Kaunis mieli

Laitoimme tänään mökin talviteloille. Haimme viherkasvit, tyngimme pelakuut, pakkasimme mausteet ja kuivaruoat kasseihin. Sade ropisutti kuistinkattoa, ikkunaan liimautui lehtiä. Orapihlaja-aita oli muuttunut tummanvihreästä punaruskeaksi, kiinanlyhdyt oranssoituneet. Nyt olen kotona. Keittiössä on odottamassa lahjaksi saatu rohtoaaloe ja lehtikaktus, ne likoavat vedessä, kohta vaihdan niille mullat.

Hauskat sanankäänteet ja pisteliäisyys ovat nyt kateissa. Minulla on montakin aihetta, josta haluaisin kirjoittaa mutta en vain tavoita nyt sitä ärhäkän terhakkaa sanasaaraa. Olen surullinen, väärinkehittyneet lumpioni särkevät kostealla ilmalla, itku vaanii jatkuvasti kurkunpäässä, tulevaisuus on epävarma. Samalla olen edelleen, kokoaikaisesti, jatkuvasti viiltävän onnellinen kaikesta, siitäkin, että tunnen nyt näin, osaan ja saan tuntea. Olen repinyt tämän vuoden aikana niin monta muuria alas, kuopinut savea reikäraudalla tietäen, että ensin jälki on rumaa ja kummallista, ennen kuin muoto tulee näkyviin. Maailma on kaunis ja ihmeellinen, suru ja riemu läsnä jatkuvasti, käsikkäin.

Reipastumisele kukin

Siili

Hauskan ja tekemisentäyteisen viikonlopun jälkeen tipahdan taas viikonalun ahdistuskuoppaan. Koko maanantai näyttäytyy tympeänä ja epäselvänä vuorena, tulevaisuus on täysi kysymysmerkki, solmitut suhteetkin varmaan pian katkeavat syystä tai toisesta, ja sitä rataa. Tähän vaikuttaa tietenkin edellisillan viinittely, sunnuntaipunkuissa on jotain ihanan dekadenttia (vähän kuten viikkobaareiluissa joskus nuorempana) mutta illalla nautitut serotoniinisävärit kostautuvat seuraavana yönä painajaisella, jossa saan kenkää sekä ihmissuhteista että työelämästä ja oivallan, ettei minulla ole mitään tsänssejä hoitaa kumpiakaan säällisesti. Unessa minulla on myös rintasyöpä sekä hedelmättömyys. Kaikki tuntuu hyvin sattumanvaraiselta ja omat vaikutusmahdollisuuteni äärimmäisen heikoilta. Huomaan hereilläkin suhtautuvani tiedossa oleviini faktoihin aivan eri synkeydellä kuin vielä eilen, on selkeästi sellainen antikokemus tunteelle ”jolloin velatkin tuntuvat saatavilta”.

Oikeasti minulla on ollut todella kivaa. Olen yöpynyt mökillä, laittanut hapsureunaisen tulppaanin sipuleita maan poveen, ollut teatterissa, nähnyt ystäviä useaan otteeseen, harrastanut liikuntaa, silittänyt eläimiä. Minun pitäisi selvästikin muistaa nämä hyvät asiat vielä maanantainakin eikä nähdä viikonalkua jonain tyhjänä paperina ja itseäni writers blockista kärsivänä runoilijana.

Jotta pääsisin yli itsesäälisestä rutinasta vaihdan aihetta ja kirjoitan mielenkiintoisesta ilmiöstä, jota lainaamani Skeematerapia-kirja saattaa valottaa lisääkin. Koska olen jo pidempään käynyt läpi tietynlaista itsetuntemusprosessia olen alkanut nähdä itsessäni (ja siten myös muissa) hyvin vahvana toimintamallin, jota tavataan kutsua esimerkiksi siilipuolustukseksi (sille on varmaan jokin tieteellisempikin nimi). Vahvin siilipuolustuksen piirre on siirtää omia riittämättömyyden ja itseinhon tunteitaan toisiin ihmisiin. Erityisesti riippuvuuksista kärsivillä malli saattaa saavuttaa absurdejakin piirteitä, olen aivan hiljattain todistanut tilannetta, jossa alkoholisti kiihdyttää itsensä jonkun viattoman ja asiaan liittymättömän kommentin seurauksena raivostuneeseen paranoiaan, joka kulminoituu vastuunsiirtoon, jossa oma alkoholiongelma on lopulta kommentin esittäjän ja oikeastaan kaikkien muidenkin vika. Keskustelusta omiin itseinhoisiin tulkintakehyksiin sopivasti poimittu toteamus (joka on todettu aivan toiseen asiaan) toimii raivostumisen polttoaineena. Samaa siilipuolustustahan käytetään myös keskusteluiksi verhotuissa riidoissa, silloin siitä tehdään olkinukke tyyliin ”feministinä olet tietenkin sitä mieltä, että miehiä pitäisi pitää kaulapannassa koirankopissa” jolloin järkiargumentit ovat jo ihan turhia, onhan vastapuoli päättänyt, mitä toinen asiasta ajattelee. Siilipuolustukseen on vaikeaa suhtautua rakentavasti. Siilipuolustautuja tekee itsestään yleensä naurettavan ja onnistuu ärsyttämään kanssaihmisiään äksyilyllään. Olen kuitenkin omista lähtökohtaisen piikitpystyssä-reaktioistani onnistunut paikallistamaan itsevihan ja toisaalta itsen suojelun, johon siilipuolustuksessa pyritään.

Tunnistettuani siilipuolustautumisen mekanismit itsessäni, olen alkanut lukea uusin silmin vaikeissa elämäntilanteissa olleiden ihmisten haastatteluita. Esimerkiksi lapsettomuudesta (luin juuri eilen kahvilassa lehteä jossa oli juttu lapsettomuudesta ja jossa todettiin, että naisen hedelmällisyys laskee kuin lehmän häntä ikävuosina 34-35, tästä johtui varmaan se hedelmättömyyspainajaiseni vaikka emme edes yritä lasta enkä edes tiedä HALUANKO sellaista, edelleenkään, ääh) kärsineet ihmiset kertovat lähes poikkeuksetta kuulleensa asiattomia ja julmia kommentteja lähipiiriltään. Kommentit ovat epäilemättä tuntuneet ikäviltä, mutta silti tulee mieleen, että halutaanko kommenteista kummunneella suuttumuksella jotenkin siirtää vastuuta omasta tuskasta muille. Koska kyllähän lapsettomuudesta kärsivät epäilemättä syyttelevät tilanteesta itseään, pohtivat miksi ”jättivät lapsenteon näin vanhaksi” (mikä on tietenkin aivan turhaa, mennyttä ei voi muuttaa eikä lapsien tekeminen varmuuden vuoksi nuorena on ihan absurdi ajatus, ei lapsia pidä tehdä jos ei siltä tunnu) tai pohtivat menneisyyden valintojen vaikutusta nykyiseen tilanteeseen. Tällaisessa kriisissä joku rauhoittavaksi tarkoitettu neuvo ”relatkaa, älkääkä yrittäkö hampaat irvessä” tuntuu epäilemättä julmalta ja ajattelemattomalta besserwisseröinniltä. Ja sitten lapsettomuussurun lisäksi elämää suhrustaa viilenneet välit ystäviin jotka ehkä kuitenkin omalla tökeröllä tavallaan ovat tarkoittaneet neuvonsa ystävällisiksi.

Olen itse edelleen melko huono ottamaan vastaan ”hyväätarkoittavia neuvoja” (ja ehkä tämän takia vältän antamasta muille neuvomisen aihetta) , haistan niissä pätemistä ja elämääni puuttumista, tosin onneksi vähenevässä määrin. Yritän luottaa ihmisten hyväntahtoisuuteen ja nähdä ehkä hieman torsona ulostulleen viestin takana aitoa välittämistä. Huomaan toimineeni joissain elämäni kriiseissä hyvin suojelevasti ja sulkeutuneesti vaikka en yleisesti ottaen ole sulkeutunut ihminen, oikeastaan aivan päinvastoin. Viime kuukausina olen kuitenkin tietoisesti rikkonut luomaani kuvaa muiden silmissä ja kertonut elämästäni myös vaikeita asioita. Reaktiot ovat poikkeuksetta olleet positiivisia, tekemällä tietoisesti luottamuseleen minulle on vastattu luottamuksellisesti ja olemme uskotun kanssa lähentyneet entisestään. On aina yhtä kummallista pakottaa itsensä sanomaan tai kirjoittamaan jotain vaikeaa ja huomata sitä tehdessä, kuinka helposti se kuitenkin tulee ulos suusta tai muotoutuu tekstiksi.

Siilipuolustus kumpuaa usein ennen kaikkea syyllisyydestä. Syyllisyyttä voi tuntea muiden silmissä aivan absurdeista jutuista, siitä, ettei löytänyt heti kaksikymppisenä oikeaa opiskelualaa tai siitä, että on kolmekymppinen, naimisissa oleva nainen määräaikaisessa työsuhteessa ja tietää olevansa hasarditekijä vakituisen työsuhteen kannalta. Mistä silloin pitäisi oikeastaan tuntea syyllisyyttä? Iästäänkö vaiko ajasta jossa elää? Vai siitä, että on löytänyt parisuhteen? Eihän siinä ole järjen hiventäkään, mutta se ei silti näköjään estä syyllisyyttä ja sen mukanaan tuomaa ärhäkkää reagointia tiettyihin puheenaiheisiin.

Etsiessäni linkkiä Skeemakirjaan klikkasin itseni sattumalta testaa tunnelukkosi-sivulle. Vaikka vieroksunkin kaikkia testejä (ja pidän suurta osaa testeistä aivan debiileinä ja johdattelevina, myös monia autorisoituja persoonallisuustestejä) yllätyin tunnistaessani testin kautta itsessäni tietyt kaavat. Minua ei esimerkiksi lainkaan yllätä se, että minusta pidetään (pitäisin itsekin itsestäni jos olisin kaverini ja pidän nytkin, olen oikeasti aika hauska ja empaattinen ihminen) mutta silti samaan aikaan pelkään hirveästi hylkäämistä, sitä, että rakkaat ihmiset äkkiarvaamatta kääntävät minulle selkänsä ja lakkaavat pitämästä minusta, tai sitten vammautuvat tai kuolevat. Inhoan tätä piirrettä itsessäni, on noloa inistä ystävälleen "ooksä alkanu vihata mua" vain siksi, ettei hän kiireiltään ole ehtinyt pitää hirveästi yhteyttä tai miettiä iltaisin vanhempien vanhuutta ja kuolemaa, mahdollista ärhäkkää syöpää tai sydänkohtausta lähipiiriin.

Höh, synkkää. Menen hammaslääkärille, ehkä hygieenikko rapsuttaa hammaskiven ohella pois myös ahdistukseni.

Kosmeettisista mielikuvista

Työni puolesta joudun väistämättä seuraamaan jonkin verran miehille suunnattua mainontaa ja brändäystä ja lähes aina näissä tilanteissa alan virnistellä epäuskoisesti. Suomalainen kosmetiikkafirma kuvittaa partavesipakkauksen nyrkki pystyssä ja suu ammollaan möyhöttävällä jalkapalloilijalla, ylikansallisen lafkan deodorantit on nimetty tyyliin victory, deep energy ja mach turbo. Tuotteet viestivät dynaamisuutta ja häikäilemättömyyttä, tässäpä kulkee maskuliinisen tuoksun ympäröimänä varsinainen naistenkaataja ja tiimitiikeri! Eräälläkin halpoja ja kamalanhajuisia partavesiä (tosin veikkaan, että noita partavesiä käyttävät nulikat joilla ei ole paljoa partaa mitä vesittää) myyvällä tuotesarjalla on mainoksia, joissa naiset poseeraavat huulet suklaassa kiimainen ilme naamalla. Dark Temptation, joopa joo, suklaa vai seksi vai kummatkin? Mieleen muistuu myös Marius –partaveden tv-mainos 90-luvulta, jossa naisen ääni voihki ”Marius! Marius!” ja autiolla kalliorannalla kohtasivat vaaleatukkainen hempukka ja tumma könsikäs... Jopa Body Shopin miestensarja on nimeltään activist (ostin aikoinaan parrakkaalle eksälleni aktivisti-partavaahdon ihan nimen takia, mainoksen uhrina), vaihtoehtokosmetiikkasarjassa miehille annetaan myös dynaaminen osa, mutta activistia poskiinsa läpsivä mies ajatellaan luultavasti poliitikkoja lobbaavana ympäristöfilosofina eikä niinkään tulosvastuullisena tahtotila-uraohjuksena.

Myös miestenkosmetiikan pakkauksissa painottuu dynaamisuus, teknisyys ja korostettu maskuliinisuus. Mustaa ja metallivärejä on paljon, vaikutteita on otettu autoista ja urheiluvälineistä. Miesten naamanruokkoamistuotteet ovat oikeastaan huipputeknologiaa, kemiaa ja fysiikkaa ja niiden käyttämiseen tarvitaan teknistä oivalluskykyä ja innovatiivista otetta jota kohdemiehiltä tietysti löytyy (niiltä samoilta, joille pesukoneen toimintaperiaatteet ovat täysiä mysteereitä).

On hämmentävää, kuinka typeränä ja hyväuskoisena ja täysin yksiraiteisena miehiin kohdennettujen brändien kuluttajia pidetään. Minun on vaikeaa uskoa että kukaan yli 15-vuotias kuvittelee partaveden toimivan jonkinlaisena kissamagneettina tai deodorantin sparraavan voittoon peleissä tai bisneksessä? Mainosten mies on öyhöttävä apinauros tai vaihtoehtoisesti piinkova voitontavoittelija tai sitten kumpaakin. Ehkä tähän tulee kiinnittäneeksi enemmän huomiota siksi, että miehet ovat mielikuvamarkkinoinnissa uudempi kohderyhmä kuin naiset (nyt kyllä unohdan automainokset, mutta olen aina sulkenut kaikki aistimisaukkoni nähdessäni niitä televisiossa tai lehdissä joten en oikein osaa sanoa niistä muuta kuin että ne pitäisi lopettaa kokonaan) ja vaikka naisille annetaan mainonnassa paljon typeriä rooleja, niistä löytyy enemmän variaatioita. Tietysti juuri kosmetiikkateollisuudessa naisille syötetään vaikka mitä pajunköyttä, kuten 70 prosenttia pidempiä ja paksumpia ripsiä (hei haloo!) ja ajan pysäyttäviä seerumeita (oletteko muuten huomanneet, miten joillain lehtien kansissa viihtyvillä naisilla tuo kosmetiikkapropaganda on selkeästi tehonnut: eräskin näyttelijätär leyhöttelee ilmaa tarantellanjalanpaksuisilla ja pituisilla paakkuripsillä ja teeveekuuluttaja meikkaa huulensa itsepäisesti yli rajojen siten, että huulipuna ulottuu myös huultenympärysiholle, kikka, joka toimisi ehkä teatterin näyttämöllä mutta ei lähikuvissa). Olen itsekin teininä langennut näihin lupauksiin, 15-vuotiaana ostin yli sata markkaa maksavan mascaran, jossa luvattiin olevan joutsenenuntuvia (sairasta!) ripsiä pidentämässä.

Aikuisiällä huomaan suhtautuvani kosmetiikan vaikutuksiin pääosin varsin kyynisesti. Olen lakannut ostamasta kalliita hoitoaineita, koska ensiksikin hiuksilla tuntuu olevan täysin oma tahto, mitä pörröisyyteen tulee ja toiseksi sitä samaa rasvaa on niissä halvemmissakin aineissa. On oikeastaan hassua ajatella, että hiuksia pestessä ensin jynssätään tukasta rasva pois ja sitten lisätään sitä uudestaan (vähän kuten ne jogurtit, joista on otettu lisätty sokeri pois, mitä kummaa, miksi se sitten muka alun alkaenkaan on LISÄTTY siihen??) ja suikussa pestään kropasta pois suojaava kuonakerros ja lutvataan sen jälkeen kosteusvoidetta. No onhan toki niin, että samalla kropasta ja tukasta pestään pois lika ja tuoksu ja nuhruinen tunne. Nykyään, kun harrastan liikuntaa peräti kolme kertaa viikossa (hurraa, hurraa, ensimmäinen kerta elämässäni sitten 15-vuotiaan wannabe-anorektikkoaikojen jolloin harrastin sitä joka päivä verenmakuisesti) tukkaakin pitää pestä useammin kuin haluaisin ja siten kuontaloparka puolustautuu alkamalla heti kehittää uutta talia poistetun tilalle, jolloin se pitää pestä hetimiten uudestaan ja niin edelleen. En myöskään usko voiteiden ryppyjä ehkäisevään vaikutukseen paitsi kosteutusmielessä, ryppyjä nyt vain tulee tulemaan, ei sille hirveästi voi. Käytän kyllä silti jotain ikääntymistä hidastavaa silmänympärysvoidetta, koska kosmetiikkaliikkeestä ei muuta löytynyt. Meikki sen sijaan on loogista ja tehokasta, kunhan unohtaa loruilut kymmensenttisistä ripsistä. Jos naamaan sutii puuteria, kiilto katoaa ja tilalle tulee tasainen väri. Ripset muuttuvat harmaista mustiksi, huulet ihonvärisistä kiiltäviksi ja punaisiksi. Pidän erityisesti huulipunan laittamisesta, siinä on jotain hämmentävän eroottista etenkin aamuisin, kun huulet ovat nukkumisen jäljiltä hieman paisuksissa (nukun naama kiinni tyynyssä ja näin kolmikymppisenä sen alkaa huomata aamuisin). Saatan sivellä huulipunaa parikin kerrosta ja ihastella samalla kasvojani peilistä (tässä ei ole mitään itserakasta eikä tämä liity siihen mitä muut ajattelevat tai miltä näyttää muiden silmissä tai ns objektiivisesti, päin vastoin, kyse on puhtaasti itseen liittyvästä, voimaannuttavasta hetkestä, nähdä itsensä kauniina ja aistillisena hopeapeilin pinnasta, aamuhämärässä keittiössä) ja kävellä sitten melko hyväntuulisena töihin.

Ehkäisystä

Ehkäisypillereiden sivuvaikutuksista on ilmeisesti tehty taas joku tutkimus, koska Hesari uutisoi asiasta. Artikkelissa veikattiin, että moni nuoresta asti e-pillereitä käyttänyt nainen tottuu ärtyneeseen oloon siinä määrin, että alkaa pitää sitä normaaliolotilana. Joku gynekologi tai vastaava spekuloi ärtymyksen johtuvan myös siitä, että lapset tehdään nykyään myöhään eikä silloin kun keho olisi altteimmillaan hedelmöitykselle (en ihan ymmärtänyt lankaa tämän faktan ja hormoniperäisen ärtymyksen välillä, kärttyileekö 22-vuotiaan kohtu silkasta tyhjyydestään omistajalleen?) mutta kyllähän monet pillereiden sivuvaikutuksista ovat omallekin kaveripiirille tuttuja. Itse en ole koskaan käyttänyt ehkäisypillereitä, alun alkaen jonkun epämääräisen ”en halua hormoneja kehooni”-hipahteisen ajatusketjun takia (ja myös lihomisen pelosta, kuten kyökkipsykologisen teoriani mukaan huomattava osa pillereistäkieltäytyjistä, tuo pelkohan verhotaan moneen eri pukuun ja on aina ilahduttavaa kun joku sanoo, miten asia oikeasti on, vähän kuten se, että joku tunnustaa pelkäävänsä hiukan vauvantekoa koska mahanahka rupsahtaisi on aina jotenkin ihan äärettömän VIRKISTÄVÄÄ, että edes joskus se monimutkainen naisten vartalosuhteen kudos ja erilaiset defenssit sen käsittelemiseen tempaistaan hetkeksi syrjään ja MYÖNNETÄÄN, että okei, olen odotusten ja kuvien uhri vaikka pyristelenkin).

Ensimmäisessä avoliitossa en muista kuin kerran peläneeni raskautta, silloinkin aivan turhaan, mutta spärdäreillä pulaaminen loppui siinä vaiheessa kun vähän myöhemmin paloin niin kutsutusti pohjaan ja tajusin, että ne vitsit coitus interrruptuksen toimimattomuudesta sisältävät vankan todellisuuspohjan. Kätilöopiston lääkäri tyrkytti minulle ehkäisypillereitä, mutta pysyin jostain syystä tiukkana (ehkä siksi, että ne nostavat verenpainetta ja elin tuolloin huomattavasti villimpää aikaa kuin nykyään, poltin askin päivässä ja kävin viikolla baareissa ja muuta siinä iässä ihan normaalia hurvellusta) ja sain neuvoteltua itselleni hormonikierukan, joka voidaan aivan hyvin laittaa synnyttämättömillekin. Siitä alkoikin aivan uusi luku omassa seksuaaliterveydessäni, huolettomuus ja pitkän tähtäimen rahansäästö, kaapin perällä pölyttyvät terveyssiteet. En enää edes muista, millaista oli laskeskella kuukautisten alkamista tai kärsiä tajunnanseisauttavista vatsakivuista (kipuja on toki hiukan vieläkin, mutta ei ikinä sellaista joka ihan vakavissaan haittaisi, en esimerkiksi uneksisikaan ottavani särkylääkettä nykyisiin tuntemuksiin).

Kuten useimpiin asioihin, suhtautumiseni myös e-pillereihin on monitahoinen. Pillereiden vastustajien argumentit ovat mielestäni usein kestämättömiä: niissä vedotaan siihen, että on haitallista käyttää hormoneita suurin osa elämäänsä ja puhutaan luonnollisuuden puolesta. Minkä luonnollisuuden? Vuoden välein syntyvien vauvojenko? Vaiko varmojen päivien laskeskelun ja siitä seuraavan halujen taltuttamisen (etenkin kun enitenhän nyt panettaa juuri ovulaation aikaan, kuten loogista on)? Puhutaan naiseuden medikalisoinnista, siitä, että hedelmällisyysikäinen nainen (ja itse asiassa myös vaihdevuotinen nainen) on lähtökohtaisesti hiukan rikki ja vaatii lääketieteellistä korjaamista. Tajuan kyllä tuon logiikan, mutta silti kyse on mielestäni lähinnä määrittelykysymyksestä. Jos elämänlaatu paranee huomattavasti päivittäin napattavalla pillerillä, en oikeastaan näe syytä vastustaa sellaisen ottamista, kunhan elämänlaadun paranemista tosiaan tapahtuu, eivätkä sivuvaikutukset jyrää kaikkea alleen. Pidän nk länsimaista lääketiedettä suurena siunauksena ja suhtaudun siihen pääasiallisen luottavaisesti nähden sen parantaneen juuri naisten elämää huomattavasti (itse en muuten olisi saanut edes alkuani enkä myöskään syntynyt elävänä ilman länsimaista lääketiedettä). Äitini on vasta lähemmäs seitsemänkymppisenä luopumassa hormonikorvaushoidosta ja sanoo keinotekoisesti jatkettujen kuukautisten parantaneen hänen elämänlaatuaan ja terveyttään huomattavasti. Vanhempien kotialbumissa on ajatuksia herättävä kuva minusta, äidistäni ja mummostani. Olen itse kuvassa ehkä neljän, äiti hehkeä nelikymppinen ja mummo köyry, harmaahiuksinen ja tikkujalkainen (tiedättehän sellaiset mummojen lihaksettomat tikkusääret, jotka levenevät ylöspäin suppilomaisesti pyöristymisen sijaan) kuusikymppinen, tekarit suussa. Mummo oli maatalon emäntänä tietysti tehnyt raskasta ruumiillista työtä suurimman osan elämäänsä, mutta se ei selitä kaikkea. Eikä noissa hormonikorvaushoidoissa ole kyse ulkonäön säilymisestä nuorekkaana tai edes ikääntymisen kieltämisestä, vaan elämän säilyttämisestä vireänä ja kivuttomana.

Koska en käytä pillereitä, kuulun kuitenkin johonkin imaginääriseen pillerittömien naisheimoon ja ajoittaisessa hiukan falskissa erottautumisentarpeessani myös samastun heihin/meihin (liiraan aina vähemmistöjen ja marginaalin suuntaan, ehkä tämä johtuu oikeasti vai siitä, että olen vasenkätinen ja täten mukulasta saakka joutunut aina ottamaan vähän eri kasasta kuin useimmat). Koska etenkin nuorempana sain kicksejä miesten provosoinnista (tämäkin juontaa lapsuuteen) sain kerran vihamielisen täyslaidallisen eräältä pojalta, jonka tyttöystävä ei suostunut käyttämään ehkäisypillereitä. Minut siis pillerittömänä ikään kuin vastuutettiin siitä, että poika joutui käyttämään kondomeita (muistaakseni keskustelussa vedottiin myös kondomien MAHTUMATTOMUUTEEN, joka sai minut hymyilemään itsekseni, vaikka saattaahan tuo olla ihan oikea ongelma). Tässä keskustelussa keksin tuhat ja yksi hyvää argumenttia pillereitä vastaan, mutta nyt en keksi oikeastaan yhtään (koska en laske tähän kroppakohtaisia pillerisopimattomuuksia) paitsi nuo sivuvaikutukset ja sen, että hormonijäämiä ajautuu viemärijärjestelmien kautta meriin. En silti ikimaailmassa aio alkaa itse käyttää ehkäisypillereitä, minulla on käytössäni niin briljantti ehkäisymenetelmä, että olen oikeastaan äimistynyt siitä, ettei tästä kuule enempää. Pitkällä tähtäimellä edullinen, matalahormoninen, kotimainen (keksittykin Suomessa), ekologinen ja ennen kaikkea tehokas kuin mikä, kukaan suomalainen nainen ei vielä ole tullut hormonikierukalla raskaaksi.

Eikö sana ehkäisy olekin muuten hassu? Jäljitän sen automaattisesti sanaan ehkä, mikä ei kyllä anna kovin luotettavaa kuvaa. Ehkä (!) se pohjaa aikaan, jolloin ehkäisy tosiaan perustui varmoihin päiviin ja keskeytettyyn yhdyntään, jolloin oli ehkä mahdollisuus olla pamahtamatta paksuksi, mutta aivan varmasti asiaa ei voinut tietää?

Possaria vaikka väkisin

Oikeastaan minun piti tänään kirjoittaa Anna Kontulan haastattelusta eilisessä Hesarissa, mutta koska siipeni on maassa, keskitynkin torjumaan surkeuttani Minhin opein.

Lauantaina oli ihan huippua. Heräsin ilman krapulaa, koska olen asettanut itselleni sääntöjä alkoholinkäytön suhteen. Lähdin vesijuoksemaan tyhjään uimahalliin ja siitä Hakaniemeen syömään Silvopleehen L:n kanssa. Ruoka oli ihanaa, aivan heikottavan hyvää ja silti ähkyynnyttämätöntä, jo paikan kalliit hinnat pitävät kauhakäden maltillisena vaikka onkin kuumottavaa, kun kerrankin pöydässä on kahtakymmentä sorttia joista kaikkia voi syödä ilman pelkoa piilevästä lihasta. Syömisen jälkeen lähdimme Hakaniemen halliin, minä ihastuttavaan nappikauppaan pitsiostoksille, L ostamaan leipää ja juustoa. Kasvikset ja sienet ostimme Hakaniemen torilta ja istuimme sitten torikahvilaan nautiskelemaan intiaanikesän lämmöstä ja venäläisestä viuluorkesterista, joka soitti Kummisedän rakkauslaulua niin kauniisti, etten voinut puhua, koska olisin saattanut purskahtaa itkuun. Lähtiessä annoin ryhmälle kaksieuroisen (miksen enempää, hitto?) ja yritin näyttää mahdollisimman kiitolliselta.

Vaikka olin ollut uimassa, päätin kuitenkin hetken mielijohteesta lähteä saunaan, kun kerrankin olin kotona saunavuoromme aikana. Vaikka kellarisaunamme on pieni ja tavanomainen sähkösauna, on siellä kuitenkin aina hauskaa käydä. Kerrostalossa asuessa unohtaa helposti, että oikeastaan muukin kuin asuttamansa kaksio on tavallaan omaa, kellari ja pesutupa, pihan kovapuiset tuolit ja orvokkiruukut. Ja ikuisesti kanelilta tuoksuva rappu.

Illalla hillosin luumuja koristeellisiin lasipurkkeihin, hillosta tuli aivan tummanpunaista ja kirsikkaista, tyystin erilaista kuin siitä torttuhillosta joka kuulemma tehdään kuivatuista luumuista. Sain puuhasteltua kaikkea muutakin, sellaista, joka kiireisen viikon aikana oli jäänyt väliin. Sunnuntaina hillosin lisää, kerättyäni luumuja ja omenia pehmeänharmaassa ilmassa. Käänsin myös hyötykasvipenkin, keräsin loput yrtit ja pavut. Kurpitsoita näyttäisi vielä tulevan vaikka halla lytisti taannoin lehdet pehmeiksi ja tummiksi. Tuvan tomaattipensaassakin on pari punervaa, pistokkaasta kasvattamani pelakuu kukkii väsymättä lohenpunaisia ryöppyjä. Perennapenkissäkin oli iloinen yllätys: asteri oli kasvattanut valkoisen kukan viereen toisen, heleänpinkin tupsakkeen.

Perjantainakin oli hauskaa, lyhyen blogitapaamispiipahduksen jälkeen katselin Lumiksen ja L:n kanssa ilotulituksia ja Viin liityttyä seuraan menimme vielä yksille tsekkiläiseen. Ilotulitukset olivat spektaakkelimaisia saturnuksia ja kultasateita, hymynaamoista en niin välittänyt mutta niistäkin tuli upeita savukiehkuroita. Perjantaina pääsin nauttimaan myös kuluttajailosta ostamalla ihanan, tumman petroolinsävyisen paidan jota pidän nyt neljättä päivää (tänään se pitää kyllä hylätä pyykkikoriin, koska siinä on kauramaitotahra) sekä turkoosit sukat, joissa on hopeisia raitoja.

Sitten kun vielä saisi koko mukavan viikonlopun kantamaan maanantaihinkin. Olisi tyytyväinen levänneisyydestä eikä mulkoilisi tulevaa viikkoa pelkkien velvollisuuksien ja pakotteiden täyttämänä vuorena vaan viihdyttävänä ja tapahtumarikkaana yhdistelmänä työtä ja huvia.

Kipeänä olon idyllisyydestä

Turisuttaessani nenääni musta-ruskea-ruudulliseen, valkoiseen puuvillanenäliinaan tulin ajatelleeksi mielikuviani sairastamisesta. Tähän alkuun jo kerrottakoon, etten turisemisesta huolimatta ole itse kipeä, työpaikkani ilmastointi on vain sen verran kuivakka, että limakalvoni reagoivat etenkin viikonlopun jälkeen nuhisemalla. Tämän ja jonkin tyttökirjapohjaisen, alitajunnassa piileskelevän syyn takia kannan aina mukanani silitettyä kangasnenäliinaa (kumma juttu, miten eri tavoin anaalisuus eri ihmisissä oirehtiikaan, minulla se näkyy nenäliinojen silittämisessä viivasuoriksi pinoiksi) johon on sitten hyvä pyyhkiä nenä ja joskus silmätkin, jos jotain itkun aihetta ilmenee. Pidän kangasnenäliinoista myös siksi, että paperi hiertää nenän nopeasti kamalannäköiseksi kärsäksi ja sitä paitsi kangasnenäliinat voivat olla sieviä ja hauskoja, kuten nyt vaikka L:n mummolta peritty peikkokuvioinen lastennnenäliina tai ystävän mummon jäämistöistä saatu ruiskukin kirjottu (ruiskukkiin niistäessäni kuvittelen niistäväni Kokoomukseen... no ei vaiskaan) liina.

Idylliseen mielikuvaani sairastamisesta liittyvät olennaisesti kangasnenäliinat. Muita mielikuvia ovat pehmeä sänky, hyvä romaani ja höyryävä mukillinen mustaviinimarjamehua sekä ehdottomasti kauniinmuotoinen, turkoosi höyryhengityslaite (ja nykyään myös sarvikuono-nenäkannu). Limakalvojen tuskallista narinaa tai ruumiin linkkuun lyöviä yskänkohtauksia ei sairausmielikuvaan kuulu, korkeintaan lievä kuume, joka tekee olemisesta pehmoista ja pumpulista. Näissä mielikuvissa sairastaminen on yhtä kuin menovaiheessa oleva flunssa, ei todellakaan esimerkiksi oksennustauti tai rauhaskuume (mikä se rauhaskuume nyt sitten onkaan). Itse olen ollut kipeänä viimeksi vuosi sitten syyskuussa (jolloin olin kuitenkin liian terve olemaan saikulla), mikä on normaali flunssailutahtini. En myöskään ikinä saa kuumetta, joten ei ihme, että illuusioni sairastelusta ovat hiukan epärealistiset. Alan jollain tasolla kaivata kipeänä olemista aina, kun stressitaso ylittää tietyn rajan, joka ilta on tekemistä, harrastuksia ja tapaamisia eikä möllötykselle jää lainkaan tilaa. Kipeytyminen pakottaisi möllöttämään, makaamaan peiton alla ja katsomaan leffoja. Käytännössä olisin varmaan kuitenkin aivan hiilenä joutuessani tollistelemaan sisällä kauniilla ilmalla tai sitten reagoisin jotenkin kummallisesti, kuten viime keväänä ollessani kolmen päivän sairauslomalla jännetulehduksen takia. Viimeisenä saikkupäivänäni rikoin henkilökohtaisen nukkumisennätykseni heräämällä ensimmäisen kerran yhdeltätoista nukahtaakseni kahdeltatoista, toisen kerran heräsin kahdelta nukahtaakseni puoli kolmelta. Lopulta nousin sängystä kuuden jälkeen illalla ja silloinkin vain siksi, että olin menossa katsomaan balettia (vieläpä Prinsessa Ruususta!).

Kipeilyidyllimielikuvani juontavat itse asiassa 90-luvun alkuun, yläasteaikoihin. Seiskalla meille tuli uusi tyttö, Suvi, lumoava tapaus, josta olen kai ennenkin kirjoittanut. Suvin perhe oli boheemi ja jännittävä, vanhemmat taiteellisella alalla, hipinnäköisiä ja pieniä, pienempiä kuin muut aikuiset. Kun nyt mietin asiaa, eivät Suvin vanhemmat varmaan olleet kovin montaa vuotta vanhempia kuin minä nyt. Suvin äidillä oli usein pistaasinvihreä silkkinauha lettinsä päässä ja hän kävi kaupassa paljain jaloin (aivan kuten minä voisin tehdä nykyään, kukaan ei vain 2000-luvun Kalliossa pidä sitä mitenkään ihmeellisenä, toista oli pikkukaupungissa lama-aikana), Suvin isä saattoi tulla kotiin mukanaan heräteostona hankittu venäläinen, 36-osainen käsinmaalattu teeastiasto. Kerran Suvin isä yllätti meidät juomasta vuosikertakonjakkiaan, mutta ainoa moite asiaan liittyen tuli siitä, että olimme tietämättömyydessämme valinneet tavalliset mehulasit emmekä konjakkilaseja. Suvi perheineen asui hurmaavassa, vihreässä empirepuutalossa koulun lähellä. Asunnossa oli säännötön pohjapiirros, puuleikauksin koristeltu kolmiomainen parveke, kummallisia, syviä kaappeja ja valtava seikkailu-ullakko. Suvin kodista pääsi toiseen, yhtä boheemiin kotiin keittiössä olevan kapean tampuurin kautta. Siinä kodissa asui toimittaja tyttärineen ja kilpikonnineen. Toimittajan tytär Ani oli meitä muutaman vuoden nuorempi, mutta siinä määrin hauska ja varhaiskypsä tapaus, että pidimme häntä lähes vertaisenamme (tuolloin ikäerot olivat verisen totta, etenkään nuorempiin ei voinut suhtautua oikein vakavasti).

Keskitalvella Suvi oli poissa koulusta useita päiviä. Loppuviikosta menimme ruokatunnilla viemään Suville läksyjä (tai siis höpöttämään ja nauttimaan hetkellisestä vapaudesta). Suvi ei ollut omassa kodissaan (jonne piti kiivetä narisevat puuportaat) vaan naapurissa, valtavassa parisängyssä potemassa flunssaa Anin kanssa. Sängyn vieressä oli kuumaa mehua ja appelsiineja, aurinko paistoi ruutuikkunoista lakanoille. Televisiosta tuli parhaillaan Norjan kuninkaan Olavin hautajaiset (mahtavaa, pystyn netin avulla paikallistamaan tarkan PÄIVÄNKIN jolloin kipeilyidyllimielikuvani sai alkunsa) ja tytöt olivat täysin hysteerisessä kikatushepulitilassa seurattuaan hautajaisia useita tunteja (tuohon aikaanhan teeveestä ei tullut normaalisti päivisin mitään). Nauru tarttui meihin ja vietimme ruokatunnin ulvomalla kaksinkerroin, läksyjä tuskin vaihdettiin. Samalla pääsin katselemaan hiukan ympärilleni ja ihastelemaan Toimittajan sisustusratkaisuja, kuten isoja lasipurkkeja, joiden sisällä oli erilaisia eksoottisia käpyjä ja siemenkotia eri puolilta maailmaa (lienee sanomattakin selvää, että jokaisessa kodissani on ollut eksoottisia käpyjä lasipurkissa ja simpukoita kukkaruukkujen juurella). Tytöillä oli yöpuvut ja villasukat, he makasivat lämpimien peittojen alla ja heillä oli niin hauskaa ja turvallista, että olisin ottanut vastaan pahankin lentsun päästäkseni sinne kikattamaan. Vaikka olikin toki selvää että tyttöjen tauti oli loppuvaiheessa, flunssan ärhäkimpinä päivinähän sitä välttää etenkin nauramista viimeiseen saakka, se sattuu aivan liikaa.

Ehkä kipeilyidylliin liittyy samaa lämmintä kotoisuutta kuin kynttilänvaloisiin syysiltoihin teemukin ja hyvän romaanin kanssa? Sitä haluaa koristella ja pehmustaa pohjimmiltaan tympeän asian. Semminkin kun ainakin omalla kohdalla syysillat tulee usein vietettyä ilman sitä kynttilää, netissä roikkuen, korkeintaan pussiteetä lipitellen.

Esim trendikkyydestä

Luin tuossa kahvitauolla (ja aamiaisella, en ehdi ikinä syödä aamiaista kotona, itse asiassa en ehdi kotona kuin pukea ja pestä hampaat, kahvikin pitää usein ottaa prinsessapullossa mukaan) nuorille naisille suunnattua aikakauslehteä. Lehti on ikään kuin kanttaan parempi, mikä on aika hämmentävää. Kannessa on aina vahvasti meikattu beibi huulet törröllään, jutunotsikkoja tyyliin syksyn 2008 meikkivinkit, Nicole Kidman avaa sydämensä, paras detox-dieetti (detox-dieetti on muuten jotain todella absurdia höpöä, siihen liittyy hämärää, new agehtavaa muminaa ”puhdistumisesta” vaikka oikeasti siihen turvautuvat kuvittelevat, että viidessä vuodessa hankitut läskit katoavat mystisesti kahden viikon siirapinjuontikuurilla.... kuka väittikään, että ihmeaineita kaupittelevat huijarit hevosvankkureissa ovat kadonneet, ei suinkaan, ne ovat vain vaihtaneet muotoaan luontaistuotekauppojen myyjiksi ja maanisiksi verkostomarkkinoijiksi) ja sitä rataa. Kansien sisältä löytyy kuitenkin mielenkiintoisia artikkeleita, henkilökuvia ja kolumneja. Tiedän, että lehteä tekevät ikäiseni naiset ja sen jututkin on suunnattu noin kolmekymppisille, mutta ilmeisesti jonkinlaisten naistenlehti myy näin-paineiden takia lehti näyttää parikymppisten bibistäjien muotiraamatulta (vaikka itse saattaisin harkita joskus kyseisen lehden ostamista töissä lukemisen sijaan, jos sillä olisi toinen nimi ja kannessa joskus joku oikea ihminen eikä geneerinen, vahvasti meikattu mallibabe).

Lehdessä on yleensä myös sisustusjuttu jonkun kolmekymppisen, Kalliossa tai Punavuoressa asuvan graafikko-dj-pariskunnan kodista. Vaikka noin laajasti ottaen kuulunkin hiukan samaan viiteryhmään ja nämä kodinsisustajat koteineen saattavat vaikuttaa hyvinkin sympaattisilta, jokin minussa kavahtaa noita juttuja. Pidän sisustamisesta, ihmisten kodit ovat kiinnostavia, joskus saatan jopa poimia vinkkejä (kuten äskenkin, kukkivaan oksaan ripustetut korvakorut näyttivät ihanalta, mutta käytännössä tuollainen ei ehkä kissakodissa ihan toimisi) ja samaan aikaan irvistelen ihmisten ratkaisuille sisustaa kotiaan omilla 80-luvun alun leluillaan ja Marimekon retrokankailla. Vaikka olenkin nostalgikko, en hahmota omaan lapsuuteen kohdistuvaa nostalgiaa ainakaan kodinsisustuksessa, siinä on värähdyttävän paljon huppariaikuisuutta mukana. Nallesukat, kylpylelukokoelma, vaahtokarkkikulho ja teeveessä pyörivät piirretyt. En tiedä, mistä nämä mielikuvat päähäni virtaavat... katsonhan itsekin nostalgisesti Käytöskukkaa (vaikka nostalgiani on myöhäsyntyistä, kun Käytöskukkaa 70-luvulla esitettiin, vietin aikani lähinnä potkupuvussa kuolaten) ja pelkkä ajatus puisesta lelumäyräkoirasta vieterihäntineen hymyilyttää, mutta en silti täyttäisi merkitysavaruuttani niillä. Pidän kodistani enemmän lämminhenkisenä ja hieman venäläis-budoaarihtavana selkeästi aikuisten ihmisten kotina kirjahyllyineen kuin postmodernina lastenhuoneena. Oletan nimittäin, että näissä lapsuudenaikaisesti sisustetuissa kodeissa on kyse myös jonkinlaisesta ironiasta (koska eihän kukaan oikeasti VOI pitää ruskeita muovimukeja kauniina).

En hahmota trendikkyyttä koska en hahmota ironiaa tyylikysymyksenä. Minusta autonrenkaasta tehty olkalaukku on yksiselitteisesti ruma, vaikka se on kierrätysmateriaalia ja sisältää siten ahaa-oivalluksen, kuten useimmat kierrätysdesign-tavarat. Sama koskee lp-levyistä prässättyjä kulhoja ja vauvanvaunujen virikemuovileluista uudelleeninnovoituja kaulakoruja, niille voi hymähtää, mutta niitä ei halua omistaa. Katselen joskus huvikseni Hel looks -sivustoa, jossa ironia tyylinä on viety äärimmilleen. Kun yhdistää tarpeeksi pussittavan ja sähkönsinisen läikesilkkipaidan pillifarkkuihin ja keltaisiin haisaappaisiin, on tulos jollain kierolla tavalla hieno, tai ainakin kuvauksellinen.

Mitä tyyliin tulee, selailemassani lehdessä oli juttu naisista, joiden omaa tyyliä on ollut innoittamassa joku oikea henkilö. Lauren Bacall –entusiasti näytti todella classylta, mutta suosikkini oli silti Frida Kahlo –nainen. Hänellä oli punainen ruusu tukassaan, kudottu ja sinisin kukin kirjailtu, puhvihihainen neuletakki ja kaulassa pitkä kangasruusunauha. Naisen tyyli oli lumoava, täysin överin koristeellinen ja folkloristinen. Jos jaksaisin panostaa ja kestäisin jatkuvan tuijotuksen, saattaisin hyvinkin alkaa pukeutua Frida Kahlon tapaan, samaan aikaan äärinaisellisesti, perinteisesti ja etnisesti. Tukkaani laittaisin aina vihreitä tai mustia tai petrolinsinisiä ruusuja, alushameita olisi ainakin kolme päällekäin, kaulassa ja korvissa kilisisivät kirjavat helmet. Toisaalta, mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän olen kiinnostunut herättämään minkäänlaista huomiota katukuvassa (tämä taitaa olla hyvin yleistä, ei ihme, että nuo Hel looksin trendisetterit ovat pääosin teinejä) ja jokin minussa pitää liiallista vaatehumputusta (ellei sitä sitten toisaalta tehdä noin osoittelevan karnevalistisesti ja performatiivisesti) pinnallisena ja kestämättömänä. En halua olla yhtä kuin vaatteeni ja vaikka kauniista asioista pidänkin, mielenkiintoni lopahtaa aina jossain vaiheessa kun aletaan puhua muodista. Olin esimerkiksi ihan ulalla huomatessani, että housut ovat niinä viitenätoista housuttomana vuotenani muuttuneet lantiomallisiksi (miksi, apua?) ja niitä saa aina väliin vaivihkaisesti kiskoa ylöspäin. Hiukan vieroksun muotiblogeja samasta syystä, minusta on kyllä mukavaa katsella hauskoja pukeutumistyylejä, mutta en jaksa mitään listauksia (Lindexiltä, 14,90) tai meikkivinkkejä (Lancome, Le nuit du Cacaa yläluomen liikkuvalle osalle) vaan alan aina miettiä, mistä tuollainen paneutuneisuus on pois.

Asiasta punaviinilasiin, minua huolestuttaa absurdilla tavalla yksi seikka. Koska olen päättänyt radikaalisti vähentää tissuttelua, pelkään, että nyt kaikki luulevat, että olen raskaana. En ole raskaana, kerron sen sitten teille, rakkaat ystävät (tiedän, että Lupiinia lukevat pääosin ystävät, osa teistä on ystäviä monen vuoden takaa, osa löydetty Lupiinin kautta) jos joskus olen, mutta nyt en ole. Ajoittainen dokaamattomuus johtuu siitä, että olen kyllästynyt itseeni krapulassa, itsehillinnän ja miellyttävän kurinalaisuuden rapisemiseen, päivänkestoiseen feelingblueen ja yleiseen vetkuuteen (sekä siihen, että poltan gänäillessä puoli askia tupakkaa ja saan säännönmukaisen migreenin). Syyspäivät ovat ihania ja arvokkaita, ei enää yhtään sunnuntaita sohvan vankina, katsomassa videolta Pohjantähteä viidettäkymmenettä kertaa, ei enää ravintoarvoltaan kyseenalaista juustopastaa eikä varsinkaan loiventavaa lonkeroa. Eräs viisas ystäväni sanoi taannoin, että hänestä tuli urheilullinen siinä vaiheessa, kun hän alkoi päättäväisesti muokata omaa identiteettiään ja minäkuvaansa urheilulliseen suuntaan ja häivytti tietoisesti aikaisemmae ennakkoluulonsa omista kyvyistään. Minä en aio urheilulliseksi (kaikki minussa haraa tuota termiä vastaan, urheilullisuus kuulostaa siltä, että pelaa kössiä kerran viikossa duunikafrujen kanssa rumat verkkarit päällä) mutta tervehenkiseksi, kehoaan kuuntelevaksi ja sen parhaaksi toimivaksi ihmiseksi aion.

Thirty One Today

31-vuotissyntymäpäiväni kunniaksi kuuntelin äsken Aimee Mannin Thirty One Today-kappaleen. Mann on yksi lempimelankolikoistani, ja vaikka en voikaan samaistua laulun syntymäpäiväsankarin elämänpettymykseen, sopii sen tunnelma silti maanantaisyntymäpäivään, jolloin herää myöhässä, ei ehdi meikata eikä keittää kahvia ja unohtaa vielä puhelimensa kotiin.

Odotinko kappaleen 31-vuotiaan tavoin elämäni olevani tässä iässä jotenkin erilaista? En kai, en luultavasti lapsena tai nuorena ikinä visualisoinut itseäni kolmekymppisenä. Aikoinaan olisin varmaan kuvitellut olevani äiti tähän ikään mennessä, vaikka en oikein muista ikinä haaveilleeni perheestä, enemmänkin rakastajien virrasta, eri-ikäisistä miehistä ja dekadenteista juhlista. Ja asumisesta Kalliossa tietenkin, se on ollut tärkeä haave joka on myös toteutunut. Työkseni kuvittelin tekeväni jotain luovaa ja no, tavallaan asia onkin niin.

Synttärijuhlani pidin tänä vuonna pikkumökin puutarhassa. Juhlat olivat omassa lajissaan viehättävät, rauhalliset ja täynnä naurua. Ehdin jopa jutella lähes kaikkien vieraiden kanssa, mitä ei isoissa juhlissa pysty tekemään. Viime vappuna kun jokainen asuinneliömme oli iloisten hippaajien kansoittama (ja joista osaa en edes tuntenut) enkä ehtinyt pysähtyä puhumaan oikein kellekään, päätin, että nämä olivat viimeiset megajättizembalot vähään aikaan. Tarjoomuksien suhteen pyrimme mahdollisimman suureen omavaraisuuteen ja kaikissa herkuissa olikin jotain omasta maasta, jopa hummuksen keventäjänä kesäkurpitsaa. Kuten bileissä on alkanut viime vuosina käydä, jäi tälläkin kertaa viinaa yli. Tuliaispullojen kera jäimme viinaplussalle ja plussalla varmaan tullaan olemaankin, itse olen taas saanut vähäksi aikaa tarpeekseni viininlatkimisesta. Ystäväpiiriini kuuluu nykyään boheemien sienien ja kaltaisteni keskikäyttäjien lisäksi melko paljon lähes raittiita tai raitistuneita ihmisiä. Jollekulle tulee paristakin lasista kamala karpula, toiselle viina toimii mielialan suhrustajana ja surustajana. Olen itsekin miettinyt, mihin sitä alkoholia oikeastaan tarvitsee? Ei ainakaan vapautumiseen, oikeastaan olen sosiaalisesti hyvinkin suvereeni ihminen ja saan suuni auki ilman rohkaisuakin. Haltioitumista koen selvinkin päin, torstaina kävellessäni töistä Kulttuuritehdas Korjaamolle Art Goes Kapakkaan hykertelin ja hymyilin koko matkan ihanalle iltahelsingille, kasvitieteellisen puutarhan muhkeille ruusuille ja lintuparville, Töölön ennennäkemättömille Art Deco-taloille ja koko elokuun kypsälle tunnelmalle (en vieläkään osaa ratkaista kumpaa rakastan enemmän, yhteyttämistä kuhisevaa toukokuunloppua vaiko paisuvaa, raskaanmakeaa elokuuta, jompaa kumpaa kuitenkin, on keskikesäkin ihana mutta vähän liian seisovaa vettä makuuni). Perillä join lasin punaviiniä tunnelman kulminoimiseksi, mutta luultavasti olisin ollut yhtä hyväntuulinen ilmankin. Toisaalta kyllä on niin, että harva asia maailmassa voittaa yhden lasin nousuhumalaa, kaiken ollessa kohdallaan ja viinin kupliessa päässä saattaa hetkellisesti kuvitella, miltä extasyn tai vastaavan käyttäjistä tuntuu, kaikkivoipaiselta ja säteilevältä ja kipunoivan iloiselta.

Olen miettinyt alkoholinkäyttöä siltäkin kantilta, että muutaman viikon sisällä vauvauutisia on taas kuulunut vähän joka puolelta. Suomessa käyvällä ystävällä oli yllättävä rumpumaha, toiset ystävät saivat juuri tytön, yhdet pohtivat ehkäisyn pois jättämistä. Olen kuullut useammaltakin taholta, että raskaana ollessa punaviiniä ei ainoastaan ole tekemättä mieli vaan ajatuskin siitä ällöttää. Puhumattakaan nyt vaikka tupakasta. Voin kuvitella, jos seuralaisena kulkee lievä kuvotus ei ainakaan halua mitenkään edesauttaa sitä. Eräs pitkäaikainen, jo teini-iässä ensimmäiset lapsensa saanut ystäväni alkoi ällötä kaikkia päihteitä raskautensa ensimetreiltä asti, vaikka hän oli viettänyt hyvinkin rajua elämää. Nykyäänhän on aivan itsestään selvää lopettaa alkoholinkäyttö kun vauva ilmoittaa tulostaan, mutta kuulemma vielä 70-luvun lopulla pahoinvointiin suositeltiin konjakkia. Äitini onkin joskus pohtinut ääneen, kuinka fiksu minusta olisi mahtanut tulla ilman niitä konjamiinitujauksia.... Joka tapauksessa, suggestioalttiina eläimenä on ilmeisesti käymässä kuten olen ajatellutkin. 31-vuotiaana ajatus vauvan saamisesta ei nimittäin tunnu aivan niin kammottavalta ja täydellisen vieraalta kuin vielä 30-vuotiaana. Vaikuttaa siltä, että joku imaginäärinen vauvaviisari on kääntymässä, hitaasti ja töksähdellen tosin. Tai sitten on kyse myöhäsyntyisestä kolmenkympin kriisistä, tunteesta, ettei elämään nyt vain saa olla tyytyväinen sellaisenaan, vaan sitä pitää aktiivisesti pyrkiä muuttamaan?

Itsemäärittelyn itseääntoteuttavuudesta

Olen jo muutamia vuosia sitten päättänyt, etten ole kunnianhimoinen. Samaan aikaan olen alkanut pitää kunnianhimoisuutta jos nyt ei negatiivisena niin ainakin jossain määrin ihmistä kuluttavana piirteenä. Oivallus oli minulle alun alkaen voimaannuttava, koska olin tottunut ajattelemaan kunnianhimoa ihailtavana ja tavoiteltavana ominaisuutena, vaikka jo itse sanakin kuulostaa suunnilleen yhtä sympaattiselta kuin häikäilemättömyys tai päällekäyvyys. Nykyään liitän kunnianhimoon erään lahjakkaan ja ahkeran työkaverini lauseen: ”Mä en kykene olemaan onnellinen”. Vaikka itse olisin ehkä puhunut onnellisuuden sijaan tyytyväisyydestä (koska kun sanaa tyytyväinen makustelee, huomaa, että sillä tarkoitetaan juuri tyytymistä, sopeutumista vallitseviin olosuhteisiin ja siten omista, rajallisista kyvyistä ahdistumattomuutta) oli nousuhumalassa heitetty kommentti itse asiassa hyvin surullinen. Vaikka en tietenkään ole itse täysin tyytyväinen elämääni tällaisenaan, kukapa sitä sataprosenttisesti olisi, tiedän olevani hetkittäin tyytyväinen ja hyvinkin onnellinen. Enkä kytke onnellisuuttani niinkään saavutuksiin vaan hetkiin, jolloin istutaan ilta-auringossa nauramassa tai vaikututaan musiikista. Vaikka toisaalta kyllä onnistuneet viljelmät kuten kilon painoiset kesäkurpitsat tekevät minut onnelliseksi – työni ei ole mennyt hukkaan (kuten se usein puutarhurinhommissa väistämättä menee) vaan olen hetken lähempänä luonnon kiertokulkua.

Olen tietoisesti luopunut kunniahimosta siksikin, että omaa kunnianhimoisuuttani on sävyttänyt aina aika siekailematon epärealismi ja naiivi yltiö-optimismi, joka johtaa väistämättä pettymykseen. Teini-iän merkittävin haaveeni oli tulla näyttelijäksi. Harrastin teatteria yksitoistavuotiaasta saakka ja manailin pikkukaupungin rajallisia mahdollisuuksia diivana olemiseen. Kun nelitoistavuotiaana kuulin, että nuorisomusikaali etsi esiintyjiä sytyin liekkeihin ja elämäni sai päämäärän. Pääsin tietysti sisään, muu ei kerta kaikkiaan ollut mahdollista, olisin varmaan linnoittautunut nuorisotilan portaille makuupussissa jos en olisi päässyt, ja tämä asenne aivan epäilemättä näkyi minusta. Koko kahdeksannen luokan vietin musiikkiteatterihuumassa, numerot laskivat ja lintsailin surutta taiteeni nimissä, olinhan liian typerä ja naiivi ymmärtämään, että numeroita olisi pitänyt pikemminkin nostaa ilmaisutaidon lukioon pääsyä varten. Musikaalissa olikin ihanaa ja se ruokki monella tapaa ylimielisyyttäni ja erottautumisentarvettani, useimmat esiintyjistä olivat minua muutaman vuoden vanhempia ja siksi sain itsekin syyn esiintyä ”ikäistäni kypsempänä” (tähän kypsyyteen kuuluivat tietysti myös ensikänni, ensitupakka ja ensisuudelma). Musikaali oli menestys, esityksiä oli koko kevään ja pääsimme lopulta Ruotsiin asti. Kun projekti loppui, itkimme itsemme aivan paisuksiin, tilitin päiväkirjallenikin kuinka ”musikaalin loppumisen jälkeen elämältäni katosi Merkitys ja Ilo”.

Ilmaisutaidon lukiossa taisin jollain esittelykierroksella päästää suustani jotain niinkin itsekorosteista kuin ”oon täs koulus koska must tulee näyttelijä” vaikka meille jatkuvasti tolkutettiin, että kyseessä on lukio muutamin ekstra-ainein eikä Teakiin valmistava koulu. Hyvin nopeasti aloinkin huomata, että näyttelijäntyö jälkiturkkalaisessa ilmapiirissä on itse asiassa aika helvetillistä. Epäliikunnalliselle näyttelijyys näyttäytyi tuskallisena, Töölönlahtea verenmakuisesti hölkkäävänä maniana itketyssessioineen. Vallalla oli sekä fyysisen rääkin ihannointi että toisaalta kauhea pelko ”tekotaiteellisuudesta”. En vieläkään pysty suhtautumaan tekotaiteellisuuteen terminä neutraalisti, inhoan sitä yhtä tunteenomaisesti kuin ”kukkahattutätiä”, sillä on niin helppo hutkia mitä tahansa taidemuotoa joka ei heti aukea tai josta ei henkilökohtaisesti välitä tai jolla on jokin muukin kuin viihdearvo. Takaisin raiteelle palatakseni, olin kirjoittamassa teatterikoulutuksen rääkki-aspektista.... oltuamme teatterikesälukion kanssa katsomassa Ylioppilasteatterin Mahnovitsinaa satuimme törmäämään yhteen näyttelijään metrossa. Lehahdimme ihailevana parvena jotenkin kärsivän oloisen tytön ympärille. Pian selvisi, ettei kärsivä ilme johtunutkaan fanituksestamme vaan siitä, että tyttö oli hiljattain rikkonut nivelsiteet jalastaan ja saanut lääkäriltä ohjeen pitää jalkaa ehdottomassa levossa ”tai onnut loppuikäsi”. Se, että tyttö oli uhmannut kieltoa ja jatkanut näyttelemistä näyttäytyi meille teatterihulluille teineille ihailtavana sisäisenä palona eikä suinkaan silkkana typeryytenä, mitä se näin aikuisen näkökulmasta katsottuna oli. Samaa asennetta meihin iskostettiin lukiossa, flunssaisiakaan ei säästelty hysteeriseltä juoksentelemiselta ja miesten punnerruksilta.

Oman rajallisuuden tajuaminen oli yllättävän kivutonta. En vain osannut arvostaa sitä kilpailuhenkisyyttä mitä vaadittiin roolien saamiseen. Sen sijaan kirjallisesta ilmaisusta nautin suuresti, oli ihanaa istua kuuntelemassa muiden tekstejä (ryhmässämme oli useita käsittämättömän lahjakkaita kirjoittajia) ja saada palautetta omistaankin, ilman että kertaakaan piti tekoitkeä tai tehdä sataa vatsalihasliikettä. Palo katosi vähitellen eikä oikeastaan ikinä korvautunut millään. En ole näyttelijähaaveiden jälkeen tahtonut mitään ammattia epätoivoisen kamalasti, ajauduin erinäisten epäkäytännöllisten taideopintojen jälkeen kuvallisen viestinnän opintoihin ja ammattiin. Mutta nyt kun ajattelen itseäni lapsena, muistan nauttineeni kaikkein eniten piirtämisestä ja maalaamisesta. Harrastin monenmoista kuten keskiluokan lapset tapasivat tehdä, mutta ainoa paikka, jonne menin aina odottavasti ja innokkaana oli kuvataidekoulu. Pianonsoitto oli suurimmaksi osaksi tervanjuontia puhumattakaan nyt Jazz-tanssista jossa käännyin aina väärään suuntaan.

Kunnianhimottomaksi profiloitumiseen on kohdallani liittynyt myös oman keskinkertaisuuden tunnustaminen ja hyväksyminen. Olen taiteellisesti pikkulahjakas monellakin alalla, osaan laulaa mukavasti, näytelläkin ja kirjoittaa. Piirustelunikin on näppärää keskitasoa. En koe paloa hioutua briljantiksi, siksipä keskinkertaisena lienen säilynytkin (tosin en usko että olisin hioutunut briljantiksi kovallakaan yrittämisellä, sellaisia on kovin harvassa eikä ole mitään syytä olettaa, että olisin yksi heistä). Tavallaan ajattelen olevani myös alisuoriutuja, mutta toisaalta, mitä sekin sitten tarkoittaa? Harva mielenkiintoista alaa opiskellut työllistyy mihinkään ihan totaaliseen unelmaduuniin eikä välttämättä edes halua. Itse olen jo jonkin aikaa sitten oivaltanut, että maailmassa ei sellaista työtä olekaan, jota haluaisin tehdä enempää kuin kahdeksan tuntia päivässä (ja sekin on ehdotonta ylärajaa, kuuden tunnin työpäivin ehtisi harrastaa esimerkiksi enemmän liikuntaa eikä yksikään ilta haaskaantuisi siihen, että makaa peiton alla lukemassa Helvetilliset-antologiaa kuudettatoista kertaa vaikka yöpöydällä odottaa kymmenen kirjastosta haettua laaturomaania). Teen toki flown vallassa taideproggiksia, mutta floweilla on tapana kestää korkeintaan kolme-neljä tuntia kerrallaan, ja hyvä niin. Flow on vähän kuten seksi (yritin keksiä jonkun muun vertauksen, koska olen tehnyt sen periaatepäätöksen, ettei Lupiinissa puhuta ”olen todella seksuaalinen” -puhetta, johon olen aikaisemmin feministinä tuntenut tarvetta ihan siksi, ettei kaikkia feministejä leimattaisi seksuaalikielteisiksi, joopa joo. Joku pomonvaimo kertoi taannoin naistenlehden helakanfuksiassa lööpissä olevansa todella seksuaalinen ja aloin miettiä, mitä ihmeen irtopointseja kyseisellä tiedolla halutaan kerätä, eivätkö aikuiset ihmiset noin lähtökohtaisesti ole seksuaalisia? Oman seksuaalisen halun mainostaminen tekstuaalisesti tuntuu informaatiosisällöltään suunnilleen samantasoiselta kuin että kertoisi tuntevansa mahassaan nälkäistä murinaa useita kertoja päivässä, vähän sillai ”no shit, onko sinullakin fyysisiä tarpeita”.... seksistä puhuminen onkin sitten eri asia, siitä jauhankin varsin usein mutta lähinnä jossain ihmissuhde-kontekstissa), tosi hauskaa ja intensiivistä, mutta aika kaikennielevää.

Harvinainen perjantai: Olen kerrankin jopa oikeasti noussutkin (yritettyäni tätä jo kahtena aamuna) kahtakymmentä yli kuusi ja teputtanut suoraa päätä töihin. Nyt, kellon ollessa viittä yli kolme huomaan tehneeni jo vähän ylitöitä. Jotta en alkaisi vaikuttaa kunnianhimoiselta tahtotila-tiimitiikeriltä taidan sulloa pillit pussiin ja kadota viikonlopun viettoon!

Humajaa

Olen oudon leijuvassa mielentilassa. Leijunta ei ole pelkästään hyvä juttu, omien mielialojeni vaihtelu yhden päivän tai jopa tunnin sisällä tuntuu kummalliselta. Tai ainahan niin tapahtuu, mutta tänään on aivan erityisen moody päivä. Aamupäivästä kävin kipakahkon väittelyn erään läheisen kanssa, mutta luullakseni saimme selvennettyä omia tapojamme lähestyä asioita ja osaamme jatkossa ottaa erilaiset keskustelukulttuurit huomioon. Väittely sai minut myös menemään itseeni. Taitaa aivan todella pitää paikkansa, että otan asiat todella henkilökohtaisesti ja näen itseeni suunnattuja piikkejä sielläkin, missä niitä ei ole. Tämä korostuu erityisesti miesten kanssa väitellessä ja osaan paikallistaa reaktioni menneisyyteen. Minulla on pitkä historia itseäni älykkäämpien miesten kanssa väittelemisestä, joista ensimmäiset ja tärkeimmät ovat saaneet minut ikuiseen, ärhäkkään altavastaajan positioon. Isälläni on moniaista hyvistä ominaisuuksistaan huolimatta ollut tapana suhtautua minun ja äitini mielipiteisiin joskus hiukan vähätellen, jopa naurahdellen. Kuulen tätä ylemmyydentuntoista naurahtelua siis edelleen, myös silloin kun sitä ei oikeasti tapahdu.

Käyn läpi prosessia, joka nostaa tunteita pintaan ja saa minut hämmentymään ja pelkäämään. Vaikka olen edistynyt hyvin, jokin minussa kuitenkin jarruttelee ja pitää kiinni vanhasta. Kun yritän paikallistaa syytä, törmään jonkinlaiseen identiteetinmenetyspelkoon, mikä on hassua, koska tavallaan koen, että jos minulla nyt identiteetti onkin, niin ei mitään kovin kiinteää ja selkeää minää. Olen kimppu tapoja ja luontumuksia ja asenteita. Eri tilanteet tuovat esiin täysin eri minän ja joskus kun kuulen itseäni luonnehdittavan jollain termillä, olen aivan ällistynyt. Enhän minä ole sellainen, en ainakaan siinä määrin, että se tulisi minusta ikään kuin ensimmäisenä mieleen.

Oikeastaan pelkään muuttuvani niin paljon, että hyviksi näkemäni asiat ja tilanteet elämässäni voisivat näyttäytyä aivan toisessa valossa. Ja että repisin saman tien kaikki loputkin verhot ja muurit alas. Kuinka raadolliselta maailma silloin näyttäisi, osaisiko sitä luottaa enää mihinkään?

Joskus tämä Lupiinikin tuntuu pelkältä hymistelyltä ja pyhistelyltä. Teen täällä itsestäni paljon paremman ja kiltimmän ja tasapainoisemman kuin mitä oikeasti olen. Vaikka toisaalta, Lupiini on yksi puoleni, se valoisampi ja rauhallisempi. Tällä hetkellä tunnen olevani täysin kaikkien tunteiden vietävissä. Vuosikausia olen vuorannut tunne-elämääni tietyllä keinolla, nyt, kun se keino on poissa (enkä kaipaa sitä yhtään) elän vuoristoradassa. Ja vuoristoradassa on todella niitä huippujakin, kävellessäni auringossa lehmusten alla hymyilen ja hyräilen ja tunnen ilon lepattavan minussa. Tunnin päästä olen ahdistunut ja huolestunut ja ehtinyt kehittää jonkun ongelman, jota vatkata loppupäivä.

Toisaalta, ainakin tunnen olevani elossa. Ja luultavasti huomenna ihmettelen, mitä ihmettä sitä eilen tuli hötkyiltyä, kaikkihan on hyvin?

Elonkorjuuta

Elän aikoja, jolloin jokainen vierailu pikkumökillä aiheuttaa ooh ja aah –huudahduksia, raportinomaisia puheluita L:lle (mikäli satun olemaan paikalla yksin) ja painavaa reppua kotimatkalla. Eilen, kokatessani Nassulle kesäkurpitsakastiketta ja höyrytettyjä parsakaaleja ihastelimme molemmat sitä yksinkertaista tosiseikkaa, että pihalta voi hakea sisään ruokaa, valmistaa sen ja kattaa ulos. Ruoasta saaduilla voimilla voi sitten tunkea itsensä mustaviinimarjan ja vadelman väliin ja alkaa täyttää kaulassa riippuvaa purtiloa kuningatar-sekoituksella.

Snapsiherneet ovat aivan mahtavia, ne eivät edes kunnolla vähene, vaikka niitä snapsiikin suuhunsa aina hyötykasvipenkin lähelle päätyessään. Kurpitsat ovat valloittaneet lonkeroillaan osan nurmikkoakin, italialainen salaatti puskee aina uutta lehteä ilman että vanhat muuttuvat kitkeriksi. Luumupuu notkuu hedelmien painosta, vessanpolku on punatäpläinen vadelmista (joita tulee niin kertakaikkisen paljon, ettei ihan jokaista vain ehdi poimia). Rastaat ovat tehokkaasti verottaneet herukoita, mikä ei varsinaisesti harmita ketään. Mustaviinimarjoissa on toki pikantti maku mutta punaisille en osaa keksiä muuta käyttöä kuin jääpalankorvikkeet boolissa. Kerran tein synttäreilleni punaherukkapiirakkaa, jota eräs ystäväni maistettuaan sylki takaisin lautaselle irvistellen. Viimeistään tällöin päätin, että kaikkea ei ole pakko maanisesti hyödyntää, vaikka se kuinka rehottaisi tai olisi ilmaista. Sama koskee raparpereja, niitä ei vain pysty käyttämään kaikkia, osa jää koristamaan pihanperää ja tarjoamaan lehtokotiloille viileää kotia. Sitä paitsi rastaiden torjunta on vaikeaa. Muutamista pensaisiin ripustetuista peileistä ei ole mitään hyötyä, cd-levyt ovat epäesteettisiä ja verkot tekevät kauheaa jälkeä. Kun olin lapsi, hoitotädilläni oli tapana suojata herukkapensaansa verkoilla. Kerran verkkoon oli takertunut iso rastas. Minunkin annettiin seurata kun huutavaa rastasta revittiin irti verkosta naureskellen (!), lopulta siinä käytettiin saksiakin. Rastaasta tuli verta, se kitui ja huusi ja kärsi ennen kuolemaansa. Oudointa oli, ettei hoitotädin mies ollut lainkaan järkyttyneen oloinen vaan päin vastoin jotenkin rehvakas, lähinnä harmitteli rikkoutunutta verkkoa. Tuo oli luultavasti niitä ensimmäisiä eläinten kärsimys
–kokemuksia jotka sitten myöhemmin johtivat eläinkokeiden vastustamiseen ja lihansyönnin lopettamiseen.

Eilen onnistuin kuljettamaan kotiin salaatinlehtien joukossa toukan. Toukka oli sorminivelen mittainen, vihreä ja käpertyi heti palloksi jos sitä kosketti. En muutenkaan pidä turhasta tappamisesta mutta erityisesti toissaviikonloppuiset keskustelut Hurinan kanssa saivat minut suorastaan säälimään pientä toukkaa. Jokin sen pehmeydessä teki siitä erityisen liikuttavan, jostain syystä kitiinipitoisempia, pelkistä jaloista koostuvia ötököitä on helpompi tuhota (koska kyllähän tuholaistorjunta myös tuhoaa ötököitä, kaalinlehdille suihkuttelemani raparperiliuos varmaankin tappaa lehdellä pyörivät kirpat ja vastaavat). Pakkasin toukan hellävaraisesti salaatinlehtien kanssa biojätepussin suulle ratkaistakseni asian aamulla (jolloin heräisin seitsemältä ja menisin ekstra-aikaisin töihin). Heräsin vähän kahdeksan jälkeen (huomatakseni ilokseni, että nenänpielen punainen läiskä oli yön aikana jalostunut poikkeuksellisen pumpsakaksi finniksi) ja nappasin ohimennessäni biojätepussin ja dumppasin sen ulkoroskikseen. Vasta töissä muistin pussin sisällön, mutta lohdutan itseäni ajattelemalla että luultavasti toukalla on biojäteastiassa kivaa.... hmm.

Elokuu on tuonut mukanaan uudenlaisen kokemustennälän. Juhlaviikkojen ohjelma repun etutaskussa kiinnostaa ja samalla melkein ahdistaa, Art Goes Kapakan parhaat palat olen jo merkinnyt kalenteriini. Puhumattakaan sitten työväenopistojen ohjelmasta, apua, minun on varmaankin pakko päästä ainakin jollekin artsylle intensiivikurssille ja toki myös kielikurssille. En silti haluaisi ihan vielä päästää irti lenseästä kesäolosta vaikka aamu kuinka kirpeilisi imitoiden syyskuuta. Onhan nyt vielä kesä!

Lapsuuden kesät

En muista rakastaneeni kesää lapsena erikoisen paljon. Kesällä piti olla hoitotädillä vanhempien ollessa töissä, viettää loputtoman pitkiä päiviä hoitotädin laakeantasaisella nurmikolla tai tuijottaa ikkunasta Randströmin sedän tummanruskeaa seinää, mikäli sattui satamaan. Randströmin sedällä oli kuplavolkkari ja pihanedus täynnä appelsiininpuolikkaita – setä vihasi kissoja. Joskus harvoin pääsimme Randströmin pihalle käymään puolisalaa, saatoimme itse asiassa heittää pallon tai vastaavan tarkoituksella aidan yli, että pääsisimme siihen tummanruskean aidan rajaamaan kummalliseen metsäpihaan. Alue, jolla lapsena asuin oli vielä 70-luvun alussa ollut kuivaa kangasmetsää korkeine mäntyineen, puolukoineen ja ummehtuneenhajuisine suonsilmineen. Useimmat talot oli rakennettu hartiapankkivoimin (ei tosin meidän talomme, emme olleet sen ensimmäisiä asukkaita joka oli omiaan aiheuttamaan lievää mutta havaittavaa ulkopuolisuutta ja närää, etenkin hoitotätini näki tarpeelliseksi piikitellä minua ”insinöörintyttäreksi” mikä aiheutti outoa syyllisyyttä ja samalla suuttumusta kuittailun epäoikeudenmukaisuudesta) ja niiden tontit olivat isoja. Laihassa maassa kasvit eivät kuitenkaan oikein jaksaneet menestyä, meidänkin pihamme oli suuri ja litteä, harvanurminen ja jalavien sekä poppelien varjostama. Omenapuita meillä oli alun alkaen neljä, mutta yksi toisensa jälkeen ne kuolivat. Marjapensaatkin tuottivat kituliaasti etenkin sen jälkeen, kun niille tehtiin tuoreista jalavanoksista tuet. Tuet nimittäin alkoivat puskea uutta oksaa ja muodostivat nopeasti viehättävän jalavatiheikön imien mullasta ne vähäisetkin voimat. Useimmilla naapureilla oli samantyyppiset normis-pihat, tosin eräällä perheellä oli peilimosaiikein kirjailtu tuulimylly vesiaiheen keskellä, piharatkaisu joka lapsena kadehditutti ja teininä kuvotti.

Randströmin sedän piha oli täysin luonnontilassa. Se oli oikeastaan vain pala metsää, joka oli rajattu aidoin. Pihalla kasvoi korkeita mäntyjä, pieniä kuusia ja juolukkaa, siellä tuoksuikin metsältä. Piha oli aivan eri tavoin pelottava ja salaperäinen kuin heti sen takana alkava rajaamaton metsä, juuri pihan metsämäisyys tai pikemminkin metsän pihuus kiihdytti mieltämme. Randströmin setä kyllä vihasi kissojen lisäksi myös lapsia, joten visiitit piti tehdä vaivihkaa.

Kotitien takaa alkoi metsä, joka jatkui pituussuunnassa varmastikin ainakin kilometrin, että jos lähti kulkemaan satunnaisia polkuja tuli lopulta ulos aivan toisesta kaupunginosasta, melkein keskustan läheltä. Leveyssunnassa metsä rajautui kummalliseen, Chicago-alueeksi (kuulin sen aina lapsena Sikakono-alue) kutsuttuun parakkikylään, jossa asui hämäräksi määriteltyä, vähärahaista porukkaa kuten vapautuneita vankeja, spurguja ja romaneita ja jonne ei heidän takiaan saanut mennä. Rikoimme käskyä aina joskus vaikka meitä ihan oikeasti pelottikin, olihan alueella myös koira, joka puheiden mukaan ”näki pelon ihmisen silmistä”. Parakit olivat tummanruskeaksi maalattua lautaa, yksikerroksisia ja neliömäisiä. Kerran kurkistimme yhden nuoren, hiukan kajahtaneelta vaikuttavan miehen yksiön ikkunasta sisään. Hänen sisustuksensa koostui patjasta lattialla sekä nakutyttökuvasta seinällä. Miehen asunnon läheltä löytyi kasa pornolehtiä joiden parissa koin hyvin hämmentävän ja pelontäyteisen hetken kuvitellen, että minunkin rinnoistani (joita ei siis silloin ollut) saattaisi tulla jonain päivänä lähes naaman peittävät, piukat ilmapallot enkä ehkä voisi asialle mitään. Erään ystäväni perhe asui lyhyen aikaa alueella, perheen isällä oli aina joitain hiukan epämääräisiä bisneksiä ja luultavasti makselemattomia velkoja, jonka takia he muuttivat usein. Isä oli pitkä, laiha ja tumma, arvaamaton sadisti. Kerran hän laittoi ystäväni peltiseen arkkuun ja alkoi rummuttaa nyrkeillään sen kantta, toisen kerran hän potki maassa makaavaa tytärtään. Emme tuohon aikaan olleet edes kymmenvuotiaita, seurasin väkivaltaa lannistuneena vierestä enkä tainnut kertoa asiasta ikinä edes vanhemmilleni.

Toisen tien päässä alkoi vielä laajempi metsä. Metsän uumenissa oli graniittinen, pyöreäselkäinen kallio johon jossain vaiheessa leimaannuin. Kallion lähettyvillä kasvoi keltasarvikkaa ja pihlajoita, itse kalliokin hehkui aina punaisena ilta-auringossa (sinne piti mennä nimen omaan illalla) ja kosteat vihreät sammalmättäät houkuttelivat painamaan kämmenellä. Lähellä kalliota oli runollinen puro pienine puusiltoineen. Kävimme siellä luontolyyris-viktoriaanisissa tunnelmissa ystäväni kanssa fiilistelemässä, meillä oli molemmilla palmikot ja pitkät hameet. Kesken fiilistelyn ja mahdollisen runonlausunnan paikalle kaasutti lauma mopopoikia, jotka päristelivät päällemme hiekkaa ja pakokaasua kunnes pakenimme kirkuen.

Puron takaa alkoi vanha puutaloalue, selkeä maaseutu hiekkateineen ja vanhoine omenapuineen. Kaikkein kiehtovinta siellä oli palaneen talon rauniot ja villiintynyt puutarha. Puutarhassa kasvoi vanhoja, vihreitä happamia omenia kantavia puita, muutamia maatiaisperennoja ja jasmiineita. Joka vuosi luonto valloitti ihmisen tekemää takaisin itselleen, omenapuut ehtyivät ja kukat katosivat heinikkoon. Palaneeseen taloon kuului myös rinteeseen rakennettu maakellari, joka oli osin sortunut ja jonne ei nyt ainakaan missään nimessä saanut mennä. Kerran löysin maakellarista kondomin ja kysyessäni äidiltä että mikäs kyseinen pussukka mahtaisi olla, sain vihaisen vastakysymyksen koskien löytöpaikkaa ja sen jälkeen kehoituksen pestä kädet.

Puutaloalueella oli myös ”omenapostilaatikoksi” kutsuttu pylväs, jonka päässä oli punainen rautapallo. Halusin käydä omenapostilaatikolla usein, mieluiten joka päivä. Tällöin olin niin pieni, että äiti kuljetti minua tarakalla. Minulla oli suunnilleen nelivuotiaana useampiakin paikkafiksaatioita, toinen mieleen jäänyt oli ”rajomaantie” (varmaan turha mainitakaan, että paikannimi oli itse keksimäni), tyhjä ja ruohottunut kenttä maantien varressa. Kentällä ei ollut leikkitelineitä tai edes penkkiä, enkä tehnyt siellä muuta kuin käveleskelin ympäriinsä ja ihmettelin paikan mystistä rauhaa. Äiti odotti meditaationi loppumista kärsivällisesti pyörän selässä ja usein kotimatkalla poikkesimme kioskille, josta minulle ostettiin purkka (siis yksittäinen purkka, muistaakseni sen nimi oli Bubbis).

Teini-iässä kotikaupunkini unelias rauha alkoi tympäistä minua pahan kerran. Koska en halunnut viettää viikonloppuja dokaillen Runkkupuistossa (parempi nimi olisi ollut pettinkipuisto, siellä puskat tutisivat elokuun tummina iltoina ja itsekin sain siellä kerran fritsun vaikka pidinkin itseäni liian fiksuna moiseen kutusumppuun) vaeltelin lähimetsissä koiran kanssa (ja harjoittelin tupakanpolttoa) tympääntyneenä, odottaen että ysiluokka loppuisi ja elämä alkaisi. Ja sehän alkoi, jätin lapsuudenkesät taakseni edes vilkaisematta, ne vaihtuivat festareihin, magiskänneihin ja vanhempaan poikaystävään. Nyttemmin, oikeasti aikuisena olen alkanut muistella noita kesiä. En oikeastaan kaivaten mutta jollain tavoin tyytyväisenä siitä, että vietin lapsuuteni metsissä ja pyörän selässä, opin viihdyttämään itseäni näennäisestä tapahtumattomuudesta huolimatta, haltioitumaan ilta-auringosta männynkyljessä.

Sateenkaarilipun alla

Töiden jälkeen suuntasin kalliolaiseen filmivuokraamoon hankkimaan itselleni nyyhkis-eskapismia Brokeback Mountainin muodossa. Kulkiessani leffa kainalossa Karhupuiston läpi ja puikkelehtiessani homokesäkahvilan sarjakuvaliinoin peitettyjen, hymyilevien ihmisten kansoittamien puutarhapöytien välistä tulin ajatelleeksi, kuinka hienoa on elää tätä aikaa. Homokahvilassa kahvittelee kalliolaismummoja, tiskillä jaetaan Gay Helsinki-oppaita. Vuokraamosta voi hakea kahden miehen rakkaudesta kertovan elokuvan, joka ei edes ole "homokuvaus" vaan nimen omaan universaalisti koskettava rakkaustarina. Synnyinvuosikymmenelläni homous on ollut rikollista, sitäkin myöhemmin sairaudeksi luokiteltavaa. Mikä muutos kolmessakymmenessä vuodessa! Siistiä!

Pitää vaan kaunista suvee

Tyhjä ja täynnä

Ei sillä, etteivätkö maanantait olisi usein muutenkin sumeita päiviä. Mutta kun maanantai tarkoittaa kesäloman lopullista loppua, univelkaa ja pakollista paskanjauhantaa siitä, miten loma meni (puhumattakaan nyt itse työstä) ei helottava aamuaurinko paljoa hymyilytä. En oikeastaan tajua, miksei lomaltapalaajille sallita hiljaista ja pehmeää laskua työelämään ja arkeen. Ensimmäisen päivän saisi viettää puhumatta ja rauhassa, töitäkin saisi tehdä omaan tahtiin.

Oikeasti lomani meni ihanasti, tein juuri sopivasti kaikkea kivaa ja rentouttavaa. Hiukan neuroottisesti vääntämäni kesälomalla tehdään sitä ja sitä -listanikin tuli täytettyä yllättävän hyvin. Talviturkin heitin vasta viime viikonloppuna ystävien häissä, mutta vesijuostua on tullut aivan kiitettävästi. En näe tarpeelliseksi harrastaa sen sorttista itsepetosta, että väittäisin olevani jotenkin riippuvainen liikunnasta, mutta yllättävän tärkeäksi siniseen vyöhön sonnustautuminen on tullut.

Tunnen olevani täynnä kaikkea: ihmisiä ja punaviiniä, naurua ja matkantekoa, puhetta ja puhetta. Samaan aikaan ja samasta syystä olen tyhjä kaikesta, tuntuu että nyt ei irtoa mitään. Tyhjäntäysi oli tuntuu myös yleisenä ärtymyksenä ja haluna sulkeutua. Helmasyntini, asioiden kääntäminen itseen saa minut yliherkäksi muiden sanoille, näkemään piikkejä ja vihjeitä, vaikka toisella tuulella pitäisin samaa luottamuksenosoituksena. En ole itkenyt pitkään aikaan, miksi olisinkaan, mitään itkun aihetta ei varsinaisesti ole ollut. Tällä hetkellä sisälläni on kuitenkin jokin möykky (varmaankin se, joka tekee minulle täyden olon) odottamassa laukeamistaan. Ehkäpä katson lähipäivinä jonkin laskelmoidun itkunappulaelokuvan, kuten Amelien (etenkin sen kohdan, jossa Amelie kuljettaa sokeaa miestä metroasemalle ja kuvailee hänelle ympärillä olevia kauppoja ja ihmisiä ja tapahtumia ja joka laukaisee minussa aina refleksinomaisen itkun) tai vastaavaa. Mikä on huomattavasti parempi vaihtoehto kuin ajautua riitaan äidin kanssa ja katua sitten ilkeitä sanojaan.

Olen juonut tänä aamuna niin monta kuppia kahvia, että selkääni sattuu. En tiedä, olenko fysiologinen kummajainen tämän selkäpuolinärästykseni kanssa, mutta nävertävän kivun keskellä minua melkein naurattaa pidellä selkää eikä vatsaa. Samalla kaipaan heleänkeltaista, itsepoimittua sitruunakissanminttuteetä punaisen tuvan kuistilla, siitä ei tule vapinaa eikä vatsakipua.

Eilen, aamu-uinnille (tai oikeastaan aamuvesikävelylle, nyt on testattu sekin, että luonnonvesissä voi vesijuoksennella) polskahtaessani sain vasempaan peukalooni tikun. Tikku tykytti ja punoitti sormessani, kunnes äsken sain sen irti hampaillani. Kumpa voisin tehdä saman ajatuksilleni, nyppäisin päästäni sen tikun, joka saa minut nyt tykyttämään ja vie huomioni, pyörittää ajatuksia samoissa teemoissa ja kalvaa.

Kesän kohokohdat on koettu, olen tyhjä ja täynnä. Mitä alkaisin odottaa seuraavaksi?

Päivitysomatunnon kolkuttelu

Wordissani on nyt kaksi hiukan erityyppistä bloggauksenalkua, joista ensimmäinen käsittelee tyttöjä uimastadionilla ja toinen lomaani, johon kuuluu muun muassa tyttöjä uimastadionilla. Koska en loma-aikaan tunnu pysyvän tietokoneen läheisyydessä kovinkaan pitkiä aikoja, ovat kirjoitukset jääneet pelkiksi tyngiksi. Siispä listaan lyhyesti lomatekemisiäni ja käsittelen niitä paremmalla ajalla syvällisemmin. Olen:

- ostanut ensimmäistä kertaa elämässäni granaattiomenan ja pyöritellyt sitä leikkuulautaa vasten ja lopuksi halkaissut sen ja kaapinut siemenet fattoush-salaattiin

- tarjonnut fattoush-salaattia ystäville siirtolamökin pihalla ja taputellut hassua kiharakarva-ihmisenkasvokoiraa

- maalannut yömyöhäisellä flowlla Jukka Relanderin ja Tuomas Nevanlinnan radiojutustelun siivittämänä kahdessa tunnissa siirtolamökin vaatekaapin oveen linnunlaulupuun

- kuivattanut sitruunakissanminttua kasvikuivurissa olemattomin tuloksin

- ollut Kumpulan maauimalassa ja ihmetellyt hiljaisuutta

- ollut Suomenlinnassa kesäteatterissa, huokaillut ja tylsistynyt ja hävennyt omaa epäkulturelliuttani ja samalla vedonnut siihen, että "se Kansallisen versio nyt vaan oli ihan eri tasoa"

- piknikannut Torkkelinpuistossa tihkusateessa ja keskustellut perinpohjaisesti ihmissuhteista sekä samalla syönyt patonkia heleänpinkiltä muovilautaselta

- juonut ylikansallista limonadia Ruttopuistossa porsasystävän kanssa ja puhunut lisää ihmissuhteista ja vähän eläinsuhteistakin, erityisesti koiranpentusuhteista

- tavannut pitkästä aikaa sitruunankeltasilmäisen kumifetisistikissan

- pessyt lattiasta tomaatti-, kahvi-, tee-, öljy- yms tahroja

Huomenna herätys on 05:45, suuntana Tallinna. Onneksi unirytmini on pysynyt toistaiseksi jokseenkin säädyllisenä, saatan jopa ehtiä hiukan nukustellakin!

Tavallinen veronmaksaja

Satuin selailemaan Hesarin välistä aina perjantaisin putkahtavaa lärpäkettä nimeltään Nyt-liite. Tämä virheliike oli seurausta Vihreän Langan lomailusta ja totutusta perjantaina-tulee-lehti –rutiinista. Yleensä dumppaan läsyn paperinkeräykseen avaamatta, televisioaikoina siitä näki sentään viikon leffat, nyt sekin hyötymomentti on poistunut. Olisi saanut päätyä roskikseen tälläkin kertaa, lehden pääjuttuina oli ensiksikin maalaileva mainostoimistohehkutus (en tajua super-fänsejä mainostoimistoja, miten on mahdollista olla niin vieraantunut meininki, että työyhteisöön kuuluu kotiruokia tekevä mummo, ilmeisesti näillä nuorilla nälkäisillä uraohjuksilla ei ole ikinä aikaa tehdä kotona ruokaa) sekä toiseksi nimby -artikkeli. Jälkimmäisessä jutussa, siinä nimbyilyä (eli asukasyhdistyksiä) käsittelevässä oli kyllä potentiaalia ja se onnistui jäämään mieleeni itse asiassa aika hyvin, tosin epäilen, onko missään määrin terveellistä lukea artikkeleita joiden seurauksena alkaa sihistä hampaittensa välistä solvauksia kuten *idiootit* ja *itsekkäät kokoomuspaskapäät*.

Nimby-jutussa asukasyhdistysten puuhamiehet ja –naiset kertoilivat oman asuinalueensa erityislaatuisuudesta ja uhkaavista häiriötekijöistä, kuten ”Herttoniemen kapakoissa kännäävistä ihmisistä, jotka eivät asu Herttoniemessä” (mitä vittua, pitääkö tässä lakata käymästä Punavuoren ahvenessa, eihän minulla ole varaa asua niillä kulmilla) ja demonisista Veikko Hurstin leipäjonolaisista, jotka häiritsevät tavallista veronmaksajaa. Jälkimmäisen aivopierun päästi Kallion kaupunginosayhdistyksen taloudenhoitaja. Siis oikeasti, pientä rajaa. Kuinka sydämetön voi olla, että ajattelee työttömien ja syrjäytettyjen, minimitoimeentulon alapuolella kärvistelevien, leipää hiljaa jonottavien ihmisten HÄIRITSEVÄN veronmaksajaa? Ja vielä Kalliossa? Olen nähnyt noita leipäjonoja puolen elämääni enkä ikimaailmassa ole kuullut jonottajien edes puhua pukahtavan, saatikka metelöivän, lähinnä jonottajista huokuu hiljaista surua ja nöyryyttä. En muutenkaan ymmärrä, miksi spurguista suivaantuvat vaivautuvat asumaan Kalliossa, pääkaupunkiseutu on täynnä spurguttomia asuinalueita, kuolemanhiljaisia lähiöitä on monta kertaa enemmän kuin värikkäitä kaupunki-kaupunginosia. Uudelleenkallioituessani harkitsin hetken jonkinlaista asukasyhdistystoimintaa (elämässäni on ehkä juuri järjestötoiminnan kokoinen aukko, vaikka toisaalta olenkin äärettömän helpottunut tuosta aukosta, järjestötoiminta on monella tapaa aika rankkaa) mutta jutussa esitellyt kaupunginosayhdistykset vaikuttivat varsinaisilta ihmisvinoumien kerhoilta. Äitini on toiminut parissakin kaupunginosayhdistyksessä ja hänenkin kertomansa mukaan tuollaiset ryhmittymät vetävät puoleensa erityisesti autoritäärisiä, eläkeikäisiä miehiä, jotka tykkäävät pomottaa ihmisiä ja juuri eläköitymisensä takia ovat etsiytyneet uusiin despoottihommiin. Vaikka toki noissa yhdistyksissä tehdään sympaattisiakin juttuja, järjestetään festivaaleja ja kukkienistutustalkoita.

En muutenkaan varauksettomasti symppaa tuollaista pienpolitiikkaa. Asukastoiminta on niin herkästi tasan omien etujen ajamista, ja vaikka ne omat edut olisivat leikkipuistoja ja kivijalkakauppoja, ovat ne silti vain omia etuja. Ja omien etujen nimissä voidaan vastustaa vaikkapa kehitysvammaisten asuntolaa, kuten Marjaniemessä tehtiin pitkään ja hartaasti ja saatiinkin projektia viivytettyä vuosikausia. Minulla ei muutenkaan ole mitään illuusiota kyseisen alueen asukkaiden empatiakyvystä (joka tuntuu mielenkiintoisesti ja usein korreloivan oman rahapussin pulleuden suhteen) mutta juuri kehitysvammaisten vastustaminen tuntuu erityisen sairaalta, eihän heihin voi edes soveltaa oman onnensa seppä-logiikkaa kuten vaikka nisteihin ja spurguihin sovelletaan.

Tullessamme muutama päivä sitten Suomenlinnasta jouduimme Kauppatorin tietämillä lastenvaunurintaman saartamaksi. Takaa ja edestä kuului kirkunaa ja marinaa, itkua ja tiuskintaa. Ohi ei päässyt kun kaksi mamia vaihtoi vaippakokemuksia rinnakkain, mukulat vaunuissa karjuen. Vaikka noin yleisesti ottaen yritän välttää kaikenlaista lapsi-dissailua (sellainen on aika ihmisvihamielistä) naureskelin hetken ajatukselle, että tuon ”spurgut haittaavat tavallisten veronmaksajien elämää”-lauseen subjektin vaihtaisikin lapsiperheiksi... ainakin spurgujen ekologinen selkäreppu on aivan olematon vaippavuoria lykkääviin ydinperheisiin, nassesedät käyttävät muiden vanhoja vaatteita, syövät puolihintaisia tai dyykattuja elintarvikkeita ja tukevat runsaskätisesti valtion alkoholimonopolia keskittyen erityisesti lähituotettuihin ja kustannustehokkaisiin juomiin. Ja jos nyt ajattelee kumpi häiritsee metrossa enemmän, vienosti spriiltä lemahtava, unten mailla uinaileva rantareino vai pirunviulun lailla kirkuva juniorikansalainen? Vakavasti ottaen, kummatkin kuuluvat kaupunkiin, pikkuvauvat ja leikki-ikäiset kuten myös tenukepit ja elämäntapatyöttömät. Jos ihmiset vituttavat, voi muuttaa vaikka johonkin muuttotappiokuntaan, siellä eivät parveketupakoijat loukkaa ilmatilaa eivätkä hoilottavat kännikalat äänimaisemaa.

Lupiinin lomapäiväkirja

Lomailua on nyt viikko takana, ja kolme edessä (tosin välissä on yksi työviikko), ah! Olen päättäväisesti koulinut itsestäni ”apua, on jo loman kolmas päivä enkä vieläkään ole käynyt kauppatorilla kori käsivarrella”-paniikin ja keskittynyt hyväntuulisen kunnianhimottomaan kesäpuuhasteluun. Eilen kävimme L:n kanssa Helsingin kaupunginmuseossa Mika Waltarin jäljillä- näyttelyssä, jossa esiteltiin lähinnä 20-luvun valokuvia nousevasta Töölöstä. Perusnäyttelykin oli sympaattinen, mutta kummasti ja vähän hönösti museoissa melkein eniten mieltä kiinnittävät esineet ja asiat kymmenen-parinkymmenen vuoden takaa. Tai ainakin tunsin itseni varsinaiseksi juntiksi taivastellessani kovaan ääneen vitriinissä olevaa leipäkonetta, ”just tollanen meillä oli, voi että sentään!”. Vaikka historiaahan se leipäkonekin on, siinä kuin ylimysnaisen kenkä 1800-luvulta. Ja meillä tosiaan oli peräti kaksikin leipäkonetta, tosin eri aikoina. Leipäkoneet valmistivat kolmihenkiselle perheelle lapsenpäätä isomman, lieriömäisen leivänjuntturan, jossa oli reikä keskellä. Leipäkoneen leipoma leipä oli hyvää tasan puoli tuntia valmistumisesta, sen jälkeen se muuttui kovaksi ja tiiviiksi jänkiksi jota edes ahne ja ruokaa aina tilaisuuden tullen siekailematta varastava beaglemme ei suostunut syömään. Vonguin isää leipomaan koneella joskus edes pullaa mutta koska se olisi vaatinut yön aikana heräämistä (vissiin rusinoiden tai joidenkin takia) joten aamusta toiseen koneessa odotti terveellisen harmaa graham-juntti. Lopulta kieltäydyin kategorisesti syömästä leipäkoneen leipää (en tosin muista oliko tämä samaan aikaan jolloin kieltäydyin syömisestä kategorisesti muutenkin) ja vähitellen kone muutti ulkovarastoon.

Juhannusta ja muutakin juhlaa on ehditty viettää. Juhannus kului perinteiseen tapaan Kirkkonummella, tänä vuonna mukana oli harvinaisen monta uutta ihmistä, mikä teki tapahtumasta ihan tietynlaisen, ehkä intensiivisemmän kuin aiempina vuosina.Minulla on joskus tapana ottaa vähän liikaakin vastuuta ihmisten viihtymisestä ja alan herkästi sureksia jos joku tuntuu vähän alavireiseltä tai vetäytyvältä. Tällä kertaa kuitenkin oivalsin, että ihmiset noin ylipäätään osaavat huolehtia omasta hauskuudestaan ja mikäli joku tuntee olonsa hiukan vaisuksi ja väsyneeksi ei mitenkään johdu minusta. Grillasimme, saunoimme ja lauloimme hmm... erotiikka- ja työväenlauluja sekä soitimme kesäisen kitchejä suomihittejä. Koska tapanani on tallentaa onnellisia hetkiä, mieleeni on tallentunut tarkasti aattoillan hetki rannassa, kokko, tummansininen järvi ja heiluvat koivunoksat, taustalla tiekunnan juhlien trubaduurin loistava Edith Piaf-tulkinta sekä juhannuspäivän aamun auringonpaisteinen hengailu pihakeinussa, keskustelu joka taukosi kun tivoliaudiosta alkoi soida Georg Otsin Saarenmaan valssi. Itselleni kyseinen laulu on kyynelehdittävän rakas siksikin, että se oli häävalssimme. Olen erityisesti hiukan krapulaisena altis kaikelle liikutukselle, meinasin tirauttaa muutamaankin kertaan juhannuspäivänä, silkkaa iloisuuttani ja haikeuttani ja sitä, että kaikki on ihanaa ja katoavaa.

Olemme oleilleet pikkumökillämme ja hämmästelleet lämpöpenkin elinvoimaista satoa. Salaattia tulee ovista ja ikkunoista, samoin hyvänheikinsavikkaa ja mangoldia. Ruoanlaitto omista kasviksista antaa aivan erityistä tyydytystä jota ei lainkaan himmennä se, että tiskivesi pitää lämmittää vedenkeittimellä. Mökillä saa sitäpaitsi maailman suloisimmat unet, tupa on pimeämpi kuin makuuhuoneemme eikä kukaan hoilota ikkunan alla. Olen nukkunut mökillä yksinkin vaikka olenkin siinä hommassa vähän huono. Kirpputorilla on tullut luovuttua turhimmista kamoista (on hyvin tyydyttävää myydä neliskulmainen, korkeankapea rakukeraaminen ruukku eurolla vaikka sen TAVALLAAN haluaisi pitää mutta tietää ettei sille löydy sopivaa kasvia kuitenkaan, saa vähän koulittua sisäistä hamsteriaan) ja haalittua muutama lisää, eihän nyt ankanmuotoista piparimuottia tai meksikolaista, keraamista elämänpuuta voi jättää toripöydälle!

Tänään vietimme L:n kanssa yksivuotishääpäiväämme toteuttamalla pitkään puhutun kanavaristeilyn. Vaikka taivas näytti myrskynmerkkejä uskaltauduimme sightseeing-laivan kyytiin ja tilasimme pullon cavaa. Risteily oli hieno, se kierteli Suomenlinnasta Laajasalon ja Jollaksen kautta Tammisaloon ja palasi takaisin Herttoniemen ja Kulosaaren kautta. Pidän aivan erityisesti Itä-Helsingin rannoista ja saarista, niiden Jugend-huviloista ja jyrkistä graniittikallioista. Näimme myös laulujoutsenemon joka kantoi selässään kahta poikasta. Risteilyn jälkeen kuuntelimme Hasse Wallin Jimi Hendrix-tulkintoja Kappelin terassilla ja tepastelimme Bossaan syömään. Vaikka mielikuvani lattarisafkoista (Kuuban-kokemuksena) eivät ole kauhean kummoiset, onnistui paikan ruoka yllättämään iloisesti; parapähkinäkeittoa, paistettua banaania ja moniaita salaattilajeja bossanovan tahdissa. Bussaikataulupoliittisten syiden nojalla olimme pakotettuja käymään puolikkailla Rymy-eetussa, tulipa siis sekin paikka koettua ilman pöydillätanssimista.

Koska vanha lapsuudenpankkini Nordea on ystävällisesti järjestänyt minulle pienen rahayllätyksen(!!) saatan huomenna mennä haaskaamaan ansaitsemattomiani kantakaupungille. Aikomuksenani on ostaa kunnollinen ja kaunis, säitä ja aikaa kestävä olkalaukku, ihana makeanvedenhelmikoru (mikäli löydän halvan) sekä LENKKARIT. Viimemainittu ostos aiheuttanee pientä päänvaivaa, haluaisin kokomustat sellaiset, en siedä mitään räikeänvärisiä sporttiraitoja tai ilmatyynyjä tai hetilikaantuvaa valkoista. Ostan ehkä myös urheiluhousut. Apua. Edelliset sellaiseni roikkuvat työpaikan kuntosalin pukuhuoneessa muovikassissa, ne ovat nyppyiset ja tummansiniset ja inhoaherättävät. Vaikka tavaravarustelu on noin periaatetasolla perseestä, urheilun ollessa kyseessä ne toimivat varsin innoittavasti. On nimittäin paljon kivempaa vesijuosta viininpunaisessa rintakuppiuimapuvussa kuin Tarjoustalon halvimmassa mustassa, johon vesijuoksuvyö on hiertänyt läpinäkyvän raidan navan yläpuolelle.

Tukka on naisen se

Ostin tuossa muutama päivä sitten lähimarketista hiusväriä. Puntaroin pitkään kemiallisen myrkkyvärin ja hennan välillä (olen äimistynyt siitä, että ruokakaupassa todella myydään hennaa) mutta tietäen karvaan omakohtaisesti hennan epäluotettavuuden ja pitkän vaikutusajan, päädyin kemikaaliväriin. Paketin sävy ei ollut aivan täsmälleen haluamani vaan aavistuksen liian kylmä, samantyyppinen mitä käytin muutamia vuosia sitten. Halusin kuitenkin päästä vastenmielisestä everyday-shopping-shitistä mahdollisimman nopeasti eroon enkä siten viitsinyt etsiytyä paremmin varusteltuun kauppaan.

No, eilen sitten värjäsin juurikasvuni kampaajan antamien ohjeiden mukaan. Ensin väriä hiusten tyveen, sitten munakello tikuttamaan kahdeksikymmeneksi minuutiksi, lopuksi väri muuhun tukkaan. Hiusväri näytti jo levitysvaiheessa varsin violetilta mutta sivuutin huomion ja sudin värin tukkaani (erityisesti otsikseen ja korvallisille). Pestyäni värin vihdoin pois totesin suhteellisen vittuuntuneena, että tukkani väri oli puolessa tunnissa muuttunut viehättävän hennanpunaisesta kylmänteolliseksi, siniseen vivahtavaksi punaiseksi. Siis siihen samaan sävyyn, jonka takia olen jo pariin otteeseen käynyt ottamassa siivottoman kalliita vaalennusraitoja tukkaani. En olisi uskonut, että kuontaloni on niin kostonhimoinen, että se imee puolessa tunnissa itseensä sävyn, josta olen kovalla vaivalla ja ähellyksellä päässyt eroon muutama vuosi sitten. Turha kai myöskään mainita, ettei tämä luumunpunaruskea ole lainkaan se punakupari joka komeilee väripakkauksen mallin päässä. En muutenkaan tajua, miksi hiusväreissä on sinistä. Äärimmäisen harvalle suomalaiselle sopii kylmän liilertäväntummanpunainen tukka, useimmat alkavat näyttää lauantaimakkaralta ja/tai aaveelta. Kuten minä.

Tuhersin vielä tukkaani loput Lushin ylihinnoitellusta jugurttinaamiosta, muiden hoitoaineiden jämät ja sushi-etikkaa (sitruunankorvikkeena) ja höyläsin partaterällä hennot ohimosuortuvat, jotka olivat ottaneet kaikkein tymäkimmin väriä itseensä. Ei voi sanoa, että väri olisi siitä mainittavasti vähentynyt. Aamulla varasin jo ajan kampaajalle taas kerran siihen saakutin värinpoistoon, mutta olen vielä valmis perumaan mikäli netistä kaivettu hilseshampoo-sitruunahoito auttaisikin. Ja tavallaan ihan naurettavaa olla näin ärhäkkä tukkansa takia, värihän tulee haalistumaan auringossa joka tapauksessa. Ja lomanikin on alkamassa (ei sillä, että kokisin muutenkaan tarvetta olla töissä edustavimmillani) ja sitä rataa. Mutta yök, oikeasti! Tukkavärin traumatisoimana yritin panostaa sen kiharuuteen lääppimällä siihen runsaalla kädellä kirppikseltä ostettua kiharavoidetta (älkää hyvät ihmiset käyttäkö kiharavoidetta, käyttäkää sitä kiharasuihketta mieluummin, se on tuhat kertaa parempaa eikä tee tukasta erikeepperillä muotoiltua). Nyt minulla on päässäni ruskeanluumu, takkupörröinen, samanaikaisesti ritisevän kuiva ja rasvaisen näköinen etikalta haiseva tukka. Harkitsen munkiksi rupeamista (lainasinhan kirjastosta Zen-kirjankin, tosin ennen tukkadisasteria) tai bongorumpuhippimäistä huivivärkkiä päähäni.

H.E.

Kahdella ystävälläni oli aikoinaan tapana julistaa baarissa, että kohta alkaa Hyvä Elämä. Hyvään elämään kuuluisi kaljoittelun ja pizzansyönnin lopettaminen, kuntoilu, aikainen nukkumaanmeno ja yleinen tunnollisuus ja kunnollisuus. Hyvä Elämä oli lyhennetty H.E:ksi, kirjainpariksi jota oli näppärä huudahdella baaripöydässä. Soppaa sekoitti sopivasti se, että myös Huono Elämä lyhentyi H.E:ksi, eikä kukaan oikeastaan tiennyt, kumpaa H.E. kulloinkin tarkoitti.

Itse olen viettänyt jo pitkään pääasiallisesti sitä ensimmäistä H.E:tä eli maksanut laskut ajallaan, pitänyt keittiön työtason suhteellisen siistinä ja hoitanut ravitsemuspoliittiset ratkaisut terveellisesti ja säntillisesti sekä välttänyt turhaa tissuttelua ja tupakin kärheämistä. Ja käynyt vesijuoksemassa. Ja mennyt nukkumaan ennen pikkutunteja. Pitkään eletyn Hyvän Elämän seurauksena saattaa tulla kiusaus hetkelliseen notkahdukseen Huonon Elämän suuntaan ja näin kävi viikonloppuna. Perjantaina oli ystävän maisteroitumisjuhlat pitkän kaavan mukaan. Jokin nousuhumalailo yhdistettynä ulkoilmaan sai minut polttamaan tupakkaa ihan sikana (yäk yäk yäk) vaikka päätä särki hiukkasen jo valmiiksi. Seuraavana aamuna (tai siis keskipäivällä jolloin heräsin) olo oli vielä ihan säällinen, kauheus iski vasta myöhemmin. Ensin oletin kyseessä olevan krapulan (mitä se tietysti osaksi olikin) mutta kun päänsärky ja kuvotus jatkuivat yöhön asti olin pakotettu muuttamaan diagnoosini migreeniksi. Olen kerran ennenkin itseaiheuttanut itselleni migreenin sivuuttamalla lievän päänsäryn kuvittelemalla, että hartiajännityksestä johtuva jomotus laantuu parin lasillisen ja parin tupsun avulla... no joo. Hukkasin siis kesälauantain ja makasin koko päivän pimeässä kyvyttömänä edes lukemaan mitään järjellistä.

En tajua tuota tupakka-asiaa. Poltin aikoinaan säännöllisesti ja sitten vähitellen, puolivahingossa aloin vähentää. En ole ikinä ollut kunnollinen nikotinistiröökaaja, tarvitsen kaikkia oheisasioita kuten kahvia, punaviiniä ja hauskaa seuraa nauttiakseni tupakasta. Aikoinaan meillä oli Nassun kanssa tapana säästää kaikkein kiehtovimmat uutiset siihen, että saimme eteemme tupakat ja lasin mehua. Siinä kelpasi henkosten lomassa kertoa juttua ja mikäli kyseessä oli todella mehukas stoori, vielä sytyttää uudetkin.

Töissä en polta melkein ikinä, ellen ole sitten aivan mielipuolisen stressaantunut. Arki-iltaisin en voisi kuvitellakaan meneväni tupakalle, alkoholia ei viikolla kuulu käyttämän eikä illalla voi enää kahvitellakaan, eli kaikki potentiaaliset oheisnautintoaineet ovat pannassa. Eikä ilman niitä tupakka maistu. Saattaa siis kulua viikko ilman että edes ajattelen tupakkaa. Mutta kun saan nenäni eteen lasin punaviiniä ja joku muu sytyttää tupakan, alan itsekin himoita. En pidä tätä edes minään ongelmana, tällä normaalitahdilla kukaan ei saa keuhkoahtaumaa, sademetsiä toki kyllä kaatuu jonkin verran, mikä on peffasta. Nyt pelkkä tupakasta kirjoittaminen kuvottaa, migreenini ei ole vieläkään kokonaan ohi ja ajatus savun imemisestä saa pään jyskyttämään. Äitini lopetti tupakoinnin aikoinaan pitkälti päänsärkytaipumuksensa takia, luultavasti minullekin käy niin (ja samaa tietä menee punaviini, nyyh).

Viimeinen viikko töitä. Motivaatio katossa. Olen laatinut ”mitä lomalla pitää tehdä”-listaa, johon kuuluu muun muassa jo legendaariseksi kasvanut saaristoristeily. Olemme L:n kanssa olleet yhdessä jo kuusi kesää ja joka ikisenä meidän on pitänyt mennä sellaiselle. No, eipä tähän päivään mennessä ole toteutunut, ehkä nyt kun on sekä rahaa että aikaa. Sen lisäksi listassa on teemakävelyitä, museoita, kesäteatteria, rantaviivan kartoitusta, kirpputorilla myyntiä ja piknikkiä. Ja viimeisenä vaan ei vähäisimpänä mutta ehkä vastenmielisimpänä ”pajuarkkupommin purku” eli jättiläismäisen säilytysarkun tyhjentäminen, imuroiminen ja pyyhkiminen sekä siellä olevien kamojen (kuten muovikorillinen videokasetteja ja kaksimetrinen pahasti rytistynyt ja paljon ähellystä aikoinaan vaatinut kuvakollaasi, puhumattakaan sultatuista kuusenkoristeista ja lahjanarukimpuista) lajitteleminen lähinnä mappi ööhön.

Oman pihan onni

Kopli, Pronksi, Gonsiori

Ennen lauantaista Tallinnanmatkaa laadin pitkän ja monipolvisen listan kaikesta, mitä haluaisin paikan päällä tehdä. Tiesin jo listaa tehdessäni, että kaikkea ei millään ehtisi toteuttaa ja päätin, ettei se saa häiritä. Perjantai-iltapäivän tehottomuudessa vieläpä TAITOIN listan ja etsin netistä kartan johon ympyröin haluttuja kohteita, mutta ilmeisesti jokin sisäinen maniajarruni päätti toimia tietoisemmalta minältäni salaa, koska unohdin tulostaa hommelit ja näin ollen jouduin tyytymään käsintuherrettuun listaan. Ja hyvä niin. Pari siipaletta ikimetsiä jäi printterin sisään odottamaan jotain tähdellistä (kuten tulostettua sähköpostia, meillä töissä monet printtaavat sellaisetkin sähköpostit, joissa lukee suunnilleen ”joo okei”).

Laivamatka oli lyhyt ja tasainen, täynnä iloista odotusta. Luin Otso Kantokorven mainiota Sankarimatkailijan Neuvosto-Tallinna –opasta merkkaillen paikkoja joissa haluaisin käydä. Perillä ei ollut lainkaan passintarkastusta ja pääsimme laivasta noin viidessä minuutissa. Suuntasimme Pronksille, jonka varrelta löytyi oman kotitalomme hämmentävä kaksoisolento, paljon kukkivia hevoskastanjoita ja syreeneitä sekä kummallinen kalkkikivitorni. Määränpäämme oli Keskustori, jolta äiti oli juuri muutama viikko sitten löytänyt levottomia, tinaeläimisiä snapsilaseja. Tori on aito balttilainen ruoka- ja tavaratori hapankaaliröykkiöineen ja kukantaimineen, hörhelöisine halpisvaatteineen ja siemeniä myyvine mummoineen. Ostin heti ensimmäisestä koppelista pussillisen punaisen salaatin siemeniä, en tiedä tarkalleen mitä ne ovat koska teksti on Venäjää, mutta eivätköhän ne hyvältä maistu. Vanhoja astioita myyvältä mummolta ostin pitkällisen henkisen pingisottelun (olisin esimerkiksi halunnut ostaa montakin ihanaa teekannua, mutta meillä ON teekannu ja posliinista esinettä olisi ollut tylsää kanniskella koko kymmentuntinen päivä mukanaan) jälkeen ison mansikkaisen emalimukin. Mikäli olisin ollut liikenteessä yksin, olisin luultavasti ostanut myös tuntemattomia kukantaimia, hapankaalia ja mauttomanihanan röyhelöhameen, mutta koska en ollut, lähdimme kävelemään kohti Narvaa. Näimme isolla Gonsiorilla jylhän ja harmaan neuvostotalon, jonka seinässä luki valokirjaimilla Au tööle!, huomasin, että Kantokorven lukeminen oli selvästi virittänyt silmät havainnoimaan neukkujäänteitä ja ilahtumaan niistä (ne OVAT omalla tavallaan ilahduttavia, kummallisia jäänteitä menneestä ajasta, vähän kuten Elanto-reliefit Hakaniemen Sokoksessa ja SKP:n logo lähikampaamoni markiisissa, samaan aikaan huvittavia ja vähän surullisia). Löysimme itsemme hurmaavalta puutaloalueelta kahden ison tien välistä (vähän kuten Puu-Vallila Hämeentien ja Mäkelänkadun syleilyssä), ihmettelimme Vilmsi-kadun helakanvärisiä puu-jugendtaloja ja pittoreskisti rapistuneita ikkunanpuitteita. Virolainen puutalokanta eroaa suomalaisesta aika paljonkin, talot ovat koristeellisempia ja mittasuhteetkin ovat erilaisia, porraskäytävä on usein tiiltä ja itse talo on ikään kuin rakentunut sen ympärille. On torneja ja kummallisia erkkereitä jotka näyttävät pysyttelevän ilmassa painovoimaa uhmaten, ikkunoita useampaan suuntaan kuin on nimettyjä ilmansuuntia.

Löysimme itsemme läheltä Kumua kuten tarkoitus olikin. Kumun perusnäyttely oli mielenkiintoinen, esillä oli paljon yhtä lemppariani, Konrad Mägiä. Sosialistinen realismi on tietysti aina nykyvinkkelistä hupaisaa nähtävää (minua diktaattorit alkavat aina naurattaa ihan hirveästi, kikatan niin Stalinin kuin Hitlerinkin edessä, olen huomannut tämän olevan aika yleinen ilmiö ja vaikka reaktio mahdollisesti loukkaa niitä, joiden tyyliin lähiomaisia on kuollut vankileireillä, on pahuudelle ja vallanhimolle nauraminen mielestäni aika ...oikein) ja erityisesti virolainen pop-taide neuvostovaatimuksineen/vaikutteineen näytti mielenkiintoiselta. Erityisesti mieleeni jäi helakansiniseltä taivaalta mulkoileva Lenin ja kollaasitekniikalla toteutettu kansa taulun alareunassa. Olen melko varma, että kyseessä oli jonkin sortin hienovarainen aikalaisvittuilu. Paul Kondasin pinnalta katsoen naivistis-herttaiset työt olivat myös kiehtovia, erityisesti näyttelyn nimityö Mansikansyöjät. Vaihtuva näyttely esitteli tällä kertaa Suomen kultakautta, hohhoijakkaa. Gallen-Kallela ja Simberg tietysti ilahduttivat, mutta Von Wrightit ja Sjerfbeckit (olen aina pitänyt Sjerfbeckiä tooosi aneemisena vaikka samalla tietysti hirvittävän taidokkaana) hopotettiin nopeasti läpi.

Kumun jälkeen istuimme hetken Kadriorgin puistossa ja ihastelimme Versailles-tyylistä palatsia ja yleistä eurooppalaista henkeä, Viro on sekä arkkitehtonisesti että henkisesti tietyssä mielessä paljon keskemmällä kuin Suomi, kukaan ei esimerkiksi heilunut pierussa ympäriinsä vaan kaikki tepastelivat hiekkakujia iloisina ja hillittyinä. Me tepastelimme ratikalle ja sieltä vanhaan kaupunkiin käytyämme ensin hämmentävän ylifiinissä ja kalseassa ostoskeskuksessa Lushin perässä. Vanhan kaupungin käsityötorilla ei enää myyty leikkuulautoja ja valmistujaislahjakaupaksi kaavailtu Myy Art oli kiinni ja nälkäkin alkoi vaivata. Koska L epäili, ettei harekrishnaravintolasta saa olutta teimme kuten eläkeläiset Kanarialla, menimme samaan italialaiseen ravintolaan kuten aina edellisilläkin reissuilla (oikeasti aika nautaa touhua, mutta minkäs teet, ravintola on hyvä ja ihanalla paikalla). Istuttuamme aterian ajan vilpoisalla Katariina käikillä jatkoimme Vanhan kaupungin vaellusta. Aina sieltäkin löytää jotain uutta, talon jonka olemassaoloa ei ole ikinä ennen pannut merkille, jyrkän mukulakivimäen tai hassun parvekkeen. L osti keskiaikaisen mallin mukaan tehdyn savituopin (saimme siis molemmat matkalta juoma-astiat) ja minä ihanan kevyet meripihkapallot korviin.

Varjot alkoivat pidetä ja jalat väsyä, mutta aikaa oli vielä muutama tunti. Päätimme taas noudattaa Kantokorven ohjetta ja otimme ratikka ykkösen kohti epämääräisenä tunnettua Koplia, teollisuus- ja työläisasuntokaupunginosaa. Ajoimme ohi Balti Jaamin ja Kalamajan puutaloalueen, kolistelimme (se ratikka todellla KOLISI) pitkin lehmuskatua, näimme Standardin ja Voltan tehtaat, hilsehtiviä art deco-taloja, Puu-Käpylän ja –Kumpulan tyylisiä työläiskortteleita, kauppoja, baareja ja ihmisiä. Kopli sijaitsee niemellä, Itämeri ympäröi sitä joka puolella. Niemenkärjessä on telakka nostureineen ja laivoineen, puinen kirkko ja outo, stalinistinen kolossi. Luonto on puoliksi villiintynyttä, puistot niittyjä.

Perillä keskustassa suuntasimme satama-alueen supermarkettiin ostamaan viinaa ja hapanvihanneksia (minä lähinnä noita jälkimmäisiä). Ehdin käydä myös apteekissa täydentämässä särkylääkevarastoa ja ostin myös linnu-jotain-teetä (jolla näkyi pussin selostukesta päätellen olevan suotuisia vaikutuksia munuaisille ja joka oli siinä määrin kissan makuun, että pussi piti kotona teurastaa). Aukealla parkkipaikalla kirmaili neljä jättiläismäistä samojedia, olivat tulossa Suomeen asuntoautolla. Laivassa porukka oli aivan uskomattoman kännissä, useat muistinmenetyskunnossa, mökästämässä ja kekkuloimassa sietämättömän huonon (ja aika säälittävän) mies ja kitara-tyyppisen esiintyjän biiseille encorea encoren perään. Olen aina kuvitellut, että jo alun alkaen kornia Moottoritie on kuuma:a ei voisi runnella Matti Nykäsen versiota pahemmin, mutta trubaduuri kykeni siihenkin. Onneksi kotirannat alkoivat siintää horisontissa, punaista taivasta vasten piirtyivät tutut kirkot ja tehtaanpiiput.