Turun muna

Olemme olleet ensimmäistä kertaa perheen kanssa reissussa, ihan Turussa asti. Menimme Turkuun junalla puntaroituamme ensin laina-autoa ja todettuamme sitten, että säädöksi menisi. Varasimme junasta mainioksi osoittautuneen perhehytin, kaarevan yksityisvaunun jossa on kuusi (?) paikkaa, pieni leikkinurkkaus ja pöytä. Vaunut jätettiin niille varattuun tilaan varsinaiseen vaunuun, Limppu kannettiin kopassaan hyttiin. Seinää koristivat Richard Scarryn kissat, jotka naurattivat Limppua paljon hartaammin kuin mikään ikkunamaisema. Junamatka sujui hyvin, satunnaista ränkkää lääkittiin hytkyttelyllä rintarepussa (toimii aina) ja lopulta reppuun nukahdettiin. Koska reissumme suuntautui Kylpylähotelli Caribiaan (en jaksa lakata vääntämästä tästä latteudesta vitsiä: toissa vuonna olimme Caribialla, nyt Caribiassa... vielä siellä Kuubassa pohdimme aika vakavastikin vaihtoehtoa, että meistä tulisi lapseton pariskunta. Tai siis että jatkaisimme sellaisena olemista. No, samana vuonna pistettiin kuitenkin pulla uuniin joten voi sanoa, että vaihtoehto punnittiin ja ei-tyydyttäväksi havaittiin. Kaltaistani osa-aika-kontrollifriikkiä rauhoittaa ajatus siitä, ettei lapsen tulo ole ollut itsestäänselvä päätös vaan sitä on makusteltu joka puolelta ennen päätöksen lukkoonlyömistä), otimme juna-asemalta taksin. Itse asiassa käytimme reissun aikana taksia kolme kertaa ja kaikilla kerroilla meillä oli todella mukava taksikuski. Se turkulaisten ylimielisyys-kliseestä.

Kylpylähotelli Caribia on hassu, kasariruma rakennus opiskelijakylän vieressä. Sisäpuoli on miellyttävämpi vaikka tiettyä nuhruisuutta ja kuluneisuutta havaitsee. Huoneemme oli pieni ja kompakti, saimme sinne myös matkapinnasängyn, mutta ekan alkuyön pelkoitkuränkkä sai meidät turvautumaan perhepetiin molempina öinä. Olihan katossa sitäpaitsi tuuletin, tuo jännittävä kieppuva asia, jota Limppu tuijotti hymisten ja inisten. Ensimmäisenä päivänä emme poistuneet hotellista: taivaalta tuiskutti räntää ja päätimme vihkiytyä kylpyläosaston iloihin. Valloitimme rantatuolin ja asetimme Limpun kantokopassaan lattialle. Toinen meistä vahti palleroa ja luki kirjaa, toinen seikkaili altaissa. Vaikka vedessä luttaaminen oli hauskaa (vesi on niin sanotusti elementtini: olen aina rakastanut vedessä lillimistä ja erityisesti lämminvesialtaissa tulee sellainen olo, että olen palannut kohtuun ja tällä kertaa te ette minua ulos kaiva... en aikoinani suostunut syntymään usean päivän yrityksestä huolimatta, joten kauas juontaa tämä kiintymykseni veteen, eh heh), ei erilaisten putousten alla jaksanut hillua mitenkään loputtomiin. Hauskin oli ulkoallas virtauksineen: oli mukavaa seistä lämpimässä vedessä, lumi hartioille sataen. Saunaosastoon en oikein ehtinyt vihkiytyä: höyrysauna oli miehille ja naisille yhteinen ja siksi melkein pilkkopimeä. Pidän Mäksän saunasta enemmän. Lopuksi puimme Limpun naurettavan pieniin uimapöksyihin ja uitimme sitä matalassa lastenaltaassa. Limppu tykkäsi lillumisesta ja yritti heti saada suuhunsa itsensä kokoisen värikkään vesimyllyn. Voi vauva-ajan iloista epärealismia ja ennakkoluulottomuutta!

Koska Caribia on vähän syrjässä, emme edes harkinneet syömistä muualla vaan turvauduimme Vanha Havanna-nimisen ravintolan antimiin. Paikka ei ollut Havannaa nähnytkään, stereoissakin soi jotain hemmetin Laura Voutilaista. Kuten hiljattain Kuubassa käynyt ystävä totesi, Havanna ei nimenä ole ravintolalle kovin mairitteleva: kuubalainen ruoka on luvalla sanoen paskaa: riisiä, papuja, keitettyjä vihanneksia ja uppopaistettua kalaa eikä lainkaan mausteita, eli tässä mielessä turkulaisravintola kyllä ylitti esikuvansa. Lihatonta ruokaa ei listalla juurikaan ollut, joten valitsimme fantasiapitsat. Limppu jaksoi hyvin syöttötuolissa ja keräsi monta hymyä. Enkä minä kerännyt yhtäkään mulkaisua, vaikka join viiniä kumpanakin iltana (ehdottomasti paras puoli raskaana olemattomuudessa on, että saa juoda viiniä).

Aamiainen oli hyvä, hotelliaamiaiset ovat muutenkin ihan mahtavia. Parempi puoliskoni riehaantui lätyistä, minä taas erilaisista miljoonista myslivaihtoehdoista ja karjalanpiirakoista. Olen aina irvistellyt hotelliaamiaisten kaurapuurolle (kuka voi olla niin masentava puritaani-tylsimys, että syö HOTELLISSA KAURAPUUROA, sama tyyppi varmaan herää aina kuudelta aamulla, juoksee puolimaratonin ja hieroo itseään lumella ja käyttää kaikki vapaahetkensäkin esimerkiksi kuolleen kielen tai kalligrafian opetteluun), mutta tällä kertaa söin sitä kaurapuuroa itse, koska tarjolla oli kaikkia ihastuttavia oheis-törsteitä, kuten hilloa.

Turussa satoi oikeastaan jatkuvasti räntää, mutta se ei haitannut. Vaeltelimme ympäriinsä, kävimme kerrassaan lumoavassa Vanhassa kauppahallissa, jossa oli kotoiseen Hakiksen halliin nähden se etu, että kaikki tavara sijaitsi yhdessä kerroksessa ja käytävät olivat vähän leveämmät. Bongasimme kauppahallimuseon vitriinin, johon oli lavastettu vanhan ajan sekatavarakauppa. Ja ostimme tietysti pari mahdollisimman tyhmää korttia aiheella "Kyllä määäkin Turuuus" tjsp, joita piti lähettää eteenpäin. Piipahtelimme kahviloissa ja pienissä putiikeissa, ostin itselleni koreankirjavan tiskirätin ja kukanmuotoisen piparimuotin mentaliteetilla iloa pienestä ja halvasta. Myllysiltaakin kävimme ihmettelemässä, se oli tosiaan oudosti notkolla. Yleisen kauneuden ja hyvän fiiliksen kruunasi Turun kaupunginkirjasto, jonka laajalla lastenosastolla kävin imettämässä kaikessa rauhassa. Hitto vie, ettei Helsingissä ole vastaavanlaista ihanaa keskustakirjastoa! Löysin mummoiselta lähetyskirppikseltä kaksi hamettakin hyvin halvalla.

Sitten pulikoimme lisää. Ja söimme. Ja lepäilimme hotellihuoneessa. Lipsi sai matkapinnasängyssä yöllä pelkoitkukohtauksen, joten siirsimme sängyt kiinni seinään ja nukuimme perhepedissä. Oli kyllä kätevää, tissit jatkuvasti vauvansuun ulottuvilla. Eikä seitsenkuukautisen kohdalla vahinkotukehduttaminen enää pelota, eikä vauva toisaalta pääse unipussissaan kauheasti liikuskelemaan.

Seuraavana päivänä tapasimme Turun kirjakahvilassa ystävän sekä tämän vuoden ikäisen tyttären. Oli hassua tajuta ajankulu: pitelin samaista tyttöä sylissäni viime vappuna, silloin se oli pienenpieni vauva, nyt iso tyttö helmihampaineen ja pitkine hiuksineen. Kirjakahvila vaikutti kiinnostavalta, mutta en siinä tilanteessa ehtinyt juurikaan kirjavalikoimiin tutustua. Turku on kyllä kaunis kaupunki, erityisesti reitti Caribiasta yliopistoalueen ja kirkon ohi keskustaan on aivan lumoava: puutaloja, vanhoja kivitaloja, puistoa ja puolen tunnin välein soivat kirkonkellot. Jos minun olisi pakko muuttaa Helsingistä (en tosin keksi tällaista pakkoa), voisin ajatella asuvani Turussa. Turussa on vanhan pittoreskin suloisuuden lisäksi myös korkeita taloja ja oma viihtymis- ja onnellisuusprosenttini nousee heti kun maisema ei ole liian avoin.

Kotimatkakin sujui pääosin ränkkäämättä, perhehytissä oli vaivatonta imettää ja ihmetellä alkukeväistä maisemaa ja sitä faktaa, kuinka suuri osa Suomen maasta on ihan silkkaa landea.

Pikku tyyliniekat

Olen aloittanut tämän postauksen näköjään jo viikko sitten, mutta kaikensorttisten touhujen ja ikävyyksien (tai oikeastaan vain yhden, Limppu oli viikolla ekaa kertaa kipeänä, oksutaudissa) ristiaallokossa tekstiä tulee näköjään näin harvakseltaan. Tänään lauantaina kävin kerrassaan mainiossa tapahtumassa, lastenvaatteiden kierrätystapahtumassa Leikkipuisto Linjassa. Paikka oli täynnä paitsi eri-ikäisiä lapsia vanhempineen, myös luonnollisesti vaatteita, kasoittain vauvojen ja taaperoiden vaatteita. Koska havahduin tapahtumaan myöhään, en tajunnut viedä mitään mukanani (mikä harmittaa nyt, meillä on valtavat varannot vintillä) ja paikan päällä sorruin kaiken maailman ihanuuksiin, kuten mustavalkoraidallisiin bodyihin (musta on vauvalla tavallaan tosi hauska väri) ja jarrusukkiksiin sekä pinkki-punaraidalliseen kypärämyssyyn. Ja levottomaan, sateenkaarenkirjavaan banaanileluun, joka rapisee, napsuu ja kilisee ja panee arvelemaan minkälaisia pingviinilappuja lelusuunnittelijoiden kielten alla muhii.


Nyt kun näitä vauvaharrastuksia on tullut elämään ja muutenkin ystäväpiiriin on pulpahdellut pienokaisia, alkaa huomata, että vastoin aiempaa luuloani vauvat ovat paitsi eri näköisiä, myös eri tavoin puettuja. Vauvamuskarissa on hauska katsella erilaisia vauvakostyymeja ja arvuutella esimerkiksi sukupuolta: Osa äideistä pukee lapsensa selkeästi sukupuolineutraalisti, jotkut taas hyvinkin korostavasti. Sitä havainnoi myös, miten ihmiset pitävät erilaisia pukeutumisratkaisuja oman vauvansa kohdalla parhaimpina tai kätevimpänä. Jotkut eivät käytä potkuhousuja vaan ikäänkuin aikuismaisempia asuja, joillain on pelkkää Ruskovillaa, joku suosii kokopotkupukuja. Me kuulumme viimeksi mainittuun, Limpulla on lähes aina kotona päällään kokoasu, kuten myös neuvolaan ja vauvauintiin lähdettäessä. Kun lähdemme muuten liikenteeseen, esimerkiksi sinne vauvamuskariin, laitamme päälle jotain vähän hiotumpaa: nyt suosikikseni on noussut yhdistelmä, johon kuuluu body, sukkahousut ja päälle plyysihousut. Tämä asu on samaan aikaan mukava ja kuitenkin vähän panostettu. Koska kyllä vauvan vaatteisiin panostaminen on yllättävän tärkeää oman fiiliksen kannalta, vähän kuten sekin, että kodin vallanneet vauvantarvikkeet edes jossain määrin miellyttävät omaa silmää. Mietin asun yleensä valmiiksi jo edellisenä iltana (ai miten niin olen kotirouva) jo siksikin, että muskari on melko aikaisin meidän rytmillemme ja yleensä lähtö tulee suoritettua pikana.

Limpun ollessa vastasyntynyt, olimme melko ulalla siitä, millaiset vaatteet ovat parhaita. Monissa äitiyspakkauksen pienessä bodyssa oli esimerkiksi sidottavia nauhoja, jotka huomasimme hyvin pian kerrassaan konstikkaiksi ja ärsyttäviksi. Samoin joissain potkuhousuissa oli avoimet jalkaterät, jota ihmettelimme kovasti. Pikkuvauvan jalka on ihan pallurainen pullura, sukan pitäminen sellaisessa on melko mahdotonta. Aloimme lajitella ei-pinoon narullisten ja terättömien lisäksi vaatteita, jossa napitus on takana, ahdas kaulus, korkealle nouseva paidanhelma tai liian kovaa kangasta. Käytimme pääosin muilta saatuja vaatteita, Limppu vietti suuren osan aikaansa harmahtaviksi haaltuneissa ja kuluneissa, vaaleissa kokopotkupuvuissa, jotka juuri kuluneisuutensa takia olivat hyvin mukavia. Jotenkin koko pynttääminen tuntui alussa ihan toisarvoiselta, sitä oli niin paniikissa kaikesta muustakin.

Sitten, kun ensimmäiset isommat vaatteet piti hommata (toki meillä oli valtaisat kasat saatuja vaatteita, isompiakin, mutta kasa hupeni kun tiesimme paremmin, mikä on käytännöllistä ja mikä ei), aloin ostaa omaa värisilmääni miellyttäviä potkupukuja ja bodyja. Löysin myös Huuto.netin riemut, jopa hiukan liiallisessa määrin. Postiluukusta alkoi kolahdella kanarianlinnunkeltaisia, herneenvihreitä, kirsikanpunaisia ja karhunvatukanliiloja vaatteita, printtikuosisia ja ihanan kirjavia. Olenkin päästänyt rakkauteni värejä kohtaan vauvan kanssa täysin valloilleen. Pukeudun itse pääosin tummiin vaatteisiin, piristän asua aina jollain kirkkaalla, mutta pohja on musta. Se on tällaiselle pyylevälle kolkyt ja risat -äiti-ihmiselle ihan luonteva valinta. Tunnen yli kolmekymppisiä naisia, joille sateenkaarimekot ja pompulapalmikot sopivat, mutta itse en missään nimessä kuulu kyseiseen ryhmään. Sen sijaan Limpun puen usein sateenkaareen aivan sananmukaisesti: löysin kirpputorilta sikahalvan kokopotkupuvun, jossa komeilevat kaikki Pride-marssin värit.

En osaa sanoa, pukisiko Limppua kuinka eri tavoin, jos hän olisikin poika? Vauvatouhut houkuttelevat ihmisistä usein esiin rasittavan konservatiivisia kieppejä ja on hassua, miten huomaa itsekin feministinä usein oikein aprikoivan sitä, kumpaa sukupuolta se ja se pötkylä muskarissa nyt mahtaisi edustaa. Vaikka asialla ei ole hitonkaan väliä! En kyllä osaisi itse kuvitella pukevani pojalle pinkkiä, mutta muuten revittäisin varmaankin yhtä kovilla värikierroksilla pojankin kanssa. Ja sitäpaitsi: jos meille jonain päivänä tulee toinen lapsi, sehän voi olla poika. Eikä sille ruveta ostamaan uutta arsenaalia vauvanvaatteita vain siksi, että joku saattaisi luulla sitä tytöksi. Viime vauvauinnissa Limpulla oli poikkeuksellisesti päällään siniset, liian isot uimahousut (varsinaiset uimahousut olivat kateissa kunnes löytyivät kahden kaljapullon välistä, ehhehhee, harmi, etten napannut kuvaa ja lähettänyt Paskamutsiin, kuten ystävä ehdotti) ja niiden housujen takia häntä puhuteltiin pikkumieheksi. En edes pidä koko housuista, en oikein jaksa muumikuoseja, mutta kaikki tyttöjen uikkarit olivat vielä tuhat kertaa imelämpiä, joten nappasin kiireessä neutraaleimmat.

Huomenna olemme menossa erään pikku sukulaispojan synttäreille. Ajattelimme repäistä ja pistää mekon asemesta Limpulle päälle vihreän hirmulisko-haalarin, jonka ystävä toi syksyllä New Yorkista. Se on kerrassaan hulvaton vaate selkäruotoineen kaikkineen!

Puntarointia niin sanotusta superäitiydestä

Edellisen kirjoitukseni kommenttilaatikossa virisi mielenkiintoinen keskustelu vaihtoehtoäitiyden käytänteistä. Tuli luodattua omaakin suhdetta asiaan ja huomattu, että herkästi tulee puolustauduttua jonkinlaista mielikuva-äitiä kohtaan ja sorruttua siinä samassa argumentoinnin perusvirheisiin, oletukseen tuomituksi tulosta ja ajatusten asettamisesta toisen mieleen. Kun vaikkapa imetys vs pulloruokinta-keskustelua seuraa sivusta, näkee hyvin miten syyllisyyteen, huonommuuskeloihin ja oman elämäntavan puolustamiseen lähdetään hyvin tarmokkaasti mukaan. Kun itse päätyy samantyyppiseen tilanteeseen, huomaa viileän rauhallisen analyyttisyyden sijaan olevansa melko herkästi provosoituva.

Jospa kirjoitan ensin vähän omasta historiastani ja omasta äitiydestäni: Kuten monet lukijat jo tietävät, on minulla aktivistitausta. Vietin karkeasti ottaen kahdeksisen vuotta erilaisissa kansalaisjärjestöissä: nuorempana anarkistina ja vähän vanhempana ympäristö- ja rauhanjärjestöissä. 90- ja 2000-luvun taitteissa aktivismi tuli ikäänkuin pakettina, ihmisillä oli valmiiksi omaksuttu maailmankuva johon kuului jonkinlaisena automaationa esimerkiksi ydinvoiman vastustaminen. Koska jo nuorena vieroksuin fanaattisuutta ja olen aina melko herkästi nähnyt ilmiöissä niiden koomisen puolen, en heittäytynyt ilmiöihin mitenkään sydänverellä, esimerkiksi sinällään oikealla asialla olleet eläinaktivistit tuntuivat spreijauskeikkojensa lomassa lähinnä riitelevän siitä, mitä lisäaineita margariineissa on ja onko murhaa käyttää käytettyjä nahkakenkiä. Ja niillä oli vielä karsea tyylikin; huppareita ja kaljuksi ajeltuja päitä, typerää uhoamista punkkikeikoilla isot x-kirjaimet kämmenselissä. Juuri tuollaisia keloja sitä teiniaktivistina mietti, oma niin sanottu vaihtoehtoisuus oli aatteellisuuden lisäksi myös tyylijuttu pukeutumiskoodeineen musiikkeineen. Eksyn näemmä tapani mukaan hiukan sivupoluille, mutta tiivistääkseni asian: minulla on vaihtoehtoinen tausta ja olen pitkään määritellyt itseni erottautumisen kautta. Aktivistiajoista on jäljellä ainakin se, ettemme perheenä syö lihaa, meillä ei ole autoa, pyrimme hankkimaan mahdollisuuksien mukaan paljon käytettyä ja ostamme paljon luomua ja reilua kauppaa. Tällaista kolmekymppisten kevytaktivismia siis. Mitään kansalaisjärjestötoimintaa en jaksa, mutta feministiäiteihin ajattelin jossain vaiheessa mennä tutustumaan.

Siispä: koen itseni äitinä jossain määrin vaihtoehtoiseksi. Samaan aikaan olen kuitenkin hyvin tuore ja epävarma esikoisvauvan äiti, liian tietämätön kyseenalaistamaan vaikkapa neuvolan kasvukäyriä (en esimerkiksi uskaltanut väkisin olla täysimetyksellä kun Limpun paino ei alussa noussut, vaikka tiedänkin, että jotkut tekevät näin ja pyrkivät luottamaan siihen, että vauva osaa pyytää ruokaa halutessaan). Minulla on useitakin ns luomuäitiystäviä ja olen mielenkiinnolla kuunnellut juttuja heidän kipulääkkeettömistä aktiivisynnytyksistään ja luonnonkuituisista vauvanvaatteista. Eräs heistä sai vauvan viime syksynä ja kolmannen lapsen nopea synnytys, jossa kipua lievitettiin vesialtaassa, kuulostai aivan ihanalta ja samalla ihan täysin ei-mun-jutulta. Itse olen intohimoinen länsimaisen lääketieteen fani: jos kipua voi hoitaa, sitä pitää hoitaa ja mieluusti mahdollisimman tehokkaasti. Omassa synnytyksessä epiduraali oli uskomaton trallallaa-juttu, vaikka olenkin jälkikäteen miettinyt, olisiko synnytykseen tarvittu imukuppia, jos olisin mennyt ilman lääkkeitä ja supistukset olisivat jatkuneet "luonnollisina"? Ehkäpä ei, tai sitten kyllä, ja lääkitsemättömänä olisin ehkä saanut niin pahan synnytystrauman, etten haluaisi enempää lapsia. Nyt minulle ei jäänyt hommasta juurikaan pelkoa.

Tapasin tällä viikolla pikkuserkkuni, jolla on kaksi lasta. Pikkuserkku perheineen elää omasta näkökulmastani hyvinkin ekologisesti (ovat esimerkiksi vegaaneita miehensä kanssa) ja heillä käytettiin kantovälineitä ennen kuin niistä tuli valtavirtajuttu. Puhuimme näistä vaihtoehtokäytännöistä ja hän kertoi, kuinka joku oli kehoittanut häntä lopettamaan kantorepun käytön ja siirtymään liinaan, koska jotenkin se liina nyt vain on paljon parempi juttu. Liinassa tosiaan on ergonomian puolesta puhuvia argumentteja ja vastasyntyneen kanssa liina on ehdottomasti parempi kuin reppu, tai siis reppua ei edes voi käyttää vastasyntyneellä (useimmat tuntemani äidit ovat vain olleet vauvan synnyttyä sen verran täyskuormitettuja, ettei energiaa sidontojen oppimiselle ole mitenkään riittänyt... sama kävi itseni kohdalla, Limppua kannettiin pikkupikkuvauvana lähinnä sylissä). Mutta silti se, että joku tuntematon tulee ihan tuosta vaan tuomitsemaan tapasi ja tarjoamaan parempaa tilalle "lapsesi parhaaksi", on ajattelematonta jo siksikin, että noin esitetty asia herättää silkkaa vastustushalua. Juuri tuo sama mekanismi vaihtoehtoisen vanhemmuuden esittämisessä mättää kohdallani eniten. Seuraavassa listaan muutamia itse koettuja, itse luettuja tai muilta kuultuja tilanteita (kaikki eivät siis ole tapahtuneet minulle), joissa lapsi menee pesuveden mukana (huomatkaa nerokkaan osuva vertaukseni) kun tapa valistaa on väärä ja syyllistävä.

Imetys:
Äiti: Olen niin onnellinen, että imetys alkaa vihdoin sujua. Rintatulehdukset ovat ilmeisesti takana päin ja rintakuminkin kanssa maitoa tuntuu tulevan. Lisämaitoahan meillä on mennyt alusta lähtien, mutta nyt vauvani saa pääosin äidinmaitoa.

Superäiti: Miksi et samantien täysimettäisi? Kai tiedät, että imetys on myös ekologista! Rintakumi heikentää imutehoa ja opettaa väärää imuotetta, kannattaisi pyrkiä eroon siitä.

Äiti: Kysyin neuvolasta, olisiko täysimetykselle siirtyminen vielä tässä vaiheessa itseisarvona tarpeellista. Neuvolassa sanottiin, että sillä ei enää ole merkitystä, luottakaa hyväksi havaittuun metodiinne, vauva kasvaa hyvin ja äitikin voi hyvin kun isällä on osavastuu syötöistä. Ja rintakumitta imetys ei vaan tunnu onnistuvan, olen jo vähän luovuttanut sen suhteen.

Superäiti: Tutkimusten mukaan täysimetykseen kannattaa siirtyä myöhemminkin. Ihan oikeasti, miksi et venyisi vielä vähäsen, kun olet jo niin lähellä, *tsempittää*!

Äiti: Minulle on tärkeää myös päästä joskus pois kotoa. Haluan käydä tyttöjen kanssa ulkona, shoppailemassa ja uimassa.

Superäiti: Puoli vuotta on lyhyt aika ihmisen elämässä. Ulkona ehtii hillua myöhemminkin. Oman lapsensa parhaaksi kannattaa vähän venyä! Miksi niitä lapsia tehdään, jos niiden kanssa ei haluta olla?

Kestovaipat:

Äiti: Alussa ei todellakaan jaksanut ajatella mitään kestovaippoja. Vauva kakkasi kuusikin kertaa päivässä, paikat oli kipeät, univelka hirvittävä ja koko ajan pelotti että tekee jotain väärin vauvan kanssa. Nyt kun vauva on nelikuukautinen, ollaan innostuttu pikkuhiljaa kestoilusta. Tilasin netistä nättejä taskuvaippoja ja lueskelin ohjeita. Yöt meillä mennään kertisvaipoilla ja kylään lähdetään myös kertikset päällä.

Superäiti: Täyskestoilu on aivan mahdollista, miksette siirtyisi siihen? Kai tiesit, millaisia jätevuoria kertakäyttövaipoista tulee?

Äiti: Tiesin toki, siksihän meillä juuri osakestoillaankin! Vauva on huono nukkumaan ja kertisvaippa tuntuu pitävän ihon öisin kuivempana. Kestovaipan kanssa vaippaa saa yölläkin vaihtaa, vauva piristyy ja sitten meillä ei nuku kukaan. Sitäpaitsi kertisvaippamme ovat ekovaippoja.

Superäiti: Tuo kertisvaippojen ekologisuus on pelkkä markkinointikikka. Jos käyttäisitte Samsaran villasaippualla ja biodynaamisella lanoliinilla siveltyjä villahousuja, ei vauvan tarvitsisi yöllä herätä litimärkänä. Ja sitäpaitsi vauvan kuuluukin heräillä öisin. Miksi teette lapsia, jos ette jaksa herätä öisin?

Äiti: Villavaipoista kusi valuu läpi nanosekunnissa ja niiden jatkuva lanoliinittaminen on rasittavaa. Ja värikkäät taskuvaipat tekevät kestoilusta hauskempaa, koska niitä saa erilaisilla kuoseilla varustettuna.

Superäiti: Ulkonäkö on kyllä vaipatuksessa aivan sivuseikka! Parasta olisi käyttää vauvalla itse taiteltua harsoliinaa, villahousuja tai olla kokonaan ilman vaippoja. Äiti oppii todella nopeasti näkemään, milloin vauvaa pissattaa tai kakattaa ja vie vauvan sitten lavuaarin päälle tarpeilleen.

Synnytys:

Äiti: Minua synnytys jännittää todella paljon ja olenkin käynyt pelkopolilla juttelemassa. Puhuttiin, että pelkosektiota minulle ei tehdä vaan turvataan kohdallani mahdollisimman kokonaisvaltainen kipulääkitys eikä epiduraalin kanssa viivytellä.

Superäiti: Kokeilisit mielummin synnytyslaulua! On aivan mahdollista päästä kivun herraksi rentouttamalla leukalihaksensa koska silloin lantiokin rentoutuu. Kai tiesit, että supistuskivut johtuvat siitä, että äiti jännittää?

Äiti: En usko voivani rentoutua tuollaisessa tilanteessa. Käsky rentoutua on vähän kuten käsky lopettaa stressaaminen: ei vaan onnistu tahdonalaisesti.

Superäiti: Mutta etkö tiedä, että epiduraali heikentää supistusten tehoa ja sinulle pitää antaa vastapainoksi oksitosiinia, että synnytys etenisi. Ja kipu valmentaa äitiyteen!

Äiti: Tiedän, mutta minulla ei ole asian suhteen ongelmaa. Pääasia, että kipu lievittyy, vaikka synnytys kestäisikin sitten kauemmin ja lääkintää tarvittaisiin. Lääketiede on olemassa ihmisten tuskien lievittämistä varten.

Superäiti: Kyllä terve nainen pystyy synnyttämään luomuna! Epiduraalin jälkeen vauvan päähän pitää kiinnittää sydänanturi, joka vie huomion pois äidistä, vaurioittaa vauvaa, stressaa vauvaa, saattaa jättää arven ja on muutenkin vaan ihan kauhea juttu, sellainen anturi!

Äiti: Mieluummin arpi vauvan päässä kuin kuollut vauva.

Superäiti: Entäs jos epiduraalin takia joudutkin hätäsektioon? Teidät erotetaan vauvan kanssa, maito ei nouse ja varhainen vuorovaikutus häiriintyy. Mieti, millainen turvattomuuden perustila vauvaan istutetaan heti sen synnyttyä! Vauvoja ei pitäisi alkaa tekemään, ellei ole valmis kärsimään synnytyskipuja.

Perhepeti:

Äiti: Perhepeti kuulostaa sympaattiselta, mutta olemme mieheni kanssa hyvin herkkiä nukkujia emmekä saisi unta jos vauva olisi välissämme.

Superäiti: Kai tiesit, että univaikeudet ovat länsimainen ilmiö? Vauvasta kasvaa sosiaalinen, onnellinen ja tasapainoinen aikuinen, jos se saa vanhempien fyysistä läheisyyttä myös öisin.

Äiti: En tiedä, mitä minua hyödyttää tietää, että univaikeudet ovat länsimainen ilmiö? En varsinaisesti haluais vaihtaa osia afrikkalaisnaisen kanssa jolla on 20-vuotiaana jo kuusi lasta, HIV ja joka kaatuu patjalleen joka ilta kannettuaan koko päivän vettä lähimmältä kaivolta, joka sijaitsee kymmenen kilometrin päässä. Ja fakta on, että me emme nuku jos vauva on välissämme. Ei liene kovin hyvä lähtökohta varhaiselle vuorovaikutukselle, jos kaksi aikuista purskahtelee pitkin päivää itkuun silkkaa väsymystään.

Superäiti: Kai tiesit, että perhepeti ehkäisee myös kätkytkuolemaa?

Äiti: Olen lukenut tutkimuksia, jossa väitetään niin. Olen lukenut myös tutkimuksia, jossa väitetään perhepedin lisäävän kätkytkuolemariskiä. Joten tässä asiassa ollaan plusmiinusnollalla.

Superäiti: Kuinkakohan monella lasta omassa sängyssään nukuttavalla on lapsi myös pulloruokinnassa? Tuntuvat nämä kaksi asiaa kovasti korreloivan! En kyllä ymmärrä, että lapsia tehdään ja sitten elämää ei olla valmiita yhtään muuttamaan niiden takia.

Jep. Nuo kaikki yllä mainitsemani asiat: Täysimetys, kestovaipat, lääkkeetön synnytys, perhepeti, ovat oikeasti hyviä ja ihania asioita niille, jotka ne omiksi kokevat. Niiden vaihtoehdot eivät kuitenkaan ole pahoja ja inhottavia asioita. Meillä osakestoillaan ja imetetään paljon ja ollaan tyytyväisiä omiin ratkaisuihin. Vieroksun eniten superäitiydessä argumentointitapaa, jossa sinä äitinä et riitäkään, vaan oman lapsesi ja planeetan parhaaksi pitäisi vielä venyä lisää. Jossain määrin auktoriteetti-inhoisena ihmisenä kaikki karvani nousevat pystyyn, kun joku äiti äks päättää ottaa itselleen jonkinlaisen ylhäältä päin opastavan auktoriteettiaseman ja neuvoa muita ilman, että häneltä on neuvoja pyydetty. Imetystukihenkilöt ja kantoliinaopastajat ovatkin asia täysin erikseen: heidän puoleensa käännytään ja heiltä saa yleensä asiallista ja kiihkotonta tietoa (olin itse esimerkiksi tosi iloinen, kun imetystukihenkilö-ystäväni sanoi, että ei rintakumin käytössä sinällään ole mitään sen syvempää ongelmaa, jos se on tapa jolla imetys toimii, niin hyvä. Osaksi tämän rentouttavan vinkin ansiosta pääsinkin eroon siitä rintakumista.) Noin toimivat hyvät neuvot, vapauttavasti. Olisipa kaikki tiedotus ja valistus hyväntahtoista ja yksilöllisyyttä painottavaa! Silloin kaikelta ekoilultakin madallettaisi kynnystä, hyvän tiedotuksen pahin vihollinen on syyllistävä sävy, ihmisen psyyke nyt vain toimii siten, että painostukseen vastataan puolustautumisella. Ja sitten käsissä onkin soppa, jota ei setvi erkkikään, vaan kumpikin osapuoli kaivautuu yhä syvemmälle poteroonsa ja lopulta huomaa, pahimmillaan, puoltavansa asioita joita ei oikeasti edes allekirjoita.

Lapsesi parhaaksi, eli vauvantarvikkeiden turhat ja tarpeelliset

Maailma yrittää estää aktiivisesti bloggaustani! Ensin Limppu, tuo teräsjousen jäntevä pieni olento, potkaisi maitokahvikupin näppikselleni eivätkä alaosan näppäimet toimi. Koska määrittelen identiteettini tietokonemerkkini kautta, s.o. käytän mäkkiä (vitsi), ei uuden ilmaisnäppiksen löytäminen olekaan ihan helppoa. Luultavasti joudun oikeasti nyt lähtemään mäkkikauppaan näppisostoksille ja investoimaan samalla kunnon hiireen, olen ihan kypsä yksinappiseen hiireen. Sitten nettimme alkoi massiivisen remontin takia pätkiä. Täällähän uusitaan nyt antennit, ikkunat, parvekkeet ja mikä riemukkainta, julkisivu. Kaikki kolme ikkunaamme ovat peitettyinä kirjavilla mainosmuoveilla ja kasvien darwinilainen eloonjäämistaistelu on alkanut. Epäilen, että hengissä tulee säilymään lähinnä zamioculcas, sitä julkisen tilan kasvia ei tapa varmaan mikään.

Mutta ei minun pitänyt tietokonetarvikkeista kirjoittaa vaan vauvan-. Kun Limppu nyt huomenna täyttää puoli vuotta, alkaa kaikille asianomaisille hahmottua, mikä vauvaa varten hankittu ja saatu tavara on tarpeellinen ja mikä turha. Kuten nyttemmin on tullut havaittua, maailmassa ei luultavasti ole tuoretta esikoisvauvan äitiä/isää epävarmempaa olentoa. Pelko siitä, että onnistuu tärvelemään vauvan, jyllää vahvana. Tähän pelkoon markkinamiehet ovat osanneet iskeä nerokkaasti vetoamalla turvallisuuteen, varhaiseen kiintymyssuhteeseen ja vauvan pehmeään laskeutumiseen kohdusta maailmaan. Näillä sydämeenkäyvillä argumenteilla myydään sitten silkkimyssyjä, merinovillaisia kapaloita, kohtuammeita, koliikkikeinuja, kätkythälyttimiä ja niin edelleen, ja kuluttajan ratkaistavaksi jää, mikä on humpuukia ja mikä tarpeellista. Olenkin joidenkin vauvantarvikeasioista kirjoittaneiden blogien kommenttilaatikossa todennut, että ainakin itselläni oli raskaus- ja vauva-aikanakin suuria vaikeuksia erottaa informaatio markkinoinnista.

No niin, ehkä pääsen vihdoinkin niihin vauvantarvikkeisiin.

VÄLTTÄMÄTTÖMÄT:

VAUNUT: Pienet ja näppärät Icoo Plasma- yhdistelmävaunut. Mahtuvat pieneenkin hissiin, niissä on kääntyvät etupyörät ja pehmeä koppa. Ja hulvaton, pinkki-punainen ulkoasu, tämän takia saimme vaunut alennuksella. Ovat pitäneet pintansa jopa noissa hirmukeleissä. Alakorissa on tilaa yhdelle, ei-niin-täydelle ostoskassille. Ostettu uutena juuri noiden kokovaatimusten takia.

SITTERI: Fisher Pricen hurjankirjava, lammen asukkaat-teemainen sitteri, jossa on irroitettava aktivointikaari sekä pyllyntäristin. Täristin oli koliikkiaikaan kovassa käytössä ja nukutimme vauvan usein sitteriin. Limppu tykkää kaikesta liikkeestä ja nyttemminkin, kun täristysominaisuus on vähän unohtunut, saatan koneella ollessani hetkuttaa sitteriä jalalla ja vauva nauttii. Sitteri oli ihan sattumalta hyvä, meidän oli tarkoitus ostaa kaupan halvin, mutta se oli lopussa. Jälkikäteen on tullut todettua, että huuto.netti on täynnä sittereitä, mutta tuolloin istuin oli tärkeää saada nopeasti eikä huuteluun jäänyt aikaa.

KANTOREPPU: Käytettynä hommattu Emman kantoreppu alkoi toimia Limpun ollessa nelikuukautinen, eli silloin, kun häntä saattoi alkaa kantaa naama menosuuntaan. Testailimme reppua nuorempanakin, mutta silloin Limppu upposi repun sisään ja huusi pää helakkana. Kantoreppu on osoittautunut käytännössä helpommaksi kuin kantoliina, koska sekä minä että mieheni osaamme käyttää sitä ilman pähkimisiä. Meillä on myös kaunis, pitkä trikooliina, mutta se on majaillut kaapissa jo kuukauden. Kirjoitan liinoista vielä myöhemmin lisää.

PINNASÄNKY: Aika itsestänselvä hankinta, mutta mainitaan kuitenkin. Näin aika paljon vaivaa löytääkseni pinniksen, joka miellyttää silmää, on käytetty ja jossa on laskettava laita. Arvatkaa kuinka monta kertaa laitaa on laskettu? No nolla, tietty. Sänky on iso, tulee käymään vielä vuosia. Isouden takia se on poikittain oman sängynpuoliskoni pääpäässä, ulotun koskettamaan vauvaa pinnojen välistä. Perhepetiä emme ole harjoittaneet, niin houkuttelvalta kuin se kuulostaakin. Perheessämme on kaksi hiukan ongelmallista nukkujaa ja jos välissämme olisi vauva, emme varmaan kumpikaan osaisi nukahtaa. Mitään aviovuode- tai romantiikankatoamis-ajatuksia minulla ei ole perhepetiä vastaan, ts en halua erikoisesti pyhittää sänkyä aikuisten paikaksi (etenkin kun synnytyksen jälkeen seksi ei ihan oikeasti ole eka, toka eikä kuudestoista asia joka käy mielessä), kyse on vain unen saamisesta.

HOITOPÖYTÄ: Valkoinen, tyylikäs ja melko kallis, uutena ostettu hyllykkö lastentarvikeliikkeestä. Ensin tarkoitus oli vaihtaa Limpun vaipat antiikkisen klaffipiirongin päällä, sillä samalla jolla minuakin on vauvana hoideltu. Piironki osoittautui kuitenkin liian matalaksi etenkin pitkälle miehelleni ja siirsimme hoitoyksikön ruokapöydälle. Ruokapöytä ei tietenkään pidemmän päälle oikein toiminut, sekin oli liian matala ja selvästi väärässä käyttötarkoituksessa. Sen jälkeen ostimme Ikeasta kevyen ja kokoontaittuvan, metallijalkaisen (ruman) hoitopöydän, joka osoittautui aivan paskaksi hankinnaksi. Limppu upposi pöydän pussittaviin syvyyksiin, eikä vaipanvaihto onnistunut. Palautimme kusisen hilavitkuttimen äreinä ja päätimme investoida kunnolliseen hoitopöytään. Tuossa nykyisessä on kolme hyllyä jonne saa kaiken mahdollisen vauvanhoitokaman. Siinä on myös kunnolliset laidat ja se mahtuu oudonmuotoiseen keittiöömme hyvin.

KYLPYTUKI AMMEESEEN: Joku iskä oli Hesarissa listannut kylvetystuen turhakkeeksi, ei selvästikään ollut kokeillut sitä itse. Kylvetystuki pitää vauvan mukavassa, puoli-istuvassa asennossa, jolloin sitä on helppo pestä molemmin käsin eikä läiskyttävää lapsukaista tarvitse kannatella vedenpinnan päällä hartiavoimin. Tukea voi säilyttää ammeen sisällä, jos ammeelle löytää järkevän säilytyspaikan (aika mahdotonta).

TUTTIPULLOTELINE: Kun selvisi, että Limppu tarvitsee tissin lisäksi keinomaitoa, törmäsimme sterilointiongelmaan, tai enemmänkin säilytysongelmaan. Tiskipöydällä kevyet pullot kupsahtelivat ja likaantuivat uudelleen. Pienen pähkimisen jälkeen ratkaisuksi löytyi metallinen viinilasiteline, jossa pullot säilyvät alassuin ikäänkuin oksilla. Teline on myös hieno esineenä, sille löytynee käyttöä vielä vauva-ajan jälkeenkin. Kuumien pullojen nosteluun keksimme silikonipäiset grilliottimet, niillä painava lasipullokaan ei lipeä otteesta.

KESTOVAIPAT: Meidän juttu. Limppu kakkaa melko harvoin ja on kasvanut jatkuvasti keskikäyrän alapuolella, joten äitiyspakkauksen Imse Vimset kestivät meillä pitkään. Alussa olin ihan ulalla kaikista kestovaippajutuista, mutta vähitellen tieto karttui. Tällä hetkellä meillä on lähes pääosin taskuvaippoja, joita saa vaikka kuinka hauskan värisinä. Kertiksiä käytämme kyläillessä ja joskus öisin, vaikka noista taskuvaipoista saa tarpeeksi toppaamalla kyllä ihan yön läpi kestävät. Ostin juuri viikonloppuna pari kestovaippaa maanmainiolta Vekarakirppikseltä tosi halvalla. Melkein kaikki kestot on hommattu käytettyinä, olen yrittänyt ottaa kaikkeen vauvantavaraan ja etenkin vaatteisiin linjan, että hommataan vain kierrätettyä. Luin jostain, että mikäli vauvantavaran valmistus loppuisi tällä hetkellä, tultaisiin jo olemassaolevilla hyvin toimeen.


VARSIN TARPEELLISET:

IMETYSTYYNY: Alussa, kun imetys oli vaikeaa ja takaraivossani tykytti jatkuva epäily siitä, että en oikeasti koskaan tule onnistumaan tässä asiassa kunnolla, olivat kaikki oheisvärkit tarpeen. Imetystyyny on tymäkkää materiaalia ja pieni vauva lepää sen päällä tukevasti. Tyynyn avulla opettelin imettämään istuen, käytän sitä joskus vieläkin. Luin jostain, että imetystyynyä voi käyttää myös istumisharjoitteluun. Tyynyn olisi voinut hommata jo raskaana ollessa, kuulemma se on hyvä myös loppuraskauden nukkumista helpottamaan.

RINTAPUMPPU: Samaisen imetystuskan mainingeissa soittelin pumppuja vuokraavaan firmaan ja totesin vuokran heti kättelyssä aivan sikakalliiksi. Oli nimittäin niin, että L oli heti synnytyksen jälkeen hommannut meille käsikäyttöisen rintapumpun ja se osoittautui aivan riittämättömäksi, en saanut herutettua maitoa sillä juuri lainkaan. Ostin siis sähkökäyttöisen Avensis-rintapumpun, joka on varsin toimiva. Lypsän harvoin, lähinnä silloin kun olen ollut ottamassa kuppia ja pistän pakkaseen "talouslaatua" (talouslaadusta onkin tehty esimerkiksi viime joulun porkkanalaatikko. Omat ystävät voi karkeasti ottaen jakaa kahteen kastiin: niihin, jotka kiljuvat YÄÄK ja niihin, jotka sanovat vautsi, tuon äidinmaidon talouskäytön suhteen. Itse kuuluin ennen lasta YÄÄK-kastiin ja nyt olenkin sitten tällainen ärsyttävä mami, joka selittää, että äidinmaito on maailman luonnollisin asia ja tekin olette juoneet sitä vauvana jne jne, en ole kuitenkaan pakottanut ihmisiä syömään omasta maidostani tehtyä ruokaa, koska no, muistan sen ällöilyajan oikein hyvin).

KÄTKYTHÄLYTIN: Kuten kaikki minut paremmin tuntevat tietävät, olen jossain määrin hypokondrinen ja yleisesti ottaen herkästi ahdistuva ja pelosteleva ihminen (mielestäni tämä ei ole pelkästään huono piirre: kun mitään hyvää ei ota itsestäänselvyytenä, asioista osaa iloita suurella intensiteetillä. Minulla, kuten varmaan monilla murehtimaan taipuvaisilla on vastapainona herkkyys ilolle ja kauneudelle, onnelle). Vauvan saaminenhan ei tätä piirrettä vähentänyt, päin vastoin. Yksi pahimmista peloistani vauva-aikana on ollut kätkytkuoleman pelko. Se kuulostaa kaikessa hallitsemattomuudessaan ja ennakoimattomuudessaan joltain niin hirveältä. Kun olin pari kuukautta nukkunut huonosti ja pelännyt asiaa, menin lopulta neuvolapsykologille jolle kerroin ongelmastani ja sanoin, että "onhan niitä kätkythälyttimiä, mutta tuntuu että se olisi periksiantamista pelolle". Zyko kysyi, miksi ihmeessä en hankkisi hälytintä? Kätkytkuoleman pelko kun on siitä melko erilainen asia kuin haipelko tai torikammo: jälkimmäiset ovat melko irrationaalisia kun taas kätkytkuolemia tosiaan tapahtuu. Seuraavana päivänä tilasinkin sellaisen hälyttimen. Maksoi muistaakseni vähän vajaa parisataa euroa ja on pelastanut omat yöuneni (kuten Facebookissa, myös täällä blogissa tahdon huomauttaa, että mikäli joku teistä lukijoista nyt tietää, että kätkythälyttimet ovat turhia eivätkä estä kätkytkuolemia niin pliis, pitäkää asia omana tietonanne. En ole taikauskoinen ihminen, mutta sallittakoon minulle mielenrauha edes teknologisen talismanin avulla.)

PUUHAMATTO: Iloisen kirjava, Nooan arkki-teemainen matto, jossa on kaksi topattua kaarta roikkuvine eläinleluineen. Pitää vauvan tyytyväisenä hyvinkin parikymmentä minuuttia. Ostettu huuto.netistä.

LAHJOITETUT VAATTEET: Saimme ennen Limpun syntymää runsain mitoin vauvanvaatteita. Olin tietysti tosi kiitollinen ja iloinen lahjoituksista, mutta huomasin jossain vaiheessa, että meillä on suunnilleen puoli äitiyspakkauslaatikollista vaatteita, joita emme missään olosuhteissa pue vauvan päälle (vaikeasti puettavia, farkkuisia, ankean värisiä tai Disney-kuosisia) ja niitä kannettiin vintille selkä vääränä. Maailma on täynnä kauniita ja suloisia vauvanvaatteita, ei kannata haalia kaksiota täyteen narukiinnitteisiä, beessejä Tikru-paitoja jos niistä ei välitä. Vauvanvaatteissa laatu, käytettävyys ja ulkonäkö ovat tärkeämpää kuin suuri määrä, etenkin kun pyykkiä ryöppyää muutenkin. Ja on ihan täysin ookoo pukea vauva oman makunsa mukaan, sukulaistätien lähettämät ruusu-unelmat voi myydä huuto.netissä eteenpäin, eihän sitä itsekään käyttäisi vaikkapa nyt vaaleanliloja pörrösukkia vaikka ne kuinka olisi saatu lahjaksi. Muutenkin lahjoituksiin kannattaa oman kokemuksen nojalla suhtautua kiitollisesti mutta joskus myös torjuvasti, omaa kotia ei kannata muuttaa toisten ihmisten vintinjatkeeksi.

TURHAT:

ITKUHÄLYTIN: Siteeratakseni jotakuta Vauva-lehteläistä: itkun kuulee kaksiossa ilman hälytintäkin.

HOITOLAUKKU: Ostimme vähän hätäpäissämme (alkuajan vauvahankintoja leimasi tämä hätäpäisyys) Teutonian ylikalliin hoitolaukun, jossa on termospussi, tiivis pussukka kestovaipolle sekä hoitoalusta. No, hoitoalusta on pieni ja turha, kestovaipan saa muovipussiin eikä laukkuun oikeastaan edes mahdu kovin paljoa. Plus se on aina vähän tiellä, joko roikkuu pyörälukon edessä tai hetkuu vaunuja työntävän ihmisen mahaa vasten. Eikä hoitolaukkuun edes mahdu kovin paljoa, uimakamat täyttävät sen ihan äärimmilleen. Alussa sitä lähti hoitolaukun kanssa kauppaankin, nyt en ota sitä mukaan edes koko päivän reissuille. Riittää kun vaunujen alatasossa matkustaa pari vaippaa ja vaihtopotkari.

AMAZON KOALA-RIIPPUKEINU: Hommattiin meille liian myöhään, onneksi sentään käytettynä. Moni on kehunut riippukeinua loistavaksi ensisängyksi, siinä vauva rauhoittuu ihan itsekseen, kun oma hengitys keinuttaa. Riippukeinu on myös toisin kuin useimmat vauvakamat, tosi hyvän näköinen, kaunis ja hillitty esine. Käyttämättömänä se muuttui kuitenkin nopeasti säilytysongelmaksi ja odottaa nyt pussissaan pääsyä vintille ja ehkä myöhemmin, hamassa tulevaisuudessa tuudittaa Limppu kakkosta.

KANTOLIINAT: Tällä hetkellä pitkä trikooliina makaa kaapissa käyttämättömänä. Rintareppu on vaan niin paljon helpompi pukea päälle. Ehkä tulevaisuudessa liina pääsee taas armoihin, se on nimittäin tosi nätti ja tyylillisesti paljon lähempänä minua kuin teknisen oloinen reppu.

Tuossahan noita tulikin. Varmaan muistan kohta lisääkin, heti painettuani publish-nappia. Nämä turhat ja tarpeelliset ovat ihan yksilöllisiä, tiedän esimerkiksi että jos vauvaa nukuttaa parvekkeella, on itkuhälytin ihan ässä.

Blogi-identiteetistä ja kaveruussuhteista ja muusta

Kaipa tänne Lupiiniin pitää vain alkaa kirjoittaa, rennosti ja ilman suurempia kunnianhimoja, siitä se taas lähtee. Juttelimme eilen Gatan kanssa blogi-identiteetistä ja siitä, missä vaiheessa blogiystävät muuttuvat ihan silkoiksi ystäviksi, ilman etuliitettä. Tajusin keskustellessani, että kaksi läheisintä äitiystävääni ovat molemmat alunalkaen blogituttuja, mutta muistan tutustumistapamme vain erikseen ajateltuna. Muistelimme Gatan kanssa aloittaneemme blogimme suunnilleen samaan aikaan, vuonna 2006. Alussa sitä tunsi kirjoittavansa ilmaan, ei-kenellekään ja siksi muita tuli kommentoitua taajaan. Jälkikäteen olen nähnyt omassa, varhaisajan bloggaamisessani paitsi surullisuutta, myös jonkinlaista pingotettua kauniiksi kuvittamista. Olin tuohon aikaan melko surkeana: vastavalmistunut kesän kynnyksellä, työtön ja jotenkin tosi syvällä omissa, päänsisäisissä sotkuissani. Asuin paikassa jossa en viihtynyt, tunsin Espoossa ja koko elämässäni syvää vierautta, olin kuin käymässä jonkun toisen penseässä ja hiljaisessa porvarillisen elämän yrityksessä, kadoksissa terävältä, riehakkaalta ja poliittisesti valveutuneelta itseltäni. Tunsin jonkinlaista väsymystä sen hetkistä, aivan liian baarivetoista ystävyyssuhteiluani kohtaan (en siis niinkään ystäviäni kohtaan: ne samat ovat vieläkin minulle rakkaita) ja luin lumoutuneena ja kaivaten bloggaajien muraalitalkoista, ulkomaanmatkoista ja viktoriaanisista kevätkukkapiknikeistä. Suosikkibloggaajani tuntuivat vielä asuvan muun kantakaupungin ohella etenkin Kalliossa, minulle niin rakkaassa paikassa jonka olin jättänyt taakseni ESPOON takia (tuleepa tässä nyt Espoo-traumoja. Inhoan sitä "kaupunkia", ei voi mitään, vähimpänä syynä ei varmaankaan ole, että vietin siellä itse melko onnettoman parivuotiskauden ja suhtaudun yksityisautoilua edellyttävään elämään jokseenkin vierovasti kokeiltuani sitä itse).

Eniten minua lumosi muissa bloggaajissa heidän kirjoituksistaan välittyvä kyky sekä nähdä kauneutta ja runoutta ympärillään että nauttia vilpittömästi ja nolostelematta lapsenomaisista, yksinkertaisista huveista. En olisi itse voinut vuonna 2006 lähteväni esimerkiksi yhteissaunaan tai laulavani porukalla joululauluja (olematta siis tosi kännissä). Niinpä aloin hiljalleen hieroa ystävyyttä muihin bloggaajiin, neuroottisesti arastellen ja myötäillen. Näin jälkikäteen olen lukenut varhaisvaiheen Lupiinia liikutuksen ja ärtymyksen sekaisin tuntein: hemmetti mitä matelua ja myötäilyä, antaisit nyt vaan sen oman äänesi kuulua! Ja niinhän se sitten pian alkoikin kuulua. Tavattuani bloggaajia, saatuani muutaman bilekutsun ja ikäänkuin haettuani paikan bloggaajana aloin päästää verbaalisesti ärhäkkää, kaiken maailman ilmiöistä innostuvaa ja suivaantuvaa persoonaani esille. Ja sitten sainkin työpaikan, joka oli valtavan tärkeä osa oman itsetuntoni rakentamisessa ja muutimme takaisin Kallioon ja asiat alkoivat muutenkin sutviintua. Onkin hassua, että kesällä 2006 olin todella onneton, itseinhoinen ja vieraantunut ja sitten seuraavana kesänä tuntui kuin suonissani olisi jatkuvasti virrannut heroiinia (en ole koskaan kokeillut heroiinia mutta voisin kuvitella, että siitä tulee nimensä mukaisesti herooinen, loistava ja varma olo). Olen visualisoinut vuoden sisällä tapahtuneen muutoksen avautuvaksi auringonkukaksi tai kiinni olevaksi silmäksi, joka auettuaan loistaa silkkaa valoa.

Ohhoh, eksyin vähän sivuraiteelle, mutta ei oteta paineita! Parasta bloggausta on oikeastaan tajunnanvirta, blogi on siitäkin ihana alusta, että vaikka sitä aina jossain määrin kirjoittaa yleisölle, on kyseessä kuitenkin myös päiväkirja, epäkunnianhimoinen projekti, jossa saa olla juuri niin sekava ja itsekeskeinen kuin haluaa (olen aina tosi ärtynyt kun luen blogikommentteja, joissa joku anonilli opastaa bloggaajaa olemaan selkeämpi, kirjoittamaan parempaa suomea tai herran pieksut, kertomaan kiinnostavampia detaljeja omasta elämästään. Jos ei miellytä, ei tartte lukea! Henkilökohtaista elämää käsittelevät blogit ovat lahja, ikkuna toisten elämään, näin minä sen näen). Koska blogissa tulee paljastaneeksi itsestään hyvinkin intiimejä asioita (en juurikaan puhu esimerkiksi terapiajutuista kuin ihan muutaman ystävän kanssa) periaatteessa kasvottoman yleisön kanssa, voi joskus hätkähtää omaa avoimuuttaan. Gata kertoi, kuinka nihkeältä tuntui tajuta eksän lukevan blogia ja itse olen karsinut tietyt parisuhdemuistelut Lupiinista samasta syystä, useammallakin entiselläni on ihan vain parin askeleen matka tähän blogiin. Ja paljastan täällä itsestäni niin paljon, että jokainen minut livenä tunteva tajuaa, kuka on kyseessä. Samaa pelostelin työkavereiden kanssa, en kertonut Lupiinista ennen kuin olin lopettanut kyseisessä työpaikassa (ja silloinkin ihmiselle, jonka kanssa bondasin muutenkin kuin työkontekstissa), eikä esimerkiksi Facebook-sivultani ole mitään pääsyä tähän blogiin. Se rooli, jonka on kunkin yhteisön silmissä rakentanut olisi varmaankin romuttamisen arvoinen, mutta on aivan selkeästi olemassa ihmisiä, joiden kanssa ei kuulukaan mennä kovin diippeihin ikinä. Tästä syystä olen bondannut vauvabloggaajienkin kanssa vain, jos pidän heitä selvästi muutenkin sympaattisina ja helposti samastuttavina ihmisinä. Pelkkään vauvaelämän vaaleanpuna-iihkuun tai raskauskilojen tiputtamiseen keskittyvät mamiblogit ovat minusta suunnilleen yhtä kiinnostavia kuin vaikkapa muotiblogit. Enkä nyt tarkoita kritisoida näitä blogeja, en vain osaa saada kiinni blogista, jonka kirjoittaja ei juurikaan paljasta itsestään mitään. Alan herkästi tuntea alemmuuden ja ylemmyyden sekaista vieraantuneisuutta seurueessa, joka ei ikinä paljasta säröjään.

Olen näemmä hyväntuulinen, ihan vanhojen lauantaiaamujen malliin! Rauhallinen aamu aivan yksin, mies ja Limppu vetävät unta palloon ja minä olen kerrankin saanut kunnolliset yöunet, imetin vain kerran. Aurinko paistaa ja lupailee kevättä ja minulla on hämmentävä tunne, että olen saanut itseni takaisin. En oikein tiedä, mistä tämä tunne tulee, en tiennyt olleeni hukassa. Ehkäpä koen näin, koska kirjoitan Lupiiniin pitkästä aikaa muuta kuin vauva-asiaa. Lupiini on vanha ystäväni, se kirjoittava puoleni, jota minulla on ollut näemmä ikävä. Vauva-asiaa on ihanaa kirjoittaa, mutta vauvan lähennellessä puolta vuotta alan nähdä selvemmin, että maailmassa on muutakin. Ja nyt on myös aika panostaa itseen, tänä keväänä tiputan oikeasti raskaudesta jääneet kilot ja aloitan harrastuksen, joka on vain minulle.

Sanomisen hankaluus

Lupiinin kirjoittaminen on jo pidempään tuntunut jotenkin hankalalta. Aloitin tämän blogin melkein neljä vuotta sitten ja kirjoitukseni ovat olleet sekoitus henkilökohtaisia kokemuksia, ihmissuhdepohdintoja ja yleisiä huomioita sekä hiukan politiikkaa. Nyt, Limpun myötä tästä on muodostunut vauvablogi. En ole ajatuksen kanssa sinut, tietyssä mielessä tunnen feidanneeni sekä vanhan lukijakuntani että itseni, tein aivan tietoisen päätöksen raskausaikana, etten ala kirjoittaa pelkkää vaippa-asiaa. Luen itse hauskoja ja mielenkiintoisia äitiysblogeja ja tavallaan toivon, että olisin itsekin luonut Lupiinin rinnalle nimen omaan vauvaa käsittelevän blogin. Vaikka sitten Luppis olisi luultavasti näivettynyt vielä pahemmin.

Mielessäni pyörii useita kirjoittamista vaativia aiheita, sekä yhteiskunnallisia että henkilökohtaisia. En kuitenkaan enää pysty samalla tavalla istumaan koneella yhtä soittoa (kuten töissä, ehheh) ja kirjoittamassa ajatuksiani puhtaaksi. Ja imetysdementia, voi että se termi pitääkin paikkansa! Olen todella uuno nykyään, unohdan jatkuvasti mitä minulle on sanottu, toistan asiat moneen kertaan ja kaikkea keskustelua leimaa keskittymiskyvyttömyys: tiedän, että kohta pitää pompsata vauvan tarpeiden perässä (hahhaa, kun kirjoitin tätä lausetta, Limppu heräsi sängystään ja alkoi äyhkiä vaativasti). Haluaisin esimerkiksi kirjoittaa ulkonäköasioista, pettymyksestäni siihen, että olen ihan samanlainen hapsottava ja raskauskiloja kanniskeleva lenkkarimami joista olen itse puhunut naureskellen, tai seksuaalisuudesta, joka on edelleen ilmeisesti imetyksen takia lamaantunut. Olen nimittäin omaksunut Lupiinissa itselleni melko epäominaisen hyvinmenee-hehkutuslinjan, luullakseni siksi, että haluan näyttää epäilijöille (keille?) kuinka ihanaa vauva-arki on. Ja se ON ihanaa, ihanaa ja raskasta samaan aikaan.

Tajuan vasta nyt, että meillä on ollut hyperaktiivinen viikko. Olemme reissanneet pakkasten laannuttua vaunujen kanssa ympäriinsä, ystäviä on tullut tavattua urakalla. Myös pelottavia hetkiä on mahtunut mukaan, yksi aiheeton virtsatieinfektioepäilys vei meidät lastenklinikalle saakka. Epäily sai minut tajuamaan, kuinka haurasta ja repeilevää oma mielenrauhani on ja kuinka lähellä kaaoksen reunaa elän, aina. Ja kun on vain ajan kysymys, milloin Limppu saa ensimmäisen flunssansa tai vatsatautinsa, pitäisi minun kyetä kasvattamaan nahkaani paksummaksi, etten tunne heti halua romahtaa itkuiseksi hyytelöksi, kun jotain tavallisuudesta poikkeavaa tapahtuu. Kannan huonoa omatuntoa siitäkin, että kuormitan miestäni omilla peloillani: on ihan perseestä kaataa ahdistus toisen niskaan, jos toinen on periaatteessa aivan samassa tilanteessa kuin on itse: esikoisvauvan vanhempi.

Tuntuu, että tämä viikko on ollut valtavan pitkä, näennäistapahtumaton vauva-arki sisältää hirveästi kaikkea. Limppu on oppinut kääntymään ja tekee sitä jatkuvasti, harjoittelee ryömimistä ja alkaa älistä, kun homma ei vielä ihan onnistu. Posket helottavat punaisuuttaan, kokeilemme nyt olla ilman lehmänmaitoa, sekä vauva että äiti. Kuulemma minullakin oli vauvana punaiseksi lehahtelevat posket, enkä onneksi ole saanut atooppista ihoa enkä edes lehmänmaitoallergiaa. Hampaita tuntuu puskevan alaleuasta, kuola valuu, kättä jältetään ja kitistään vihaisena. Olemme keksineet takuuvarman kikatuskeinon: kun parrakas mieheni pussaa Limpun poskea, alkaa Limppu nauraa kimeää he-he-he-naurua. Myös kissa naurattaa ja sen pehmeä turkki kiehtoo. Olen pari kertaa antanut Limpun koskea kissan turkkiin, josta kissa on itse melko varuillaan ja nostaa herkästi tassuaan varoitukseksi. Limpun tulevan liikkumisen vaikutukset kissaan huolettavat, eniten pelkään sitä, miten reagoin mikäli kissa raapaisee vauvaa, suihkutanko itseään puolustanutta kissaa vesipullolla karjuen vai alanko hysteerisesti seurailla kissan ja vauvan kommunikaatiota. Valitettavasti olen huomannut jo muutenkin, että oma rakkauteni kissaa kohtaan (joka on aina ollut enemmänkin mieheni kissa, itse olen koiraihminen siinä määrin, etten ottaisi koiraa koska en kestäisi jättää sitä yksin kotiin) on tällä hetkellä aika niukkaa, usein sen aggressiivisuus ja vaativuus näyttäytyvät silkkana raivostuttavuutena. Pikku raukka... annamme sen nukkua vauvanvaunuissa (ilman vauvaa, tietysti), sydäntä särkee komentaa sitä pois niin monesta paikasta: vauvan hoitopöydältä ja sen sängystä.

Olen edelleen ottanut päättäväisesti tilaisuuden lähteä aina silloin tällöin kotoa ilman vauvaa. Leffaan tai baariin, keikalle tai illanistujaisiin. Tarvitsen sitä, tarvitsen hirveästi edes hetkeä, jolloin en ole itse tarvittu, en kenenkään oma. Tämän tarpeen tyydyttämiseen riittää onneksi jo parin tunnin shoppailureissu tai uinti. Kotiin on ihana tulla, kun sieltä (täältä) pääsee hetkeksi pois.

Kilin kellit mikä päivä

Seuraa kotiäidin tilitystä:

Meidän Limpullammehan on hyvin myöhäinen rytmi, niin myöhäinen, että minullekin on tullut ns työttömän unirytmi, menen nukkumaan siinä kolmen-neljän aikaan ja herään puolilta päivin. Siinä kun toimittelee aamun askareet, syötöt ja vaipat ja muut, huomaakin, että ulkona jo hämärtää. Ja vauvan toppaaminen paukkupakkasiin on ihan oma operaationsa, seuraa huutoa ja raivarointia liian lämpimän haalarin kätköistä. No, tuo on ihan normimeininkiä. Viime yö oli vielä potenssiin x rankempi. Ilmeisesti Limpun toissapäivänä saama kolmoisrokote aiheutti viivereaktiona hirvittävän raivonyön. Sydäntäsärkevän tuskaista itkua, joka herätti vanhemmat tunnin välein. Tissi ei kelvannut, pullo ei kelvannut, tutti ei kelvannut. Pistokohta reidessä punoitti mutta lämpöä ei ollut. Vihdoin, puoli kahdeksalta aamulla keksin tulpata vauvan pikkuiseen peppuun panadol-supon, se toi vihdoin muutaman tunnin keskeytymättömän unen.

Tänään päivällä lähdimme sitten toimittamaan asioita. Haimme koko perheen kera erään huutonet-huudon Vallilasta. Vaunuilla oli äärimmäisen hankalaa liikkua, kevyet pikku kaupunkivaunut eivät oikein jaksa jyrätä töyssyisen lumen läpi. Autoja oli parkkeerattu kävelytielle, eräs iso citymaasturi ihan röyhkeästi keskelle jalkakäytävää. Suivaannuin moisesta niin, että yritin liimata purkkani auton ikkunaan, mutta ei se pannahinen pysynyt kylmän takia paikallaan. Kun vihdoin pitkän ja hyytävän kävelyn jälkeen olimme saaneet hoidettua huutonettihankinnan noudon, suuntasimme pikapikaa kirjastoon. Se oli juuri sulkemassa, sain ainoastaan palautettua lainat, varattuja emme ehtineet enää noutaa. Tässä vaiheessa perheen aikuisväestö kalisi kylmästä ja päätimme suunnata Hakaniemen Rossoon syömään. Istuimme Rossossa hytisten, Limppu uinaili tyytyväisenä vaunuissaan. Meitä ei palveltu lainkaan, henkilökunta katseli lävitsemme ja jälkeemme tulleita palveltiin ennen meitä. Koska tapaus ei ollut ensimmäinen laatuaan ja meitä alkoi jännittää, kuinka kauan jälkikasvu suostuisi olemaan hiljaa, päätimme lähteä kotiin. Lausuin pari topakkaa sanaa tarjoilijalle, joka teeskenteli luonnollisesti tietämätöntä.

Tiedän kyllä, että vauvat eivät ole maksavia asiakkaita ja vauvanvaunutkin ovat jonkun verran tiellä. Kyseinen ketju mainostaa kuitenkin itseään juuri perheravintolana, löytyy leikkinurkkausta, syöttötuolia ja hoitohuonetta. Emme edes kävisi kustannustehokkaassa ketjuravintolassa ellemme liikkuisi vauvan kanssa. No, tulipa havaittua kantapään kautta, minne kannattaa mennä. Aion laittaa asiasta vielä palautetta ketjulle, tiedän, etten ole ensimmäinen Rossoon vittuuntunut kuluttaja.

Koska oli helkutin kylmä ja ratikka tuli sopivasti, päätimme lumessa jyräämisen sijaan mennä kotimäen ylös julkisella. No, ratikkahan jämähtikin keskelle mäkeä, joku valopää oli nimittäin parkkeerannut pyhän lehmänsä ratikkakiskoille ja jonossa seisoi kolme ratikkaa. Meidät päästettiin ulos, suoraan likaiseen penkkaan, josta selviytyminen lastenvaunujen kanssa oli oma operaationsa. Kun lopulta pääsimme kotiin ja kaikki imetys-tyyppiset rituaalit oli hoidettu, päätin helliä kalisevaa olemustani tulisella kylvyllä. Laskin ammeen täyteen kuumaa vettä vain havaitakseni, että ilmeisesti kylmän sään takia kuumaa vettä ei tule, vaan vesi on suunnilleen uimahalliveden lämpöistä. Siinä vaiheessa menin haaleaan suihkuun ja huomasin, että suihkumme vuotaa eikä kylpyammeen viemäri vedä kunnolla. Mikään tässä 20-luvun ihkukämpässä ei toimi aivan moitteettomasti: viemärit korisevat, astianpesukone ei pese kunnolla, pyykkikone hyppii minne haluaa, pattereita ei voi säätää. Toisaalta onhan tämäkin angsti suhteellista. Ystävä asuu alivuokralaisena puutalossa, jossa putket jäätyvät talvisin.

Mutta silti, voihan jeesuksen äidin munasarjat, että voikin vituttaa. Tuntuu kuin joku mystinen talvijumala näpäyttäisi meitä tallaajia siitä, että olemme jo uskoneet talvien olevan menneen talven lumia (ehheh) ja heittäneet villahousut, toppatakit ja lämpökerrastot roskiin kuvitellen, että Helsingissä pärjää ympäri vuoden ohuessa villakangastakissa ja sormikkaissa.

Seuraava missio vauvaelämässä on runnoa unirytmiämme aikaisemmaksi. Koska Limppu on jo viisikuinen, ajattelimme alkaa antaa unentuojaksi maissivelliä. Luumua meillä on jo maisteltu, suurin osa siitä meni poskille. Mutta lähes-täysimetyksellä mennään edelleen ja tullaan menemäänkin vielä pitkään, mikäli se minusta riippuu.

Perinteikäs vuosikatsaus 2009

Seuraavaksi annetaan vuoro Lupiinin jo traditioksi muodostuneelle vuosikatsaukselle. Kaikki halukkaat voivat napata meemin tästä, kuten tiedätte, en itse haastele ketään.


1. Mitä sellaista teit vuonna 2008, mitä et ollut tehnyt koskaan aiemmin?
Vähänkö hei paljon kaikkea! Sain vauvakutsut, läksiäislahjan töistä, ostin pinnasängyn sitterin potkuhousut vauvanvaunut kantoliinan jne jne. Ja tietysti kaikkein tärkeimpänä synnytin. Se oli aika jänskää, synnytys. Ja imetin. Imetys osoittautui alkuvaikeuksien jälkeen ihanaksi, mitenköhän siitä pääseekin eroon aikanaan, kun se on niin kivaa?

2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi, ja teetkö enemmän ensi vuodelle?
Lupasin ottaa elämääni hallitsevan pelon haltuuni ja lopettaa polttamisen. Pelonhallintaa olen harjoittanut, mutta en aina kovin menestyksekkäästi. Yrityksen puutteesta ei kyllä ainakaan voi moittia. Tupakanpolton lopetin luonnollista tietä, tosin joskus rimpsatilanteissa saatan sauhutella yhden, siis nyt raskauden jälkeen, raskaana en polttanut, vaikka ennen rakenneultraa tekikin mieli ihan hirveästi yhtä, ihan stressinpoistoon. Vuodeksi 2010 lupaan itselleni, että lakkaan ottamasta pulttia ja pahastumasta niin herkästi. Tuoreena äitinä olen joskus aivan yliherkkä mimosa kaikille vinkeille ja neuvoille ja loukkaannun muutenkin ihan turhan helposti ja vaalin loukkauksia mielessäni. Päätös kovettaa nahkaa on tietysti helpommin sanottu kuin tehty.

3. Synnyttikö kukaan läheisesi?
Ihan hurjan moni lähiystävä! Olen siitä tosi iloinen, vauvat ovat tietenkin mitä suurimpia ilonlähteitä ja minulla on paljon vertais-äitejä jakamassa iloja ja huolia.

4. Kuoliko kukaan läheisesi?
Ei onneksi.

5. Missä maissa kävit?
Italiassa ja Virossa, molemmissa raskaana. Hyvin meni, lentomatkaa varten ostin tukisukat ja söin miniaspiriinin veritulppariskin minimoimiseksi. Italian matka oli upea, olin raskauden parhaassa vaiheessa, jaksava ja hyväntuulinen. Kävelimme Pisassa, Firenzessä ja Toscanassa paljon, nautimme kulttuurista ja luonnosta. Selvinpäinolo viinimaassa onnistui varsin kivuttomasti, listeriariskin vuoksi välttelin useita ruoka-aineita, kuten ihanaa jäätelöä. Onneksi pizzoilla tuli oikein mainiosti toimeen. Virossa kävimme heinäkuussa, olin jo aika pallomahaisessa kondiksessa ja päiväkin oli kuuma. Loppupäivästä alkoi vähän rutisuttaa, etenkin kun vessassa piti rampata tunnin välein. Uutena Tallinnan-löytönä tuli Kassisaba, kauniin rapistunut puukaupunginosa sekä Jaama Turg, venäläinen tori rautatieaseman kupeessa. Ostin torilta tekokuituisen yöpaidan (hiostava), tekokuituisen alushameen (kutittava) sekä neukkulaisia hiusklipsejä, joista toinen on jo murtunut.


6. Mitä sellaista haluaisit vuonna 2010, jota puuttui vuodesta 2009?
Samaa kuin ennenkin, ahdistusherkkyyden ja pelon vähenemistä. Pitkiä, keskeytymättömiä unia. Raskaana heräilin viiden aikaan aamulla ihan luonnostani, virkeänä ja toimintatarmoisena. Nyt äitinä menen niihin aikoihin nukkumaan, ihan kääks. Ne vanhat uninautiskeluajat ovat jääneet jonnekin.

7. Mitkä vuoden 2009 päivämäärät tulet aina muistamaan ja miksi?
10.8., Limpun syntymän. Laskettu aika olisi ollut 12.8. ja olin supistelemattomuuden takia varautunut yliaikaisuuteen. Yllättäen homma lähtikin etenemään kaksi, tai oikeastaan kolme päivää etukäteen, mökillä. Olin tosi iloinen siitä, ettei raskaus venynyt yliajalle, loppukesän helteisiin sijoittuva loppuraskaus oli aika tukala, jalkateräni näyttivät ihan pullapojan raajoilta enkä saanut käydä edes uimassa, kun kohdunsuu oli jo vähän auki.

8. Mikä oli suurin saavutuksesi tänä vuonna?
No vauvahan se tietenkin on, nukkatukkainen paksuposkeni! Ja raskauden hyvä kulku, olin huolellinen ja aktiivinen odottava äiti, otin selvää kaikesta ja valmistauduin vauvan tuloon perusteellisesti. Taputan itseäni selkään tästä, jollekin muulle ehkä ihan itsestäänselvä toimintamalli, olla aina kartalla ja tarkkana, on minulle aika uutta. Sain myös tehtyä muiden avustuksella kivikkopenkin mökille, siinä mintut ja mehikasvit kukoistavat.

9. Mikä oli suurin epäonnistumisesi?
Äidin kanssa riitely, edelleen. Suhteellisen turhaa vääntöä, jättää enemmän arpia kuin parantaa. Osa mökkikylvöistäni meni ihan perseelleen, unohdin esimerkiksi piilottaneeni alkukeväästä multaan liljan- ja freesianmukuloita ja heitin samaan penkkiin jättiläisunikon siemeniä. Loppukesästä sinänsä hyvin näyttävien ja muhkeiden jättiläisunikoiden katveesta paljastui muutama lyhytvartinen mutta suloinen lilja ja freesia, joita yritettiinkin sitten helliä parhaamme mukaan vastapainona laiminlyönnille. Kurpitsoista ei myöskään tullut palmittään. Ja kasvihuone valmistui niin myöhään, että suurin osa tomaateista valmistettiin sapfisella reseptillä korppujauhojen kera.

10. Kärsitkö sairauksista tai vammoista?
Anemiasta ja sen aiheuttamasta kauheasta himosta syödä hiekkaa, asvalttia ja muttereita. Nyt se himo on vihdoin kadonnut. Episiotomian aiheuttamista kivuista ja mukavasta veikkosesta nimeltä peräpukama. Pukama häipyi kuin hohtimet kaivoon kun sitä lääkittiin. Tämä on myös ollut tikkien vuosi: alkuvuodesta minulta poistettiin valtava, epäonnisen juurihoidon läpikäynyt poskihammas, sitten elokuussa tuonne alakertaan ommeltiin epälukuinen määrä tikkejä (en tiedä kuinka monta, en kysynyt) ja nyt joulukuussa onnistuin telomaan peukkuni säilykepurkin kanteen niin pahasti, että valtimo katkesi ja verenvuotoa tyrehdyttämään tarvittiin peräti kolme ihmistä. Peukussa on nyt tikkejä kahdessa kerroksessa, cool! Raskausvaivani olivat varsin maltillisia, pahoinvointia oli pari viikkoa, lähinnä kuvotusta. Loppuraskaudessa nivusia kolotti ajoittain.

11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?
Minimäkki, pieni ihana tietokoneeni. Ja toki ne lukemattomat vauvanjutut, tämän hetken ässätavara on rintareppu. Aktiivisessa iässä oleva pienokainen viihtyy repussa hyvin, etenkin kun liikuskelen ympäri asuntoa ja siivoilen.

12. Kenen käytös herätti hilpeyttä?
Limpun, sen piereskelevän höppänän! Ja kavereiden vauvojen kans, on ne vaan hassuja.

13. Kenen käytös masensi?
Omani joskus.

14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?
Elämiseen ja Huuto.nettiin. No ehkei nyt jälkimmäiseen, mutta k.o. paikasta on hommattu noin 90 prosenttia kaikesta vauvantavarasta.

15. Mistä olit oikein, oikein, oikein innoissasi?
Vauvasta tietty. Italian matkasta, siirtolapuutarhoinnista, ihmisistä. Skeematerapiasta ja muista persoonallisuutta selkokielisesti analysoivista teorioista. Kyökkipsykologisoinnista, josta on alkanut olla haittaakin. Huomaan terapiasuuntautuneena ihmisenä lätkiväni suhteellisen helposti muihin kaiken maailman leima-analyyseja, yritän päästä tästä piirteestä eroon.

16. Mikä laulu tulee aina muistuttamaan sinua vuodesta 2009?
Tuomari Nurmion Paavi Roskapankissa. Sekosin Nurmioon keväällä, kuuntelin sitä duunissa ja tunsin kauheaa baarikutkaa.

17. Viime vuoteen verrattuna, oletko:

b) laihempi vai lihavampi?
Lihavampi, pyh. Mutta on tässä saatettu maailmaan yksi lapsi. Ensi vuonna vastaus onkin ihan eri, ellen ole taas paksuna, hmm.

c) rikkaampi vai köyhempi?
köyhempi

18. Mitä toivoisit tehneesi enemmän?
sportanneeni

19. Mitä toivoisit tehneesi vähemmän?
pelänneeni

20. Kuinka vietit joulua?
Sukujoulussa, se oli ihan mahtavaa. Rakastan meluisaa ja iloista kaaosta, puheensorinaa ja yhdessä tekemistä. Olen niin onnellinen siitä, että minulle on naimisiinmenon myötä (tai siis jo seurustelun, jos tarkkoja ollaan) avautunut sukuyhteys hilpeään ja lämpimään porukkaan, joiden kanssa viettää aikaa mielellään.

22. Rakastuitko vuonna 2009?
Rakastuin, vauvaani. Muistan, kun istuin Kätilöopiston ruokailutilassa vauva rullasängyssä vierelläni. Ilta-aurinko valaisi huoneen, radiosta soi Nuoruustango ja katsoin vastasyntynyttäni. Olin niin onnellinen, etten koskaan ennen.

23. Kuinka monta yhdenyön juttua?
0.

24. Mikä oli suosikki tv-ohjelmasi?
Hommasin (sain lahjaksi) digiboksin. Yllättäen telkusta ei tule juuri mitään katsomisen arvoista (tyypillinen tv-ohjelma tuntuu tänä päivänä olevan joku paska "dokumentti", jossa maailman lihavin mies menee naimisiin tai testataan, rakastuvatko identtiset kolmoset samaan kundiin), joten fanitan edelleen niitä samoja vanhoja: Mullan allaa ja Simpsoneita.

25. Vihaatko nyt ketään, jota et vihannut viime vuonna tähän aikaan?
En, enkä inhoakaan. Mutta suomukset ovat erään ihmisen suhteen tippuneet silmiltä niin että läps vaan. Olen tätä ajoittain kivuliasta silmienavaamisprosessia läpikäydessäni samalla tutkinut myös itseäni, havainnut omat virheeni paremmin tajuttuani niiden vahingollisuuden toisessa. Eli sikäli tämä suomustaminen on ollut siunaukseksi, olen oppinut jotain niin toisista kuin itsestänikin. Eli eräänlaista luopumisprosessia on tullut käytyä, välinpitämättömyyteen on vielä matkaa, mutta varsinaista kipua en tämän ihmisen kanssa enää onnistu tuntemaan.

26. Mikä oli paras lukemasi kirja?
Ihan salettiin publish-nappia painettuani muistan jonkun paremman, mutta tähän sanon, että Elina Hirvosen Että hän muistaisi saman. Hieno ja intensiivinen lukukokemus. Sen sijaan hartaasti odottamani Honkasalo oli pettymys, sitä samaa vatkuttamista monta sataa sivua. Niin joo, kirja jota en ole saanut vielä aivan loppuun, mutta jota olen lukenut suht intensiivisesti pari viimeistä päivää, eli Timo Hännikäisen Ilman on ollut silmiä avaava, koskettava ja surumielinen kuvaus yksinäisyydestä ja ulkopuolisuudesta. Inhottaa, miten kirja vedettiin julkisuudessa lokaan, sekä nais- että miesliike bashasi Hännikäisen asiayhteydestä irrotettuja spekulaatioita ja lyyriseen tyyliin kuuluvia vyörytyksiä kirjaa lukematta. Suosittelen lämpimästi kaikille. Olen ajatellut pistää Hännikäiselle jopa sähköpostia tuosta kirjasta, hän on vanha lukiokaverini ja olimme jonkin sortin kavereitakin silloin aikoinaan, ts olimme molemmat anarkisteja.

27. Mikä oli suurin musiikillinen löytösi?
Tuomari Nurmio, Chydeniuksen veljekset.

28. Mitä halusit ja sait?
Vauvan. Mäkin. Talvitakin. Italiaan.

29. Mitä halusit muttet saanut?
Soisin laihtuneeni synnytyksen jälkeen enemmän. Mutta tämä on kyllä sellainen tahdon asia tämä, että jos olisin jaksanut haluta sitä enemmän, niin olisi tapahtunutkin, kai. Nyt aion ainakin alkaa sportata enemmän, mennä vesipilatekseen ja noin. Sinällään vaunuttelu on aika loistavaa liikuntaa, vatsalihaksille ja takareisille erityisesti.

30. Mikä oli suosikkileffasi tänä vuonna?
Kävin aika vähän leffassa. Mendesin Kohti uutta oli aika hyvä. Ja R&A-dokkari Disko ja Tuumasoda, joka kertoi Suomen telkkarin vaikutuksista Neuvosto-eestiläisiin.

31. Mitä teit syntymäpäivänäsi ja kuinka vanha olit?
Olin kotona vauvan ja isyyslomaa viettävän miehen kanssa, kylässä oli kaksi lapsuudenystävääni. Syötiin kakkua ja ystävä opasti imetyksessä. Sain valtavan kimpun auringonkukkia sekä ihanan valkoisen orkidean, joka kukki pitkälle marraskuuhun.

32. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi mittaamattomasti tyydyttävämmän?
Tuskin mittaamattomasti mikään.

33. Kuinka kuvailisit henkilökohtaista pukeutumiskonseptiasi vuonna 2009?
Imetyspaitoja, verkkarit ja nastakengät ulkolenkeillä. Imetysrintsikat, joissa povi ei näytä kovinkaan terhakalta. Eli paljon käytännönläheisempää ja epäesteettisempää kuin ennen. Pyrin yleensä meikkaamaan kun lähden jonnekin, mutta aina ei ehdi.

34. Mikä piti sinut järjissäsi?
Ihmiset, raskauden ja vauva-ajan sujuminen. Järjissään olo on aika suhteellista, en pidä itseäni kauhean järkevänä noin muutenkaan.

36. Mikä poliittinen asia herätti eniten mielenkiintoasi?
Ääh, olen ollut tyypillisen tuoreen äidin tapaan aika sisäänpäinkääntynyt. Vaalirahasotku tietysti kiinnosti. Ja Obaman valtaannousu. Arhimäen nouseminen Vasemmistoliiton puheenjohtajaksi ja Sinnemäen työministeriksi. On mielenkiintoista, kun omanikäiset ihmiset alkavat istua noinkin isoilla palleilla. Ilmastokokousta seurasin hävettävän vähän.

37. Ketä ikävöit?
Tampereen-Lumista.

38. Kuka oli paras tapaamasi uusi ihminen?
Ehhehhee, no uusi ihminen ja ihan paras on tietysti tuo vauva. Mutta jos aikuisista ihmisistä puhutaan, niin ainakin kesäaikaan tuli tavattua muutamia mukavia naisia erilaisissa bileissä. Sen lisäksi olen bondannut entisen työkaverin kanssa kivasti ja ystävän polttareissakin oli hauskoja naisia, juuri sellaisia sopivan sarkastisia mutta lämpimiä.

Joulua!

Näköjään päivitystahtini on humpsahtanut tuollaiseksi kerran kahdessa viikossa-tyyppiseksi. Harmi, pitäisi kirjoittaa useammin, lupiinitus on minulle mieluinen velvollisuus. Elämä on kuitenkin niin katkonaista, ettei välttämättä ole aikaa istua bloggaamaan, se mahdollinen istumisaika tulee käytettyä paljon aivottomammissa hommissa. Olen myös ihan todella pahvi nykyään, lauseiden muodostaminen takkuaa, mitään kovin intelligenttiä ei irtoa. Luen edelleen kaikkea balonya, viihderomaaneita ja monta kertaa kaluttuja läsyjä. Sain sentään joululahjaksi sen Muumit ja eksistentialismi -kirjan (on sillä kirjalla joku oikeakin nimi, mutta en jaksa nyt hakea kirjaa makkarista). Vietimme kotijoulua jo tänään, huomenna suuntaamme sukujouluun ja ylihuomenna vanhemmille. Onneksi kaikki asuvat Helsingissä, olisi ihan superhanurista alkaa säätää itseään ja vauvaa ja lahjoja ja kaikkia oheiskamoja edes lähikuntiin. Odotan sukujoulua ilolla ja innolla, rakastan yhteisöllisyttä ja isoja juhlapöytiä. Vauville meillä ei ole lahjaa, ei nelikuukautinen siitä vielä mitään ymmärtäisi. Ja muut ovat lahjoneet häntä meidänkin puolestamme, monta pikkuista ja suloista paitaa on kuoriutunut pakettien kätköistä. Nyt muistankin, että yksi on vielä avaamatta, Limpun kummin lahja, jee! Äidille ja isällehän nämä lahjat tässä vaiheessa vielä tulevat.

Olen törmännyt hauskaan reliikkiin menneisyydestä. Aloimme taannoin äidin kanssa muistella Ruusun aikaa, 90-luvun alun kotimaista perhesarjaa, jossa hilpeä ja elämänmakuinen uusioperhe asuttaa lumoavaa puutaloa Toukolassa. Löysin sarjan Youtubesta ja katselen sitä usein öisin vauviksen kanssa, levähtäessäni kotihommista. Sarja edustaa minulle varhaisnuoruuden turvallisuutta ja jatkuvuutta, seurasimme sitä koko perheen kera. Ihailin kovasti kaunista Meriä, joka kävi Kallion lukiota ja paransi maailmaa. Maailma on muuttunut kahdessakymmenessä vuodessa monella tapaa, 90-luvulla oli muun muassa oransseja ratikoita. Puhumattakaan nyt yhtenäiskulttuurista, Neukkulasta ja siitä faktasta, ettei edes menevimmällä uranaisella ollut kännykkää.

Unirytmini on ihan persiillään. Vauva nukahtaa yleensä kolmen aikaan yöllä, viimeistään, ja minä öpellän kierroksilla keittiössä, siivoan ja ripustan pyykkiä, fotoshoppaan ja luen blogeja. Ennen kovin boheemi siisteystasomme kipuaa pikku hiljaa ylöspäin, nyt meillä oikeasti imuroidaan kerran viikossa. Olen aistinut ajoittain hienoista vinoilua omasta kodinhengettäryydestäni (myönnettäköön, että olen tässä asiassa aika herkkä aistimaan vinoilua myös ihan aiheettomasti, kotirouvaksi solahtaminen ei ole käynyt kivutta), mutta no, kun sitä on tällä hetkellä kuten Marge Simpson, kotona 23 tuntia vuorokaudessa, on yllättävän tärkeää, että ympärillä näyttää kivalta. Ja feminismi, joka ei salli askartelua eikä töpsötystä, ei ole minun feminismiäni. Onkin hassua, miten sitä täytyy jotenkin (kaipa eniten oman päänsä sisällä) voittaa takaisin oikeus tehdä sitä, mikä tällä hetkellä paitsi tuntuu parhaalta, on myös aivan välttämätöntä. Äitiys on valinta nykyään, onneksi. Eikä tämä valinta kaduta, hetkittäin turhauttaa (kuten viime yönä, jolloin punakulmakarvainen raivo-tonttu viipyi kylässä monta tuntia), mutta pääosin tuottaa säteilevää onnea, liikutusta ja harvinaisen puhdasta iloa.

Kantaminen, kestovaipat ja imetys: tähänastisia kokemuksia

Nyt, kun Muna on melkein nelikuukautinen, voisin kirjoittaa kokemuksiani kantoliinailusta, kestovaipoista ja imetyksestä. Tähänastiset kokemukset ja näkemykset voivat jatkossa muuttua, luultavasti muuttuvatkin. Erityisesti imetykseen tulen varmasti vielä palaamaan. Tässä vaiheessa haluan painottaa sitä, etten millään muotoa halua pahoittaa kenenkään mieltä esittelemällä omia näkemyksiäni. Nämä näkemykset ovat nimittäin omiani: hyviksi havaittuja ja oivallusten kautta löydettyjä. En ota kantaa muiden äitiyteen. Saatan kuitenkin kirjoittaa etenkin imetyksestä tyyliin, josta oikein hyvällä tahdolla voi löytää kehoituksia ja sitä mukaa, halutessaan, arvostelua muiden ratkaisuja kohtaan. Niistä tulkinnoista pesen kuitenkin käteni jo nyt: tämä on yksityishenkilön blogi, ei minkään äiti-auktoriteetin.

Kantaminen:

Raskausaikana suhtauduin pitkiin, yksinkertaisiin kantoliinoihin suurella ennakkoluulolla. Tai lähinnä suhtauduin ennakkoluulolla omaan solmimiskykyyni, olen nimittäin aika huono kaikessa tuon tyyppisessä: saria tai solmiota en osaa sitoa ollenkaan. Kantaminen kuulosti kuitenkin kivalta ja ajattelin rintarepun olevan hyvä ratkaisu. Huusin Emma-merkkisen rintarepun huuto.netistä. Perhevalmennuksessa tuli puhetta rengasliinasta, lyhyemmästä kantoliinasta, jonka toisessa päässä on kaksi isoa, vyönsolkimaista rengasta, johon liinan pää pujotetaan. Huusin sellaisenkin huuto.netistä. Munan tultua maailmaan kokeilimme melko pian rintareppua. Reppu oli aivan liian iso, vauvan jalat jäivät harottavaan asentoon ja se huusi pää ruusunpunaisena. Rengasliina oli liian pieni minulle, en ollut tajunnut, että niissä on koot, oma liina oli m- tai s-kokoa ja tuntui sen takia jäävän liian lyhyeksi. Annoin sen eteenpäin. Syyskuussa ostin uutena kalliin kantopussin, joka kyllä toimi, mutta tuntui lyttäävän vauvan hikiseksi kasaksi rinnalle ja rajoittavan muutenkin asentoja aika paljon. Kallis pussi jäi vähitellen kaappiin.

Tässä vaiheessa saimme lainaksi Manduca-repun, mutta olin niin kypsähtänyt kaikkiin mahdollisiin kantojuttuihin, että kokeilimme reppua vain ohimennen (se oli pikalainassa). Reppu tuntui hyvältä, mutta en todellakaan halunnut alkaa tuhlata kaikkien epäonnistuneiden kokeilujen jälkeen sataa euroa uuteen, mahdollisesti käyttämättä jäävään kantovälineeseen. Jossain vaiheessa kyselin Facebookissa kokemuksia pitkästä trikooliinasta (surffailtuani läpi kaikkia mahdollisia vaihtoehtoja: neliöliinoja, duoliinoja jne) ja eräs vanha koulukaverini tarjoutui myymään minulle edullisesti yksinkertaisen, pitkän trikooliinan. Ostin sen (etenkin kun liina osoittautui viininpunaiseksi) ja opiskelin ohjeesta ensimmäisen sidontatekniikan. Homma tuntui heti helpolta ja vauva oli simppeliä pukea liinaan itse (toisin kuin repun ja kantopussin kanssa: niihin tarvitsin aina apulaisen). Ja ihme kyllä, se jopa viihtyikin liinassa jonkin aikaa, nukahti rintaani vasten tyytyväisenä. Kantoliinaa olemme siis alkaneet käyttää aina silloin tällöin, etenkin kylässä, kun saatavilla ei ole normaaleja vauvansäilömispaikkoja, kuten pinnasänkyä tai sitteriä tai puuhamattoa.

Ulkona emme ole kantoliinan kanssa menneet, onhan nyt talvi ja meillä on näppärät vaunut. Jotkut kuljettavat vauvaa kantovälineessä myös talvisaikaan, mutta se vaatii tosi tymäkkää pukemista. Itse pidän vaunuja niiden tilaavievyyden ja konstikkuuden ohella myös kätevinä: vauva nukahtaa niihin heti ja alakoriin saa kätevästi päivän ostokset. Vauva on myös selvästi tottunut vaunuiluun aivan eri tavoin kuin kantoliinassa olemiseen. Mikäli meille tulee toinen vauva, kuten toiveissa on (ei kuitenkaan ihan vielä, haluan imettää vielä kauan ja palautua edellisestä raskaudesta kunnolla), voisi sitä ehkä kantaa jo aiemminkin kantoliinassa, etenkin jos syntymä sattuu kevääseen. Vaikka näitähän nyt voi spekuloida vaan ei liikoja suunnitella.

Loppupäätelmä kantamisesta: Kannattaa perehtyä rauhassa ja ennakkoluulottomasti kaikkiin vaihtoehtoihin, kuunnella ihmisten kokemuksia. Ei kannata rynnätä ostamaan liinaa tai reppua heti, vaan mahdollisuuksien mukaan kokeilla kavereiden kantovälineitä ja miettiä niistä paras vaihtoehto. Kaikki vauvat eivät viihdy kantosysteemeissä, sekin kannattaa ottaa huomioon. Jotkut vauvat alkavat viihtyä kantoliinassa vanhemmiten, kun naaman saa käännettyä menosuuntaan. Meillä Muna tuntuu tykkäävän toistaiseksi eniten asennosta, jossa sen selkä on vasten rintaani ja se saa seurailla tapahtumia ikäänkuin sylistä käsin. Kantoliinailu ei pohjimmiltaan ole ideologista (ellei sitä halua nähdä niin) vaan kätevää ja mukavaa. Äiti-lapsi-suhde ei mene vituralleen, vaikka vauvaa ei kantaisi liinassa tai repussa laisinkaan.

Kestovaippailu:

Kestovaippailu kuulosti raskausaikana sekä viehättävältä että aivan itsestään selvältä. Enhän haluaisi olla pystyttämässä hajoamattomia vaippavuoria ja pistämässä rahojani ylikansallisille yhtiöille. Äitiyspakkauksessakin oli pelkästään kestovaippoja, Imse Vimsen flanellivaippoja PUL-kuorin. Synnytyslaitoksella käytettiin tietenkin kertakäyttövaippoja, olisihan jättimäisen kestovaipparuljanssin pyörittäminen aikamoinen homma. Vaikka sitten toisaalta: vissiin Tammisaaressa käytetään kestovaippoja ja vastasyntyneet liikkuvat muutenkin niin vähän, että pelkillä taitelluilla harsoilla pärjää... Joka tapauksessa, ainakin meidän Munamme kakkasi noin kymmenen kertaa päivässä vielä laitoksella (tuossa vaiheessa me vielä taistelimme, kumpi SAA vaihtaa sen vaipat) ja sama tahti jatkui hetken aikaa kotonakin. Kun kaikki oli aivan totaalisen uutta ja ajoittain aika shokeeraavaa, olisi kestovaippojen käytön opettelu ollut meille siinä vaiheessa ihan liikaa. Käytimme laitokselta saadun Pampers-pakkauksen ja ostimme maatuvia kertakäyttövaippoja ja aloimme ajaa itseämme sisään kestoiluun vähitellen. S-ryhmän oma, villainen kestovaippa hämmensi päästettyään läpi kaiken pissan. Imse Vimsejen pukeminen oli raivostuttavan hankalaa, harsojen kanssa emme edes alkaneet puljata. Sellaiset käsitteet kuten mikrofleece, PUL, lisäimu ja taskuvaippa olivat yhtä hepreaa ja aiheuttivat parikin ärtynyttä paasauskohtausta kotioloissa. Vähitellen hommaan alkoi päästä kuitenkin sisään. Tuunasin puolet äitiyspakkauksen Imse Vimse -flanellivaipoista tarranauhan avulla helpommin puettaviksi. Aloin pukea myös villaisten kestovaippojen päälle PUL-kuoren, vaikka monet väittävätkin, että villa ei päästä pissaa läpi. No, päästää se, ainakin meillä. Marraskuun alussa kävimme kestovaippakutsuilla, jossa koko vaippalogiikka valkeni lopullisesti, imujen ja riisipaperien merkitys selvisi. Nykyään kestoilemme 95 prosenttia ajasta. Neuvolaan tai kylään lähtiessä laitamme yleensä kertakäyttövaipan, tosin joskus on tullut lähdettyä kestoissakin. Hoitolaukussamme on hajunpitävä, vetskarillinen pussi, jonne käytetyn vaipan saa sullottua.

Selkeitä johtoajatuksia kestoilusta on noussut seuraavia: Vaippoja voi, saa ja kannattaa tuunata. Mitä helpompi ne on pukea päälle, sen matalampi kynnys kestoilulla. Lisäimuja kannattaa tunkea vaippoihin aina. Lähimmäs ihoa pehmeä ja kosteutta pois iholta siirtävä fleeceimu, syvemmälle vaippaan vaikka villainen. Imuja on helppo tehdä itse, kunhan leikkaa fleecestä terveyssiteen muotoisia palasia. PUL-kuori on ihan ässä, se pitää kosteuden poissa vaatteista. Kuorta ei myöskään tarvitse pestä joka kerta, huuhtaisu riittää. Kun vauvan kakkarytmin alkaa tuntea (Muna kakkii harvoin) kannattaa vaippaan alkaa tunkea lähimmäs ihoa riisipaperiarkki. Tähän arkkiin on helppo kaapaista suurin osa kakkelia ja heittää roskikseen. Vaipat kannattaa pestä ilman huuhteluainetta mutta lorauksella väkiviinaetikkaa. Kakkatahroihin voi hinkata sappisaippuaa, mikäli vaippoja ei pese heti. Kestovaippojen toimiminen on yksilöllistä ja riippuu vauvan ruumiinrakenteesta. Itse pidän Imse Vimsen kuorista juuri siksi, että reisiä reunustavat kuminauhat ovat tarpeeksi tiiviit. Lumoavat, apinakuvioiset taskuvaipat asustavat toistaiseksi kaapin pohjalla osottauduttuaan liian väljiksi vielä melko rimpulareitiselle vauvalle.

Imetys:

Kuten olen kirjoittanutkin, ei imetys lähtenyt kohdallamme käyntiin kovinkaan helposti. Maito nousi myöhään, neljäntenä päivänä. Tätä edelsi reissu lastenosastolle ja vauvan altistuminen lehmänmaidon proteiineille lisämaidossa. Eli vauvan suoliston neitseellisyys meni persiilleen heti sairaalassa. Jälkikäteen tajusin, että tuota asiaa painotettiin silloin selailemassani imetys-informaatiossa liikaa ja jotenkin väärään sävyyn. Herkässä tilassa "se on sitten sitä myöten selvä"-henkinen valistus osui ja upposi, alkoi tuntua, että mitä tässä edes taistelemaan, vauva on jo altistunut tulevaisuuden infektiokierteelle, korvatulehduksille, astmalle, ylipainolle ja muutenkin aivan paskalle elämälle, onhan se, herran pieksut, saanut keinomaitoa. Koska olin jotenkin alitajuisesti "tiennyt" imettäväni, torhistauduin itsesäälistäni ja passitin mieheni pikapikaa Imetysopas- ja imetystyynyostoksille. Kotikalja alkoi kuulua jokapäiväiseen juomavaliooni. Alun hitaan painonnousun jälkeen ollaan alettu kulkea mukavasti käyrillä, korviketta on jo pari kuukautta mennyt puolisentoista desiä päivässä, eli tosi vähän. Tiedustellessani nelikuukautisneuvolassa, kannattaisiko minun yrittää täysimetystä kun korviketta menee noin vähän, oli neuvolan tyttö sitä mieltä, että tässä vaiheessa se on turhaa, koska täysimetyksen suurimmat hyödyt tulevat esiin ennen neljää kuukautta. Se oli hyvä kuulla, en olisikaan jaksanut alkaa sotkea hyvää maitorytmiäni lypsämisellä. Ja pidän kynsin hampain kiinni niistä jumalaisista seitsemän tunnin yöunista, jotka saan nykyään melkein aina, kun mies pullottaa pienokaisen aamutuimaan ja minä imetän päivän ensimmäiset siinä puolilta päivin. Vasta nyt olen tajunnut, kuinka herkillä olin vauvan synnyttyä väsymyksen takia. Minulla on edelleen nukahtamisvaikeuksia, mutta nyt sentään saan nukuttua kunnon rupeamia.

Imetyksestä oivallettua: Ei kannata tuntea huonommuutta siitä, ettei täysimetys heti onnistu. Huomattavan moni vauva saa sairaalassa korviketta ja imetys voi tästä huolimatta onnistua kerrassaan mukavasti. Riippuu tietysti vauvasta, mutta meillä imuote ei ole mennyt pilalle pullosta juodessa eikä rintakumin kanssa. Tätä pitäisi mielestäni imetysinformaatiossa painottaa enemmän, ettei tuoreelle äidille tulisi toivotonta, itkuista oloa kun hän näkee vauvan suuta ensimmäistä kertaa lähestyvän tuttipullonnokan. Että peli ei ole heti menetetty mitenkään automaattisesti. Sama koskee rintakumia, meitä peloteltiin useasti, ettei rintakumitta imetys enää onnistu juuri sen imuotteen takia. No, sepä sitten otti ja onnistuikin, kolmen ja puolen kuukauden iässä. Ainoa, mistä vauva ei osaa imeä, on nänniä imitoiva tuttipullon tutti, meille tavalliset tutit sopivat paremmin. Ns koliikkipulloja kannattaa hommata muutama, yleensä lisämaidon tarve tulee esille koliikkiaikaan, tai ainakin näin on ollut omassa tuttavapiirissä.

Imettäessä voi tehdä vaikka mitä: Lukea, syödä, puhua puhelimessa, katsella telkkaria. Jotkut tissitaiturit osaavat netatakin imettäessä kantoliinasta, eräs kerrassaan ihanteellisilla imetysrinnoilla siunattu äitiystävä imettää kävellessäänkin. Isoilla rinnoilla imetys on tavallaan haastavampaa kuin pienemmillä, niitä pitää tukea ja huomaamaton julki-imetys on vaikeampaa. Toisaalta isoista rinnoista tulee kerralla ainakin paljon ja niitä on helppo painella tyhjemmäksi. Luullakseni isorintaisuus auttaa myös imetysasentoon sitä kautta, että molemmat rinnat saa tyhjennettyä kääntämättä kylkeä välillä. Tämän oivaltaminen helpotti imetystä aivan hurjasti, kun ei tarvinnut ruveta myllertämään sängyssä kesken kaiken ja nostelemaan vauvaa toiselle puolelle ihanteelliseen imetysasentoon ja rauhoittelemaan sitä uudestaan tissille. Isojen rintojen hyötynä voi pitää myös sitä, ettei roikahtaminen vituta yhtään niin paljon, kun ne eivät ennestäänkään olleet terhakat... eikä vaatekaappia tarvitse uusia, kun rintojen koko ei välttämättä lainkaan suurene.

Tämä on sitten se asia, jota epäröin sanoa, ettei kukaan vain pahastuisi, mutta sanon sen kuitenkin painottaen omaa henkilökohtaista kokemustani: Imetys on asia, jonka onnistumisen puolesta kannattaa taistella. Onnistuessaan se on ihanaa, näppärää, terveellistä äidille ja vauvalle sekä jatkaa jollain hyvin alkukantaisella tavalla raskausaikaa, sitä symbioosia äidin ja vauvan välillä. Itse jouduin kelaamaan tätä, koska imetyksen alkutaival oli hankalaa ja olen iloinen ja ylpeä, että jaksoin puljata rintakumin kanssa, lypsää ja tarjota rintaa silloinkin, kun hartiat vielä kipeytyivät ja olin muutenkin toipilas. Olen ylpeä imetykseni onnistumisesta.

Suvereenit sankarivanhemmat

Raskausaikana eräs miespuolinen ystäväni sanoi rauhoittavasti: "Suurin osa raskauksista menee ihan ilman hössötystä tai ongelmia. Niistä ongelmista vain puhutaan niin paljon, että se vääristää mielikuvaa." Tartuin tuohon rauhoittavaan arvioon tiukasti kuin kolmekuukautinen äidin nutturasta karanneeseen suortuvaan (siis tosi tiukasti). Onhan tällä ystävällä itsellään vuoden ikäinen lapsi. Sanoissa on kieltämättä perää: medikalisoitunut aikamme saa ihmiset herkästi uskomaan, että raskaus on sairaudentila ja vaatii ankaraa erityiskontrollia ja tuntuu jatkuvasti, mikäli nyt mitään raskautta edes saadaan alkuun. Itse olin tyypilliseen pessimistiseen tapaani jo valmistanut itseäni ajatukseen hedelmättömyydestä, vaikka mitään viitettä sellaiseen ei ollut. Ja kun tulin raskaaksi, olin äärettömän epäuskoinen: ei näin iso asia VOI olla näin helppoa, eihän tätä varten ole tehty töitä eikä vuodatettu sydänverta vielä ollenkaan! Ja sitten itse raskauskin sujui varsin hyvin, suurimpana ongelmana omat pelkoni ja ainoana terveydellisenä ongelmana korkeahko verenpaine, joka ei edes sitten viime kädessä ollut kokoaikaisesti korkea vaan pikemminkin fyysinen reaktio pelkoon.

Ajan mittaan tuohon rauhoittavaksi aiemmin kokemaani arvioon alkoi mielessäni kuitenkin kasautua outoa onttoutta. Raskaushan ON ihan mieletön poikkeustila naisen elimistössä! Kaikki muuttuu, oma keho ja mieli ja elämäntavat. Etenkin kun seuraavissakin keskusteluissa sivuttiin samoja teemoja, "synnytys ei olisi voinut mennä paremmin" ja "elämä ei ole vauvan myötä hirveästi muuttunut". Luultavasti kyseessä on joku itselleni perin juurin vieras tapa tarkastella asioita, kun itse näen, että elämä on muuttunut aivan toiseksi ja pidän omaa fiilistäni varsin terveenä. Ennen raskautumista tukeuduin usein kertomuksiin siitä, miten pikkuvauvojen vanhemmat reissaavat rahattomana kleinbussilla ympäri Eurooppaa ja käyvät bilestämässä kuten ennenkin. Ja sitten nyt käytännössä, vanhempana, en kuuna kullanvalkeana vaikeuttaisi vapaaehtoisesti elämääni ja kiusaisi vauvaani jollain superstressaavalla "seikkailu"matkalla (en tosin tekisi sitä ilmankaan vauvaa, minulle kaupunkilomat ovat juuri sopivan jännittäviä) ja bileilykin vaatii etukäteisjärjestelyjä. Perhevalmennuksessa katsottu Jari Sinkkosen videohaastattelu painui mieleen lähinnä yhden, painokkaasti toistetun lauseen kauttta: "Vauva muuttaa kaiken". Olen taipuvainen olemaan samaa mieltä, vaikka en ihan tiedä, mitä Sinkkosesta noin muuten ajattelen.

Huomaan myös äkeytyväni siitä, kun joku mies arvioi synnytystä sanoilla "mikään ei olisi voinut mennä paremmin". Eikö tosiaan? Sinäkös sitä vauvaa ulos pusersitkin? Oma ystävä- ja tuttavapiirini on tänä syksynä poikinut hengästyttävällä tahdilla ja leimallista on ollut, että yhdenkään naisen synnytys ei ole mennyt aivan suunnitelmien mukaan. Tunnen vielä ihan eri elämäntilanteissa olevia äitejä: niitä jotka synnyttivät kolmannen ja niitä jotka synnyttivät ensimmäisen, sektioituja, alatiesynnyttäneitä, kipulääkittyjä ja lääkkeettömiä. Kaikki nuo naiset ovat kohdanneet muutaman yllättävän tilanteen synnytyksen ja sairaala-ajan yhteydessä, kuka isomman, kuka pienemmän. Heidän kokemuksiaan kuunnellessa ja omaa synnytystä muistellessa minulle on valjennut, että mitään normisynnytystä EI OLE OLEMASSA. Synnytystä voi suunnitella ja pohtia, siihen voi liittää mielikuvia etukäteen. Mielikuviin ei kuitenkaan kannata kiintyä liikaa: yleensä niistä joutuu kuitenkin luopumaan. Itse toki mietin synnytystä paljon, mutta silti sitä verhosi mielessäni aika vahva mystisyyden samettiverho. Saatoin ulkokohtaisesti miettiä prosessia, mutta en osannut asettaa itseäni syntymähuoneeseen ulvomaan. Jälkikäteen olen iloinen, etten miettinyt asiaa sen enempää. Sitä kautta minun oli helppoa hyväksyä se, että synnytyksessä käytettiin imukuppia ja että olin tunnin-pari taju kankaalla veritankkauksessa isän kokiessa ensihetket vauvan kanssa. Itselleni koko hommasta jäi onnellinen ja turvallinen kokonaisolo, pelot ja huolet koskivat vauvaa eivätkä itseäni. Synnytystä jälkikäteen arvioidessa on myös valtavan tärkeää nojata siihen omaan, henkilökohtaiseen fiilikseen. Kun neuvolalääkäri kommentoi synnytystäni jälkikäteen myötätuntoiseksi tarkoitetulla kommentilla "ei sulla mennyt ihan putkeen" (tarkoittaen kai juuri vauvan yllättävää naamatarjontaa ja sitä seurannutta imukupittamista, hommaa, joka ei lainkaan ahdistanut vaan helpotti noin miljoona prosenttia: perkeleelliseksi yltynyt kipu loppui kuin seinään heti kun vauva imaistiin ulos) olin ensin läkryn kommentista tosi surkeana, ajattelin, että olen kokenut oman synnytykseni "väärin", minun pitäisi olla paljon enemmän paskana repeämästäni. Mutta sitten hetimiten voimaannuin ja tajusin, että jos minulta jotain ei voida viedä, niin omaa, hienoa ja turvallista kokemusta synnytyksestä. Kirjoitin sitten lääkärille sähköpostia ja luullakseni sain asiani tehtyä selväksi, koska hän vastasi ollen hyvin pahoillaan (sain tietysti naiselliseen tapaan huonon omatunnon lääkäri-raukan syyllistämisestä, vaikka järjen tasolla tiedänkin, että tein hyvän teon neuvomalla häntä, miten synnytyksistä kannattaa äitien kanssa puhua) ja ihan ilmeisesti tajuten, mitä tarkoitin. Äidin pitää antaa säilyttää oma subjektiivinen kokemuksensa. Kaksi sektioitua ystävääni ovat sanoneet, että arpi alavatsassa tuntuu hienolta, se on eräänlainen taisteluhaava tai kunniamerkki. Omakin äitini (olen syntynyt sektiolla) sanoi samaa, konkreettista merkkiä äitiydestä kantaa ilolla ja ylpeydellä. Ja arpihan se on minullakin, sileä ja hiukan tunnoton, tärkeä ja oma, ikuinen muisto elämäni tärkeimmästä päivästä.

Imetysrintamalla on taas saavutettu yksi voitto: olemme päässeet eroon rintakumista. Se vain jotenkin tapahtui: tarjosin jo pahimman nälkänsä tyydyttäneen, hyväntuulisena virnistelevän vauvan suuhun pelkkää nänniä ja sepäs lurpsautti siihen kiinni, kuin ei olisi rintakumilla ikinä imenytkään. Ja seuraavassa imetyksessä sama juttu ja sitten muutaman päivän päästä tarjosin paljasta heti tuoreeltaan. Kun asiaintilaa oli kestänyt viikon, pakkasin rintakumit pieneen minigrip-pussiin ja laitoin pussin harvoin käytettävien vauvantavaroiden koriin. Eivätkä nännini ole paljasimetyksestä ärtyneet sen kummemmin, niitä on kuitenkin ajettu kolme kuukautta sisään kumin kanssa. Ilman rintakumia imetys on myös huomattavasti siistimpää, lakanat eivät ole kauttaaltaan piparkakkureunaisten äidinmaitotahrojen kirjavoimat, emme enää edes käytä erillistä imetyslakanaa. Aivan huippua!

Marraskuisia

Olemme eläneet hiljaiseloa viime ajat. Peruin toistaiseksi vauvauinnin, sen voi aivan hyvin aloittaa myöhemminkin, sitten, kun akuutti infektiotilanne on ohi. Vauvauinnissa painotetaan sitä, että harrastuksen pitää olla ehdottoman mieleinen sekä vauvalle että vanhemmille ja juuri tällä hetkellä en halua viedä vauvaani lämpimään veteen likoamaan. Kuukauden päästä onkin eri juttu. Sikaepidemia on siis karsinut jonkin verran menojamme. Emme mieluusti lähde ruuhkabusseihin tai apteekkiin vauvan kanssa, ellei ole ihan pakko. Olemme yrittäneet rajoitusten sijaan keskittyä siihen, mitä kaikkea kivaa voi tehdä. Kävelyllä olemme olleet joka päivä, kaksin tai kolmin tai neljin. Tänään lähdin vauvan kanssa ulos kahden, tajuttuani että valtaosa ikuisuusopiskelijaystävistäni on siirtynyt porvarillisiin päivätöihin ja harvalla on aikaa nähdä päivisin. Onkin mielenkiintoista havaita parin-kolmen vuoden päivätyöputken jälkeen, kuinka erilaista porukkaa Kallion kaduilla päivisin liikkuu. Ystävän mies kutsuu näitä osuvasti "yhteiskunnan päivävuorolaisiksi" tarkoittaen niitä tukiverkostojen reunalla eläviä: spurguja ja nistejä, mielenterveyspotilaita ja maahanmuuttajia. Ja meitä äitejä, tietysti. Päivävuorolaiset suhtautuvat toisiinsa väljästi ja suvaitsevasti, en ole kohdannut yhtään selittäjää tai tuppautujaa vaunujen kanssa liikkuessani. Päin vastoin, mahdolliset paheksunnan tuulet tulevat ns kunnon kansalaisilta, joskus vain se, että astuu ratikkaan vaunujen kanssa, ärsyttää kanssamatkustajia. Mutta sitten toisaalta, apuakin yleensä heruu. Olen uskaltautunut korkeisiinkin ratikoihin, vaikka sitä varten tarvitsee aina pyytää apua.

Tänään lähdin matalan marraskuunauringon houkuttelemana alas Hakaniemeen, ostamaan torilta neilikoita. Ihailin matkalla nuorisotalon edessä kasvavia kalliokilven lehtiä. En pidä kalliokilvestä kesäaikaan, se on jotenkin nuhruinen ja samea. Pakkasen puremana, ikivihreänä ja osin punertavana se muuttuu kuitenkin kerrassaan ornamenttiseksi. Ostettuani pinkit neilikat hommasin hetken mielijohteesta vielä valtavan kokoisen, jotenkin litistetyn valkokaalin, joka on kuulemma muotonsa puolesta optimaalinen kaalikääryleiden tekoon. Koin taas ilonleimahduksen vapaudestani: nyt minulla on ihan oikeasti aikaa askarrella niitä kääryleitä, kovertaa lehtiä ohuemmaksi ja haudutella uunissa vaikka pari tuntia.

Hakaniemestä suuntasin Merihakaan, jossa olen käynyt tätä ennen vain pakotettuna, joitain tylsiä veroasioita setvimässä. Merihaka oli yllättäen aika hieno kaikessa karmeudessaan: rapistuneet ja kostuneet 70-luvun kolossitalot monenkirjavine parvekeratkaisuineen toivat hämmentävästi mieleen DDR:n tai Lasnamäen. Merihaan lastentarhakin oli tyyliin sopivasti aidattu metalliverkolla. Ja tietysti siellä oli muutamien ammattiliittojen päämajat. Eikä Merihaassa ole lainkaan autoja ja sieltä on varmasti kerrassaan hulppeat näköalat Korkeasaareen ja avomerelle asti.

Kotimatkalla, erästä näyteikkunaa katsellessa tuli mieleen Totoro-elokuva ja se, kuinka eri tavoin se katsojasta riippuen tulkitaan. Minulle Totoro on yksi surullisimmista koskaan näkemistäni elokuvista mutta moni tuntuu pitävän sitä Miyazakin harmittomimpana lastenleffana. Itse en ihan heti näyttäisi Totoroa omalle lapselleni (vaikka se kertookin lapsuudesta kerrassaan nerokkaasti), niin vahvana menetyksen pelko, suru ja epätietoisuus on elokuvassa läsnä. Kuten elokuvan kanssani samoin kokenut Nasse sanoi, "niiden lasten piti keksiä se Totoro, että ne kestäisivät surunsa".

Muna on selvästi tajunnut liikkuvan kuvan viehätyksen. Katselemme joskus netistä niin sanottua pötkylävideota, flash-pätkää, jossa yksinkertainen, mustavalkoinen otus pyörii akselinsa ympäri pimpelipom-musiikin soidessa. Munan suu aukeaa vähän ja se tuijottaa ruutua intensiivisen vakavana poskiensa välistä.

Imetyksestä

Olen blogihistoriani aikana sensuroinut muutaman tekstini, eilinen oli yksi niistä. Vaikka haluankin ehdottomasti kirjata ylös myös ne huonot hetket ja olla lipsahtamatta tralalaa-hehkutukseen (haluan muistaa asiat jälkeen päin kuten ne tapahtuivat), tuntuu eilinen kirjoitukseni niin ahdistuneelta ja samassa sikaflunssapelon kiepissä kiertävältä, etten halua sitä enää lukea. Haluan ponnistaa iloon, toiveikkuuteen ja todennäköisyyksiin, en päästää hirvitysmielikuvia valloilleen. Ja kun tuossa kauhuvellomisessa on ainakin omalla kohdallani aina kyse myös jonkinlaisesta verhotusta pyynnöstä: "Ottakaa minulta tämä ahdistus pois, vakuuttakaa, että kaikki on hyvin". Mutta kukaan ei sitä voi tehdä, minun täytyy itse kantaa oma pelkoni ja yrittää kestää se parhaaksi havaitsemallani tavalla: minimoimalla riskit. Sen enempään en pysty. En toistaiseksi halua palata tähän sikaflunssaan omassa blogissani, ehkä muutan mieltäni jo piankin, mutta nyt julistan aiheen toistaiseksi Lupiinissa loppuunkäsitellyksi.

Kuten moni esikoisen äiti, haluan minäkin vihdoin kirjoittaa imetyksestä. Vauva-lehden äitien väsymistä käsittelevässä artikkelissa pantiin osuvasti merkille, että moni äiti "päättää" raskausaikana, ettei ainakaan stressaa imetyksestä ja ehkä vähän ihmetteleekin sitä intensiteettiä, jolla jo synnyttäneet aiheeseen paneutuvat. Minä olin ja olen juuri tällainen tapaus. En hirveästi miettinyt omaa imetystäni raskausaikana, ajattelin lähinnä että katsotaan nyt, miten se lähtee käyntiin ja että julkisesti tulen kyllä imettämään ja että kuljen kultaista keskitietä kaukana fanatismista. Itse imetysprosessia en miettinyt käytännössä ollenkaan, tosin luontaisen pessimistiseen (realistiseen) tapaani varauduin siihen, ettei imetys varmaankaan tuosta vaan onnistu.

Kuten ei onnistunutkaan. Synnytyksen jälkeen kärsin verenhukasta, minua huippasi ja janotti, verisuonet painuivat syvälle ihon sisään. Maito ei tahtonut nousta millään. Vauva ei heti synnyttyään ollut kauhean kiinnostunut imemisestä, sen maha oli täynnä lapsivettä. Sitten kun imetys alkoi kiinnostaa, emme löytäneet oikeaa imuotetta, vauva ei saanut nännistä kiinni ja minäkin olin väsymyksestä ja hämmennyksestä niin sekaisin, etten varmaan tajunnut edes yrittää tarpeeksi. Vauvalle annettiin hörppyyttämällä pieniä määriä lisämaitoa, ettei imuote häiriintyisi. Kaksipäiväisenä vauva alkoi kuumeilla, muuttui ärtyisäksi ja kellersi. Hänet vietiin lastenosastolle tutkimuksiin, jossa ei selvinnyt muuta kuin lievää kuivumista ja alhainen verensokeri. Lastenosastolla ei hörppyytystä harrastettu vaan maito annettiin pullosta. Vauva oli juonut 80 milliä (hurja määrä vastasyntyneelle) kerralla ja nukkunut melkein kellon ympäri. Eli koko reissu johtui ilmeisesti liian vähäisestä ravinnonsaannista. Tuon säikäytyksen jälkeen vauvalle annettiinkin pulloa koko sairaalareissun ajan. Minua kannustettiin lypsämään ja imettämään, kummastakaan ei tullut oikein mitään kunnes päivää ennen lähtöä huomasin, kuinka nännistäni alkoi liristä maitoa. Saman päivän iltana maito nousi tosissaan, ensin vasempaan ja sitten oikeaan rintaan. Nousu sattui niin, että kuvittelin saaneeni jonkun tulehduksen "näppyjen puristelusta" (olin näpelöinyt jotain olematonta täplää rinnassani) ja ensimmäinen yö maitotissien kanssa meni kivuliaasti, tuntoaistilla varustettuja betonilohkareita rintanahan sisällä raahaten. Sitten kipu laantui ja maitoa alkoi tulla. Sain kätilöiltä imetysopastusta, jokaisella oli vähän omat konstinsa. Yksi oikein mukava antoi minulle rintakumin ja siitä se imetys sitten lähti sujumaan.

Koska täysimetys oli kohdallamme heti kättelyssä feidautunut, en pitkään aikaan kotona varsinaisesti edes pyrkinyt siihen. Tunsin suurta epäluuloa maitoni riittävyyttä kohtaan ja annoimme vähän väliä lisäpulloa. Vauvan paino nousi hitaahkosti, mutta nousi kuitenkin. Koliikki-itkua oli käytännössä joka ilta, kovaa ja raivokasta kipuitkua, johon oikein mikään ei tehonnut. Syyskuussa arvelin maitoni jo riittävän ja aloimme minimoida korvikkeen antamista. Seuraavassa neuvolassa olikin vastassa pieni shokki: vauvan paino oli noussut aivan liian vähän, ja siitäkös itkua riitti, ainakin minulle. Aloimme neuvolan ohjeistuksesta tehosyöttää vauvaa aina imetyksen jälkeen, mistä seurasi joskus näin jälkeenpäin melko koomiseltakin tuntuvia tilanteita. Yksi yö vauva oli herkutellut tissini äärellä oikein viimosen päälle pitkään ja hartaasti, mutta päättäväisesti tarjosin sille kuitenkin lisäpulloa. Kutkuttelin vauvan kitalakea pullonnokalla ja se imikin kymmenisen milliä, kunnes rylpsäytti kaikki äidinmaidot ja ne kymmenen milliä korviketta päälleni. Sitä puklua olikin sitten paitsi vauvan päällä, myös yöpaidallani, housuissani, tuolissa ja matossa. Ja sitten taas itkettiin, sekä äiti että vauva.

Seuraavassa punnituksessa vauvan paino olikin noussut paljon paremmin ja vaivihkaa huomasimme myös vähentäneemme korvikkeen antoa. Kun kerroin neuvolantytölle, että korviketta menee noin kaksi desiä päivässä, hän oli aivan riemuissaan ja sanoi, että tuohan on käytännössä täysimetystä. Se lämmitti kovasti ja kannusti osaltaan vähentämään korviketta entisestään. Päätimme myös siirtyä soijapohjaiseen korvikkeeseen, onhan lehmänmaito aika kovaa kamaa vastasyntyneen suolistolle (tosin meillä suoliston neitseellisyys "pilattiin" jo heti laitoksella, asia joka etenkin yhdistettynä antibioottikuuriin saattaa aiheuttaa infektiokierteen vanhempana, ärgh). Tällä hetkellä soijakorviketta menee hyvin vähän, viimeisen vuorokauden aikana säälittävät 30 milliä. Miksi emme siis alkaisi täysimetykselle? Varmaankin siksi, että vauvan iltatipat (maitohapot ja deevitamiini) on helpointa antaa pullosta. Toinen syy on, että ainakin viikolla minulle on valtavan tärkeää ja siunauksellista saada nukkua edes vähän. L antaa vauvalle pienen pullon korviketta ennen töihinlähtöä, kahdeksan aikaan. Sen voimin vauva nukkuu hyvinkin yhteentoista, jolloin imetän sen täyteen maitoa tihkuvista rinnoista. Viime päivinä rintani ovat vain olleet niin täynnä, että ne alkavat strittailla itsekseen lakanoille ja lattiamme ovat täynnä valkoisia pyöreitä läiskiä. Eli sikäli olisi ihan loogista korvata myös tuo aamupullo täysimetyksellä. Mutta koska univelkani on niin massiivinen ja koska univelka vaikuttaa psyykeeni niin vahvasti, tuntuu oikeastaan tärkeämmältä saada nukkua. Viime keskiviikkona, rikkonaisen yön ja aikaisen heräämisen jälkeen olin silkkaa väsymystäni niin rikki, että itkin käytännössä ilman syytä (tai siis syytä ja syytä, syy on yleensä aina se, että vauva on niin rakas ja kuolisin jos sille tapahtuisi jotain) puolisen tuntia. Mutta iltaunien jälkeen mieliala olikin jo korkeammalla. Ja niinhän sitä sanotaan, että onnellinen äiti on hyvä äiti. Ja tarpeeksi palastelluilla unilla en pysty olemaan kauhean onnellinen.

Rintakumista emme ole päässeet vieläkään eroon. Sain tosi hyviä ohjeita ystävältä ja olen yrittänyt soveltaa niitä. Rinnan tukeminen on hyvä vinkki ihan kelle tahansa isorintaiselle imettäjälle, imetti sitten kumin kanssa tai ilman. Samalta kyljeltä on paljon näppärämpää tyhjentää molemmat rinnat vauvan suuhun, kun toisen rinnan alla on rullattu harso tai pieni pyyhe. Nyt, kun Munalla on rintaraivariaika, emme hetkeen rintakumittomuutta harjoittelekaan. Tällä hetkellä nimittäin raivoräyhään riittää, että tissiä tarjotaan väärältä kyljeltä, saati sitten jossain neuvolan odotushuoneessa tai aivan vieraassa kodissa. Rintakumin käyttö on lähinnä elämäähankaloittavaa, pitää aina muistaa ottaa mukaan puhdas rintakumi (kaiken muun kaman ohella) ja yrittää liimata se paikalleen tissiin ja kolmannella kädellä ohjata vauvan suuta nänniin kiinni. Imuotteen pilaantuminen ei tässä vaiheessa enää huoleta, se meni "pilalle" jo heti laitoksella pulloillessa. Rintakumi myös säästää nänniä mukavasti: mitään kipuja tai haavoja en ole imetyksen vuoksi joutunut kärsimään.

Yksi syy täysimettämättömyydelle on se, että joskus tekee ihan hyvää päästä hetkeksi pois kotoa. Olen käynyt muutamaan otteeseen vähän rimpsallakin, juomassa punaista ystävien kanssa. Tai sitten uimahallissa siten, että olen jättänyt varapullon korviketta vanhemmille. Tietysti voisin myös lypsää, onhan minulla myös rintapumppu. Pumppaaminen on kuitenkin sekä kivuliasta että melko tehotonta, vauva saa aina rinnasta paljon paremmin maitoa irti.

Luin eräästä hyvästä äitiblogista jo mennyttä imetyskeskustelua. Siinä lähes-täysimettävää äitiä hiukan syyllistettiin "ylikansallisen äidinmaitokorvikefirman tukemisesta" ja yritettiin vängätä totaali-imettäjäksi. Mielestäni se vänkääminen oli aiheetonta ja suivaannuinkin hiukan lukiessani kommentit läpi. On aivan naurettavaa syyllistää äitiä korvikkeen ylikansallisuudesta, kun vaihtoehtoja ei kertakaikkiaan OLE (ja uht-käsitellyn vastikkeen hiilijalanjälki on taatusti pienempi kuin maitolitran) ja muutenkin, ikäänkuin se, että teet parhaasi ja olet tyytyväinen ei riittäisikään, vaan sinun pitäisi venyä vielä parempiin suorituksiin "lapsesi parhaaksi", ikäänkuin juuri ehjä yöuni ei tekisi äidille ja sitä mukaa lapselle todella hyvää. Eli kyllä tämä aihe tunteita nostaa itsessänikin, vaikka jossain vaiheessa kuvittelinkin olevani hyvin immuuni kaiken sorttiselle fanatismille ja faskismille.

Maitoa täynnä olevat rinnat tuntuvat hassuilta ja maidon herumista edeltävä lämmin pistely mukavalta. Vasen rintani kipeytyy joskus ollessaan täynnä maitoa ja siksi pyrinkin imettämään siitä aina ensimmäiseksi (joskus mietin, tuleeko siitä nykyään paljonkin enemmän maitoa kuin oikeasta, kun sitä käytetään jotenkin paljon ahkerammin). Imettäessä on hauskaa lukea, katsoa videoita tai puhua puhelimessa. Mitään erityistä pyhän kokemusta en imettäessäni tunne ja oikeastaan hyvä niin: haluan olla rento ja mutkaton imettäjä, lörpötellä ja hörppiä kahvia samanaikaisesti. Väsyneenä imetykseen tulee keskityttyä tarkemmin, silloin tilanteen intiimiys ja pesämäisyys korostuu.

En vielä tiedä noista kiinteistä tai mistään muustakaan, että siirrytäänkö meillä niihin neli- vai kuusikuisena vai vasta myöhemmin? Eivätköhän ne neuvolassa anna vinkkiä. Ajatuksena mahdollisimman pitkä imetys tuntuu tietysti ihanalta ja tarkoituksenmukaiselta. Tuskinpa Munasta tullaan ottamaan jouluna kuvaa suklaakeksi suussa, kuten minusta, myös elokuussa syntyneestä, elämäni ensimmäisenä jouluna.