, minusta puuttuu kokonaan se rauhanen joka erittää uskonnollisia tunteita. En pysty valehtelemaan itselleni jonkun mystisen tahon anteeksiantoa vaikka kuinka haluaisin. Kenties moderni psykoterapia olisi kohdallani toimivampi ratkaisu, mutta toisaalta pidän itseäni kuitenkin aika tasapainoisena ja pääosin onnellisenakin ihmisenä jaksaakseni alkaa joko maksamaan hirveitä summia yksityisen sektorin terapiasta tai käymään läpi julkisen puolen ruljanssia.
Lopuksi mainos: Love Recordsin perustamisen 40-vuotisjuhlan kunniaksi radioaalloilla ja netissä soi kuukauden ajan Loveradio! Olen vaipunut nirvanaan kuunnellessani lovebiisejä pikku Zenilläni. Loistava idea, tätä kirjoittaessani radiosta soi Agit Propin Liisa Mäkinen. Onko heleämpää ääntä kuin Sinikka Sokan? Huomenna ohjelmistossa on toivekonsertti, johon lähetin toivomuksen yhdestä harvinaisemmasta työväenlaulusta. Pitänee siis pitää Zen hollilla Oulunkyläseikkailun aikanakin. Päätimme nimittäin Nassun kanssa jatkaa hyvin alkanutta "yhdet lähiöbaarissa"-perinnettämme ja katsella samalla ympäristöä. Helsinki on täynnä jänniä paikkoja, jossa ei tule oikein ikinä käytyä.
Oletteko muuten huomanneet, että poppelit ja valkoiset liljat tuoksuvat ihan samalta? Minä huomasin, eilen, kun eksyin kuorosta tullessa Leppävaaran hämärille poluille ja lopulta etnisen lihakaupan pihaan.
Videon jälkeen pääsimme temppeliin ja matkalla sinne sai esittää kysymyksiä. Mielessäni oli moniakin, koskien lähinnä naisen asemaa ja moniavioisuutta, mutta hyvinkasvatettuna tyttönä pidin mutinat mekossani ja ihastelin temppelikalliolta avautuvaa maisemaa sekä leijonankitoja. Temppeli oli sisältä ihmeellinen yhdistelmä upeaa suomalaista käsityötä ja kaameita puhviverhovirityksiä. Harvoinpa näkee rinnakkain visakoivuisen art nouveau-henkisen tuolin ja vaaleankelta-valko-kultaisen Biedermeier-sohvan ainakaan kirkossa. Jugend-tyyliset ornamentit ja suomalaista luontoa kuvaavat freskot olivat hienoja, jättiläiskristallikruunutkin tavallaan. Jeesuksen kuvia oli tietysti paljon, Mormonit kuvaavat nähtävästi Jeesuksen aika kuumana pakkauksena; pitkä kihara tukka, siisti parta ja intensiivisen flirtti katse. "Flirtti" on kyllä ihan omaa tulkintaani tietty. Komea hippi lammas sylissä, mmmmm.
Ristejä temppelissä ei ollut, Mormonit pitävät niitä pakanallisina symboleina ja eivätkä muutenkaan halua korostaa liikaa Jeesuksen kärsimyksiä. Muutenkin Mormonit näyttävät osaavan nautiskella elämästä: selestinen huone, joka "edustaa täyttymystä, sisäistä sopusointua ja rauhaa, jotka voi saada iankaikkisina perheinä taivaallisen Isän ja Hänen Poikansa Jeesuksen Kristuksen kanssa" (lunttaan esitteestä) ja jossa ei saanut pyhyyden takia edes puhua, oli sisustettu mukavanpulleilla sohvilla, upottavalla kokolattiamatolla ja sillä jättikruunulla. Kelpaa siinä pohdiskella iäisiä ja keskustella Jumalan kanssa soffalla kellotellen. Toista kuin luterilaiset puupenkit, joilla Johannespassion jälkeen omaa takapuoltaan ei tunne tuntiin (pääsiäistraumoja kehiin, Suurkirkon penkit ovat tuskaa jota Cantores Minoresitkaan eivät voi täysin lievittää).
Temppelissä oli myös kahdeksankulmainen, härkäin kannattelema miniuima-allas joka herätti tällaisessa vesieläimessä heti himon hypätä sekaan. Allas oli oikeasti SIJAISkasteita varten. Siinä voi siis kastaa vaikkapa juuri isomummonsa Mormoniksi, ja isomummo saa siellä iäisyydessään sitten funtsia, ottaako kasteen vastaan. "Kaikki perustuu vapaaehtoisuudelle, ketään ei kasteta väkisin", painotti opas. Asiasta voisi olla montaa mieltä, mikäli kuolemanjälkeistä elämää olisi, minua voisi ottaa vähän enemmänkin päähän jos lapsenlapsenlapseni yrittäisi vihkiä minut postuumisti omaan uskoonsa. Mutta koska en afterlifeen usko, asia on minulle koko lailla yhdentekevää. Mutta outoa ja jotenkin koomista silti.
Mormonismi painottaa iäistä elämää rakkaiden kera. Kun luterilaisessa vihkikaavassa sanotaan "kunnes kuolema meidät erottaa", uskovat Mormonit liiton jatkuvan vielä Taivaassakin. Paradisessa hengailevat sekä aviopuoliso että lapset että toivottavasti vanhemmat ja esivanhemmat. Tästä syystä Mormonit harrastavat sukututkimusta "nykyaikaisilla menetelmillä", kuten meille kerrottiin. Ajatus on kaunis ja samalla ihan absurdia toiveajattelua (mitä tietysti voisi sanoa uskonnosta ylipäätään). En voinut esittelyn aikana välttää mielikuvaa, että Mormonikäännynnäiset ovat yksinkertaisesti päättäneet uskoa siihen, että kuolemaa ei oikeastaan ole, koska vasta Taivaassa alkavat ikuiset riemun rämistykset omien läheisten kanssa (Hemmo Paskiaista lainatakseni, rest in peace, Pahkasika). Olisi kiva ajatella ettei ikinä kuole, mutta eikö se ole tosi paksua itselle syötettyä pajunköyttä?
Mikä Mormoneissa viehätti, oli tosiaan se epäluterilainen elämän hyvyyksistä nauttiminen. On kai itsellekin mukavaa, ettei uskovaisenakaan tarvitse kieltäytyä koreudesta ja nautinnoista. Etenkin miehille on luvassa tupla- ellei triplanautintoja, mikäli moniavioisuuteen on uskominen. Moniavioisuus on Mormonipiireissä kuuma peruna, siitä ei oikein haluta puhua mutta ainakin USA:ssa sitä tiedetään harjoitetun. Joidenkin tulkintojen mukaan moniavioisuus koskee vain Taivasta, mikä onkin tietysti loogista, jos on jäänyt useamman kerran leskeksi. Mormonien taivaassa taidetaan kyllä näytellä varsinaisia Kauniita ja Rohkeita, kun uusi ja vanha vaimo penäävät oikeuksiaan aviomieheensä...
Kuten aina kirkoissa ja vastaavissa jumalanpalvontapaikoissa, aloin miettiä syyllisyyttä ja siitä vapautumista. Kuten olen joskus kirjoittanut, syyllisyys on ainainen kumppanini. Se kulkee mukanani ja määrää valintojani. Kaipaan usein vapautusta, kuten varmasti kaikki syyllisyyden taakkaa kantavat (tähän väliin pitää mainita, etten ole tehnyt mitään kauhean "oikeasti" pahaa, ainoa uskonnollisesti pahaksi määriteltävä tekoni on sellainen, jota en itse pidä lainkaan pahana, syyllisyyteni koostuvat siis varsin arkisista "olen tuottanut pettymyksen vanhemmilleni kun en valmistunut nopeammin ja käytän liikaa muovipusseja enkä ole tarpeeksi kärsivällinen enkä ahkera"-tyyppisistä arkiangsteista). Uskonto olisi omalla tavallaan ihanan helppo tapa vapautua syyllisyydestä. Toisi syntinsä Jumalan jalkojen juureen, anoisi anteeksiantoa ja saisi sen. Valitettavasti tuo mahdollisuus on kohdallani täysin poissuljettu, minusta puuttuu kokonaan se rauhanen joka erittää uskonnollisia tunteita. En pysty valehtelemaan itselleni jonkun mystisen tahon anteeksiantoa vaikka kuinka haluaisin. Kenties moderni psykoterapia olisi kohdallani toimivampi ratkaisu, mutta toisaalta pidän itseäni kuitenkin aika tasapainoisena ja pääosin onnellisenakin ihmisenä jaksaakseni alkaa joko maksamaan hirveitä summia yksityisen sektorin terapiasta tai käymään läpi julkisen puolen ruljanssia.
Lopuksi mainos: Love Recordsin perustamisen 40-vuotisjuhlan kunniaksi radioaalloilla ja netissä soi kuukauden ajan Loveradio! Olen vaipunut nirvanaan kuunnellessani lovebiisejä pikku Zenilläni. Loistava idea, tätä kirjoittaessani radiosta soi Agit Propin Liisa Mäkinen. Onko heleämpää ääntä kuin Sinikka Sokan? Huomenna ohjelmistossa on toivekonsertti, johon lähetin toivomuksen yhdestä harvinaisemmasta työväenlaulusta. Pitänee siis pitää Zen hollilla Oulunkyläseikkailun aikanakin. Päätimme nimittäin Nassun kanssa jatkaa hyvin alkanutta "yhdet lähiöbaarissa"-perinnettämme ja katsella samalla ympäristöä. Helsinki on täynnä jänniä paikkoja, jossa ei tule oikein ikinä käytyä.
Oletteko muuten huomanneet, että poppelit ja valkoiset liljat tuoksuvat ihan samalta? Minä huomasin, eilen, kun eksyin kuorosta tullessa Leppävaaran hämärille poluille ja lopulta etnisen lihakaupan pihaan.
torstaina, lokakuuta 05, 2006
keskiviikkona, lokakuuta 04, 2006
Se mikä on joskus tapahtunut ei unohdu, vaikkei sitä muistaisikaan
Kävimme katsomassa Totoron, Miyazakin läpimurron 80-luvulta. Yleensä "koko perheen elokuva" on fraasi, jonka kuullessaan kannattaa olla hiukan varuillaan, mutta Animet ovat poikkeuksia. Totoro, kuten myös Henkien kätkemä antavat kerroksellisia elämyksiä niin pienille kuin varttuneemmillekin. Vai voisiko kyynisinkään kypsään ikään ehtinyt olla innostumatta kissabussista? Tai pikku-Totorosta, joka syö oman sateenvarjolehtensä?
Totoron tarina on samaan aikaan hilpeä ja pohjimmiltaan surumielinen. Perheen kaksi tytärtä seikkailevat uuden kodin ympäristössä kun isä ahkeroi yliopistolla ja äiti on sairaalassa. Äiti sairastaa tuberkuloosia ja on luonnollisesti perheen ajatuksissa jatkuvasti. Tytöt törmäävät lähimetsässä Totoroon ja kissabussiin satunnaisesti, ilman ennakkovaroitusta. Aikuiset eivät tietenkään metsänolentoja näe, mutta eivät myöskään vähättele tai kiellä tyttöjen kokemuksia. Veikeä Totoro huojentaa tyttöjen huolta äidistä mörisemällä leppeästi ja soittamalla savista okarinoa.
Ensimmäinen näkemäni Miyazaki oli Princess Mononoke, hieno ja symbolinen tarina ekologisin painotuksin. Ihastuin Kodamoihin siinä määrin, että yritän aina metsässä liikkuessani etsiskellä niitä kannonvieriltä ja notkelmista.
Miyazakin elokuvissa minua viehättää eniten niiden täydellinen anarkistisuus. Totoro, Kodamat ja kaikki Henkien kätkemän omituiset otukset ovat kerta kaikkisen käsittämättömiä. Anarkistisuus ulottuu myös narraatioon, juoni saattaa muuttua ja katkeilla, oikeastaan sitä ei välttämättä edes ole. Kuten ei hyviksiä ja pahiksiakaan. Tiedän Miyazakin ammentaneen elokuviinsa hahmoja ja juonia Japanin kansantarustosta. Uskon hänen käyttäneen myös paljon unimateriaalia. Eihän kukaan voi keksiä valveilla ollessaan marsuksi muuttuvaa jättivauvaa tai merellä kulkevaa raitiovaunua?
Totoron tarina on samaan aikaan hilpeä ja pohjimmiltaan surumielinen. Perheen kaksi tytärtä seikkailevat uuden kodin ympäristössä kun isä ahkeroi yliopistolla ja äiti on sairaalassa. Äiti sairastaa tuberkuloosia ja on luonnollisesti perheen ajatuksissa jatkuvasti. Tytöt törmäävät lähimetsässä Totoroon ja kissabussiin satunnaisesti, ilman ennakkovaroitusta. Aikuiset eivät tietenkään metsänolentoja näe, mutta eivät myöskään vähättele tai kiellä tyttöjen kokemuksia. Veikeä Totoro huojentaa tyttöjen huolta äidistä mörisemällä leppeästi ja soittamalla savista okarinoa.
Ensimmäinen näkemäni Miyazaki oli Princess Mononoke, hieno ja symbolinen tarina ekologisin painotuksin. Ihastuin Kodamoihin siinä määrin, että yritän aina metsässä liikkuessani etsiskellä niitä kannonvieriltä ja notkelmista.
Miyazakin elokuvissa minua viehättää eniten niiden täydellinen anarkistisuus. Totoro, Kodamat ja kaikki Henkien kätkemän omituiset otukset ovat kerta kaikkisen käsittämättömiä. Anarkistisuus ulottuu myös narraatioon, juoni saattaa muuttua ja katkeilla, oikeastaan sitä ei välttämättä edes ole. Kuten ei hyviksiä ja pahiksiakaan. Tiedän Miyazakin ammentaneen elokuviinsa hahmoja ja juonia Japanin kansantarustosta. Uskon hänen käyttäneen myös paljon unimateriaalia. Eihän kukaan voi keksiä valveilla ollessaan marsuksi muuttuvaa jättivauvaa tai merellä kulkevaa raitiovaunua?
lauantaina, syyskuuta 30, 2006
Sorbus Aucuparian jäljillä
Nyt on ihmeteltävä pihlajanmarjasyksy. Ne pihlajat, jotka eivät kuolleet kuivuudesta, kantavat nyt oksat notkuen lakanpunaisia rypäleitä. Lähdin lämpimän iltasumun aikaan hakemaan marjoja hyytelöä varten ja palasin pussi pullollaan. Nyt punapallerot aromoituvat pakastimessa ja pääsevät huomenna purkkeihin.
Leikkasin tuossa taannoin orapihlaja-aitaa. Vaikka sain haavan sisäreiteeni (miten se nyt sitten onnistuikin) ja lukuisia käsivarsiin, oli homma hyvin tyydyttävää. Pikselinnyplytyksen ja tekstilaatikon paikan miettimisen vastapainoksi on kivaa käyttää joskus ruumistaan. Oksapyövelöinti on sitäpaitsi ihan huipputehokasta rintalihasjumppaa.
Pääsin nyt ihan virallisesti siihen kuoroon, josta olen jo tainnut mainita. Laulaminen on pitkästä aikaa niin ihanaa! Ääneni on vielä aika vaimea ja vuotava ja ohut, mutta alan taas uskoa sen kantavuuteen. Kuorossa on mielettömän lahjakas äänenmuodostuksen opettaja, jolta taidan ottaa muutaman yksityistunnin. Tunnen varmaan jotain samaa kuin Matkalla.
Oman äänen uudelleenlöytäminen on oudon ja puoliksi unohtuneen voiman muistamista, sitä tosissaan hämmästyy että tuleeko se avonaisena ja varmana virtaava äänimatto oikeasti itsestä?
Pelkäsin sitäkin, että pahasti rapistunut nuotinlukutaitoni osoittautuisi ongelmaksi. En osannut arvata, kuinka nopeasti sekin aktivoituu.
Viime kuukausina on tullut eteen tilanteita, jossa olen joutunut karkaisemaan luontoni ja luopumaan ennakko-odotuksistani sekä haastamaan itseni. Olen ahdistunut etukäteen ja huomannut aina että hei, täähän on ihan huippua! Yritän nyt kovasti välttää kuulostamista sarasvuolaiselta oman onnensa seppä-mouholta, mutta itsen voittaminen tekee hirveän hyvää.
Löysin tieni pitkästä aikaa erääseen varsin tunnettuun blogiin, jonka kirjoittaja on nyt paitsi käsikirjoittaja ja laihdutusguru, myös amerikkalaisten self help-oppaiden airut. En oikein osaa ratkaista kantaani itsehoito-oppaisiin. Tavallaan niissä on juuri sitä viehättävää "voita itsesi"-juttua konkreettisilla ohjeilla höystettynä, mutta usein pinnan alta kuultaa kaikkea mätää tunteidenkieltämistä ja uskontoa muistuttavaa mantrista muminaa. Ehkä eniten minua koko itsehoitovalaistumisprosessissa häiritsee entisen elämän vähätteleminen. Ennen kuljin pimeässä, nyt olen löytänyt valon, ennen olin saastainen, nyt puhdas, aina ja iänkaikkisesti. Itsehoito-oppaan viitoittaman elämäntavan löytäminen tuntuu poikivan herännäishihhulimaisia reaktioita, joissa disautetaan rankasti omaa entistä elämää ja siinä sivussa myös muiden, ei-heränneiden valintoja. Tätähän voi toki sanoa oikeastaan kaikesta valaistumisesta, olen tavannut kasvissyöjiäkin jotka näkevät tarpeelliseksi aina ja kaikkialla tehdä käännytystyötä ja puhua entisestä lihaasyövästä itsestään kuin jostain vittumaisesta ex-kaverista.
Ei sillä, kyllä minulle hyvä self help-opas kelpaisi. Vaikka sellainen, jossa neuvotaan miten motivoida itsensä tekemään hyödyllisiä juttuja ja välttämään sijaistoimintoja, kuten yhtäkkistä viherkasviremonttia tai kaapinjärjestelyvimmaa.
Leikkasin tuossa taannoin orapihlaja-aitaa. Vaikka sain haavan sisäreiteeni (miten se nyt sitten onnistuikin) ja lukuisia käsivarsiin, oli homma hyvin tyydyttävää. Pikselinnyplytyksen ja tekstilaatikon paikan miettimisen vastapainoksi on kivaa käyttää joskus ruumistaan. Oksapyövelöinti on sitäpaitsi ihan huipputehokasta rintalihasjumppaa.
Pääsin nyt ihan virallisesti siihen kuoroon, josta olen jo tainnut mainita. Laulaminen on pitkästä aikaa niin ihanaa! Ääneni on vielä aika vaimea ja vuotava ja ohut, mutta alan taas uskoa sen kantavuuteen. Kuorossa on mielettömän lahjakas äänenmuodostuksen opettaja, jolta taidan ottaa muutaman yksityistunnin. Tunnen varmaan jotain samaa kuin Matkalla.
Oman äänen uudelleenlöytäminen on oudon ja puoliksi unohtuneen voiman muistamista, sitä tosissaan hämmästyy että tuleeko se avonaisena ja varmana virtaava äänimatto oikeasti itsestä?
Pelkäsin sitäkin, että pahasti rapistunut nuotinlukutaitoni osoittautuisi ongelmaksi. En osannut arvata, kuinka nopeasti sekin aktivoituu.
Viime kuukausina on tullut eteen tilanteita, jossa olen joutunut karkaisemaan luontoni ja luopumaan ennakko-odotuksistani sekä haastamaan itseni. Olen ahdistunut etukäteen ja huomannut aina että hei, täähän on ihan huippua! Yritän nyt kovasti välttää kuulostamista sarasvuolaiselta oman onnensa seppä-mouholta, mutta itsen voittaminen tekee hirveän hyvää.
Löysin tieni pitkästä aikaa erääseen varsin tunnettuun blogiin, jonka kirjoittaja on nyt paitsi käsikirjoittaja ja laihdutusguru, myös amerikkalaisten self help-oppaiden airut. En oikein osaa ratkaista kantaani itsehoito-oppaisiin. Tavallaan niissä on juuri sitä viehättävää "voita itsesi"-juttua konkreettisilla ohjeilla höystettynä, mutta usein pinnan alta kuultaa kaikkea mätää tunteidenkieltämistä ja uskontoa muistuttavaa mantrista muminaa. Ehkä eniten minua koko itsehoitovalaistumisprosessissa häiritsee entisen elämän vähätteleminen. Ennen kuljin pimeässä, nyt olen löytänyt valon, ennen olin saastainen, nyt puhdas, aina ja iänkaikkisesti. Itsehoito-oppaan viitoittaman elämäntavan löytäminen tuntuu poikivan herännäishihhulimaisia reaktioita, joissa disautetaan rankasti omaa entistä elämää ja siinä sivussa myös muiden, ei-heränneiden valintoja. Tätähän voi toki sanoa oikeastaan kaikesta valaistumisesta, olen tavannut kasvissyöjiäkin jotka näkevät tarpeelliseksi aina ja kaikkialla tehdä käännytystyötä ja puhua entisestä lihaasyövästä itsestään kuin jostain vittumaisesta ex-kaverista.
Ei sillä, kyllä minulle hyvä self help-opas kelpaisi. Vaikka sellainen, jossa neuvotaan miten motivoida itsensä tekemään hyödyllisiä juttuja ja välttämään sijaistoimintoja, kuten yhtäkkistä viherkasviremonttia tai kaapinjärjestelyvimmaa.
torstaina, syyskuuta 28, 2006
Ärsyn ärsyn
Nassu kertoi äsken saaneensa työkaveriltaan ryhmämeilin, jossa oli kaksi rasistista vitsiä. Vitsit olivat paitsi julmia, myös ihan sairaan huonoja ja vanhoja, kuten rasistiset vitsit usein.
Kun pikkukaupunkiimme alkoi tulla ensimmäisiä somalipakolaisia 90-luvulla, heistä keksittiin luonnollisesti monia hupihauskoja kaskuja. Äitini silloinen esimies halusi (tämä oli ennen sähköpostiaikaa) jakaa jonkun harvinaisen mauttoman, aaneloselle printatun jutun koko osastonsa kanssa. Jutun sisältönä oli suunnilleenkin se, että kaikki somalit pitäisi tappaa mahdollisimman nopeasti. Äiti oli se, joka sai kyseenalaisen kunnian kopioida tätä juttua jaettavaksi. Äiti sanoo katuvansa edelleen sitä, ettei repinyt lappua neljään osaan ja läväyttänyt sitä esimiehen pöydälle.
Äidille kävi sama kuin monelle, minullekin. Rasismi mykistää minut. Kun joutuu porukkaan (tätä tapahtuu onneksi harvoin, pyrin viettämään aikaani ainoastaan fiksujen ja empatiakykyisten ihmisten kanssa) jossa rasistiset jutut lentävät, istun hiljaa ja niska kyyryssä. Rasistisia juttuja kertovat ihmiset ovat yleensä myös niitä, jotka eivät tajua ottaa muiden arvomaailmaa huomioon. Vähän sama pätee kaikkeen suvaitsemattomuuteen. Vanhassa taidekoulussani oli tyttö, jonka mielestä homot olivat sairaita eikä niille ainakaan saisi antaa lapsia, yök. Hän ei arkaillut esittää kantava-äänisiä kannanottojaan homoseksuaalisen oppilaan kuullen. Omaa hienotunteisuuttamme ja konfliktinvälttämishaluamme me muut olimme hiljaa. Minua on jäänyt harmittamaan sekin. Miksi pidin vastalauseet sisälläni, miksi "päätin olla alentumatta" homofobikon tasolle? Hiljaisuudellani siunasin tytön fundamentalistisen paasauksen.
Loppukevennyksenä kerrottakoon, että Nassu osti tänään toppakampelan. Toppakampela on ihana. Kaupassa oli myös toppakanoja ja toppalepakkoja. Ja tietty muita toppaisia kalalajeja.
Kun pikkukaupunkiimme alkoi tulla ensimmäisiä somalipakolaisia 90-luvulla, heistä keksittiin luonnollisesti monia hupihauskoja kaskuja. Äitini silloinen esimies halusi (tämä oli ennen sähköpostiaikaa) jakaa jonkun harvinaisen mauttoman, aaneloselle printatun jutun koko osastonsa kanssa. Jutun sisältönä oli suunnilleenkin se, että kaikki somalit pitäisi tappaa mahdollisimman nopeasti. Äiti oli se, joka sai kyseenalaisen kunnian kopioida tätä juttua jaettavaksi. Äiti sanoo katuvansa edelleen sitä, ettei repinyt lappua neljään osaan ja läväyttänyt sitä esimiehen pöydälle.
Äidille kävi sama kuin monelle, minullekin. Rasismi mykistää minut. Kun joutuu porukkaan (tätä tapahtuu onneksi harvoin, pyrin viettämään aikaani ainoastaan fiksujen ja empatiakykyisten ihmisten kanssa) jossa rasistiset jutut lentävät, istun hiljaa ja niska kyyryssä. Rasistisia juttuja kertovat ihmiset ovat yleensä myös niitä, jotka eivät tajua ottaa muiden arvomaailmaa huomioon. Vähän sama pätee kaikkeen suvaitsemattomuuteen. Vanhassa taidekoulussani oli tyttö, jonka mielestä homot olivat sairaita eikä niille ainakaan saisi antaa lapsia, yök. Hän ei arkaillut esittää kantava-äänisiä kannanottojaan homoseksuaalisen oppilaan kuullen. Omaa hienotunteisuuttamme ja konfliktinvälttämishaluamme me muut olimme hiljaa. Minua on jäänyt harmittamaan sekin. Miksi pidin vastalauseet sisälläni, miksi "päätin olla alentumatta" homofobikon tasolle? Hiljaisuudellani siunasin tytön fundamentalistisen paasauksen.
Loppukevennyksenä kerrottakoon, että Nassu osti tänään toppakampelan. Toppakampela on ihana. Kaupassa oli myös toppakanoja ja toppalepakkoja. Ja tietty muita toppaisia kalalajeja.
sunnuntaina, syyskuuta 24, 2006
Kis kis kippurahäntä
Kodissa, jossa on kissa, ei ole mitään tarvetta veistoksille.
(Wesley Bates)
Meinasikohan Bates myös, että kissakodissa ei ole mitään SAUMAA pitää veistoksia, ainakaan kovin kevyitä. Ajatelmassa ei myöskään mainita pääsiäisen munarekvisiittaa, joulupalloja, lameenauhaa, pullojukkaa, rönsyliljaa eikä siroja kukkavaaseja.
Pikku misse massinen sai eilen uuden hiiren. Tänä aamuna se oli teurastettu pelkäksi mustaksi, reikäiseksi rutuksi. Kuriseva tappajani.
Ikäeroista ja sen sellaisesta
Olimme tänään ystäväpariskunnan yhteissyntymäpäivillä. Paikalla oli K:n tuore kanssalääkisläinen tyttö samaa alaa opiskelevan siippansa kanssa. Juttelin tytön kanssa useaankin otteeseen, oli paljon kivoja ja kiinnostavia aiheita. Jossain vaiheessa tuli puhe ylen elävästä arkistosta jonka parissa hassasin eilisen niisto&yskis-päivän. Hehkutin, kuinka Tshernobyl-onnettomuuden uutisointi toi mieleen muistoja lapsuudesta, ja pariskunnan tyttöosapuoli sanoi syntyneensä sinä vuonna. Tunsin itseni ihan tädiksi, etenkin kun L alkoi muistella uutisia Breznevin kuolemasta. Joku aikuinen ihminen on siis ihan tosissaan syntynyt vuonna 1986! Näiden nuorisolaisten kanssa oli hauskaa ja avartavaa jutella, nuoruuden huomasi lähinnä lukiojuttujen määrästä. Koska olen itsekin kova muistelemaan vanhoja juttuja, ei sekään mitenkään häirinnyt. Kuten moni ikäisistäni on varmasti todennut, mitä vanhemmaksi tulee, sen vähemmän ikäero merkitsee. L:n serkku, joka on paitsi harvinaisen fiksu ja varhaiskypsä tyttö, myös silmissäni täysi lapsukainen, on syntynyt samana vuonna. Täytynee siis tosissaan päivittää omia ikänäkemyksiään. Itseä kymmentä vuotta nuoremmat ovat aikuisia ihmisiä, asuvat avoliitossa ja elättävät itsensä!
Sinällään tämä ikähämmennykseni on siinäkin mielessä hassua, että itse muutin avoliittoon 17-vuotiaana. Näin jälkeenpäin ajatellen ei välttämättä mikään maailmasta paras idea, mutta minkäs teet. Syynä tähän oli pitkälti se, että jouduin Helsingissä lukioinnin takia muuttamaan 16-vuotiaana soluun Kontulaan, ja minua 6 vuotta vanhempi poikaystäväni asui lähellä yhtä räkäisessä solussa. Sen ikäisenä minulla ei ollut hitonkaan haisua oman talouden pyörittämisestä, tiskit asustelivat homeisessa altaassa ja pyykit raijattiin vanhempien luo. Kuten myös laskut. Kotimme oli yksiö Vallilassa, sodanjälkeisessä ankeassa kolossissa jota piristin maalaamalla about jokaisen pystysuoran pinnan jänskillä hippifrescoilla. Yllättäen vuokraemäntä ei varsinaisesti ymmärtänyt taidettamme, vaan kaikki piti maalata umpeen ennen poismuuttoa.
Kun nyt mietin omaa teini-ikäistä itseäni, en näe varhaisen avoliiton erityisesti kypsyttäneen minua ihmisenä. Päin vastoin, aikuisen miehen kanssa seurustelu kaikkine siihen liittyvine juttuineen tuuditti minut valheelliseen kuvitelmaan omasta "aikuisuudesta", jota maksan tietyssä mielessä vieläkin. Olen kerran jos toisenkin ajatellut, että onko tämä aikuistuminen, hemmetti soikoon, oikeasti sitä, että tajuaa kerta toisensa jälkeen oman keskeneräisyytensä ja -kasvuisuutensa.
Nuorempana vietin aikaani pääosin itseäni vanhempien ihmisten kanssa. Olin teiniaktivisti joka pystyi kuittaamaan nuoruutensa suhteella itseään vanhempaan aktivistiguruun. Vietin vuosikausia sen tunnetun anarkistin tyttöystävänä, nimen omaan tuolla identiteetillä. Suhteemme ei ollut millään muotoa epätasa-arvoinen, olen aina pitänyt lempeistä ja kilteistä miehistä, jota eksänikin oli tavallaan radikaalista maineestaan huolimatta. En ollut omana itsenäni kovin kiinnostava, kunnes kanavoin oman vaikuttamisen tarpeeni vähän eri poluille, lähinnä feminismiin. En ole vähääkään katkera tuosta ajasta, päin vastoin, se avasi minulle polkuja joille en olisi välttämättä muuten ikinä löytänyt. Ja olen aina tuntenut vetoa paitsi itseäni vanhempiin, myös itseäni älykkäämpiin miehiin. Minusta on mukavaa tuntea olevani itseäni älyllisemmässä seurassa. En siis toki pidä itseäni mitenkään tyhmänä, vaan ihan käytännön käypäfiksuna ja verbaalisesti nokkelana pinnallisesti yleissivistyneenä tyttönä, joka viehättyy syvällisiä mutisevista vasemmistointellektuelleista. Joku itseäni emansipoituneempi läpsisi minua tästä tunnustuksesta molemmille poskille, mutta minkäs teet.
Viehättävistä miehistä tuli mieleen, että tänään tapasin harvinaista ja sitäkin ilahduttavampaa silmänruokaa erään puhelinyhtiön palvelupisteessä. Vuoden vanha puhelimeni on oikutellut pitkään ja ollut huollossakin jo kaksi kertaa. Tänään jouduin luovuttamaan sen takaisin hoitoon bumerangina ja olin jo valmistellut tuiman , aikamme mädännäisyyttä puntaroivan puheen kvartaalitaloudesta, turbokapitalismista ja kulutushysteriasta. Kun kohtasin palvelupisteen työntekijän, olin siinä määrin myyty tämän ulkonäöstä (herkän runopoikamainen mutta miehekäs!) että tyydyin hymyilemään veikeästi ja aloittamaan puheeni "voi että kun tällainen ihan hassu juttu kävi, että puhelin olikin rikki, hupsis"-tyylisesti. Pistävätköhän nuo tarkotuksella suloisia poikia asiakaspalveluun? Se oli siis tosiaan poika, itseäni varmaan lähemmäs kymmenen vuotta nuorempi, hämmentävän fyysisen vetovoimansa lisäksi myös todella kohtelias ja mukava. (Sori L, tiedän että luet tätä, ja tiedän että sinäkin katsot suloisia tyttöjä ja se on minusta vain hauskaa). Uuh! Tämä ei tietekään vähennä ärtymystäni nykyistä kulutusmeininkiä kohtaan. Minulla on ollut neljä kännykkää, joista jokainen on kestänyt edellistä vähemmän aikaa. En vaadi puhelimeeni kameraa, en värinäyttöä, en edes polyfonisia soittoääniä (tosin kaipaan huollossa kadonnutta polyfonista Kauniaisten lapsikuoron Olen omena-soittoääntäni pikkuisen). Vain sitä, että se palvelee soittamis- ja tekstaamistarpeitani moitteettomasti.
Olen tällä hetkellä vähän lentsun latistama. En ole melkein ikinä oikeasti kipeä, sillä tavalla että voisi vaan maata sängyssä ja uikuttaa, vaan yleensä juuri niin lievästi että se haittaa arkielämää mutta sen varjolla ei voi olla poissa pelistä. Viime kevät oli poikkeus, heti valmistujaisjuhlien jälkeen sairastuin oikein murhaflunssaan josta sain elämäni toistaiseksi ainoan palkallisen sairaslomankin. Kipeys oli varmaankin jälkireaktio kaikkeen lopputyö-, näyttelynavajais- ja kihlajaishaipakkaan, ja nostatti peräti kuumeen, ihanan leijutilan josta minulla on harvoin tilaisuutta nauttia. Riialaisella hunajaviinalla terästetty tsaiju kyllä auttaa jonkin verran!
Ylen elävästä arkistosta vielä, suosittelen lämpimästi kaikille uutis- ja ajankuvafriikeille. Uutinen, jossa Kari Toivonen kertoo ensin Suomen kohonneista säteilyarvoista ja saa kesken lähetyksen tiedon Tshernobylskin ydinvoimalassa tapahtuneesta onnettomuudesta on tosi vaikuttavaa telkkuhistoriaa. Sekin, että Neuvostoliitto ei tosiaan paljastanut tapahtunutta päiväkausiin, vaikka lähimaissa oli paniikki ja Ruotsissa evakuoitiin ydinvoimala, oli ihan absurdia sikailua. Minkä hämyn hasardivaltion vieressä elimmekään (elämmekään). Ja siihenkin aikaan meillä oli päättäjiä, jotka ihan tosissaan uskoivat neuvostoydinvoiman olevan turvallisempaa kuin muu ydinvoima. Kun onnettomuus tapahtui, olin kahdeksanvuotias, liian nuori ymmärtämään asian vakavuutta. Äiti sen sijaan ahdistui turmasta kovasti enkä päässyt sateen jälkeen ulos koko kesänä. Muistan äidin heittäneen minut autolla korttelin päähän tyttökerhoon, joka teko luultavasti saastutti lähi-ilmaa enemmän kuin radioaktiivinen säteily. Eniten minuun vaikutti äidin pelko, ja luultavasti ensimmäiset maailmantuskan rautanaulat tunkeutuivat noihin aikoihin muovailuvahasieluuni.
Tästä pääsenkin luontevasti yleiseen Weltschmerziin. Ollessamme Nassun kanssa tiistaina Maritta Kuulan loistavalla keikalla, meinasimme ensin pilata keikkatunnelman angstaamalla ilmastonmuutoksesta. Sitten aloimme puhua työjutuista ja analysoida kaikkia tuttujamme, tietäen kuitenkin, että oikeasti meidän pitäisi puhua lähinnä vain ilmastonmuutoksesta. Eikä vain puhua, vaan tehdä jotain. Ja mieluiten jotain muutakin kuin boikotoida yksityisautoilua jota teemme jo ennestään. Tämä aktivistin ikuinen huono omatunto ei varmaan tule ikinä hellittämään. Mutta on the other hand, jos se on toiminnan tae ja edellytys niin mikäs siinä. Toisaalta inhoan sydämestäni kaikkea mökötystä ja angstaamista ja maailmanlopun profetioita. Oi Emma, olihan se niin, että vallankumouksen voi toteuttaa tanssien?
Sinällään tämä ikähämmennykseni on siinäkin mielessä hassua, että itse muutin avoliittoon 17-vuotiaana. Näin jälkeenpäin ajatellen ei välttämättä mikään maailmasta paras idea, mutta minkäs teet. Syynä tähän oli pitkälti se, että jouduin Helsingissä lukioinnin takia muuttamaan 16-vuotiaana soluun Kontulaan, ja minua 6 vuotta vanhempi poikaystäväni asui lähellä yhtä räkäisessä solussa. Sen ikäisenä minulla ei ollut hitonkaan haisua oman talouden pyörittämisestä, tiskit asustelivat homeisessa altaassa ja pyykit raijattiin vanhempien luo. Kuten myös laskut. Kotimme oli yksiö Vallilassa, sodanjälkeisessä ankeassa kolossissa jota piristin maalaamalla about jokaisen pystysuoran pinnan jänskillä hippifrescoilla. Yllättäen vuokraemäntä ei varsinaisesti ymmärtänyt taidettamme, vaan kaikki piti maalata umpeen ennen poismuuttoa.
Kun nyt mietin omaa teini-ikäistä itseäni, en näe varhaisen avoliiton erityisesti kypsyttäneen minua ihmisenä. Päin vastoin, aikuisen miehen kanssa seurustelu kaikkine siihen liittyvine juttuineen tuuditti minut valheelliseen kuvitelmaan omasta "aikuisuudesta", jota maksan tietyssä mielessä vieläkin. Olen kerran jos toisenkin ajatellut, että onko tämä aikuistuminen, hemmetti soikoon, oikeasti sitä, että tajuaa kerta toisensa jälkeen oman keskeneräisyytensä ja -kasvuisuutensa.
Nuorempana vietin aikaani pääosin itseäni vanhempien ihmisten kanssa. Olin teiniaktivisti joka pystyi kuittaamaan nuoruutensa suhteella itseään vanhempaan aktivistiguruun. Vietin vuosikausia sen tunnetun anarkistin tyttöystävänä, nimen omaan tuolla identiteetillä. Suhteemme ei ollut millään muotoa epätasa-arvoinen, olen aina pitänyt lempeistä ja kilteistä miehistä, jota eksänikin oli tavallaan radikaalista maineestaan huolimatta. En ollut omana itsenäni kovin kiinnostava, kunnes kanavoin oman vaikuttamisen tarpeeni vähän eri poluille, lähinnä feminismiin. En ole vähääkään katkera tuosta ajasta, päin vastoin, se avasi minulle polkuja joille en olisi välttämättä muuten ikinä löytänyt. Ja olen aina tuntenut vetoa paitsi itseäni vanhempiin, myös itseäni älykkäämpiin miehiin. Minusta on mukavaa tuntea olevani itseäni älyllisemmässä seurassa. En siis toki pidä itseäni mitenkään tyhmänä, vaan ihan käytännön käypäfiksuna ja verbaalisesti nokkelana pinnallisesti yleissivistyneenä tyttönä, joka viehättyy syvällisiä mutisevista vasemmistointellektuelleista. Joku itseäni emansipoituneempi läpsisi minua tästä tunnustuksesta molemmille poskille, mutta minkäs teet.
Viehättävistä miehistä tuli mieleen, että tänään tapasin harvinaista ja sitäkin ilahduttavampaa silmänruokaa erään puhelinyhtiön palvelupisteessä. Vuoden vanha puhelimeni on oikutellut pitkään ja ollut huollossakin jo kaksi kertaa. Tänään jouduin luovuttamaan sen takaisin hoitoon bumerangina ja olin jo valmistellut tuiman , aikamme mädännäisyyttä puntaroivan puheen kvartaalitaloudesta, turbokapitalismista ja kulutushysteriasta. Kun kohtasin palvelupisteen työntekijän, olin siinä määrin myyty tämän ulkonäöstä (herkän runopoikamainen mutta miehekäs!) että tyydyin hymyilemään veikeästi ja aloittamaan puheeni "voi että kun tällainen ihan hassu juttu kävi, että puhelin olikin rikki, hupsis"-tyylisesti. Pistävätköhän nuo tarkotuksella suloisia poikia asiakaspalveluun? Se oli siis tosiaan poika, itseäni varmaan lähemmäs kymmenen vuotta nuorempi, hämmentävän fyysisen vetovoimansa lisäksi myös todella kohtelias ja mukava. (Sori L, tiedän että luet tätä, ja tiedän että sinäkin katsot suloisia tyttöjä ja se on minusta vain hauskaa). Uuh! Tämä ei tietekään vähennä ärtymystäni nykyistä kulutusmeininkiä kohtaan. Minulla on ollut neljä kännykkää, joista jokainen on kestänyt edellistä vähemmän aikaa. En vaadi puhelimeeni kameraa, en värinäyttöä, en edes polyfonisia soittoääniä (tosin kaipaan huollossa kadonnutta polyfonista Kauniaisten lapsikuoron Olen omena-soittoääntäni pikkuisen). Vain sitä, että se palvelee soittamis- ja tekstaamistarpeitani moitteettomasti.
Olen tällä hetkellä vähän lentsun latistama. En ole melkein ikinä oikeasti kipeä, sillä tavalla että voisi vaan maata sängyssä ja uikuttaa, vaan yleensä juuri niin lievästi että se haittaa arkielämää mutta sen varjolla ei voi olla poissa pelistä. Viime kevät oli poikkeus, heti valmistujaisjuhlien jälkeen sairastuin oikein murhaflunssaan josta sain elämäni toistaiseksi ainoan palkallisen sairaslomankin. Kipeys oli varmaankin jälkireaktio kaikkeen lopputyö-, näyttelynavajais- ja kihlajaishaipakkaan, ja nostatti peräti kuumeen, ihanan leijutilan josta minulla on harvoin tilaisuutta nauttia. Riialaisella hunajaviinalla terästetty tsaiju kyllä auttaa jonkin verran!
Ylen elävästä arkistosta vielä, suosittelen lämpimästi kaikille uutis- ja ajankuvafriikeille. Uutinen, jossa Kari Toivonen kertoo ensin Suomen kohonneista säteilyarvoista ja saa kesken lähetyksen tiedon Tshernobylskin ydinvoimalassa tapahtuneesta onnettomuudesta on tosi vaikuttavaa telkkuhistoriaa. Sekin, että Neuvostoliitto ei tosiaan paljastanut tapahtunutta päiväkausiin, vaikka lähimaissa oli paniikki ja Ruotsissa evakuoitiin ydinvoimala, oli ihan absurdia sikailua. Minkä hämyn hasardivaltion vieressä elimmekään (elämmekään). Ja siihenkin aikaan meillä oli päättäjiä, jotka ihan tosissaan uskoivat neuvostoydinvoiman olevan turvallisempaa kuin muu ydinvoima. Kun onnettomuus tapahtui, olin kahdeksanvuotias, liian nuori ymmärtämään asian vakavuutta. Äiti sen sijaan ahdistui turmasta kovasti enkä päässyt sateen jälkeen ulos koko kesänä. Muistan äidin heittäneen minut autolla korttelin päähän tyttökerhoon, joka teko luultavasti saastutti lähi-ilmaa enemmän kuin radioaktiivinen säteily. Eniten minuun vaikutti äidin pelko, ja luultavasti ensimmäiset maailmantuskan rautanaulat tunkeutuivat noihin aikoihin muovailuvahasieluuni.
Tästä pääsenkin luontevasti yleiseen Weltschmerziin. Ollessamme Nassun kanssa tiistaina Maritta Kuulan loistavalla keikalla, meinasimme ensin pilata keikkatunnelman angstaamalla ilmastonmuutoksesta. Sitten aloimme puhua työjutuista ja analysoida kaikkia tuttujamme, tietäen kuitenkin, että oikeasti meidän pitäisi puhua lähinnä vain ilmastonmuutoksesta. Eikä vain puhua, vaan tehdä jotain. Ja mieluiten jotain muutakin kuin boikotoida yksityisautoilua jota teemme jo ennestään. Tämä aktivistin ikuinen huono omatunto ei varmaan tule ikinä hellittämään. Mutta on the other hand, jos se on toiminnan tae ja edellytys niin mikäs siinä. Toisaalta inhoan sydämestäni kaikkea mökötystä ja angstaamista ja maailmanlopun profetioita. Oi Emma, olihan se niin, että vallankumouksen voi toteuttaa tanssien?
torstaina, syyskuuta 21, 2006
sunnuntaina, syyskuuta 17, 2006
Harakkatyttöjen paratiisi
Olimme tänään Valtterissa myymässä vanhoja kamppeitamme, H ja minä ja äiti ystävineen. Ihmisiä oli tungokseen asti, samoin dalmatialainen uuden gorillalelun kanssa, identtiset vauvakaksoset, kämmenelle mahtuva koira ja pohjoisnavalta napatun näköinen pystykoiranturri. Olen muuten huomannut ettei ole niinkään harvinaista että aikuiset ihmiset alkavat koiran nähdessään hyristä "voiii kukaa veitikka on tullut tänne, heiii, ompa hienot korvat vekkulilla, hei vaan, höpsykkä"-tyyppistä regressiivistä hupsutusta, eli ei tarvitse hävetä omaa falsettiin kohonnutta ääntään ja entusiastista käytöstään hauveleiden ja missejen äärellä. Olen kyllä kieltämättä poikkeuksellisen paha tapaus, eilen Tapiolan maalaismarkkinoilla ihastelin ja pupupusutin (muiden) lasten ohella lemmikkikanoja ja vuohia varmaan puoli tuntia. Markkinoilta löytyi sokerittomia mehuja, jee. Pitkään odottamani mustamarja-aronia maistui kyllä jotenkin tosi latuskalta ja juolukkamaiselta lipottimelta, ei mitään erikoisen hienostunutta aromia siinä ollut aistittavissa.
Kirpparimyymisen syvin tarkoitushan on tavaroista eroon pääseminen. Niinpä laskimmekin jossain vaiheessa painavan maton hintaa pariin euroon ja epämieluisa astiastokin lähti hävittömään alihintaan. Mutta eipä mitään, jotenkin itse kelailen, että kaikki kirppistavarasta saadut rahat ovat täyttä ekstraa, voisin luopua turhaksi käyneistä tavaroista ilmaiseksikin, mutta ihan näppärää tienata niillä muutama pennonen. Ja sijoittaa nuo pennoset uuteen kirpparitavaraan :) Olin pankkiautomaatilla käytyäni vakaasti päättänyt etten hassaa tällä kertaa rahojani mihinkään. Mutta kun vastaan tuli tosi halvat, kirjaillut tabletit (juuri sellaisia olen jo pitkään tarvinnut!) niin olisihan se nyt ollut synti jättää ne ostamatta. Puhumattakaan mielettömästä, hapsullisesta brokadihuivista joka lähti pilkkahintaan koska omistaja ei ollut huivi-ihmisiä. Lahjojahan kirppikseltä pitää myös hankkia, etenkin jos törmää intialaiseen, glitterillä ja mulperipaperilla koristeltuun Elvis-tuikkukuppiin. Lähtiessä roskiksen liepeiltä löytyi aivan mielettömän kaunis neuvostoliittolainen lautanen, haljennut ja paikattu mutta ihana!
H, joka on vähintään yhtä harakka kuin minä, osti hameita ja mekon ja ihanan viuhkan, sellaisen jota oli jo kauan tarvinnut! Sain muuten H:lta kreppiraudan, jollaisen omistin viimeksi 80-luvulla. Pitäisiköhän pitää tänä vuonna Halloween-bileet teemalla "kasarin karseimmat" ja läimiä tukkaan kreppien lisäksi värigeeliä? Värigeeli oli KAMALAA, eräskin naapurintyttö näytti pystäri punaisella geelimönjällä sutattuna ihan perunanuijamurhaajan uhrilta. Minullakin oli pystäri ja lammaskäkkäräpermis, ihan levottoman kauhea. Yhdellä kaverilla oli vuosikaudet otsatukkapermis, hyrr. Itse olin erittäin pahasti fiksoitunut neonväreihin, minulla oli neonpinkit, itse käsityötunnilla tehdyt sortsit, neonpinkki rusetinmuotoinen hiuspidike, määrättömät määrät neonvärisiä hymynaama-rintamerkkejä. Plus pinkit aurinkolasit, joiden sangoissa oli sanomalehtitekstiä. Ja tietty pinkkiä kynsilakkaa pureskelluissa kynsissä. Viidennen luokan luokkakuvassa puolella tytöistä on vaaleanliilat huulet, jollakulla sattui olemaan sen värinen huulipuna mukana ja kaikki halukkaat saivat tietysti lainata sitä. Vaikka 80-luku mahdollistikin mauttoman revittelyn poikkeuksellisen laajalla skaalalla, tietty räikeys ja yli vetäminen taitaa kuulua teini-ikään aika oleellisesti. Nykypäivänä teinien tyyliin antaa vielä bisarrin lisämausteensa seksikkyys ja paljastavuus. Poikkeuksellisen hmm.. provokatiivisesti pukeutuneet teinitytöt tuppaavat joskus hymyilyttämään kovasti, mutta yritän pitää naamani peruslukemilla, muistanhan kuinka oikeasti epävarma ja paranoidi sitä varhaisteininä itse oli.
Osallistun parhaillaan irkitse tehtävään tutkimushaastatteluun, pitänee keskittyä siihen. Eli MENOX->, kuten irkissä tapaan sanoa ennen ohjelman sulkemista!
lauantaina, syyskuuta 16, 2006
Kyrie eleison eli uusia harrastuksia
Syksy on, kuten olen todennut, uuden elämän aikaa. Uuteen elämään kuuluvat uudet harrastukset. Olen kuluvalla viikolla aloittanut saksankurssin, keramiikan ja kuorolaulun. Plus vähän aikaa sitten aloitettu kuntosaleilu ja kesälomalta palannut kudontakerho. Olin jo pitkään miettinyt, että sitten kun olen valmistunut, aloitan kaikkia aikuisten ihmisten juttuja. Toki minulla oli harrasteita jo vanhastaan, mutta ei sellaisia, jotka ovat aina samaan aikaan viikosta samalla kellonlyömällä.
Lapsena tuli harrastettua paljon. 80-luvulla keskiluokkaiset lapset harrastivat balettia, soittamista, kuvataiteita ja vastaavaa semikehittävää. Itse kävin ala-asteikäisenä paitsi pianotunneilla, myös baletti- ja tennistunneilla, joita kumpaakin vihasin sydämestäni. Pianonsoitostakaan en oikeastaan kauheasti pitänyt, tein sitä lähinnä, koska olin musiikkiluokalla ja meille oli ostettu kalliilla rahalla piano. Näin jälkeenpäin tulee mieleen, että jos kaupunkimme musiikkiopisto olisi pelkän klassisen lisäksi painottunut myös esimerkiksi vapaaseen säestykseen, saattaisin soittaa edelleen. Heppaiässä tietty ratsastin, mutta tallilla jolla kävin, oli lievästi sanottuna fasistinen nokkimisjärjestys. Heppatouhuista pidin oikeastaan eniten hevosten hoitamisesta, tosin siihen ei ollut mahdollisuutta ilman vuosikausien jonottamista. Jossain vaiheessa kävin ravitallilla hoitamassa Sollania, vanhaa ja lempeää ravuria. Heppapiireissä ravureita ei oikeastaan edes pidetty hevosina, ja meitä ravurihoitajia pidettiin isompien tyttöjen keskuudessa ihan paskasakkina. Aika sinnikkäitä me kyllä olimme, joka päivä koulun jälkeen bussilla hevon(!)kuuseen, sieltä pitkä kävely talleille, tuntikausien venailu että hepat päästetään sisään, ja vasta sitten päästiin hoitamaan heppoja. Oman pikantin lisämausteensa ravuriajalle antoi silloinen heppahullukaverini, joka oli hiljattain kilahtanut uskoon oikein pahasti ja maalaili minulle roihuavia kuvia helvetinlieskoista, jotka saavuttaisivat minut ellen tulisi piakkoin uskoon. Omaksi onnekseni osoitin jo silloin tervettä kriittisyyttä uskonasioissa enkä flipannut samaan fundamentalismiin.
Kun heppainto laantui, purin harrastamisentarpeeni musiikkiin. Siirryin pianonsoitosta lauluun, siinä vaiheessa pikkukaupunkiimme perustettiin pop-jazziin-painottunut musiikkiopisto, josta olin aivan intona. Samoihin aikoihin käytin nuoresta elämästäni vuoden nuorisomusikaaliin, joka oli luomisentarvetta uhkuvalle ja huomionkipeälle teinitytölle varsinainen onnenavain. Kuten olen kertonut, haaveeni oli yläasteikäisenä tulla laulavaksi näyttelijäksi. Musikaalissa oli mielettömän ihanaa, pääsi näyttelemään ja laulamaan, näyttämään kaikille mihin itsestä oikeasti on. Ja bondaamaan itseä hiukkasen vanhempien (lukiolaisten) kanssa. Tyypilliseen ylemmyydentuntoisen elitistisen puberteetti-ikäisen tapaan pidin itseäni poikkeuksellisen kypsänä yksilönä, jolla voi esimerkiksi aivan hyvin olla täysi-ikäisiä poikaystäviä. Ihastuinkin pahasti vastanäyttelijääni, joka tosin alkoi, peeveli sentään, seukata omanikäisensä tytön kanssa. Turha varmaan mainita, että koin ensikännini musikaaliporukassa, kuten myös ensisuudelmani.
Lukioaikana ja myöhemmin harrastin lähinnä kansalaisaktivismia erilaisten järjestöjen muodossa. Olin ekoanarkofeministi jne ja se vei pitkälti kaiken vapaa-aikani. Mielenosoituksia, talonvaltauksia, lopulta tv-esiintymisiäkin. Jossain vaiheessa muutamista meistä nuorista aktivisteista leivottiin jonkinlaisia ihmelapsia, joiden lausuntoja kaivattiin vähän joka tiedotusvälineeseen. Videot niistä vähän turhan monista tv-esiintymisistäni ovat muuten edelleenkin vanhempieni hallussa, mutta itse niitä en varmaan ikinä kehtaa katsoa, ehkä näytän niitä mahdollisille tuleville lapsilleni. Ei sillä että olisin mölissyt niissä mitään ihan totaalinaurettavaa, mutta onhan se nyt kamalaa kuulla oma nasalisoitunut äänensä ja katsoa kuinka hoitoainetta vaille silloinen tukka oli.
No niin, joka tapauksessa, olin eilen naiskuoron harkoissa. Haastelin alkukesästä vanhalle ystävälleni J:lle tarpeestani laulaa taas kuorossa, ja hän vihjaisi minulle perinteikkäästä espoolaisesta kuorosta. Oli aika hämmentävää yrittää omaa, lähinnä työväenlaulujen kännissä hoilottamiseen tottunutta ääntään adjustoitumaan klassiseen lauluun. Harkkojen alussa käytiin läpi ehkä tähänastisen elämäni paras äänenmuodostusharjoitus, jonka tehokkuudesta kertonee se, että meinasin oikeasti pyörtyä. Arvelen sen muistuttaneen jonkin verran synnytysvalmennusta. Mutta oli kyllä upeaa kuulla oman äänensä soivan yhtäkkiä ihan uudesta paikasta. Viimeisin laulukokemukseni on tosiaan enemmän asenteeseen kuin tekniikkaan luottaneesta lauluryhmästämme, joka luikautti uudelleensanoitettuja työväen- ja kansanlauluja. Nuotinlukutaitoni on tosi pahassa ruosteessa, ja tarvitsisin jonkinlaisen pianotyyppisen soittovälineen äänien harjoitteluun. Eli jos joku teistä rakkaista lukijoista sattuu tietämään virkaheiton ja halvan keyboardin tai vastaavan etäisesti pianoa muistuttavan pelin, känny pydeen!
Saksaa aloin nyt opiskella lähinnä siksi, että saisin jotain reaalista pohjaa cv:ssäni mainituille "Saksan alkeille". Olin pari vuotta sitten avoimessa saksankurssilla, josta muistan lähinnä lauseen "Ich bin Kommunistin". Lauseella ei ole mitään tekemistä oman poliittisen kantani kanssa (en ole kommunisti ainakaan sillä tavalla miten useimmat sen ymmärtävät) vaan opettaja sattui vaan kertomaan sen meille esimerkkinä. Oikeasti kieliä on tosi kiva opiskella, näin jälkeenpäin harmittaa että lukioikäisenä olin liian hippi ottamaan mitään c-kieltä vaan hassasin tunnit ilmaisutaitoaineisiin. Olivathan nekin kivoja, mutta pragmaattista katsantoa tavoittelevan läheskolmikymppisen vinkkelistä aika turhia osa. Itse asiassa olisin halunnut opiskella viroa, mutta ne kurssit olivat täynnä.
Keramiikka on myös aivan tajuttoman ihanaa! On niin helpottavaa ja vapauttavaa tehdä luovia juttuja ilman suorituspaineita, aloittaen nollasta. Ensimmäisellä tunnilla teimme tötsän (en keksi muutakaan sanaa kuvaamaan esinettä) makkaratekniikalla. Siihen sai tehdä kampakeraamisia koristeita. Saatan lasittaa tötsän, mutta itseni tuntien luultavasti oksennan siihen puolen vuoden päästä, kun olen kehittynyt paremmaksi. Minulla on paha tapa INHOTA vanhoja töitäni, joskus avaan säästämiäni graafisen suunnittelun paskartelutöräyksiä koneeltani vain nauraakseni niille hartaasti. Tietysti on tavallaan positiivista, jos huomaa kehittyneensä siinä määrin, että pitää vanhoja duunejaan paskoina. Ja kertoohan se myös kyvystä itseironiaan. Mutta kai myös huonosta itsearvostuksesta. Tähän väliin voisinkin kertoa hauskan anekdootin siitä, kun Kallion kodissani, siinä valtamerilaivatalossa kellarikomerooni murtauduttiin useasti, siis juuri minun komerooni, eikä kenenkään muun. Syyksi epäilen sitä, että komero sisälsi opiskeluaikaisia öljyvärimaalausiani jotka näki komeron ulkopuolelle ainoastaan selkäpuolelta. Yhtään niistä ei oltu kuitenkaan varastettu, komero oli jätetty sisältä koskemattomaksi. Eikä ihme, ne olivatkin tosi paskoja. Puutarhakaupunginosaan muuttaessa taisin heittää kaikki roskiin, otettuani parhaista valokuvat.
Keramiikkatunnit pidetään taidekeskuksessa vanhan kotini naapurissa. Etsin kyllä myös nykyisestä kotikapungistani keramiikkajuttuja, mutta niihin kaikkiin piti mennä jollain hämyillä tunninkestoisilla bussiratkaisuilla. Henkisenä helsinkiläisenä ja Helsingin rajaa lähellä asuvana koin paljon luontevampana opiskella rakkaassa Kalliossa kuin jossain mystisessä Nihtisillassa tai vastaavassa. Jos aistitte puheestani Espoo-antipatioita, olette ihan oikeassa. En oikeasti tajua Espoota yhtään, se näyttäytyy silmiini käsittämättömän sekavana ja sokkeloisena lähiöiden keinotekoisena yhteenliittymänä. Tosin Tapiola on tietty poikkeus, tunnen jo (hyvin lievää, mutta kuitenkin) kotiseutuylpeyttä kaupunginosastamme. Talomme on sentään paitsi poikkeuksellisen kaunis viisikymmenvuotias, myös suojelukohde ja meren rannalla. En vaan millään tasolla bondaa Espoon kanssa. Kunnon pikkukaupunkilaissyntyisenä wannabe-cityihmisenä lasken kaupungeiksi lähinnä Helsingin, Tampereen ja Turun. En asioi Espoossa, vien vähät rahani naapurikuntaan. Sinällään tukisin mieluusti vähitellen kuihtuvaa Tapiolan keskustaa, mutta kun perkele, sieltä ei saa edes tavallisimpia kudontalankoja, puhumattakaan kiilapuista tai pellavaöljystä, luontevin vaihtoehto on nasauttaa bussilla yhdeksässä minuutissa Stadiin.
Olimme tänään L:n kanssa istumassa iltaa ystävämme M:n kotona Kalliossa. M:llä on ihana, viimeisen päälle remontoitu ja oman maun mukaan laitettu kaksio jykevässä tiilifunkistalossa. Koti oli uudentyhjänä mielettömän tyylikäs ja harkittu. Harkituntyylikkäät, skandinaaviset kodit saavuttavat ihailuni, paljolti siksi, että oma rönsyilevä sisustusmakuni ei ikinä istuisi sellaiseen. M, joka on lääkäri, kertoi aika järkyttäviä juttuja. Hän ottaa vastaan vastaanottokeskuksen asiakkaita, niitä ihmisiä jotka odottavat vankilankaltaisessa tilassa päätöstä kohtalostaan. M oli hoitanut viisivuotiasta poikaa, jonka hammas oli mädäntynyt niin pahasti, että poski oli turvonnut palloksi ja kuumekin oli noussut. Poika oli kiltti ja alistuva, ei valittanut vaikka hammasta koskettiin. M ei voinut muuta kuin määrätä kipulääkettä ja antibiootteja, koska pakolaisperhe luultavasti karkoitetaan parin päivän sisällä. Kun M kertoi tapahtuneesta, pidättelimme molemmat itkua. On niin mielettömän, käsittämättömän surullista tavata ihmisiä, joiden elämän vaihtoehdot ovat jotain ihan muuta kuin sitä, ostaako mustapippurin vai tillin makuista light-tuorejuustoa. Ja se, kun ei voi tehdä oikein mitään. Ja se, kun monen lapsen äiti tulee vastaanotolle ja sanoo lastensa kuullen haluavansa lähinnä kuolla, koska elämä on niin epätoivoista. Tuollaisesta tulee aina sellainen tunne, että hei, antakaa mun auttaa jotenkin! Ja kertokaa, miten? Seuraavan tai sitä seuraavan bloggauksen voisinkin omistaa Hurinan hengessä auttamiselle. Hyvää yötä!
Lapsena tuli harrastettua paljon. 80-luvulla keskiluokkaiset lapset harrastivat balettia, soittamista, kuvataiteita ja vastaavaa semikehittävää. Itse kävin ala-asteikäisenä paitsi pianotunneilla, myös baletti- ja tennistunneilla, joita kumpaakin vihasin sydämestäni. Pianonsoitostakaan en oikeastaan kauheasti pitänyt, tein sitä lähinnä, koska olin musiikkiluokalla ja meille oli ostettu kalliilla rahalla piano. Näin jälkeenpäin tulee mieleen, että jos kaupunkimme musiikkiopisto olisi pelkän klassisen lisäksi painottunut myös esimerkiksi vapaaseen säestykseen, saattaisin soittaa edelleen. Heppaiässä tietty ratsastin, mutta tallilla jolla kävin, oli lievästi sanottuna fasistinen nokkimisjärjestys. Heppatouhuista pidin oikeastaan eniten hevosten hoitamisesta, tosin siihen ei ollut mahdollisuutta ilman vuosikausien jonottamista. Jossain vaiheessa kävin ravitallilla hoitamassa Sollania, vanhaa ja lempeää ravuria. Heppapiireissä ravureita ei oikeastaan edes pidetty hevosina, ja meitä ravurihoitajia pidettiin isompien tyttöjen keskuudessa ihan paskasakkina. Aika sinnikkäitä me kyllä olimme, joka päivä koulun jälkeen bussilla hevon(!)kuuseen, sieltä pitkä kävely talleille, tuntikausien venailu että hepat päästetään sisään, ja vasta sitten päästiin hoitamaan heppoja. Oman pikantin lisämausteensa ravuriajalle antoi silloinen heppahullukaverini, joka oli hiljattain kilahtanut uskoon oikein pahasti ja maalaili minulle roihuavia kuvia helvetinlieskoista, jotka saavuttaisivat minut ellen tulisi piakkoin uskoon. Omaksi onnekseni osoitin jo silloin tervettä kriittisyyttä uskonasioissa enkä flipannut samaan fundamentalismiin.
Kun heppainto laantui, purin harrastamisentarpeeni musiikkiin. Siirryin pianonsoitosta lauluun, siinä vaiheessa pikkukaupunkiimme perustettiin pop-jazziin-painottunut musiikkiopisto, josta olin aivan intona. Samoihin aikoihin käytin nuoresta elämästäni vuoden nuorisomusikaaliin, joka oli luomisentarvetta uhkuvalle ja huomionkipeälle teinitytölle varsinainen onnenavain. Kuten olen kertonut, haaveeni oli yläasteikäisenä tulla laulavaksi näyttelijäksi. Musikaalissa oli mielettömän ihanaa, pääsi näyttelemään ja laulamaan, näyttämään kaikille mihin itsestä oikeasti on. Ja bondaamaan itseä hiukkasen vanhempien (lukiolaisten) kanssa. Tyypilliseen ylemmyydentuntoisen elitistisen puberteetti-ikäisen tapaan pidin itseäni poikkeuksellisen kypsänä yksilönä, jolla voi esimerkiksi aivan hyvin olla täysi-ikäisiä poikaystäviä. Ihastuinkin pahasti vastanäyttelijääni, joka tosin alkoi, peeveli sentään, seukata omanikäisensä tytön kanssa. Turha varmaan mainita, että koin ensikännini musikaaliporukassa, kuten myös ensisuudelmani.
Lukioaikana ja myöhemmin harrastin lähinnä kansalaisaktivismia erilaisten järjestöjen muodossa. Olin ekoanarkofeministi jne ja se vei pitkälti kaiken vapaa-aikani. Mielenosoituksia, talonvaltauksia, lopulta tv-esiintymisiäkin. Jossain vaiheessa muutamista meistä nuorista aktivisteista leivottiin jonkinlaisia ihmelapsia, joiden lausuntoja kaivattiin vähän joka tiedotusvälineeseen. Videot niistä vähän turhan monista tv-esiintymisistäni ovat muuten edelleenkin vanhempieni hallussa, mutta itse niitä en varmaan ikinä kehtaa katsoa, ehkä näytän niitä mahdollisille tuleville lapsilleni. Ei sillä että olisin mölissyt niissä mitään ihan totaalinaurettavaa, mutta onhan se nyt kamalaa kuulla oma nasalisoitunut äänensä ja katsoa kuinka hoitoainetta vaille silloinen tukka oli.
No niin, joka tapauksessa, olin eilen naiskuoron harkoissa. Haastelin alkukesästä vanhalle ystävälleni J:lle tarpeestani laulaa taas kuorossa, ja hän vihjaisi minulle perinteikkäästä espoolaisesta kuorosta. Oli aika hämmentävää yrittää omaa, lähinnä työväenlaulujen kännissä hoilottamiseen tottunutta ääntään adjustoitumaan klassiseen lauluun. Harkkojen alussa käytiin läpi ehkä tähänastisen elämäni paras äänenmuodostusharjoitus, jonka tehokkuudesta kertonee se, että meinasin oikeasti pyörtyä. Arvelen sen muistuttaneen jonkin verran synnytysvalmennusta. Mutta oli kyllä upeaa kuulla oman äänensä soivan yhtäkkiä ihan uudesta paikasta. Viimeisin laulukokemukseni on tosiaan enemmän asenteeseen kuin tekniikkaan luottaneesta lauluryhmästämme, joka luikautti uudelleensanoitettuja työväen- ja kansanlauluja. Nuotinlukutaitoni on tosi pahassa ruosteessa, ja tarvitsisin jonkinlaisen pianotyyppisen soittovälineen äänien harjoitteluun. Eli jos joku teistä rakkaista lukijoista sattuu tietämään virkaheiton ja halvan keyboardin tai vastaavan etäisesti pianoa muistuttavan pelin, känny pydeen!
Saksaa aloin nyt opiskella lähinnä siksi, että saisin jotain reaalista pohjaa cv:ssäni mainituille "Saksan alkeille". Olin pari vuotta sitten avoimessa saksankurssilla, josta muistan lähinnä lauseen "Ich bin Kommunistin". Lauseella ei ole mitään tekemistä oman poliittisen kantani kanssa (en ole kommunisti ainakaan sillä tavalla miten useimmat sen ymmärtävät) vaan opettaja sattui vaan kertomaan sen meille esimerkkinä. Oikeasti kieliä on tosi kiva opiskella, näin jälkeenpäin harmittaa että lukioikäisenä olin liian hippi ottamaan mitään c-kieltä vaan hassasin tunnit ilmaisutaitoaineisiin. Olivathan nekin kivoja, mutta pragmaattista katsantoa tavoittelevan läheskolmikymppisen vinkkelistä aika turhia osa. Itse asiassa olisin halunnut opiskella viroa, mutta ne kurssit olivat täynnä.
Keramiikka on myös aivan tajuttoman ihanaa! On niin helpottavaa ja vapauttavaa tehdä luovia juttuja ilman suorituspaineita, aloittaen nollasta. Ensimmäisellä tunnilla teimme tötsän (en keksi muutakaan sanaa kuvaamaan esinettä) makkaratekniikalla. Siihen sai tehdä kampakeraamisia koristeita. Saatan lasittaa tötsän, mutta itseni tuntien luultavasti oksennan siihen puolen vuoden päästä, kun olen kehittynyt paremmaksi. Minulla on paha tapa INHOTA vanhoja töitäni, joskus avaan säästämiäni graafisen suunnittelun paskartelutöräyksiä koneeltani vain nauraakseni niille hartaasti. Tietysti on tavallaan positiivista, jos huomaa kehittyneensä siinä määrin, että pitää vanhoja duunejaan paskoina. Ja kertoohan se myös kyvystä itseironiaan. Mutta kai myös huonosta itsearvostuksesta. Tähän väliin voisinkin kertoa hauskan anekdootin siitä, kun Kallion kodissani, siinä valtamerilaivatalossa kellarikomerooni murtauduttiin useasti, siis juuri minun komerooni, eikä kenenkään muun. Syyksi epäilen sitä, että komero sisälsi opiskeluaikaisia öljyvärimaalausiani jotka näki komeron ulkopuolelle ainoastaan selkäpuolelta. Yhtään niistä ei oltu kuitenkaan varastettu, komero oli jätetty sisältä koskemattomaksi. Eikä ihme, ne olivatkin tosi paskoja. Puutarhakaupunginosaan muuttaessa taisin heittää kaikki roskiin, otettuani parhaista valokuvat.
Keramiikkatunnit pidetään taidekeskuksessa vanhan kotini naapurissa. Etsin kyllä myös nykyisestä kotikapungistani keramiikkajuttuja, mutta niihin kaikkiin piti mennä jollain hämyillä tunninkestoisilla bussiratkaisuilla. Henkisenä helsinkiläisenä ja Helsingin rajaa lähellä asuvana koin paljon luontevampana opiskella rakkaassa Kalliossa kuin jossain mystisessä Nihtisillassa tai vastaavassa. Jos aistitte puheestani Espoo-antipatioita, olette ihan oikeassa. En oikeasti tajua Espoota yhtään, se näyttäytyy silmiini käsittämättömän sekavana ja sokkeloisena lähiöiden keinotekoisena yhteenliittymänä. Tosin Tapiola on tietty poikkeus, tunnen jo (hyvin lievää, mutta kuitenkin) kotiseutuylpeyttä kaupunginosastamme. Talomme on sentään paitsi poikkeuksellisen kaunis viisikymmenvuotias, myös suojelukohde ja meren rannalla. En vaan millään tasolla bondaa Espoon kanssa. Kunnon pikkukaupunkilaissyntyisenä wannabe-cityihmisenä lasken kaupungeiksi lähinnä Helsingin, Tampereen ja Turun. En asioi Espoossa, vien vähät rahani naapurikuntaan. Sinällään tukisin mieluusti vähitellen kuihtuvaa Tapiolan keskustaa, mutta kun perkele, sieltä ei saa edes tavallisimpia kudontalankoja, puhumattakaan kiilapuista tai pellavaöljystä, luontevin vaihtoehto on nasauttaa bussilla yhdeksässä minuutissa Stadiin.
Olimme tänään L:n kanssa istumassa iltaa ystävämme M:n kotona Kalliossa. M:llä on ihana, viimeisen päälle remontoitu ja oman maun mukaan laitettu kaksio jykevässä tiilifunkistalossa. Koti oli uudentyhjänä mielettömän tyylikäs ja harkittu. Harkituntyylikkäät, skandinaaviset kodit saavuttavat ihailuni, paljolti siksi, että oma rönsyilevä sisustusmakuni ei ikinä istuisi sellaiseen. M, joka on lääkäri, kertoi aika järkyttäviä juttuja. Hän ottaa vastaan vastaanottokeskuksen asiakkaita, niitä ihmisiä jotka odottavat vankilankaltaisessa tilassa päätöstä kohtalostaan. M oli hoitanut viisivuotiasta poikaa, jonka hammas oli mädäntynyt niin pahasti, että poski oli turvonnut palloksi ja kuumekin oli noussut. Poika oli kiltti ja alistuva, ei valittanut vaikka hammasta koskettiin. M ei voinut muuta kuin määrätä kipulääkettä ja antibiootteja, koska pakolaisperhe luultavasti karkoitetaan parin päivän sisällä. Kun M kertoi tapahtuneesta, pidättelimme molemmat itkua. On niin mielettömän, käsittämättömän surullista tavata ihmisiä, joiden elämän vaihtoehdot ovat jotain ihan muuta kuin sitä, ostaako mustapippurin vai tillin makuista light-tuorejuustoa. Ja se, kun ei voi tehdä oikein mitään. Ja se, kun monen lapsen äiti tulee vastaanotolle ja sanoo lastensa kuullen haluavansa lähinnä kuolla, koska elämä on niin epätoivoista. Tuollaisesta tulee aina sellainen tunne, että hei, antakaa mun auttaa jotenkin! Ja kertokaa, miten? Seuraavan tai sitä seuraavan bloggauksen voisinkin omistaa Hurinan hengessä auttamiselle. Hyvää yötä!
torstaina, syyskuuta 14, 2006
tiistaina, syyskuuta 12, 2006
Arkistojen kätköistä, osa 2
Olen taas lajitellut paperisten muistojen kokoelmaani. Taidekouluvirityksiä ja tylsintä tuntikirjeenvaihtoa on mennyt paperinkeräykseen, menipä joukossa yläasteen kuviksessa tekemäni sirkuskin, joka oli aikansa ihan hieno mutta lytistyi sitten pahasti. Löysin vanhasta matkalaukusta muun muassa irtolehtiytyneen ala-asteaikaisen päiväkirjankin, jossa oli aivan poikkeuksellisen ulkokultainen ja sievistelevä sävy. Olin tuolloin oikea pikku tärkeilijä, kuuntelin ainoastaan klassista musiikkia, luin viktoriaanista kirjallisuutta (tajuamatta aina paljoakaan), pukeuduin puhvihihoihin (puhvihihoja oli kuulkaa aivan jumalattoman vaikeaa löytää Porvoosta vuonna 90) ja palvoin Laura Ashleyn kaikkea. Lontoon-matkalla äidin kanssa (ensimmäinen kaupunkilomani) kolusimme melkein jokaisen Laura Ashleyn läpi ja vingutimme isän iloksi Visaa. Kaapissa on edelleen mahdollista tulevaa tyttöä tai naisten vaatteista pitävää poikaa odottamassa vaaleanpunakukkainen pitsikaulusmekko mallia Ruususen unelma. Pidin mekkoparkaa ällönä jo parin vuoden päästä hankinnasta, aloin nimittäin piakkoin sen jälkeen hipiksi ja siinä tyylissä pysyttelin koko teini-iän (ja kai tavallaan edelleen).
"Noniin, nyt kerron lisää itsestäni. Minä rakastan hevosia ja ratsastan Hopean tallilla, tosin en hallitse tätä taitoa vielä täydellisesti. Minusta vaaleanpunainen on hurmaava väri ja huoneeni on sisustettu sen mukaan. Minä toivoisin että vieläkin käytettäisi leveitä rimpsuisia mekkoja joissa on kireä yläosa ja puhvihihat. Haluaisin asua suuressa valkoisessa huvilassa. Nimeni on typerä, haluaisin olla Sofia, Linnea, Bettina, Rosabella, Leone tai joku muu sellainen(...) Noniin, nyt viimeistelen läksyt." Tuo on 12-vuotiasta Lupiinia, päiväkirjassa oli myös erittäin yksityiskohtainen selostus tilanteesta, jossa senaikainen ihastukseni oli oletettavasti katsellut minua bussin ikkunasta, kaaviokuvineen kaikkineen.
Olen myös nähtävästi kirjoittanut jonkun verran yleisönosastotyyppisiä kirjoituksia Koululaiseen. Muutaman lähetinkin, mutta niitä ei ikinä julkaistu, sikaa! Ei edes sitä, jossa kerroin Twin Peaksin olevan todella hyvä ja mystinen tv-sarja. Eräässä lähettämättömässä kirjeessä kyselen Maijan palstan Maijalta, miten tällainen 13-vuotias pääsisi jo ammattiteatteriin näyttelemään. "Minusta olisi upeaa todella TEHDÄ teatteria eikä vain opetella jotain näytelmää ulkoa. En väitä, että ne näytelmäkerhot missä olen ollut, olisivat olleet huonoja, mutta useimmille jotka siellä ovat, on näytteleminen pelkkä sivuharrastus. Mutta minulle se on TULEVA AMMATTI!" Oih, minne katosit, varhaisteini-iän kiihkeys, ja kaipaanko sinua edes takaisin?
Vähän nuorempana kirjoitettu, myös lähettämätön juttu käsittelee muun muassa akvaariokalojen oikeuksia: "Musta on hölmöä, kun akvaariot tungetaan täyteen muovisia simpukoita, aarrearkkuja, merenneitoja, muovi-kaloja, posliinisia puupökkelöitä, sukeltajia, muovi-kukkia yms... Eix akvaario ole kaloja varten? Kalojen olot on yritetty tehdä mahdollisimman luonnollisex." Tuo siis ennen viktoriaanista kautta, kuten x-kirjaimen käytöstä voi päätellä (myöhemmin pidin x-kirjaimen käyttöä moukkien hommana, nykyään sitä onkin jo kiva käyttää tyylikeinona). Olen kyllä oikeastaan vieläkin samaa mieltä tuosta akvaarioasiasta.
Sokerina pohjalla 14-vuotiaana kirjoitettu, äärimmäisen angstinen novelli Väärinymmärretty nuori, jonka kirjoitin ihan omaksi ilokseni (tuskakseni), kirosanojen määrä olisi ollut äikänopelle wayy too much. "Kas, huomenta, Mirja-Anneli, kuinka nukuit? Haista paska, mä ajattelen. "Kiitos hyvin", mä vastaan. Helvetti, faijakin on aina toi vitun pokerinaama virkahymy. Paskat se must oikeesti välittää! (...) Mä tiiän että mun pitäis harjotella viululäksyä. Perkele, mua etoo sen kiduttimen näkeminenki. Mä otan viulun esiin kotelosta ja sit: Mä en tajua, mikä muhun menee. Mä käännyn ja lyön sen täysii päin pöydän kulmaa. Puun palaset lentelee ympäriinsä, makeen näköstä." Novelli päättyy, kas kummaa, itsemurhaan, kuten teiniaikaiset novellini usein. En kuitenkaan ollut mikään angstinen teini, vaan suhteellisen tervepäinen ja joskus onnellinenkin. Enkä soittanut viulua vaan pianoa.
"Noniin, nyt kerron lisää itsestäni. Minä rakastan hevosia ja ratsastan Hopean tallilla, tosin en hallitse tätä taitoa vielä täydellisesti. Minusta vaaleanpunainen on hurmaava väri ja huoneeni on sisustettu sen mukaan. Minä toivoisin että vieläkin käytettäisi leveitä rimpsuisia mekkoja joissa on kireä yläosa ja puhvihihat. Haluaisin asua suuressa valkoisessa huvilassa. Nimeni on typerä, haluaisin olla Sofia, Linnea, Bettina, Rosabella, Leone tai joku muu sellainen(...) Noniin, nyt viimeistelen läksyt." Tuo on 12-vuotiasta Lupiinia, päiväkirjassa oli myös erittäin yksityiskohtainen selostus tilanteesta, jossa senaikainen ihastukseni oli oletettavasti katsellut minua bussin ikkunasta, kaaviokuvineen kaikkineen.
Olen myös nähtävästi kirjoittanut jonkun verran yleisönosastotyyppisiä kirjoituksia Koululaiseen. Muutaman lähetinkin, mutta niitä ei ikinä julkaistu, sikaa! Ei edes sitä, jossa kerroin Twin Peaksin olevan todella hyvä ja mystinen tv-sarja. Eräässä lähettämättömässä kirjeessä kyselen Maijan palstan Maijalta, miten tällainen 13-vuotias pääsisi jo ammattiteatteriin näyttelemään. "Minusta olisi upeaa todella TEHDÄ teatteria eikä vain opetella jotain näytelmää ulkoa. En väitä, että ne näytelmäkerhot missä olen ollut, olisivat olleet huonoja, mutta useimmille jotka siellä ovat, on näytteleminen pelkkä sivuharrastus. Mutta minulle se on TULEVA AMMATTI!" Oih, minne katosit, varhaisteini-iän kiihkeys, ja kaipaanko sinua edes takaisin?
Vähän nuorempana kirjoitettu, myös lähettämätön juttu käsittelee muun muassa akvaariokalojen oikeuksia: "Musta on hölmöä, kun akvaariot tungetaan täyteen muovisia simpukoita, aarrearkkuja, merenneitoja, muovi-kaloja, posliinisia puupökkelöitä, sukeltajia, muovi-kukkia yms... Eix akvaario ole kaloja varten? Kalojen olot on yritetty tehdä mahdollisimman luonnollisex." Tuo siis ennen viktoriaanista kautta, kuten x-kirjaimen käytöstä voi päätellä (myöhemmin pidin x-kirjaimen käyttöä moukkien hommana, nykyään sitä onkin jo kiva käyttää tyylikeinona). Olen kyllä oikeastaan vieläkin samaa mieltä tuosta akvaarioasiasta.
Sokerina pohjalla 14-vuotiaana kirjoitettu, äärimmäisen angstinen novelli Väärinymmärretty nuori, jonka kirjoitin ihan omaksi ilokseni (tuskakseni), kirosanojen määrä olisi ollut äikänopelle wayy too much. "Kas, huomenta, Mirja-Anneli, kuinka nukuit? Haista paska, mä ajattelen. "Kiitos hyvin", mä vastaan. Helvetti, faijakin on aina toi vitun pokerinaama virkahymy. Paskat se must oikeesti välittää! (...) Mä tiiän että mun pitäis harjotella viululäksyä. Perkele, mua etoo sen kiduttimen näkeminenki. Mä otan viulun esiin kotelosta ja sit: Mä en tajua, mikä muhun menee. Mä käännyn ja lyön sen täysii päin pöydän kulmaa. Puun palaset lentelee ympäriinsä, makeen näköstä." Novelli päättyy, kas kummaa, itsemurhaan, kuten teiniaikaiset novellini usein. En kuitenkaan ollut mikään angstinen teini, vaan suhteellisen tervepäinen ja joskus onnellinenkin. Enkä soittanut viulua vaan pianoa.
perjantaina, syyskuuta 08, 2006
Omenavoron tunnustuksia
Lähellämme on tyhjä tontti, jossa on erilajikkeisia omenia kantavia puita. Tai tyhjä ja tyhjä, siinä lienee nykyään joku mittaustekniikan keskus tai vastaava teknillinen virasto, mutta omenapuuosa on hylätty. Katselin omenaisaa tonttia jo viime syksynä, mutta silloin vanhempani asuivat vielä satavuotiaiden omenapuiden kanssa ja applea lykkäsi joka syksy niin mahdottomasti. Vanhempien vanhalla asuinalueella oli myös mäki, jossa kasvoi kvittenipuu, jota kukaan lisäkseni ei ollut löytänyt, sekä kirsikkalehto, josta kesäisin tikkaiden ja ämpäreiden avulla poimin suuret määrät pikku punaposkia. Nyttemmin grynderit ovat ahmaisseet tontit ja ahtaneet niihin sieviä paritaloja vieriviereen. Hassua (ja surullista) miten entisen rintamamiestontin tiloihin saadaan ympättyä kahdeksankin taloa, joiden pihalla on tilaa kahdelle autolle per perhe, ja puutarhaa edustaa ruukussa kasvava pinja. Ennen muinoin kävin monissa hauskoissa bileissä lintuvaaralaisessa puutalokommuunissa, jossa oli ainakin kaksikymmentä omenapuuta ja puusauna. Nykyään paikalla on, kas kummaa, niitä paritaloja eikä ompuista hajuakaan. Ompun haju on muuten ihana, kuulas ja hapan ja makea. Kassillinenkin omenoita tuoksuttaa keittiön päiviksi.
Palatakseni takaisin omenatonttiin, siinä sijaitsi kuulemma vielä 60-luvulla ihana puuhuvila, jossa avosuvun tädit kävivät lapsenpiikoina. Puut ovat edelleen, hoitamattominakin hyvin satoisia ja hain sieltä toissailtana kotimatkalla kangaskassillisen punaisia ja vihreitä. Lajikkeita en tunne, punaiset ovat makeita ja vihreät happamia. L teki makeaa hilloa, minä chutneytä. Chutneystä, jonka sävelsin kokonaan omasta päästä, tuli luvalla sanoen tosi namppaa. L:n makeaan hilloon tuli neilikkaa, jonka tajusin vasta siinä vaiheessa, kun olin kaksi tuntia lauleskellut "joulu joutui jo rintoihinkin" ihmetellen poikkeuksellisen aikaisin heräävää joulumieltä. No, siitä neilikantuoksusta se mieli tiettykin tuli.
Alkava syksy on laukaissut minussa sen lukon, joka on painanut tuolla rinnan seutuvilla valmistumisesta asti. Olen haalinut itselleni harrastuksia ja työrintamallakin näyttää valoisammalta kuin aikoihin. Olen luonut erilaisia graafisia juttuja suorastaan hypomaanisella innolla, niin, että univelkaa on kertynyt. (Hypomania on väärinkäytetty, sarasvuolainen termi, oikea hypomania on ymmärtääkseni epämiellyttävä sairaustila, mutta en keksinyt parempaakaan sanaa kuvaamaan sitä intoa, jolla olen viime aikoina tehnyt asioita.) Syksy on lapsesta asti edustanut minulle koulunalkuineen ja synttäreineen vuoden alkua paljon enemmän kuin se mörkki kaamosaika tuolla lähitulevaisuudessa. Olen myös ruvennut käymään salilla, touhu jota olen viimeksi tehnyt teininä (teininä salilla käymiseen liittyi aika neuroottinen suorittamismeininki, kävin joka toinen päivä lähikuntaan suuntautuvalla pyörälenkillä ja joka toinen päivä salilla sekä epäilin vahvasti, että hammastahnassa on kaloreita, mutta tuo teiniehdottomuus on karissut minusta ihan totaalisesti, että ei huolta). Kuntosaleilu on oikeastaan ihan kivaa, pidän siitä rytmisyydestä ja vaihtelusta. Toissapäivänä tosin ylipuhuimme Nazzerin kanssa toisemme sluibaamaan salilla käymisestä ja menemään sen sijaan yksille "koska jos luistaa liikunnasta, se pitää kompensoida jollain dekadentilla", kuten Nassu asian perusteli.
Minulla oli tänä aamuna asioita Vallila/Alppila/Kallio-akselilla. Kun astuin bussista Meiran paahtimon lähellä, koin poikkeuksellisen vahvan flashbackin kolmentoista vuoden takaa. Lasinkirkas alkusyksyn aamu, paahdetun kahvin tuoksu, positiivisesti jännittynyt olo = vallitseva tila Kallion lukion ensiviikoilta. Asuessani Porvoossa ja käydessäni koulua Helsingissä sain usein kahdeksan aamuina kimppakyydin, joka jätti minut Sturenkadulle. Koska Porvoosta ajaa puolessa tunnissa moottoritietä pitkin itäiseen kantakaupunkiin, olin usein perillä melkein tuntia ennen koulun alkua. Puolihorteessa vietetty, auringonnousun, alkavan ruskan ja käsinkosketeltavan kiinteiden sumulampareiden täyttämä automatka päättyi kahvintuoksuiselle kadulle, josta tein harhailevia ja hurmaantuneita toiviomatkoja ympäri Kalliota siinä määrin omistautuneesti, että myöhästyin usein ensimmäiseltä tunnilta. Kahvipaahtimon tuoksu on ihana, se tuntui joskus matalapaineen aikana valtamerilaivatalolla saakka.
Kotimatkalla käväisin pitkästä aikaa galleria Oma Huoneessa Kalevankadulla. Minulla on ollut neljä-viisi vuotta sitten siellä näyttely ja sen jälkeen olen pyrkinyt suosimaan visiiteilläni tuota pientä, kaarikattoista galleriaa. Näyttely oli paras tähänastisista, kolmen Taikkilaisen tytön lintu-aiheinen kokoelma. Surrealistisen pikkutarkkoja kauhukuvia linnuista (jokaisen ornitofobikon painajainen, arvelen), monimuotoista keramiikkaa, oivaltavia ja väririkkaita akvarelleja. Hehkutin paikallaolleen taiteilijatytön hämmennyksiin ja ostin supportin vuoksi vielä kortin (olisin mieluusti ostanut parit akvarellit jos pennoset antaisivat myöten). Kotimatkalla lintuelämyksiä tuli lisää, Keilalahdessa ui ylväs joutsenperhe: vanhempien lisäksi peräti viisi aikuisen kokoista, mutta vielä harmaata poikasta. Avomeren puolella sumua, sinertäviä saaria, lakkapäälaineita ja jättimäinen, musta rahtilaiva.
Palatakseni takaisin omenatonttiin, siinä sijaitsi kuulemma vielä 60-luvulla ihana puuhuvila, jossa avosuvun tädit kävivät lapsenpiikoina. Puut ovat edelleen, hoitamattominakin hyvin satoisia ja hain sieltä toissailtana kotimatkalla kangaskassillisen punaisia ja vihreitä. Lajikkeita en tunne, punaiset ovat makeita ja vihreät happamia. L teki makeaa hilloa, minä chutneytä. Chutneystä, jonka sävelsin kokonaan omasta päästä, tuli luvalla sanoen tosi namppaa. L:n makeaan hilloon tuli neilikkaa, jonka tajusin vasta siinä vaiheessa, kun olin kaksi tuntia lauleskellut "joulu joutui jo rintoihinkin" ihmetellen poikkeuksellisen aikaisin heräävää joulumieltä. No, siitä neilikantuoksusta se mieli tiettykin tuli.
Alkava syksy on laukaissut minussa sen lukon, joka on painanut tuolla rinnan seutuvilla valmistumisesta asti. Olen haalinut itselleni harrastuksia ja työrintamallakin näyttää valoisammalta kuin aikoihin. Olen luonut erilaisia graafisia juttuja suorastaan hypomaanisella innolla, niin, että univelkaa on kertynyt. (Hypomania on väärinkäytetty, sarasvuolainen termi, oikea hypomania on ymmärtääkseni epämiellyttävä sairaustila, mutta en keksinyt parempaakaan sanaa kuvaamaan sitä intoa, jolla olen viime aikoina tehnyt asioita.) Syksy on lapsesta asti edustanut minulle koulunalkuineen ja synttäreineen vuoden alkua paljon enemmän kuin se mörkki kaamosaika tuolla lähitulevaisuudessa. Olen myös ruvennut käymään salilla, touhu jota olen viimeksi tehnyt teininä (teininä salilla käymiseen liittyi aika neuroottinen suorittamismeininki, kävin joka toinen päivä lähikuntaan suuntautuvalla pyörälenkillä ja joka toinen päivä salilla sekä epäilin vahvasti, että hammastahnassa on kaloreita, mutta tuo teiniehdottomuus on karissut minusta ihan totaalisesti, että ei huolta). Kuntosaleilu on oikeastaan ihan kivaa, pidän siitä rytmisyydestä ja vaihtelusta. Toissapäivänä tosin ylipuhuimme Nazzerin kanssa toisemme sluibaamaan salilla käymisestä ja menemään sen sijaan yksille "koska jos luistaa liikunnasta, se pitää kompensoida jollain dekadentilla", kuten Nassu asian perusteli.
Minulla oli tänä aamuna asioita Vallila/Alppila/Kallio-akselilla. Kun astuin bussista Meiran paahtimon lähellä, koin poikkeuksellisen vahvan flashbackin kolmentoista vuoden takaa. Lasinkirkas alkusyksyn aamu, paahdetun kahvin tuoksu, positiivisesti jännittynyt olo = vallitseva tila Kallion lukion ensiviikoilta. Asuessani Porvoossa ja käydessäni koulua Helsingissä sain usein kahdeksan aamuina kimppakyydin, joka jätti minut Sturenkadulle. Koska Porvoosta ajaa puolessa tunnissa moottoritietä pitkin itäiseen kantakaupunkiin, olin usein perillä melkein tuntia ennen koulun alkua. Puolihorteessa vietetty, auringonnousun, alkavan ruskan ja käsinkosketeltavan kiinteiden sumulampareiden täyttämä automatka päättyi kahvintuoksuiselle kadulle, josta tein harhailevia ja hurmaantuneita toiviomatkoja ympäri Kalliota siinä määrin omistautuneesti, että myöhästyin usein ensimmäiseltä tunnilta. Kahvipaahtimon tuoksu on ihana, se tuntui joskus matalapaineen aikana valtamerilaivatalolla saakka.
Kotimatkalla käväisin pitkästä aikaa galleria Oma Huoneessa Kalevankadulla. Minulla on ollut neljä-viisi vuotta sitten siellä näyttely ja sen jälkeen olen pyrkinyt suosimaan visiiteilläni tuota pientä, kaarikattoista galleriaa. Näyttely oli paras tähänastisista, kolmen Taikkilaisen tytön lintu-aiheinen kokoelma. Surrealistisen pikkutarkkoja kauhukuvia linnuista (jokaisen ornitofobikon painajainen, arvelen), monimuotoista keramiikkaa, oivaltavia ja väririkkaita akvarelleja. Hehkutin paikallaolleen taiteilijatytön hämmennyksiin ja ostin supportin vuoksi vielä kortin (olisin mieluusti ostanut parit akvarellit jos pennoset antaisivat myöten). Kotimatkalla lintuelämyksiä tuli lisää, Keilalahdessa ui ylväs joutsenperhe: vanhempien lisäksi peräti viisi aikuisen kokoista, mutta vielä harmaata poikasta. Avomeren puolella sumua, sinertäviä saaria, lakkapäälaineita ja jättimäinen, musta rahtilaiva.
torstaina, syyskuuta 07, 2006
keskiviikkona, syyskuuta 06, 2006
Unien Kallio
Nyt on pakko kuvailla viimeöistä untani. Joo, tiedän, muiden unet ovat yleensä tosi pitkäveteisiä (paitsi Minhin, luen niitä kuin kauhun sävyttämiä seikkailukertomuksia) mutta tämä oli niin kertakaikkisen kummallinen, että haluan kirjoittaa sen ylös.
Olin kolmosen ratikassa Nassun kanssa, menossa Sörnäisiin bileisiin (tämä ei ole se kummallinen osuus, vaikka onkin unelle tyypillistä olla kolmosessa kun pitäisi olla kuutosessa tai metrossa). Olin lähtenyt kotoani, jossa oli talvi, meluisaa kuorolaulua ja aggressiivisia lumiauroja. Kalliossa oli kevät. Korjailin meikkiäni ja oikea pupillini muutti jatkuvasti muotoaan. Milloin se jakautui kahtia, milloin muuttui soikeaksi, milloin lutisi edestakaisin. En kuitenkaan huolestunut pupillin käytöksestä, lähinnä se ärsytti minua. Jäimme ratikasta pois Karhupuistossa ja kävelimme Agricolankatua kohti Torkkelinmäkeä. Valtamerilaivatalolleni oli tapahtunut jotain kummallista, se oli puoliksi paneloitu valkoisilla laatoilla ja muutettu turkkilainen lomakohde-tyyppiseksi isoparvekkeiseksi ja vähän ränstyneeksi kolossiksi. Lisäksi sen eteen, teknillisen opiston pihalle oli alettu rakentaa aivan uutta, linnamaista taloa. Torkkelinkadulla katselin ihmisten ikkunoista sisään, talot olivat kauniita ja hämmentäviä. Samassa "muistin" (niinkuin unessa usein muistetaan menneitä tapahtumia, jotka ovat usein vanhoja unia) Torkkelinmäen jatkuvan "oikeasti" vielä paljon pidemmälle kuin ihmiset yleensä luulevat, aina Sörnäisten rantaan asti.
Tulimme Pengerkadun loppupäähän. Sörkka oli täynnä ahtaasti rakennettuja, vanhoja kirkkoja ja palatseja, joista vanhimmat olivat keskiajalta, uusimmat 1800-luvun lopusta. Yksi taloista oli kuin Aleksanteri Nevskin katedraali Sofiassa. Maisema muistutti hiukan Prahan vanhaa kaupunkia Chagallin tulkitsemana, talot kurottelivat, nyökkyivät eivätkä muutenkaan seisoneet ruodussa. Silmiinpistävin piirre oli tyylien kirjo. Menimme yhden palatsin portista sisään. Ovi oli tammipuinen ja painava, takoraudalla heloitettu, ja siinä oli vielä painona hiekkasäkki. Päädyimme keskiaikaiselle pihalle, ja "tiesimme" heti, että Kalliossahan on tämä keskiaikamuseo, jossa emme vain ole koskaan sattuneet käymään. Museossa oli keskiaikainen sauna, jonne välittömästi menimme. Saunaan tuli lisäksemme keski-ikäinen pariskunta, joka alkoi harrastaa keskenään jonkinlaista hänkipänkiä. Sauna oli musta ja hämärä savusauna. Aloin etsiä vessaa (aamuyön unet päättyvät varsin usein tähän jännittävään vessanetsintäsessioon joka lopulta johtaa heräämiseen) joka oli nykyaikainen ja siisti, mutta pelkkä kulissi, täysin käyttökelvoton. Tässä vaiheessa heräsin.
Näen usein Kalliosta unia, entisestä kodistani monta kertaa viikossa. Jossain vaiheessa tuli taukoa, mutta nyt unet ovat taas aktivoituneet. Näen kyllä Porvoon-kodistammekin unta vähintään kerran kuussa, ja siellä asumisesta on sentään 13 vuotta. Valtamerilaivatalo-unissa käy yleensä siten, että tajuan unohtaneeni paljonkin tavaraa vanhaan kotiini, ja yritän mennä vaivihkaa hakemaan sitä. Perillä tapaan täysin toisenlaisen huoneiston, jossa on outoja huoneita, parvekkeita, useampi kerros. Tai sitten yritän päästä kotiini illalla ja tajuan, että siellä asuu uusia ihmisiä. Yleensä uneen liittyy vahvasti muutos, talo ei ikinä ole entisellään. Toinen unissa toistuva teema on, että huomaan Kalliossa olevan jotain mielettömän upeaa, kauniita taloja, puistoja ja aukioita, joita en ole koko sielläasumisaikanani noteerannut. Kalliossa saattaa esimerkiksi olla puutaloalue, jossa on vehreitä pihoja (kuten siellä on vielä 50 vuotta sitten ollutkin).
Netissä on muuten aivan mahtava sivusto kaikille kaltaisilleni Helsinki-friikeille. Albumit auki sisältää määrättömät määrät kuvia Helsingistä eri vuosikymmeniltä. Tiesittekö esimerkiksi, että Karhupuistossa ja Arvo Turtiaisen puistossa oli puutaloja? Ja kuinka hassulta Kallion kirkko näytti ennen valmistumistaan? No, nyt tiedätte! (Kuvan uploudaaminen ei nyt jostain syystä onnistu, harmin paikka.)
Olin kolmosen ratikassa Nassun kanssa, menossa Sörnäisiin bileisiin (tämä ei ole se kummallinen osuus, vaikka onkin unelle tyypillistä olla kolmosessa kun pitäisi olla kuutosessa tai metrossa). Olin lähtenyt kotoani, jossa oli talvi, meluisaa kuorolaulua ja aggressiivisia lumiauroja. Kalliossa oli kevät. Korjailin meikkiäni ja oikea pupillini muutti jatkuvasti muotoaan. Milloin se jakautui kahtia, milloin muuttui soikeaksi, milloin lutisi edestakaisin. En kuitenkaan huolestunut pupillin käytöksestä, lähinnä se ärsytti minua. Jäimme ratikasta pois Karhupuistossa ja kävelimme Agricolankatua kohti Torkkelinmäkeä. Valtamerilaivatalolleni oli tapahtunut jotain kummallista, se oli puoliksi paneloitu valkoisilla laatoilla ja muutettu turkkilainen lomakohde-tyyppiseksi isoparvekkeiseksi ja vähän ränstyneeksi kolossiksi. Lisäksi sen eteen, teknillisen opiston pihalle oli alettu rakentaa aivan uutta, linnamaista taloa. Torkkelinkadulla katselin ihmisten ikkunoista sisään, talot olivat kauniita ja hämmentäviä. Samassa "muistin" (niinkuin unessa usein muistetaan menneitä tapahtumia, jotka ovat usein vanhoja unia) Torkkelinmäen jatkuvan "oikeasti" vielä paljon pidemmälle kuin ihmiset yleensä luulevat, aina Sörnäisten rantaan asti.
Tulimme Pengerkadun loppupäähän. Sörkka oli täynnä ahtaasti rakennettuja, vanhoja kirkkoja ja palatseja, joista vanhimmat olivat keskiajalta, uusimmat 1800-luvun lopusta. Yksi taloista oli kuin Aleksanteri Nevskin katedraali Sofiassa. Maisema muistutti hiukan Prahan vanhaa kaupunkia Chagallin tulkitsemana, talot kurottelivat, nyökkyivät eivätkä muutenkaan seisoneet ruodussa. Silmiinpistävin piirre oli tyylien kirjo. Menimme yhden palatsin portista sisään. Ovi oli tammipuinen ja painava, takoraudalla heloitettu, ja siinä oli vielä painona hiekkasäkki. Päädyimme keskiaikaiselle pihalle, ja "tiesimme" heti, että Kalliossahan on tämä keskiaikamuseo, jossa emme vain ole koskaan sattuneet käymään. Museossa oli keskiaikainen sauna, jonne välittömästi menimme. Saunaan tuli lisäksemme keski-ikäinen pariskunta, joka alkoi harrastaa keskenään jonkinlaista hänkipänkiä. Sauna oli musta ja hämärä savusauna. Aloin etsiä vessaa (aamuyön unet päättyvät varsin usein tähän jännittävään vessanetsintäsessioon joka lopulta johtaa heräämiseen) joka oli nykyaikainen ja siisti, mutta pelkkä kulissi, täysin käyttökelvoton. Tässä vaiheessa heräsin.
Näen usein Kalliosta unia, entisestä kodistani monta kertaa viikossa. Jossain vaiheessa tuli taukoa, mutta nyt unet ovat taas aktivoituneet. Näen kyllä Porvoon-kodistammekin unta vähintään kerran kuussa, ja siellä asumisesta on sentään 13 vuotta. Valtamerilaivatalo-unissa käy yleensä siten, että tajuan unohtaneeni paljonkin tavaraa vanhaan kotiini, ja yritän mennä vaivihkaa hakemaan sitä. Perillä tapaan täysin toisenlaisen huoneiston, jossa on outoja huoneita, parvekkeita, useampi kerros. Tai sitten yritän päästä kotiini illalla ja tajuan, että siellä asuu uusia ihmisiä. Yleensä uneen liittyy vahvasti muutos, talo ei ikinä ole entisellään. Toinen unissa toistuva teema on, että huomaan Kalliossa olevan jotain mielettömän upeaa, kauniita taloja, puistoja ja aukioita, joita en ole koko sielläasumisaikanani noteerannut. Kalliossa saattaa esimerkiksi olla puutaloalue, jossa on vehreitä pihoja (kuten siellä on vielä 50 vuotta sitten ollutkin).
Netissä on muuten aivan mahtava sivusto kaikille kaltaisilleni Helsinki-friikeille. Albumit auki sisältää määrättömät määrät kuvia Helsingistä eri vuosikymmeniltä. Tiesittekö esimerkiksi, että Karhupuistossa ja Arvo Turtiaisen puistossa oli puutaloja? Ja kuinka hassulta Kallion kirkko näytti ennen valmistumistaan? No, nyt tiedätte! (Kuvan uploudaaminen ei nyt jostain syystä onnistu, harmin paikka.)
sunnuntaina, syyskuuta 03, 2006
Alkoholista ja vähän kaikesta muustakin
Olin eilen ihanissa puutarhajuhlissa Puu-Kumpulassa. Voi että sitä paikkaa! Kapea, puutalojen reunustama tie, marjapensaita, kvittenipuita. Yläkerran ruutuikkunassa kadun elämää seuraava ruskeakorvainen beagle. Perillä nurmikenttä, hyötykasvipuutarha, tulta tuijottava vauva pallopotkuhousuissa. Juhlissa puhuimme (monien muiden aiheiden ohella) Juhani Seppäsen uudesta kirjasta Selvästi juovuksissa jota on käsitelty mediassa aika paljon. Seppänen, entinen viinifriikki ja oluenystävä oli siis vuoden raittiina ja kirjoitti kokemuksistaan kirjan. Hänen mukaansa esimerkiksi viinien harrastamiseen liittyy huomattavasti itsepetosta. Makustellaan kalliita viinejä, keksitään niille suorastaan runollisia ominaisuuksia (kasteisen kedon häivähdys) ja siinä sivussa päihdytään. En kyllä tuota näkemystä itse ihan sellaisenaan niele, tiedän viiniharrastajia jotka hädin tuskin nielevät viiniä eivätkä ikinä päihdy. Pointti oli kuitenkin mielenkiintoinen ja aika pysäyttävä. Viinikään ei ole mitään ihan mietoa alkoholia, yksikin 12 sentin annos kihahtaa päähän.
Seppänen oli aiheuttanut raittiutensa aikana kiusallisia tilanteita lähipiirissään. Juhlissa ihmiset ahdistuivat selväpäisenä sinnittelevän seurassa ja vahtivat tämän juomattomuutta. Seppänen oppi salailemaan ja "juomaan näköisviinaa" etteivät kanssajuhlijat ahdistuisi. Hassua kyllä, miten ainakin Suomessa viinaton saa selitellä ratkaisuaan. Kasvissyöjiä (ei ainakaan ole itsellä kokemusta) ei samalla tavalla panna seinää vasten, ei vaadita perustelemaan omaa elämänvalintaa ja vihjailla ilonpilaajista. Muistan itsekin joskus tuskastuneeni jonain juhannuksena selvin päin kukkuvaan toveriin, kun itse on neljän aikaan aamulla onnellisessa kännissä ja haluaisi tilittää ihan kaikkia mahdollisia asioita muiden humalikkaiden kanssa, paikalla oleva selväpäinen muistaa jutut pilkuntarkkaan jälkeenkin päin. Ei sillä että itselläni menisi ikinä muisti, niin känniin en osaa itseäni onneksi juoda. Jotkut hölinät vain painuvat kollektiiviseen humalasumuun, niitä ei oteta jälkeen päin esille eikä niihin vaadita lisäselvityksä myöhemmin. (Tällaisia asioita ovat esimerkiksi rasittavat monologit omasta erityisestä herkkyydestä ja taiteellisuudesta, jotka ilmenivät jo ala-asteella tai itkut siitä kun kaikki on niin... jotain, nyyh! Pietarin-reissulla aloin kerran vollottaa sitä, kun en ollut palauttanut Nassen kirjaa ajoissa kirjastoon, ja siitä meni sakkoa, byääh, olen huono ihminen, voitko mitenkään antaa anteeksi, byhyy?!).
Olimme muuten eilen vanhempien ja L:n kanssa syömässä nepalilaisessa, postuumi synttäriateria. Pohdiskelin ääneen, pitäisiköhän joskus ostaa alkoholitonta punaviiniä, kun se punkku nyt on niin hyvää. Nyt sitä on kaapissa pikkupullo. Epäilen kuitenkin, että pohjimmiltaan viinin viehätys perustuu siihen kihahdukseen. Ehkäpä pikkupullon voisi juoda parin "oikean" lasillisen jälkeen, miellyttävän makuelämyksen ylläpitoon ilman lisäpäihtymystä?
Palatakseni takaisin aiheeseen, Seppäsen kirjaa käsittelevät artikkelit ovat saaneet minut pohtimaan omaa suhdettani alkoholiin. Join ensikännini 14-vuotiaana musikaalimme (minusta piti yläasteella tulla laulava näyttelijä) ensi-iltabileissä kahdesta lonkerosta ja omppupomppu-huikista. Pussailin poikia (samana iltana oli paitsi ensi-ilta ja -känni, myös ensisuudelma) ja taisin muutenkin käyttäytyä varsin tyypilliseen teinihumalikkotapaan. Ensimmäisen päihtymyksen jälkeen tuli muutaman vuoden tauko, mutta taidelukion jokaviikonloppuiset bileet sisälsivät luonnollisesti Magista ja Libistä (yäk yäk!). Aloin 16-vuotiaana seurustella yli parikymppisen miehen kanssa, jotenka alkoholinhankintaongelmat poistuivat sen sileän tien. Kävimme baareissakin, silloin tuli kokeiltua kaikki itsensävanhentamistrikit. Bileissä juotiin halpoja vinkkuja, ja joskus myös kotiviiniä ja kiljua. Aktivisti- ja punkkariskenessä tosiaan tehtiin kiljua (paitsi streittarivegaanit, jotka tekivät härkäpapumössöä) mutta oma makuhermostoni ei kyllä kotipolttoisiin taipunut. Lukioikäisenä tuli juotua jotakuinkin joka viikonloppu, mutta toisaalta määrä oli melko lailla säädelty (ei ollut rahaa lähteä baariturneelle kun oma viini oli juotu). En oikeastaan koskaan varsinaisesti urpoillut kännissä, minulla oli (ja on) aika vahva stoppimekanismi alkoholin suhteen.
Iän karttuessa juodun viinin määrä pysyi suunnilleen samana, mutta laatu parani. Hassua muuten, kun muutin Valtamerilaivatalosta, tyhjensin korkean kaappini pulloista. Olin sysännyt sinne vuosien varrella osan bileiden pullosadosta, lähinnä silkkaa laiskuuttani. Koska kaappi oli korkealla, sinne ei tullut ikinä asiaa, eikä sitä tullut tyhennettyä. Niinpä muutossa minua odotti pienoinen katsaus omaani ja kaveripiirini juomahistoriaan; takana oli omppupomppua ja Magista, edempänä Gato Negroa ja etummaisena muutamia kalliimmankin sisältöisiä pulloja.
Kun aloimme seurustella L:n kanssa, meillä oli keskiviikkoisin hyvä ateria ja viiniä-ilta. Tapaa noudatettiin ainakin puoli vuotta, kunnes alkoi ärsyttää herätä lievässä päänsäryssä torstaisin. Aterian ja viinin jälkeen kun usein kävi niin, että viinahammasta jäi kolottamaan ja tie vei viereisen "viinamäen" (Flemari) baareihin parille. Luovuimme tavasta ihan iisisti, mutta voin kuvitella juuri tuonkaltaisten excusien johtavan ihmisiä hitaasti alkoholismin tielle. Tavasta oli toki helppoa luopua siksikin, että kun opimme tuntemaan toisemme paremmin, ei tarvinnut enää vapauttaa alkuveikistelevän jännittynyttä tunnelmaa viinillä. Useammankin seurustelusuhteeni alkuun on liittynyt "kostea aika", on tavattu usein baarissa ja otettu pari, että voidaan relata ja alkaa kertoa hauskoja anekdootteja omasta lapsuudesta ja samalla hivutella käsiä pöydän alla toisiaan kohti.
Yksin asuessa minulla ei ikinä ollut minkäänlaista viinaketta kotona. Siihen aikaan, toisin kuin nykyään, kylään tullessa ei tuotu viinipulloa emännälle. En hamstrannut Tallinnan-viinoja (kiistattomasta taloudellisuudesta huolimatta itänaapurista selkä vääränä viinan roudaaminen on mielestäni aina ollut moukkamaisuuden huippu), en ollut kiinnostunut likööreistä tai konjakeista. En kyllä ole vieläkään, mutta koska elän nykyään elämänlaatua ja -nautintoja arvostavan semi-snobin (jota sanoisin bopoksi jos kiistaton vasemmistolaisuus ei sotisi sitä määritelmää vastaan) kanssa, minulla on kotonani monipuolinen alkoholivarasto. Löytyy kirkkaita ja tummia, yrttisiä ja marjaisia juomia. Onneksi en pidä muusta alkoholista kuin viinistä, joten minulle ei tule kiusausta verottaa pullorivistöä. Paitsi että jallu-latte on kyllä hyvää, kun pitää lähteä bileisiin ja väsyttää.
Näin summatakseni, pidän omaa alkoholinkäyttöäni varsin kohtuullisena. Minulta on onneksi aina puuttunut lärväys-mode, tolkku ei katoa. Toisaalta joskus tulee mieleen, että pidänkö viinistä vähän liikaa, ja pitäisikö kokeilla esimerkiksi kuukauden ajan, millaista on olla kokonaan ilman alkoholia. Uskon sen olevan kohdallani helppoa, mutta helppoa on myös olettaa niin kokeilematta. Alkoholi kuitenkin hassusti liittyy aika moneenkin sosiaaliseen tilanteeseen, vaikka ilmankin olisi oletettavasti yhtä hauskaa. Vähintään.
Columnea kukkii, ensimmäistä kertaa. Sen kukat ovat paitsi kauniita, myös suorastaan siekailemattoman pornografisia. En tiedä muistuttavatko ne enemmän heppiä vai pimppiä, mutta kumpaakin aika paljon. Joka tietysti on vähintäänkin loogista ja herättää ajatuksia kaiken elollisen yhteneväisyydestä ja toisaalta variaatioista, mitä suvunjatkamiseen tulee. Luonto on rivo-teemaa jatkaakseni, Tuhma poika on spruitsautellut taas uusia vauvoja. Näitä pikku lehtolapsia muuten saa minulta, pyytäkää vain jos haluatte oman tuhmiksen.
Seppänen oli aiheuttanut raittiutensa aikana kiusallisia tilanteita lähipiirissään. Juhlissa ihmiset ahdistuivat selväpäisenä sinnittelevän seurassa ja vahtivat tämän juomattomuutta. Seppänen oppi salailemaan ja "juomaan näköisviinaa" etteivät kanssajuhlijat ahdistuisi. Hassua kyllä, miten ainakin Suomessa viinaton saa selitellä ratkaisuaan. Kasvissyöjiä (ei ainakaan ole itsellä kokemusta) ei samalla tavalla panna seinää vasten, ei vaadita perustelemaan omaa elämänvalintaa ja vihjailla ilonpilaajista. Muistan itsekin joskus tuskastuneeni jonain juhannuksena selvin päin kukkuvaan toveriin, kun itse on neljän aikaan aamulla onnellisessa kännissä ja haluaisi tilittää ihan kaikkia mahdollisia asioita muiden humalikkaiden kanssa, paikalla oleva selväpäinen muistaa jutut pilkuntarkkaan jälkeenkin päin. Ei sillä että itselläni menisi ikinä muisti, niin känniin en osaa itseäni onneksi juoda. Jotkut hölinät vain painuvat kollektiiviseen humalasumuun, niitä ei oteta jälkeen päin esille eikä niihin vaadita lisäselvityksä myöhemmin. (Tällaisia asioita ovat esimerkiksi rasittavat monologit omasta erityisestä herkkyydestä ja taiteellisuudesta, jotka ilmenivät jo ala-asteella tai itkut siitä kun kaikki on niin... jotain, nyyh! Pietarin-reissulla aloin kerran vollottaa sitä, kun en ollut palauttanut Nassen kirjaa ajoissa kirjastoon, ja siitä meni sakkoa, byääh, olen huono ihminen, voitko mitenkään antaa anteeksi, byhyy?!).
Olimme muuten eilen vanhempien ja L:n kanssa syömässä nepalilaisessa, postuumi synttäriateria. Pohdiskelin ääneen, pitäisiköhän joskus ostaa alkoholitonta punaviiniä, kun se punkku nyt on niin hyvää. Nyt sitä on kaapissa pikkupullo. Epäilen kuitenkin, että pohjimmiltaan viinin viehätys perustuu siihen kihahdukseen. Ehkäpä pikkupullon voisi juoda parin "oikean" lasillisen jälkeen, miellyttävän makuelämyksen ylläpitoon ilman lisäpäihtymystä?
Palatakseni takaisin aiheeseen, Seppäsen kirjaa käsittelevät artikkelit ovat saaneet minut pohtimaan omaa suhdettani alkoholiin. Join ensikännini 14-vuotiaana musikaalimme (minusta piti yläasteella tulla laulava näyttelijä) ensi-iltabileissä kahdesta lonkerosta ja omppupomppu-huikista. Pussailin poikia (samana iltana oli paitsi ensi-ilta ja -känni, myös ensisuudelma) ja taisin muutenkin käyttäytyä varsin tyypilliseen teinihumalikkotapaan. Ensimmäisen päihtymyksen jälkeen tuli muutaman vuoden tauko, mutta taidelukion jokaviikonloppuiset bileet sisälsivät luonnollisesti Magista ja Libistä (yäk yäk!). Aloin 16-vuotiaana seurustella yli parikymppisen miehen kanssa, jotenka alkoholinhankintaongelmat poistuivat sen sileän tien. Kävimme baareissakin, silloin tuli kokeiltua kaikki itsensävanhentamistrikit. Bileissä juotiin halpoja vinkkuja, ja joskus myös kotiviiniä ja kiljua. Aktivisti- ja punkkariskenessä tosiaan tehtiin kiljua (paitsi streittarivegaanit, jotka tekivät härkäpapumössöä) mutta oma makuhermostoni ei kyllä kotipolttoisiin taipunut. Lukioikäisenä tuli juotua jotakuinkin joka viikonloppu, mutta toisaalta määrä oli melko lailla säädelty (ei ollut rahaa lähteä baariturneelle kun oma viini oli juotu). En oikeastaan koskaan varsinaisesti urpoillut kännissä, minulla oli (ja on) aika vahva stoppimekanismi alkoholin suhteen.
Iän karttuessa juodun viinin määrä pysyi suunnilleen samana, mutta laatu parani. Hassua muuten, kun muutin Valtamerilaivatalosta, tyhjensin korkean kaappini pulloista. Olin sysännyt sinne vuosien varrella osan bileiden pullosadosta, lähinnä silkkaa laiskuuttani. Koska kaappi oli korkealla, sinne ei tullut ikinä asiaa, eikä sitä tullut tyhennettyä. Niinpä muutossa minua odotti pienoinen katsaus omaani ja kaveripiirini juomahistoriaan; takana oli omppupomppua ja Magista, edempänä Gato Negroa ja etummaisena muutamia kalliimmankin sisältöisiä pulloja.
Kun aloimme seurustella L:n kanssa, meillä oli keskiviikkoisin hyvä ateria ja viiniä-ilta. Tapaa noudatettiin ainakin puoli vuotta, kunnes alkoi ärsyttää herätä lievässä päänsäryssä torstaisin. Aterian ja viinin jälkeen kun usein kävi niin, että viinahammasta jäi kolottamaan ja tie vei viereisen "viinamäen" (Flemari) baareihin parille. Luovuimme tavasta ihan iisisti, mutta voin kuvitella juuri tuonkaltaisten excusien johtavan ihmisiä hitaasti alkoholismin tielle. Tavasta oli toki helppoa luopua siksikin, että kun opimme tuntemaan toisemme paremmin, ei tarvinnut enää vapauttaa alkuveikistelevän jännittynyttä tunnelmaa viinillä. Useammankin seurustelusuhteeni alkuun on liittynyt "kostea aika", on tavattu usein baarissa ja otettu pari, että voidaan relata ja alkaa kertoa hauskoja anekdootteja omasta lapsuudesta ja samalla hivutella käsiä pöydän alla toisiaan kohti.
Yksin asuessa minulla ei ikinä ollut minkäänlaista viinaketta kotona. Siihen aikaan, toisin kuin nykyään, kylään tullessa ei tuotu viinipulloa emännälle. En hamstrannut Tallinnan-viinoja (kiistattomasta taloudellisuudesta huolimatta itänaapurista selkä vääränä viinan roudaaminen on mielestäni aina ollut moukkamaisuuden huippu), en ollut kiinnostunut likööreistä tai konjakeista. En kyllä ole vieläkään, mutta koska elän nykyään elämänlaatua ja -nautintoja arvostavan semi-snobin (jota sanoisin bopoksi jos kiistaton vasemmistolaisuus ei sotisi sitä määritelmää vastaan) kanssa, minulla on kotonani monipuolinen alkoholivarasto. Löytyy kirkkaita ja tummia, yrttisiä ja marjaisia juomia. Onneksi en pidä muusta alkoholista kuin viinistä, joten minulle ei tule kiusausta verottaa pullorivistöä. Paitsi että jallu-latte on kyllä hyvää, kun pitää lähteä bileisiin ja väsyttää.
Näin summatakseni, pidän omaa alkoholinkäyttöäni varsin kohtuullisena. Minulta on onneksi aina puuttunut lärväys-mode, tolkku ei katoa. Toisaalta joskus tulee mieleen, että pidänkö viinistä vähän liikaa, ja pitäisikö kokeilla esimerkiksi kuukauden ajan, millaista on olla kokonaan ilman alkoholia. Uskon sen olevan kohdallani helppoa, mutta helppoa on myös olettaa niin kokeilematta. Alkoholi kuitenkin hassusti liittyy aika moneenkin sosiaaliseen tilanteeseen, vaikka ilmankin olisi oletettavasti yhtä hauskaa. Vähintään.
Columnea kukkii, ensimmäistä kertaa. Sen kukat ovat paitsi kauniita, myös suorastaan siekailemattoman pornografisia. En tiedä muistuttavatko ne enemmän heppiä vai pimppiä, mutta kumpaakin aika paljon. Joka tietysti on vähintäänkin loogista ja herättää ajatuksia kaiken elollisen yhteneväisyydestä ja toisaalta variaatioista, mitä suvunjatkamiseen tulee. Luonto on rivo-teemaa jatkaakseni, Tuhma poika on spruitsautellut taas uusia vauvoja. Näitä pikku lehtolapsia muuten saa minulta, pyytäkää vain jos haluatte oman tuhmiksen.
Tilaa:
Kommentit (Atom)