Vieraanvaraisuudesta

Lukiessani Sofi Oksasen kirjoja kiinnitän aina huomiota sinällään pieneen sivuseikkaan, nimittäin virolaisten vieraanvaraisuuteen. Oksanen kuvaa järkytystä, jonka virolainen äiti kokee nähdessään, millainen suomalainen pitopöytä on nuukimmillaan: jokaiselle yksi sillinpala ja veteen leivottua, palanutrusinaista pullaa jota on pakko syödä. Myös vironkurssilla on puhuttu tuosta vieraanvaraisuudesta: virolaisilla on pienestäkin syystä pöytä koreana ja kylään ei kerta kaikkiaan sovi mennä ilman tuliaisia (yleensä kukkasia). Minulla on tuosta naapurikansan vieraanvaraisuudesta omaakin kokemusta: kun olin 80-luvun lopulla luokkaretkellä Neuvosto-Eestissä, majoitusperheet olivat haalineet (varmasti tiskin alta) kaikki mahdolliset tuorekset ja leivät ja leikkeleet (voin vain kuvitella kuinka usein Neukuissa syötiin leikkeleitä oman perheen kesken, ei varmaan melkein ikinä) ja juustot meidän ala-astelaisten nirsoiltaviksi. Saimme päivittäin hämmentäviä marenkikakkuja ja suklaalevyjä, jokaisessa uudessa paikassa meidät vastaanotettiin kukkakimpuin.

Virolaistyyppinen vieraanvaraisuus on minulle tuttu ja mieluinen tapa toimia, vaikka sukuni on Länsi-Suomesta, jossa ei noin yleistäen kovin höveleitä olla. Toisaalta vanhempani ovat asuneet Etelä-Suomessa suurimman osan elämäänsä ja näille seuduin ei kai liitetä erikoisia ennakko-odotuksia vieraanvaraisuuden suhteen. Meidän perheessä ollaan oltu anteliaita ja höylejä aina (vaikka vanhempani eivät ole kauhean kummoisia ruoanlaittajia, olen pessyt heidät siinä taidossa jo parikymppisenä) ja itse olen omaksunut tavan itsestäänselvyytenä. Rakastan juhlien järjestämistä, juhlatarjoilujen suunnittelua ja tekemistä. Paras kiitos onnistuneista juhlista ovat tyhjentyneet kulhot ja korit ja vieraiden kehut. Tarjoilut eivät ole rahakysymys (vaikka rahasta ei tietenkään ole haittaa). Nuorempana, asuessani yksin opiskelijan tuloilla järjestin paljon bileitä jonne tein kaiken itse, mieluiten mahdollisimman pitkälti omista aineksista (syntymäpäiväni ovat kätevästi sadonkorjuuaikaan). Viinatarjoilua oli ehkä vähemmän, silloin vieraiden juottaminen ei ollut mikään juttu vaan kaikki ottivat itsestään selvästi oman magiksen mukaan.

On kyllä totta, että höylin asenteeni muotoutumista on edesauttanut vanhempieni vakavaraisuus. Meillä ei puhuttu rahasta enkä ikinä joutunut esimerkiksi valitsemaan harrastusten välillä. Tiedän olevani etuoikeutettu mitä rahaan tulee ja avokätisyyteni johtuu pitkälti siitä, että minun ei ole tarvinnut pelätä rahan loppumista (tai toki loppumista kyllä, mutta ei mitään nälkäkuolemaa tai kadulle joutumista). Parikymppisenä, laskujen kanssa pönttöillessäni toivoin oikeastaan, että rahasta olisi puhuttu meillä kotona vähän enemmän niin että olisin ymmärtänyt sen arvon paremmin. Teininä, päästessäni Helsinkiin ostamaan rippipukua minulla oli muovikassissa viisi satasen seteliä, joita vetelin huolettomasti esiin ja mahdollisesti tiputinkin jonkun. Enää en moista tolkuttomuutta harrastaisi mutta saatan edelleen olla hetkittäin aika ulalla siitä, kuinka paljon rahaa minulla on (ja yllättyä hartaasti todettuani, että aina sitä on jonkin verran) enkä yleensä nostele kadulta euroa pienempiä rahoja (koska joku muu nostaa ihan varmasti).

Tunnen ihmisiä, jotka ovat kasvaneet paljon minua tiukemmissa oloissa ja suhtautuvat rahaan aivan eri tavalla. Ymmärrän säästäväisyyden hyvin ja pidän sitä ihailtavana monessakin mielessä, kulutuskriittinen ja kierrätysmyönteinen asenne on aina jees. Sen sijaan nuukuutta en oikein osaa sietää. Olen ollut juhlissa, joissa isäntä ilmoittaa heti kättelyssä, mitkä tarjoomuksista ovat vain hänen omaan käyttöönsä tarkoitettuja ja nähnyt tilanteen, joissa tupakoimaton henkilö löytää kadulta vajaan tupakka-askin ja yrittää myydä sen röökaavalle seurustelukumppanilleen (kadulta löydettyjen tavaroiden kauppaaminen tilanteessa, jossa potentiaalinen ostaja on itsekin ollut löytämisessä mukana saa minut härskiydellään samanaikaisen ärtymyksen ja hihityksen valtaan) sen sijaan että itsestään selvästi antaisi sen lahjana rakkaalleen. Eräissä kemuissa oli tarjolla kauramakaronista, vaaleasta soijarouheesta ja pakastevihanneksista tehty ateria, ilman mausteita tai suolaa. Tuo kyllä saattoi olla pihiyden sijaan silkkaa poikamieheyttä. Suurin osa tuttavapiiristäni on aina ollut kyllä hyvin avokätistä porukkaa, eräs tyttö teki aina hehtolitroittain kotiviiniä ja toi sitä kaikkiin juhliin niin paljon, ettei viina tahtonut loppua millään ja miehelläni oli tapana baariaikoina tarjota koko pöydälle kierroksia. Tuo kierrosten tarjoaminen on ihanaa, vaikka se tapahtuukin yleensä vaiheessa, jolloin kukaan ei tarvitsisi ainakaan lisää viinaa.

Huomenna on L:n syntymäpäivät. Olen ihan kierroksissa perehdyttyäni jo parin viikon ajan mainioon Cake wrecks –blogiin ja hihitettyäni erilaisille viurahtaneille leipomuksille (erityisesti good luck in china on aivan hulvaton). Huomenna koristelemme Nassun kanssa täytekakun parhaaseen tyrätorttu-henkeen värikkäällä marsipaanilla ja hopeakuulilla.

Hajumuistista ja tupakasta

Eilen, lähtiessäni töistä tai oikeastaan kukkakaupasta (nämä kaksi paikkaa sijaitsevat lähekkäin) kädessäni valtava kukkapuketti (ostin talven tappamien tilalle haaroittuneen ihmepensaan, se on kyllä hieno) haistoin kadulla tupakansavun. Tuoksu toi kummallisen elämännälän sävähdyksen suhteellisen nuutuneeseen ja sairauden jäljiltä jokseenkin kuivapestyyn olemukseeni. Tupakan haju ulkona tuo mieleen samanlaisia, ihania välähdyksiä kuin grillatun ruoan (erityisesti lihan) tuoksu, kaupunkiloman ulkomailla, hilpeän nousuhumalaisen iltakävelyn terassibaarien kirjomalla kävelykadulla, tunteen siitä, että kaikki on uutta ja jännittävää. En syö grillilihaa enkä edes polta tupakkaa, mutta rakastan noita tuulahduksia varmaan loppuikäni.

Tavallaan voisi luulla, että tällainen ex-tupakoija (suostuin tässä äskettäin myöntämään itselleni, että poltin röökiä viisitoista vuotta, puolet elämästäni) suhtautuisi tupakanhajuun himoitsevasti tai sitten syvästi inhoten. En tietenkään pidä siitä, miltä tupakka haisee sisätiloissa (muistan ikuisesti mummoni kaksion nyppyvillaisen, vihreämustan sohvan, johon tupakanhaju oli iskostunut syvälle) tai ihmisten vaatteissa (nykyään sitä huomaa heti jos joku työkaveri on käynyt tupakalla, sellainen ”stökön” haju on aika inhottava ja ajatus siitä, että itsekin on erittänyt moista, tuntuu nyt epämiellyttävältä). Ulkona, tuulahdellen se haisee kuitenkin houkuttelevalta mutta ei niinkään polttamaan houkuttelevalta vaan yleisesti ottaen ihanan turmeluksiselta.

Minulla on ollut melkein vähän huono omatunto tupakoinnin lopettamisen takia. Jotkut kanssatupakoijat ovat ehkä aivan hiukan harmistuneet päätöksestäni (tai sitten kuvittelen niin) ja yrittäneet tunnustella, voisinko polttaa edes joskus. No en voi, nyt. Mahdollisesti kyllä joskus, mutta en vielä pitkään aikaan. Ehkä tupakoinnin lopettamisessa on sama asia kuin siinä, kun joku onnistuu laihduttamaan tai hankkimaan havaittavat hauikset. Toisen saavutus on hieno ja ihailtava ja samalla hiukan ärsyttävä: tuo on tsempannut ja onnistunut kieltäytymällä tai ainakin altistumalla hetkellisesti epämukavuudelle. Tunnistan nimittäin kelan itsestäni, vaikka en ole kateellista tyyppiä, olen joskus tuntenut kummallista ärtymystä huomattuani, että joku on oikeasti onnistunut elämäntaparemontissaan. Ja sitten mennyt itseeni ja huomannut, että olen ärsyyntynyt itselleni, sille, ettei minusta nähtävästikään ole samaan. Tuollaisen irrationaalisen ärsyyntymisen voi tietysti parhaimmillaan kääntää taistelutahdoksi omia huonoja tapoja kohtaan.

Tässä vaiheessa täytyy sanoa, että en voi rehellisyyden nimissä ottaa mitään erikoisia kredittejä itselleni tupakoinnin lopettamisen onnistumisesta. Se ei nimittäin ollut lainkaan vaikeaa. Olen tuon viidentoista vuoden ajan ollut tuuripolttaja: viime vuosina poltin ajoittain hyvinkin satunnaisesti, en läheskään joka päivä. Joskus parikymppisenä meni aski päivässä, mutta sekin jotenkin väheni itsekseen. Kun aloin seurustella tupakoimattoman ex-nikotinistin kanssa, oma röökaaminen väheni vaivihkaa. Samaan aikaan vähenivät myös baarireissut ja vastaavat hippailut ja myös yhteisön suhtautuminen tupakointiin tiukkeni. Vuosi sitten Kuubassa poltin melko paljon ihan siitä ilosta, että kerrankin saa polttaa (oli oikeasti aika ihanaa istua iltaisin väsyneenä, pienessä rommihönössä ranskalaisella parvekkeella ja vetää tupakkaa ja katsella vastapäisen kirkon enkelipatsasta) ja sainkin sitten riesakseni migreenin. Päänsärkyalttius on varmaankin omalta osaltaan estänyt minua pahemmasta nikotiinikoukusta, on aikoja jolloin en ole voinut tupakoida lainkaan. Töissä olen polttanut lähinnä stressaantuneena, iltaisin tai viikonloppuisin (ellei viikonloppuun ole liittynyt punaviiniä) en lainkaan. Ei siis ihme, että uuden vuoden jälkeen tupakka ei ole kauheasti edes käväissyt mielessä. Lopetin tupakoinnin siten, että lakkasin ostamasta röökiä. Kohdallani siihen ei tarvittu sen suurempia panoksia tai korvaustuotteita, en vain enää polttanut. Hommaa helpotti tietenkin myös joku pikkujoulukauden megalomaanisista krapuloista, jonka kestäessä ihmettelin, miten voin vetää sisääni moista myrkkyä askitolkulla (minulla ei kännissä ole välttämättä mitään rotia tupakoinnille, saatoin polttaa askin illassa).

Useat, satunnaistupakoivat ystäväni ovat samaa sorttia kuin minäkin: kauhean vahvaa fyysistä riippuvuutta ei heille näytä syntyneen. Luulenkin, että tupakkaankin on olemassa joitain alttiuksia vähän kuten alkoholiin. Koska sitten toisaalta on näitä, jotka lopettavat toistuvasti nikotiinilaastareita ja purkkaa käyttäen ja sortuvat silti aina uudestaan.

Saattaa ihan hyvin olla, että alan joskus polttaa satunnaisesti uudelleen. En pyri mitenkään kieltämään tupakkaa itseltäni loppuelämäksi, jos kieltäisin, minun ehkä alkaisikin tehdä sitä mieli. Nyt ei tee.

Sairaana

Olen ollut puolisen viikkoa kovin kipeänä. Sairastumisen myötä olen joutunut kohtaamaan parikin ennakko-olettamustani: ensiksikin, olen ihmetellyt, miksi työkaverit ovat flunssien takia töistä poissa jopa viikon ja hiljaa mielessäni epäillyt ainakin jonkinlaista saikunvenytystä ja hiukan liiallista olojenkuuntelua (olen esimerkiksi kuullut ihmisten selittävän, että he ovat ottaneet pari päivää lisäsaikkua "alilämmön" takia). Itse kuumeilen hirveän harvoin, viimeksi kai kolme vuotta sitten, mutta muistan kyllä että lämpö tekee ihmisestä melko vetkun ja toimintakyvyttömän. Sen sijaan olen aavistuksen skeptinen tuon alilämmön suhteen ja mietin, onko kyse ehkä virheellisestä mittaustuloksesta tai luontaisesti alhaisesta ruumiinlämmöstä. No, tässä flunssassa tuli ainakin todistettua, että tauti voi kevyesti kestää viikon ja pitää päiväkausia toimintakyvyttömänä. Skeptisyyteni on tainnut johtua siitä, että olin itse vielä lukiossa varsinainen lintsarien kuningatar ja käytin kaikki kummalliset tekosyyt aina ovulaatiokivuista (ovulaatiokivut! haloo! ihme, ettei naisluokanvalvojani niellyt kieltään naurusta tuon tekosyyn takia) alkaen oikeuttaakseni vallatuilla taloilla luuhaamiseni koulutuntien aikana.

Toinen ennakko-olettamukseni, "mulle ei tule koskaan flunssaa" tuli myös osoitettua vääräksi. Tiedän monia ihmisiä, jotka kertovat tyytyväisenä olevansa siitä hiukan erikoisia, ettei heille tule ikinä flunssaa. Vaikka naureskelenkin herkästi itsensäkorostamistarpeelle tuon tyyppisessä asiassa, olen sortunut vastaavaan surutta itsekin. Olen pitänyt omaa (entistä) hyvää hemoglobiiniani jotenkin henkilökohtaisena, työllä ja tuskalla saavutettuna tuloksena, mutta nyt ehkäisypolitiikan muututtua on täytynyt todeta, että kierukastahan se korkea hemo johtui ja nyt kun arvoni killuvat viitearvojen alapäässä, olen taudeille näköjään aivan yhtä altis kuin kuka tahansa.

En pitkästytä lukijoita lima- ja ysköskuvauksilla vaikka ne omassa repertuaarissani harvinaisen värikylläisiä ovatkin (muiden detaljoidut flunssakuvaukset ovat about yhtä kiinnostavaa settiä kuin kauppareissuja koskevien unien raportointi), kerron vain, että olen ollut pahimmillani nukkumiskyvytön ja sietämättömässä kipukierteessä, jonka laannutti hetkeksi vain tujaus kodeiinia. Sain onneksi antibiootit unettoman yön jälkeen tajuttuani, että tätä tautia ei nenäkannulla hoideta. Luojan kiitos länsimaiselle lääketieteelle, ei ihme, että flunssiin on aikoinaan kuoltu, hetkittäin nimittäin pelkkä hengittäminen tuntui hyvin vaivalloiselta. Pahinta kovassa flunssassa, kuten missä tahansa taudissa on tunne, että tästä ei enää nousta. On jotenkin aivan mahdotonta nähdä eteenpäin ja uskoa, että olo on jo parin-kolmen päivän päästä tyystin erilainen.

Sattumoisin paha tautini osui ajaksi, jolloin L oli työmatkalla toisella mantereella. Homma olisi voinut näyttää hyvinkin surkealta, ellei äitini olisi tullut auttelemaan ja hoitamaan minua, tuonut mehua ja lääkkeitä. Itse asiassa äiti vaihtoi jopa kissan laatikon pahnat kuiviin, mikä oli sydäntälämmittävä uhraus. L:lle olisin ollut pelkkä riesa pyöriessäni yöt tuskissani hereillä ja yskiessäni römeästi. Olen kipeänä myös melko huonoa seuraa, saatan olla kärsimätön ja vaativa ja suhtautua tilaani kamelianaisellisen dramaattisesti.

Huomaan olevani jo melkoisesti terveempi, olenhan kovasti pisteliäällä tuulella... varmaankin täydellinen virikkeettömyys on virittänyt minut humoristisen äksyksi, mikä ei kyllä yhtään harmita. Parempi olla virkun terävä ja hiukan raspikurkkuinen kuin rään paisuttama, hinkuva vaseliinimytty hikisissä lakanoissa. Väliin jäivät tältä viikolta niin harrastukset, teatteri kuin docpointtikin, mutta minkäs teet. Tavallaan aika kului tapahtumattomuudessaan myös nopeasti, en ehtinyt tuskiltani edes ikävöidä L:a samalla intensiteetillä kuin terveenä. Elokuvia tuli katsottua urakalla, sellaisiakin joita en ehkä terveenä katsoisi, kuten Toscanan auringon alla, oikein herttainen ja visuaalisesti hieno naisen kasvutarina joka ruokki entisestään kevään Italia-haaveita. Sophie Scholl ja Uskollinen puutarhuri edustivatkin sitten ihan toista genreä, lähes puolidokumentaarista kuvausta melko lohduttomista tilanteista. Uskollisen puutarhurin jälkeen ihailen entistä enemmän kehitystyhteistyötä tekevää ystävää, itse en tee tällä hetkellä mitään, en kestänyt edes vastaanottokeskuksen taidekerhoa koska siellä oli vaan liian ahdistavaa.

Nyt ulkona alkoivat paukkua kiinalaisen uuden vuoden ilotulitukset. Ne eivät aivan näy ikkunaamme, mutta ei se mitään. Näkeehän joku ne kuitenkin. (Edit: katsoin ikkunasta ja kyllä ne kuitenkin näkyivät. Miten hienoja! häränmuotoisia! värikkäitä! Pauk pauk!)

Hastaus vaasteeseen

Erroristi haastoi minut kertomaan kuusi satunnaista asiaa itsestäni. Olen juuri tehnyt tällaisen Facebookissa mutta ainahan se on hauskaa itsestään jaaritella, joten vastaan haasteeseen. En kuitenkaan nakita tätä eteenpäin, ottakoon tästä kuka haluaa.

1. Link to the person who tagged you.
2. Post the rules on your blog.
3. Write six random things about yourself.
4. Tag six people at the end of your post and link to them.
5. Let each person know they’ve been tagged and leave a comment on their blog.
6. Let the tagger know when your entry is up.

1. Käytän kangasnenäliinoja. Minulla on niitä varmaan parikymmentä, erivärisiä ja –kuosisia. Perin L:n mummon jäämistöistä pari todella hienoa, kuten lastennenäliinan, jossa punanaamainen peikko seisoo kannon vieressä. En pidä siitä, miltä paperinenäliinat tuntuvat ihoa vasten. Minulla on herkkä ja ohut iho, se ärtyy helposti vaikka sitten toisaalta en olekaan yliherkkä millekään kemikaalille.

2. Haluaisin Begonia Rexin, mutta pelkään, että kissa pistelisi sen suihinsa alta aikayksikön. Näin meillä on käynyt niin purppurajuorulle kuin aasinkorvallekin. Naapurikukkakaupassa on begonioita myynnissä, on mahdollista, että ostan sellaisen kuitenkin.

3. Leikkaan itse oman otsatukkani. Minulla on tähän metodikin, kutsun sitä uimalakkimetodiksi. Otsatukka märäksi, kammalla litteäksi pitkin otsaa ja uimalakki päähän. Sitten terävillä saksilla snip snip. Uimalakilla voi tehdä jopa muotoiltuja otsiksia.

4. En osaa vauvakuumetta. Tiedän, että haluan lapsen mutta mikään tässä tunteessa ei muistuta kuumetta tai höyrähtämistä. Ehkä olisi toisin jos minun pitäisi pelätä lapsettomuutta. Valitettavasti minun on myös vähän vaikea ymmärtää muiden vauvakuumetta ja yritänkin aktiivisesti venyttää mieltäni, koska empaattiseksi itseni määritelleenä minun pitäisi olla samastumiskykyinen eikä suhtautua yliolkaisesti mitä ilmeisimmin hyvin alkukantaiseen vaistoon, joka vain joidenkin kohdalla pukeutuu omissa silmissäni hieman kummalliseen asuun.

5. Paperikalenteri on olennaisen tärkeä osa elämänhallintaani. Nyt, kun valtaosa kavereista on valmistunut (tai lopettanut) yliopistolta, en saa enää pummattua opiskelijakalenteria. Viime kesänä ostin kustannuksista piittaamatta (tosin ne olivat erittäin kohtuulliset, jotain kympin pintaan) taskukokoisen mustan Moleskine-kalenterin, joka on aivan ihana. Paitsi aikatauluni, kirjaan sinne myös ajatuksiani, etenkin terapiaprosessin aikana olen täyttänyt kalenteriani hyvinkin intiimeillä huomioilla. Siksi toivonkin, ettei kukaan lukisi kalenteriani ilman lupaani, siellä on asioita joita en kerro esimerkiksi blogissa.

6. Inhoan paperihommia, laskuja ja sen sellaista. Maksan ne siksi hyvällä tuulella ollessani heti tai sitten huonotuulisena vähän myöhässä. Ei minua rahan menetys vituta, en suhtaudu rahaan kovinkaan takertuvasti, itse puljaaminen tunnuslukujen ja lepattavien paperien kanssa kiristää hermojani. Tietokoneeni vieressä ei ole minkäänlaista laskutilaa ja kaikki on muutenkin jotenkin hankalaa. Huomaan joskus, noloa kyllä, hiukan ylpeileväni tällä piirteellä, koska olen taipuvainen helposti pitämään pedantteja ja mapittamisesta innostuneita ihmisiä tylsinä ja anaalisina, vaikka asia ei tietenkään ole niin. Ylpeilen muutenkin aina joskus huonoilla ominaisuuksillani ihan huomaamattani, mikä on ihan höhlää... etenkin kun on selvästi olemassa ylpeiltäviä ja ei-ylpeiltäviä huonoja puolia: kukaan ei yleensä koskaan kerro kerskaillen olevansa mustasukkainen, koska mustasukkaisuus on merkki takertuvuudesta ja huonosta itsetunnosta, mutta moni tykkää ylistää ”tulivihaista” temperamenttiaan ja suorasanaisuuttaan, molemmat piirteitä joissa on puolensa, mutta joilla voi pahimmillaan saada aikaan kamalaa jälkeä. Olin aikoinaan koulussa, jonka opettajat olivat joukolla ylpeitä omasta, harvinaislaatuisen palavasta luonnostaan.... me oppilaat saimme aina väliin väistellä esimerkiksi lentäviä siveltimiä.

7. Bonusfakta: toivoisin, että tämä tammikuu loppuisi jo. Tammikuu on aina perseestä ja tänä vuonna se tuntuu kuluvan aivan erityisellä anti-intensiteetillä, hiiiitaasti ja piiitkäpiimäisesti ja ynseästi ja huonounisesti.

8. Edit-bonusfakta: en ole koskaan harkinnut itsemurhaa tai toivonut kuolemaa. Joku on sanonut, että kaikki ihmiset haluaisivat kuolla. Ehkä näin on, mutta 31 vuoden aikana sellaista tilannetta ei ole tullut vastaan. Luultavasti kuolemanpelkoni pitää minut hiukan kieroutuneesti irti kaikesta suisidaalisuudesta. Minusta olisi ihan kamalaa kuolla ja tuottaa surua lähimmilleni. Siksi en ikinä vihapäissänikään ole uhannut "elämäni lopettamisella", olisi julmaa sanoa tuollaista tarkoittamatta.

Tohtori Zivagon matkassa

Tällainen kylmänkirkas sydäntalvi tuntuu aina jotenkin hyvin venäläiseltä. Senaatintori, suurkirkko ja viileän arvokkaat virastorakennukset Aleksin päässä ovat parhaimmillaan talvella, jäänsinistä taivasta vasten. Uspenskin katedraalin kultasipulit loistavat kuparintummina aamutaivasta vasten, mustiin ja harmaisiin talvimpomppiin pukeutuneiden työmatkalaisten hengitys huuruaa.

Venäläinen tunnelma alkoi jo heti vuodenvaihteen jälkeen kun ostin täyspitkän, mustan ja istuvan ajurintakin vanhan ja hiutuneen puolitakkini seuraajaksi. Takin ostamisen jälkeen lähdimme Tampereelle, Pasilan asemalla ohitsemme ajoi helakansininen Pietarin-juna. Hotellin saunassa oli pelkästään venäläisiä naisia. Lenin-museossa Venäjä-teema jatkui virnuiluttavalla tavalla, Leninin elämästä kertovat kuvatekstit olivat sävystä päätellen suoraan YYA-aikakaudelta. Museossa oli myös venäläisten satujen näyttely, ehdin lukea yhden saduista, muunnelman ”kiehu, pata, kiehu”-tarinasta. Kananjalkaisessa mökissä asuva Baba-Jaga oli tuttu lapsuudesta. Myös Työväen keskusmuseon ja Vapriikin näyttelyt sivusivat historiallis-venäläistä teemaa, ensin mainitussa suomettumisen aikaa käsittelevä näyttely herätti hilpeyttä, erityisesti Leninin syntymäpäivää juhlivat Kokoomusnuoret (kuinka falskia, että sama joukko antaa edelleen joitain rähmälläänolo-palkintoja niille, jotka 70-luvulla nuoleskelivat Neukkulaa, tsekatkaa nyt porvarit oma pesänne) sekä iso taulu, jossa saattoi poseerata Breznevin (apua niitä kulmakarvoja) ja Kekkosen välissä.

Illalla, olutravintolan antia hyljeksivänä odotin unta hotellin pehmeiden täkkien välissä ja surffailin teeveekanavia (olen ihan pihalla kaikista nykyisistä televisiojutuista, alle vuodessa sitä tipahtaa täysin irti tv-maailmasta. Unohdin mainita tästä vuosikatsauksessa, mutta yksi tärkeimpiä saavutuksiani vuonna 2008 oli katkaista sorron kahleet minun ja television väliltä, yksi parhaita päätöksiä ikinä) ja löysin hilpeydekseni Teemalta Tohtori Zivagosta tehdyn venäläisen sarjan. Nukahdin melkein heti, mutta ne pari minuuttia tuntuivat hyvältä päätökseltä päivälle, olinhan ollut ihan zivagofiiliksissä aamusta asti.

Nassu-ystävä oli uuden vuoden Pietarissa, mutta hetkittäin sitä voi olla Venäjällä ihan kotimaassaan, eikä tarvitse edes viisumia.

Fiktiiviset kuumapakkaukset

Sirenin ja Veloenan innoittamana aloin pohtia fiktiivisiä henkilöitä, joihin olen ollut jollain lailla ihastunut. Yllättävän harvaa kohtaan olen tuntenut varsinaista seksuaalista vetovoimaa, enemmänkin on kyse lumoutumisesta. Moni näistä lumoojista on naispuolinen ja olenkin usein miettinyt, MILLÄ katseella heidät näen. Koska olen jotakuinkin sataprosenttinen hetero (nykyään) enkä näe naisista edes seksuaalisesti värittyneitä unia (tai jos näen, olen niissä itse mies) olen pohtinut, katsonko valkokankaan ihania naisia heteromiehen näkökulmasta? Onhan meidät opetettu katsomaan naista seksuaalisesti, riippumatta omasta sukupuolestamme ja suuntautumisestamme. Ja naiset nyt vain ovat se kauniimpi sukupuoli, miehissä pidän eroottisena joskus suoranaisia ulkonäön virheitäkin, mutta naisia taas katson jotenkin aivan eri tavalla vaativasti.

Ensimmäinen, eroottisena näyttäytynyt kirjasankari oli Runotyttöjen Dean, Emilian onnettomuudesta pelastanut ja siten ”hänet omistava” keski-ikäinen maailmanmatkaaja. Vaikka Deanissa on kieltämättä Humbert Humbertmaiset piirteensä (itse asiassa Humbert on mielestäni myös hyvin kiehtova mieshahmo kaikessa surullisessa aistillisuudessaan), oli Emilian ja hänen suhde kuitenkin omalla tavallaan tasavertainen. Dean kunnioitti Emilian älykkyyttä eikä nauranut hänelle. Deanin kanssa Emilia olisi päässyt näkemään maailmaa ja luultavasti Dean olisi ollut rakastajanakin aivan toista luokkaa kuin itserakas, kiiltävätukkainen Teddy. Deanin fyysinen vajavuuskaan ei tuntunut minusta vastenmieliseltä (runotyttöiässä kaikki pojat joihin rakastuin olivat minua lyhyempiä, olinhan pitkä ikäisekseni) vaan päin vastoin haavoittuvuus teki hänestä entistäkin seksikkäämmän.


Muistan varhaisteininä ihastuneeni myös Twin Peaksin Agentti Cooperiin, mikä on hassua, koska en noin miestyyppinä himoitse anaalisen pedantteja esivallan edustajia lainkaan, en esimerkiksi pidä univormuja seksikkäinä vaan natsihtavina. Agentti Cooperin hymy oli kuitenkin tosi ihana ja hänen paneutumisensa ja ennakkoluulottomuutensa kiehtovaa. Sen sijaan sarjan pahispojat eivät sytyttäneet minua lainkaan, vaikka näin jälkeenpäin ajatellen Tvinkkari aivan vilisi poikkeuksellisen kauniita ihmisiä. Minusta rebeleihin ihastuminen oli todella laumasieluista ja asetuin mieluusti vastahankaan ystävieni kuolatessa Bobbya tai naurettavan kliseistä prätkäjätkä Jamesia.

Analogisen television aikaan, joskus neljä-viisi vuotta sitten televisiosta tuli 24-niminen sarja. Kaikki ystäväni hehkuttivat sitä, mutta itse olin koko jutusta aivan pihalla. Aloin katsoa sarjan toista tuotantokautta ja jäin heti koukkuun, mikä tuntuu nykyään ihan hassulta, olen maailman huonoin tajuamaan salaliittoja eikä terroristiryhmä suunnittelee sariini-iskua metroon -tyyppinen tarinointi kiehdo minua lainkaan. 24 oli kaiken lisäksi avoimen islamofobinen ja idioottimaisen patrioottinen. En vieläkään tajua, miksi aloin pitää päähenkilöä, naurettavan epäonnista ja itsetuhoista agentti Baueria seksikkäänä, mutta näin kuitenkin kävi. Katsoin typerän väkivaltaista sarjaa lähinnä Bauerin takia, pidin hänen melko suomalaistyyppisistä, rumankomeista sänkikasvoistaan ihan hämmentävän paljon.

Pohjimmiltaan miehet ovat kaikissa tarinoissa olleet minulle lähinnä statisteja. Luen paljon naisten kirjoittamaa kirjallisuutta, samastun helpoiten naisiin ja lumoudun naishahmoissa ihan tietyntyyppisistä persoonallisuuksista. Siinä kun miellyn miehissä usein kiltteyteen ja kunnollisuuteen, naisissa minuun vetoaa kevytkenkäisyys, jopa tietynlainen huorahtavuus (huorahtavuus on hassu sana, käytän sitä itse jonkinlaisena kehuna vaikka tiedänkin, että sitä käytetään leimaavana ja diskriminoivana ilmauksena). En lumoudu eteerisen luisevista älykköhahmoista, joissa seksikkyys on pinnan alla, vaan enemmänkin liikaa meikatuista, kovaäänisistä sutturoista jotka pönttöilevät miesten kanssa minkä ehtivät.

Vaikka minun on vaikeaa pitää Nabokovin Lolitaa mitenkään puoleensavetävänä, olen jotenkin lumoutunut hänestä. Feministi minussa sanoo, että Lolita on tuhottu pikkutyttö, aikuisen miehen sairaaksi ruiskima, mutta samalla pidän Lolitan preteen-seksuaalisuutta myös hyvin itseriittoisena. Lolita tietää olevansa ihana ja hänellä on seksuaalisia kokemuksia jo ennen Humbertia. Muistan itse kaivanneeni 12-vuotiaana seksiä ajoittain aika paljonkin (onneksi en kuitenkaan harrastanut sitä, olen ihan varma ettei se olisi tehnyt hyvää) ja ajatukseni pyörivät hyvin pitkälti romantiikan ja seurustelun ympärillä. Lolitan röyhkeä tyrkkymäisyys on ihanaa, itse en ole koskaan uskaltanut olla sellainen.

Yhdessä lempielokuvassani, Roman Polanskin Katkerassa kuussa, on aivan lumoava suttura, pariisitar Mimi (ihanaan huorahtavuuteen kuuluu usein aksentilla puhuttu englanti). Tarina sijoittuu risteilylaivalle, jossa vammautunut kirjailija kertoo satunnaiselle kanssamatkustajalle surullisen tarinansa. Pariisissa suurta romaaniaan yrittelevä amerikkalainen kirjailija ihastuu tanssijatar Mimiin bussissa ja he aloittavat kiihkeän salamasuhteen. Suhde etenee eroottisista kokeiluista väistämättömään mustasukkaisuuteen ja vihaan tehden kummastakin ihmisraunioita. Silti he ovat edelleen yhdessä, nainen kostaa röyhkeällä, ylitsepursuavalla seksuaalisuudellaan pyörätuolissa istuvalle miehelleen kaikki hänen vanhat sikailunsa. Tarinan vastinparina toimii nuivankuiva englantilainen pariskunta, jolla ei ole ollut vällyissä vipinää pitkään aikaan. Punaisessa minimekossa keikistelevä Mimi pistää pariskunnalta pakan sekaisin täysin siekailematta. Mimin seksuaalisuudessa ei ole mitään verhottua vaan se on julkeaa ja päällekäyvää. Tiedän monen inhoavan Mimin hahmoa (etenkin kun näyttelijä Emmanuelle Seigner oli leffan aikaan Polanskin tuore vaimo) aivottomana sutturana, mutta itse olen häneen aivan lääpälläni.

Olen nähnyt Betty Bluen viimeksi kauan sitten, mutta muistan mieltyneeni kaoottiseen, heilahtelevaan Bettyyn. Bettyn ulkonäkökin on ihana, jotenkin lumoavalla tavalla rahvaanomainen ja liiallinen. Muistan melkein suuttuneeni kun jossain elokuva-arvostelussa Bettyä kuvailtiin hirvöksi, ”joka ottaa kaiken eikä anna mitään”. Ei se mennyt yhtään niin! Bettyhän tuki Zorgia kirjailijaksi ryhtymisessä ja yritti kaikkensa suhteen eteen, sikäli kuin omalta bipolaarisuudeltaan kykeni. Betty puolusti miestään vaikka oman turvallisuutensa uhalla ja oli mieletön rakastaja. Tuhoisuus Bettyssä kääntyi viime kädessä häntä itseään vastaan.

Fucking Åmålin molemmat tytöt ovat ihania, niin kauniita ja nuoria ja keskeneräisiä. Erityisesti pissismäinen Elin voitti sydämeni varhaiskypsyydellään ja itsetuntoisuudellaan, hän ei suostunut olemaan pelkkä nätti nöpsykkä jonka suurin unelma on tulla lastenhoitajaksi. Elin ihastutti siksikin, että olin itse teininä enemmän Agnes-tyyppiä, en esimerkiksi heilunut kännissä kaupungilla ja saanut fritsuja (vaikka tavallaan olisinkin halunnut). Molemmat tytöt ovat myös aivan poikkeuksellisen kauniita.

Samaa lumoa on Heavenly Creaturesin pääparissa, Julietissa ja Paulinessa. Paulinen arkipäiväinen ulkonäkö toimii kontrastina Julietin säkenöivyydelle ja kun nuo kaksi taivaallista olentoa makaavat keskenään, niin huh, siinä ei ole kyse pelkästä erotiikasta vaan symbioosista, siitä takertuvasta, romanttissävytteisestä tyttöystävyydestä, jonka moni aikuinen nainen varmaan muistaa omilta teinivuosiltaan. Minulla oli aikoinaan yksi taivaallinen olento-ystävä, jonka kanssa käyttäydyimme vähän kuten rakastavaiset. Hassua ettemme nykyään ole missään tekemisissä enkä edes oikeastaan halua sitä, tyttö tuntuu vähän joltain teini-iän eksältä jota ei hirveästi viitsi muistella.

Näköjään minulla on paljon enemmän kirjoitettavaa naisista. Naisten seksuaalisuus on minulle tietenkin paljon tutumpaa ja ymmärrettävämpää. Huomaan ajattelevani, että naisia on paljon hauskempi analysoida ja puntaroida, fiktiivisiin miehiin suhtautuu tavallaan paljon yksiulotteisemmin, ehkä jopa jonkinlaisina objekteina?

Vuosikatsaus mallia 2008

Koska vuosi lähenee vääjäämättä (sepä vasta olisi, jos vuosi alkaisi tässä vaiheessa VÄÄJÄILLÄ hulluna, siinä olisikin tietämistä!) kohti loppuaan, on jo perinteiseksi muodostuneen Lupiinin vuosikatsauksen paikka. Koska tämä on vissiin jonkinlainen meemi (tämäkin on jo traditio, mutta kerron tähän väliin että meemit noin yleisesti ottaen ovat peffasta ja blogiravintoarvoltaan verrattavissa vaahtokarkkeihin tai värjättyihin popcorneihin, tämä vuosikatsausmeemi ja pari muuta ovat poikkeuksia). Vuosikatsauksen saa kopioida omaan blogiinsa, mutta en haasta ketään, ettei tule ressiä sille haastetulle.

Olen itse asiassa erittäin tyytyväinen tähän vuoteen. Vuosi 2008 on ollut sisäisen kehityksen ja korjaamisen vuosi ja olen mielestäni onnistunut hyvin.


1. Mitä sellaista teit vuonna 2008, mitä et ollut tehnyt koskaan aiemmin?
Aloitin psykoterapian. Lisätiedustelut tästä asiasta pyydetään lähettämään suoraan Hevosmiesten tietotoimistolle, puhun terapiastani jos/kun itse haluan, mutta en halua alkaa tehdä mitään lisäselvityksiä aiheesta vaikkapa kesken illanistujaisten tai muutenkaan, olen herkkä ärtymään jo siitäkin, kun jonkun terapiaan tiedustellaan ”syytä”. Sitä alkaa silloin miettiä, että mitä kysyjä oikein haluaisi kuulla, jonkun suussa sulavan traagisen lapsuusmuiston tai esimerkin oikein kinkkisestä pakko-oireesta (edellä mainittuja ei meikäläiseltä löydy). Usein terapioille ei ole mitään yhtä syytä, joskus toki on, mutta ei aina. Terapian aloittaminen on ollut yksi elämäni parhaista päätöksistä.


2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi, ja teetkö enemmän ensi vuodelle?
Lupasin, etten lue iltapäivälehtiä. Rikoin muistaakseni lupauksen heti ensimmäinen ensimmäistä lentokoneessa kohti Kuubaa (tai siis Ranskaa, jos tarkkoja ollaan) ja töissä olen selaillut ilta-paskoja suunnilleen joka viikko (mikä yhdistää Kate Winsletiä ja Joulupukkia: molemmat ovat liian lihavia). Pitäisiköhän luvata uudelleen sama lupaus?
Vakavasti ottaen: lupaan, että otan elämääni liiaksi hallitsevan pelon haltuuni ja vähennän sitä. Ja lopetan tupakanpolton, se on jo pitkään tökkinyt pahasti (tosin pidän oikeutenani aloittaa röökaamisen uudelleen, jos elämäni ajautuu kriisiin. Tupakka auttaa akuutteihin kriiseihin ihan oikeasti).

3. Synnyttikö kukaan läheisesi?
Ei, kaverit ei näytä olevan poikivaa tyyppiä. Vaikka nuoriahan tässä vielä ollaan, vuoden päästä voi vastaus olla ihan eri.

4. Kuoliko kukaan läheisesi?
Ei onneksi.


5. Missä maissa kävit?
Kuubassa ja Virossa (hih hih, miettikää miltä tuo vastaus olisi näyttänyt 30 vuotta sitten, ihan KOMMUNISTISELTA).


6. Mitä sellaista haluaisit vuonna 2009, jota puuttui vuodesta 2008?
Sitä, etten pelkäisi ja ahdistuisi niin helposti ja kokoaikaisesti.

7. Mitkä vuoden 2008 päivämäärät tulet aina muistamaan ja miksi?
Uh, en muista nyt tähän hätään yhtään päivää. No, 30.6. oli hääpäivä ja silloin kävimme pitkään suunnittelemallamme saaristoristeilyllä. Kuuban reissu vuoden alussa on hyvin ikimuistoisa mutta ei erikoisesti päivämääriensä takia. Sen, kun vanhemmat ostivat siirtolamökin (joskus helmi-maaliskuun vaihteessa).

8. Mikä oli suurin saavutuksesi tänä vuonna?
Terapiaan meno ja sen tuoma mieletön muutos. Ryhmäliikunnan aloittaminen, en olisi ikinä voinut kuvitella itsestäni sellaista. Yleinen kehotietoisuus ja hyvinvointi. Uudet, syvät ystävyyssuhteet. Viron opiskelu ja skarppi ote työhön.

9. Mikä oli suurin epäonnistumisesi?
Äidin kanssa riitely ja turha loukkaaminen.


10. Kärsitkö sairauksista tai vammoista?
Polvivammoista ja b-vitamiininpuutosruvesta suupielessä. Tissikutkasta joka parani antibiootilla. Virtsiksestä. Eli en mistään vakavasta.

11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?
Skeemakirja. Ja kirsikkapuu mökin pihaan.


12. Kenen käytös herätti hilpeyttä?
Hassujen eläinten.

13. Kenen käytös masensi?
Halla-ahon.

14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?
Asuntolainan lyhentämiseen.


15. Mistä olit oikein, oikein, oikein innoissasi?
Ihmisistä, kirjoista, musiikista, Kuuban matkasta, kesämökistä, elämäni ensimmäisestä palkallisesta kesälomasta.


16. Mikä laulu tulee aina muistuttamaan sinua vuodesta 2008?
Lauran ihana ja surullinen Sahara.

17. Viime vuoteen verrattuna, oletko:

b) laihempi vai lihavampi?
Laihempi (yli kymmenen kiloa, tättärää)

c) rikkaampi vai köyhempi?
Varmaan aika sama


18. Mitä toivoisit tehneesi enemmän?
Luoneeni vapaa-ajalla, tehneeni Viron läksyt huolellisemmin

19. Mitä toivoisit tehneesi vähemmän?
Pelänneeni

20. Kuinka vietit joulua?
Perhekeskeisesti, ystäväkeskeisesti ja sukukeskeisesti ja hieman närästyskeskeisesti kaiken porkkanalaatikon ja suklaan jälkeen

22. Rakastuitko vuonna 2008?
En, soon taaxejäänyttä elämää. Joskus ovulaatioaikaan tulee levottomia ajatuksia vähän kaikista miehenpuolista, mutta se on silkkaa biologiaa eikä sillai tunne-elämää lainkaan.

23. Kuinka monta yhdenyön juttua?
0.


24. Mikä oli suosikki tv-ohjelmasi?
Ei ole ollut telkkua enää pitkään aikaan, mutta ostin taannoin Anna Ystävämme-dvd-kokoelman. Se oli mukava paluu varhaisnuoruuteen.

25. Vihaatko nyt ketään, jota et vihannut viime vuonna tähän aikaan?
En.

26. Mikä oli paras lukemasi kirja?
Kung Po.


27. Mikä oli suurin musiikillinen löytösi?
Silvio Rodriques, Vuokko Hovatta, Valeria Munarriz, Omara Portuondo

28. Mitä halusit ja sait?
Pienen punaisen mökin ja luumupuun. Jatkoa työsopimukselle. Oppia Viroa.

29. Mitä halusit muttet saanut?
Hmm... apua. Kaikki toiveeni ovat toteutuneet, oh. Olen toivonut ystävilleni onnea, jotkut ovat sen löytäneet ja olen siitä hyvin iloinen. Kaikki eivät ja se aina joskus surettaa. Haluaisin myös, että polvilumpioni kasvaisivat keskellä eivätkä sivuilla, mutta sille ei oikein mitään voi joten en jaksa repiä asiasta paitaani.


30. Mikä oli suosikkileffasi tänä vuonna?
Argentiinalainen kotiapulaisleffa R&A:ssa oli aika hyvä, melko kuvaavaa etten muista sen nimeä.

31. Mitä teit syntymäpäivänäsi ja kuinka vanha olit?
Täytin 31 ja vietin synttäreitäni mökillä ystävien kesken. Join vähän liikaa ja sen jälkeen päätin, että vähennän kupinottoa radikaalisti. Se on onnistunut yllättävän hyvin, poislukien tosin nuo pikkujouluiset työdokailut joiden jäljiltä olen ollut ihan krapulan mankeloima.

32. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi mittaamattomasti tyydyttävämmän?
Tuskin mittaamattomasti mikään.


33. Kuinka kuvailisit henkilökohtaista pukeutumiskonseptiasi vuonna 2008?
Punaista, mustaa, oliivinvihreää, petrolinsinistä. Pitkiä hameita, paksuja mustia sukkahousuja.

34. Mikä piti sinut järjissäsi?
Rakkaat ihmiset, työ ja koti.


36. Mikä poliittinen asia herätti eniten mielenkiintoasi?
Kunnallisvaalit, ”laitaoikeiston” nousu, maahanmuuttokriittisyyden ja yleisen punaniskaisuuden lisääntyminen, talouslama, Obaman voitto, ilmastonmuutos, Romanian kerjäläiset, rehellisyyden nimissä myös ulkoministerin tekstiviestikohu ja naisvihamielinen&julma Johanna Tukaisen bashaaminen (miten ihmiset viitsivät kuukaudesta toiseen potkia maassa makaavaa) sekä Venäjä-jännitteet.


37. Ketä ikävöit?
Matkoilla olevia ystäviä.

38. Kuka oli paras tapaamasi uusi ihminen?
Muutaman ystävän uudet poikaystävät, huippuja tyyppejä!

Eroottiset piparit

Ihan kohta on joulu! Koska olen joissain, yleensä melko epäolennaisissa asioissa hyvinkin tarmokas ja jopa pedantti, olen hoitanut joululahja-asiat hyvissä ajoin kuntoon. Tilailin taas Suomen Pakolaisavusta (nimi on oikeastaan ihanan provokatiivinen näinä aikoina, jolloin ihan normaalinkin oloiset ihmiset ovat alkaneet vihata maahanmuuttajia) aapisia ja hiv-testejä sekä ostelin myyjäisistä killuttimia. Ilman huonon omantunnon häivettäkään käärin monia, suhteellisen käyttämättömän näköisiä, jo saatuja lahjoja uusiksi lahjoiksi. Pidän kovasti tuoksusaippuoista mutta jotenkin ne kuluvat niin hitaasti, että päätinkin antaa eteenpäin syntymäpäivälahjaksi saadut omena- ja jasmiinisaippuat.

Tänään olin Lumiksen luona piparitalkoissa, ja ilmapiiri (tuleekohan tämä jatkumaan loppuelämän: varhaisteini-iästä asti huomattava osa kaikista puhutuista jutuista on pyörinyt seksin ympärillä eikä mikään viittaa siihen, että meininki olisi laantumassa) lietsoi pellille erilaisia yhtyviä eläinpareja: krokotiileja, kissoja, possuja ja outoja lajienvälisiä akteja, kuten torson naisen ja vuohen välisen yhteyden. Pipareita koristeltiin helmipalloilla, värikkäillä sokerikuorrutteilla ja ranskanpastilleilla, niistä tuli kerrassaan hienoja. Sen lisäksi myös askartelimme, syntyi sydänkäpyjä ja paukkukarkkeja mitä hienoimmista materiaaleista. Piparitalkoot toivat mieleen, miksei kaikki tämäntyyppinen voisi oikeastaan tapahtua porukalla? Voimat ja välineet yhdistämällä tulos on paljon hienompi kuin yksin, vähän kuten onnistuneessa tiimityössä (yääk mitä kehityskeskustelu-mielistelyläppää) ollaan parhaimmillaan enemmän kuin osiensa summa.

Talkoiden jälkeen lähdin vielä Mojakan perinteiselle joulukiertueelle Ompuun. Oli hassua nähdä baari täynnä tuttuja kasvoja aikuistuneina ja osin vanhentuneina ja huomata, että itsekin jaksaa lähteä sunnuntai-iltana hiukan hippaamaan, vaikka on töitä seuraavana aamuna. Sunnuntaidokailua taasen en kaipaa lainkaan, enkä muutenkaan baarivetoista elämäntapaa, Ompukin toi mieleen monet sekavahkot illat elämäni toiseksikaoottisimpana kesänä, jolloin istuin siellä useana iltana viikossa, usein aika tympääntyneenäkin. Hassua, olin silti porukasta melkein vähiten juova, siihen aikaan vain oli tapana viettää sosiaalista elämää juuri kapakassa. Kun tuossa syksymmällä olin eräissä syntymäpäiväjuhlissa joissa päivänsankari joi itsensä offensiiviseen ja itsetuhoiseen känniin, koin hetkellisesti aika voimakkaan ahdistusreaktion. Oli kuin minut olisi väkisin vetäisty takaisin menneisyyteen, jonne en ikinä haluaisi takaisin. Joskus 2000-luvun alussa oli sosiaalisesti täysin hyväksyttyä juoda itsensä joka viikonloppu kuntoon, jossa kaatuiltiin, riideltiin ja pantiin tuntemattomien kanssa, pelättiin sukupuolitauteja ja missattiin luennot. Kännissä tehdyt typeryydet annettiin kollektiivisesti anteeksi, typerehtimisestä ei hirveästi muistuteltu jälkeenpäin (elleivät ne olleet auttamattoman koomisia) ja satunnaispanotkin sivuutettiin humalaisena törttöilynä. Suhtauduin jo silloin kännin oikeuttamaan sikailuun hiukan tosikkomaisesti enkä kyennyt unohtamaan lärveissä sanottuja asioita, vaikka itse sanoja oli niistä autuaan muistamaton. Sama pätee edelleen (tosin enää lähipiirissäni kukaan ei juo muistiaan), päihtymystilalla oikeuttaminen tuntuu aina jotenkin hälyttävältä, siltä, että kännikalalla on oikeasti joku paha lukko, joka oirehtii vain kolmen promillen humalassa ja että sille pitäisi tehdä jotain muuta kuin lääkitä sitä viinalla. Vaikka minkäs teet, maailma on täynnä ihmisiä joille alkoholi on ainoa psyykenlääke.

Haluaisin oikeastaan tosi paljon ulkomaille, kaupunkilomalle jonnekin, jossa on valoisampaa. Lomien yhteensovittamisen haasteellisuuden ja sensellaisen takia olemmekin L:n kanssa menossa pienelle matkalle, peräti ihan Tampereelle saakka. Olemme olleet Tampereella yhdessä vain kerran ja silloin nukuimme patjalla puutalon lattialla. Nyt menemme korkeaan kivitaloon jonkun muun petaamaan sänkyyn. On tietysti mukavaa nukkua hyvin, mutta kaipaan kyllä sitä aikaa muiden lattioilla, sohvatyynyä päänalusena ja dyykattua aamiaista kakluunin lämmittämässä keittiössä.

Toisten sanoin

Päätoimiseksi naiseksi älä rupea,

se on silkkaa kuukautiskiertoa, pillereitä ja kierukoita,

meikkiohjeita, joista ei tolkkua saa.

Omin käsin leivottua pullaa ja lattioita

joissa ei rikkaa näy,

tarjouksesta tarjoukseen.

Elämistä kuulopuheiden ja satunnaisuuksien varassa.

Sinulla on oltava aina joku tukipylväs, odoteltava almanakka kourassa

mikä tulee ja miksi ei jo tule.

Siivouskykyinen rintarauhaspari.

Valkopyykki on kohtalo.

Huolto pelaa mutta miten on kirjavien laita?

Arja Tiainen

Aikainen lintu nappaa mehevän tuhatjalkaisen

Olen viimeisen viikon ajan heräillyt siinä kuuden pintaan (huvittavaa, tätä lausetta kirjoittaessani kännykkäni alkoi piipittää herätystä: oli siis TARKOITUS herätä tänä aamuna kahdeksalta mutta heräsinkin viideltä). En herää ahdistukseen tai paniikkiin vaan ainoastaan herään, virkeänä ja hyväntuulisena. Viime lauantaina puuhastelin kuudesta yhteentoista: sain pestyä vessan ja kylppärin, tehtyä loput joulukortit ja silitettyä. On ollut hauskaa ja hyvin tavallisuudesta poikkeavaa lähteä töihin puoli kahdeksaksi, aivan virkeänä. Yleensä nimittäin piippaan tukka sekaisin sisään kymmentä yli yhdeksän, nuokun kahvikupin ääressä puoli tuntia ja katoan sitten vessaan meikkaamaan. En silti pidä tuota edellistä tapaani mitenkään huonona: meitä on moneen junaan ja vahvan iltaihmisen identiteetin omaavana en suostu arvottamaan tämänhetkistä unirytmihäikkääni mitenkään lähtökohtaisesti paremmaksi elämäntilaksi. Pitkään nukkuminen on ihanaa ja ainakin omalla kohdallani maaninen aamutouhottaminen kertoo jostain: tässä tapauksessa stressin laukeamisesta. Minulta on vapautunut työhuolien hellittäessä iso määrä energiaa ja sen sijaan että saisin vihdoin levättyä, purankin sitä puuhailuun ja suunnitteluun. Toivon laskujen iskevän kuitenkin pian: en usko, että hypomania tekee kellekään hyvää pitkällä tähtäimellä vaikka kyseistä nykyään tavoiteltavana pidetäänkin. Onneksi joulu on tulossa: joulu ja vapaat päivät, kaverijoulu glögeineen, joululahjakirjat ja Anna Ystävämme dvd:llä.

En oikein tiedä, mitä haluaisin joululahjaksi. L:n kanssa pidämme aina lahjomiset minimissä, yksi mietitty lahja riittää. Epäromanttisen tylsimysmäisesti sitä ei enää oikein jaksa keksiä toiselle mitään kauhean yllättävää lähinnä siksi, että kaikkea on tarpeeksi ja liikaakin ja pieleenmenon riskit haluaa minimoida. Ylipäätään: vaikka nautinkin lahjojen antamisesta, niitä tuntuu vuosi vuodelta olevan yhä vaikeampi keksiä. Ihmisillä on niin suunnattomat määrät tavaroita, kirjoja, koruja ja viinipulloja. Palveluiden antaminen on sinällään oikein hyvä asia, mutta juuri eilen viinamäkeä ylös tarpoessani ja uuden kauneushoitolan palveluita sivusilmällä tsekatessani tajusin, etten itse lainkaan pidä ”palveluista”. Vuoden takaista ihonpuhdistusta lykkäsin pariinkin kertaan ihan vain siksi, että ajatus vieraasta ihmisestä nyppimässä naamaa tuntui epämiellyttävältä. Kampaajalle menen vasta pakon edessä, joku jalkahoito tai vastaava on ajatuksenakin aivan absurdi. Minulle ”hemmotteluna” toimii parhaiten lasi viiniä ja kikattaminen ystävien seurassa tai sitten ihana, hautova möllötys uimahallin saunassa, ei se, että minulle tehdään jotain käytännössä näkymättömiä mutta kukkaroaloveavia hoitoja täysin vieraan ihmisen toimesta. Sinällään kyllä symppaan tosi paljon immateriaalilahjoja, vaikka nyt jonkinlaisia lifestyle-henkisiä kursseja tai vastaavia.

Tuosta lifestyle-hirvityksestä pääsenkin sopivasti eteenpäin aiheeseen, joka minua aina väliin hymyilyttää. Kun ostimme taannoin sarastuslampun (jonka sarastuksesta en ole päässyt nauttimaan viikkoon, herään aina paria tuntia ennen ”auringon”nousua) huomasimme, että laitteeseen on sisällytetty sekä radio että aparaatti, joka päästelee ”wellness-ääniä”. Pyrskähtelimme kielikukkaselle, mutta itse äänet ovat osoittautuneet aika mukaviksi. Vaihtoehtoja ovat mainingit, keväinen metsä, puron lirinä ja tuulen humina. Metsä ja lirinä ovat parhaita, vaikka jälkimmäinen buustaakin aamupissahätää tehokkaasti. Wellness on käsitteenä mielenkiintoinen. Sillä tarkoitetaan samanaikaisesti itsen hemmottelua ja kuuntelua ja toisaalta melko fasistista kehokontrollia. Koska pääsen (joudun) omalla alallani seuraamaan näitä trendejä, olen pannut merkille sellaisenkin seikan, että ennen laihdutustuotteiksi kutsuttuja pussijauheita ja humpuukiteenlitkuja kutsutaan nykyään wellness-tuotteiksi. Ajatus siitä, että kukaan alle neljänsadan kalorin päiväannoksella (kuten nämä Nutrilett-kuurit) elävä olisi minkään sorttisessa hyvinvoinnin tilassa on sekä naurettava että sairas. Wellness-ajattelun hemmottelu viitannee varmaankin juuri näihin vieroksumiini pedikyyreihin ja kasvonaamioihin, sellaiseen ”olet sen (eli törsäämäsi rahan) arvoinen”-ajatteluun. Pohjimmiltaan wellnessissä on kyse samasta asiasta kuin muussakin, ensisijaisesti naisille suunnatussa markkinoinnissa: olet epäkelpo, mutta pistämällä tarpeeksi rahaa haisemaan, sinusta tulee kelvollinen ja tätä kautta saat oikeuden rakastaa itseäsi.

Toisaalta sitten: luullakseni wellnessin käsitteen voi ulottaa myös vaikkapa lemppariravintolani Silvopleen ruokaan (on oikeasti vähän leimiä pitää Silvopleetä lempiravintolanaan, etenkin kun se on ehkä epäviihtyisin paikka jossa olen koskaan syönyt: miksi elävää ravintoa tarjoavissa paikoissa on niin masentava sisustus loisteputkivaloineen ja mauttomine new age-akvarelleineen?). Se on terveellistä ja melko ekologista ja silti ah niin maittavaa. Myös tämän vuoden aikana omaksumani uudenlainen kehotietoisuus on luultavasti wellnessiä: Nia ja vesijuoksu ja höyrysaunassa vanuminen, kiinnostus rentoutustekniikoihin ja ravitsemukseen. Ehkä on niin, että olen aiemmin vieronut liiallista keho-orientoituneisuutta samasta syystä kuin 60-luvun hippejä: epäpoliittisuuden ja itseensä käpertymisen takia. Nuo muinaiset hipithän puhuivat ”vallankumouksesta pään sisällä” kun taas kommarit istuivat valiokunnissa ja marssivat kulkueissa. Yhä edelleen tuo jälkimmäinen vaihtoehto on enemmän mieleeni (jos tässä nyt olisi pakko alkaa määritellä identiteettiään syntymäänsä edeltäneen vuosikymmenen mukaan, onneksi ei ole) mutta ei mitenkään sulje pois ensimmäistä (oikeasti vedän nyt esiin näin hämäriä ja ontuvia vertauksia siksi, koska kuuntelin äsken Norsuradion 60-luku-aiheisen ohjelman). Jotta olisin vähän selkeämpi, kerron elävän ravinnon kurssista, jolla olin kymmenisen vuotta sitten. Olin tuolloin ollut kasvissyöjä muutamia vuosia ja äitini oli jatkuvista vatsaongelmistaan suivaantuneena alkanut kiinnostua elävästä ravinnosta. Niinpä menimme elävän ravinnon viikonloppukurssille. Olin tuolloisille tavoilleni uskollisena krapulassa ja meinasin yrpätä tervetuliaismaljaksi tarjotun, ruohonleikkurilta maistuneen vehnänorasmehun, jonka oli määrä avata hiussuonia. Totesin heti kättelyssä olevani aika väärässä paikassa: muut kurssilaiset kertoivat kuivaharjaavansa itsensä kaksi kertaa päivässä (!!) eikä kellään ollut meikkiä. Kun mainitsin olevani kasvissyöjä eettisistä syistä, kurssin vetäjä nosti ylähuultaan ja sanoi suoraan, että elävän ravinnon porukoissa ei olla kasvissyöjiä eläinten vaan oman terveyden takia. Valmistimme kurssilla leipää soseuttamalla vehnänoraita (taas) ja liotettuja siemeniä mössöksi. Mössö laitettiin 50-asteiseen uuniin, jossa se muuttui tiukaksi, ruskeaksi jänkiksi. Kaikki mahdollinen tehtiin kertakäyttöastioilla, avokadojen kovertamisesta valmiiden tuotosten nauttimiseen asti (Kaivopihan Unicafen paikalla sijainneessa elävän ravinnon paikassa oli aikoinaan myös kertakäyttöastiat sekä kirkkaanoransseja muovikukkaköynnöksiä). Osa ruoista oli ihan hyviä (rehellisyyden nimissä ne rasvaisimmat) ja idätys- sekä hapatusvinkit tulivat tarpeeseen. Itse huokasin kuitenkin helpotuksesta kurssin päättyessä: minulla ei ollut mitään sanottavaa niille paastopakettinaisille.

Ruokateemaa jatkaakseni: rosolli on ihan mahtava keksintö! Tuskin mikään ruoka on niin pyhimysmäistä: lähialueilla kasvanutta, luomunakin edullista, vegaanista, vähäkalorista. En niin innostu muista jouluruuista (paitsi porkkanalaatikko on ihan hyvää), ne ovat monasti hyvin kummallisia (kuten toissapäivänä maistamani lipeäkala: se maistui ihan kondomiin käärityltä munanvalkuaiselta) tai sitten ihan vaan pahoja, kuten pierunmakuinen lanttulaatikko. Tänä vuonna voisi ehkä tehdä seitanista kalkkunan, muistan pitäneeni aikoinaan kovasti kalkkunasta. Hmm. Nyt aloin suunnitella kalkkunanmuotoista seitan-jöötiä, jolle askartelen ”jalkoihin” paperiröyhelöt. Tulee mieleen se kohta Pepissä, jossa Pepin kuvitteellisen isoäidin kuvitteellinen kotiapulainen tarjoilee joulukinkun omena suussaan ja paperiröyhelö korvansa takana. Sama kotiapulainen taisi kuoria perunoitakin vähän samaan tyyliin kuin itse teen: niin pontevasti, että jäljelle jää pelkkiä kuoria.

Itsevihasta ja itsetunnosta

Tulin juuri sukujuhlista. Minulla olisi paljonkin hauskoja anekdootteja aiheesta, alkaen siitä, että juhlat pidettiin marttojen tilassa. Kun rakentelin sammalasetelmia marttamatriarkkojen muotokuvien valvovien silmien alla en voinut olla huvittumatta siitä, kuinka harhaoppisena nuo siisteysfriikit ja pedantit tädit näkisivät omat tapani pyyhkiä pöytiä tai huuhtoa rättiä. Ja samalla, itsetuntoisesti kelasin, että vidu, teen tässä oikeasti aika hienoja ja taiteellisia pöytäkoristeita joiden lopputulos korvaa sen, etten osaa laasta lattiaa yhtä kustannustehokkaasti kuin te.

Joka tapauksessa: kohtasin tilanteen, jossa suvun patriarkka otti asiakseen kommentoida parikymppisen tytön lihomista. Kuulin asiasta vasta kun ihmettelin kälylleni, miksi tyttö nyyhkytti vessan eteisessä. Olin hetkessä aivan liekeissä: sama patriakka on kommentoinut sekä sukunimiratkaisuamme (L:n äidin tyttönimi) että lapsettomuuttamme (joka on sikäli erityisen hassua, että oma lapsettomuutemme on vapaaehtoista ja k.o. patriarkan perheessä on hyvinkin vaikeita ja surua aiheuttanita lapsettomuusongelmia). Olin itse asiassa hionut jo valmiiksi pari kommenttia mahdollista perheenlisäyspainostusta varten tyyliin "kaikkien ei tarvitse tehdä lapsia" ja "en näe omia geenejäni jatkamisen arvoisina". Näillä pystypäisillä tekosyillä ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa: jos joku on niin täydellisen tahditon, että näkee aiheelliseksi painostaa minua mukuloidentekoon, koen itseni täysin oikeutetuksi päästelemään vaikka mitä valheita alkaen siitä, että olen kohduton piilomies (jota en kyllä oikeasti ole, kuten lukijani ehkä tietävät).

Koska olin ottanut parikin lasillista punaista uskalsin mennä kuiskaamaan patriarkan korvaan, että nyt olisi anteeksipyynnön paikka. En jäänyt seuraamaan tilannetta, luojan kiitos olimme lähtemässä, inhoan konfliktien näkemistä siitä huolimatta, että joskus tavallaan lietson niitä. Olen kuitenkin aivan tavattoman tyytyväinen siitä, että otin tässä asiassa ohjat käsiini. Ikäni paino-ongelmien kanssa kamppailleena ja luultavasti koko loppuelämäni omista syömistraumoistani (tosin ne ovat nyt erittäin hyvin hoidossa) tietoisena muistan liiankin hyvin ne tikarit, jotka minuun on pistetty "viattomien" kommenttien muodossa. Koska olen premenstruaalisen herkässä tilassa, tirautin aiheesta L:llekin ja äidyin vertaamaan tilannetta raiskauksen aiheuttamaan häpeään. Minua ei ole ikinä raiskattu eikä käytetty muutenkaan seksuaalisesti hyväksi ja pahoittelen jo etukäteen sitä, että vertailen näitä asioita. Kuitenkin, omasta näkökulmastani on kyse samantyyppisestä traumasta: joku loukkaa minua syvästi, ratkaisuni joko a) kieltää asian tapahtuminen tai b) konfrontoida väärintehnyttä tahoa. A-vaihtoehto toimii aikansa: asiat voi painaa pinnan alle, loukkaukset voi unohtaa niin monella tapaa, verhota ne huumoriksi tai itse provosoiduiksi. B-vaihtoehdossa otetaan paska niskaan konkreettisesti: raiskattu ei välttämättä saa oikeutta, jos todisteita ei ole, on periaatteesa tuomarista kiinni, ketä uskotaaan. Voi käydä tosi ikävästikin. Toisaalta voi käydä hyvinkin, väärin tehnyttä rangaistaan s.o. hänelle osoitetaan, että hänen tekemänsä asia on väärä ja satuttava. Ja vaikka oikeutta ei tulisikaan, b-vaihtoehdon valinnut on määritellyt itsensä kyllin arvokkaaksi nostaakseen asiasta metelin. Tässä on mielestäni koko homman pointti: se, joka sanoo ääneen, että häntä on kohdeltu väärin, on potentiaalisempi selviytyjä kuin se, joka sulkeistaa kaiken itseensä kohdistuneen paskan. Olen nähnyt näitä tilanteita aika monissa eri muodoissaan, tunnen hyväksikäytettyjä ihmisiä jotka ovat periaatteessa lallatelleet koko asian pois tietoisuudestaan ja ihmettelevät samalla, mikseivät pysty luomaan kestäviä parisuhteita.

Olen vihainen sukulaistyttöni puolesta. Kenelläkään ei ole oikeutta kommentoida hänen vartaloaan. Olen myös iloinen omasta reaktiostani: vuodattamani kyyneleet olivat myös jälkikäteistä käsittelyä omille kokemuksilleni. Kypsässä kolmenkympin iässä tiedostan aivan eri tasolla asioita kuin kymmenen vuotta sitten ja toivon, että loukattu serkkutyttö kokee jonain päivänä saman emansipaation. Kellään ei ole oikeutta puuttua olemukseesi ja jos niin tapahtuu, sinun ei tarvitse sulkeistaa asiaa pois vaan oikeutesi (ja jopa velvollisuutesi, jotta asiat muuttuisivat) on "vajota samalle tasolle" ja kertoa, kuinka paljon kommentointi sinua satuttaa. Äläkä murehdi sitä, että kommentoijalle tulee paska fiilis, hän on itse vastuussa koko paskuuden levittämisestä, eikä toisen posken kääntäminen ihan oikeasti aina palvele sitä, miten itsesi koet.

Huolta, tuskaa vailla

Sunnuntaina, ajan kuluessa vääjäämättä kohti maanantaiaamua, pelon tiivistyessä ja kiertyessä uin alasti jääkylmässä vedessä kynttilöiden valaisemassa uima-altaassa. Taustalla soi gregoriaaninen kirkkokuoro, ystävien hilpeä joululaulun luikkaus kantautuu saunasta. Tätä minulta ei voida viedä, ajattelen. Ei, vaikka työsopimustani ei jatkettaisi, vaikka jäisin työttömäksi keskellä pimeintä aikaa. Kotimatkalla laulamme autossa Kesäillan valssin. Ajattelen kesäpääskynä oloa, oloa ilman jatkuvaa huolta ja tuskaa. Ajatus tuntuu etäisyydessään mahdottomalta, en voi kuvitella tilaa, jolloin en jatkuvasti olisi huolissani jostain. Ja samalla tunnen viiltävää iloa, sitä herkistynyttä aistit avoinna-tilaa, joka on vallinnut koko syksyn.

Maanantai-iltana jätän uimahallin väliin, roikun netissä koko illan, puran pelkoani parhaaksi toteamallani tavalla, piikikkyydellä ja sarkasmilla ”ajan ilmiöitä” kohtaan. Mitä itseironiseen vaihtoehtoskenen pilkkaamiseen tulee, olen siinä tarvittaessa aivan omaa luokkaani. Olen melkeinpä parhaimmillani ollessani poleemisen ivallinen, mikä on oikeastaan harmi. En haluaisi olla kyyninen, mutta oma ahdistus pysyy sitä siedettävämpänä, mitä terävämpi kärki kynässäni on.

Tiistaiaamuna istun bussissa kohti fysioterapiaa. Pelko tuntuu fyysisenä, se puristaa vatsalaukun nyrkiksi, saa haluamaan kahvia ja tupakkaa, vaan ei ruokaa. Kun bussi jämähtää keskelle Länsi-Pasilaa sähähdän ”vittu” ja ”voi jeesuksen äiti” ja pongon ulos bussista. Saan peruttua ajan ja totean ehtiväni pääjohtajan lamakatsaukseen. Juhlasali on täynnä huolestuneita ihmisiä, istumapaikkoja ei ole. Kolmen kahvikupin jälkeen vatsa hangoittelee, paikallaan seisominen on vaikeaa. Mietin väitettä, jonka mukaan paniikkihäiriöt vähenisivät, jos ihmiset lopettaisivat kahvinjuonnin. Samalla tulee mieleen kuinka otollinen hetki olisi saada paniikkikohtaus, täpötäydessä kuumassa salissa, jossa omankin tulevaisuuden suuntaviivoja kartoitetaan suorin sanoin. Onneksi itse koen paniikkeja vain unen ja valveen rajalla, kuvitellessani että päässäni poksahtaa tai että mies vieressäni on lakannut hengittämästä.

Puolen päivän aikaan tapaan esimiehen. Jutellessa pelkoni laukeaa, saan kuulla, että prekaariuteni lykkäytyy eteenpäin epävarmasta taloudellisesta tilanteesta huolimatta. Saan kehuja aktiivisuudesta ja osaamisesta. Kasvolihakset rentoutuvat, alan hymyillä, en itke vaikka niin pelkäsin. Soitan äidille ja L:lle, syön auringonkeltaisen appelsiinin ja juon kupin rooibosta.

Äkkiä joulukuu näyttäytyy ihanana aikana täynnä juhlia ja ystäviä, mandariinien ja hyasinttien tuoksua. Odotan innolla huomista, ystävän uutta kotia ja yhdessä murrettavaa focacciota. Vaikka epäilemättä keksinkin tässä kohtapikaa jonkin uuden murehtimisenaiheen, tällä hetkellä olo on kesäpääskyn.

Juopunut suttura

Huhhuh. Pitäisiköhän nyt huolestua kun toinen bloggaukseni lyhyen ajalla käsittelee ja sisältää krapulaa? No, tuskinpa kuitenkaan, olihan minulla eilen melko hyvä ja suomalaiskansallinen syy ottaa kuppia, nimittäin firman pikkujoulut. Pikkarit sujuivat odotusten mukaan: istuin pöydässä keskustelemassa työtoverini kanssa maahanmuutosta ja marxismista (olemme aika eri linjoilla mutta keskustelumme on yleensä aika hedelmällistä ja lämminhenkistä) kunnes meille tultiin sanomaan, ettei juhlissa saa puhua vakavia. Sitten tanssin jykevä on rakkautta ja lauloin karaokessa jo perinteeksi muodostuneen Sukkulan veenukseen. Täytyy myöntää, että vanhaa ilmaisutaidon lukiolaista hivelevät hyvä!-huudot, taputukset ja halaukset. Pidän oikeastaan esiintymisestä todella paljon ja on tietyssä mielessä harmi, ettei oma työnkuvani sisällä sitä laisinkaan (paitsi tietty juuri kännissä, karaokessa). Olen parhaimmillani pienen paineen alla, minusta tulee ihmisten katseiden kohteena rauhallinen, suvereeni ja sanavalmis. Tuon ominaisuuteni takia olen kokenut oman viisitoistaminuuttiseni jo parikymppisenä, silloin kun olin kova anarkoaktivisti ja feministi. Vasta jälkeenpäin olen tajunnut, kuinka absurdia on, että olen keskustellut ajankohtaisohjelmassa Kirsti Paakkasen kanssa aivan rauhallisena, asiaa sen enempää äimistelemättä ja että lärvini on roikkunut sivun kokoisena Nyt-liitteen henkilökuva-artikkelissa (naurettavaa, henkilökuva 22-vuotiaasta hipistä jonka mielestä feminismi on jees ja meissä naisissa on munasarjaa). Julkisuuteen suhtaudun kyllä nykyään todella penseästi. Sattumoisin sanojani on siteerattu tämän syksyn aikana sekä Tulvassa että City-lehdessä, joissa kummassakin vaadin saada olla nimetön . Cityn kohdalla vetosin "mainosalalla työskentelemiseen" mutta ei se ollut oikeasti mikään syy. Syy oli tasan se, etten halua lukea poikkeuksetta enemmän tai vähemmän väärinymmärrettyjä kommenttejani nimeni kera. Tulvan juttu käsitteli aborttia ja olin nimetön siksi, ettei kukaan fundis keksisi alkaa uhkailla minua helvetintulella.

Krapulan aikana elimistössä on edelleen alkoholia, mikä näkyy myös tekstini polveilevuudessa. Saan yleensä kännissä todella nerokkaita bloggausideoita joita kirjaan kalenteriini. Eiliseen pikku hopealaukkuun ei kalenteria mahtunut, joten puhelimeni viestiluonnoksista löytyi hämärähköjä juttuja kuten "rakas pää", "kääretorttu" ja "elän jännityksestä". Rakas pää viittaa luultavasti siihen, että rakastan kovasti päätäni. Se on joskus kipeä ja kova unohtelemaan asioita, sen pinnasta puskee kerran kuussa näppylöitä eikä sitä peittävä karvakerros tottele tahtoani (näkisittepä tukkani nyt: eilinen pikkulettikreppaus glitter-kukkasineen ja lakka-geeli-pöyhötyksineen on muuttunut länöttäväksi leijonanharjaksi jota haron vähän väliä tuskissani), mutta silti se on oikein hyvä pää. Empaattinen ja iloinen, ajoittain fiksu ja nokkela pää, jonne vuodet kerryttävät yhä lisää ja lisää muistoja ja taitoja.

Tuo "elän jännityksestä" on kyllä hämärä ja aikamoista potaskaa. Olen äärimmäisen turvallisuushakuinen ihminen, pidän rutiineista ja rauhasta ja vakaudesta. Tosin samalla nautin odottamattomista tapahtumista, ihmissuhdedraamoista ja haltioitumisesta, mutta näin kolmekymppisenä sitä jo kehtaa tunnustaa, että on ensisijaisesti aikamoinen nynny ja konservatiivi monissa asioissa (paitsi ei kyllä politiikassa, ikinä, ellei konservativismilla sitten tarkoiteta hyvinvointivaltion SÄILYTTÄMISTÄ, jolloin kyllä olen konservatiivi, hmmm).

Kääretortun pystyn palauttamaan keskiviikkoon, hopeasavikurssin tarjoomuksiin. Koska kurssin vetäjä leikkasi ystävällisesti koko porukalle kääretorttua koin velvollisuudekseni syödä yhden palan. Kaupan vakuumipakattu torttu maistui todella tympeältä hötöltä: metallisen ylimakealta, kuivakkaalta ja oikeastaan makeutta lukuunottamatta täysin mauttomalta. Palaa syödessäni tajusin, etten ole syönyt kaupan kääretorttua vuosiin, enkä mitään valmismakeita muutenkaan toukokuun jälkeen. Joskus aiemmin ostin kääretorttua ja marjapiirakoita ja ties mitä ällöjä kiiwi-kakkuja useinkin, muistan meidän Nassun kanssa esimerkiksi useita kertoja jakaneen kääretortun kahdestaan. Nyt koko touhu näyttää sairaalta ja ällöttävältä ja hyvin vieraalta, suunnilleen samalta kuin että pitäisi pinkkiä pipoa jossa on turkistupsu, tai että ajaisi autolla joka lauantai Prismaan (jota olen tehnytkin, edellisessä elämässäni, jolloin "tavallisuus" oli siinä määrin eksoottista että hypermarketin käytävillä jaksoi hörähdellä joka kerta omalle mukatavikseudelleen, kunnes kypsähti siihen, että L oli kadonnut jonnekin kilometrien päähän ja sille piti soittaa, Franzeninkadun Siwassa suunnistamiseen tottuneelle seikkailu neljäntoista tuhannen neliön kaupassa oli todella uutta). Tätä kirjoittaessani muistan ilokseni, että L on huolehtivaisena krapulaenkelinä ostanut minulle jäätelöä. Ja TÄTÄ kirjoittaessa minulle tuotiin eteen annos sitä jäätelöä. Nyt menen syömään sitä. Mortonki.

Hiljaisuus

Elän aikoja, jolloin kaikki asiat menevät lävitseni. Elämässäni on tiettyjä, isoja epävarmuustekijöitä, eikä hyvin olevien asioiden luettelointi auta. Eikä auta mikään muukaan, olen hirveän huono suggestoitava, mikään rentoutus tai meditointi ei tähän päähän uppoa. Aamiaiseksi join panacod-poretabletin, iltapalaksi siivun rommia itkua taltuttamaan. Samaan aikaan näen, kuinka falskia tämä vatkaava itsesäälini on, kuuluihan iltapalaan myös itsetehty jogurtti itsetehdyllä luumuhillolla, iltaan naurua ja uuden oppimista. Ja tosiaan, nauran päivittäin, olen viiltävän onnellinen monista asioista. Silti nyt on surkea aika.

Inhoan sitä typerää, ärsyttävää paskalinkoa, joka mielessäni pyörii. Se alkaa työttömyydenpelosta ja päättyy jonnekin Kontulan takamaille. Viime yönä näin unta, että olin työpaikan juhlissa jossa oli hirveästi erilaisia ruokia. Otin niitä innoissani lautaselleni ja maistoin vain huomatakseni, että kaikki on tehty vedestä tai jostain epämääräisestä hötöstä. Omalla historiallani on kuitenkin virkistävää tajuta, ettei uni liittynyt mitenkään syömiseen vaan aivan muihin pelkoihin ja pettymyksiin. Syöminen on ongelmistani pienin, sitä ei oikeastaan enää edes ole. Minun pitäisi olla tästä riemuissani, mutta näen tarpeellisemmaksi vatkuttaa muita, akuutimpia ongelmiani. Joskus tuntuu siltä, että en voi olla olemassa, ellen jatkuvasti sureksi ja mureksi jotain. Jos en keksi muuta, alan miettiä syöpää ja sokeutumista. Tai ei, nyt kirjoittaessani tätä tajuan, että sairauspelot ovat vähenneet mielessäni aivan oleellisesti. Hyvänä puolena voi siis todeta, että olen selättänyt vanhoja mörköjäni ja kaapannut kainalooni uusia.

Joka tapaukesssa, ahdistaa. Jos en tänään saa laittaa jouluvaloja ikkunaan, ei hyvä heilu.

Asetaldehydin hapettamista sunnuntaiaamussa

Tattadadaa: minulla on ensimmäistä kertaa krapula yli kahteen kuukauteen. Mitä olenkaan menettänyt? Moikuvan päänsäryn, käsien vapinan ja oudon, asiattoman hilpeyden ainakin. Pahimmillaan myös pahoinvoinnin. Krapulani ei ole kovinkaan paha, nyt kun asiaa muistelen, on jyskyttävä päänsärky ollut aiemmin ihan sunnuntaiaamun peruskauraa. Ihmettelen kyllä, miten olen sellaista sietänyt, krapulahedari on nimittäin todella kova, kuin joku paukuttaisi perunanuijalla päälakea rytmikkäästi ja nauraisi häijysti päälle. Onneksi minulla on vielä jättiburanoita viisurileikkauksesta, napostelin sellaisen yhdessä greippilimonadin kanssa ja olo on jo paljon parempi. Luojan kiitos, minulla ei ole (ainakaan vielä) krapulaan kuuluvaa instant-masennusta.

Osasyy alkoholinkäyttöni vähenemiseen on ollut se, että olen ollut oikeasti todella surullinen krapulaisena: herännyt painajaisiin jossa niin ystäväpiirini, vanhempani kuin työyhteisönikin näyttävät minulle ovea ja nureksinut niitä painajaisia hereillä. Krapulani ovat myös selkeästi pahentuneet (tämä on aihe, joka tulee aina esille kun samassa tilassa on useampi kolmekymppinen kallistelemassa mukia) enkä halua haaskata arvokkaita vapaapäiviä pöntön halimiseen (ellei pöntöllä tarkoiteta kissaa). Viime kesänä kun tuhosimme joukolla Veloenan ja Vompin hääviinejä puistossa, taisi useammallekin tulla pienoinen ”myrkytys” ”vanhentuneesta” viinistä (oikeasti taisimme vain juoda sitä ihan liikaa). Seuraavana aamuna tarvoin töihin pää humisten, piilottelin tietsikkani takana, ettei kukaan vaan nakittaisi minulle mitään sekä kävin tarkastamassa konsernimme saniteettitiloja useammassakin kerroksessa (minua hävetti käydä samassa vessassa puolen tunnin välein). Onneksi oli vielä kesäloma-aika eikä kukaan tainnut kuulla oodejani arabialaiselle. Viimeinen niitti krapuloille olivat syntymäpäiväni pikkumökillä: johonkin lievään hippajännitykseen litkin useita booli- ja punaviinimukillisia ja vieraiden lähdettyä katselinkin televisiosta jotain yhdentekevää toimintaleffaa vain yksi silmä kerrallaan auki, koska muuten olisi pyörryttänyt liikaa. Ja seuraava päivä menikin sitten sohvalla inistessä vaikka piha oli täynnä tuulen ja sateen paiskomia kertakäyttöastioita.

Eilen taisin juoda hiukkasen liikaa silkkaan hermoiluuni.Olimme 30-vuotisjuhlissa, joista en oikein ilkeä sanoa muuta, kuin että joillekin ei todellakaan sovi viina. Siinä vaiheessa kun pihalle sisävaatteissa laukannut, kalliolle torkahtanut päivänsankari saatiin raahattua sisään hyperventiloivana päätimme lähteä pois. Kotona joimme vielä vähän ja poltin L:n sikareiden seuraksi jotain kolme tai neljä tupakkaa. Puolen tunnin sisällä. Yök.

Krapulaani ei vähennä lainkaan se seikka, että minulla on parastaikaa kuukautistet (tästä tulikin melko naturalistis-kehollinen bloggaus). Olen menkoistani täpinöissäni kuin teinityttö (paitsi että teininä inhosin ja häpesin kuukautisiani ja salailin niitä muilta, olihan se ihan kauhean noloa että keho oli valmis vauvaan mutta ei ollut ikinä edes pussannut ketään), tulevathan ne ensimmäistä kertaa kunnolla yli puoleen vuosikymmeneen. Ehkäisyvälineratkaisun muutettua muotoaan hieman vähemmän mekaaniseksi kehoni on palautumassa takaisin omaan kiertoonsa. Jonkinlainen kierto minulla on tietenkin ollut kierukankin aikana, pemssiä on vain ollut vaikeaa hahmottaa, kun sitä ei ole seurannut helpottava vuotojakso. On vain todennut, että kylläpä viime viikolla itketti ja suretti, nyt ei enää. Mutta nyt, oi! Kehoni toimii kuten naisenkehon kuuluukin, kohdun limakalvo poistuu tarpeettomana tehdäkseen tilaa seuraavan kierron prosesseille. Alavatsa on ajoittain kipeä mutta ei tulisi mieleenkään ottaa särkylääkettä: kivut eivät vastaa niitä teiniaikojen tuskia ollenkaan (silloin olin aivan halvaannuksissa kivusta ja sain ensimmäisien kuukautisteni aikaan myös pari migreenikohtausta, hirveä yhdistelmä) ja tuntuvat niin eksoottisilta, että oikeastaan nautin niistä. Kipu liittyy euforiseen puhdistumisen tunteeseen, sen normaalius ja ei-vaarallisuus tekee siitä helposti kestettävän. Nyt taitaa olla niin, että minun täytyy vihkiä itseni kuukuppilaiseksi. Ostaessani siteitä kaupassa olin suunnilleen yhtä hukassa kuin mies rintsikkaosastolla: miten näitä käytetään, miksi nämä ovat niin erilaisia keskenään, hurjasti erivärisiä pakkauksia ja koristeellisia kuoseja, osaako tämmöisiä nyt ostaakaan? Eivätkä siteet edelleenkään tunnu kovin mukavilta (puhumattakaan tamponeista, niitä en ole pystynyt ikinä käyttämään).

Krapulassa on, näin harvoin koettuna, jotain rappeutuneen hauskaa. Krapula on väärän kuninkaan päivä: elämänhallinnan voi heittää hetkeksi tunkiolle (olen elänyt koko syksyn kuin nunna paitsi mitä hmm.. avioelämään tulee), voi tuijottaa dvd:ltä Simpsoneita ja syödä pizzaa (oi, pizzaa, siitä on kuukausia ja taas kuukausia) ja kikattaa aivottomana. Nuorempana krapulapäivä saattoi tarkoittaa uutta baariturneeta: oltiin menty perjantaina jatkoille johonkin kommuuniin, dokailtu aamuun asti ja nukahdettu ties mille sohville tai ties kenen kainaloon. Seuraavana päivänä heräiltiin, syötiin krapulanälkään kaapit tyhjiksi (ja verotettiin kämppistenkin safkoja) ja alettiin soitella porukkaa kokoon. Sitten istuttiinkiin siinä halvassa Kalevankadun baarissa koko päivä, poltettiin aski tupakkaa (tuona outona aikana baareissakin sai polttaa) ja naurettiin mahat kipeiksi. Välillä mentiin jonkun kotiin syömään siivottoman kalliita juustoja ja jatkettiin kotihippoihin, jossa booliin oli lorautettu pirtua. Ja lopulta ajeltiin taksilla puolisalaa jonkun ihanan kanssa kotiin eikä todellakaan menty heti nukkumaan, ja vielä seuraavanakin aamuna nauratti ja vähän vapisutti ja vanhempien kanssa sovitulla lounaalla piti yrittää vaikuttaa siltä, ettei haluaisi juoda koko kannullista vettä kerralla.

Nyt puntaroin kahden vaihtoehdon välillä: vietänkö krapulapäivää vai normipäivää uinteineen ja muine vapaapäivähommineen? Koen ansainneeni vaihteeksi jotain epäterveellistä (hullua, miten yksi epäterveellisyys oikeuttaa toisen, mutta niin se vain menee, vähän kuten silloin, kun isäni hävisi pariisilaiselle korttihuijarille ison summan rahaa ja äiti vei hänet lohduksi syömään kalliiseen ja hyvään ravintolaan: kaksi rahareikää ikäänkuin neutraloivat toisensa) mutta toisaalta huominen (maanantai!) on paljon helpompi, jossen aivan villaannu irtokarkki-hömppäleffailijaksi.

Minä ja herra Darcy

Vii-hani lainasi minulle tällä viikolla BBC:n Ylpeys ja ennakkoluulo –sarjan dvd-taltioinnin. Olen katsonut sarjaa melkein joka ilta innoissani, samalla liian luiroa, mutta silti päättäväisesti jatkettua mohairkaulahuivia kutoen. En jaksa hävetä sitä, etten ole ikinä lukenut Jane Austenia vaan sivistykseni näistä ihmissuhdestooreista perustuu ainoastaan elokuviin ja sarjoihin. Jotkut pukujutut toimivat paremmin visualisoituina, en aivan välttämättä osaisi kuvitella 1800-luvun alun pukuja oikein, etenkin jos käännökset ovat epätarkkoja. Hahmotin vasta aikuisena, millainen oli Pikku Naisissa usein esiintynyt ”hilkka”, uudemmassa käännöksessä se oli nimittäin käännetty oikeaoppisesti bonetiksi. Lapsena Pikku Naisia lukiessa kuvittelin hilkan aina vauvanhattumaiseksi kypäräviritelmäksi ja ihmettelin, miten sellainen päässä voi käydä teatterissa. En muuten lainkaan pidä yrjöjen aikaisesta (nauran tässä kohtaa ihan hulluna tuolle ”yrjöjen ajalle”, kypsää, vai mitä) pukeutumistyylistä, miehillä on omituisia, edestä pussittavia housuja (ehkä ns punkotuksen peittämiseksi) ja naisilla heti rintojen alta säkkimäisiksi leviäviä, lakanakankaasta tehdyn näköisiä mekkoja joissa kaikki näyttävät raskaana olevilta (mahdollisesti tarkoituksella). Hmm, aika mielenkiintoista: miesten sukupuolitunnukset on peitetty ja naisten hedelmällisyyttä korostettu, nykyään me kaikki voimme (emmekä vain voi vaan meiltä lähes odotetaan sitä) tasavertaisesti korostaa omia hedelmällisiä paikkojamme, oh. Nyt eksyn pahasti sivuraiteelle, mutta olen hiukkasen käärmeissäni luettuani Hesarin välissä jaettua Ilta-Paskan viikonloppuliitettä (miksi! miksi? eikö Nyt-liitteessä ole tarpeeksi? Tosin nyt kun Anu Silferberg kolumnoi Nytissä on lehden profiili noussut noin sata prosenttia). Iltaläsyssä kulmakarvaton supermalli ohjeisti tuoreita äitejä korostamaan naiseuttaan eikä selvästikään tarkoittanut sillä keisarileikkaushaavojen tai nännitulehdusten esittelyä vaan sitä, että oman markkina-arvon pimppaaminen takaisin huippulukemiin on pikkuvauvan äidille ensiarvoisen tärkeää, ettei mies lähde kävelemään. Vauvakilot pois, korkkarit jalkaan ja sotamaalaus naamaan. No, mikäs siinä, jos oma fiilis paranee laittautumisesta (ja tietty se paranee, kun taannoin luin, että Kätilöopistolla oli kokeiltu kiertävän kosmetologin palveluita vastasynnyttäneille äideille, pidin ideaa tosi hyvänä, en ainakaan itse ottaisi mieluusti tuttuja vastaan kulmakarvattomana ja punapilkullisena ja valvomisesta mustasilmäisenä), mutta tuonkin pitäisi lähteä omasta jaksamisesta eikä joistain natsihtavista neuvoista. En ole ikinä oppinut ymmärtämään sitä, miksi kauniit naiset loukkaantuvat rumemmille ja huolittelemattomammille kanssasisarilleen homssuisuudesta ja mahamakkaroista. Eikö pörrötukkaisten lenkkarinaisten katselu vain kohota laitettujen prinsessojen itsetuntoa, kun on joku johon tuntea paremmuutta? Entisenä pikkukaupungin pääsiäisnoitana (minua sanottiin yläasteella pääsiäisnoidaksi, koska olin niinkin hurja että pidin vihreää duffelia, miettikää, vihreää duffelia!) vieroksun kaikkea toisten pukeutumiseen puuttumista, manifestoituu se sitten jakkupukupakkona tai suomalaismammojen tyylittömyyden kauhisteluna tai huorahtavaksi leimaamisena. Harmillista on sekin, että tuota tuntuvat tekevän pääosin naiset toisilleen.

Minun piti kirjoittaa herra Darcysta. Colin Firthin esittämä Darcy on kieltämättä todella kuuma, tumma ja palavasilmäinen, täynnä pidätettyä intohimoa. Samalla Darcy on myös ylimielinen, penseä ja kanssaihmisiään aliarvioiva mulkku. Tiedän, että tarinan edetessä (olenhan nähnyt Ylpeyden ja Ennakkoluulon myös elokuvissa, tosin meinasin lähteä kesken pois koska Keira Knightley oli niin katastrofaalisen huono Elizabeth, on harmillista, kuinka lahjattomasta ihmisestä voi tulla Hollywoodin juhlittu tähti skilleinään pelkkä huomiotaherättävä alipaino ja mutruiset huulet) Darcy paljastuu kelpo mieheksi, kunnialliseksi ja rehdiksi. Minun silmissäni Darcyn ylimielisyys ja epäystävällisyys ovat vain niin suuria syntejä, etten tule pitämään hänestä sittenkään kun pääparin huulet yhtyvät. Olen tästä huomiostani oudon iloinen. Herra Darcy nimittäin muistuttaa niitä miehiä, joihin olen menneisyydessä rakastunut. Hymyttömiä, tunteetpeittäviä ja ihmisiin hiukan ylhäältäpäin hymähdellen suhtautuvia, joita minä olen vänkäämällä yrittänyt saada myöntämään olevansa edes joskus väärässä. Olen pitänyt tuollaista sähköistä väittelyä aika seksuaaliviritteisenä ja sitä se on joskus ollutkin. Nyttemmin, vakiintuneena ja siten väittelyt pelkkinä väittelyinä hahmottavana pidänkin tahtojen taisteluun perustuvaa soidintanssia aika epämiellyttävänä ajatuksena. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän pidän iloisista, kilteistä ja kohteliaista miehistä, sellaisista joiden hymy on vilpitön eikä sarkasmin vääristämä.

Ylpeys ja ennakkoluulo piirtää tarkkanäköisen ja raadollisen ajankuvan naisen asemasta 1800-luvun alun Englannissa. Perintölakien takia perheen isän kuollessa, mikäli perheessä on vain naispuolisia jäseniä, koko omaisuus siirtyy lähimmälle miespuoliselle sukulaiselle, jonka hyväntahtoisuudesta riippuu, millaiseksi jälkeen jääneiden naisten elämä muodostuu. Naisilla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin rikas naimakauppa ja niinpä nuoria tyttäriä kaupataaan hyvinkin härskisti. Keskustelusäännöt ovat tiukkoja; mitään tunnekeloja ei voida sanoa suoraan (saatikka että ryhdyttäisiin fyysisiksi, kädestäpitely tanssiaisissa on hurjinta mahdollista kanssakäymistä) vaan kaikki puetaan monipolviseen korukieleen, mutta toisaalta rahatuloista puhutaan aivan avoimesti ”hänen vuositulonsa ovat 500 000 vuodessa, iske kiinni tuohon miekkoseen”-tasolla. Köyhtyneiden yläluokan naisten elämän on täytynyt olla hirvittävän pitkäveteistä. Työtä ei tietenkään tehdä ja koska raha ei riitä teattereissa ja kutsuilla hurvittelemiseen, arkipäivät koostuvat kukkien poimimisesta ja koruompelusta. Kumpikin aktiviteetti on sinällään paikallaan (osaisinpa koruommella!) mutta elämänsisällöksi ne tuntuvat aika köykäisiltä. Elizabeth on siinä mielessä aikaansa edellä, että hän sentään hoitaa kuntoaan kävelemällä pitkiä matkoja (ja ilmiselvästi myös siksi, että rakastaa karua nummiluontoa) ja törmäilee aina välillä reissuillaan Darcyyn, josta seuraa molemminpuolista ilmehdintää ja jäykistelyä. Elizabethin nuoremmat sisarukset, kaksi pissistä ja nörtti rikkovat myös omalta osaltaan ajan naisihannetta, pissikset vonkaavat solttuja hyvin aktiivisesti, kikattavat ja hilluvat, nörttisisko lukee ja soittaa eikä piittaa pojista vähääkään.

Haluaisin hanskat. Ottaisin mieluiten nahkaiset, mutta etiikkani ei oikein taivu siihen. Tekonahkaiset eivät oikein toimi, niillä on taipumus kesiä ennen pitkää. Jos löytäisin oranssit tai punaiset, käytetyt ja tarpeeksi isot (mikä juttu sekin on että naisilla on ollut ennen vanhaan suunnilleen koivunlehden kokoiset kädet) nahkasormikkaat, olisin ihan onnesta soikeana. Tai sitten en, kulutusilolla on ikävä taipumus lyhytkestoisuuteen, kohta varmasti hinkuisin pipoa tai uusia talvikenkiä (minulla on kahdet talvikengät, toiset ovat nätit mutta liukkaat, hiertävät ja rikki, toiset taas mukavat ja toimivat mutta masentavan tylsät), uutta tietokonetta ja talvitakkia ja keittiönpöytää.

Lupiininmuokkausta ja omituisia tapoja

Tähän alkuun: kypsyin vihdoin siihen, ettei Lupiinin syöte toimi ilmeisesti siksi, että pohja on omilla melko hatarilla html-taidoilla kokoon kursittu. Hieno yläpalkkinikaan ei toiminut linkkinä. Nyt siis nappasin pohjakseni miniman ja muokkasin siitä väreillä edes hiukan lupiinimaisemman. Palautan palkin kun ehdin ja vähitellen, kun muistan mitä kaikkia blogeja luenkaan (fiksuna tyttönä menin deletoimaan blogistani kaiken sivuinfon heti kättelyssä) tuo linkkilistakin täydentyy. Bloggeri on samaan aikaan muuttunut paljon helppokäyttöisemmäksi ja kuitenkin vaikeatulkintaisemmaksi.... huoh. Gata haastoi minut meemiin, jossa paljastetaan viisi omituista tapaa (olen niin old school, että muistan tuon meemin jo kertaalleen reissanneen blogistaniassa joskus vuonna 2006). Koska olen huono haastamaan ketään (olen joissain tällaisissa jutuissa ihan neuroottisen huono: en esimerkiksi ikinä tingi kirpputorilla tai kehtaa huutaa bussikuskille, että hän on unohtanut jättää minut pois oikealla pysäkillä. Näissä kaikissa on jotain nolostumiseen ja nolaamiseen pohjautuvaa yliherkkyyttä.) Tässähän tulikin jo yksi omituinen tapa kerrottua.

1. En tykkää korianterista
Koska olen hippi (jossain määrin), kasvisruokailija (paitsi syön kyllä joskus kalaa) ja etnisen ruuan ystävä, minun pitäisi kaiken järjen mukaan tykätä myös korianterista. Minusta se maistuu kuitenkin ihan lutikalta ja pilaa pahimmillaan koko ruuan. Erityisesti tuore korianteri on kamalaa.

2. En tingi kirpputorilla
Monet ystäväni ovat suvereeneja tinkaajia, itse en osaa sitä ollenkaan. En halua suututtaa kirpputorinmyyjää enkä vaikuttaa ylenkatsovalta myytyjä tuotteita kohtaan. Olisin varmasti ihan pulassa marokkolaisella torilla: paikat täynnä ihania kankaita, mattoja ja esineitä, mutta ei kykyä neuvotella hinnasta. Tästä syystä en ikinä käy eräässä vanhojen astioiden liikkeessä Kalliossa: paikan pitäjä saattaa suutahtaa kun hintatiedusteluun saatuun vastaukseen reagoi pelkällä nyökkäyksellä eikä ala hullun lailla venyttää hintaa alaspäin.

3. En osaa virkata
En vaan, piru vieköön, opi virkkaamaan. Väittävät sitä kutomista helpommaksi ja kutomisen osaan. Vasenkätisyydelläni on tekemistä asian kanssa: ala-asteella olin ryhmän ainoa vasenkätinen ja minulle opetettiin aina kaikki viimeisenä ja melko takaperoisesti. Sain luvan kanssa jättää kesken palmikkopannan, koska siitä ei kerta kaikkiaan tullut mitään. Uskon kyllä, että voisin ehkä oppia virkkauksen, olenhan tavallaan ihan näppärä käsistäni, tosin heiniäni on enemmän suunnittelu kuin toteutus.

4. Puntaroin sanoja
Vaikka Facebookissa, meileissä ja tekstareissa tulee käytettyä pikkukirjaimista x-kieltä, olen hyvin tarkka sävystäni. Pyrin lisäämään asiallisiin viesteihin hymiön ja kevennän vakavia juttuja välihuumorilla. Tämä siksi, ettei kukaan vain pahastuisi. Sama pätee toiseenkin suuntaan: asiallisen toteavat viestit saavat minut usein pohtimaan, olenko loukannut viestijää jotenkin? L:n (jonka viestimistyyli on hyvin asiallinen) kanssa tämä on ratkaistu yleisellä, signaturen kaltaisella pus:illa viestin lopussa. Kun pus tulee, tietää, että kaikki on ookoo.

5. Rakastan onnettomia rakkaustarinoita
Lempielokuvani ja -kirjani kertovat yleensä onnettomista ja joskus hyvin sairaistakin ihmissuhdekuvioista. Minulla on käynyt rakkausasioissa onni: en ole särkenyt sydäntäni koskaan aivan tohjoksi, minua ei ole petetty ainakaan kovin härskisti, olen koko aikuisikäni saanut rakkautta parisuhdemielessä(kin). Ehkäpä tästä johtuu, että tunnen vetoa kierotuneisiin suhteisiin, sellaisiin, joilla ei alun alkaenkaan ole elinmahdollisuuksia (kuten nyt vaikka elokuvista Bitter Moon ja kirjoista Lolita). Syystä, jota en osaa selittää auki, olen myös ihan nuoresta asti tuntenut suurta mielenkiintoa juuri Lolita-myyttiä kohtaan, ehkäpä tämäkin siksi, että potentiaalisessa Lolita-iässä olin vanttera ja valkokulmakarvainen tytönjunttura, hyvin kaukana sirojäsenisestä ja hiilenmustaripsisestä Dolores Hazesta (ja hyvä niin, en olisi kaivannut keski-ikäistä äijää panemaan koko heräävää seksuaalisuuttani lopulliseksi traumasykkyräksi).

Siitäpä meemiä nappaamaan kaikki omituiset tyypit!

Muotinäytöksessä

Koska minulla on äitiini läheinen, joskin aika myrskyisä suhde, vietän mielelläni aikaa hänen kanssaan. Käymme näyttelyissä ja kävelyillä ja torilla, joskus kaupoissakin. Viimeksi mainitusta olen luopunut, koska äiti haluaisi aina pukea minut ”kerrankin siististi” ja ehdottelee ihan vamoja vermeitä jolloin hermostun ja riita on valmis. Tähän pukemiseen nimittäin liittyisi myös tavaran maksaminen, mitä en sinällään pidä nöyryyttävänä mutta mikäli se tarkoittaa sitä, että äiti myös valitsee ostettavan vaatteen, alan pullikoida. Viime viikolla liikuimme varsin vaarattomilla ostosvesillä, olimme nimittäin kalliin ja suomalaisuusmielikuvalla ratsastavan, erityisesti retrokuoseistaan tunnetun vaate- ja sisustusketjun kanta-asiakastapahtumassa (kyllä te arvaatte mikä pulju on kyseessä, en kerro sen nimeä tasan siksi, että Lupiini ei ole mainosblogi paitsi joskus antimainosblogi) jonne lähdin sekä tavatakseni äitiä että ostaakseni ketjun mustan, fiksunnäköisen repun (reppujen laadulle on tapahtunut jotain kamalaa: viime heinäkuussa laukkuliikkeestä ostamani reppu on monesta paikkaa aivan riekaleina vaikka sillä on kannettu vain uimakamoja, jotka märkinäkin painavat korkeintaan kilon-pari). Vaikka olenkin monasti pettynyt suomalaisketjun laukkujen laatuun (ne taidetaan tehdä nykyään jossain huitsinnevadan hikipajoissa) päätin kuitenkin haluta tukevan ja tyylikkään repun, kulkeehan sellainen selässäni nykyään jotakuinkin joka toinen päivä.

Kanta-asiakasillasta en tiennyt etukäteen muuta kuin että siellä on luultavasti punaviiniä ja sehän nyt maistuu aina (kumma juttu kuinka paljon helpompaa on kieltäytyä herkuista kuin punaviinistä, näin aikuisena, tosin en yleensä kieltäydy kummastakaan, herkkupolitiikka pysyy epäneuroottisen tasapainoisena kun ottaa vastaan tarjottuja jos tekee mieli mutta välttää ostamasta vain itselleen). Punaviiniä tosiaan oli tarjolla, sitä siemaillessa jaksoi katsoa läpi tunnin muotinäytöksen. Mallit kepsuttelivat kauniissa villakangastakeissa ja glamourmekoissa, ranskalainen musiikki soi, kaikki oli kallista ja pehmeää ja siloiteltua. Vino virneeni syveni kun muotinäytöksen juontaja kertoi innovatiivisena seikkana että ”on mahdollista yhdistellä myös useiden suunnittelijoiden tuotteita samassa asukokonaisuudessa!”. No shit! Sitähän minäkin teen ja vielä joka ainoa päivä, ainoa vain, etten tiedä kuka on suunnitellut kirppishameeni ja Prismasta ostetun trikoopaitani. Näytöksessä nähtiin myös eksentrinen lehmätaiteilija jonka kuulin myöhemmin keskustelevan myyjättärien kanssa turkiksestaan, että onko se piisamia vai minkkiä vai mitä. Suhtautumiseni k.o. taiteilijaan on ristiriitainen: pidän hänen töistään kovasti enkä näen automaattisesti pahana edes sitä, että lehmäkuviot on brändätty lautasliinoihin ja tiskirätteihin. Muinaiskarjan vaaliminen on jees ja friikin elämäntavan sulattaminen osana elävää kaupunkikuvaa on jees. Tuohon suhteutettuna turkisten käyttö vain tuntuu erityisen oudolta ja julmalta, miksei eläimiin suunnattu hellyys ja huolenpito ulotu kaikista lajeista välittämiseen?

Muotinäytöksen jälkeen löysin reppuni ja äitikin teki hankintoja. Kävin katsomassa ihanien villakangastakkien hintoja, ne heiluivat siinä viidensadan euron paikkeilla. Hinta tuntui siivottoman kalliilta vaikka sitten toisaalta, jos takin hankkisi loppuelämäkseen (sen sijaan että ostaa vajaan huntin takkeja kolmen vuoden välein aina siinä vaiheessa kun edellistä on vaikeaa pukea päälle vuorin harsuunnuttua riekaleiksi) olisi summan pulittamisessa mieltäkin. Mutta onneksi minulla ei missään nimessä ole rahaa mihinkään noin kalliiseen, joten voin säästää itseni spekulaatioilta.

Sorrun joskus edelleen halpisvaatteisiin vaikka yritänkin noudattaa kestävän kulutuksen periaatteita. Ennen muotinäytöstä kiertelin myymälöissä etsimässä mustaa kellohametta (koska olen tahrinut edellisen mustan kellohameen maaliin, kuten myös sitä edellisen, kaksi kellohametta puolen vuoden sisään, mikäköhän juttu tässäkin on) ja meinasin jo sortua halpaketjun salsahameeseen. Sitten minut kuitenkin valtasi se sama oudon hankalasti eriteltävä ahdistus kuin ennenkin halpakaupoissa: alan nähdä mielessäni rikkinäisten, kuluneiden ja nyppyyntyneiden halpojen trikoo-, sifonki- ja lycravaatteiden kasoja. Mustaa, viininpunaista, harmaata, kuoseja ja värejä kulkeneena valtavista tehdashalleista nopeasormisten lasten käsien kautta rahtilaivoihin, sieltä varastoihin ja lopulta myymälöihin, joista ihmisten vaatekaappeihin ja sitten muutaman pesun jälkeen kaatopaikoille. Keskenään lähes samanlaisia tunikoita, hameita, legginsejä, neuleita jätteeksi muuttuneena. Olen edelleen ihan liian riippuvainen ostamisen tuomasta, lyhytaikaisesta nautinnosta vaikka muistankin hyvin, kuinka nopeasti se nautinto laantuu ja muuttuu epämääräiseksi ahdistukseksi. Ellei sitten ole kyse oikeasti onnistuneesta hankinnasta, kuten mustasta kellohameesta, jonka täpärästi löysin ennen muotinäytöksen alkua.

Genius loci

Käveltyämme L:n ja äidin kanssa täpötäyttä, iloisten koirien ja pariskuntien kansoittamaa Kaivopuistoa keksimme kotimatkalla käväistä kahdestaan vielä Kaisaniemen kasvitieteellisessä puutarhassa. Muistan käyneeni paikassa viimeksi joskus parikymppisenä, silloinkin keskellä talvea, valokuvaamassa vaahterapitsiä ja uusbarokkista taloa, josta kuulemma piti alun alkaen tulla Suomen kuninkaan linna. Joka kevät ajaessani sporalla Kaisaniemen ohi olen ihastellut poikkeuksellisen helakanliilana kukoistavaa pensasta lähellä aitaa, mutta en ikinä ole saanut aikaiseksi mennä tarkastelemaan sitä lähemmin.

Aloimme kiertää puutarhaa oikealta puolelta, kävelimme polkua valtavien, kierteisten vaahteroiden katveessa. Tummanvihreä, riippuvaoksainen kuusiryhmä oli kuin hautajaissaattue iloisenväristen lehtipuiden keskellä. Polulla oli pitkänomaisia, ruskan raidoittamia lehtiä, aidassa köynnöstivät punaiset kuusamat ja viini, jossa oli pieniä, punaisia marjoja ja vihreitä kukkia. Päärakennuksen lähellä muhoilivat erilajiset kurpitsat: oli vaaleankeltaista kuumainen pallo, isoja turbaaneita, valkoisia custard-kurpitsoita ja tummantummanvihreitä mötiköitä. Mietiskelimme, tarjoillaanko nuo kurpitsat myöhemmin läheisessä Unicafessa vai saako joku työntekijöistä ne kotiinsa. Kurpitsapenkissä kukoistivat samettikukat, valtavat, naamaa suuremmat auringonkukat ja syvänliilat hajuherneet, vielä lokakuun puolivälissä sitkeinä ja hehkuvina.

Kävellessämme kohti neliskulmaista tekolampea ihmettelimme makean sokerista tuoksua ja pikkuhiljaa voimistuvaa vanhanaikaista posetiivimusiikkia. Pohdiskelin ensin, voisiko joku kukista tuoksua niin vahvasti poltetulta sokerilta, mutta nähdessämme aidan toisella puolella nousevan sirkusteltan katon saivat tuoksu ja musiikki selityksensä. Posetiivimusiikki kuului joskus vaimeampana, joskus selkeämpänä, sen sijaan liikennettä ei kuulunut lainkaan, ilmeisesti suuret puut toimivat loistavana meluvallina. Istuimme hetken mustavetisen lammen rannalla, katselimme koristeellista, englantilaistyyppistä kasvihuonetta ja lammesta nousevia, osin purkautuneita osmankäämejä. Myöhään kukoistavat, tummanpunaiset ruusut peilautuivat veteen, jossa kellui reunoistaan rispaantuneita lumpeenlehtiä. Lammen ympärillä kasvoi maahan asti riippuvia rautatieomenapuita punaisin ja vaaleanvihrein hedelmin. Maistoimme pudokasta, se oli happaman aromikas ja tiivis.

Lähellä Kaisaniemen puistoon rajautuvaa aitaa kasvoi vitivalkoisiksi haaltuneita, höytyväisiä kaisloja ja valtava parsapöheikkö punaisin marjoin. Kasvihuoneen seinustalla marjojaan ryöpytti käsittämättömän kirkkaanoranssi pensas, suoraan aloittelevan, saturaatio-nakkulaan rakastuneen photosoppaajan käsistä (olin itse aikoinaan sellainen photoshoppaaja, voi niitä neonpinkkejä ruusuja ja myrkynliiloja orvokkeja kuvankäsittelytöissäni!). Pengerteillä kasvoi sinisiä ja keltaisia kelloja, näimmepä yhden syysmyrkkyliljankin, jota myös alastonimmeksi kutsutaan. Alaston impi näyttää hämäävästi krookukselta paitsi että on vähän pienempi. Kukissa pyöri muutamia, jo pöhnäisiä ampiaisia hitaina ja hämmentyneinä. Notkelmassa kasvava, tummalehtinen rhododendron oli tehnyt jo toiset, valkeat kukat. Jalohortensiat olivat muutuneet ruskeiksi ja keveiksi, tuuli juoksutti kuohkeita palloja pitkin polkua. Joku suikalelehtinen hento puu paloi viininpunaisena, taustalla posetiivi soitti Edith Piafin La vie en Rosea.

Torstaista tarinointia

Perjantaina minulta leikattiin viisaudenhammas alaleuasta. Hammaslääkäri oli ihana, keski-ikäinen nainen joka kyseli jatkuvasti "onko kaikki hyvin", kosketti olkapäätä ja antoi lisää puudutusta kun vähän värähdin poran pieniessä hammasta. Hän sanoi, että kaikki kipu on aina turhaa ja vahingollista, siitä jää muistijälki aivoihin. Kuinka erilainen asenne kuin lapsuuden hammaslääkäreillä! Viime kuussa minulta paikattiin pieni reikä hampaasta ja siihenkin sai itsestään selvästi puudutusta, vieläpä lisää pyydettäessä. En ole aikuisiällä ikinä pelännyt hammaslääkärissä (itse asiassa hammaslääkärissä on melko ihanaa koska mahdollisuudet kuulla esimerkiksi syöpädiagnoosi ovat melko olemattomat, vaikka onhan niitä kielisyöpiä olemassa, kääk, ja muutenkin hoitoprosessit keskittyvät tiettyyn, selkeärajaiseen alueeseen) mutta kärsinyt kyllä olen. Muutamia vuosia sitten minulta juurihoidettiin suurta poskihammasta useita kertoja ja se sattui aina, puudutuksesta huolimatta. Nyt selvisi, ettei hammas ole edes kuollut vaan sykkii tulehdusta edelleen ja se vedetään pois seuraavan viisurin mukana. Mainiota, en olisi millään jaksanut uutta hermojenronkkimissessiota!

Noin yleisestikin olen ollut aistivinani yleistä lempeys- ja sallivuushenkisyyttä lääketieteen ja hyvinvoinnin piirissä. Jos nyt vaikka ajattelee liikuntamuotoja: nykyään löytyy jumppia ja muita lajeja ihmisille, jotka eivät halua tai kykene esimerkiksi loikkimaan entusiastisesti ylösalas tai muutenkaan arvosta erityisesti teknistä taituruutta tai verenmakua. Minäkin olisin varmaan lopettanut liikunnanvihaamisen jo kymmenen vuotta aiemmin, jos olisin tiennyt Niasta tai vesijuoksusta. Kun kävin teini-ikäisenä fysioterapeutilla polvilumpioitani hoidattamassa hän teetti minulla vaikeita ja raskaita reisilihasliikkeitä ja nauroi vähän väliä demonisesti ja vittuili siitä, ettei minulla ole jotain helkutin perslihasta käytännössä ollenkaan (se oli sellainen lihas joka näkyy vain paljon treenaavilla ihmisillä, vähän kuten pyöristynyt takareisi, josta tunnistaa tanssijat). Viime viikolla taasen ortopedi kehotti treenaamaan reisiä ”televisiota katsellessa” (en oikaissut, koska en halua olla se The Onionin mies joka jatkuvasti mainitsee ettei hänellä ole teeveetä) jäykistämällä ja rentouttamalla vuoronperään ja muutenkin luottamaan liikunnassa omaan harkintaan.


Olen päättänyt äänestää kuntavaaleissa maahanmuuttajanaista. Oletan maahanmuuttajalla olevan ikään kuin lähtökohtaisesti ainakin asioiden suhteuttamiskykyä ja osaksi äänestyspäätökseni on reaktio siihen, miten monet ihan ajattelevankin oloiset ihmiset ovat alkaneet vakavissaan sympata sitä yhtä eiralaista rasistia. Maahamuuttajien ja etenkin Islamin demonisointi ja dehumanisointi tuntuu olevan nyt ihan ookoo muissakin kuin punaniskapiireissä. Ateistina ja feministinä vieron toki itsekin islamia (kuten myös kristinuskoa) mutta minua ahdistaa se säälimättömyys ja stereotypisointi, jolla kaikki Suomestakin uuden kotimaansa löytäneet tapamuslimit niputetaan pommi-iskuja vähintäänkin symppaviksi sossupummeiksi. Joskus toivon, että nuo mamukriitikot menisivät hetkeksi vapaaehtoistöihin esimerkiksi pakolaisten vastaanottokeskukseen. Siellä voisi valjeta, miten hirvittävistä oloista pakolaiset tulevat, heillä on usein taustallaan kidutusta, raiskauksia, lapset ovat nähneet perheidensä kuolevan, moni kärsii kovista kivuista ja masennuksesta.

Tehtyäni vaalikoneen vierailin parhaiten mätsänneiden ehdokkaiden sivuilla tai blogeissa. Eräs ikäiseni nainen lempipuolueestani kirjoitti siitä, millainen epäkohta on, ettei synnytyssairaaloissa ole tarpeeksi perhehuoneita. Että on ahdistavaa kun tuore isä joutuu lähtemään kotiin ja jättämään tuoreen äidin ja vauvan kahden sairaalaan. Ettei söpö ydinperheidylli ihan heti synnytyksen jälkeen auvoisasti symbioidukaan. Voi kyynel! Nyt olen ilkeä, ehdokkaalla on paljon hyviä pointteja ja kanssani hyvin samantyyppinen arvomaailma ja eihän tuollaisen perhehuone-ongelman esiinnostaminen ole pois suuremmilta ongelmilta. Mutta silti, tuo on yksi syy, miksen hirveän mieluusti äänestä lapsiperheellisiä (jos he erityisesti korostavat sitä agendassaan). Minua eivät itse asiassa suomalaisten lapsiperheiden asiat hirveästi kosketa enkä näe heidän asemaansa kovin kurjana (voi olla, että parin vuoden päästä olen eri mieltä anoessani koliikkivauvan äitinä lykkäystä asuntolainan takaisinmaksuun), poislukien toki selkeästi syrjäytyneet tai ongelmaiset perheet. Enkä ihan tajua sitä valitusta lasikatosta juuri tässä äitiysasiassa: jos pitää kolmen vuoden äitiyslomia on ihan normaalia, että urakehitys hidastuu (noin ylipäätään en hahmota kauhean hyvin urakeskeisyyttäkään ellei kyseessä ole taiteilijuus tai joku muu tosi kutsumus-kutsumus, minulle työ on oikeastaan keino maksaa laskut ja saada jotain mielekästä puuhaa arkipäiviksi, plussaa on jos siitä saa vielä kicksejäkin, jota toki aina silloin tällöin tapahtuu).

On muuten mielenkiintoista, kuinka paljon vanhempia nykyään syyllistetään. Esimerkkinä nyt vaikka nämä Kauhajoen koulusurmat, mediassa oli paljon huolestunutta tekstiä siitä miten vanhemmilla ei ole aikaa lapsilleen ja SAMALLA he tukevat heitä epärealistisiin odotuksiin jonka seurauksena lapset menevät Idols-kilpailuihin ja haluavat väenväkisin julkimoiksi (ja jos eivät onnistu, ampuvat koulutovereitaan...) ja vastaavaa epäloogisuudessaan virnuiluttavaa moraalipuhetta. Julkkiksille haluaville teineille on helppoa nauraa, mutta ainakin itse muistan hyvin teini-ikäisen itseni, samaan aikaan epävarman ja huomionkipeän, kykyihinsä epärealistisesti suhtautuvan ja teatraalisen tytön, joka olisi aivan varmasti mennyt pyrkimään Idolsiin, jos niitä olisi 90-luvun alussa järjestetty. Enkä hahmota sitä, mitä pahaa siinä on, että lapset kasvatetaan uskomaan itseensä. Niistä ajoista, jolloin ammattikasvattajatkin neuvoivat olemaan kehumatta lasta ”ettei se ylpisty” ei ole vielä kovin kauaa, mutta minusta tuo kehumattomuusmetodi kuulostaa tuhat kertaa julmemmalta kuin tsemppaus ja lapsen erityislaatuisuuden painottaminen. Ja yleensä nämä samat vanhempiensyyllistäjät juuri katsovat niitä Idolseja ja vastaavia kieli pitkällä päästäkseen nauramaan väärinlaulavalle pissikselle, joka purskahtaa itkuun kun monta aikuista vittuilee ja mollaa eli ”palauttaa maanpinnalle”. On ehkä jossain määrin suomalainen piirre olla todella näreissään siitä, että joku ilkeää luulla itsestään liikoja (tätä näkee paljon, jos vaikkapa henkilö a kehaisee henkilö b:n muistuttavan vaikkapa jotain elokuvien kaunotarta, pitää henkilö c:n hönkäistä pontevasti a:n olevan aivan väärässä, esimerkki elävästä elämästä). Kuin pelkkä toisen hyvä fiilis (jee, näytän filmitähdeltä) olisi siinä määrin kateutta aiheuttava juttu, että se pitää heti tärvätä.

Pääsisipä jo kotiin, ehtisipä uimaan ja lukemaan ja katsomaan loppuun ne elokuvat jotka on lainattu viime perjantaina ja jotka siten pitäisi palauttaakin huomenna. Kiireessä on kyllä se hyvä puoli, että aika kuluu käsittämättömällä vauhdilla, en voi uskoa että on jo TORSTAI eikä esimerkiksi tiistai.

Kirje

Et vaadi, et pyydä. Toivot.

Et toivo paljoa. Vain sitä, mitä kaikki toivovat.

Toivomisen kuuluisi riittää.

Vaatimatta ja pyytämättä et saa mitä toivot.

Vaatimalla ja pyytämällä et saa mitä toivot.

Ja tiedät sen. Tiedät.

Elämässä on asioita, joihin ei voi vaikuttaa.

Elämässä on asioita, joihin voi vaikuttaa.

Onni on omissa käsissäsi, ei kenenkään muun.